Omasta kynästä

VARIKSENPELÄTIN

”Sateen liottama, tuulen pieksemä, myrskyn repimä linnunpelätinseisoo keppijalassaan mansikkamaan keskellä suorittaen tehtäväänsä, karkottamista. Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, Elämän repimä
saarnamies seisoo pöntössään ihmisten keskellä suorittaen tehtäväänsä, kutsumista. Repaleisia molemmat. Suorina seisovat paikallaan, kun on ryysyjen sisällä risti.” (Erkki Lemisen tekstiä entisen pyhäjärvisen oppilaani, pastori Sami Liukkosen Fb- seinältä)

Kylläpä sattui osuvasti. Lemisen tekstin sanoma upposi ja möyri  sisimpäni tuskaan ja itkuun asti. Kolme vuosikymmentä sitten elämäni mullistui, kun sain armon ristin sisälleni, minä, variksenpelätin. Variksenpelätin toimenneen elämäni harakanvarpaiset kiemurat ja koukerot konkreettisesti eteeni. Mutta tuo risti sen sisällä vapautti ja mursi minut.

Pakostakin tuo kokemus vei menneeseen. Silloin alkoi risti ja sen sanoma vaikuttaa ratkaisevasti, mutta moni uskoontuloni jälkeenkin näki minussa vain tuon variksenpelättimen ja sen toivottoman resuisen ja lepattavan toivottoman
olemuksen.

Tuulessa ei heilunut enää rääsyinen Haapanen, vaan ristin vakaa, muuttava ja voimakas sanoma alkoi pitää miestä tukevasti

paikallaan. Vaikka muut eivät uskoneet, minä uskoin. Se kannatti. Tiedän varmuudella, että risti sisälläni on voimavara. Itse ristinmies antoi sen lahjaksi.

Vielä joskus sisintäni viiltää herjaukset, halveksunnat, nöyryytykset, arvostelut. Suutun, loukkaannun ja annan samalla mitalla takaisin. Silloin minusta näkyy vain tuo riekaleinen variksenpelätin. Syyllistyn silloin aivan samaan, mitä toisella lailla ajattelevat. Sitä en haluaisi.

Olen huolestunut. Aika, jossa elämme, on raastavan painostava. Meidät tunnustavat kristityt halutaan siirtää, vaientaa ja lakaista
syrjään, mikä mistäkin syystä. Vanhan kunnioittaminen sysätään syrjään uudenlaisen ajattelumallin tieltä. Kielletään Jumalan läsnäolo. Kielletään Jeesus. Naureskellaan. Mitätöidään. Halveksitaan. Pilkataan. Emme me ole kenellekään uhka.

Aika näyttää tulevan ja totuuden. Onneksi meillä on Jumalan sana. Raamattu ei ole minulle synkkä, käskyjä syytävä pelottava kirja vaan kannustava ohjekirja, josta löytyy lupauksia, mainioitaohjeita aivan koko loppuelämääni varten.

Se on lohdutukseksi, rakennukseksi ja voimaksi meille kaikille: heikoille, hauraille, uupuneille, väsyneille, tympääntyneille, pitkästyneille, epäonnistujille, meille ”variksenpelättimille”.

En pelkää tunnustaa Jeesustani, en häpeä lausua hänen nimeään, enkä kertoa hänen rakastavasta armon olemuksestaan. Miksi häpeäisin, jos tiedän sanoman olevan totta.

Jumala ei näe meitä variksenpelättiminä, vaan mahdollisuutena. Seisomme ulkoapäin tulevassa myrskytuulessa jalat tukevasti
juntattuna kristuskallioon ja kädet levällään valmiina ylistämään ja vastaanottamaan Jumalan valtavan rakkauden.

Risti on kuva väkivallasta, mutta minulle se on avain rauhaan. Risti on kuva kärsimyksestä, mutta minulle se on avain paranemiseen.
Risti on kuva kuolemasta, minulle avain elämään. Risti on kuva heikkoudesta, minulle se on avain voimaan. Risti on kuva kuolemanrangaistuksesta, mutta minulle se on avain armoon ja anteeksiantamukseen. Risti on kuva vihasta, minulle avain rakkauteen. Risti on kuva suuresta häpeästä, mutta minulle
maailman suurin kerskaus.

 

TIKULLA SILMÄÄN

”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?” (Jes 43:18-19)

Täytyy katsoa eteenpäin, eikä muistella mennyttä. Ei ole oikein kieriä eltaantuneessa tervassa ja kostuneessa tuhkassa. Näin vuoden alussa annan itselleni kuitenkin luvan katsoa sen verran taakseni ja tuoda eteesi palasen kirjastani ”Elämäni palapeli”:

Vanhojen kaivelu on aina väärin. Vaikka itse olen perso kuokkimaan mennyttä, en ole koskaan jaksanut ymmärtää oman peltoni möyhentämistä. Näin raadollinen olen. Oman rikkinäisen elämäni parasta ja lohduttavinta oli ja on edelleen vaimoni Marketan suhtautuminen entiseen. Kiitoksenkäsi sydämellä voin sanoa, että hän ei ole ainuttakaan kertaa kaivellut minun menneisyyttäni. Se tarkoittaa ei kertaakaan! Ei koskaan! Varmaan hänellä, jos kellään olisi ollut aihetta. Hän ei ole koskaan edes vihjaillut menneestäni. Hän on ollut ainoa, joka on nähnyt minut uskoontulohetkestäni niin puhtaana, kuinka puhtaaksi Jumala saa Jeesuksen verellä pestyksi syntisen ihmisen.

Parisuhteemme alkujaksossa toimimme tietämättämme niin, että toinen rohkaisi toista kestämään. Välistä toinen oli vahvempi, välistä toinen. Aikaa myöten oli useimmiten vahvempi se, joka näytti heikommalta. Monesti se vahvempi oli vaimoni.

Jumala on antanut paljon löytöjä. Itse olen joutunut pakostakin hakeutumaan tiiviiseen jumalsuhteeseen. Onnekseni. Apu löytyi usein Raamattuni lehdiltä. Olen huutanut yksinäisyydessäni kohti taivasta ja saanut vastauksia. Olen pyytänyt ratkaisun avaimia omaan henkilökohtaiseen elämääni ja saanut niitäkin. Koska aivokapasiteettini ei ole kovin valtava, on minussa paljon lapsenmielisyyttä. Onnekseni. Se, jos mikä, on auttanut ymmärtämään Jumalan sanaa. Uskon moneen asiaan ymmärtämättä sitä edes itse.

Lapsenuskoisena olemme molemmat vaimoni kanssa astuneet yhteistä polkuamme. Jumala on näin johdattanut meitä muitten mielipiteistä huolimatta. Tiedämme, että niitä lukemattomia hyviä asioita, joita avioliitossamme on tapahtunut, ei olisi tapahtunut ilman Jumalan siunausta. Monien pettymykseksi olen selvinnyt uskoontulovuoteni Jumalan suuressa armovarjeluksessa. Avioliitto on suojannut minut joutumasta niihin ongelmiin, jotka olivat ennen minulle elämäni heikkoja alueita.

Omat armon kokemukset ovat olleet vapauttavina vastauksina omiin kysymyksiini. Pyhä Henki on kirkastanut minulle omia vaikeita, menneitä elämäni alueita. Olen halunnut löytää vapauden, ennen kuin olen täysin toivoton. Olen hyvin usein pyytänyt Jumalalta, että hän voisi antaa minulle niin herkät aistit, joilla oppisin tajuamaan hänen puhettansa. Tiedän sen yliluonnolliseksi, mutta en suinkaan mahdottomaksi. Jossain vaiheessa aloin aistia asioita aivan uudella tavalla. Useat kokemukseni liittyvät juuri omiin kaikista vaikeimpiin elämänhetkiini.

Kerran Raamattua lukiessani luin Jeesuksen ristillä tekemästä työstä, ja sain vastauksen:

– Pauli, jos joku epäilee syntiensi anteeksisaamistasi, ei epäilekään sinua vaan hän kohdistaa epäilyksensä minuun. Hän epäilee Poikani Jeesuksen Kristuksen täydellistä työtä Golgatalla.

Toisen kerran tuskanhuutojen keskellä, pahimpien painostusten alla, Jumala nosti aivan kuin hengessä Raamatun pääni päälle. Se oli avoinna ja suuren käden kannattelema. Kuulin omilla korvillani Hänen äänensä:

– Pauli, näet tämän Raamatun. Siinä on minun käskyni, lakini, säädökseni, ohjeeni ja kaikki neuvoni, mutta kaiken tämän päälle minä vuodatan armoni.

Eräänä yönä murehdin taas keskellä yötä monia vanhoja kipeitä asioitani, minulle ikään kuin näytettiin Raamattu ja sen läpileikkaus. Ajatuksiini annettiin vain yksi kysymys:

– Missä vaiheessa Jeesus sovitti maailman synnit?

Tämä selvitettiin minulle näin:

– Ensin olivat Vanhan testamentin käskyt. Jeesus opetti elämään niiden mukaan. Hän antoi lisää ohjeita ja neuvoja elää oikein ja vanhurskaasti. Tähän kuuluvat myös osaset avioliitosta, avioerosta ja uudelleen avioitumisesta. Mutta, kaiken tämän jälkeen hän vasta sovitti maailman ristillä. Se poisti kaiken menneen pahan ja toi täydellisen anteeksisaamisen.

Minulle painotettiin ymmärrykseeni sanaa: kaiken tämän jälkeen. Tuskin tästä kokemuksesta on muille ohjeeksi, mutta se oli minua varten ja se vapautti taas yhden osasen mennyttäni. Olen varma, että Jumala puhuu erittäin henkilökohtaisesti jokaisen ymmärryksen tasolle. Minulle hän on puhunut näin ja se riittää. Mielenkiintoista, että Jumala on käyttänyt omaa nimeäni puhutellessaan minua. Nimen sanomiseen on aina liittynyt valtava lempeys. Siihenkin löytyy vastaus Raamatusta. Jumala on kutsunut nimeltä pelastukseen meitä jokaista.

En tarvitse kuulemalleni muitten selityksiä enkä arveluja. Tämä ei ole oppi, jota julistan. Se sisältää vain osan Herrani armotaloudesta minunkin talouteen.

Jeesuksen omat arkielämän esimerkit ovat parasta opetusta siitä, miten meidän itse kunkin tulisi kohdella kaikkia lähellämme olevia. Aviorikoksen tehneen naisen kohdatessaan fariseukset saivat kuulla kysymyksen:

– ”Kuka teistä on synnitön?”

Jeesus ei ollut tuomari vaan vapauttaja. Ei Jeesus sanonut naiselle, että älä etsi itsellesi miestä. Ei hän käskenyt naista elämään loppuelämäänsä yksin. Vahva uskoni on, että hän syleili naista, silitti hänen pitkiä hiuksiaan ja lohdutti häntä taivaallisella rakkaudellaan. Lopuksi hän antoi naiselle vapauttavan vastauksen:

– ”Mene, mutta älä täst edes syntiä tee”

Jeesuksen esimerkit osoittavat, että hän ei hyväksy syntiä, mutta hyväksyy syntiset. Tiedän sanasta, että Jeesus ei hyväksynyt avioeroa, mutta tiedän, että hän hyväksyy avioeron läpikäyneet? Tiedän ihmisten hyväksyvän minut onnistuessani, mutta tiedän myös, että Jeesus hyväksyy minut, kun epäonnistun.

Samoin hän hyväksyy kaikki ne, jotka ovat kärsineet haaksirikon omassa parisuhteessaan, seurakunnasta, lahkosta ja lohkosta riippumatta. Puhkirikki joutuu kulkemaan tien, joka on tarpeeksi vaikea ilman ulkopuolisten painostusta tai loukkauksiakin. Jokainen joutuu rypemään itsesäälissä, tuskassa ja ahdistuksessa tekosiensa takia. Onneksi kaikella on mahdollisuus päättyä täydelliseen anteeksiantamukseen, rauhaan, iloon ja vapauteen. Samoin kuin minä, osa joutuu olemaan hetken pois etulinjasta, mutta toivon, että kaikki pääsevät takaisin täyteen taisteluvalmiuteen, Jumalan rakkauden puolesta. Samoin kuin minä!

”Me astumme yhdessä valmista polkua, jonka Jumala on meille tehnyt. Jokainen askel vie meitä lähemmäksi häntä ja lähemmäksi toisiamme. Me liitämme kätemme yhteen, emmekä enää koskaan ole yksin. Me liitämme rukouksemme yhteen, kunnes sydämemme lyö samaan tahtiin Jumalan ja toistemme kanssa. Me astumme yhdessä, me kolme, eikä kolmisäikeinen lanka helposti katkea. (John & Betty Dreschner)

 

SYDÄNTEN YHTEYS

Kun ensimmäisen kerran avasin Raamattuni tultuani uskoon, silmäni osuivat raamatunkohtaan: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh 13:35) Tästä Jumalan sana puhui minulle ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti. Ymmärsin, että jossain vaiheessa tehtäväni tulisi olemaan työskentely yli seurakunta- rajojen. Sitä on nyt jatkunut lähes 30 vuotta. Mikä tähän vaikutti? Isolta osin rukoileva luterilainen äitini. Hän rukoili puolestani yli 43 vuotta ennen kuin tulin uskoon. Olin kasvanut lapsuuteni perusturvallisessa hengellisyydessä. Perusarmo, rakastaminen, hyväksyminen ja ymmärtäminen saivat kestävät juuret. Viimeisen heräämisen antoi tuo edellä mainitun raamatunkohdan sisäistäminen.

”Armo on Jumalan rakkauden vapaa lahja. Armo on ilmaista, sitä ei voi ostaa, myydä eikä ansaita. Armo on yhteistä elämää uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Armo on kaikille saatavissa elämäntilanteesta riippumatta. Armo on myös kallista.” (Jari Jolkkonen, Kuopion Piispa, Tv ohjelmassa)

Olen ymmärtänyt, että halpa armo halveksii kallista armoa. Olen usein joutunut puolustamaan omaa kantaani, koska oppia pidetään tärkeimpänä asiana eri kirkkojen ja herätysliikkeiden kesken. Monilla tuntuu olevan se ns. ainoa oikea oppi.

Täytyy ensinnäkin muista, että oppi ei pelasta vaan Jeesus Kristus pelastaa. Se, että tätäkin vastustetaan, jopa rajusti, ei saa ainakaan minua perääntymään. Päinvastoin! Tuo raamatunkohdan sanoma ei ole yksin ainoastaan omalle seurakunnalle vaan eri seurakuntien kesken, koko kristikansalle. Toki jokainen puolustaa sitä, mihin on kasvatettu sekä mitä on sukupolvesta toiseen opetettu. Inhimillisistä ihmisistähän tässä on kysymys. Kaikki ovat vilpittömiä uskossaan. Mutta kuka pystyy antamaan periksi ja muuttamaan kylmän oikeaoppista linjaansa rakkauden tähden, Kristuksen tähden?

Erään seurakunnan eläkkeellä oleva armonvanhus sanoi kerran ponnekkaasti: ”Paikka paikoin mekin olemme oikeassa.” Olisi hyvä avartaa omaa näkemystään ja kuulla monia muitakin kuin oman linjan julistajia. Suosittelen!

Kun katselemme asioita armon näkökulmasta, näyttävät asiat heti paremmalta ja ongelmat pienemmiltä. Pyhä ilmapiiri, rakkauden ilmapiiri ja loukkaamattomuuden ilmapiiri, siinä kun siunaamme niin tulemme itsekin siunatuksi. Nöyrrytään rukoilemaan yhdessä! Pyydetään ja annetaan anteeksi kuitenkin ensin.

Eikö olisi parempi vain hyväksyä erilaisuus, eikä taistella nyrkit valkoisena, loukata, halventaa, puhua pahaa tai kyseenalaistaa. Entä asenteemme? Sitä voi jokainen aina jalostaa. Meidän tehtävämme ei ole mitata kenenkään uskovaisen laadun eikä uskon määrää! Meillä ei ole edes oikeutta siihen. On vain paljon erilaisia seurakuntanäkemyksiä. Turha hukata aikaa sellaiseen, minkä voi rakentavasti hyväksyä.

Sydänten yhteys on tärkeä. Opilliset yhteydet tuskin koskaan kohtaavat, mutta sydämet kohtaavat. Yhdessä yhteisen asian puolesta, evankeliumin puolesta.

 

VIILTÄVIÄ TOTUUKSIAKO?

”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus… Uskovien suurella joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu…”

Rakkaus kohdistuu niihin, jotka eivät ole rakkautta ansainneet, sinuun ja minuun. Minua huolestuttaa se,että toimiiko tämä ihmisten kesken. Jeesus on kaikkien meidän yhteinen. Ei Jeesus ole pilkottu. Ei Jeesus olevain jonkun lahkon tai lohkon omaisuutta. En voi omia Jeesuksen rakkautta vain minun kanssani samoin ajatteleville. Eikö armo, hyväksyntä ja rakkaus riitäkään meille kaikille? Eikö kristityn velvollisuus olekin noudattaa Jeesuksen antamia ohjeita. Jeesus haluaa, että hyväksymme toisemmeerilaisuudestamme, tavoistamme, menetelmistämme, seurakuntakulttuurista taikummallisuuksistamme huolimatta. Niin vanhoilliset kuin uudismieliset. Niin nuoret kuin vanhat. Jumalaan nähden me olemme kaikki samalla viivalla.

Kaikki erehtyneet ja tehneet virheitä. Jokainen on tehnyt syntiä. Toinen ei ole toistaan parempi. Miksi tämä unohtuu niin helposti? Jeesuksen sanomiset on otettava todesta. Ei hän yllyttänyt meitä lietsomaan vihaa toisiamme kohtaan, ei puhumaan pahaa, ei valehtelemaan. Hän toivoi ja toivoo edelleen, että jaamme rakkautta toinen toisillemme. Mutta miksi tämä on niin vaikeaa? Jumalan lainalaisuudet ovat aivan eri kuin meillä ihmisillä. Jumala kohottaa heikon vahvan edelle, köyhän rikkaan edelle, pienemmän suuremman edelle, tyhmän viisaan edelle.

Minkälaisen signaalin me kristityt annamme tälle maailmalle? Tuomitsemmeko me vai armahdamme? Armon kokeminen tuo ihmiset Jeesuksen luo. Lain kova käsi ei palauta kristittyjä takaisin. Jeesus kutsui nurkan takana kyttääviä ja kyylääviä täydellisyyden tavoittelijoita fariseuksiksi, omahyväisiksi ja oman edun tavoittelijoiksi, jotka näkivät itsensä kelvollisia ja puhtaina, mutta muut kelvottomina ja raakileina. Kun ihmistä käsitellään armollisesti, hän huomaa olevansa Kristuksen oma, sellaisenaan hyväksytty, ilman suorittamisen pakkoa, ilman vaatimuksen painoa, ilman halveksimista, syytteitä tai alas painamista. Vaikka joku yhteisö hylkäisi sinut, Jeesus ei tee sitä ikinä.

Kuulin eräässä saarnassa ohjeen: Hyljätkää, syyttäkää ja alas painakaa ihmiset, niin saatte istumatilaa seurakuntiinne lisää. Armahtakaa heitä, ottakaa kaikki avosylin vastaan, kaikki erehtyneet ja virheitä tehneet, niin penkit täyttyvät.

 

TAPAHTUKOON SINUN TAHTOSI

Kirjoitin seuraavan tekstin toistakymmentä vuotta sitten:

Juuri 11 vuotta täyttänyt pojanpoikani makaa viidettä jaksoa nallenkirjavissa lakanoissaan, HYKSin K 10:llä, lasten syöpäosastolla. Pienissä jaloissa riehunut ja tuhojaan tehnyt syöpä on saatu taltutettua ja puristettua jotenkuten paikoilleen. Raskas ja vaivalloinen lääkehoito on nujertanut sairauden leviämisen. Viikot ovat olleet raskaita ja kivuliaita itse pojalle ja miksei myös vanhemmille. Kuukaudet ovat opettaneet siitä, kuinka sääli lähtee syvältä ihmisen sielusta. Tärkein on kuitenkin Roni ja hänen huomisensa. Hänellä on päärooli elämässä, joka ei ole näytelmä. Urhoollisesti sitkeämmäksi ja sitkeämmäksi osoittautunut poika on kestänyt useiden kuukausien pöyristyttävän vaikeat hoidot. Hän on kestänyt syömättömyyden ja puhumattomuuden. Hän on kestänyt lukuisat tutkimukset, piikit ja vereen liukenevat kymmenet ja taas kymmenet lääkepatruunat. Osa myrkkyjä jotka parantavat, hoitavat, mutta eivät helli.

Nyt kymmenkunta vuotta edellisestä sama nuorimies makaa Töölössä uuden syövän nujertamana ja toinen jalka amputoituna odottaen tavallista arkeaan. Asennetta löytyy. Heti herättyään leikkauksesta hänen FB päivityksessä kuvan kanssa lukee: ”Vielä hengissä, toinen jalka haudassa” Asennetta on vaikka muille jakaa.

Mikä on oma asenteeni tänään? Olen turvautunut haparoivin mielin Isä- meidän rukoukseen. ”Tapahtukoon sinun tahtosi.” Olisiko minun pitänyt messuta ja huutaa ja syytää rukouksia kohti taivasta, jotta tilanne olisi hallussa? Ei. Tilanne on hallussa, tuntui minusta, miltä tuntui.Olen tuijottanut tyhjyyteen. Olen ollut hiljaa. Olen itkenyt. Olen ollut toivoton, murtunut, masentunut. Rukoukseni on ollut paljolti sääliä ilman sanoja. Ei yrittämistä tai suorittamista. Ainoat sanat, jotka olen satoja kertaa sanonut, ovat vain: ”Jumala rakas.” Nuo kaikenkattavat sanat. Kaiken tämän keskellä on rauha. Käsittämätöntä. Jumala on ollut tässäkin päivässä läsnä.

Rakas lapsenlapseni on ollut opettajani. Oppisinpa hänen asennettaan. Oppisinpa olemaan valittamatta. Oppisinpa olemaan tyytyväinen. Meille koko perhekunnalle tämä on iso ja tuntematon askel eteenpäin, kuitenkin yhdessä toinen toistamme tukien.

On turhaa yrittää olla vahva silloin, kun on heikko. Kaikki turha on häipynyt kuin sumuun. Uskallan näyttää tunteeni. Uskallan näyttää heikkouteni. Murrun helposti, välittämättä muista. En vain pysty pitämään tuskaa sisälläni. En edes rohkene vaatia itseltäni mitään muuta. Taivaan Isäkään ei vaadi minulta mitään, koska Hän vaati omalta pojaltaan kaiken.

Palaan vielä yhdentoista vuoden takaiseen kirjoitukseeni:

Samalla, kun katsahdan nallenkirjavissa nukkuvaa 11- vuotiasta lastenlastani, olen varma, että rukoukseni on tullut taivaassa jo tuttuakin tutummaksi: Jumala rakas, ole armollinen. Tiedän, että Taivaan Isän oikealla puolella rukoilee minua paljon, paljon vahvempi, hänen oma poikansa, Jeesus Kristus, kanssani samaa rukousta. Häntä Jumala ainakin kuulee. Vaikka se on kivuliaan vaikeaa, yritän sanoa urhoollisesti itkunsekaisin tuntein: ”Tapahtukoon kaikessa sinun tahtosi.” 

 

AVOIMISTA OVISTA KÖPSINRINTEELLE

”Tervetuloa avoimien ovien iltapäivään!” Käteen kupponen kahvia ja lämmin lättyvohveli kera mansikkahillon ja kermavaahtopalleron. Löysin paikkani hyvältä näköetäisyydeltä seinän sivustalta, juuri sellaisen, josta pystyin seuraamaan ja havainnoimaan, mitä vanhainkodin tapahtuma pitäisi sisällään.

Ruokasali täyttyi hetkessä hyväntuulisesti touhuavasta henkilökunnasta, talonväestä, vieraista ja vapaaehtoistyöntekijöistä. Vanhukset täyttivät pöydät kuka hitaasti kävellen, kuka rollaattorilla, kuka pyörätuolilla.

Tein huomion, että palvelualttius oli mitä parhain. Tilanne oli kuin viiden tähden ravintolassa. Talon hoitohenkilökunta nuoremmasta vanhimpaan olivat kuin simpsakat tarjoilijat. Monet lähiomaiset näyttivät silmissäni osaavilta hovimestareilta. Talon vanhuksia kohdeltiin kuin kunniavierailta. Jokainen vuorollaan sai eteensä samanlaisen herkkulautasannoksen, jonka itse olin saanut heti ovesta tullessa. Jutustelua ja hymyä riitti.

Vieressäni oleva vanha aviopari hellytti minut. Mies syötti vaimoaan omassa rauhassa ja aivan omalla tahdilla. Aistin siitä näkyvän pitkäaikaisen rakkauden. Huolehtivaisuus ei ollut loppunut vaikka varmaan pitkän matkan varrella oli koettu monenmoisia päiviä, nousuja ja laskuja. Mieleen nousivat sanat: ”Aina elämän loppuun asti”.

Taaempana eräs poika ja äiti saivat minut herkistymään. Äidin ja lapsen kohtaaminen. Äiti katsoi poikaansa harmaantunut pää kallellaan lämmin hymy kasvoillaan. Aivan kuin olisin kuullut äidin sanovan ylpeänä omalle pojalleen: ”Minun poikani, minun poikani”. Hymy vaan jatkui.

Hanurimusiikin tahdissa laulettiin monia elämän ehtoopuolen ihmisille ja toki nuorillekin tuttuja, muistorikkaita lauluja aina koivuisesta Kesäillan valssista aina Aavan meren tuolle puolen, Satumaahan asti. Minut sai ihmetyksen valtaan se, kuinka monet vanhukset lauloivat mukana, osaten laulunsanat aivan ulkoa. Täpötäyden ruokasalin tunnelma oli korkealla. Ja valkoiset juhannusruusut tuoksuivat!

Siinä miettiessäni tulevaa vanhuuden aikaani, toki ollen jo sen porstualla, minut herätti se, kun eteeni tuotiin vielä kermavaahdolla ja hillolla voideltu lettu.

Kiitos jokaiselle, joka olit järjestämässä kyseistä avointen ovien päivää. Sain itse tältä vierailulta paljon.

Sinä, joka et ollut mukana, sinulta jäi hetki hyvää ja hellää näkemättä. Poistuessani totesin, että Köpsinrinteen ovet olivat avoimet tullessa, mutta mennessä ne olivat suljetut.

 

MIKSI RUKOILEN

Se on joku pakonomainen tarve, mikä ottaa ajatukseni, eikä päästä minusta irti ennen kuin olen antautunut rukouksen ihmeelliseen maailmaan. Se on kuin kupla, mikä haluaa pulpahtaa kohti korkeutta, sitä korkeutta, millä ei ole leveyttä, pituutta eikä syvyyttä.

Menen aikaan n.30 vuotta sitten? Soitan voipuneena paikkakuntamme evankelistalle. Hänen käynnistä kodissani yömyöhään tulee yksi sykähdyttävimmistä vierailuista.

Löytyy ihminen, joka on aidosti kiinnostunut minusta. Kertoo kaiken vakuuttavasti. Kertoo, mitä on uskoontulo. Esittää arkoja ja koskettavia kysymyksiä. Kysyy minulta, mitä mielestäni on synti. Kerron sen olevan sellaista, josta nautin. Sellaista, josta toki voisin luopua, mutta nautinnon kyllä jättäisin. Naurahtaen vastaukselleni ystäväni selittää synnin, selittää oikean ja väärän. Tippa silmässä sanon, että olen varmaan toivoton tapaus. Hän vastaa, ettei Jumalalle ole toivottomia tapauksia. Minäkin kuulemma kelpaan.

Kerron, etten kyllä jaksa enää entiseen tapaani. Haluan luopua huonosta elämästäni. Pääni on itketty tyhjiin. Evankelista tekee oman osuutensa ja kysyy suoraan, että haluanko elämäni muuttuvan, haluanko tulla uskoon. Uskotko Jeesukseen Kristukseen, Jumalan poikaan ja siihen, että hän on kuollut sinunkin syntieni puolesta? Vaikken lähes tulkoonkaan ymmärrä kaikkea kiemuraista, vastaan joo, joo, siksihän sinut tänne pyysin tulemaan. Hän rukoilee, panee kätensä pääni päälle, julistaa syntini anteeksi. Tunnen käden painon päälläni sanojen rytmissä ja ryminässä. Voimakkaita sanoja voimakkaalla tunteella. Toistan hänen perässään jotain asiaan liittyvää, hänen pyynnöstään. Tunnen olallani hyväksyviä taputuksia.

Menee yö. Nukun hyvin. Tulee aamu ja minä poloinen herään suu pahalle maistuen. Ajatus kulkee onneksi kohtalaisen terveesti. Muistan heti mitä tuli luvattua yöllä. Nyt en anna enää periksi. Saan yllättäen jostakin voimaa. Ristin vapisevat käteni. Käännyin omassa heikossa rukouksessa Jumalan puoleen ja saan sanotuksi:

” Jumala rakas, anna minulle sellaiset silmät, jotka alkavat nähdä hyvää… Jumala rakas anna minulle sellaiset korvat, jotka alkavat kuulla kaiken oikein… Jumala rakas, anna minulle sellainen suu, joka alkaa puhua hyvää… Jumala rakas, anna minulle sellaiset kädet, jotka alkavat tehdä hyviä tekoja… Jumala rakas, anna minulle sellaiset jalat, jotka alkavat kulkea sinun tietäsi.”

NAKS, silloin se tapahtui. Ilo täyttää minut, ajatukseni, suuni, koko miehen. Aivan kuin minua pidettäisiin jonkun suuren lähellä. Aivan kuin joku tarttuisi minuun. Aivan kuin joku jopa rakastaisi. Maailman vaikein asia, mutta kuitenkin maailman helpoin asia. Nyt on alkanut Jumalan vuoro.

Olin aina luullut, kun ihminen tulee uskoon, tapahtuu siinä hetkessä aina jotakin kumman yliluonnollista tai aivan jotakin ihmeellistä. Olin kuvitellut, että uskoon tullessa Jumala lyö ikään kuin koivuhalolla päähän, tuohet lentävät ja silmissä näkyy taivaankannellinen tähtiä. Seuraan ikään kuin sivusta sitä, mitä Haapaselle tapahtuu. Mieshän muuttuu.

Soitan äidilleni, joka makaa Seinäjoella sairaalassa sydänhäiriöiden takia. Kerron uutisen uskoontulostani. Vanha, perin juuri luterilainen äitini, huudahtaa uutisen kuultuaan: ”Halleluja, Kiitos Jumalalle! Ei menneet 43 vuoden rukoukset hukkaan.” Äidin sydän soittaa kiitosta!

Olen velkaa rukoukset omalle äidilleni. Äiti oli esirukoilija. Kun pidin äitiäni kädestä hänen kuolinvuoteellaan, lupasin ottaa rukouskapulan nyt vuorostaan itselleni ja jatkaa siihen asti, kun joku perhekunnastani ottaa sen itselleen. Haluan kasvaa ja varttua tässä tehtävässäni ja löytää joskus rukouksen syvimmät ja salatut ominaisuudet. Rukoilen, että rakkaus Jumalaan tulisi ykkössijalle läheistenikin elämässä. Sitä haluan pohjustaa. Rukous on rakkautta!

 

RAKAS RAAMATTUNI

Kun katselen lähes 30 vuotta sitten hankkimaani Raamattua, näen siitä pitkän pätkän elettyä elämääni. Näen siitä omaa itseäni. Menneet vuodet kuvastuvat sen sivuilta. Uudet, puhtaan hohtoiset lehdet ovat päivien kuluessa muuttuneet. Sivut ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä merkintöjä. Olen alleviivannut, jopa moneen eri kertaan ja eri värein, minua syvästi puhuttelevia asiakokonaisuuksia. Olen ympyröinyt kynällä sanoja, lauseita ja jakeita, jopa kappaleita. Sivustoilta hypähtävät esiin monet erikokoiset huutomerkit, jotka Raamattua luettuani ovat olleet sivun ehdottomasti tärkeintä sanomaa. Joissakin kohdin on viivoja ristiin rastiin. Niillä olen yhdistänyt asiakokonaisuuksia toisiinsa.  Rikkikirjoitettuja raamatunlehtiä on teippaamalla yritetty parsia paremmaksi.Olen merkinnyt muistiin tärkeitä kuulemiani lausahduksia ja sanontoja, aarteita, jotka olen tallentanut tulevaisuuteni tueksi.

Raamatun leveissä reunuksissa on käytettyjä ja käyttämättömiä saarnojen aihioita. Karheaksi muuttuneet sivut kertovat minulle aikakaudesta, päivistäni Jumalani lähellä. Suurimmat nurkkakulumat ja muistiinpanot ovat armoa ja anteeksiantamusta käsittelevien sivujen kohdalla.

Reunahuomautukset ja aforismit tukevat toinen toistaan sulassa sovussa lehdeltä toiselle, luvusta lukuun. Yksi löytö ajalta, kun Jumala taputti olkapäälleni Oulun yliopistollisessa sairaalassa sanoen:

”Omistat vain sen, jonka olet antanut pois.”

Muistorikkaat, eri tilanteisiin saadut lippuset ja lappuset ovat sulassa sovussa Raamattuni välissä. Jokaisella niistä on oma tarinansa. Kerran Kaisa tyttäreni kirjoitti minulle tekstin, jonka oli saanut läheiseltään lohdutukseksi hetkellä, juuri kun olin sairastunut vakavasti:

”Ystäväni, älä pelkää. Joskus on niin vaikea käsittää, mikä merkitys koettelemuksilla on. Älä mieti merkitystä silloin, kun vaikeus on kohdallasi. Mieti merkitystä vasta sitten, kun osaat arvostaa sitä, miten selvisit vaikeudesta. Et ole yksin, olen tukenasi. Enkä ole ainut.”

Palanen eräästä lukemastani kirjasta liittyy aikaan, jolloin olin hengellisesti loppuun palanut, itsetuhon partaalla- uskovaisena. Minun oli pakko onnistua kaikessa, jotta minut olisi hyväksytty menneisyyteni takia tasavertaiseksi muitten rinnalle.  Siitä ikuisina muistoina Raamattuni välissä on lappunen, jossa lukee:

”Sinä olet Jumalan paras. Sinä olet Jumalan ajatus, hänen unelmansa. Jumalan silmissä sinä olet ihmeellinen.  Jumala arvostaa sinua. Juuri sinussa Jumala näkee rajattomat mahdollisuudet. Jumala, joka loi sinut kaltaisekseen, asetti sinut tänne tiettyä tarkoitusta varten, eikä kukaan muu voi tehdä maan päällä sitä, mitä sinut on pantu tänne tekemään.

Aina pitää olla myös jotakin opiksi. Tässä palanen parasta laatua. Marketta- vaimoni löytämää ”Hän pitää sinusta huolen”- kirjasesta:

” Jos Jumala siunaa sinua, tuo siunauksesi sinne, missä teet hengellistä työtä. Jos haluat nähdä enemmän elämää, anna sille oma elämäsi. Jos haluat kokea enemmän rakkautta, anna oma rakkautesi. jos haluat nähdä enemmän Jumalalle luovuttautumista, anna itsesi. jos haluat nähdä enemmän palvelua, ryhdy itse palvelemaan.”

Raamattuni lopussa on minulle tärkein, arvokkain, rakkain ja sydäntäni lämmittävin teksti:

” Tappioistani ja häviöistäni huolimatta oma perheeni rakastaa ja ihailee minua. ”

 

OSOITA IHMEELLINEN ARMOSI

Jumala puhuu meille sanassaan henkilökohtaisesti. Hän selittää sitä, käyttäen milloin tajuntaamme, milloin tunteitamme. Hän puhuu niin ymmärrettävästi, että meidän itse kunkin ajatusmaailma pystyy sen vastaanottamaan. Itselleni Hän puhuu ja selittää sanaansa varsin yksinkertaisesti, aivan kuten isä lapsilleen. Maistereille, tohtoreille, juristeille ja insinööreille varmaan konstikkaammin.

Raamatun  mukaan Jumalan omat ovat vapaita, mutta itse kukin meistä on aika ajoittain sidottu. Voimme olla koukussa johonkin väärään tapaan tai tottumukseen. Voimme olla siteissä ihmiseen tai ihmisryhmään. Voimme olla siteissä ihmisten sanomisiin. Kuinka moni onkaan sidottu työhön, maalliseen omaisuuteen, rahaan tai ahneuteen. Oma tai toisen menestyminen voi sitoa mielemme. Itsekkyys ja kateus voivat olla niin kahlitsevia, että ne lamauttavat koko hengellisen ja henkisen elämän.

Heikko itsetunto, mitättömyys ja saamattomuus voi viedä salakavalasti vääränlaiseen nöyryyteen, joka puhkeaa nöyristelynä. Itse tiedän olevani sidottu aika ajoin menneisyyteeni. Se pulpahtaa joskus pelottavina itsesyytösten ryöppyinä, joskus syytökset käyvät kohti ulkoapäin. Jos voisin, tyhjentäisin muistilevyni entisyyden tuskaisilta hetkiltä kokonaan. En ole kuitenkaan mikään tietokonetuote, vaan Jumalan luoma yksilö.

Ei hätää, koska onnekseni aivolohkostani näyttää pyyhkiytyvän päivänä jos toisenakin pikku pätkiä pois. Näin, jos ei muuten, vapaudun menneisyyteni mokista.

Ihminen, joka on omasta halustaan kaukana Jumalasta, on vangittu tähän maailmaan. Vaikka olotila tuntuu vapaalta, ei se todellisuudessa ole muuta kuin näennäistä vapautta. Se on vain teennäistä vapautta, kuvitteellista tasapainoa, joka ahdistaa ja puristaa.

Turvaan armoon. Turvaan Häneen, joka on vapauttaja. Turvaan Häneen, joka suuruudessaan ja voimassaan on suurempi kaikkea vihollisen valtaa. Kun taivaallinen pyhyys kohtaa sielunvihollisen metkuilut, on pyhyyden voima niin valtava, että se saa sielunvihollisen sulautumaan omaan pimeyteensä.

Minä turvaan armoon. Kävin vuosia sitten katsomassa hyvin läheistä opiskelukaveriani. Hän ei pystynyt enää puhumaan, ei kirjoittamaan, ei lukemaan. Kun tapasin hänet, hän nosti heti terveen kätensä heiluttaen sitä ja hymyili leveästi. Mitkä ilmeet! Mikä ilo! Hän tunnisti minut, vaikka viimeisestä tapaamisestamme oli vuosia. Halasimme. Rutistimme toisiamme pitkään. Hän puhui minulle eleillään. Puhui ilmeillään. Puhui kasvoillaan. Puhui silmillään. Puhui koko kehollaan. Näin me keskustelimme pitkään, ymmärsimme toisiamme, sydämen tasolla. Vanhat tutut. Vanhat jutut. Vanhat ukot.

Pyysin saada rukoilla hänen puolestaan. Otin häntä kädestä kiinni. Käsi oli kylmä. Se oli vailla elämää. Mutta sydän oli lämmin. Siellä ei ollut katkeruuden häivääkään.

Olen mittaamattoman kiitollinen hänestä. Hän oli avuton, mutta ei toivoton. Pieni hetki hänen kanssaan näytti minulle enemmän armosta kuin pitkä raamattutunti.

 

HERRAN PYHÄ PELKO

”Pelätkää Herraa, palvelkaa häntä, vaviskaa, kohottakaa hänelle riemuhuuto.” (Ps 2:11)

Pienenä poikana pelkäsin hirvittävästi ukkosen ilmaa. Kammosin sitä varmaan siksi, koska oma äitini säikkyi jo ukkosen jyrinän kuuluessa kaukaa vieressä olevan järven takaa.  Pelokkuus näkyi hänestä, halusi hän sitä tahi ei. Näin pelko oli aivan kuin tarttunut minuun.  Seurauksena opin käyttäytymään äitini tavoin. Tämä pelko on säilynyt sisälläni vuosikymmenet.

Luulin pitkään Herran pelon olevan lapsena opitun kaltaista, jyrinää ja salamointia, räiskettä ja pauketta. Se oli tutinaa ja tärinää, hikoilua ja vapinaa. Onneksi minulle on vuosien varrella selvinnyt, jotain Herran pelon piirteistä.

Aitoon Jumalan pelkoon sisältyy ääretön kunnioitus ja rakkaus Jumalaan. Tahdon oppia palvelemaan häntä aitona itsenäni, en matkien toisia. Aitous kulkee käsi kädessä nöyryyden, kunnioituksen ja kuuliaisuuden kanssa. Toivon, että kuuliaisuus tulisi ilmi minussa rakkauden tekoina ja ajatuksina. Terveessä pyhässä pelossa eläminen avautuu huolehtimisena ja välittämisenä. Sydämeni lämpenee varsinkin niistä, jotka pelastuksensa ovelta kuulevat ihanan kutsuvaa kolkutusta.

Pyhä pelko saa aikaan vain hyvää. Kun palvelen Herraani Pyhällä pelolla, siitä seuraa automaattisesti rauhaa ja iloa. Oikeamielisestä Herran pelosta riemuitsee ruumis, sielu ja henki. Pyhyys ilmenee aina kiitoksessa, ylistyksessä ja palvonnassa. Sillä, onko ilossani paljon desipelejä, ei ole merkitystä. Usein, ainakin itse, olen saanut kohdata Herran rakastavan pelon yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Toivon hartaasti, että Jumalan Pyhä pelko antaisi enemmän kaikupohjaa uskonelämälleni. Toivon sen antavan palvelustehtävissäni lisää varmuutta ja voimaa. Toivon sen antavan uskottavuutta sanoilleni ja sanattomuudelleni. Toivon sen antavan uskottavuutta olla uskovainen.

Mutta miksi sanan mukaan minun täytyy palvella Herraa pyhällä pelolla ja iloita vavistuksella?  Yksinkertainen juttu. Psalmintekijä antaa itse siihen vastauksen: että kaikki pelastuisivat, eikä kukaan hukkuisi ja joutuisi kadotukseen.

Pelkään edelleen ukkosenilmaa, mutta viis siitä. Herran pelko on minulle rakasta ja läheistä. Siinä halajan elää. Tule mukaan! Pyhän pelon kokemisen jälkeen olo on yhtä raikas ja happirikas, kun räiskyvän ja rajun ukkosen ilman jälkeen.

 

LÄHELLÄ SYDÄNTÄ

Armollisia tuntemuksia

Mies, jonka kanssa vietän yhteistä nimipäivää, toivottaa lähettämissään kirjeissään armoa ja rauhaa. Hän kirjoittaa sen tulevan Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Tämä, jos mikä, tuo esille kirjoittajan sydämen asenteen. Vaikka asiat, joita hän käsitteli, olivat usein vaikeita, tulivat ne aina kirjeissä esille armosta ja rakkaudesta käsin. Näin vastaanottajien oli helpompi hyväksyä ja ymmärtää sanoman sisältö ja ojentautua sen mukaan. Tässä on esimerkki meille kaikkiin elämämme päiviin ja hetkiin siitä, kuinka kohtaamme ihmisiä arjessa.

Mitä minulle merkitsee tämä Jumalan armo? Se on kaikki. Se on elämäni. Se on elämäni elinehto. Se on elämä, jota hengitän. Ilman Jumalan armoa en olisi tässä. Viiksekäs viikatemies olisi korjannut minut liekkeihinsä jo kaksikymmentä vuotta sitten, jos en olisi saanut tätä, niin kallista, armoa lahjaksi.

Jumala oli antanut oman poikansa kärsiä, huutaa ja kuolla ristinpuulla elämäni virheitten tähden. Juuri tässä verellä värjätyssä ristinpuussa tuli armo kerran täydelliseksi. Tähän ristiin oli kaiverrettu pysyvästi perinpohjaisen armotyön tekijän nimi: ”Jeesus, juutalaisten kuningas”. Juuri tämä risti koitui minunkin päivieni pelastukseksi. Risti antoi minulle tulevaisuuden ja toivon. Risti näytti minulle Jumalan sydämen asenteen ja mielenlaadun. Risti näytti minulle armon ehtymättömyyden. Risti kantaa minut läpi vaikeuksien, murheiden, tuskien, perille iankaikkisuuteen, loppumattomaan iloon ja yhteyteen Jumalan kanssa.

Jumala tiesi hätäni, hän tiesi tuskani. Hänellä oli minunkin elämälleni oma, tarkkaakin tarkempi suunnitelmansa. Hän halusi toteuttaa sen.

Kirjassani ”Elämän palapeli??? kirjoitan löytämästäni Jeesuksesta näin:

– ” Sisäistyi sanoma. Tuli vierelle ystävä, auttaja, lohduttaja ja anteeksiantaja. Tuli takaisin lapsuuden ilo ja seesteisyys. Kaiken sen antoi ristin mies, Jeesus Kristus, vapauttaja ja kaiken uuden antaja, mahdollisuuksien antaja. Hän otti harteiltani taakan. Hän otti sydämestäni tuskan. Hän poisti syyllisyyden, pelon ja pahuuden paljouden. Hänen rakkautensa oli ääretön. Rakkaus, joka kestää ja peittää syntisyyteni. Rakkaus, joka peittää huonouteni. Rakkaus, joka peittää epäonnistumiseni. Rakkaus, joka on ansaitsematonta armoa. Se on armoa ilman suorituksia, paineita ja turhanpäiväisiä yrittämisiä. Ristin mies onnistui kaikessa, minun tähteni.

Olen joutunut tekemään paljon työtä ja näkemään vaivaa käsittääkseni armon omalle kohdalleni sellaisena, kun minua rakastava Taivaan Isä on sen tarkoittanut. Jääräpäisyyteni tuotti pikkuhiljaa minulle tulosta, mutta vain ja ainoastaan Jumalan armosta. Kun minua oli osoitettu taas eräänkin kerran sormella menneisyydestäni ja tapani mukaan huusin ja itkin Jumalani edessä kelvottomuuttani, sain korviini taivaallisen täsmävastauksen:

– Pauli, jos joku epäilee syntiesi anteeksisaamistasi, ei hän epäilekään sinua vaan hän kohdistaa epäilyksensä minuun. Hän epäilee Poikani Jeesuksen Kristuksen täydellistä onnistumisesta Golgatalla.

Toisen kerran tuskanhuutojen keskellä, pahojen painostusten alla, Jumala nosti aivan kuin hengessä Raamattuni pääni päälle. Se oli keskeltä avoinna ja suuren käden kannattelema. Kuulin omilla korvillani Hänen äänensä:

– Pauli, katso tätä Raamattua. Siinä on minun lakini, käskyni, käskyni, säädökseni, ohjeeni ja kaikki neuvoni, mutta tiedätkö, että kaiken tämän päälle minä vuodatan armoni.

Kaimani Paavali kertoo kirjeissään totuuden, ja vain totuuden, armosta. Hänen kirjeitään lukiessa, olen pä??ssyt hieman pintaa syvemmälle. Siksi rohkenen tänään sanoa: ”Jos laki nousee uskonvaelluksessa päällimmäiseksi, on se aikamoinen ansa, josta on vaikea päästä vapauteen. Minulle täydellinen armo ei ole yllyke syntiin, se on yllyke ja tie täydelliseen vapauteen. Rakkaudesta Jeesukseen, en tahdo tehdä mitään tahallista pahaa tai sellaista, mikä loukkaa häntä. Vajavaisena tarvitsen kuitenkin armoa joka hetki. Armo on aina mukanani, koska Jumala on kaikkialla.

Tahdon elää lopun elämääni vain ja ainoastaan armosta käsin. Tuntuu siltä, kun olisin isoon Jumalan narukerään hellästi piilotettu aarre. Eikä sitä armonkerää Jumalani anna kenenkään koskaan repiä rikki tai edes yrittää aukaista.”

 

Mikä pari!

Jumalan maailmassa on paljon asioita, joita ei aina tahdo käsittää. Olosuhteet lyövät kipinöitä väliin omissa ajatuksissa ja elämässä niin että niillä sytyttäisi Osuuskaupan tuoreet halotkin. Arjen matalapaineet haastavat painiin treenaamattoman ja väljähtyneen kroppani. Äkkiarvaamatta ne selättävät ”ylänelssonilla” mattoon. Kuuluu vain kolinaa luista ja läiskettä olemattomista lihaksista. Siinä sitten makaat lapaluut lattiassa toimintakyvyttömänä, surkutellen itseäsi ja nahkasi alle pesiytynyttä itsesääliäsi. Viime vuosi on ollut heikkoutta ja elämisen tuskaa. Varjot ovat näkyneet pilvisinä päivinäkin. Olen ollut kuin vaivainen mato, kuin uupunut korpinraato.

Onnekseni Jumalan maailma on aivan jotain muuta. Kaiken tämän keskellä epäolennainen on menettänyt täysin merkityksensä. Se, joka oli minussa kykenemätön, väsynyt, uupunut, nääntynyt ja voimaton, on nyt voimaa, joka asuu minussa. Tunnen jo tervettä kateutta ympärillä olevia antaumuksellisia ja aktiivisia ihmisiä kohtaan. Silmäni osaavat katsoa heissä Jumalan suuruuden ja läheisyyden. Näen voiman, joka vaikuttaa. Näen jalkoja, jotka ovat innosta ilmassa. Tunnen omissa jaloissanikin pientä nytkähtelyä. Asenteessani on tapahtunut toivomaani muutosta. Nokkani alkaa nousta. Leuka partoineen päätyy pian pystyyn. Lokit eivät enää noki. Jumala on taas alkanut!

Kaikki on hyvin. Jumala on kasvattanut. Jumala on kasvanut. Jumalan lapsena olemisen vapaus on kasvanut. Jumalan lapsena olemisen oikeudet ovat voimistuneet. Sielu ja mieli ovat vilkastuneet. Armo on löytynyt. Armahtavaisuus on saanut vallata sata ja kaksikymmentä kuusi kiloa Jumalan luomaa omaa kuvaansa.. Armo kasvavaa onnekseni yhtälailla elopainoni kanssa.

Olen juuriani myöten saanut kokea, että ilman Jumalaa en olisi yhtään mitään. Olen läpeensä heikko ja vajavainen. Minussa itsessäni ei ole hitustakaan hyvää. Ei auta, vaikka puristaisin hampaat irvessä viimeisetkin mehuni itsestäni. Ei auta, vaikka haalisin sylini täyteen tekemättömiä töitä. Ei auta, vaikka kiipeäisin perä edellä haavan latvaan, näyttäen näin vieressä hurraaville ihmisille omat voimani ja kykyni. Jumala on suvereeni, minusta riippumaton, Hän tekee, mitä haluaa ja parhaaksi näkee. Ei auta minua suorittamiset, ei loppuun väsyttämiset, ei rääkkäämiset. Päätösvalta on Hänellä, kaiken osaajalla, Taivaan tietäjällä.

Se ei pois sulje rukouksiani eikä pyyntöjäni. Se ei sulje pois päivittäistä jumalanpalvelustani. Se ei sulje poia palvelustyötäni. Se ei sulje pois henkilökohtaista yhteyttäni häneen. Se ei sulje lapsenomaista uskoani, jolla tulen edelleen parhaiten toimeen arjessa. Lapsena kuultu laulu on timantti elämäni helminauhassa:

”Jonk on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa. kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla”

Onneksi olen oppinut jotakin lohduttavaa vuosien varrella. Jos väsyn, tiedän, että Pyhä Henki minussa jaksaa. Hän on elämääni annettu suunnattoman suuri voimavara. Hän ei ole sidottu aikaan, ei paikkaan.
Hän valvoo tekemisiäni, puhumisiani, kuulemisiani ja ajattelemisiani. Hän muistuttaa minua oikeasta ja väärästä. Hän antaa virkeitä ajatuksia, antaa oivallisia ohjeita, antaa neuvoja ja virikkeitä. Häneen haluan tutustua vielä lähemmin. Häneen, joka minussa asuu, pysyy ja vaikuttaa.

Mikä ihmeellisintä, Jeesus Kristus on minussa, Kristus minun elämäni keskellä kirkkauden toivo. Valtava lupaus.

Kuka minä olen Kristuksessa? Olen Jumalan lapsi, pesty veressä, uusi luomus, Pyhän Hengen temppeli, vapautettu, kuollut synnille, vanhurskautettu, lunastettu, pyhitetty, pyhä ja syytön, valittu, siunattu, vahva Herrassa, vahvistettu loppuun asti, voittoisa, enemmän kuin valloittaja, perillinen Kristuksen kanssa, sinetöity Pyhällä Hengellä, Hänen tuoksunsa Jumalalle, Hänen kirjeensä ihmisille… Tähän tänään täydellisesti luottaen, aivan kuin Paavali filippiläisille: ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.”

”Jeesus ja minä, mikä pari!”

 

Oikea joulu avautuu ristin kautta

Pidämmekö Jeesusta joulun aikaan seimessä ja pääsiäisenä ristillä, vaikka Jeesus Kristus on todellisuudessa aivan jotakin muuta ja paljon enemmän?

Jeesuksen työ ei tapahtunut seimessä vaan ristillä. Seimi ja risti eivät ole toisiaan vastaan, ne täydentävät toisiaan. Jeesuksen syntymää on juhlittava, mutta Jeesus on pidettävä juhlinnan keskipisteenä. Näin se on juhlaa aidoimmillaan.

Jeesuksen syntymään ihmiseksi liittyy useita vastakohtia. Kaikella on tarkoituksensa. Jumala katsoi viisaudessaan antaa Poikansa syntyä koruttomissa olosuhteissa. Toisaalta Jeesuksen syntymään sisältyy aivan jotain erikoista, ennen kuulumatonta, ensiluokkaista ja taivaallisen loisteliasta. Syntymätapahtuma oli aivan kuin ihmisen. Ero oli siinä, että taivas antoi siemenen Jeesuksen elämään. Jeesuksemme oli ja on Pyhän Hengen ihmeellinen luomus, Taivaan Isän tahdosta

Jumala teki Poikansa syntymästä tähtihetken. Tapahtumasta iloitsi koko taivas enkelkuoroineen. Vaikka Vapahtajamme parkaisi ensimmäisen kerran eläinten syöttökaukalossa, pian hänen ympärillään oli joukko Jumalan lähettämiä, kiittäviä ja ylistäviä ihmisiä. Enkelit olivat ilmestyneet ja ilmoittaneet Vapahtajan syntymästä parjatuille paimenille. Mutta…jos ihmiset olisivat saaneet päättää Jeesuksen syntymäpaikan, tuskin se olisi ollut talli. Siitä olisi ilmoitettu ensimmäisenä loisteliaasti pukeutuneille, syvästi arvostetuille kuninkaille, ruhtinaille ja heidän fiineille rouvilleen. Ihmiset olisivat kiinnittäneet huomionsa ulkoiseen, eivät juhlinnan keskipisteeseen, Jeesus- lapseen.

Ihmisestä syntyy vain ihminen. Jeesuksen syntymään kätkeytyy kristinuskon syvällisin salaisuus, ihmiseksi tullut Jumala. Jumala näytti Jeesuksen syntymässä toimintasuunnitelmansa ja strategiansa: Tasavertaisuus, hyväksyntä ja rakkaus ylitse muiden, armo kaiken yläpuolella. Alkoi armon aikakausi.

Jeesuksen ensiparahdus ei suuremmalti vavisuttanut tallin orsia, mutta hänen viimeinen parkaisunsa ristin puulla vavisutti Golgataa, pyhääkin pyhempänä pidettyä pyhäkköä ja koko Jerusalemin aluetta ja maaperää. Jumalan maailmaa koskettava pauhu on siitä lähtien vavahduttanut maailmaa ja järisyttää sitä edelleen.

Mikä ihmeellisintä, Jeesuksesta ei tullut koskaan kansan odottamaa maallista kuningasta. Kansa ei saanut sitä, mitä odotti. Kansa sai enemmän. Jeesuksesta tuli koko maailmankaikkeuden, taivaan ja henkivaltojen kuningas. Joulun Jeesus ei ole avuton ihmislapsi, vaan auttajamme kaikessa.

Jeesusta on muistettava enemmän, myös jouluna, hänen tekemänsä työn tähden, se, miten hän eli, opetti ja vaikutti. On muistettava hänen luonnettaan, hänen ihmisläheisyyttään ja hänen tapaansa kohdata heikko, syntinen ja hauras ihminen. Tärkeintä on se, mitä Jeesus on minulle tänään. Onko hän minun pelastajani? Onko hän minun vapauttajani? Onko hän minun lunastajani? Onko hän minun rakkaani?

Ihminen syntyy, elää ja kuolee. Elämäntyö jää, toiminta loppuu. Jäljellä jäävät vain muistot. Jeesus syntyi eli ja kuoli, mutta hänen elämäntyönsä ei loppunut. Oikeastaan se vasta alkoi, kun hän kuoli. Tänään hän kutsuu yhä meitä yhteyteensä elämään levosta ja armosta käsin kokonaan Jumalalle.

”Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto” tulee lopullisesti sydämiimme – ristin kautta.


Isä meidän

”Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi. 10. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. 11. Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme. 12. Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. 13. Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.” (Matt 6: 9-13) 

Rukous sisältää paljon salaisuuksia. Alku puhuu Jumalasta joka on omissa korkeuksissaan taivaassa. Se puhuu Pyhästä ja kunnioitettavasta Jumalasta. Se puhuu Jumalasta, jolla on ainutlaatuinen auktoriteetti ja ainutlaatuinen uskottavuus. Tällaisen Jumalan edessä haluan olla niin nöyrä ja kuuliainen kun vain osaan. Rukous puhuu Jumalasta, joka on minulle Pyhä, eikä kaveri. Jumala on kylläkin minua lähellä, mutta se tulee muistaa, että hän on suurista suurin ja Pyhistä Pyhin. Kaveruus tulee vain Jumalasta käsin. Se on osoitus minulle suuresta armosta, joka on ainutlaatuinen lahja.

Rukous puhuu siitä, että Jumala haluaa valtakuntansa tulevan lähelleni. Se puhuu siitä, että minun on tehtävä oma osuuteni saattamisessa ihmiset hänen luokseen. Se puhuu siitä, että minun on evankelioitava uskottavasti omalla elämälläni läheisilleni hänen ihanasta pelastussuunnitelmastaan. Minun tulee saada ihmiset vakuuttuneeksi Jumalan sanasta ja siitä, että pelastus on tarkoitettu aivan jokaiselle. Minun tulee esimerkillisesti kertoa siitä aivan samoin rikkaalle kuin köyhälle, terveelle ja sairaalle ja yhtä hyvin miellyttävälle kuin epämiellyttävällekin.

Rukouksen vaikein kohta on minulle varmasti se, että pitäisi olla aina valmis sanomaan Jumalalle, että hänen tahtonsa tapahtuu tilanteessa kuin tilanteessa. Onneksi se ei tarkoita sitä, etteikö Jumala ota toiveitani ja rukouksiani huomioon elämäni eri vaiheissa. Jumala kuuntelee taatusti, eikä halua pahoittaa kenenkään mieltä, ei sinun eikä minun. Rukoukseni on vain oltava harras, oikeamielinen ja samalla sinnikäs. Jumala on valmis jopa kääntämään kohtaloni, aivan kuin Raamattu Vanhassa Testamenttissa kertoo siitä, kun Abraham anoi armoa Sodomalle ja Gomorralle. Myös Mooses sai Jumalan toisiin ajatuksiin oman kansansa kohdalla.

Minun on muistettava, että Jumalamme on aina oikeassa ja hän ei tee koskaan virheitä. Siksi on minullekin parasta, että tapahtuu aina ja kaikessa ja kaikkialla vain hänen tahtonsa. Siihen minun on tyytyminen. Jos on näin, on se minulle voitto. Jos pystyn sanoman sydämestäni: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, on se mitä varmimmin Jumalan mielen mukainen rukous. Tällaista rukousta Hän tahtoo kuulla. Se on myös alistumista hänen tahtoonsa ja suostumista kaikkeen siihen, mitä hyvää hän on meille tulevaisuuttamme varten suunnitellut. Jos Jumalan tahto tapahtuu suuressa ja mahtavassa taivaassa, mikä ettei myös täällä matalassa ja kurjassa maailmassa. Sehän on meille kaikille vain eduksi. ollaan rohkeita luottamaan jumalan hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja tasapuolisuuteen.

Rukous puhuu minulle toimeentulostani ja arkisesta elämästäni. Haluan kiittää Jumalaa jokapäiväisestä leivästä. Siitä, jos mistä minun on kiittäminen Taivaan ihmeellistä Jumalaa. Hän on auttanut minut useasti läpi monien taloudellisten vaikeuksien, mutta aina on leipä riittänyt. On riittänyt leivän päällekin lähes aina jotakin hyvää, usein jopa liikaa. Minun tulee muistaa, että kaikilla maailman ihmisillä ei tänäänkään ole mitä syödä ja millä ruumista ravita. Tahdon siunata näitä ihmisiä ja pyytää Jumalaa auttamaan heitä. Tiedän, että pelkkä siunaaminen ei riitä. Jumala tahtoisi varmaan minun tekevän myös konkreettisia tekoja. Usein vain katselen ilmekään värähtämättä, kun televisio näyttää nälänhätää ja puutosta maailman eri kolkista. Jumala minua itsekästä raukkaa armahtakoon. Kaikki tämä laittaa kiittämään tästä päivästä, kodista, työstä, toimeentulosta ja jokapäiväisistä herkuista ruokapöydässämme.

Rukous puhuu velasta. Se puhuu synnistä. Se puhuu anteeksiantamisesta. Siinä Jumala on mestari ennen meitä. Jumala on Pojassaan antanut anteeksi. Se on täydellinen anteeksianto. Ilman sitä en olisi tässä. Ilman sitä ei minulla olisi tätä ihanaa elämää. Ilman sitä en olisi nähnyt ainuttakaan lastenlasta. Ilman sitä eivät yksikään lapseni olisi nähnyt Jumalan muuttavaa voimaa omalla kohdallani. Ilman Jumalan täydellistä anteeksiantamusta ei olisi elämää, ei olisi yltäkylläisyyttä, ai olisi iankaikkisuuden toivoa.

Rukous puhuu, varsinkin minulle, siitä että Jumala opettaisi antamaan anteeksi. On helpotus saada anteeksi, mutta vaikeaa antaa anteeksi. Tiedän, ettei se ole itsestään selvyys. Pystyn antamaan anteeksi vain Jumalani avulla. Ensimmäinen askel siihen on se, että tahdon antaa anteeksi. Jumalalle on aina riittänyt sana: tahdon.

Rukous puhuu siitä, että Jumala haluaa pitää minut kaidalla tiellä. Hän haluaa varjella minua kaikista pahoista teoista, sanoista ja ajatuksista. Hän haluaa, etten tekisi syntiä tahallani. Hän haluaa, etten loukkaisi ketään, en puhuisi tai ajattelisi pahaa kenestäkään, en lähimmäisistä, enkä edes niistä, jotka minua panettelevat. Hän haluaisi minun pysyvän totuuden tiellä. Hän haluaa myös, että elämäni ja puheeni ovat tasapainossa. Näin Jumala tahtoo varjella minut aivan kaikilta Saatanan valheilta, juonilta ja viettelyksiltä.

Rukouksen loppu puhuu selvästi siitä, että Jumala haluaa vapauttaa minut kokemaan ja tuntemaan hänen rauhansa, rakkautensa, vapautensa ja läheisyytensä. Kaikki tämä puhuu minulle siitä, että voin elää tasapainoista, puhdasta, ehyttä, onnellista ja rikasta elämää hänen kanssaan. Olen nyt osallisena hänen täydellisestä armostaan, enkä ole enää orja, enkä lain kirjaimen alla. Näin nautin sekä Pyhän Jumalan, että oman perhekuntani suloisesta rakkaudesta.

 

In memoriam MATTI KORHONEN

Kaikella on määräaika

”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla” (Saarn 1:1)

Kun tammikuun puolenvälin tienoilla jätin hyvästit yhdelle parhaimmista ja pitkäaikaisimmista ystävistäni, en tiennyt silloin, että se tarkoitti lopullisia hyvästejä.

Nousimme tutut rappuset ja astuimme valmiiksi avoinna olevasta ulko- ovesta lumen tuiskuamaan eteiseen. Saimme lämpimät tervetulotoivotukset. Tössi, joksi Matti Marketta- vaimoani kutsui kotoisasti, sai vastaanottaa vuosien varrella tutuksi tulleet, hellät ja pehmeät halaukset.

Istumme pitkään kolmistaan tupapöydän vahvoilla penkeillä. Takana porisee perunakattila, pöydällä odottaa tuore leipä murtajaansa ja avattu voipaketti ottajaansa. Takan hohtavassa lämmössä huokuu erikoinen levollisuus ja rauha. Myönteinen ilmapiiri kruunaa kaiken. Kaikki tuntuu olevan kohdallaan.

Tapaamme nykyään harvakseltaan, koska nyt asumme, me entiset läheiset naapurit ja työtoverit, aivan eri puolella Suomea. Käymme tavanomaiset keskusteluaiheemme läpi: Mitä lapsille kuuluu? Miten on terveyden laita? Kuinka taulukauppa on käynyt?

Verkalleen, jopa pieni kyynel silmäkulmassa hän kertoo omista rakkaistaan ja heidän tämänhetkisistä elämäntilanteistaan. Aloittaa sen matkasta Leenan perheen luokse Kanadaan:

” Tuntuu, että en ole vielä täysin tervehtynyt pitkästä lentomatkasta. Vanhat vaivat kivistää. Oli tuskallista ja vaikeaa jättää toista lastaan odottava tytär sinne kauas Kanadaan, kun tietää, että ei näe heitä taas pitkään aikaan…mutta joulu oli ihana, kun muut lapset kävivät katsomassa…yhdessä syötiin, iloittiin ja nautittiin…Tulevaa torstaita odotan, silloin pitäisi ratketa suuri taulukauppa. Se on taas niitä lupauksia, joita on elämän varrella tullut ja mennyt.”

Samassa ystäväni alkaa kertoa tarinaa eräästä taulun ostajasta, hekottaen niin, että vahva pöydän kansikin notkuu:

”Mies, suuri kiho naapurikunnasta, kävi kesällä täällä Hunningolla ja ihaili pitäjän rajalta piirtämiäni tauluja ja kuolasi jokaisen niiden edessä, teki tilauksen muutamasta jättitaulusta ja toivoi niiden aiheeksi oman pitäjänsä jylhiä kalliomaisemia. Tein ja vein näytille. Muuten hyvä, mutta olivat vähän väärästä paikasta. Innostuneena kiipesin pian taas pitäjien väliselle rajakalliolle ja tein uudet luonnokset. Jonkun ajan päästä sain kihon kanssa sovittua uuden näyttöajankohdan, nyt Helsinkiin. Siellä asetin ne kyseisen herran eteen tutkittavaksi. Hän katseli tauluja hymyssä suin, innostuneena, edestä ja takaa, tutki ja ihmetteli. Ihastui ja iloitsi. Kertoi niiden olevan juuri sellaisia, mitä oli hartaasti toivonut. Sepittää oman tarinansa taulusta, jos toisesta. Tarinat vievät melkein minutkin tuntemaan kanervien ja mäntyjen kesäisen hajun sieraimissani. Näen ajatuksissani jo rullatun ja muhkean setelipinon. Aikansa katseltuaan ja kehuttuaan kuplille mies ojensi kätensä ja kiitti suuresta vaivannäöstäni. Kaupanteosta ei puhuttu sanan sanaakaan…äh…että silleen…tilaustöitä suurelle etelän herralle!

Tuttua meille molemmille tällainen kaupanteko. Kaikki kävi niin kuin moneen kertaan aikaisemminkin. Se, mikä Matissa oli näissä tilanteissa erikoista, oli se, ettei hän liiemmälti koskaan hermostunut. Tuhahti kerran, jos toisen ja sitten päästi kuin pisteeksi tekemättä jääneelle kaupanteolle hersyvän naurunsa. Näin tekee vain mies, jolla on leikkisä ja sopeutuva sydän.

Usein hän kertoi ristineensä kätensä puolestani. Hän, jos kuka, näki vuosia sitten ainoana ihmisenä täydellisesti elämäni rappioitumisen ja loppuni lähestymisen. Matti oli ainoa, joka ymmärsi ja osasi antaa tukensa omien henkilökohtaisten tuskieni, ahdistusteni ja vaikeitten elämänvaiheitteni aikoina. Hän ei ainoastaan seurannut sivusta vaan hän eli niitä kanssani. Hän ei tuominnut. Hän puolusti ja puhui puolestani. Kun elämäni koki täyskäännöksen, oli Matti se, joka halusi läheltä seuranneena tuoda ilonsa kaikkien muittenkin tietoon. Muistan, kun hän kirjoitti kauniisti paikallislehdessä uskoontulostani.

Tuoreessa muistissani on, kun vajaa pari kuukautta sitten soitin Matille ja kerroin oman lapsenlapseni vakavasta sairastumisesta. Hän kuunteli osaa ottaen ja sanoi hän minulle ääni väristen muistavansa ja rukoilevansa pikkumiehen puolesta. Eikä se jäänyt pelkästään tähän. Lähes joka viikko sen jälkeen hän soitti ja kysyi, kuinka lapsenlapseni jaksaa. Tämä oli Matin tapa osoittaa välittävä ystävyys. Tämä oli Matin tapa osoittaa yhteys Taivaan Isään. Se lämmitti.

Ihailin häntä aina siitä, että hän ei ollut koskaan altis ulkopuolisten mielipiteille. Hän naurahti tavallisesti, jos joku oli soittanut ja haukkunut tai jopa uhannut tappaa hänet, iskevien kirjoitustensa takia. Hän oli umpirehellinen, laajasydäminen ihmistuntija ja viisas ajattelija, hieno ja taitava taiteilija. Hän sai erinomaisilla kirjoituskyvyillään ja – tyylillään tarpeeksi sekä vastustajia, että ymmärtäjiä. Ja siitä hän nautti!

Perunakattila rätisee ja paukkuu liedellä jo ilman vettä. Tössi pelastaa Matin pääpäivällisen viime hetkessä. Puhelin soi. Matti kaivaa sen rintataskustaan ja vastaa siihen niin useasti kuulemani tutut sanat:

”Hei, kulta pieni!”

Soittaja on yksi hänen neljästä rakastamastaan tytöstä. Matti puhuu lempeästi. Tiedän, että hän on tehnyt ja tekee edelleen kaikkensa, että saa tuntea rakkaittensa läheisyyden. Hän on ikävöimisen ykkönen. Ei hän ole sitä koskaan peitellyt, eikä peittele vieläkään. Pehmoinen mies, sisältä ja päältä.

Opin häneltä paljon. Hän opetti minulle kulkukauppa- ideologiansa. Hän opetti minua suhtautumaan tasapuolisesti ihmisiin. Hän opetti minulle sanomaan rohkeasti mielipiteet nykytaiteen roskasta. Hän opetti minua paljon sanoillaan ja sanonnoillaan.

Nyt hän on poissa. Puhelut Pyhäsalmesta minulle ovat loppuneet. Ei kuulu enää keskustelun taustalta kynän raaputus, se, joka oli hänen lapsilleen niin tuttu ja turvallinen. Jää aivan liian paljon tyhjää.

Matilla oli tapana sanoa aina kuullessaan jonkun tuttavansa siirtyneen ajan toiselle puolelle mieleeni painuneet sanat. Ne kaikuvat korvissani edelleen. Nyt sanon ne hänelle, suurella kaipauksella:

”Kevyet mullat, Matti!”

 

TAIVAAN NÄKÖVINKKELI

Hyvän, pitkäaikaisen ja parhaan ystävän yllättävä kuolema on saanut minut vakavasti ajattelemaan syvästi elämän totuuksia. Kerta toisensa jälkeen ajatukseni on täyttänyt kysymys ”Olenko valmis?” Tuttu kysymys, mutta koskettaako se minua? Ymmärränkö sen syvän merkityksen. Onhan se Jumalan antama kysymys koskien omaa iankaikkisuuttani. Syntyminen on elämän alku. Elämä on lahja. Kuolema on voitto. Ne ovat Jumalan totuuksia, jotka pitäisivät olla, ei pelkästään tiedossani, vaan ajatuksissani, aina elämäni jokaisena hetkenä. Tämän tiedon pitäisi myös kulkea omille lapsilleni ja lastenlapsilleni sekä jokaiselle läheiselleni. Ihmisen poislähteminen on hyvin tavallista ja jopa arkipäiväistä. Ei siihen saisi liittyä liiemmälti dramatiikka. Se kuuluu jokaiselle. Se on luonnollista. Se on Jumalan tapa ottaa ihminen omakseen, lopullisesti.

Maallinen elämä ja siihen liittyvät arkiset toiminnot ja tekemiset ovat menettäneet suunnattomasti otettaan minusta. Moni asia on muuttunut aivan turhaksi. Olen tyhjä. Olen toimintakyvytön. Olen vailla itselleni niin tuttua tarmoa ja toimintaa. Sisällä on suru, joka tulee välillä parahtaen, välillä itkuhuudoin. Välillä ei jaksa edes sitäkään. Ei ole liiemmälti uusia suunnitelmia. Tuntuu, ettei olisi edes huomista. On vain tämä hetki ja väsymys.

Vaikka en ole Jumalan toimintatavasta viime kuukausina, paljon ymmärtänytkään, olen saanut osakseni jotakin sellaista aitoa taivaan tuntumaa, jota en olisi edes odottanut. Olen löytänyt, jos en muuta, niin ainakin yhden, aarteen. Olen löytänyt aivan uuden tavan katsoa ja tutkistella tapahtumia ja elämän tilanteita. Olen ymmärtänyt ja osannut katsoa jotain taivaan näkökulmasta. Ennen kaikkea niitä synkkyyksiä, jotka ovat olleet murtamassa ja kaatamassa minut toivottomuuteen. Taivaan näkökulmasta näkyy vain toivoa ja armon sisältämää tulevaisuutta. Perhekuntaamme kohdanneet vakavat sairaudet ovat saaneet aivan toisenlaisen näkökannan. Se on kaukana inhimillisestä ja totutusta.

Olen huomioinut myös, ettei se olekaan tärkeää, kuinka minä itse asioitani ja elämääni suunnittelen, vaan se, mitä Jumala on aivoitellut. Vaikka se olisi minulle täysin käsittämätöntä ja aluksi jopa vastentahtoista, tulee minun oppia tietämään, että Jumala on Jumala. Jumala toimii aina kohti parasta päämäärää. Hän on se, joka katsoo täysin taivasvinkkelistä kaikkia elämääni liittyviä asioita. Hänellä on oikeus. Hänessä on herruus.

Pyrin olemaan kiitollinen. Tahdon sitä, ymmärrän tahi en, osaan tahi en. Tahdon kuitenkin. Olen kiitollinen siitä, että Jumala on kaikesta huolimatta hyväksynyt minut. Hän kutsui minut omalla nimelläni suuresta roskasakista. Hän alkoi kasvatukseni ja tekee sitä, omaksi onnekseni, edelleen. Hänen pitkämielisyydestään ja uskollisuudestaan saan olla iäti kiitollinen.

Minulla ei ole minkäänlaista osaa mihinkään elämäni nostevaiheeseen. Vaikka tein elämästäni sietämättömän, oli Jumalalla onneksi minullekin suunnitelma. Jeesuksen ristillä vuodatetun veren ansiosta olen se, mikä olen. Risti on kaiken takana. Jo siellä minut vapautettiin elämään ihmisarvoista elämää. Jo siellä minulle valmistettiin armo tätä päivää varten. Siellä annettiin minulle elämä. Siellä avattiin minulle tie kaikkein kalleimpaan, iankaikkisuuteen. Nyt tahdon tehdä oman osuuteni, kaikkeni, jotta minäkin saavuttaisin joskus voittopalkinnon. Kaikki rakkaudesta ja kiintymyksestä Häneen, joka minua rakastaa.

Jumalan armosta olen se, mikä olen. Olen Jumalan valittu. En sen enempää, enkä vähempää. Tahdon vihdoinkin suostua kaikkeen Jumalan minulle antamaan. Hän tietää, mitä milloinkin tarvitsen. Saan ottaa kaikki vastaan rakkaudesta ja armosta. Siitä kiitos!

 

Harmaatuvan ukon ajatuksia

Vanheneminen on vain asenne. Se saapuu hiipimällä, mutta siihen pitää tottua. Ihmisen elämään kuuluu luonnollinen rappeutuminen iän mukana. Vanhetessaan ihminen vääjäämättä väljähtyy. Se on täysin luonnollista. Ihminen on juuri niin vanha ja heikko, kun hän itse sen kokee. Joillakin on taipumusta tuijottaa ainoastaan täytettyihin vuosiin. Itse olen tehnyt selväksi kaksi asiaa: Ensimmäiseksi on hyvä, jos jaksaa joka päivä, aamuin illoin, jopa useamminkin, katsahtaa peiliin. Silloin ei huomaa vanhenemistaan, eikä näe etenevää prosessia. Jos katsoo harvakseltaan, vaikkapa vain kerran vuodessa, näkee rajun muuttumisen. Toiseksi, ei pidä päästää nahkaa roikkumaan. Rypyt pitää poissa ainoastaan vuosittainen muutaman lisäkilon hankkiminen.

Sairauksien kohtaaminen on myös väistämätöntä. Harvassa ovat ne, jotka selviävät mummoiksi ja papoiksi potematta päivääkään. Toiset pääsevät vain niukemmilla kivuilla kuin toiset. Itse olen saanut kokea monenkirjavaa. Ihmisestä itsestä riippuu, haittaako se elämän tahtia. Välillä se on hidastanut ja välillä jopa pysäyttänyt, mutta lopulta rattaat ovat alkaneet taas pyöriä normaalisti. Ei pidä tuijottaa sairauksiin, vaan niistä selviämiseen. Ei pidä tuijottaa edessä olevaa muuria, vaan ajatella mitä on muurin takana. Ei pidä hukkua rajuilmaan vaan ajatella sitä raikkautta, mitä on rajuilman jälkeen.

Ajatukseni sairauksista ja sairastamisesta ei ole Jumalan parantamista vastaa. Uskon täysin Jumalan mahdollisuuksiin kaikessa ja kaikkien kohdalla. Jumala ei tee koskaan virheitä yhdenkään kohdalla. Jumalalla on vain tapana parantaa kenet, koska, missä ja miten hän haluaa. Minun kohdalla hän toimi minulle parhaalla katsomallaan tavalla. Prosessi oli erittäin monivivahteinen ja monimutkainen.. Se oli tehokkaampi, koskettavampi ja vaikuttavampi kuin osasin edes uneksia. Se kosketti syvästi ja pysyvästi jokaista elämäni aluetta.

Mutta, mitä kaikki opetti? Sairaus toi minut lähemmäksi Jumalaa. Se toi syvyyttä rukouselämääni. Se toi kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä ja periksiantamattomuutta. Se opetti elämään olosuhteiden yläpuolella. Se opetti luottamusta ja rauhaa. Se opetti olemaan narisematta turhan pienistä kivuista ja puutteista. Se opetti näkemään ympärilläni sairastavat. Se opetti arvostamaan terveyttä. Se toi minut paikalle, josta näen lopultakin vain Jumalan mahdollisuudet. Se opetti kokemaan Hänen loputtoman hyvyytensä ja uskollisuutensa. Se toi minut iloon. Se toi minut armoon, jota en olisi saanut kokea muuten näin rikkaasti. Sairaudella Jumala näytti minulle oman heikkouteni, pienuuteni ja mitättömyyteni. Miksi Jumala rakastaa minua niin paljon, että paransi minut? Minusta kaikki tämä on Jumalan ihmetöiden toteutumista elämässäni.

Nautin elämästä. Nautin terveydestä. Nautin tästä päivästä.

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen” (Ps 8: 4-5)

Sain lopulta, minäkin, vielä aikuisiän diabeteksen, joka tarkoittaa tässä vaiheessa seitsemän tabletin lisäksi vielä kolmea lisätablettia päivässä. Koura on nyt lääkemittakuppini. Tuntuu, kuin kaikki taudit ja tartunnat mitä maapallo päällään kantaa ovat nyt nahkassani ja sen alla. Siitä huolimatta en kuulu siihen ihmisryhmään, joka elää sairauksien ehdoilla. Pikemminkin sairaudet elävät minun ehdoillani. Ne tulevat siinä rinnalla aivan samoin, kuin vaatetukseni. Ne ovat pakollisia, kun olen tässä iässä. Pääasia, että muisti pelaa sen verran, että osaa ottaa vaadittavan määrän pillereitä aamuin illoin. Siinä ainoa vaiva.

Toki terveellinen elämäntapa saattaa auttaa elämän laadussa ja määrässä. Ihminen löystyy ja kuivuu joka tapauksessa ajan myötä, oli sitten himo lenkkeilyyn, urheiluun tai kunnon ylläpitämiseen. Paikat lonksuvat ja eivät kestä sitä samaa rasitusta, mitä ne kestivät nuorempana ja sitkeämpänä. Pistää sinne tänne, jänteet katkeilevat ja eltaantuvat. Yksi paikka väljähtyy, toinen kiristyy. Lopulta moni paikka ihmisruumiissa lopettaa kokonaan toimintansa.

Moni on lähtenyt hiihtoladulta, lenkkipolulta tai vaikkapa maratonilta. Joku hurratessaan jalkapallokatsomossa ja toinen salamaniskusta pesäpallokentällä. Ei auta, missä olet, mitä teet ja kuinka paljon, kun lanka kerässäsi loppuu.

En tarkoita sivaltaa sanojani kuntoilua vastaan. Kohtuus kaikessa. Mutta kaikessa jossa mennään äärimmäisyyteen, tai jos jostakin tulee pakkomielle, ei se välttämättä aina paranna elämisen laatua. Ihmisestä tulee kireä, kiukkuinen ja lyhytpinnainen, oman asian puolesta taisteleva ja paasaava. Lopulta saa sitten olla kaiken keskellä yksinään.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut hupsut naisihmiset haluavat seitsemänkymppisinä näyttää vielä kaksikymppisiltä. Nahka vedetään niin tiukalle, että rotu muuttuu. Kaulan löysyyttä ei voida korjata edes pyykkipojalla niskanapin takaa. Se, jos mikä paljastaa turhat nuorennusyritykset. Ihmisen on näytettävä ikäiseltään. Toinen hupsu ihmisryhmä on kehonpullistelijat, jotka treenaavat lihaksistonsa näyttämään räjähtämässä olevilta kumimassalta. Syödään pillereitä ja hormonia. Ahmitaan kasvuturvetta ja Kekkilän ihmelannoitetta. Ihaillaan peilin edessä ylävartalon kasvua ja saavutettua lihaksistoa. Ollaan tyytyväisiä lihaan, josta rasva on kaukana. En tiedä, kuinka moni emäntä haluaisi sellaisen epämuodostuneen ja rasvatun möhkälekimpun ihollensa. Voi olla, että me pohjalaiset tosimiehet jäätäisiin sittenkin toiseksi. Mutta, ihmisen pitää saada olla ihminen. Nuori tai vanha, rypistynyt tai ei, ihminen on aivan samalla tavalla Jumalan kuva kuin vastasyntynyt.

Pihtipieletkään eivät riitä aina, kun kävellessäni huojun meriveneen tavoin puolelta toiselle. Tavarat eivät tahdo pysyä kädessäni, kun puristusote herpaantuu kädessä ja toisessa. Ajatus pätkii päivä päivältä aina enempi ja enempi. Nimet tulevat usein jälkijunassa. Vatsa roikkuu, kaksoisheltta leuan alla rypistyy entisestään. Jalat kipeytyvät kävellessä. Sydän hakkaa epätasaista rytmiä milloin enemmän, milloin vähemmän. Päässä vinkuu ja suhisee yötä päivää. Otsanahka kiristää ja nenässä kasvaa kutisevia karvoja liikaa. Tukka harvenee ja harmaantuu. Silmäpussit silmien päällä haittaavat näkemisiäni.

Usein pitää kysellä asioita moneen kertaan, kun kuulokäytävä alkaa luutua umpeen. Käsistä tulee kurttuiset ja käppyräiset. Sormet vapisevat, kun tekee tarkkaa työtä. Langan neulansilmään pujottaminen on toivotonta. Pienet liukkaat paidannapitkaan eivät pysy enää näpeissä. Kun jotakin putoaa lattialle on laskeuduttava varovasti ensin nojaten seinään, sitten pöydän reunaan ja siitä hivuttauduttava hitaasti alas. Kontallaan tavaroita etsiessä tilanne pysyy hallinnassa siihen sakka, kunnes polvinivelet ovat halkeamispisteessä. Takaisin on noustava varovasti, ettei vaan revähdytä selkäänsä ja lukituta polviaan. Nukkumaan mennessä maailman meno pyörii lakkaamatta. Uni ei tahdo tulla lampolan lampaita laskemallakaan.

Yöllä herää alituiseen vessahätään. On noustava varovasti ja töpöteltävä varovasti. Puolinukuksissa on asteltava mennen tullen varovasti, että ei liukastuisi parketilla liukkaankovilla kantapäillä. Aamulla herättyä pääsee liikkeelle osa kerrallaan. Käyntiinlähtö vaatii totuttelua ja kierroksien lisäämistä asteittain. Muutenkin tuntuu, että kaikki paikat eivät ole vielä auenneet.

Liikakilot painavat ja rasittavat kaikkea liikkuvaa. Se on elämänmittainen koulu. Ihannepainossa pysyminen on huuhaata. Toiset pysyvät aina, toiset eivät koskaan. Jotkut jopa alle ihanteenkin, vaikka syövät porsaan päivässä. Toiset paisuvat ylilihaviksi pelkillä iduilla, mössöillä ja heinillä. Itse olen ollut painontarkkailussa yli puolet elämästäni. Painoni nousee ja laskee aivan kuin hissi. Painontarkkailuohjelmani on jojo-tyyppiä.

Olen laihduttanut satoja kiloja elämäni aikana ja lihonut ne viittätoista kiloa vaille jokaisen takaisin. Välillä olen kevyt, välillä raskas. Onneksi en enää ole kevytmielinen sen enempää kuin raskasmielinenkään. Kaikki, mitä syön, on kevyttä. Paitsi se, mitä syön salaa. Kaikki elämässäni alkaa olla nykyään kevyttä, jopa rakasteleminenkin.

Itse olen, ajoittain ainakin, hyväksynyt itseni tällaisena, mutta ympärillä olevat ovat tavan takaa huomauttaneet raameistani. Moni heistä on ollut aivan syystäkin huolissaan. Mutta niitä en ymmärrä, jotka tekevät sitä ympäristöhygieniasta johtuvista syistä. Ei liikalihava ole vaaraksi ympäristölleen. Eikä liikalihavuuden haju haittaa yhtään sen enempää maailman menoa, kuin himourheilijan kainalokuopista nouseva menovesi.

Minulle ei ole ikikuuna päivänä järkyttänyt liian laihan ihmisen persoona. Hänelle normaalipainoon pääseminen voi olla mieltä rassaavaa. Ei olisi tullut mieleenkään mennä mainitsemaan kenellekään kilojen puutteesta. Se on vaikea pala purtavaksi meille molemmille ääripäille. Normaalipainoinen kohottaa toisia arvostelemalla omaa herneen kokoista itsetuntoaan. Onhan se äärettömän maukasta, kun löytää toisesta joitakin virheitä enemmän, mitä ei itsellä ole. Tyhmyys, törkeys ja ajattelemattomuus ovat huomattavasti huonompia ominaisuuksia ihmisellä verrattuna ihmisen ulkonäköön ja kokoon. Millä muulla sitä maatiainen näyttää vaurautensa, kuin läskillä luitten jatkeena.

Minulle riittää se, että pysyn mieleltäni virkeänä vaikka raajat, ruumis ja pää eivät aina tahdokaan totella äkkinäisiä liikkeitäni. Myönteisellä asenteella elämä maistuu makealta pienistä vajavaisuuksista huolimatta. Onnekseni olen kelvannut aina Jumalani eteen tällaisena kuin olen. Hänen kuvanaan. Tärkeintä on se, että tällaisen ison ja muodottomaksikin venyneen nahkapeitteen alla asuu onnellinen ihminen.

Luonnon lakeihin ei olisi syytä koskea. Ruumiimme, oli se sitten sileä tai ryppyinen, lihaksikas tai veltto, maatuu jokaisen osalta samalla tavalla mullan mössöttäjien ravinteeksi. Se on elämän kiertokulku. Vasta silloin, kun pääsen taivaallisiin, olen kaikkien muiden kanssa tasavertainen. Saan muuttua lopulta Hänen täydellisyytensä kaltaiseksi, jota rakastan. Se on lupaus suoraan Raamatusta.

 

Makujen makupala

”Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, 2. vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt!” (Ps 1:1)

Kaikki alkaa aasta, ykkösestä. psalminkokoaja on räjäyttänyt heti pankin alkujakeissa. Hän on tähdentänyt, että Raamatun sana on jokaisen meidän elämisemme ehto. Se, joka kuvittelee elävänsä ilman Raamatun antamaa terveellistä ruokaa, näivettyy ennen kuin huomaakaan. Pian puutostauti pahenee ja seurauksena on täydellinen lamaantuminen. Mutta mitä enemmän herkuttelet Raamatun sanoilla, lauseilla, jakeilla ja kertomuksilla, sitä maukkaammalta ja herkullisemmalta sanan muona maittaa. Maiskuttele. Mutustele.

Tätä makujen makupalaa täytyy saada lisää heti, kun on sitä alkanut aterioida. Tämä eines ei jätä tyhjäksi. Se vahvistaa ja voimistaa. Se pönkittää ja lujittaa. Se tukee ja kasvattaa. Se laajentaa reviiriäsi ja rohkaisee sinua matkalla eteenpäin. Tämä sanan ruoka maistuu yhtä hyvälle väsyneenä tai pirteänä, yöllä tai päivällä, sateella tai auringonpaisteella, sisällä tai ulkona. Siitä nauttiminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Se maistuu yhtä hyvin suomeksi kuin sudaniksi, ranskaksi tai ruotsiksi, esperantoksi, englanniksi tai estoniaksi.

Minulla on näin valittavana päivittäin kaksi aivan erityyppistä menua. Haluaisinko minä istua sellaiseen pöytään, jossa mustanpuhuva tarjoilija toisi itse kellarin pääkokin valmistamaa eltaantunutta, pahalta haisevaa ja pahalle maistuvaa eteeni? Pöytään, johon olisi tulisessa keittiöpätsissä valmistettu iljettäviä litkuja ja metkuja kaikkien pään menoksi. Pöytään, jossa kaikki etuliemestä jälkiruokaan olisi ihmisravinnoksi kelpaamatonta. Pöytään, jossa minulle tulisi välittömästi yököttävä olo, minua alkaisi ahdistaa, painaa ja voisin pahoin. Pöytään, josta syötyäni ihmiset vierelläni näkisivät vinon virneen kasvoillani ja haistaisivat härskiintyneen hajuni. En.

Haluan valita taivaallisen kokkini. Haluan valita ruokapöytäni. Haluan valita tarjoilijani. Haluan valita ruokaseurani ja koko seurueeni. Haluan ateriani lämmittävän sieluni, henkeni ja ruumiini. Haluan nauttia tästä herkkuhetkestä pitkään ja hartaasti. Mikä erikoisinta, tiedän, että ihana pääkokki on itse valinnut minut ruokapöytäänsä. Vieläpä hän haluaa minun nauttivan makupaloista, jotka ovat valmistetut juuri minua varten.

Onneksi tämä sananpuffetti, sen kaikkine hienoine ja juhlavine herkkuineen on katettu eteemme – tänäänkin.
”Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä!” (Ps 34:9)

Menneisyyttä ei ole

Psalmi 25:7 ”Älä muista minun nuoruuteni syntejä, älä minun rikoksiani; muista minua armosi mukaan, hyvyytesi tähden, Herra.”

Menneisyys painaa. David huokaa tuskan ja ahdistuksen painamana. Nöyrä pyyntö lähtee syvältä
sydämestä. Se on arkaluontoinen rukous, jossa David vetoaa Jumalan hyvyyteen ja armoon. Häntä puristaa
tehdyt virheet ja tottelemattomuus Jumalaa kohtaan.

Näin meillä jokaisella. Joudumme joskus silmätysten eletyn elämän ja menneitten vuosien kanssa.
Entinen muistuttaa aika ajoin olemassaolostaan, halusimme sitä tahi emme. Muistimme tuo esiin jotain vanhaa, joka ei aina ole niin miellyttävää. Joskus olisi parempi, että muistimme olisi kuin tietokoneen kovalevy, josta saa pyyhittyä kaiken turhan, tarpeettoman ja väärän kokonaan pois. Näin voisi aloittaa täysin puhtaalta.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. En voi mitään, mutta aika ajoin menneisyys muistuttaa, ainakin minua, olemassaolostaan, syyttää ja painaa alas. Itsesyytöksien ryöppy runtelee joskus aivan liian kovalla otteella. Kaikki tämä vaikuttaa tunteeseen ja pilaa välillä päivää jos toistakin. Pahimmassa tapauksessa se tuo kylkiäisenä henkisiä ja jopa fyysisiäkin kipuja. Mutta…minun on joka tapauksessa elettävä entisyyteni kanssa.

Aistit voivat viedä minut menneeseen. Jotkut vanhat ja tutut laulun sanat voivat muistuttaa maailmallisesta rakkaudesta. Tienviitat kertovat menneistä paikoista. Joskus ne olivat opaste syvään syntiin. Vuodenaikojen tuoksu tuo mieleen eletyt keväät ja syksyt. Silloin oli pimeää ja myrskysi. Ravintolassa käynnin jälkeen nenään tulee vanhan ummehtuneen ja osittain palaneen villasukan haju. Ennen se oli savunsekainen, vanhan ja tuoreen viinan hajuinen, hälisevä temmellyskenttä parempaa huomista etsivien ihmisten seassa.

Uni voi viedä kokemaan erittäin todellisesti joko hyvää tai pahaa. Menneisyydessä uneni sitoivat mieleni. Ne veivät tuskaiseen pelkoon ja ahdistukseen. Tänään uneni ovat puhtaita ja kauniita. Kun on saanut voittoja elämässä saa voittoja unissakin.

Vanha sanonta: ”Aika parantaa haavat” on pitkälti totta. Aika etäännyttää, se vie kauemmaksi päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta.

Pöyristyttävintä on, kun joku lähimmäinen muistuttaa menneestä. Näin hän on armoton minulle, mutta armollinen itselleen. Pieni paha sana voi loukata syvästi ja viedä jopa elämisen halun. Usein terävä kieli antaa tyydytystä vain sanojalleen. Se ei ole Jumalan tahto. Jumalan tahto on ymmärtää, rakastaa, kulkea vierellä ja armahtaa.

Pahin ja ovelin kaikista mustamaalaajista on sielunvihollinen. Hän käy alituista omaa rynkytystä ympärillämme ja toivoo saavansa meidät siihen mukaan. Eipä tiedä, että me olemme antautuneet omaan taivaalliseen voitontanssiimme. On kuitenkin syytä muistaa, että kaikki ei ole pelkästään vihollisen aikaansaamaa. Monet muistot ja vanhan kertaus lähtevät meidän omista hetkellisistä mieliteoistamme. Joskus oma minäni vaan haluaisi leikitellä ja maiskutella menneellä. Pois se minusta!

Onnekseni tiedän tänään, että ainoa ja oikea apu tulee vain Jumalalta. Uskoontulo on katkaissut kaikki kahleet entiseen. Kun muistan mitkä ovat Jumalan lupaukset anteeksiantamisesta ja menneen unohtamisesta, ei minun tarvitse olla huolissani siitä mitä tunnen, kuulen, näen tai koen. Jumalalla oli täydellisistä täydellinen pelastussuunnitelma meille jokaiselle. Hän toteutti sen tasan tarkalleen. Mikään ei mennyt vikaan. Jumala voitti sielunvihollisen Jeesuksessa Kristuksessa ja nyt minun suojani on Kristuksen ainutlaatuinen veri. Se antaa unohtaa kaiken: entiset pieleen menneet vuoteni, syntiset sekoiluni ja jopa epäonnistuneen eilisen.

Jos Jumala muistelisi syntejämme, olisi Jeesus kuollut turhaan.

TV- seiskassa joku viisas Jumalan mies sanoi kerran:
”Kun Saatana muistuttaa minua menneisyydestä, minä muistutan häntä tulevaisuudesta!”

 


Jumalan valittuja

Taivas oli tehnyt tarkkaakin tarkemman suunnitelmansa. Kaikkitietävä ja viisas kolmiyhteinen Jumala oli jakanut tehtävänsä: Enkeli lähetettiin ensimmäisenä iäkkään ja hurskaan, pappi Sakariaan luokse, jolle aamuarvonnassa päivän tehtäväksi oli mennä suitsuttelemaan Herran temppeliin samaan aikaan, kun tavan kansa oli rukouksessa ulkopuolella.

Pian suitsutusastiaa heilutteleva pappi sai kokea aivan jotakin odottamatonta. Ymmällä ja pelästyneenä hän näki edessään hohtavissa vaatteissaan loistavan enkelin. Vanhan pappismiehen sydämentykytykset tasaantuivat vasta, kun enkeli lohdutti häntä ja kertoi, ettei ole mitään syytä pelätä. Enkeli välitti Jumalan ihmeelliset uutiset:

– Vaimosi on synnyttävä sinulle iloksesi pojan. Laita hänelle nimeksi Johannes. Monet riemuitsevat, kun he näkevät, että hänestä kasvaa raitis ja Herran mielen mukainen mies. Tästä äitinsä kohtuun Pyhällä Hengellä täyttämästä nuorukaisesta tulee sanavalmis, täysin työlleen omistautuva, uskaliaan rohkea ja suunnattoman innokas evankelista.

Sakarias ei käsittänyt, mitä tämä kaikki merkitsi. Hän hoki mielessään:

– Vaimoni ja minä, vaimoni ja minä! Mehän olemme jo loppuun kuluneita vanhuksia? Nyt on varmaan joku erehtynyt! Onkohan tämä unta?

Siinä Sakariaan kummastellessa tapahtumaa ja itseään ”nipistellessä hereille” enkelikin esittäytyi:

– Minä ole Gabriel. Sakarias, sinä menetät kykysi puhua lapsesi syntymään asti, koska et uskonut Jumalan minulle antamia sanoja. Tiedä nyt, että kaikki tulee taatusti käymään toteen!

Kun Sakarias lopulta käsikopelolla hoiperteli kansan luokse, aavistivat he, että pappi oli nähnyt temppelipalvelusta suorittaessaan taivaallisen näyn. Sakarias vain viittoi käsillään sivusta seuranneelle ja ihmettelevälle kansanjoukolle ja asteli verkkaisasti osaansa tyytyneenä kotiaan kohti.

– Sakarias oli Jumalan valittu.

Ihme, mikä ihme! Elisabet tuli kuin tulikin raskaaksi. Hän oleskeli kotosalla jopa puolet odotusajasta, toisaalta ehkä häpeillen vanhaa ikäänsä, toisaalta peläten ihmisten ilkeitä ajatuksia hänestä ja hänen miehestään. Kiitollisena ja tyytyväisenä hän kuitenkin hämmästeli sitä, miksi Jumala oli suonut hänelle vihdoin kunnian saada lapsi. Jumalan vaikutus kyläyhteisössä oli niin suuri, ettei yksikään enää ylenkatsonut häntä.
– Elisabet oli Jumalan valittu.

Pian Elisabetin ja Sakariaan syntyneestä lapsesta iloitsi koko sukukunta. Kun pienokaiselle oltiin antamassa nimeä isänsä mukaan, raapusti mykkä isä kaikkien hämmästykseksi taululle oman ehdotuksensa: Johannes. Taivas oli puhunut totta, koska siitä hetkestä lähtien Sakarias pystyi taas puhumaan:

– Lapseni nimi on Johannes, Johannes! Häneen juurrutettu rakkaus ihmisiä kohtaan muuttaa monet tottelemattomat. Hänen rakkautensa tulee muuttamaan isät ja lapset! Hänen askeleensa tulevat tasoittamaan Messiaan tulevaa kulkureittiä.

Tapaus herätti huomiota koko Juudan kukkulakansan keskuudessa. Arkana arveltiin ja kyseltiin, mitähän tästä lapsesta oikein mahtaa aikanaan tulla.
– Hänestä tuli Jumalan valittu

Samaan aikaan Gabriel toimi jo toisaalla. Nasaretin kaupungissa hän oli tuomassa taas mitä eriskummallisimpia terveisiä. Puuseppä Josefin kihlattu sai tuta sisimmässään viestin:

– Rauhan tervehdys, Maria! Sinua on kohdannut suuri Jumalan armo. Sinä tulet Pyhän Hengen vaikutuksesta raskaaksi ja synnytät ihanan ja rakastettavan poikalapsen. Jumala tahtoo, että pienokaistasi ruvetaan kutsumaan nimellä Jeesus. Ajattelepa, että häntä korkeampaa ei tule enää koskaan olemaan, koska hänen kuninkuutensa on oleva iankaikkinen!

Maria oli aivan tolaltaan ja hänet valtasi ääretön pelko ja hyljätyksi tulemisen tunne. Hän rauhoittui pian ja oli kiitollinen Jumalalle kuultuaan enkeliltä, että kaikki oli lähtöisin Jumalan armosta Mariaa kohtaan.
– Maria oli Jumalan valittu.

Jeesuksen syntymässä ei ollut tuskin mitään muuta tavallista kuin se, että hän syntyi Marian ja Josefin esikoiseksi. Isäksi julistautui Josefin hämmästykseksi itse Taivaan Jumala. Josef mukautui ja sopeutui nurisematta Jumalan tahtoon, vaikka kaikki tapahtunut tuntui täysin epätodelliselta.

Josefille oli jo etukäteen annettu suuri määrä uskoa kaikkeen tulevaan. Hän uskoi mahdottomaan. Hän uskoi yliluonnolliseen. Hän hyväksyi erilaisuuden. Hän hyväksyi Marian. Hän hyväksyi Jeesuksen. Kaiken tämän takana hänellä täytyi olla vahva kunnioitus pyhään ja suureen Jumalaan.
– Josefkin oli Jumalan valittu.

Jumala oli miettinyt kaiken tarkkaan ja pani sen täytäntöön täydellisesti oman tahtonsa mukaan. Hän viestitti tapahtumat viisaan mestarillisesti, mielenkiintoisesti ja yllätyksellisesti jo seitsemänsataa vuotta ennemmin ja kirjoitutti tulevia tosiasioita profeetta Jesajan kirjaan:

– ”Katso neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel. (Jes 17:14)

Taivas toteutti armollisen suunnitelmansa. Jumalan suunnitelman yksi alkuhuipentuma oli se, kun Jeesus Kristus syntyi Joulun Herraksi, Vapahtajaksi ja syntiemme sovittajaksi.

– Jeesus oli Jumalan valittu!

 

Joulupaloja

Joulunaika vaikuttaa aina omalla, syvällä tavalla uudelleen ja uudelleen meihin kaikkiin. Vaikka sen on kokenut kymmeniä kertoja, on siinä aina oma odotuksensa ja viehätyksensä. Vaikka emme halua elää pelkän perinteen mukaan, on kuitenkin tavattoman hyvä että meillä on niitä. Eihän hyvissä perinteissä ole ollut koskaan mitään pahaa ja vaarallista. Joulusta ja joulunajasta tulee meille itse kullekin omia henkilökohtaisia muistikuvia. Koskaan ei Joulu enää tule takaisin sellaisena lapsuuden Jouluna, joka jäi pienenä poikana mieleen omine jännittävine, yllättävine ja jopa pelokkaine muistoineen.

Oli juhlahetki, kun mummolasta päästiin hevosen kyydillä jouluaamun kirkkoon. Hevonen puuskutti ja höyrysi, kun matka taittui pimeässä aamussa. Mentiin ohi tuttujen naapureiden. Valot olivat syttyneet lähes jokaiseen savuun. Vaikka oli pakkasta, vällyjen alla tarkeni, alkoi jopa hiostaa. Hevosen hajua ja kavioiden kopsetta ei koskaan unohda. Kirkkoon mennessä puhdistettiin toinen toistemme vaatteista rautalangan paksuiset hevosenharjakset.

Täysinäisessä ja kuumaksi lämmitetystä kirkossa ihmeteltiin satoja savuavia kynttilöitä. Seurattiin steariinin tippumista ensin kynttelikköön ja sitten kirkon matolle. Mielessä käväisi ajatus, mitä tapahtuisi edessä istuvalle puoliksi kaljuuntuneelle, paksu palttoo päällä istuvalle Huutoniemen Hiskialle, jos kynttilästä valuvat tipat osuisivat keskelle päälakea. Tulisikohan siihen samanlainen maailman kartta, sellainen, joka oli kansakoulun yläluokan kaapin päällä.

Kanttorin alkaessa soittaa aloitusvirttä, kuului sitä ennen jonkun aikaa urkujen palkeiden polkemisen ääni. Aivan, kuin olisi pumpattu ilmaa pyörän renkaisiin. Tiesin, mitä urkuparvella tapahtui. Tiesin, että polkimissa oli oma isoisäni, Oskar Bernhard, tuo satakiloinen, leppoisa ja hyväntuulinen kunnallismies, vailla vertaa. Siinä ne sitten puuskuttivat kilpaa, urkujen palkeet ja isoisä. Oskari vei voiton. Laulettiin mahtipontisesti Hoosianna. Sitten tuli uni. Siinä ensimmäiset hengelliset siemenet.

Kun myöhemmin opettajana ollessani olin joulujuhlissa, jouduin lähes joka kerta lähtemään kesken pois. Pienten lasten alkaessa laulaa, liikutuin. Tiesin itkuni kohta alkavan, enkä halunnut, että vieressä istuvat ihmiset alkaisivat ihmetellä, mitä tuo iso mies tekee. Otin valtuudet poistua takavasemmalle, keittiön puolelle. Tiesin, mistä kaikki johtui. Tiesin olevani epäonnistunut isä. Tiesin, että omat pienet lapseni ovat siellä jossain kaukana samaan aikaan omassa joulujuhlassaan. Kuinka mielelläni olisinkaan ollut nyt seuraamassa heidän omia juhliaan. Siellä he laulavat ja leikkivät iloisesti omissa juhlissaan tietämättä isänsä ikävästä ja itkusta. Sellaiset oli isä Haapasen koulun joulujuhlat, aina samanlaiset, toinen toisensa perään. Vieläkin, lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin joulun lähestyessä tunnen samoin, sieluni itkee, sisälläni karvastelee.

Vuosien kuluessa olen saanut lasteni ja lastenlapsieni kanssa viettää monia jouluajan hetkiä yhdessä. On koristeltu kuuset. On laulettu ja leikitty. On hassuteltu. On syöty kilpaa kinkkua. On odotettu Joulupukkia yhdessä. On saatu ja annettu lahjoja. On tuoksunut joululle. Eivät ole pikku naperot tienneet, että Patuvaaria ovat näin sisältä parantaneet. Ovat laastaroineet. Ovat balsamia sivelleet vanhoihin haavoihini.

Jouluni ja sen sisältö muuttui tietenkin enempi kohdalleen Joulun Herran, Jeesuksen vallattua sydämeni. Sanoma ja merkitys saivat tilaa turhanpäiväisemmältä. Juhliminen ja juhlimisen kohde muuttui. Teennäisyyden tilalle tuli enempi aitoutta. Kun toivotan ihmisille: ”Hyvää Joulua” sisällä kuplii uudet sävelet ja toivotus lähtee syvemmältä, sieltä, jossa asuu Jeesus, Joulun Lapsi.

Ulkonaisesti joulussani on edelleen samaa ja vanhaa. Tungeksitaan täysinäisissä Marketeissa. Ostetaan, annetaan ja saadaan lahjoja- liikaa. Tuhlataan turhuuteen. Valitaan kaupan kassalla aina pitkä, väärä jono. Hermostutaan. Ostetaan ruokaa yli tarpeen. Syödään kinkkua liikaa. Levätään itsemme väsyksiin. Nukutaan huohottaen maha pullottaen yltäkylläisyydestä.

Mutta…kaikesta huolimatta joulunajan toivomus tänään on edelleen sama, joka on ollut haaveenani jo useita vuosia: saada joskus vielä mahdollisuus viettää kaikkien omieni kanssa koko Joulu yhdessä. Mukana olisivat Tössi- mummon lisäksi neljä lastani, kaksi miniääni, kaksi vävyäni ja pienet, nappisilmäiset ja niin ihanan vilkkaat ja touhukkaat kahdeksan lastenlastani. Saisi Jouluna ja se mentyäkin kiittää sydämestään kaikesta menneestä ja eritoten tästä päivästä. Saisi huokaista melskeestä ja melskeen tauottua hiljaisuudesta.

Kiitos Jumala, että olet antanut minun ymmärtää, kuinka hukatut vuoteni ovat vaikuttaneet myönteisesti tähän hetkeen. Tänään pystyn arvostamaan sitä, mitä olet menneillä vuosilla minulle antanut ja minua opettanut. Minulla on tänään kaikki hyvin. Mutta sydämestäni pyydän ja rukoilen, että annat muistorikkaan ja hyvän Joulun, etenkin epäonnistuneille, murheellisille, yksinäisille ja ikäväänsä tukehtuville isille ja äideille. Sinun lähelläsi, tiedän sen, he saavat tuntea lämpöäsi ja rakkauttasi tässä kylmässä ja pettävässä maailmassa. Lohduta ja rohkaise. Nosta ja kanna.

Lohdutan itseäni usein urheilija D.Jansenin sanoin: ”Tappioistani ja häviöistäni huolimatta oma perheeni rakastaa ja ihailee minua.”

Tänään uskallan elää Joulun odotuksessa.

 

Kesä tuli tiistaina kuuden aikaan

Se tuli illalla kiireen keskellä. Pistäydyn työpaikaltani kotona hät` hätää ja valmistelen ruohonleikkurin vaimolleni ajovalmiiksi. Miehenä kun joutuu aina tekemään kaikki raskaat työt. Bensaa tankki täyteen ja yksi nykäisy. Näin leikkuri käynnistyy heti, vaikka en ollut sitä taaskaan viime syksynä millään lailla talviteloille huoltanut. Lähtiessäni heti takaisin vaimoni jää kävelemään leikkurin perässä, kuntoilija kun on. Nurmikkohomman tehtyään hänellä on edessä tänään enää vain kasvimaan kääntäminen varta vasten hänelle ostamallani ja hänelle nimeämälläni talikolla. Kolmivuorotyöläisellä on paremmin sitä tarvittavaa vapaata arkipäiväaikaa. Naapuri aidan takaa naurahtaa pikaisia touhujani. Avaan autoni ikkunan ja huudan:

– Minulta on lääkäri kieltänyt kaiken autolla ajelua raskaamman!

Takapeilistä näen suuren ja sakean savupilven leijailevan kotinurmikkoni yllä. Taisin vahingossa laittaa tankkiin väärää ainetta väärästä kanisterista. Nelitahtiseen ei käy näemmä öljysekoitteinen polttoaine. Aikani on kiireinen. Annan savun leijailla ja pilven nousta. Kun tulen parin tunnin päästä kotiin, on nurmikko leikattu ja katkera öljynsekainen savu hävinnyt tuuliin. Kun keittiön ikkunasta katselen takapihaa vaimoni tämän kesän ensimmäisen ruohonleikkuun jäljiltä, on kesä tullut.

Sen todistavat kaksi syötävänkokoista rusakkoa, kun ne kirmailevat perä perää juuri tasoitetulla nurmikolla tanssien siinä iloisesti saralta toiselle. Ei ole pupu- pariskunnalla murheen häivää. Ei ole huolta huomisesta ei tästä hetkestä. Tutkailevat jo tulevan talven ruokaa ja menneen talven syömisiään. Pieneksi leikatusta kastanja- puustakaan ei ole jäljellä enää viime kesän mahtavaa uuskasvustoa. Sen olivat mutustelleet suihinsa takuulla yhteistuumin. Kyllästyttyään kiertelyyn ne häviävät lopulta omille tantereilleen. Ensi talveksi tarjoan heille vain viinimarjapensaiden tukirautoja. Saavat niissä teroittaa hampaitaan.

Viime kuukaudet ovat olleet kiireistä aikaa. Olen valmistellut tulevaa juhlanäyttelyäni. Olen tehnyt valtavan taustatyön neuvotteluineen, suunnitteluineen, mainoksineen, lehtileikekirjoineen, tarjoiluineen, ohjelmineen ja tarvikehankintoineen, lasinpesuineen, kehystyksineen. Pian yli sata taulua odottaa näyttelyn ripustusta. Se on taiteen tekemisen ruumiillisen työn osuus. Monet näyttelyissä kävijät tuskin ymmärtävät sitä työn määrää, joka tehdään ennemmin, kun kaikki taulut ovat valmiina avajaisissa ja katseltavina. Sitä paitsi kaikki tämä on kallis harrastus, se maksaa hunajaa. Joku kysyi juuri tänään minulta, miksi minulla on niin valtavasti tauluja varastossa ja teen vielä koko ajan niitä lisää. Siihen vastasin:

”Minulla ei ole lähdettyäni antaa lapsille muuta.. Niissä on koko omaisuuteni. Kasvatan sitä!”

Juhlanäyttely oli alun perin pitänyt olla Törnävän kivinavetassa, jonka olin jo varannut puolitoista vuotta sitten, mutta kukaan ei silloin muistanut mainita samanaikaisista Provinssi- juhlista. Haapanenhan ei juhli Provinssin alueella ja varsinkaan sen aikana. Juhlanäyttely pyydettiin sitten Saarijärven Summassaaren kylpylään. Siellä ei soi provinssi eikä häiritse häly eikä haju.

Juhannusviikko on minulle muutenkin ainutkertainen. Olemme kaikki, neljä lastani ja kahdeksan vilkasta ja viehkeää ilopilleri- lastenlastani sekä vaimoni, miniät ja vävyt, ensimmäistä kertaa elämäni aikana, pitämässä keskikesää yhdessä. Mikä parasta, kokonaiset yhdeksän päivää. Siinä on minulle, läheisiäni alati kaipaavalle, Patu-vaarille juhlimisen aihetta ja lahjaa tarpeeksi. Pienet, eloisat lastenlapsikullat odottavat innolla heille lupaamaani akvarellimaalauspäivää. Maalataan yhdessä kukkaniittyjä, pilvenhattaroita, käpyjä, kiviä, männynkäkkäröitä ja vaikkapa leppäkerttuja tai jopa taskunpohjasammakoita ja pidetään hauskaa. Mikään ei voita tulevan Juhannukseni antia.

Samaan aikaan, kun järjestelen näyttelyäni, olen elämänkertakirjassani päässyt tarkistusvaiheeseen. Luemme ja korjailemme sitä vaimoni kanssa joka välissä, aamuin illoin. Monta viikkoa olen naputellut pitkälti yli puolenyön tarvittavia korjauksia ja muutoksia. Teksti, joka olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten, pursuaa loppumattomiin. Pelkään uutta Ii- joki sarjan syntymistä. Vaiherikkaasti eletty elämäni tuo alati mieleen uutta muistiin merkittävää. Etsin koko ajan loppudiftongia. Onneksi unissani voin jatkaa tunteja miettimällä ja suunnitella jo seuraavaa päivää ja sen mukanaan tuomia yllätyksiä

Väsymyksen panta kiristää välillä tukanrajaani tiukasti. Ajatukseni ovat käyneet viiden pennin käryä jo useita viikkoja. Minusta huolimatta luonto nauttii keväästä. Se puhkeaa pian loistoon ja kesäkukkaan. Sen keskellä on tulevien viikkojen jumalanpalvelukseni Saarijärven rannalla.

 

Taustatuki ja kivijalka

He ovat istuneet yhteensä tuhansissa kokouksissa. He ovat kuunnelleet yhteensä tuhannen tuhatta saarnaa. He ovat viettäneet yhteensä eri tilaisuuksissa kaiken kaikkiaan yli viisi tuhatta tuntia- eli kokonaista kaksi kolmasosaa vuodesta, yli kaksisataa päivää.

Mikä seurakuntamme työmuoto on sellainen, jossa jokaisella on takana keskimäärin viisikymmentä uskonvuotta?

Päiväpiirin pirteät piiriläiset!

Mitä nämä vuodet sisältävät? Lapsuutta, nuoruutta, aikuistumista, perheen perustamista. Niihin liittyy lapsia, lastenlapsia ja lastenlasten lapsia. Niihin mahtuu tavanomaista arkea arjen perään: työtä ja toimeentulon puolesta taistelua. Niihin mahtuu erilaisten ihmisten kanssa touhuamista, keskusteluja, neuvotteluja ja suuria päätöksiä. Niihin liittyy ratkottuja omia ja muiden läheisten ongelmia.

Niihin liittyy vapaa- aikaa ja lepoa. Niihin mahtuu heikkoutta voimattomuutta ja voimaa. Niihin mahtuu tappioita ja voittoja. Niihin liittyy hälinää ja hiljaisuutta. Niihin mahtuu sanoja ja sanattomuutta. Niihin mahtuu ystäviä ja yksinäisyyttä. Niihin liittyy pimeitä ja valoisia hetkiä. Niihin liittyy epäonnea ja onnea. Niihin liittyy kiusauksia, notkahduksia ja ylösnousuja.

Niihin mahtuu terveyttä ja sairautta. Niihin liittyy onnettomuuksia, surua, tuskaa ja kuolemaa. Niihin liittyy sivalluksia ja rohkaisun sanoja. Niihin liittyy hyväksymättömyyttä ja hyväksyntää. Niihin liittyy alakuloisuutta ja hymyä. Niihin liittyy itkua ja naurua. Niihin liittyy riitaisuutta ja sovintoa. Niihin liittyy pettymyksiä ja riemua. Niihin liittyy epäuskoa ja epäilyä. Niihin liittyy rauhattomuutta ja rauhaa. Niihin liittyy monia auringonnousuja ja laskuja.

Tätä luetteloa voisin jatkaa loputtomiin. Tärkein on kuitenkin se, että heidän jokaisen elämään kolkutti kerran elävä toivo. Toivo Jeesuksen tämän päivän täydellisestä mukanaelämisestä. Huomisen toivo loppumattomasta huolenpidosta. Tulevaisuuden toivo iankaikkisesta kirkkaudesta taivaan ilossa ja riemussa.

Toisille tämä ilmainen lahja löytyi nuorena, toisille vähän vanhempana. Tärkeintä on kuitenkin se, että se löytyi. Kaikki he uskalsivat ottaa uskossa vastaan Kristuksen sovitustyön. Elämä muuttui ja sen suunta oli selvä.

Millaisia he ovat? Alati hymyileviä, kiitollisia kanssamatkaajia, rukoilevia ja rakastavia, siunaavia ja siunattuja, armollisia ja armahtavaisia, kuuliaisia ja kohteliaita, uskaliaita ja luotettavia, palvelualttiita ja helppoja palvella. He ovat esimerkki vanhurskaasta matkantekijästä. Heistä näemme, että Jumalan teko kestää!

Miten he ovat vaikuttaneet seurakuntamme nykyhetkeen? He ovat taistelleet uskollisesti rukoillen, milloin vahvoina, milloin heikkoina. He ovat kantaneet seurakuntamme ohi vaikeidenkin aikojen. Uskollisuuden, jonka he ovat saaneet kokea Jumalalta, ovat he antaneet pyyteettömästi lahjaksi meidän kaikkien hyväksi. He ovat antaneet tilaa ja kasvupaikan työn jatkajille. He ovat jättäneet perinnöksi kokemuksensa jakaen sen nuoremmille vastuunkantajille.

Tänään heidän tarpeensa ovat toisenlaiset, kuin nuorempana. Elämä on joiltakin osin tasoittunut ja rauhoittunut. Särmikkyyden tilalle on tullut sharmikkuutta. Palavuuden tilalle on tullut lisää ja vain lisää palavuutta.
Käytännön tehtävät ovat muuttuneet, mutta eivät ole huonontuneet. Tänään ollaan taustatukena ja vahvana kivijalkana. Tänään kannustetaan ja rohkaistaan. Tänään huomataan ja huolletaan. Vuosien saatossa elämän laatu on parantunut ja siihen on tullut syvyyttä.

Enää ei olla nuoria radikaaleja. Tänään ollaan kokeneita radikaaleja. Tänään luotetaan entistä voimakkaammin Jumalan armoon, johdatukseen ja uskollisuuteen.

Heitä arvostan ja kunnioitan! Minulle heistä jokainen on mitä erinomaisin esimerkki hyväntahtoisesta ja hymysilmin katsovasta rinnallakulkijasta. He ovat taustatuki ja kivijalka!


Ennen oli ennen – nyt on nyt

Lapsena pääsiäiseen liittyi monia muistoja ja odotuksia. Kaikki oli kivaa, käsittämätöntä ja kiehtovaa. Oli oman äidin tekemä mämmi. Sen mausteena käytetyt sitruunan kuorenmurut olivat kirpakan purtavaa. Aito maatiaislehmästä vispattu kerma onneksi tasoitti makua. Isän kanssa etsittiin pajupensaita. Kierrettiin rantapellon kovahankisia ojan laitoja. Tehtiin löytöjä. Pajut olivat kasvattaneet kauniin hopeanvärisiä silmuja. Pienen pojan pää ei ymmärtänyt, miksi niitä sanottiin pajunkissoiksi. Kananmunat koristemaalanttiin vesiväreillä. Ruokapöydässä kaikkien sormista levisi värit kuorittuihin kananmuniin. Se ei makustelua haitannut.

Ainakin viikko oli seurattu ikkunalaudalla siemeniä mullassa. Kasteltiin ja katseltiin. Yhtenä aamuna ne vain olivat muuntuneet. Ne kasvoivat vihreää. Lautaselle muodostui lopulta tuuhean pehmyt ruoho. Ruohikon keskelle tiputeltiin pieniä erivärisiä karkkeja ja suklaamunia. Hennot, keltaiset, rautalankajalkaiset pääsiäistiput paineltiin hellästi keskelle pientä pääsiäispeltoa, jossa ne yrittivät pysyä pystyssä alati kasvavan ruohon kanssa.

Illemmalla sisälle leijaili hyvältä tuoksuva savun haju. Sen lähtökohtana oli sumuisessa ja viilenevässä illassa sytytetyt pääsiäisvalkeat. Ikkunoista niitä tiirailtiin. Kauimmaiset savutupsut tulivat Ponnenjärven takaa mummolasta. Lähin naapuri Lötjöseltä punaisen saunan sivulta. Katsellessa ikkuna höyryyntyi omasta hengityksestä. Siihen oli kiva piirrellä. Lopuksi painaa nenällä pyörylä ja maistaa lasinpintaa kielellä.

Vanhemmat veljeni kertoivat lentävistä trulleista. Pelottelivat näin pienempäänsä. Enkä ymmärtänyt, kun he kertoivat, että pääsiäisenä pitää saada heilan pää kainaloon. Myöhemmin tajusin tarinan.

Pitkäperjantai oli perjantaita pitempi. Pysyttiin visusti kotona. Turvallisesti ja hiljaa. Syitä ei kysytty. Riitti, että oli pitkäperjantai. Äiti kertoi Jeesuksesta ja rististä, mutta ei sitä lapsen tietoisuudella pystynyt ymmärtämään. Kotona olemisessa oli kaikesta huolimatta silloin jotain sanomattoman suurta ja ihmeellistä. Turvallisuus eli tyyneydessä.

Vuosien kuluessa menivät kymmenet pitkäperjantait. Ei ollut pitkää, ei lyhyttä. Tuiki tavallisia vain. Oli savua sisällä, ei enää pihalla. Tiput vaihtuivat trulleihin. Mämmi vaihtui mäskiin, sitruunan kuoret katkeroon, kerma likööriin. Ikkunaa vasten hengityksessä oli monta promillea yli sallitun rajan. Tyyneys ja turvallisuus olivat tipotiessään. Loppuivat namut, kuivui ruoho.

Tulet polttivat, mutta nyt sisällä. Onneksi tuli uusi pääsiäinen. Muuttuivat perjantait. Sisäistyi sen sanoma. Tuli vierelle ystävä, auttaja, lohduttaja ja anteeksiantaja. Tuli takaisin lapsuuden ilo ja seesteisyys. Kaiken sen antoi ristin mies, Jeesus Kristus, vapauttaja ja kaiken uuden antaja, mahdollisuuksien antaja. Hän otti harteiltani taakan. Hän otti sydämestäni tuskan. Hän poisti syyllisyyden, pelon ja pahuuden paljouden. Hänen rakkautensa oli ääretön. Rakkaus, joka kestää ja peittää syntisyyteni. Rakkaus, joka peittää huonouteni. Rakkaus, joka peittää epäonnistumiseni. Rakkaus, joka on armoa. Armoa ilman suorituksia, paineita ja turhanpäiväisiä yrittämisiä. Ristin mies onnistui kaikessa, minun tähteni. Hän päästi minut monesta pahasta.

Vaikka kokemukset pääsiäisen sanomasta tulevat ja menevät, ovat ne kohdallani aina ajatonta ja totta. Taas tämän vuoden pitkäperjantain ristiinnaulitun mittaamaton teko osuu. Tiedän, mitä Hän on tehnyt puolestani. Tiedän, kuinka paljon Hän on minua armahtanut. Vain minä tiedän, mistä hän on minut, reppanan, nostanut. Siksi sydämeni itkee ilosanomaa. Ylistää taivaallista tekoa

Elämäni pihtipielet on sivelty pääsiäisen verellä. Se on turva eloon, tänään ja huomenna. Onneksi Jumalalla oli suunnitelma, jonka Kristus toteutti. Pyyteetön rakkaus mahdollisti kaiken.

Vaikka kauan, kauan sitten omissa pääsisäisissäni oli lapsellisen maallisia tapoja, haluaisin niistä kauneimmat takaisin tämän päivän koteihin. Viattomat leikit, tavat ja perinteet eivät lapsen mieltä ole koskaan sumentaneet. Sieltä turvallisen ja lämpimän kodin lapsuusmuistoista olen itse ainakin pääsiäisestä omaksunut jotain minua niin ihmeellisen ihanasti lämmittävää. Vaikka lapsena en pääsiäisen sanoman ydintä ymmärtänytkään, heijastui taivaan pääsiäinen kuitenkin lapselliseen mieleeni. Se välittyi isän ja äidin tietämyksestä ja uskosta.

Mutta…minua säälittävät tämän päivän lapset ja nuoret. Mitä maamme heille antaa? Mitä he toivovat? Mihin he ovat menossa? Mitä he halajavat? Mikä on heidän pitkäperjantai? Onko sitä olemassakaan? Onko se rienaava maku heavymetallia suussa, korvissa ja huulilla? Onko se huumaavaa sisuksissasi? Onko se laulava Lordi- kuvatus sarvineen?

Kenelle laulat Hallelujasi?
Laulakaamme se pääsiäisen pojalle, Jeesukselle!

 

Yskä paranee yskimällä

Kevät muuttaa kohdallani mielialan usein varsin mietteliääksi. Vaikka kaikki luonnossa nukkunut alkaa herätä ympärilläni eloon, herkistyn pelottavan helposti kaikelle. Muistelen menneitä vuosia. Muistelen hukattuja hetkiä.
Muistelen tehtyjä turhuuksia. Ikävä ottaa ja valtaa hetkittäin koko miehen.

Vaikka vain pari viikkoa on lasten ja lastenlasten viime näkemisestä, ovat he tänään taas liian kaukana. Ikävöin huutoja, jotka välittömästi saavuttuani lastenlasteni luokse, kuuluu ovenraosta:”Patuvaari, Patuvaari, meidän oma Patuvaari, ihana Patuvaari!

Ikävöin pikku- Iippo Ossi Iisakkia, joka pyysi saada nukkua kanssani lattialle tehdyllä petilläni. Pyysin, että hän nukkuisi omassa sängyssään, koska meille tulisi liian ahdasta. Kyyneleet silmissä pienimies pyysi saada päästä viereeni ja heti, kun annoin myöntävän vastauksen, hän ilostui ja pää kallellaan sanoi hellyttävästi ja sydämestään:

”Kiiiitos!”

Siinä vieressäni hän sitten unilaulujaan viritteli. Pyrskähdin nauruun, kun hän alkoi, pieni ja pullea käsi kaulallani, ponnekkaasti laulaa:

”Patuvaarilla oli sika, hiiala, hiiala hei. Vaari se hoiteli sikojansa, hiiala, hiiala hei…”

Unilaulu teki tehtävänsä. Pikkuinen lapsenlapseni nukahti. Ainutlaatuisen ja unohtumattoman herkän hetken tarjosi kultalautasella vaarilleen.

Ikävöin vaahteramäeneemelimäistä Renne Petteriä, vanhimman poikani kuopusta, joka vähäisestä iästään huolimatta sanoo ensimmäisenä, kun astun sisään:

”Mitä sinä toit, Patuvaari”

Ikävöin Riina Aino Elissaa, prinsessamaista kolmasluokkalaista, joka huolehtii, hellii ja puolustaa pikkuveljeään muitten torumisilta. Hieno tyttö, joka on ollut pitkään kirjeenvaihdossa 93 vuotiaan äitini kanssa.

Ikävöin Roni Eppu Eemeliä, tietokonepelimiestä, jonka sairauden puolesta rukoillessamme olemme olleet särkeä sydämemme.

Ikävöin Miitta Meri Pauliinaa, tomeraa ja touhukasta taiteilijan alkua, vasuria, joka puhuu kuin sanaleikkuupuimuri. Keksii juttuja toisen sieltä, toisen täältä, päättömiä ja hännättömiä tarinoita.

Ikävöin Peetu Eeli Eevertti- vauvaa, joka on vielä autuaan onnellinen ja tietämätön kaikesta ympärillään olevasta kylmästä maailmasta. Hänelle riittää onneksi vielä kaikki se lämmin, mitä äidiltään saa.

Ikävöin Emma Henriikan ja Kalle Aukustin isovanhempien joulujuhlaa, johon minut oli jo puoli vuotta ennemmin kutsuttu ja varattu. Kun pienet jalat hakivat vanhan piirileikkiin, suuret ruskeat nappisilmät katsoivat alhaalta. Olin tietoinen, että siellä ajatuksissa olivat sanat:

”Minun oma Patuvaari!”

Ikävöin miniöitäni ja vävyjäni. He osaavat elää ja omistaa rakkaudenhetket lapsilleni oikealla tavalla ja oikeaan aikaan. Heille on annettu erikoinen taito ymmärtää myös minun kummallisuuttani.

Ikävöin omia aikuisia lapsiani, joille minulla ei ollut riittävästi aikaa ollessani isä- ikäinen. Oli liian paljon menemistä, oli liian paljon tekemistä, oli liian paljon heitä tärkeämpää. Vuosikymmenten kuluttua, tänään, voin aivan rehellisesti sanoa:

”Minä en kasvattanut lapsiani, mutta he kasvattivat minua.”

Kaikki nämä rakkaat ovat rukouksissani. Toivon, että Jumala etsii heitä parhaalla mahdollisella keinolla yhteyteensä. Olen joskus purkanut Jumalalle syvimmästä sydämeni sykkeestä sanat:

”Mitä Jumala minä teen taivaassa, jos siellä ei ole kaikki rakkaani ja läheiseni?”

Hyvä, kylmän lohduttava ja arkinen neuvo itselleni, aurinkoisen kevään kynnyksellä 2005:

”Yskä paranee yskimällä ja ikävä ikävöimällä!

 

Kummajainen

Kesän alussa maalailin Taidekeskus Retretin luolastossa, Punkaharjulla. Siinä panin parastani ihmisjoukon edessä. Kerroin suu kuivaksi oman maalaamiseni salaisuuksista. Havainnollistin tekemiseni erilaisilla nopeilla näytteillä. Näytin, kuinka vesi ja väri liittoutuvat sekoittuessaan yhteen muodostaen sattumanvaraisesti mitä ihmeellisimpiä ja kauniimpia värisävyjä.

Viikon verran sain nautiskella olemisestani ja tekemisistäni siinä suuren, alati vaihtuvan joukon edessä. Sieluani kutitti, kun näin ihmisten ihmettelevän ja hämmästelevän maalaamistani. Vielä nytkin, kuukausi myöhemmin hyvän olon tuntemus ottaa vallan minusta. Otin yleisöni!

Taiteilja- imagoon kuuluu osaaminen ja menestyminen. Pohjalaisena se ei ole lainkaan vaikeaa. Kolmen vuoden aikana itsetuntoani on entisöity. Vanhasta nuhraantuneesta pinnasta on hometta ja likaa siklattu ja hinkattu pois, uutta väriä sivelty, kestävää lakkaa puunattu pintaan. Kaikki uudistus on huolellisesti rakkaudella tehty. Kiitos siitä kuuluu ympärilläni oleville, ystävällisille, lämminhenkisille armahtajille. Kaikki he ovat Luojan välikappaleita elämäni palapelissä.

Kun on vuosikymmenet kulkenut paperit, värit ja pensselit kainalossa, katsonut kaikkialla maisemaa niin Afrikassa, Amerikassa kuin Euroopassakin, osaa lopulta antaa arvoa kaikelle ja kaikille lähellä olevalle, myös omalle työlle. ”Pitää olla kaukana, jotta näköö lähelle”.

Veden ja Värin liitto: vesi, värit ja sivellin, puhuu minulle paljon suuremmasta. Se puhuu maailman luomisesta, sen alkuvaiheista. Jumala näki meille hyväksi ja tarpeelliseksi luoda kiinnostusta herättävän maailman: väriloiston, mahtavat maisemat vuorineen ja laaksoineen, taivaat alati muuttuvine ja leikkivine pilvineen, hengitysilmamme tyvenestä tuuleen, tuulesta myrskyyn, myrskystä rajuilmaan, kosteuden aamukasteesta rankkasateeseen. Luojana Jumala on esimerkkitapaus kaikelle kauniille. On siinä taiteilijalle isot saappaat. En yritä edes sovittaa pieniä jalkojani niihin. Esimerkki kuvataiteelle on annettu: Tee kaunista, luo!

Koska Jumala loi kaiken hyväksi ja kauniiksi on velvollisuuteni ja etuoikeuteni kuvantekijänä pyrkiä aina parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Koska Jumala rakasti kaikkea sitä, mitä hän teki, on velvollisuuteni sanoa, että rakastan työtäni ja kaikkea sitä, mitä se tuo elämäni arkeen. Suhde akvarelliin on minulle rakkaussuhde. Rakastan värejä, rakastan sommittelua, rakastan yllättävää, ennenarvaamatonta lopputulosta. Jumala tiesi, mitä oli luomassa, minä näen tulokseni vasta kun olen luonut. Näin on hyvä.

Viisitoista vuotta sitten eräs ymmärtäjä neuvoi minua Taidekodissani luopumaan tästä maallisesta elämäntyylistä kokonaan. Hän itse oli tehnyt pesäeron taiteensyntiin pian uskoontulonsa jälkeen. Sitä samaa tarjosi minullekin. Järkytyin. Toivoin silloin kaikin keinoin riippuvani kiinni ammatissani, jonka olin lahjana saanut. Nyt kiitän Jumalaa siitä, etten ottanut neuvosta vaarin. Samoihin aikoihin eräs kodissamme vieraillut sananjulistaja rukoili ja profetoi kuinka maisemiini tulee aivan uudentyyppinen taivas:

”Taivas, joka kiinnittää katseet, taivas, joka muistetaan, taivas, joka puhuttelee, taivas, joka evankelioi, taivas, joka puhuu Luojasta ja hänen rakkaudestaan.”

Tänään, viisitoista vuotta myöhemmin, jälkimmäinen vaihtoehto on totta. Hienoa, että tein näin valintani. Olisi jäänyt monet, monet mielenkiintoiset ja antoisat ihmiskontaktit saavuttamatta ja kokematta. Olisi monelle jäänyt kertomatta ihmeellisestä elämänmuutoksestani. Olisi monelle jäänyt kertomatta Jeesuksesta. Olisi monelta jäänyt näkemättä veden ja värin liitto: mieleenpainuvat taivaat. Taiteilijapiireissä olen yksi kummajainen: Jeesuksen oma, armahdettu.

Eläköön taivaallinen sivellin!

 

Sokeri pohjalla

Juhannusaattona ajeltiin Ison Kirjan maisemiin. Pastorimme oli rouvineen ja ystävineen ensimmäinen ja iloinen näky- makkarakioskin nurkallapa hyvinkin. Aamullinen ajatus oli toteutumassa. Omiamme lähdettiin kuulemaan. Siksi valitsimme aurinkoisen perjantain.

Mutta…Parrakas seitsemänkymppinen savon mies tuli kohti. Ostin häneltä aikoinaan ensimmäisen taloni. Tavattiin viimeksi15 vuotta sitten ensimmäisessä konferenssissani. Iloisena kerroin uskoontulostani ja elämänmuutoksestani. Sain häneltä sanansivalluksia, kirveitä ja puukoniskuja päin naamaa eletyn elämäni takia. Menin ymmälleni, hiljaiseksi, pahoitin mieleni. Nyt olen iloinen hänen puolestaan. Hän hymyili ja tervehti, onnellisesti dementoituneena, varmaankin. Oli unohtanut menneisyyteni. Siunausta.

Päätettiin uusia Ristin Voiton tilaus. Ovella seisoi vahtivuorossa iso mies, hyvä tuttavani, kertoi lehden linjan olevan nykyään päin prinkkalaa. Emme kuulemma ymmärrä, kun olemme tuoreita helluntailaisia (vaimollani ja minulla yht. 50 uskonvuotta) Myyntipuhe teki päinvastaisen tehtävän. Teimme mahtipontisesti aikomamme tilauksen Rädyn Pirkolta. Hänen iloinen olemuksensa kiitti. Muisteltiin samalla vuosien takaista tapaamista kodissamme.

Tuttavarouvan mies oli kateissa. Oli hävinnyt ihmisvilinään kännyköineen, joka ei tietenkään vastannut. Pian tapasimme hänetkin sinapit viiksissä makkaransyöttöpisteessä. Vaihdettiin kuulumiset. Oli viettänyt puolitoista tuntia kokouksessa ja rauhassa.

Aleksei, tuo toistakymmentä vuotta sitten ensimmäisenä Vienan meren rannalla, Belomorskissa uskoon tullut, löytyi Karjalatyön osastolta. Halauksia ja hymyä. Monien opikelu- ja pastorivuosien jälkeen hän pääsi aloittamaan evankelioimistyönsä Lappeenrannan seudulla omiensa keskuudessa, joita siellä asustaa puolisentoista tuhatta. Perhe voi hyvin. Toivon mukaan hekin pääsevät muuttamaan pian Suomen puolelle, vaimo ja lapset.

Nälkä alkoi tehdä tuloaan puolelta päivin. Ruokateltan jonossa oli loppumattomuuden tuntua. Liian hitaasti se eteni. Siirryimme pizza- teltan puolelle. Kohta tuo tuoksu olisi syöty. Matin Vuokko kuiskasi, että jono on teltan ympärysmitan pituinen. Luovutimme ja siirryimme makkaraosastolle. Kuinka syötävän maukkaita osaavatkaan olla seinäjokisten reseptillä myydyt ja maustetut makkaralla täytetyt nakkisämpylät majoneesin kanssa. Hautalan nuori miehen alku myi jo olemuksellaan. Täynnä hymyä silmät ja suu.

Tätä nykyä Austraaliassa asuvan Jorma F:n kanssa muisteltiin Hunningon taidekodin aikoja 90-luvulta. Siellä hän vieraili useasti saarnareissuillaan meitä katsomassa. Muisti hyvin taiteilijaystäväni naapurista. Oli jäänyt lähtemättömästi mieleen illat maustettuine, rasvaisine ja suolassa liotettuine siankylkipaloineen. Kerroin ystäväni pudottaneen painosta Jorman itsensä verran. Naurettiin menneelle: ajalle ja läskille.

Aina yhtä sydämelliset Rauni ja Veikko pysähtyivät juttelemaan toviksi. Heiltä riittää kotvanen kaikille. Ystäviä lähellä ja kaukana. Vaurula vaimoineen, aina innostavana ja myönteisenä tartutti hyvää sisimpäämme. Mies vain nuortuu ja uudistuu hengen paloksi ja malliksi niin nuorille ja varsinkin ehtoopuolen uskoville.

Tiittasen Anssi soittaa ja pahoittelee, ettemme voi tavata. Anssi oli aikoinaan lempitodistajani telttakokouksissa. Kitara, mies, rotsi ja lippalakki. Mukava ja sympaattinen nuori mies jo silloin.

Laulajana ja lauluntekijänä pistämätön. Nykyään paljon soitetun ”Enkelin” kuulimme kodissamme hänen laulamanaan jo paljon ennemmin sen julkaisemista. Miestä valjastetaan suuriin tehtäviin. Hänet on huomattu. Hänessä on ainesta.

Kainuulainen sorina ja helkeä nauru lähestyi. ”Karhalaisethan” ne siinä: Leena ja Pentti ihan ilmielävinä, Leena jopa ilomieläv??isenä. Luulivat ensin lähestyvänsä Nokian Koivistoa. Minullehan se on kunnia, Markulle kyseenalainen. Karjalaiset ovat vuosia olleet Espanja työmyyriä. Uskaltavat elää uskossa elämänsä. Ihmeitä ihmeiden perään. Siunaan heidän vilpitöntä ja lämmintä olemustaan.

Kävelimme nurmikonkokoisen, kaatuneen nuorisojoukon ohi telttaa kohti. Tapaamme tuttavamme, vuosien takaisen pikkupojan, säteilevä morsian kainalossa. Ovat rakastuneet silmittömästi toisiinsa ja mikä hienointa, Jeesukseen. Se näkyy ja kuuluu. Jumala kanssanne aloittamallanne uralla!

Väsyneenä, jalat kuin akuankalla, istahdamme tyytyväisinä selkänotuoleille, etupenkkiin. Tuppurainen tulee ja ojentaa tottuneesti laumaansa. Vain veteraaneille! Osoittaa meille puupenkkejä. Tottelemme. Heti, kun Tuppurainen ei näe, tai ei enää välitä, vaihdamme takaisin paremmat penkit yhdessä Vuokon, Lumian, Eskon ja Kultalahtien kanssa.

Veteraanien takana olemme turvassa. Odotettu kokouksen alku lähestyy. Tuppuraisella on kaikki langat käsissä. Hän on kaikkihuomioija. Antaa ohjeet kuvaajille, niin Apalle kuin KK:llekin. Kokouksen kulkua, jossa Markku on vetäjänä ei tarvitse jännittää. Jännitys on siinä, mitä kaikkea rakkaudellista ja kutkuttavaa onkaan tänään tarjolla. Jos perustettaisiin Tuppurainen Fun-club, olisin minä ensimmäisten joukossa siihen liittymässä. Ihailen tuota Jumalan miestä. Niin varmaan Jumalakin. Omaa luomustaan. Savolaisista ykköstä.

On niin kotoinen olo. Mukava istua pehmustetuilla tuolilla, nauttia ja rauhoittua. Ottaa, mitä annetaan. Omaa pastoria (our Pastor) tultiin kuuntelemaan. Seurakuntaa vierellä. Seurakuntaa edessä. Eikä petytä. Ollaan sydämestämme ylpeitä omistamme. Sana elää ja vaikuttaa pastorimme kautta. Jumala voitelee. Tekee mieli huutaa Aamen. Kultalahden Eskopa uskaltaa. Kaikki hyvin. Sokeri pohjalla!

Mitä päivä opetti meille?

Olemme vain ihmisiä. Oli mukava tavata tuttuja. Oli mukava tavata ystäviä. Oli mukava tavata omia. Oli mukava tavata Jumala.

Lopuksi: Erään ala-asteen oppilaan runonpätkää lainatakseni:

”Taivaal ompi tähtein rata, meillä syyvään makkarata!”

 

Betlehemin perintö

Jeesus, kun äitisi Maria ja isäsi Josef olivat lähteneet kuuliaisina suorittamaan keisarin heille ja koko kansalle määräämiä velvoitteita, olit sinä vielä lämpöisesti äidissäsi. Luottavaisin mielin he olivat lähteneet matkaan. Äitiäsi ja isääsi ei pidätellyt pitkä ja vaikea matka. Heitä ei pidätellyt hidas matkanteko. Heitä ei pidätellyt kiviset ja pölyiset tiet. Heitä ei pidätellyt äitisi raskaus.

Kun äitisi aika tuli synnyttää sinut tähän kylmään maailmaan, olitte te saaneet vain vaatimattoman asumuksen yösijaksenne. Sinulle ja vanhemmillesi ei tarjottu loistetta. Ei tarjottu puhtaita valkeita silkkilakanoita, ei pehmeää bonell- sänkyä, ei valoisaa luxus- sviittiä palvelijoineen. Vanhempasi olivat nöyriä ja Jumalan lähellä kuuliaisena olevia matkaajia. He tiesivät, että Jumala pitää heistä ja sinustakin huolen joka hetki. He luottivat Jumalan lupauksiin. He luottivat Jumalan johdatukseen.

Ensimmäisen itkunparahduksen jälkeen sinut vyötettiin äitisi sinulle varta vasten mukanaan tuomiin lämpöisiin peittoihin. Sinut asetettiin hellästi isän ja äidin lähelle, peiteltiin. Sinun sileitä pieniä punaisia poskiasi silitettiin. Sinuun luotiin jatkuvia rakastavia katseita. Vanhempasi, ihaillessaan sinua, puristivat toisiaan lempeästi merkiksi ja kiitokseksi uuden elämän ihmeestä, sinusta pikku Jeesus. Ihmeestä, jonka tiesivät Jumalan heille antaneen.

Jännittynein mielin äitisi Maria ja isäsi Josef elivät odotuksessa siitä, mitä kaikkea edessä oleva elämä mahtaa tuoda tullessaan, ennen kaikkea sinulle. Olihan kaikki ollut alusta alkaen äärettömän ihmeellistä ja selittämätöntä ja yliluonnollista.

Vanhempasi eivät tienneet, että sinun ensimmäisestä itkustasi alkaisi koko maailmankaikkeudelle aivan jotain ehdottoman tärkeää ja peruuttamatonta. He eivät tienneet, että kun sinä vartut tavallisena nuorena muitten ikäistesi keskuudessa, olet kaikkia heitä paljon viisaampi ja tietäväisempi, lyöt ällikällä omat vanhempasi, kirjanoppineet sekä kaikki maasi kirkonmiehet. He eivät osanneet odottaa, että sinun ympärillesi kokoontuu jatkuvasti tuhatmäärin kansaa. eikä sitä,, että sinun kättesi kautta tapahtuu eriskummallisia ihmeitä. He eivät tiedä vielä laupeutesi suuruutta: autat köyhiä, heikkoja, väsyneitä, yksinäisiä, syrjääntyneitä, nälkiintyneitä, hyljättyjä. Eivät he osanneet edes aavistaa, että sinulla on valta antaa syntejä anteeksi.

He eivät tienneet, että syntymäsi ja kuolemasi väliin jäisi vain reilut kolmekymmentä vuotta. He eivät tienneet, että se ensirakkaus, jota sinä nyt sait, muuttuisi valtavaksi maailman vihaksi sinua kohtaan. He eivät koskaan odottaneet, että sinua syljetään, ruoskitaan ja kidutetaan ja tapetaan kylmäverisesti ja väärin perustein ristinpuulla ryövärien kanssa.

Sinun syntymisesi oli Jumalan rakastava tahto toteuttaa koko maailmankaikkeutta koskeva täydellinen suunnitelma. Sinun syntymästäsi alkoi mahdollisuus meille jokaiselle. Se päättyi puuristille, mahdollisuuteen saada syntimme ja elämämme virheet anteeksi. Se on mahdollisuus loppumattomaan taivaalliseen loisteeseen, iloon ja riemuun kanssasi.

Se on myös mahdollisuus meille elää tehdä ja toimia tänään elämässämme esimerkkisi mukaan. Se on mahdollisuus viettää syntymäjuhlaasi arvokkaasti, hiljentyen lähellesi Isäsi antaman sanan kanssa menemättä mukaan tämän maailman alati paisuvaan rahan mahdin valtaamaan epäaitoon juhlimiseen. Se on annettu mahdollisuus rukoilla oman maamme, oman kaupunkimme, omien lähimmäistemme ja rakkaittemme puolesta. Se on mahdollisuus tuoda koko joulua juhliva kansamme lähemmäksi taivaallista totuutta. Se on meille annettu mahdollisuus toteuttaa sinun perintöäsi, Betlehemin poika- armahtaa ja tulla armahdetuksi.

Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!

Fariseuksen Raamattu

Kun katselen viisitoista vuotta sitten hankkimaani Raamattua, näen siitä elettyä elämääni. Näen siitä omaa itseäni. Menneet vuodet kuvastuvat sen sivuilta. Uudet, puhtaan hohtoiset lehdet ovat päivien kuluessa muuttuneet. Sivut ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä merkintöjä. Olen alleviivannut, jopa moneen eri kertaan ja eri värein, minua syvästi puhuttelevia asiakokonaisuuksia. Olen ympyröinyt kynällä sanoja, lauseita ja jakeita, jopa kappaleita. Sivustoilta hypähtävät esiin monet erikokoiset huutomerkit, jotka Raamattua luettuani ovat olleet sivun ehdottomasti tärkeintä sanomaa. Joissakin kohdin on viivoja ristiin rastiin. Näin olen halunnut yhdistää samantyyppisiä asiakokonaisuuksia toisiinsa. Rikkikirjoitettuja raamatunlehtiä on teippaamalla yritetty parsia paremmaksi.

Olen merkinnyt muistiin tärkeitä kuulemiani lausahduksia ja sanontoja. Olen kirjoittanut ja jopa piirtänyt mieliajatuksiani ja henkilökohtaisia kokemuksiani. Raamatun leveissä reunuksissa on käytettyjä ja käyttämättömiä saarnojen aihioita, itse keksityillä teksteihin liittyvillä otsikoilla. Mieleen painuneet sanonnat kirjan reunoissa ovat suurelta osalta jonkun jo ennen löytämiä aarteita, jotka olen halunnut itseäni varten tallentaa. Kirjoittamalla ja teippaamalla karheaksi muuttuneet sivut kertovat minulle aikakaudesta, päivistäni Jumalani lähellä. Suurimmat nurkkakulumat ovat armotalouden ja anteeksiantamuksen kohdalla. Uuden ja Vanhan Testamentin välilehdelle on liimattu Pensacolan kirkon ulkopuolelta, Meksikon lahden rannalta, matkamuistoksi otettu pihapuun lehti. Alla lukee:

”Raamattu on kirja, jonne on siroteltu jalokiviä tuoksuvien kukkasten sekaan.”

”Tämä kirja pitää minut erossa synnistä ja synti pitää minut erossa tästä kirjasta.”

Reunahuomautukset ja aforismit tukevat toinen toistaan sulassa sovussa lehdeltä toiselle, luvusta lukuun. Kaksi löytöä ajalta, kun Jumala taputti selkääni Oulun yliopistollisessa sairaalassa sanoen:

”Omistat vain sen, jonka olet antanut pois.”

”Mittaa elämäsi menetysten, älä menestymisien mukaan”

Muistorikkaat, eri tilanteisiin saadut lippuset ja lappuset tipahtelevat Raamattuni välistä, kun alan innoissani peukaloida testamenttia uudesta vanhaan. Jokaisella on oma tarinansa. On vakavaa ja vähemmän vakavaa. Kerran Kaisa tyttäreni kirjoitti minulle tekstin, jonka oli saanut läheiseltään lohdutukseksi hetkellä, juuri kun olin sairastunut syöpään:

”Ystäväni, älä pelkää. Joskus on niin vaikea käsittää, mikä merkitys koettelemuksilla on. Älä mieti merkitystä silloin, kun vaikeus on kohdallasi. Mieti merkitystä vasta sitten, kun osaat arvostaa sitä, miten selvisit vaikeudesta. Et ole yksin, olen tukenasi. Enkä ole ainut.”

Aina pitää olla myös jotakin opiksi. Tässä palanen parasta laatua. Marketta- vaimoni löytämää ”Hän pitää sinusta huolen”- kirjasesta:

” Jos Jumala siunaa sinua, tuo siunauksesi omaan seurakuntasi elämään ja työhön. Jos haluat nähdä enemmän elämää seurakunnassasi, anna sille oma elämäsi. Jos haluat kokea enemmän rakkautta, anna oma rakkautesi. jos haluat nähdä enemmän Jumalalle luovuttautumista, anna itsesi. jos haluat nähdä enemmän palvelua, ryhdy itse palvelemaan.”

Omat tuntevat omansa. Eritoten vaimot miehensä. Täysillä mennään. Kaasu pohjassa. Lehtileike, jonka olen teipannut kirja- aarteeni alkulehdille, pysyvästi. Napakymppi. Tämäkin Marketalta, ”Aino Suholan” ajatelma:

”Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo. Minkä teetkin, tee takapuoli savuten, syöksy siihen suorin vartaloin kahdella kierteellä, koska vain siten lunastat itsekunnioituksen. Ja jos kaadut, nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas. Jos kaadut aina vain, ajattele, että kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä, niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle. Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen, koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.”

Raamattuni lopussa on minulle tärkein, arvokkain, rakkain ja sydäntäni lämmittävin teksti:

”Tappioistani ja häviöistäni huolimatta oma perheeni rakastaa ja ihailee minua.”

Ei ihme, jos kerran eräs uskonsisar sanoi Raamattuni nähdessään:

”Fariseuksen Raamattu!”

 

Puhu lisää

Kun viisikymmentä viisi vuotta sitten putosin Suutalan kylässä naapurin tuvan perunakellariin, en aavistanut, missä tilanteessa olen vuonna 2004 samaisen talon vanhimman pojan kanssa. Pari viikkoa sitten kävi äitini luona kotiseutuni palvelutalossa. Hänellä oli suuri hätä lähettää minut yläkerran sairasosatolle katsomaan tätä edellä mainittua, vakavasti sairastunutta vanhaa tuttavaamme. Äitini kertoi miehellä olevan elonaikaa vain jokunen päivä. Miehen omaiset olivat kovasti huolissaan, kuinka hänen taivasasiat ovat. Koskaan kun ei niistä mitään ole virkannut. Vaikka koin oloni vaivautuneeksi, tahdoin täyttää äitini toiveen. Tiedän äitini kantavan vielä sataa käyvänäkin monien läheistensä ja tuttaviensa pelastuksesta aitoa huolta. Evankelista loppuun asti, uskon tietä 76 vuotta.

Sairasosaton käytävää kävellessäni hiljaisessa ja mitättömässä rukouksessani pyysin, että Jumala siunaisi käyntini ja antaisi viemisikseni vaikka palan rohkaisua. Tuntui siltä, että tämä olisi jonkun muun tehtävä. Toistin ajatuksissani: velvollisuus…kuuliaisuus…vanha ystävyys…viimeiset elonhetket…ja…

Hän tunsi minut! Hän voi kertomansa mukaan oikein hyvin. Hänellä on kaikki kunnossa. Hän on suomalainen mies. Hän kertoo vain kaikkein tärkeimmän Hän salaa suuret asiat. Hän ei halua pilata ikävillä asioilla juttuhetkeämme. Hän ei tiedä minun tietävän totuutta sairaudesta.

Tunnen itseni kaikeksi muuksi kuin evankelistaksi ja ilosanoman kertojaksi. En tunnista itseäni, mykistyn. Sisimpäni huutaa avuksi Jumalaa. Saan sanottua:

”Jaakko, eihän meillä ole mitään hätää, Taivaan Isä pitää meistä huolen ja…”

jotain muuta, en edes muista mitä. Samassa Jaakko nostaa päätään äkisti tyynyltä ja sanoo katsoen minuun:

”Puhu lisää!”

Yllätyn ja pelästynkin moisesta pyynnöstä. Vapaudun kuitenkin hänen sanoistaan. Kerron Jeesuksesta, hänen ristintyöstään, pelastuksesta, anteeksiannosta. Ystäväni siinä vuoteella nyökyttelee ja myöntelee, kuuntelee kuin vanha tekijä, rauhallisena ja kiinnostuneena. Kaikki tuntuu niin selvältä.

Eihän hänen uskossa pitänyt olla? Siinä minä häpeän varmuuttani ja osaamistani kuolevan sairasvuoteen ääressä.. Näin me epäilemme ja luulemme meillä olevan tietoa enempi kuin Taivaassa. Kaikki eivät käytä tapojamme, temppujamme, tyyliämme. Kuitenkin heillä on luja usko sydämessä. Voi minua reppanaa. Säkkiin ja tuhkaan tekee mieleni.

Jumala tuntee minut, innostaa ja rohkaisee rukoilemaan. Mies takertuu käteeni ja puristaa lujasti Alan siunata…Rakas Jumala…Kiitos huolenpidosta…Kiitos pelastuksesta…Kiitos elämästä…

Varmuuden miehen jumalsuhteestaan saa sitä kyselevät läheiset. Jaakolla on kaikki hyvin, on jo kauan ollut. Kuka ties vuosikymmenet. Ehkä jo silloin, kun hän nuorena nosti minut kotitupansa perunakuopasta. Ei hän silloin tiennyt, että saman kaksivuotiaan lapsen kanssa vietetään 55 vuoden päästä hetki Isän lähellä.

Kävellessäni pois askeleeni ovat kevyet, ajatukseni täyttyvät sanoista: Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni. (Matt 25:32)

Jumala, auta minua tekemään tämä sana todeksi arjessani!

Muutaman päivän päästä tämä suomalainen mies pääsi Jumalan luokse kirkkauteen. Nuo yllätykselliset Jaakon sanat ja ilme tekivät lähtemättömän vaikutuksen:

”Puhu lisää”!

Niitä sanoja en unohda. Olin nähnyt Jumalan armosta taas jotakin uutta, suurta ja lähtemätöntä. Jumalan puhe minulle jatkuu. Tahdon ottaa hetkestä kiinni!

 

Sielun ravintoa

Ruumis, sielu ja henki – kolminaisuus, joka tarvitsen ruokaa joka ikinen päivä. Ilman ruumiinruokaa en voi kauan elää täysipainoista elämää. Hengen ateriat ovat tietenkin kaiken A ja O. Kun puhutaan sielun ruoasta, kysellään usein sen koko tarpeellisuudesta.

Miksi sieluani tarvitsee ravita? Voiko sieluni olla aliravittu? Onko sieluni jäänyt kokonaan ruokkimatta? Vaivaako sielunelämääni puutostila? Jumala on luonut ihmeellisesti ihmisen: voin kokea, tuntea, aistia, uneksia, haaveilla, haistella ja maistella.

Mitä se sitten on, kun sielua ravitaan? Yksinkertaisesti vaikkapa vanhan, hyvän tuttavan tapaaminen, vierellä kulkevan rohkaisu, samalla aaltopituudella olevan ystävän kanssa ”maailman parantaminen”, herkullinen ruokahetki hyvässä seurassa, hyvän, antoisan ja mielenkiintoisen elokuvan katsominen, lepuuttava teatteriesitys, jännittävä jääkiekko- ottelu jäähallin pauhaavassa katsomossa, silmiä hivelevä taidenäyttely, kutsumattomat, vieraat, yllätyskyläily, perhejuhlat, veneretki, voikukkapellossa makaaminen, syksynpimeässä sateessa seisominen, lumihankeen heittäytyminen, aikuistuneiden lasten kanssa pelleily, ym. ym.

Niistä asioista joista nautin, saan puhdasta iloa, virkistystä, tyyneyttä, rauhaa ja rakkauden täyttymystä – ne ovat sieluni puutostilan korjaajia. ??lä pelkää elää- nauti kaikesta hyvästä, puhtaasta ja kiintoisasta. Nauran usein omalle itselleni: huonolle muistilleni, gotleetti- vartalolleni, hajamielisyydelleni, tietämättömyydelleni, poikamaiselle lapsellisuudelleni. Miksi? Koska Jumala on minut tällaiseksi luonut. Sitä paitsi, nauru tekee hyvää, se kutittaa sieluni syvyyksiä!

Mikä on sinun sielusi ruokavalio?

Elämä on Jumalan lahja

”Elämä on Jumalan lahja minulle. Se mitä minä elämälläni teen on minun lahjani Jumalalle.”

Nämä sanat kuulin ensimmäistä kertaa kymmenkunta vuotta sitten ja olen muistanut ne ajoittain, kun olen ajatellut elämän salaisuuksia, ihmetellyt olemassaoloani, elämäni tarkoitusta ja sen päämäärää. Olen käynyt elämässäni monituisen monta murrosvaihetta. Olen tiennyt elämäni palapelin hajoavan moneen eri otteeseen. Kuitenkin aina jostain käsittämättömästä syystä kaikki on lopulta loksahtanut kohdalleen ja olen saanut aloittaa kaiken ikään kuin uudelleen ja alusta.

Itse asiassa minun pitäisi olla lähimmäisilleni, omaisilleni ja mukana eläneille ihmisille vain muisto. Jostakin kumman syystä olen edelleen konkreettisesti ja sitkeästi näkyvissä ja kuuluvilla. Ajoittain kuulen sisälläni pienen pojan huutavan yksinäisyyttä vieläkin. Tiedän, ettei siitä pojasta koskaan voikaan tulla laskelmoivaa ja kovaa aikuista. Se on antautujan ajatusta. Muistan, kun eräs opiskelukaverini toivotti minulle hyvää matkaa opiskeluni päätyttyä sanoilla:

”Ota hetkestä kiinni!”

Siinä on ollut elämän ohjetta jokaiseen päivään ja kellonlyömään. Hetkistähän muodostuu aika ja aika kasvaa elämään.

Kymmenkunta vuotta sitten olin varma siitä, että elämäni on eletty. Muut saavat jatkaa, koska minä en enää pysty. Olin potkinut oman elämäni palapelin hajalle. Palaset olivat hukassa. liian kaukana toisistaan. Näin toivottomana yrittää edes koota sitä. Sisäinen paha olo oli kasvanut ja kasvanut äärimmäisiin mittoihin. Yritin näyttelijän lahjoillani suoriutua edes jonkunlaisesta sivuosasuorituksesta. Rooliliuskani vei tuuli mukanaan. Halusin näytellä pientä juhlijaa, mutta en useinkaan nähnyt aamuni sarastavan. Erään tällaisen juhlinnan päätteeksi huusin:

”Help! Help! Minulle riittää jo! Haluan, että elämäni muuttuu! Olen valmis kaikkeen, mihin vain!”

Muistin lapsuuteni Jumalan, josta olin kuullut paljon. Olinhan sellaisen kodin kasvatti, jossa elämän arvot olivat kohdallaan. Kodin, jossa rakastettiin ja välitettiin. Soitin apua paikalle. Se ei ollut ambulanssi eikä lääkärihelikopteri ei edes palokunta. Se oli tulen sytyttäjien veljeskunnan edustaja: evankelista Jumalan armosta. Ihminen, joka tuli ja osoitti kiinnostusta elämääni ja tulevaisuuteeni. Hän ei haukkunut, ei kysellyt, eikä tuominnut. Hän kertoi ja tarjosi vaihtoehtoa:

??Anna elämäsi avaimet kokonaan ilman ehtoja Jumalan käsiin. Hän on se, joka voi auttaa. Hänelle ei ole mikään toivotonta.”

Olin valmis yrittämään. Olin valmis rukoukseen. Olin valmis siihen, että minua siunattiin. Olin valmis hyppäämään tuntemattomaan, ilman omia ehtojani. Näin tahdoin, vaikka en ymmärtänyt, mistä kaikesta oikein on kysymys. Aamulla heräsin yhtä onnettomana ja yksinäisenä kuin ennenkin. Muistini alkoi palailla pätkittäin. Muistin, mitä olin luvannut yöaikaan. Halusin olla sanojeni takana, jotka olin luvannut.

Uhkarohkeus palkittiin. Elämäni tilanne nähtiin taivaassa. Rukoilin:

”Jumala rakas, anna minulle sellaiset silmät, jotka näkevät hyvää. Jumala rakas, anna minulle sellaiset korvat, jotka kuulevat hyviä uutisia. Jumala rakas anna minulle sellainen suu, joka puhuu totta, Jumala rakas, anna minulle sellaiset kädet, jotka tekevät hyviä töitä. Jumala rakas, anna minulle sellaiset jalat, jotka kulkevat sinun tietäsi.”.

Siinä se oli. Sain yhteyden. Oli kuin katkenneet linjat olisi yhdistetty. Se oli lapsuuteni Jumala, joka tarttui elämääni, konkreettisesti. Huomasin päivä päivältä elämäni muuttuvan. Pelon tunne häipyi, yksinäisyys väistyi. Ajatusmaailmaani uudistettiin. Sitä puhdistettiin. Ihmeellinen Jeesus!

Särkynyttä palapeliäni koottiin. Särkyneet palaset korjattiin. Hukkaan menneet palaset löydettiin. Tarvittiin uusia osasia. Jumala on mestari palapelin rakentaja. Erikoinen elämän arkkitehti.

Elämäni palapeli on tänään koossa vielä kymmenkunta vuotta edellisten tapahtumien jälkeen. Vaikka palapeli narisee välillä, en pelkää enää sen särkymistä, koska luotan Jumalaani taitoon, voimaan ja osaamiseen. Saan olla tänään vapaa yrittämisestä, osaamisesta, suorittamisesta, koska luotan Hänen armoonsa yli kaiken.

Suurin viimeisin löytöni on saada myös epäonnistua kaiken keskellä, koska oli yksi: Jeesus Kristus, joka onnistui minunkin edestäni. Hänessä minä voin kaiken! Tänään haluan elää Kristuskeskeistä elävää uskonelämää. En halua olla uskonnollinen suorittaja, tapojen ja vanhojen perinteiden pyhittäjä. Haluan palvella elävää Jumalaa.

Olen saanut elää rikkaan ja täysipainoisen elämän. Elämäni ei ole ollut koskaan mitään hyssyttelyä. Se on ollut elämää isolla E:llä. Joko kaasu pohjassa tai jarru päällä. Tätä samaa halajan tänään. Tahdon elää täysillä, nauttia Jumalani hyväksynnästä, rakkaudesta ja huolenpidosta. Haluan ylistää ja palvoa Häntä siitä mitä Hän on ja on oleva! En halua viihdyttää ketään uskonnollisella toiminnallani tai tekemisilläni. Minulla ei ole enää siihen varaa.

En häpeä Jeesustani, joka muutti elämäni, antoi minulle jatkoaikaa, antoi minulle uutta ja elävää, antoi normaalin arkielämän lisäksi mahdollisuuden selvitä. Haluan kertoa totuuden siitä, että löytyy vielä joku, joka auttaa rääkkääntyneitä, yksinäisiä, taakotettuja, hyljättyjä, hyljeksittyjä, petettyjä, pelokkaita, onnettomia ihmisiä – tämän päivän ihmisiä – Sinuakin!

Olen saanut käydä kertomassa tarinaani useille ihmisryhmille eri puolilla suomea. Olen saanut kertoa Jumalan erikoisesta johdatuksesta elämässämme. Olen valmis kaikkeen, mihin Jumalani minut johdattaa.

 

Rukouksen aika

Jokainen meistä on varmaan joskus rukoillut. Meille on tuttua lapsena rukoiltu iltarukous. Jotkut ovat tehneet sen isän tai äidin, toiset taas isovanhempien kanssa.

Usein rukoilemme silloin, kun meillä on joku vaikeus tai hätä elämässämme tai jos olemme peloissamme, alamme vaistomaisesti rukoilla. Sitten taas, kun kaikki on hyvin, unohdamme rukoilemisen. Tiedätkö, että sitä ei ole tarkoitettu tehtäväksi näin?

Jumalan tarkoitus on, että rukoilisimme päivittäin, tai oikeastaan, että eläisimme rukoillen. Kun koemme rukouksiemme jälkeen apua ja lohdutusta, olisi hyvä, jos rukous muuttuisi kiitosrukoukseksi. Onhan meille kaikille opetettu, että lahjasta pitää kiittää.

Rukous on puhetta Jumalan kanssa. Voimme rukoilla salaisuuksiamme Jumalalta. Sitä mitä rukoilemme, ei välttämättä tarvitse muitten edes tietää. Voimme myös pyytää ystäviämme rukoilemaan asioittemme puolesta. Hyvin tärkeää on myös voida rukoilla yhdessä yhteisten asioiden puolesta. Rukouksessa voimme anoa ja pyytää aivan jokapäiväisiä asioita arkielämäämme.

Jumala lupaa sanassaan, että Hän kuljettaa niitä, jotka rukoillen kulkevat: se on johdatusta. Lupaapa raamattu senkin, että Jeesus rukoilee meidän puolestamme Isää, Jumalaa. Voimme rukoilla kiittäen, ylistäen ja palvoen. On ihanaa pitää yhteyttä sellaiseen, joka kuuntelee, ymmärtää ja auttaa minua.

On olemassa niin monta tapaa rukoilla kuin on ihmisiäkin Voimme rukoilla hiljaa ajatuksissamme tai ääneen. Voimme taistella rukoillen jonkun asian puolesta, saamme jopa huutaa toivottomuuden ja ahdistuneisuuden keskellä. Surun murtamana saatamme itkeä rukouksemme.

Usko tai älä, mutta rukouksella on aina saavutettu paljon. Vuosi sitten sain kuulla henkilökohtaisesti, kun saksalainen pastori Peter Wentz kertoi oman seurakuntansa vaiheista. Hän tuli Stutgarttiin 1984 pienen seurakunnan pastoriksi. Tilaisuuksissa kävi alkuaikoina n.100 ihmistä. Porukka väheni koko ajan ja lopulta oli enää vain muutamia mukana. Toiminta läheni nollapistettä. Peter ja 5 tätiä alkoi kokoontua ja rukoilla tilanteen puolesta.

Pari vuotta myöhemmin he kokivat rukouksessa läpimurron ja työ alkoi elpyä sillä seurauksella, että heidän kirkkonsa kävi pieneksi. He kokoontuvat nykyään kaupungin suurimmassa konserttisalissa, johon mahtuu 2000 ihmistä ja se on ääriään myöten täynnä jokaisessa tilaisuudessa. Suurin osa kävijöistä on nuoria. Tätä saa aikaan rukous!

Jos sinulla on joku asia, jonka haluat muuttaa, ala rukoilla, rukoile sinnikkäästi, älä lopeta. Huomaat, että ennen pitkää rukoukseesi on vastattu. Raamattu kertoo, että Jumala kuulee jopa meidän huokauksetkin, jos olemme niin väsyneitä, ettemme jaksa rukoilla. Jumala on niin suuri, että hän kyllä tietää ja näkee, mitä sinä tarvitset, vaikka et jaksaisi edes tätä huokaustakaan.
Rukous on kaiken keskipiste. Se yhdistää ihmiset. Se yhdistää perheet. Se yhdistää seurakunnan ja eri seurakunnat.

Rukous vie lähemmäksi Jumalaa. Kun rukoilemme, näemme toisemme paremmin, emmekä niinkään heikkouksia, virheitä ja uhkaa vaan mahdollisuuksia. Voimme jakaa lähimmäistemme kanssa rukouksessa osan elämästämme yhteydessä toisiimme ja Jeesukseen. Näemme ja voimme jopa tuntea sisällämme toistemme hädän ja ahdistuksen. Paras asia, mitä voimme tehdä lähimmäistemme puolesta on rukoilla.

Joku minua viisaampi on joskus sanonut:

” Rukoukseen käytetty aika on säästetty aika. Jos rukoilisin yhtä paljon kun murehdin minulla ei olisi murheita.”

Kaiken t??mänkin vaikuttaa yksin Jumala – armossaan.

Haastan sinut rukoilemaan paikkakuntamme puolesta: lasten, nuorten, koulujen, kotien, vanhusten, sairaitten, työttömien, työssä käyvien, yritysten, alkoholistien, hyljättyjen, yksinäisten, rääkkääntyneitten, avuttomien, pelokkaiden – tämän päivän tavallisten ihmisten – kaikkien meidän puolesta!

 

Sinä olet Jumalan paras

Minulla on Sinulle tänään lohdutuksen sana. Tämä sana perustuu Raamatun hyviin uutisiin: Olen seuraavaan mukaillut mieltäni nostattavaa tekstiä T.L. Osbornin kirjasta ”Sinä olet Jumalan paras” Löysin tämän kirjasen kerran kauan sitten keittiömme pöydältäni tilanteessa, jossa olin menettänyt toivoni tulevaisuuteen täysin epäonnistuneena ja alaspainettuna ihmisenä. Olin vain muutama tunti ennemmin saanut ajatuksiini ainoana mahdollisuutena ajaa nelostielle ja kohdata ensimmäisen vastaantulevan rekka- auton.

Kirja oli avoinna kohdasta, jossa luki:

”Tiedätkö, että Sinä olet Jumalan ajatus, hänen unelmansa. Jumalan suunnitelma Sinulle on pelkästään hyvä. Sinut on luotu Jumalan kuvaksi, hänen kaltaisekseen. Sinä olet Jumalan sukua. Jumala ei ole koskaan luonut toisen luokan ihmistä. Sinä olet tärkeä Jumalan silmissä ja ihmeellinen, juuri sellainen, joksi hän Sinut loi.

Jumalan perheessä kaikki ovat yhtä tärkeitä. Kukaan ei ole huonompi, mitättömämpi, vähemmän tärkeämpi kuin toinen.

Jumala rakastaa Sinua yhtä paljon, kuin ketä tahansa ihmistä maailmassa – virheistäsi huolimatta. Jumala arvostaa Sinua ja hän tahtoo ainoastaan rohkaista. Jumala ei ole koskaan suunnitellut, että Sinusta tulisi hyljätty, epäonnistunut tai haavoitettu ihminen. Sinua ei ole tarkoitettu kärsimään hylkäämisestä tai häpeästä, tuhosta tai hyödyttömyydestä. Jumala ei ole tarkoittanut, että lymyäisit häpeissäsi tai käpertyisit kokoon pelosta.

Vaikka Sin?? väheksyisit ja halveksisit itseäsi, Jumala arvostaa Sinua epäonnistumisistasi huolimatta. Jumala toivoo, että näet itsesi sellaisena, kun hän näkee Sinut. Sinä olet osa Jumalan suunnitelmaa ja se suunnitelma Sinulle on pelkästään hyvä.”

Se, mikä kirjassa eniten kosketti minua oli:

”Sinä olet Jumalan paras. Olet ainutlaatuinen. Jumala loi Sinut tänne tiettyä tarkoitusta varten, eikä kukaan muu maan päällä voi tehdä sitä tehtävää, mitä Sinut on pantu tänne tekemään.”

Tämä lause muutti ajatusmaailmani ja omistin sen siinä samassa hetkessä itselleni. Turvauduin kirjan sanomaan uskoen sen, mitä siinä luki. Luin useampaan kertaan:

”Sinä olet Jumalan paras… Olet ainutlaatuinen… eikä kukaan muu…”

Jos tunnen mielipahaa tai murhetta huonoudestani, epäonnistumisistani, olemisestani tai tekemisistäni, omistan yhä uudelleen nuo sanat itselleni – ja taas voin elää täysipainoista elämää, johon Jumala on minut tarkoittanut. Kutsun mielellään nykyään sitä elämää voittoelämäksi. Jumala ei ole tarkoittanut meitä luusereiksi, koska meillä on Jeesuksessa valtavat voimavarat.

Myöhemmin selvisi, että vaimoni tietämättään ajatuksistani oli Jumalan rakkaudenosoituksesta minuun jättänyt kirjan keittiömme pöydälle avattuna.

Sisälleni on viime vuoden aikana tullut halu olla tavallistakin tavallisempi, armosta ja vain armosta pelastettu, Jumalaan uskova suomalainen kristitty. Armo ei vaadi. Armo antaa erehtyä, antaa tilaa olla erilainen, antaa luvan epäonnistua, antaa olla oma persoona. Miksi? Koska oli yksi, joka onnistui: Jeesus.

Ajattele, että Jumala maksoi Sinusta ja minusta täyden hinnan ja me olemme kaiken sen arvoisia. Hän ei syytä meitä mistään, koska hän rakasti meitä niin paljon, että luovutti oman poikansa kuolemaan Sinun ja minun syntien tähden.
Jeesus kuoli, vaikka meidät olisi pitänyt ristiinnaulita. Tällaista Jeesusta minä haluan tänä päivänä palvella! Hän ei paina alas vaan hän nostaa! Armahtava Jeesus!


Tapahtukoon sinun tahtosi

”Mitä enemmän itse yrität, sitä huonommin käy. Mitä enemmän lepäät, elämä onnistuu, virta vie, sitä paremmin käy.” (Kiinalainen ajatus)

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan enkelistä, jonka Jumala lähetti erään Davidin suvun naisen luokse. Nainen oli vasta mennyt kihloihin ja hänellä oli oma suunnitelma elämä??nsä ja tulevaa perhettään varten.

Kuitenkaan ei ollut sattuma, että Jumala valitsi Marian. Jumala antoi hänelle tehtävän. Synnytä poika, ja pane hänen nimeksi Jeesus, oli enkelin ilmoitus. Tuskin näin Maria oli etukäteen elämäänsä suunnitellut. Maria oli varmaan ihmeissään ja jopa pelästyi. Epäröityään, mutta kuullessaan enkelin kertovan iäkkäästä sukulaisestaan Elisabetista, joka myös odottaa lasta, sopeutui Maria uuteen tilanteeseen, suostui enkelin sanomaan ja sanoi:

”Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan.”

Siinä sitten ihmeteltiin: Jumalalle ei taida mikään olla mahdotonta. Tämä tarkoitti Marialle oman suunnitelmansa hylkäämistä. Se tarkoitti kaiken luovuttamista ja antautumista. Se tarkoitti uuden elämän odottamista ja siihen totuttelemista. Se tarkoitti luottamista silmittömästi Jumalaan. Kaikki oli järjellistä ajatusta vastaan.

Marialle nousi ajatuksia: Mitä minä sanon Josefille, mitä minä sanon omaisille, mitä minä sanon ystävilleni ja miten minä selitän tämän kirkonmiehille, jotka tarkkaavat ja valvovat elänkö lakiemme ja sääntöjen mukaisesti. Mutta, kun tämä oli Jumalan tehtävä, vaikutti Jumala Mariassa vastaanottavaa mieltä. Jumala vaikutti tahtomista ja tekemistä. Koska Maria oli antautunut kokonaan, Jumala pystyi toteuttamaan suunnitelmansa hänen elämässään.

Jeesuksen seuraaminen on tätä. Luovutan kaikkesi, mitä minulla on. Luovuta nekin, mitkä ovat minulle kaikkein tärkeintä ja varsinkin ne, mihin minä olen kiintynyt. Tahdon sanoa Jumalalle:

”Tapahtukoon sinun tahtosi kaikessa; koko elämässäni, arjessa, työssä, vapaa- ajalla, lasteni kohdalla, vanhempieni kohdalla. Luovutan sinulle käteni, jalkani, silmäni, korvani, suuni, osaamiseni, tietoni, taitoni. Luovutan sinulle koko ruumiini terveenä tai sairaana. Luovutan sinulle koko sydämeni, koko elämäni. Haluan tehdä sen kiittäen ja iloiten. Johdata ja käytä minua.”

Pyhän edessä, aivan kuin Maria, ihminen muuttuu, antautuu, sopeutuu ja alkaa toteuttaa sitä, mitä Jumala on tarkoittanut. Ja mikä hienointa, Jumala itse seuraa ja valvoo suunnitelmansa toteutumista rakkaudella ja suuressa armossaan ja anteeksiantamuksessaan.

”Oi Herra, Herra! Katso, sinä olet tehnyt taivaan ja maan suurella voimallasi ja ojennetulla käsivarrellasi: ei mikään ole sinulle mahdotonta.” (Jer. 32:17)

 

Tie ristiin – Ristin tie

Käsivarret ojennettiin poikkipuulle…kädet naulattiin suurilla ruosteisilla nauloilla…jalat lävistettiin ja kiinnitettiin ristinpuuhun…siinä oma Poikasi riippuu päivänpaahteessa verihaavoille runneltuna…janoisena ja ahdistuneena…yksinäisenä…

Miksi Sinä kaadoit poikasi päälle kaiken sen lian, jonka minä olin ansainnut? Miksi annoit Hänen kantaa kaikki elämäni virheet ja pahat teot, jopa ajatuksenikin? Miksi Hän kärsi minun kärsimyksiäni? Miksi Hän kuoli minun kuolemani? Miksi teit Pyhän synniksi? Miksi teit siunatun kiroukseksi?
Miksi Poikasi oli valmis siihen kaikkeen vapaaehtoisesti?

Hän, pelastukseni… lunastajani… armahtajani…syntieni sovittajani. Isä, siinä oli sinun täydellinen rakkautesi, tuskaisena sovittamassa kaikkea sitä, johon minä olin syyllinen.

Miksi Sinä ja Poikasi rakastitte minua niin äärettömän paljon?

Rakas Isä, minua on vuosien varrella opetettu, miksi suunnittelit ja teit kaiken tämän.

Kaikki kertoo rakkaudesta, kaikki hyvästä tahdostasi minuun. Kaikki siksi, että halusit antaa minulle uuden mahdollisuuden: pelastit minut, annoit minulle uuden elämän, rauhan onnen ja siunauksen. Halusit, että voin elää armahdettuna ja vapaana ilman pelkoa ja ahdistusta.

Mikä parasta ja ihmeellisintä, olen saanut lupauksen viettää Sinun ja rakkaan poikasi kanssa Taivaan ihanassa ilossa ja riemussa koko iankaikkisuuden, kunhan aikani on täynnä. Sen mahdollisuuden haluan totisesti käyttää. Ymmärrän, että olen saanut kaiken lahjana, en omasta ansiosta. Siksipä lahjasi on minulle valtavan arvokas.

Olen kuullut, että risti on kuva väkivallasta, mutta minulle se on avain rauhaan. Risti on kuva kärsimyksestä, mutta minulle se on avain paranemiseen. Risti on kuva kuolemasta, minulle avain elämään. Risti on kuva heikkoudesta, minulle se on avain voimaan. Risti on kuva kuolemanrangaistuksesta, mutta minulle se on avain armoon ja anteeksiantamukseen. Risti on kuva vihasta, minulle avain rakkauteen. Risti on kuva suuresta häpeästä, mutta minulle maailman suurin kerskaus.

Taivaallinen Isäni, olen maalannut kotiseurakuntani seinälle teoksen, jonka haluan välittävän kiitollisuuden sanomaa, jonka risti minulle antaa:

”Vesi, jota käytin, on valuessaan kuin kyynel, se yhdistää värit toisiinsa lähtemättömästi, aivan kuin Sinut ja minut. Sateenkaaren värit ovat lupauksesi. Maan rajasta lähtevät värien viivat ja liike ylöspäin on antamasi elämän kasvu. Ristin keskellä on puhdasta ja valoisaa, se kaikki on armoasi. Sivuilla näet sen, mitä silmäsi katsoo taivaasta: maata ja peltoa- Pohjanmaata. Päällimmäisenä piikkikruunu, täydellisyyden ympyrä – rakkautesi.”

Kun otan askeleen taakse, näen kokonaisuuden, näen Ristissä suuruutesi ja pyhyytesi. Se on ”Tie Ristiin- Ristin Tie”

Ota vastaan kiitokseni!

 

Lähellä sydäntä

Joulukuun alussa ajellessani Nelimarkka- museon piirustusnäyttelymme lehdistötilaisuuteen, soitti vanhin poikani Pekkolantien alkaessa ja kertoi itkunsekaisin ja pelon täyttämin tuntein, että heidän 10- vuotiaassa pojassa on todettu luusyöpä. Pelko tarttui. Itku tarttui. Elämäni pysähtyi kertaheitolla. Edessä oleva lehdistötilaisuus oli pätkä tuskaa. En ollut läsnä, vaikka olin paikalla.

Tiedän, että meille monille syöpä on tuttu ja omakohtaisesti tai perheen parissa läpikäyty, mutta aina sen kohdatessa elämänsä alussa olevan lapsen, on se kauhistus. Mielen täyttää vain suuri joukko kysymyksiä.

Viettäessäni joulun jälkeen jonkun päivän HYKS:ssä, rakkaan lapsenlapseni sängyn vieressä ja nähdessäni monia muita samassa tilanteessa olevia lapsia ja heidän vanhempiaan, sain ajatuksen, jonka tuon uskaliaasti tietoosi: Toivon, että voisimme auttaa jotenkin näitä lapsia yhdessä. Sairaat lapset tarvitsevat paljon tekemistä aikansa kuluksi. He tarvitsevat tietokoneita, erilaisia pelejä, elokuvia ja askartelutarvikkeita. He tarvitsevat kyniä, papereita, värejä, rakennussarjoja ja leluja. Sairaala tarvitsee paljon kaikkea uutta tutkimuskalustoa ja – välineistöä. Kaikkeen ei sairaalallakaan ole varoja.

Monilla eri tempauksilla on tätä, hyvin tunnetuksi tullutta, osastoa autettu ennenkin. Kansan käsi on ollut äärettömän auttavainen. Lahjoituksilla on saatu paljon hyvää aikaan. HYKS:n osasto 10 on maailmanlaajuisesti tunnettu ja arvostettu alansa huippu. Olen nähnyt itse, että siellä tehdään syöpäsairaitten lasten hyväksi aivan kaikki. Aina päämääränä on vain täysin terve lapsi. Valitettavasti tämä ei toteudu kaikkien kohdalla. Lääkärit, hoitajat ja koko henkilökunta antavat aivan kaikkensa lasten parhaaksi. Lasten vanhemmat hitsautuvat yhteen, koska joutuvat viettämään pitkiä aikoja yhdessä. Koko osasto on kuin yhtä perhettä. Perhettä, jonka sairauden tuoma suru, pelko, tuska ja ahdistus on yhdistänyt.

Toivon sinun lahjoittavan jonkun teoksesi käytettäväksi HYKS:n osasto 10:n hyväksi. Olen jo vihjaissut asiasta osaston vanhempainyhdistykselle. He ottavat kiitollisuudella lahjoituksemme vastaan ja ovat mielellään tekemässä kanssamme tämänlaatuista ja aivan uudenlaista yhteistyötä.

Teoksemme myytäisiin esim. tulevana kesänä osasto 10:n järjestämässä kesätapahtumassa. Tiedän, että moni teistä on antanut lahjoituksia matkan varrella moniin hyviin tarkoituksiin, mutta tässä yksi varteenotettava lisää. Tämä ei ole velvollisuus vaan mahdollisuus. Jos olet kiinnostunut, ota yhteyttä. Järjestän kaiken käytäntöön liittyvän. Haen, tuon ja vien lahjoituksesi.

Suunnitelmani ovat kasvaneet. Jospa laittaisimme Pohjalaisena Taiteilijaliittona haasteen eteenpäin? Lasten syöpäosastoja on ympäri maatamme, mutta meidän taidealan järjestöjä vielä paljon enemmän. Voisimme antaa osamme niille nuorille lapsille, jotka harrastavat tekemisiään paljon ankarimmissa ja vaativimmissa olosuhteissa, kun meistä yksikään. Olisiko aikamme nyt yhdessä antaa – eikä aina anoen pyytää? – Pauliaukusti Haapanen

 

Tumma, mutta niin pilvisen aurinkoinen päivä

Ovessa lukee Roni Eppu Eemeli. Sen alla varoitus: Suojaeristys. Kyltti varoittaa tuomasta pöpöjä potilaan ulottuville. Pienikin tartunta on vaarallista. Tulijaa käsketään puhdistautumaan yltä päältä ja huolella. Riskejä ei oteta, koska niitä ei sallita.

Pesen kädet ja hinkkaan niihin desinfiointiliuosta. Astun paineilmastoinnilla suojattuun eristyseteiseen. Kun koputan lasioveen ja astun sisään, saan nähdä juuri sen, mitä odotin: tervehdyshymyn. Se sisältää sanomattomat sanat: Moi, Patuvaari. Tätä hetkeä on odotettu, me molemmat. Annan tuomiseni. Stars Wars- legopalaset saavat hetkessä tuta kokoamisen riemuhetken. Sängyn päällä olevalla apupöydällä komeilee jo entuudestaan kaksi paljon suurempaa ja monimutkaisempaa, pikkumiehen kokoama lentokone ja tulevaisuuden tulikone. Vaarin on mukauduttava nurisematta nykylasten lelumaailmaan. Teen sen rakkaudella ja sydämestäni. Tänään antaisin vaikka kuujuuston taivaalta, jos se olisi mahdollista. Vaikka takaperin- ja kerien.

Istun ja käyn taloksi, katselen ympärilleni ja pian kirjoitan hetkeä ja sen tapahtumia. Rakas lapsenlapseni on täysin uppoutuneena omissa tekemisissään. Vasen käsi pään takana tukemassa ja katse tiukkana kannettavan tietokoneen ruutuun. Oikea sormi näpyttelee hiiren nappulaa tottuneesti ja oikeaoppisesti. Pieni sormi siirtelee millintarkoilla liikkeillä erikokoisia ja erivärisiä pikku äijiä litteän kuvan pinnalla. Välillä äijät poksahtavat ja häviävät. Välillä hajoavat ja välillä hypähtävät taas esiin pelaajan armoille. Peli jatkuu ja jatkuu. Pelaaja vierelläni on sitä sitkeintä sorttia.

HYKSin K 10:llä, lasten syöpäosastolla, mietin pientä maailmani, jossa olen. Vanha pääni on taas kysymyksillä täytetty. Kysymykset jäävät vain yhteen, mutta sitäkin tutumpaan: Miksi? Muuta ei kalkin täyttämät aivosoluni tuota. Tiedän, etten saa tälläkään matkallani vastauksia, mutta tiedän olevani oikeutettu kuitenkin kyselemään.

Tällä viikolla yksitoista vuotta täyttänyt pojanpoikani makaa viidettä jaksoa nallenkirjavissa lakanoissaan. Pienissä jaloissa riehunut ja tuhojaan tehnyt syöpä on saatu taltutettua ja puristettua jotenkuten paikoilleen. Raskas ja vaivalloinen lääkehoito on nujertanut sairauden leviämisen. Viikot ovat olleet raskaita ja kivuliaita itse pojalle ja miksei myös vanhemmille. Kuukaudet ovat opettaneet kuormallisen jos toisenkin siitä, kuinka sääli lähtee syvältä ihmisen sielusta.

Tärkein on kuitenkin Roni ja hänen huomisensa. Hänellä on päärooli elämässä, joka ei ole näytelmä. Tämä on totisinta totta. Urhoollisesti sitkeämmäksi ja sitkeämmäksi osoittautunut poika on kestänyt useiden kuukausien p??yristyttävän vaikeat hoidot. Hän on kestänyt syömättömyyden ja puhumattomuuden. Hän on kestänyt lukuisat tutkimukset, piikit ja vereen liukenevat kymmenet ja taas kymmenet lääkepatruunat. Yhdessä antibioottia, toisessa rasvaa, kolmannessa morfiinia. Osa myrkkyjä jotka parantavat, hoitavat, mutta eivät helli.

Koneet syöttävät pitkin päivää suoneen ravinteita ja monenmoista muuta kipulääkettä pitäen miehen vireessä. Letkuja letkun vieressä, ristiin rastiin. Kaikki yhdistettyinä viattoman lapsen suoneen. Kone toisensa jälkeen huutaa vihlovalla piipityksellä hoitajan paikalle vaihtamaan uuden lääkepatruunan.

Vaariin, sängyn vieressäkin koskee, mutta toisella tavalla. Sisällä sydämessä myrskyää ja myllertää. Koskee ja kovasti. Vajaan vuoden takainen mielikuva pihalla naapurin lasten kanssa temmeltävästä ja innokkaasta jalkapallonpelaajasta pitkine hohtavan valkoisine kutreineen on tänään vain muisto. Onneksi se muisto tulee ja palaa entiselleen lupausten mukaan, jos ei vuodessa, niin ainakin kahdessa, ennalleen. Paljon on vielä kestettävä, kärsittävä ja odotettava. Molemmat polvet saavat uudet nivelet kierukoineen ja pallonivelineen. Niitä ei hierrä enää taudit. Ei tartu basillit ei bakteerit. Ei syö syöpä. Ne kestävät kulumatta ja murtumatta tulevien vuosikymmenten taistot. Vielä on ilo ja riemun aika. Näin uskoo vaari vieraana vuoteen vieressä.

Taustalla luo tunnelmaansa, nykypäivän Idols- ykkösen musiikki. Sen rajut sävelet eivät häiritse vanhanaikaista vaaria. Tärkeintä on läheisyys ja sen aikaansaama sointi. Nyt kulkevat nuoruus ja vanhuus käsi kädessä. Onneksi Jumalani on ajattoman nykyaikainen. Näen kaikesta ympärilläni olevista vempaimista ja lääketieteen apulaitteista huolimatta Isä Jumalan niiden keskellä. Hän ei ole kääntänyt lääketeollisuudellekaan selkäänsä vaan hän antaa ihmeellisen apunsa jokaiselle näitä kojeita suunnitteleville ja keksiville. Jumala on edelleen uutta luova ja se, jos mikä, näkyy täällä lastensairaalassa. Hän välittää lapsista. Hän rakastaa ja kulkee vierellä. Me kyselemme kaikenlaista, vaikka näemme Jumalan ympärillämme rohkaisemassa ja kannustamassa hetki toisensa perään mitä erilaisin konstein.

Kahden, ”Paluusta tulevaisuuteen”, kertovan elokuvan aikana ajatukset pääsevät irti huoneen luomasta alaviritteisestä tunteesta. Kolme tuntia ja taas palataan entiseen. Koneet huutavat ja piippaavat hoitajia. Tyhjentyneet lääkepatruunat vaihtuvat täysiin ja pian pikku potilaan suonissa alkaa virrata uusi veriarvoja nostattava voima.

Yksitoistavuotias vieressäni tyytyy palaseensa elämästä, sen vaikeimmista hetkistä. Kasvoilla ei näy murhe huomisesta. Ei paista silmissä pelko. Ne kertovat vain luottamusta huomiseen. Aivan kuin ne kertoisivat, että vuoden päästä kesällä potkitaan palloa viheriöllä muiden Mottitien lasten kanssa. Kisataan paremmuudesta. Kisataan osaamisesta. Kisataan voitosta. Näin välittyy tunne sieluni sokkeloihin. Hymyilen itsekseni kokien huomisen tuomat ilot. Ihmeellistä, kuinka lapsi tyytyy osaansa ja osaa olla seesteisenä olosuhteiden yläpuolella. Jospa osaisin itsekin omistaa samanlaisen asenteen.

En saa katsettani pois rakkaasta pikku pojasta. On nukkumaan menon aika. Sovimme, että voin lähteä omille teilleni nyt, kun kello lähenee iltakymmentä. Potilaan silmät alkavat mennä päivän rasituksesta täyteen unihiekkaa.

Samalla, kun katsahdan vielä häntä, heitän huokaillen rukoukseni ylös. Olen varma, että rukoukseni on tullut taivaassa jo tuttuakin tutummaksi: Jumala rakas, paranna tämä pieni miehen alku. Ole armollinen? Onneksi tiedän, että Taivaan Isän oikealla puolella rukoilee minua paljon, paljon vahvempi, hänen oma poikansa, Jeesus Kristus, minun kanssani samaa rukousta. Häntä Jumala ainakin kuulee. Vaikka se on kivuliaan vaikeaa, yritän sanoa urhoollisesti itkunsekaisin tuntein: ”Tapahtukoon kaikessa sinun tahtosi.”

 

Odotusta

Odotan sitä päivää, kun näen hänet pelaamassa futista muitten ikäistensä kanssa ja iloitsevan kaikesta siitä liikunnan riemusta, jota hän nyt juuri kaipaa. Odotan, kun hän saa pelata siinä F- junnujen joukkueessa, johon hänet juuri menneenä suvena oli kelpuutettu. Odotan sitä kesäpäivää, kun hän saa pomppia oman kotinsa takapihalla suuressa trampoliinissa ja tehdä hillittömän huikeita temppujaan. Odotan sitä päivää, kun hän saa polkea vimmatusti kavereittensa kanssa syksyllä ostetulla, uudella, vitivalkoisella ja lähestulkoon ajamattomalla pyörällä. Odotan sitä päivää, kun hän tulee posket terveen punaa hehkuen sisälle kotiin ja pyytää nälkäisenä iltapalaa. Odotan saada nähdä hänen riemulliset, tyytyväiset ja hymyilevät kasvonsa, kun hän katsoo sinisillä silmillään pöydän äärelle kokoontunutta muita perheenjäseniä, isää, äitiä, siskoa ja veljeä.

Tätä odotan, kun sydämeni soi piinaa, tuskaa ja sääliä. Tämä päivä on totuuden päivä. Huominen on kuin sumun peittämä, tuntematon ja täynnä pelkoa.

Tämän keväisen aamurukoukseni kohde on 11- vuotias Roni Eppu Eemeli. Lapsenlapseni on joulukuun alusta asti sairastanut tuota niin jäytävää ja pienen miehen ennestään jo hentoa rakennetta tuhoavaa luusyöpää. Uljaasti hän on kestänyt viikkojen sairaalajaksot, maaten letkuviidakkonsa ja lääkeravinnetta syöttävien koneiden keskellä. Urheasti hän on jaksanut tutkimuksista tutkimuksiin ja kokeista kokeisiin. Sytostaattimyrkyt ovat syöneet hoito hoidon jälkeen nuorukaisen vastustusarvot nolliin. Veriarvot ovat hypähtäneet välillä sairaan suuriin korkeuksiin. Mikä ihmeellistä ja meille vanhemmillekin opiksi, Roni on tyytynyt järkyttävään osaansa paljon paremmin kuin meistä monet, pienien vikojemme, mitättömine sairauksinemme ja vähäpätöisten kolotustemme kanssa.

Juuri nyt kellon ollessa vapun aattona varttia vaille kymmenen, täm?? urhea poika on leikkaussalissa. Leikkaus on ollut menossa jo toista tuntia. Pikku miehen molempiin polviin laitetaan keinonivelet, uusitaan osa sääri- ja reisiluuta. Onneksi leikkauksen suorittaa, Suomen yksi taitavimmista kirurgeista ryhmineen. Ennen iltaa kaiken pitäisi olla onnellisesti ohi. Vaikka näin, kaikki tuntuu niin toivottoman mahdottomalta.

Sisukseni väräjää ja sydämeni lyönnit tuntuvat voimakkaampina kuin koskaan. Vaikka luottamukseni Jumalaan ei järky, järkkyy minun sisäinen olemukseni. Olen heikoilla vaikka olen vahvoilla. Ääretön sääli pikku Ronia, omaa poikaani ja hänen vaimoaan ja perhettään kohtaan on kouriintuntuvan suurta. Tunnen täydellisesti oman avuttomuuteni lohduttaa juuri nyt ketään heistä. En pysty lohduttautumaan edes Jumalan pyhällä ja suurella sanalla. En edes niillä sadoilla lupauksilla, jotka olen matkani varrella oppinut. En epäile, mutta inhimillisyydessäni olen vain se, mikä olen. Onnekseni tiedän, että Jumalani kestää tämänhetkisen olotilani. Minulla on niin suuri ja ymmärtäväinen Jumala. Onhan hän luonut minut juuri tällaiseksi, tunteineni ja kaikkine kummallisuuksineni.

Tiedän, että kaikki se, mitä Ronin isä ja äiti kantavat sisällään tällä hetkellä, ei voi kenelläkään meillä olla suurempi. He ovat seuranneet koko prosessia läheltä, koko ajan halausetäisyydeltä. Tänään he eivät voi ottaa poikaansa syliin ja rutistaa. Tänään he eivät voi lohduttaa lastaan. Tänään he voivat vain luottaa ja toivoa kaikkein parasta. Tänään he voivat heittää pyyntönsä kohti taivaallista isää ja pyytää, että pian olisi se hetki, kun poika on turvallisesti taas omalla polvella. Oman lapsen jättäminen täysin toisten armoille tuo niin valtavan tyhjyyden tunteen, jota ei voi kukaan sanoin kuvata.

Myös meillä vaareilla ja mummoilla on jokaisella omansuuruisemme hätä, jota sitäkään ei voi aliarvioida. Tiedän, että jokainen meistä kantaa suunnatonta pelkoa ja tuskaan sisällään. Tuskaa pienen rakkaan puolesta ja pelkoa kaiken romahtamisesta, kaiken menettämisestä.

Oma mielentilani järkkyy ja heilahtelee tänään. Päivä on alkanut itkunsekaisin rukouksin. Rukous ei ole suurta, pauhaavaa ja mahtavaa. Jos siitä olisi nyt kaikki kiinni, epäonnistuminen seuraisi toinen toistaan. Onneksi Jumalani on suurempi, väkevämpi ja osaavampi kuin meistä mahtavinkaan. Hetket ovat vain täynnä kyyneleitä ja alituisia huokauksia. Tuntuu siltä, että huokauksetkin jäävät keskeneräisiksi. Niin suuri on vaarin tuska. Jännittää. Pelottaa.

Odotus palkitaan. Puoli viideltä poikani soittaa ja kertoo kaiken menneen mitä parhaimmalla tavalla. Leikkaus on onnistunut. Syöpä on poistettu. Kuulen oman poikani äänestä suurta helpottuneisuutta, vapautta ja kiitollisuutta. Roni nukkuu vielä ja joutuu olemaan teho- osastolla tarkkailtavana jokusen päivän. Hoito sairaalassa jatkuu. Kaikki me tiedämme, että kuntoutumiseen menee vielä monta viikkoa, monta kuukautta ja jopa vuosi ja toinenkin. Se ei enää kaada maailmaamme, ei edes Ronin. Se, että saamme pitää hänet, on voitto. Se, että Roni saa pitää omat jalkansa, on voitto. Mies on luonteeltaan taistelija, onneksi. Tätä taistelijaa me kaikki rakastamme, hänestä me kaikki välitämme. Kiintymys häneen on kokosydämistä. Hän on meidän kaikkien silmäterä. Mikä ihaninta, hän on ollut myös Jumalan silmäterä ja on sitä edelleen. Jumala on ollut armollinen. Jumalan tahto on tullut ilmi. Hänen tahtonsa, olosuhteista, kärsimyksistä ja tuskasta huolimatta, on ollut hyvä. Hän rakastaa meitä kaikkia. Kiitos kaikesta kuuluu hänelle, ikiaikojen Jumalalle.

Me kaikki, Ronin äiti ja isä, kaikki mummot ja vaarit, olemme kiitollisia jokaisesta rukouksesta, jotka lähetettiin kohti taivasta. Rukousringissä on ollut alle kouluikäisistä tuttavaperheen lapsista aina 96 – vuotiaaseen isomummoon saakka. On rukoiltu Intiassa, Pakistanissa, Sveitsissä , Venäjän Karjalassa ja läpi Suomenmaan. Roni ja jokainen leikkaukseen osallistuva lääkäri, hoitaja ja muu avustava henkilökunta olivat valjastetut taivaasta käsin erikoisesti tähän päivään. Taivas kuuli avunhuutomme ja vastasi mitä ihanimmalla tavalla. Kiitos taistelijoille. Sitä jatketaan, kunnes poika kirmaisee taas iloissaan viheriöllä pallon perässä!

Vanha totuus pitää tänäänkin paikkansa: ”Ilo ei ole kaikille yhteistä, mutta suru tekee minut sukulaiseksi jokaisen ihmisen kanssa.”