YHTEISKRISTILLINEN KEIDAS ry

PYHÄJÄRVEN KEIDAS ry 1998- 2021

”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh 13:35)

(Osa teksteistä on omasta teoksestani ”Elämäni palapeli” ja osa kuvista Karjalatyöstä ennen Keitaan perustamista)

Keidas ry:n esitteessä luki seuraavaa:

”Olemme seurakuntiin sitoutumaton yhteiskristillinen yhdistys. Tarkoituksenamme on julistaa ilosanomaa Jeesuksen sovitustyöstä, auttaa ja tukea ihmisiä yhteyteen Hänen kanssaan sekä eheytymään ja kasvamaa suhteessa Häneen. Kuuliaisuus Jumalan sanalle ja johdatukselle on meille tärkeää. Tahdomme kohdata ihmisiä arjen keskellä heidän tarpeissaan ja ongelmissaan, tuoda toivoa ja lohdutusta. Rukoilemme myös paikkakuntamme ja sen ihmisten puolesta. Järjestämme viikoittain hengellisiä tilaisuuksia, joihin kaikki ovat tervetulleita. Tahdomme toimia yhteistyössä eri seurakuntien ja järjestöjen kanssa paikkakuntamme parhaaksi. Haluamme olla elinvoimainen ja eteen päin menevä ryhmä, jolle ilosanoma Jeesuksesta on elinehto.”

Jorma Kauranen, työtoverini koulusta ja seurakunnasta kirjoittaa:

On sateinen pimeä marraskuun lauantai 1998, kotini rikkinäinen ovikello kertoo, että joku on ovella. Menen avaamaan, tulija on Pauliaukusti Haapanen, kollegani koulusta. Hän alkaa varovasti keskustelun kanssani hengellisistä asioista  ja kokemuksistaan seurakunnassa. Olin silloin oman seurakuntamme vanhemmiston puheenjohtajana. Pian selviää, että hän on käynyt samanlaista ”Jaakobin painia” kuin minäkin. Keskustelu avaa meidän todellisen ystävyytemme, toteamme, että olemme hengenheimolaisia, näkymme on samanlainen.  Päätämme aloittaa yhteisen taistelun seurakuntamme puolesta. Voin sanoa, että Jumala yllätti minut veljeni vierailulla. Jumala on ihmeellinen. Pauliaukusti oli ollut kyseisenä päivänä lepäämässä kotonaan sohvalla ja kuullut äänen:- ”Mene Kauraselle” 

Hän lähti heti. Minun suunnitelmiini oli tullut yllättävä muutos, oli peruuntunut sen päivän ohjelma ja olin kotona toimettomana. Jumala tiesi valita oikean ajan ja oikean osoitteen Pauliaukustille.

Näin Jumala pani meidät yhteiseen rintamaan rukoilemaan ja taistelemaan, aluksi seurakuntamme puolesta, myöhemmin uuden työyhteisömme ja kotikuntamme puolesta. Olen monta kertaa todennut, että jos Pauliaukusti ei olisi kuullut Jumalan puhetta ja totellut, emme olisi keksineet toisiamme, eikä ystävyytemme olisi kasvanut sellaiseksi kuin se muodostui.

Kaksi erilaista suomalaista miestä, Pauliaukusti energinen nopeita päätöksiä tekevä taiteilija ja minä harkitseva matemaatikko yhteistä työnäkyä toteuttamassa, rakentamassa Pyhäjärven Keidasta, joka toi siunauksia monen ihmisen elämään. Minä en ole koskaan kokenut sellaista työyhteyttä ja yhteistä näkyä ja taistelua kenenkään muun kanssa kuin veljeni Pauliaukustin kanssa.

Syntyi Keidas!  Mutta entäpä ennen sitä, mitä tapahtuikaan?

Siirryn kansankirkkoon pitkän harkinnan jälkeen. Minut toivotetaan tervetulleeksi, kun käyn ilmoittautumassa virastossa tutulle naapurilleni, kirkkoherralle kotikadulta. Olen kaikesta huolimatta aistivani pientä varauksellisuutta. Vai onko minusta tulossa epäilevä Tuomas? Täytynee tunnustaa, että sana Haapasesta on kiirinyt jo toiseenkin karsinaan. Lohdutan oman asuinalueeni pastoria:

– Ole huoleti. Tuskin minä nyt sentään näin isoa seurakuntaa pystyn palasiksi hetkessä pistämään.

Heti ensi visiitillä pyydän saada tietoa maallikkosaarnaajan tutkinnon suorittamisesta. Mutta mistä se innostus taas on lähtöisin? Juuri mutaan poljettu ja jyrän alle jäänyt ja taas täydessä vauhdissa. Tulee niin vaaleanpunaisenpantterimainen olo. Saan papilta kasan kirjoja, joihin olisi syytä tutustua ja niitä opiskella.

– Anomuksen opiskelumahdollisuudesta voit tehdä minulle tai virastoon. Sovitaan tentistä myöhemmin hiippakuntamme Isä-piispan kanssa.

 Näillä eväillä lähden uudelle polulle. Olin niin tohkeissani, että en muistanut edes vaimoltani kysyä, olisiko hän ollut halukas siirtymään väestörekisteristä luterilaisten piiriin. Onhan hän sentään entinen kirkon työntekijä, virkaansa vihitty diakonissa. No, annetaan hänelle aikaa. Kerron vasta huomenna.

Kuulen kummallisia viestejä. Liitokset alkavat hajota helluntaissa. Muutaman viikon aikana moni sanoo työehtosopimuksensa Marketan ja minun lisäkseni sieltä irti. On vanhemmiston puheenjohtaja, on diakoneita, nuorisovastaava ja kuoronjohtaja, mikseri ja muutama muu. Kuka milläkin lailla pettynyt ja väsynyt taistelemaan tiukasti vartioidussa muurinaukossaan.

Monet, jotka seuraavat porukan irtaantumista luulevat meidän tehneen yhteisen sopimuksen lähtemisestä. Mutta eipä ole Haapasella onneksi niin suurta vaikusta ja sananvaltaa koskaan ollut. Jokainen lähtijä on kiistatta viisaampi ja järkevämpi kuin minä. Onhan se helpottavaa, kun nimitetään yhteisesti syyllinen. Jos kaikki on minun syytäni, niin siinähän aliarvioidaan muita ja heidän tekemisiään. Jos nyt jotakin minun hirttämiseksi halutaan tehdä niin korkeintaan olin se, joka puhkaisi kuplan rohkeana ja ennakkoluulottomana uskaltajana. Ketään en yrittänyt enkä edes toivonut lähtevän mukanani. Tiedän, että jokainen meistä teki ratkaisunsa henkilökohtaisesti ja itse kukin Jumalansa edessä. Ei hajottaen vaan uutta ja raikasta etsien.

Yhteiskristillinen Keidas. Se on yhteyttä yli rajojen.

Pyhäjärven Keidas ry:n perustivat Jorma Kauranen, Pauli ja Marketta Haapanen, Rebekka Hyny, Päivi Niemelä ja Teijo Kalanen

Sydämenasiaksemme nousee uskovien yhteyden saaminen aitauksesta ja haasta riippumatta. Keitaan tilaisuuksiin on jokainen tervetullut. Kaikki kelpaavat, koska kaikki kelpaavat Jumalalle. Joka ikinen juuri sellaisenaan.  Keidaslaiset ovat ihmisiä, joita yhdistää samankaltainen näky.

Näkynämme on myös tukea ja auttaa sosiaalisesti syrjäytyneitä. Uskomme yhteistyöhön yli seurakuntarajojen. Pidämme avainteemana ihmisen kohtaamista arkielämässä: työssä, harrastuksissa ja vapaa-aikana. Haluamme sitoutua rukoilemaan kotien, koulujen, seurakuntien, työpaikkojen, työntekijöiden, yrittäjien, työttömien, lasten, nuorten, vanhusten, sairaiden, yksinäisten, masentuneiden, yksinhuoltajien, alkoholistien puolesta – koko Pyhäjärven puolesta! Tahdomme olla täysin Pyhän Hengen johdossa, raamatullisella perustalla.

Keidas levittäytyy. Keidas esittäytyy. Keidas saa näkyvyyttä. Keidas alkaa toimia heti monella sektorilla. ”Yhteydenillat” aloitetaan kotonamme Villa Aukustissa. Ne ovat vapaamuotoisia, vaikkakin ylistyksellä, hengellisillä lauluilla, keskustelulla ja Raamatun tutkimisella, sekä rukouksella on keskeinen sija. Joka kuukausi pidämme isompia tilaisuuksia ja konsertteja keskustan koulun tiloissa, johon kutsumme vierailevia puhujia ympäri Suomea. Rukousillat aloitamme keskiviikkoisin. Perjantai-iltaisin tutkimme Raamattua. ”Ystäväaterioille” koteihimme kutsumme ihmisiä eri yhteyksistä. Näin voimme tutustua paremmin paikkakuntamme ihmisiin.

AKTIOMATKAT VIENAN KARJALAAN, BELOMORSKIIN JA KONTUPOHJAAN.                  (Osa kuvista on Hell.srk:n aikana tehdyistä matkoista)

Kaikki tämä työ syntyi  pian sen seurauksena, kun olimme irrottautuneet 1997 paikallisesta yhteydestä Helluntaiseurakuntaan. Sen kautta saimme isonkipinän. Sydänystäviä löytyi rajan takaa paljon.

Osa kuvista on sitä ”edellisen työnantajan” aikaa.

Tullimuodollisuudet ovat vertaansa vailla. On saatu virallistakin virallisemmat kutsut vierailulle On täytetty kaavaketta, suomalaista ja venäläistä. Ilman niitä matkustaminen on mahdotonta. Täytyy olla joku isäntäperhe tai yhteisö, joka ottaa vastuun meistä arveluttavan tuntuisista suomalaisista. On otettu epäonnistuneet passikuvat. Jokainen näyttää niissä omasta mielestään konnalta. On anottu vaikeahakuiset viisumit. On tehty nippu vakuutuksia autoille ja matkustajille. On pitänyt pyytää omasta mielestäni niin tyhjäntuntuiset luottotiedot ja omistusoikeudet juuri hankkimastani kulkuneuvosta. Mietin vain, että ketähän sekin auttaa, kun tietävät autoni omistuksen olevan GMC-rahoitusyhtiöllä. Autohan on käytännössä ja teoriassakin minun oli sen rahoittaja sitten vaikka Roope Ankka Amerikasta. Jokaiseen paperiin olemme pyytäneet lyömään leiman ja parhaaseen kaksi. Tietoomme on tullut, että naapurimaan tulli tykkää tunnetusti erilaisista leimoista.

Iloitsen miliisiauton kyydissä, kun he tuovat minut takaisin majapaikkaani. Olen vienyt oman autoni parin kilometrin päähän hotellistani kaupungin keskustan miliisijohdon etupihalle turvallisempiin maisemiin. Tarkoitus oli kävellä, mutta ystävälliset poliisimiehet haluavat tarjota minulle kyydin takaisin. Suostun, koska en ole kovin halukas yksikseni kävelemään melko tuntemattomaan Valkoisen meren kaupungin iltayössä.

Minut laitetaan sota-aikaisen myrkynvihreän peltimaasturin takakoppiin. Takaovet suljetaan – ja visusti. Teen ensitöikseni huomion, ettei niitä saa auki sisäpuolelta. Sama tyyli idässä ja lännessä. Dieselkäyttöinen, kylmä kuin jääkaappi, ilman minkäänlaisia iskunvaimentimien pätkääkään, lähtee pakkasiltaan kohti minulle tuntematonta. Heilun puolelta toiselle kovalla ja liukkaalla istuimella pidellen kiinni milloin katosta, milloin seinässä olevista tukipilareista. Autostani mukaan ottamat tavarani sinkoilevat mikä milläkin puolella jääkylmää peltilattiaa.

Pillit soivat ja valot vilkkuvat välillä, kun risteysalue toisensa jälkeen lähestyy. Minua viedään kuin varasta tai vankia. Ei haittaa. Viekööt vaikka Siperiaan. Hymyilyttää ja alan kiitellä vain Herraa. Tämän kyydin tulen muistamaan vielä vanhainkodin palosta paetessanikin. Eivät olisi Töysän sukulaisetkaan uskoneet, että Haapasta viedään joskus heidän kutsumillaan ”ryssänrattailla” täysin turvallisesti pitkin entisiä sotatantereita laukussa Raamattu ja olalla kitara. Kova on kyyti, mutta kova on pakkanenkin. Aamulla sitä mitattiin kolmatta mittarillista.

Matka alkaa kestää turhan pitkään. Ihmettelen reitin pituutta, vaikka eihän minulla ole vara nyt valita eikä valittaa. Taitavat antaa Suomen pojalle kerralla pätkän ilmaista ja ylimääräistä kyytiä. Välillä apukuski katsoo takaikkunasta ja tuprauttaa sieraimistaan paksua savua, aivan kuin nauttisi siitä. Sen verran heiluvaa ja pomppailevaa on illan ilmaiskyyti ollut, että takamukseni alkaa tuntua varsin hellältä.

Lopulta näen tutuntuntuisia katuja ja tienpätkiä. Saavumme sivuluisua hotellimme pihaan ja taksini tekee lähes käsijarrukäännöksen ennen kuin pysähtyy jäisten rappusten viereen. Toinen miliisimiehistä kävelee takaovelle. Menee kotvanen, menee toinenkin ennen kuin hän saa avatuksi oven. Nousen niska jäykkänä, peräpää hellänä ja kädet turtana autosta. Molemmat sarkapukuiset karvalakkimiehet virnistelevät onnessaan, kun huomaavat minun ”nauttineen” kyydistä. Kävelen portaita ylöspäin, heitän saattomiehille paketin Juhlamokkaa olkalaukustani ja huudan:  Spasiiba bolsoi!

Elän pian kauhun hetkiä, kun huomaan, että kokouspaikassa on erittäin viileää ja kosteaa. Päätän mennä autoon vaihtamaan nopeasti lämpimämpää vaatetta, ennen kuin Juntunen pääsee oikein vauhtiin. Astelen reippaanlaisesti autooni, joka seisoi läheisellä parkkipaikalla, pihan toisella puolella. Ihmisiä perhekunnittain tuli poispäin läheiseltä urheilukentältä, jossa oli syksyn suuri yleisötapahtuma. Sirkus oli tullut kaupunkiin, mutta nyt sirkusväki taitaa kaivata toisenlaista huvia, kun tulevat  kokouspaikkaamme kohti.

Hätäisesti etsin laukustani pitkähihallisen paidan ja lämpimät pitkälahkeiset alushousut. En tohdi jäädä Chevyni näyteikkunaan niitä vaihtamaan vaan ahtaudun mustien muovisäkkien sekaan takakonttiin ja vetäisen takaoven visusti kiinni. Pusken säkkejä tiiviimmäksi kasaksi taakseni. Saan lopulta kohtalaisen tilan, kun käytän molempia jalkoja ovea vasten ja heijaan näin koko kehollani kasaa kohti ohjaamoa. Pienessä ja ahtaassa tilassa, avustuslastimme kanssa, joudun vääntelehtimään ja mutkittelemaan riisuessani itseni lähes ilkosilleen. Teen pian huomion, että on helpompaa riisua, kuin pukea.

Kun alan pukea päälleni kalsareita ja paitaa, koen itseni gotlerpötkyksi, joka ei taivu ei käänny, ei väänny. Menen vielä kankeammaksi, kun muistan olevani Venäjällä, ja kuka tahansa ohikulkijoista voi avata autoni takaoven. Voi hurja, minkä näyn avaaja saisikaan kohdata: Minä siinä kelteisilläni, lähietäisyydellä mustien muovisäkkien seassa ruhoni kanssa jalat pystyssä, ahterini osoittaen ovelle. Siinä menisi maine matkasaarnaajilta ja koko seurueelta kertaheitolla. Ajatus tästä saa minut pinnistämään voimani äärimmilleen. Auto heiluen teen tilaa voimalla ja väellä itselleni. Nanson pitkäpulttiset sujahtavat saman tien jalkaani. Nurinpäin menivät, mutta menkööt. Sukat jalkaan ja villapaita päälle. Vääntelen itseni solmulle, ennen kuin saan molemmat kenkäni kunnolla jalkoihini.

Pian helpottaa. Henkäisen pari kertaa jumppani jälkeen ja etsin kahvaa avata ovi. Tajuan silmänräpäyksessä, että eihän tämä ovi aukea kuin ulkoapäin!

 Punakkana ja hikisenä yritän tirkistellä takaoven ikkunan pienen pienestä raosta, olisiko joku ystävällinen ihminen kulkemassa ohitseni. Ei näy, ei kuulu mitään. Yritän huutaa, mutta eihän ääneni edes kuulu, koska takakoppi on niin hyvin äänieristetty. Kiitos avustuspussukoitten. Pian alkaa päässäni surista. Ahtaus tekee minusta vielä punakamman ja hikisemmän. Tajuan, että olen suljetussa paikassa, mikä on minulle kauhistus. En edes elokuvateatterissa pysty istumaan muualla kuin penkkirivin käytävän puolella. Ja nyt täällä on oltava vieraalla maalla, melkein pimeässä ja tunkkaisessa ilmassa. Ei ole edes keskirivin penkkiä. On vain ahdas pieni tila, joka pienenee pienenemistään, kun liukkaat muovisäkit vajoavat takaa takaisin päälleni.

Kukaan ei ei tule. Ovat niin innoissaan aloittamassa historiallista kirkonmenoaan, etteivät edes muista, että yksi puuttuu joukosta. Tirkistelen ulos ja yritän löytää rakosesta jonkun kiinnepisteen, jotta olisi helpompi hengitellä ja odotella. Verenpaineeni alkaa nousta, koska ohimoissa tuntuu sykkeen pullistelu. Ajattelen ottaa vielä rauhallisemmin ja kellistän itseni taaksepäin, suljen silmäni ja yritän rentoutua. Nyt tarvittaisiin sitä, mitä ei sovi meikäläisten tehdä. Pitäisi saada itsensä suggestoiduksi vain olemaan. Kehonhallintani ja itsehillintäni kokevat kolauksen. Keuhkoni lähes vinkuu ympärilläni olevien, pahalle ja ummehtuneelle haisevien, pyhäsalmisten vanhojen vaatteiden takia.

Alkaa oksettaa.  Pidättelen päivällistä sisälläni. Kauhu on ottaa vallan aktiolaisesta. Menee tovi. Menee toinen. Harmittaa, kun en pääse muitten mukaan. Samassa ovi aukeaa ja Marketta avaa oven.

– Mitä sinä siellä makaat? Kokous on jo alkanut.

Meitä viedään vankilaan rautaporttien läpi. Olemme saaneet kutsun saapua paikkakunnan isoon ja vanhaan rangaistuslaitokseen. Pimenevänä iltana ilmassa on suuren ja jännittävän odotuksen tuntua. Lähestyessämme vankila-aluetta autoilla, joudumme jättämään kulkuneuvomme kauas pääportista korkeitten piikkilanka-aitojen taakse. Matka tuntui pimeässä pitkältä, kun yhdessä kävelemme meitä opastavan kulttuurityöntekijän avulla kohti kolkkoa tiilirakennusta, kohti valaistua pääporttia. Kantamuksina vain kitarat ja laukut, joissa ovat omat aseemme.

On ollut mahtava kokea ja nähdä käytännössä rautaovien perinpohjainen aukeaminen. On ollut hienoa nähdä muutoksen mahdollisuudet. Tässä maassa on vuosikymmenet julistettu ateismia ja kielletty rangaistuksen uhalla kaikki Jumalaan liittyvä. Nyt olen nähnyt konkreettisesti arvovaltaisen Jumalan avaavan ovia ja murskaavan maahan opetetut valheet. En ymmärrä, miksi on käytetty valtavan paljon energiaa todistamaan sitä, mitä ei uskottu edes olevan.

Tyyne Kirilova, mainio tulkkimme kertoo elämänsä tarinaa. Aloittaa räväkästi nauraen:

– Työ ette kyllä arvaa, kuinka minä uskoon tulin! No! Minä olin myymässä viinaa. Suomalaiset rakennusmiehet olivat aina mennen tullen Vodkan tarpeessa. Täällähän maassa sitä riitti. Pitihän suomipoikia avittaa. Se oli kaikista helpoin tapa ansaita elantonsa. Ainut varjopuoli siinä ol, kun piti tehä työtä pimeinä iltoina, öinä ja viikonloppuina. Mut pimeetä myyntiä se tok onki.

 – Elähä mitä. Sitten kerran näin taas yhtenä iltayönä kaksi hortoilevaa suomalaista hotellia etsimässä. Menin heidän pakeilleen ja tarjosin tavan mukaan pulloa halvalla. Mutta ne ei olleetkaan ihan tavallisia rakennusmiehiä. Kertoivat olevansa pastoreita Oulun seudulta. Siinä kylmissään olivat kuin hukassa. Hotellia etsivät, eivät viinaa. Siinä varmasti ihan punastuin ja pistin häpeissäni het viinapulloni laukkuni pohjalle. Opastin heijät yöllä vielä majapaikkaan. Männessä siinä juteltiin niitä, näitä ja sivuttiin uskon asioitakin. Olinhan minä tok lapsena kaikkea tätä kuullut. Jotenkin siinä alkoi jupileeraamaan sisuksissa niin ihmeelliseltä. Pastorismiehet sanoivat, että huomenissa tullaan sinua katsomaan. Sen tekivät, minkä lupasivat. Tulivat ja toivat sapuskoa. Eikä siinä tarvittu sen enämpää. Tulin uskoon ja sillä tiellä olen. Tutustuin Juntusen Mattiin ja hänen tulkkinaan olen kulkenut jo pitkään. Tämä on nyt minun elämäni. Kiitos Jumalalle, että otti pois minut sieltä syntisestä yötyöstä!

Jumala laittaa kierrätykseen kitarani, kun illan päätteeksi pidämme rukoushetken. Aloitamme sen lauluilla. Otan kovasta nahkakotelosta oman uuden kitarani, jonka olen saanut äidiltäni lahjaksi. Valkoinen, harvinainen erikoisuuteni. Pitkään harkitsin, olisiko edes viisasta ottaa tätä helmeä matkalle kolhiintumaan ja vääntymään kosteassa ilmassa. Siinä se on kaikkien ihailtavana. Pyydän Aleksanteria säestämään kitarallani, koska oma soittotaitoni on hänen osaamisensa rinnalla kuin pajupillin ja urkujen ero. Aleksanteri pyörittelee kitaraa, silittelee ja katselee edestä ja takaa. Ottaa soinnun ja ottaa toisen.

Aivan kuin hän vertaisi kitaraani omaansa, jolla hän päivällä soitteli seurakunnassa. Hänen oma kitaransa on vanha, haljennut ja kulunut. Hankauksen jäljet kitaran kielien vieressä ovat tulleet ahkerasta soittamisesta. Se on aivan kuin pieneksi käynyt hänen sylissään. Vain Aleksanteri itse pystyy näppäilemään siitä vanhasta ja resuisesta kitarastaan ilmoille upeat sävelet.

Aleksanteri aloittaa soittamisen. Kaikki hänen ympärillään yhtyvät lauluun. Itse katselen soittajaa, joka nauttii täysillä soittamisesta silmät kiinni. Hän uppoutuu säveliin ja loihtii mielikuvitukselliset soinnit. Siinä on kitara ja mies.

Samalla hetkellä kuulen äänen, joka sanoo: Pauli, anna kitarasi kokonaan hänelle.

Ajatuksissani vastaan hymyillen Jumalalle:  Voi ei!

Mutta yhtä varmasti, kun kuulin äänen, yhtä varmasti tiedän heti tarinan lopun. Näen juuri nyt kitaran sen uuden omistajan käsissä. Minun lahjakitarani. Oman äitini ostama ja sitä paitsi melko kallis. Eihän äiti pojalleen osta mitään huonoa. Hyvä vain on rakkaalle kyllin parasta.

On aika heittää hyvästit Valkoisen meren maalle, kauniille Karjalalle. Vierähti vuosi, vierähti toinen ja kolmaskin. Käyntimme olivat harventuneet harventumistaan, kunnes ne loppuvat. Kaikella oli aikansa. Oli aika saapua. On aika lähteä. On aika mukautua.  On aika sopeutua. Elämä muuttuu ja tilanteet sen mukana. Haave jostakin uudesta alkaa vallata mielen. Onneksi näin. On totta ja sävähdyttävää, että taivaasta tarjotaan aina tilalle uutta luovutetun tilalle. Näin tapahtuu, jos entinen käy mahdottomaksi. Viimekädessä Jumala siirtelee palikoitamme.

HEINO TIITON OTTAMIA KUVIA KEITAAN TOIMINNASTA AJALTA 2001-2014. ITSE ASUSTIMME TÄNÄ AIKANA MARKETAN KANSSA SEINÄJOELLA

VOVALLE JA ZHENYALLE JÄRJESTETTIIN HÄÄJUHLA PERINNEPIHASSA PYHÄJÄRVELLÄ.

BELOMORSKILAISIA YSTÄVIÄ VIERAILULLA

 

Hedelmällinen yhteistyö alkaa Pyhäjärven kaupungin kanssa nuorisokahvila Wäinössä. ”St Lake Gospel” soi vuosittain Urheilutalolla lähialueiden nuorisolle. Panostamme parhaisiin. Panostamme Suomen tunnetuimpiin Bändeihin. Tilaisuuksissamme on satoja kuulijoita ympäri maakuntaa. Yksi suuri haaste on Raha-automaattiyhdistyksen kanssa kolmivuotinen ”Ankkuri”-projekti Pyhäjärven nuorison auttamiseksi. ”Keidas ilmiö” on alkanut! Keitaan Kokopäiväisenä nuorisotyöntekijänä aloittaa Törmälehdon Marja kesällä 2002. Kohta toimintamme ylittää laaja-alaisuudellaan entisen emoseurakuntamme. Näemme kaiken uuden koko kylän mahdollisuutena.

 

MUUTIMME TAKAISIN PYHÄJÄRVELLE 2014

VASTA  USKOONTULLEIDEN ILLAT, YHTEYDEN ILLAT, RUKOUSILLAT, ISRAEL ILLAT, MARKETAN RAAMIS ym.

(HUOM! KUVAT EIVÄT OLE AIKAJESTYKSESSÄ)

Olin tullut uskoon vuonna 1989 alkoi Hunningolla heti hihhulointi lähes joka ilta.

”Jumala on alkanut koota rikki potkimaani elämäni palapeliä. Pala palalta Hän luovuttaa käyttööni itse särkemäni tai hukkaamiani palapelin osasia. Hän on mestari siinä. En tässä vaiheessa edes  tiedä, mitä kaikkea on tulossa. On alkamassa vuosien, jopa vuosikymmenten mittainen koulu. Se, mitä oli neljän vuosikymmenen kuluessa särkynyt, se ei korjaannu silmää räpäyttämällä. Se, mitä ja miksi Jumala oli matkani varrelle sallinut niin paljon, on vain hänen tiedossaan.”

”Siellä alkoi  uskoontulleitten illat, kirkon kupeessa, hautausmaiden keskellä. Tuntui niin lämminhenkiseltä. Suuri Jumalan salaisuus on pitää meidät tietämättömänä tulevasta. Jumala näyttää usein vasta myöhemmin meille taakse jättämämme päivien salat. Jumalan salaisuus on myös siinä, että uskoon tultuani aluksi minäkin näen vain kaunista, kiiltävää ja hyvää. Minua viedään nyt Jumalan pumpulissa. Olen kuin ilmassa. Valtavaa. Tässä on ensirakkauden suurin salaisuus. Olen rakastunut. Tällä kertaa Jeesukseen.”

Näin elämä jatkui seitsemän vuoden ajan. Menin naimisiin vielä viimeisen kerran. Laman tultua 90-luvulla myimme taidekotimme ja muutimme uuteen taidekotiimme Villa Aukustiin. Siellä pidimme tilaisuuksia aina vuoteen 2001 asti.  Sen myytyä muutimme Seinäjoelle ja olimme siellä 13 vuotta, kunnes kutsu kävi takaisin Pyhäjärvelle. Keidas oli kokoontunut poissa ollessamme Pikapaja oy:n yläkerrassa. Ohjelma oli sinäkin aikana hyvin monipuolista.

Kun uusi kutsu kävi, saimme kuin ihmeen kaupalla ostettua takaisin entisen taidekotimme Hunningolta ja siitä tuli nyt Art Aukusti ja taas alkoi taiteen tekeminen ja hengellisen tehtävämme uudelleen organisointi.  Yhteyden illat saivat siellä alkunsa ja niitä pidettiin aina  koko loppuajan, eli kuusi viimeistä vuotta, Hämeenlinnan muuttoon asti, vuoteen 2020. Yhteyden illoissa kävi vierailijoita paljon ympäri maata. Teimme paljon yhteistyötä Pyhäjärven seurakunnan kanssa. Yhteistyö oli mieluisaa ja rohkaisevaa alkuperäisen Keitaan näyn mukaan. Pidimme myös Srk:n kanssa useita isoja tilaisuuksia molemmissa Pyhäjärven kirkoissa. Erikoisen mieliin painuvaa oli Ilkka Puhakan 5 vuoden aikana tehdyt vierailut erittäin mielenkiintoisine opetuksineen. Konserttivierailuilla kävi esim. EtCetera ja Maksetut viulut.

Seinäjoki oli täällä. Aivan huippu ilta. Tähän on tultu ja tästä on hyvä jatkaa siunaten oikealle ja vasemmalle, eteen ja takse! Se vain toimii. Kiitos poijjaat! Yhteiskristillinen Pyhäjärven Keidas kiittää suurta osallistujajoukkoa!

Lainaus Heikki Hilvon Fb sivulta:
Nää mun jutut voi jonkun mielestä mennä liian villeiksi. Itsestäni tuntuu, että mä oon vasta kiivennyt puuhun nähdäkseni Jeesuksen hiukka paremmin. Vielä en ole lähtenyt Pietarin perään ulapalle kävelemään, mutta toinen jalka on jo yli veneen laidan. Mutta vaikka jotkut suivaantuis näihin postauksiin tai aattelis, että oon hurahtanut johonkin outoon uskonteologiaan, niin sillä ei oo merkitystä, jos yksikin lukija saa uskolleen vahvistusta. Saatan äityä vieläkin villimmäksi. Ettäs tiedätte!

         

ILKKA PUHAKKA: ”Jeesus on minun juttuni. Haluan puhua ja opettaa hänestä niin, että ne jotka eivät häntä tunne, oppisivat tuntemaan hänet, ja ne, jotka tuntevat hänet, oppisivat ymmärtämään häntä paremmin.”
Ilkan vieraili Keitaan kutsusta Pyhäjärvellä viitenä vuotena peräkkäin. Rautaista ja mallikasta opetusta kaikki setit!

Puuroa, kahvia, torttuja, karkkia, lauluja, joulun sanomaa, yhteyttä ja rakkautta yli rajojen. Näistä on Keitaan joulujuhla tehty.

KEITAAN 20-VUOTISJUHLA

JORMA  KAURASEN historiikki juhlassa:

Keitaan 20 vuoteen sisältyy niin paljon asioita, että yksi juhla tai päivä on liian lyhyt aika niistä kertomiseen. Niinpä olen ottanut historiikkiini valikoiden asioita. Mainitsen vain muutamia henkilöitä nimeltä. Älä loukkaannu jos sinulle tärkeä asia ei tule esille tässä esityksessä.

22.4.1998 kotiini saapui 5 vierasta: Pauli ja Marketta Haapanen, Rebekka Hyny, Päivi Niemelä ja Teijo Kalanen. Tämä joukko perusti silloin Pyhäjärven Keidas-nimisen yhteiskristillisen yhdistyksen. Yhdistysrekisteriin Pyhäjärven Keidas merkittiin 23.11.1998.

Yhdistyksen tarkoituksena on parantaa sosiaalisesti syrjäytyneiden asemaa ja elinoloja. edistää nuorisotyötä ja levittää evankeliumia Pyhäjärvellä ja sen ympäristössä yhteistyössä eri yhteisöjen ja seurakuntien kanssa.

Yleisö ja yhteisöt ottivat Keitaan paremmin vastaan kuin seurakunnat. Itselleni oli pettymys, että seurakunnat eivät tuntuneet ymmärtävän yhteiskristillisyyttä ja sitä, miten yhteistyö rikastuttaisi niidenkin elämää. Taisivat tuntea Keitaan kilpailijana, eikä yhteistyö alkanut toivotulla tavalla. Mutta sehän ohjasi Keitaan toiminnan sinne mihin seurakunnilla ei ollut kontakteja tai resursseja.

Keitaan toiminta alkoi kuitenkin vauhdilla. Viikoittaisten yhteydeniltojen, rukoushetkien ja raamattupiirien lisäksi ohjelmaan tuli alusta alkaen lähimmäisen ruokailut. Niitä järjestettiin kerran kuukaudessa syksystä kevääseen 13 vuoden ajan.

Ensimmäinen iso yleisötapahtuma oli Viktor Klimenkon konsertti Ikosen koululla, liki 20 vuotta sitten.

Nuorisotyö alkoi myös heti keväällä 1998 Riku Rinteen vieraillessa kouluilla ja nuorten iltatilaisuuksissa. Seuraavana vuonna nuorisotyötä tekivät myös Päivi Niemi ja Marja Törmälehto. Oma näkemykseni on, että silloin nuorisoherätys oli nupulla, mutta se ei koskaan auennut; muutamia nuoria kyllä tuli uskoon. Marjasta tuli sitten myöhemmin Keitaan evankelista. Keidas järjesti myös 7 St Lake Gospel-tapahtumaa vuosina 1999-2005.

Antoisaa yhteistyötä Pihtiputaan helluntaiseurakunnan kanssa viimeisen Keitaan toimintavuoden aikana!

Keidas ry:n yleinen kokous Pyhäjärven Kauralassa 18. 8 2021 päätti lopettaa toiminnan 22 vuoden jälkeen.

Keidas kesti alkuajasta loppuhetkiin tuomat paineet ja hyökkäykset. Tiedämme, että ilman vaikeuksia ja vastustusta ei tule mitään hyvää. Saamme olla kiitollisia jokaisesta päivästä ja siitä näystä, jonka yhdessä saimme. Vanhenemisen mukana tulleet vaivat ja jaksaminen antoivat oman mausteensa lopettamispäätökseemme. Lopettaminen tapahtui täysin meidän omasta tahdosta.

Keitaan alkuaikoina epäiltiin, ettei työmme kestä pitkään, mutta muistan, kun eräs Helluntaiseurakunnan ”vanhin” oli sanonut: ”Kyllä se kestää, jos Pyhä Henki on mukana. Viisas mies. Hän on jo Taivaan kodissa. Rauha hänen muistolleen.

Kiitokset kaikille mukana olleille niin penkissä kuin pöntössäkin. Jäljelle jääneet varat ja tavaratkin on luovutettu hyväntekeväisyyteen.

RUKOUKSET JATKUVAT. Pauliaukusti Haapanen

Ensimmäisestä näyttelystäni on 55 vuotta. Olin silloin parikymppinen nuori. Nyt vuodet vievät lujaa kahdeksaakymppiä kohti. Sivellen pysyy vielä kädessäni, antaen pientä värähtelyä lopputuloksiin.