PAULIAUKUSTI HAAPANEN 80 VUOTTA. ENSIMMÄISESTÄ NÄYTTELYSTÄ 60 VUOTTA.
”Valoa ja varjoa”- näyttelyn avajaiset Hämeenlinnan pääkirjastossa 21.06.2026. Näyttely loppuu sunnuntaina 05.07.2026.
Näyttelyn avaus: Risto Huvila Kitara: Renne Haapanen
”Kun ensimmäinen näyttelyni avautui 60 vuotta sitten, en osannut kuvitella tätä matkaa. Ajattelin vain seuraavaa teosta. Vuosikymmenten aikana olen oppinut, ettei taide valmistu – vain yksittäiset teokset valmistuvat. Kysymykset jäävät elämään. Tämä on viimeinen näyttelyni, mutta en ajattele sitä päätepisteenä. Teokset jatkavat omaa elämäänsä, ja katsojat vievät niistä mukanaan jotain, mitä minä en voi enää ohjata. 60 vuotta sitten aloitin uteliaana. Tänään lopetan yhtä uteliaana. Kiitän kaikkia, jotka ovat seuranneet pikää taidepolkuani, katsoneet töitäni, olleet niistä samaa tai eri mieltä ja antaneet niille oman merkityksensä.” – Pauliaukusti
Ensimmäisestä näyttelystäni on kulunut jo kuusikymmentä vuotta. Olin silloin parikymppinen nuori, täynnä intoa, odotuksia ja halua nähdä, mihin taiteen tie voisi minut viedä. En olisi silloin voinut kuvitella, kuinka pitkä ja monivaiheinen matka siitä muodostuisi. Nyt kuljen jo vääjäämättä yhdeksääkymppiä kohti. Sivellin pysyy vielä jotenkuten vapisevassa kädessäni, vaikka käden värähtely jättää oman jälkensä jokaiseen siveltimen vetoon. En kuitenkaan näe sitä pelkästään haittana. Jokainen viiva kertoo ajasta, eletystä elämästä ja niistä vuosikymmenistä, jotka ovat kulkeneet mukana myös maalauksissani. Toisaalta siveltimenikin ovat jo aikalailla loppuun kuluneita. Niitä ei enää juuri voi teroittaa, aivan kuten ihmistäkään ei voi palauttaa nuoruuden terävyyteen. Mutta ehkä juuri siinä on jotakin lohdullista. Kulunut sivellin löytää toisinaan pehmeämmän jäljen kuin uusi, ja vanhuuden käsi uskaltaa jättää paperille sellaista hiljaisuutta, jota nuoruuden kiire ei vielä tuntenut. Näiden kuudenkymmenen vuoden aikana olen maalannut maisemia, kaupunkeja, talven valoa, kevään herkkyyttä ja luonnon loputonta vaihtelua. Jokainen maalaus on ollut pieni pysähdys ajan keskellä. En ole koskaan tavoitellut täydellisyyttä, vaan sitä hetkeä, jolloin valo, väri ja tunnelma löytävät toisensa. Kun katselen matkaa taaksepäin, tunnen ennen kaikkea kiitollisuutta. Olen saanut tehdä sitä, mitä rakastan. Vaikka käsi vapisee enemmän kuin ennen ja siveltimet kuluvat loppuun, halu maalata ei ole kadonnut. Niin kauan kuin käsi vielä nousee paperin ylle ja sydän näkee valon, on minulla edelleen jotain kerrottavaa värein.
