Pauliaukusti Haapanen, seniori- ikäinen taiteilija, erilainen nuori:

Kirjoitan psalmeista. Pyrin käsittelemään kaikkea löytämääni hyvin arkisesti ja ymmärrettävästi. Käyn psalmeja läpi järjestyksessä alkaen aivan ensimmäisestä kirjasta. Olen hullaantunut niiden kiehtovaan ja mukaansa tempaavaan, monipuoliseen ja moni- ilmeiseen sisältöön.

Tahdon tuoda esille ajatuksiani, en niinkään opetuksellisesti ja teologisesti, vaan omien hetkellisten kokemusteni ja näkemysteni perusteella. Pidän itselleni tärkeänä sen, mitä psalmi tai sen jakeet tai yksittäinen jae tai jopa sen yksi tai kaksi sanaa sanovat. Usein vähässä on riittävästi ja pienessä paljon.

Psalmeista löytyy puoleensavetävä tarina pienestä, suuresta miehestä. Taitavana muusikkona, virsirunoilijana ja luonnenäyttelijänä ja elämäntaiteilijana David elää mehevän elämän pellolta palatsiin ollen milloin luolamies, milloin poliittinen pakolainen. Kun tästä vähäpätöisestä lammaspaimenesta tulee useiden vaiheiden jälkeen mahtava kansan rakastama hallitsija, eivät tämän jalomielisen miehen elämäntarinan osaset voi jättää ketään kylmäksi.

Vaikka tämä Jumalan mielen mukainen mies sortuu jopa aviorikokseen ja murhiin, hänet nostetaan omalle paikalleen ryvetettyään itseään tarpeeksi. Jumalan pyhät sanan lupaukset käyvät armollisesti toteen itse valitsemansa ja rakastamansa kuninkaan kohdalla: ”…minä nostan, minä kannan ja pelastan.” (Jes 46:4) Anteeksiantamus on Davidinkin elämän suola.

Itse olen löytänyt useasti psalmien kirjoista omiin elämäntilanteisiini paljon lohduttavaa ja itseäni myönteisesti tukevaa. Psalmit ovat opettaneet minut kiittämään, ylistämään ja palvomaan Jumalaani olosuhteistani ja elämäntilanteistani huolimatta. Psalmeissa on voimaa. Suosittelen.

Psalmi 1

”Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, 2. vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt!” (Jae 1,2)

Kaikki alkaa aasta, ykkösestä. Psalminkokoaja on räjäyttänyt heti pankin alkujakeissa. Hän on tähdentänyt, että Raamatun sana on jokaisen meidän elämisemme ehto. Se, joka kuvittelee elävänsä ilman Raamatun antamaa terveellistä ruokaa, näivettyy ennen kuin huomaakaan. Pian puutostauti pahenee ja seurauksena on täydellinen lamaantuminen. Mutta mitä enemmän herkuttelet Raamatun sanoilla, lauseilla, jakeilla ja kertomuksilla, sitä maukkaammalta ja herkullisemmalta sanan muona maittaa. Maiskuttele. Mutustele.Tätä makujen makupalaa täytyy saada lisää heti, kun on sitä alkanut aterioida. Tämä eines ei jätä tyhjäksi. Se vahvistaa ja voimistaa. Se pönkittää ja lujittaa. Se tukee ja kasvattaa. Se laajentaa reviiriäsi ja rohkaisee sinua matkalla eteenpäin. Tämä sanan ruoka maistuu yhtä hyvälle väsyneenä tai pirteänä, yöllä tai päivällä, sateella tai auringonpaisteella, sisällä tai ulkona. Siitä nauttiminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Se maistuu yhtä hyvin suomeksi kuin sudaniksi, ranskaksi tai ruotsiksi, esperantoksi, englanniksi tai estoniaksi.

Minulla on näin valittavana päivittäin kaksi aivan erityyppistä menua. Haluaisinko minä istua sellaiseen pöytään, jossa mustanpuhuva tarjoilija toisi itse kellarin pääkokin valmistamaa eltaantunutta, pahalta haisevaa ja pahalle maistuvaa eteeni? Pöytään, johon olisi tulisessa keittiöpätsissä valmistettu iljettäviä litkuja ja metkuja kaikkien pään menoksi. Pöytään, jossa kaikki etuliemestä jälkiruokaan olisi ihmisravinnoksi kelpaamatonta. Pöytään, jossa minulle tulisi välittömästi yököttävä olo, minua alkaisi ahdistaa, painaa ja voisin pahoin. Pöytään, josta syötyäni ihmiset vierelläni näkisivät vinon virneen kasvoillani ja haistaisivat härskiintyneen hajuni. En.

Haluan valita taivaallisen kokkini. Haluan valita ruokapöytäni. Haluan valita tarjoilijani. Haluan valita ruokaseurani ja koko seurueeni. Haluan ateriani lämmittävän sieluni, henkeni ja ruumiini. Haluan nauttia tästä herkkuhetkestä pitkään ja hartaasti. Mikä erikoisinta, tiedän, että ihana pääkokki on itse valinnut minut ruokapöytäänsä. Vieläpä hän haluaa minun nauttivan makupaloista, jotka ovat valmistetut juuri minua varten.

Onneksi tämä sananpuffetti, sen kaikkine hienoine ja juhlavine herkkuineen on katettu eteemme – tänäänkin.

”Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä!” (Ps 34:9)

Psalmi 2

”Palvelkaa Herraa pelvolla ja iloitkaa vavistuksella…ettekä te hukkuisi tiellänne ”

Pienenä poikana pelkäsin hirvittävästi ukkosen ilmaa. Kammosin sitä varmaan siksi, koska oma äitini säikkyi jo ukkosen jyrinän kuuluessa kaukaa vieressä olevan järven takaa. Pelokkuus näkyi hänestä, halusi hän sitä tahi ei. Näin pelko oli aivan kuin tarttunut minuun. Seurauksena opin käyttäytymään äitini tavoin. Tämä pelko on säilynyt sisälläni vuosikymmenet.

Luulin pitkään Herran pelon olevan lapsena opitun kaltaista, jyrinää ja salamointia, räiskettä ja pauketta. Se oli tutinaa ja tärinää, hikoilua ja vapinaa. Mutta…onneksi minulle on vuosien varrella selvinnyt, ainakin osia Herran pelon piirteistä.

Olen oppinut, että Jumalan lapsi kunnioittaa pyhää luonnostaan. Olen oppinut, että Jumalan sana on totuus. Olen oppinut, että Jumalan sana kertoo aukottomasti Jumalan olevan pyhä.

Mitä kaikkea Jumalani myös on? Minulle hän on ensisijaisesti rakastava ja anteeksiantava rauhantekijä. Mutta taiteilijasieluna näen hänessä luovuutta täynnä olevan designerin, jota ei voi koskaan eikä missään matkia eikä jäljitellä. Hän on ollut ja tulee oleman suvereeni aivan kaikessa. Ihailen ja kunnioitan Häntä hänen loisteliaitten ominaisuuksiensa tähden.

Tahdon oppia olemaan Pyhän Jumalan edessä aito. Aitoon Jumalan pelkoon sisältyy ääretön kunnioitus ja rakkaus Jumalaan. Tahdon oppia palvelemaan häntä aitona Haapasena, enkä matkien ketään toista. Tiedän, että aitous kulkee käsi kädessä nöyryyden, kunnioituksen ja kuuliaisuuden kanssa. Toivon myös, että kuuliaisuus tulisi ilmi minussa rakkauden tekoina ja ajatuksina. Terveessä pyhässä pelossa eläminen avautuu taas eteenpäin huolehtimisena ja välittämisenä. Loppuviimeksi opin siunaamaan niin uskovaisia ja varsinkin niitä, jotka pelastuksensa ovelta kuulevat ihanan kutsuvaa kolkutusta.

Pyhä pelko saa näin meissä joka ikisessä aikaan ainoastaan ja vain hyvää. Kun palvelen Herraani Pyhällä pelolla, siitä seuraa automaattisesti ilo. Oikeamielisestä Herran pelosta riemuitsee ruumis, sielu ja henki. Pyhyys ilmenee aina kiitoksessa, ylistyksessä ja palvonnassa. Sillä, onko ilossani paljon desipelejä, ei ole merkitystä. Usein, ainakin itse, olen saanut kohdata Herran rakastavan pelon yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Toivon hartaasti, että Jumalan Pyhä pelko olisi antanut iloista vavistusta omasta Jumalan tuntemisestani ympäristööni ja oman arkeni keskelle. Toivon, että se antaisi enemmän ja enemmän kaikupohjaa uskonelämälleni. Toivon sen antavan palvelustehtävissäni lisää varmuutta ja voimaa. Toivon sen antavan uskottavuutta olla uskovainen. Toivon sen antavan uskottavuutta sanoilleni ja sanattomuudelleni.

Mutta miksi sanan mukaan minun täytyy palvella Herraa pyhällä pelolla ja iloita vavistuksella? Yksinkertainen juttu. Psalmintekijä antaa itse siihen vastauksen: että kaikki pelastuisivat, eikä kukaan hukkuisi ja joutuisi kadotukseen.

Pelkään edelleen ukkosenilmaa, mutta viis siitä. Herran pelko on minulle rakasta ja läheistä. Siinä halajan elää. Tule mukaan! Pyhän pelon kokemisen jälkeen olo on yhtä raikas happirikas, kun räiskyvän ja rajun ukkosen ilman jälkeen.

 

Psalmi 3

”Minä käyn levolle ja nukun: minä herään, sillä Herra minua tukee.”(Ps 3:6)

Punainen kynänpiirto on jättänyt voimakkaan painauman Raamattuuni edellisen jakeen ympärille. Vieressä lukee teksti: ”Sairaalassa 17.11.92.”

Vuodet vierivät muistoissani silloisen sairastuvan huoneeseen, metallirunkoiselle vuoteelleni, huoneeseen kuudennessa kerroksessa. Menevä mies on pysäytetty. Elän epävarmuudessa, taas kerran. En tiedä, mitä huominen tuo mukanaan.

Palaan muistoissani lapsuuteen. Nukuin samassa huoneessa vanhempieni kanssa. Rukoiltiin ”Levolle laske luojan, armias ole suojani…” Muistan, kun pyysin usein: ”Isä, anna käsi!” Kun karhea, paljon tehnyt oman isän käsi tarttui pienen pojan käteen, oli siihen turvallista nuoren nukahtaa.

Nyt olen yksin. Kenestäkään ei ole lohtua. Tänään on tultava toimeen omillaan. Sanoisin mielelläni taas : ”Isä, anna käsi”, mutta ei ole enää isää. Ei ole enää oman lapsuuskodin tuomaa turvaa. On vain omat ajatukset ja yksinäisyyden tuoma levottomuus.

Selatessani Raamattuani osuu sieltä psalmin paljon lupaavat sanat eteeni : ”…Herra, olet minun kilpeni, sinä olet minun kunniani, sinä kohotat minun pääni. Ääneeni minä huudan Herraa, ja hän vastaa minulle pyhältä vuoreltansa…”

Minun kilpeni! Minun Kunniani! Taivaallinen isäni! Hän antaa toivoa tulevaisuudelleni. Hän lupaa kohottaa pelokkaan matkamiehen pään. Jopas jotakin, uskallan sanoa ääneen niin monesti ennenkin huudahtamani sanat: ”Jumalani rakas!” Se sisältää kaiken sen, mitä haluan taivaaseen julkituoda. Se sisältää kiitoksen elämästä, kiitoksen pelastuksesta, kiitoksen rakkaista läheisistäni, kiitoksen tähänastisesta, armollisesta huolenpidosta ja pyynnön jatkopäivistä sekä kaikesta minulle osoitetusta tulevasta.

Jumala vastaa sanallaan, kun silmäni syövät lisää Raamatun sanaa:
” puhukaa sydämissänne vuoteillanne ja olkaa hiljaa…rauhassa minä käyn levolle ja nukun…minä herään, sillä Herra minua tukee…

Varjelus laskeutuu ylleni. Ei järky mieliala. Ei tunnu epävarmuus. Ei haittaa yksinäisyys. Ylläni ovat kuin suojaavat isot siivet. Heiluessaan ne värisevät aivan kuin lapsuudessa kotipihan haavanlehdet makuuhuoneen ikkunaruudun takana. Laskeutuvan ilta- auringon suoloinen lämpö osuu unta odottavan lapsen hymyä säteileviin, huolettomiin kasvoihin.

”Isä, anna käsi!”

Psalmi 4

”Vastaa minulle, kun minä huudan, sinä minun vanhurskauteni Jumala, joka ahdingossa avarrat minun tilani. Armahda minua, kuule minun rukoukseni.”

Luota vain Jumalaan! Kuinka usein olenkaan kuullut nämä neuvon sanat hengenhenkilöiltä omiin vaikeuksiini ahdinkoni hetkellä. Näin olen pyrkinyt tekemään ja olemaan tottelevainen. Olen huutanut. Olen pyytänyt armahdusta. Olen pyytänyt avaruutta. Olen pyytänyt Jumalaa kuulemaan ja lähettämään rukouksiini vastauksia.

Kun vastaukset rukouksiini viipyvät viipymistään, eivät siinä aina välttämättä pelkät sanat riitä.
Sitten vasta, kun taivas näkee oikean hetken, tulee kaipaamani apu. Ei se ole kiinni minusta, ei minun yrityksistä eikä osaamisesta. Ei se ole kiinni sanojen määrästä eikä äänen painosta. Se on kiinni ainoastaan Jumalasta ja hänen minulle räätälöidystä aikataulustaan. Rukouksiini vastataan vasta silloin, kun siihen sulautuu taivaallista käyttövoimaa.

Olen kirvelevien kipujen kautta oppinut, että Jumala ei vapauta minua ahdingoista, vaan ahdingoissa. Näin hän vapauttaa ahdingon kautta avaralle! Hän ei vapauta minua kärsimyksistä vaan kärsimyksissä. Näin hän vapauttaa minut kärsimyksien kautta avaralle! Hän ei vapauta minua vaikeista elämäntilanteista vaan sitten vasta, kun olen saanut maistaa sopivasti vaikeita ja mutkikkaita elämäntilanteita.

Jumala on avartanut elämäntilaani kärsimysten, tuskien ja koettelemusten kautta. Hän on lämmittänyt kylmän jäätävää sydäntäni polkemalla tarvittaessa omaan rakkaudenahjoonsa nopeammin ja voimakkaammin.

Ei kannata metsästää ainoatakaan sulkaa hattuuni siitä, että tänä päivänä elämäntilanteeni on kunnossa ja sisäisessä maailmassa on kaikki tasapainossa. Ei ole syytä röyhistellä rintaansa menestymisestä taiteen taipaleella, ei kerskua saamillaan tehtävillä seurakunnassa.

Kaiken kiitoksen saan tähdätä ja laukaista hänelle, jolle se kuuluu. Se kuuluu, armon valtaistuimella rakkauttansa lähettävälle ja kaikesta huolehtivalle, kaiken murheeni kantajalle, elämäni nostajalle, suurlastisen syntieni sovittajalle, Iankaikkisuuden Isälle. Eläköön Jumalan täsmävastaukset! Eläköön Jumalan oikeaan osuvat ja oikeaoppiset keinot kyniä kanansa ja kansansa!

Toivon, että kiitokseni voisi aina lähteä sydämestäni, eikä tulisi huuliltani pelkän tavan vuoksi. Elän tänään hyvin avarassa ja ilmavassa tilassa. Toivon, että elämäntilanteeni saisi huokumaan minusta arkiseen ympäristööni jotakin sellaista, josta tulisi näkyviin Jumalan perinpohjaisen perusteellinen huolenpito.

Jumala minua syntistä armahtakoon!

Psalmi 5

”Iloitkoot kaikki, jotka sinuun turvaavat, loppumaton olkoon heidän riemunsa! Sinä suojelet niitä, jotka rakastavat sinua, sinä olet heidän ilonsa lähde. ” (Ps.5:12)

Huh hah hei! Onneksi saan kuulua iloitsevaan, riemuitsevaan, hyppivään ja välillä riehaantuvaankin uskonlahkoon. Sieluni näivettyisi muotojumalisessa ja tapakristillisessä toiminnassa. Masennus, alakulo ja välinpitämättömyys eiv??t saa kasvualustaa raamatullisen riemun keskellä. Tällaisessa taivaallisessa ilmapiirissä on turvallista olla, kasvaa ja elää.

Jos kaikki maailman urheiluhullu kansa hyppii, ilkamoitsee ja hurraa, niin miksi emme mekin. Onhan meidän ilon aiheemme aivan toisesta hiippakunnasta. Vastakkain ovat hetki ja iankaikkisuus. Vastakkain ovat maallinen ja taivaallinen.

Mitä hetkellinen pienen mustan muovilaatan meneminen maalivahdin taakse kudottuun verkkoon on sen ikuisuuden rinnalla, jonka olemme saaneet, kun Jumalan lämäri on osunut oikeaan kohtaan elämämme syövereitä. Se ei ole tehnyt kipeää, ei haavoja, ei ruhjeita. Se osuma on tainnuttanut meidät maailman sekavasta vaelluksesta. Se osuma on tullut sellaisella vauhdilla, että se on muuttanut koko elämän suunnan. Siitä saamallamme rakkauden tujauksella olemme edelleen aivan kuin lentäen matkalla kohti voittopalkintoa.

Monesti tuon muovilaatan ympärillä syntyy verinen tappelu. Jumalan pelastussuunnitelma tuo taas mukanaan yhteenkuuluvuutta, välittämistä ja toisista huolehtimista. Parhaimmillaan se on rinnakkain kulkemista, toisten taakkojen selkäreputtamista, huolien jakamista, voivottamista yhteisistä vaivoista, itkemistä ja iloitsemista yhdessä. Hienointa on se, että voimme tehdä sen rakkaudesta Jumalaan, olosuhteista ja elämäntilanteistamme huolimatta.

Olemme saaneet pukea yllemme omat pelivarustuksemme, jotka kestävät pahimmatkin pahan laukaukset.
Päällämme on koko Jumalan sota- asu, jolla voimme huonoina päivinä tehdä kunnon vastarintaa vääriä taklauksia vastaan itse kuitenkin pysyen tukevasti pystyssä. Saamme pitää oikeita ja hyväksyttyjä toppauksia suojaamassa itseämme. Mikä parasta, jaloissamme on evankeliumille ajattomat hokkarit, joilla voimme liukkaasti viedä ilosanomaa toisille areenoille, joissa ei vielä tarpeeksi tunneta pelikenttien rauhasta. Täydelliseen valmentajaamme on luonut meihin uskoa, jotta pystymme sammuttamaan jokaisen meitä kohti tulevan vastustajan hyökkäysyrityksen. Taitavalta taivaalliselta pelitaktiikan laatijalta olemme saaneet vastaanottaa käyttöömme pelikenttien parhaan aseen, Hengen mailan, Jumalan sanan.

Nämä varusteet eivät ole kertakäyttöiset vaan ne kestävät läpi koko elämän ajan. Ne on puettu meille rakkaudesta ja armosta. Joukkueemme omistaja on luvannut suojella meitä jokaisella pelikentällä aina päätösvihellyksen ohi aina taivaan pukuhuoneeseen asti. Voittajina iloitsemme kaikki yhdessä ja meidän pelaajien rakkautemme ja ilomme lähde on hän- Jumala itse.

Ihmeellistä, miten uskomatonta on uskovaisen elämä!

Psalmi 6

”Herra, armahda minua sillä minä olen näännyksissä; paranna minut, Herra sillä minun luuni ovat peljästyneet.” (Ps. 6:3)

Davidilla on nyt huono päivä. Hän on ahdistunut ja murheellinen. Hän on masentunut. Hän on täysin toivoton. Hän valittaa Jumalansa edessä. Hän on armon kerjäläinen.

Joskus herään siihen todellisuuteen, että on tullut ajateltua jotakin sopimatonta tai on tullut sanottua jotakin täysin painokelvotonta. Olen joskus vain niin väsynyt ja tuskainen, etten näe edessäni minkäänlaista toivoa. Kaikki on ylipääsemätöntä. Pienetkin vaikeudet näyttävät tulivuorten kokoisilta ja minä itse, mato matkamies maan, maassa matelevalta toukkapahaselta. Kuinka usein joudun itsekin huokaamaan Jumalan puoleen: ”Jumala rakas, ole minulle syntiselle armollinen!” Tuntuuko tutulta?

Minun on helppo samaistua Davidiin. Omat tunteeni vaihtelevat väliin jos toiseenkin samoilla sävelillä. David laulaa nyt olosuhteisiinsa ja elämäntilanteeseensa nähden matalalla äänilajilla. Kuulemme hätääntyneen, värisevän avunhuudon vaikeuksien keskeltä. Ääni, joka kaipaa taivaallista kosketusta. Ääni, jonka mollisoinnut pitäisi saada muutettua duurisoinnuiksi. Tai… oikeastaan Davidin kohdalla pitäisi saada nuottivihkossa käännettyä uusi lehti täysin ilosointujen puolelle.

Ääni on mielialamme mitta. Kuunnellessa toista ihmistä, hänen äänialastaan ja äänenpainostaan pystymme tulkitsemaan hyvinkin selvästi ihmisen sen hetkisen mielialan. Olen tottunut tuntemaan omiani. Kun vanha äitimuorini soittaa tai vastaa soittooni, kuulen heti ensi sanoista, onko kyseessä hyvä vai huono päivä. Ihmisen on vaikea peitellä huonoa oloaan tai kipujaan. Mutta, mikä parasta, hetken jutellessamme äitini puheessa alkaa myönteisemmät soinnut soida. Mieli muuttuu iloisemmaksi, suru, ahdistus, masennus ja jopa kolotukset katoavat. Näin käy, kun yksinäinen ihminen kohtaa läheisen. Näin ääni voi olla myös yksinäisyyden mitta.

Tilanne Davidin kohdalla on tosi kärjistynyt. Tilanne on vakava. Koska David tietää tehneensä väärin, hän anelee armoa Jumalalta. Koko psalmi on samalla mitä syvintä katumusrukousta Jumalan puoleen. Tilanteesta ei näytä olevan ulospääsyä. Niinpä David pyytää Jumalaa kuulemaan ennen kuin on liian myöhäistä. Jopa kuolema tuntuu vaanivan nurkan takana. Tunnelataus on käsin kosketeltava.

Jumala ei kuitenkaan unohda Davidia. David tietää sen, mutta hänen tekemisensä ja tunteensa ovat kietoneet hänet otteeseensa. Aikanaan David huomaa ja sanoo: ” Jumala kuulee minun itkuni äänen, Herra ottaa minun rukoukseni vastaan.”

Jumala on armollinen. Hänen armonsa ei koskaan syytä menneestä eikä tuomitse tehdyistä virheistä. Se on ihmeellinen armo, joka avaa ympärillemme kiristyneet siteet ja nyörit. Armossa ei ole viimeistä käyttöpäivää. Se pysyy tuoreena iäti.

Armo ja anteeksiantamus kulkevat samaa rakkauden tietä. Tietä, joka on valmistettu juuri syntisille ihmisille – sinulle ja minulle.

Ei se, että teen väärin, ole oikea tie. Se on oikea tie, että uskallan tunnustaa virheeni Jumalalle ja anoa armahdusta. Jos se helpottaa, rohkenen tehdä sen vaikka maassa ryömien.

Psalmi 7

”Minun kilpenäni on Jumala; hän on oikeamielisten pelastaja.” (Ps 7:11)

Raamattu lupaa auttaa meitä suojaksemme uskon kilven, jotta voimme tarvittaessa tyrehdyttää vihollisen meitä varten kohdistamat hyökkäykset. Usko ei vain aina ole otettavissa. Se helpottaa, kun tietää, ettei voi itse puristaa uskoa jostakin aivan olemattomasta tai lisätä sitä omalla väännöllä tai puristuksella. Jumala jakaa tätäkin lahjaa armossaan meille itse kullekin tarpeittemme mukaan. Mutta uskoamme vahvistaa ja lujittaa aina Jumalan sana. Mitä enemmän vietän aikaani Raamattuni kanssa, sen enemmän alkaa uskoni herätä hiljalleen ja näkyä jopa pikkuriikkisinä tekoina. Uskonsankaria minusta ei tule koskaan, mutta ripauskin joskus Jumalan antamaa uskoa tuntuu luissa ja ytimissä.

Jumala lupaa, että hän on ainutkertaisuudessaan oikeamielisten pelastaja. Kuka sitten on oikeamielinen? Vastaus löytyy usein vastakohdasta. Väärämielinen on valahtelija, pahan puhuja, pettäjä, katkera, puolueellinen, oman edun tavoittelija ja jonka sydän ei ole Jumalan mielen mukainen. Haluanko minä olla Jumalan mielen mukainen? Jos haluan, täytyy minun kuitenkin tehdä aina oma osuuteni. Minulle se tarkoittaa monia asioita, jotta minä saan tehdä levosta käsin, ilman ulkopuolelta tulevia paineita, ilman syyttävää sormea tai nyrkkiin puristettua kättä. Voin opetella olemaan tasapuolinen, totuudenmukainen, ymmärtäväinen, anteeksiantava, lempeä, nöyrä auttavainen, esimerkillinen, antelias, ahkera ja myönteinen.

Tiedän, että en pysty koskaan olemaan sellainen uskovainen, jolle asetetut täydelliset tavoitteet kuuluvat ja näkyvät. Sellaista ei ole vielä vastaani tullut. Moni on kyllä mielestään juuri tällaisena kävellyt vastaani. Tietänyt kaiken. Sanonut kaiken. Osannut kaiken. Jumala varjelkoon ja armahtakoon meitä jokaista tällaisina kävelevän- minua varsinkin. Mielenmuutos väärämielisestä oikeamieliseksi ei ole oma tekomme, se on Jumalan valtaisa ihme.

Moni asia on tahdon asia. Tahdon – se on myös asenne, jota voin oppia. Tahdon rakastaa Jeesusta! Kun tahdon rakastaa häntä, en tietenkään halua tehdä tahallani mitään pahaa hänelle. Samoin on perheessä aviopuolisoiden kesken. Jos rakkaus on oikeamielistä ja vilpitöntä, ei kumpikaan halua tehdä mitään sellaista, mikä loukkaisi tai vahingoittaisi toista osapuolta. Tahtominen tuottaa näin hyvän ja onnistuneen lopputuloksen. Tahtomisen hedelmä on maukas ja makea.

Tahdon myös, että minä oppisin olemaan avoin, rehti, rehellinen, vastuuntuntoinen ja luottavainen.
Tahdon olla rakastava ja rakastettava äitini poika, aviopuoliso, isä, vaari ja appiukko. Tahdon olla kuuliainen seurakuntalainen. Tahdon olla uskollinen palvelija. Tahdon tehdä Taivaallisen isäni tahdon.

Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta saan joka tapauksessa omistaa toinen toisensa jälkeen mahdollisuuden joskus jopa onnistua joissakin. Tai eipä minun tarvitse edes onnistua, koska Jeesus Kristus onnistui puolestani kaikessa.

Tahdonko olla Jumalan mielen mukainen mies? Tahdon! Tahdon olla aivan kaikessa Jumalastani riippuvainen. Haluan hänen ohjaavan elämääni, aivan jokaista askelta. Haluan kaiken sen pois Jumalani ja itseni välistä, mikä hidastaa kulkuani uskovaisena. Tahdon elää elämäni niin moitteettomasti, että Jumala loppukongin kajahtaessa sanoo minulle taivaan portilla:

”Tahdon!”

Psalmi 8

”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,
niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen? ” (Ps 8:4-5)

Mitä Jumala näkee, kun hän zoomaa maailmankaikkeudsta taivaallisella kaukoputkellaan avaruuteen ja sieltä edelleen aurinkokuntaan, maapalloon, maanosiin, Eurooppaan, pohjoismaihin, Suomeen, Etelä- Pohjanmaalle, Seinäjoelle, Huhtalaan, Vellamonrinne ykköseen?

Hän näkee hyväntuulisten pastoriporukan keskustelevan uusista suunnitelmista, pikkuisen, mutta sitäkin urheamman joukon viereisessä huoneessa kädet taivasta kohotettuja rukoilijoita, hymyilevän Mirjan hoitamassa monen moista käytännön järjestelyä, ahkerien mopinheiluttajien pyyhkivän puhtoiseksi salin penkkejä ja lattioita illan kokousvieraita varten, Heikin porukoineen putsaavan piha- aluetta, Päivön kirjaamassa laskemiansa uhrirahakasoja, valkotöttörölakkisen possunpaistaja- Erkin uittamassa käsin rullattuja taikinapalasia tirisevässä ja terveellisessä rasvaliemessä illan juhlivan kansan makuhermoja varten. Vieressä ikinuoret tyttöset kierittelevät vesi kielellä kuumat, kauniinruskeat herkut kimaltelevaan kidesokeriin. Ei ole ihme, jos Taivaan Jumalankin tekee mieli tulla mukaan Sateet lähetä- iltaan, niin maukkaan mehukas tuoksu lähtee Helluntaikirkon keittiöstä maailmankaikkeuteen.

Näin ihmeellinen on Jumala. Hänellä on ääretön olemus. En voi käsittää, kuinka hän osaa erottaa minut kuuden miljardin ihmisen joukosta. Hän laskee jopa päässäni olevat hiukset. Kokeilenpa laskea omat hiukseni! Entäs niiltä käkkäräpäiltä, joilla tukka on kuin koskematon sademetsä. Ei onnistu! Aina on joukko, joka tässäkin pääsisi helpommalla. Kaljuilta se kävisi alle aikayksikön.

Eikä tässä vielä kaikki. Hän tietää aivan kaiken minusta. Hän tietää toiveeni ja unelmani. Hän tietää kaiken menneisyydestäni, mutta onnekseni on luvannut olla muistamatta siitä mitään. Hyvä näin. Hän seuraa, kuinka käytän harmaita aivosolujani. Hän seuraa, kuinka hänen lahjoittamansa ymmärrykseni toimii. Hän katselee, kuinka käytän hänen minulle armossaan antamaa lahjaansa. Hän näkee jokaisen värin paletissani, ohjaa siveltimeni vedot paperille. Hän näkee, kun kastan näädänkarvasivellintä Aalto- maljakossa olevaa veteen ja kopautan liian pois kilauttamalla pensseliä maljakon aaltomaiseen reunaan. Hän katsoo ja ihmettelee luomaansa taiteilijaa ja näkee hänessä uuden luomuksen. Hän lukee paperikääröstään: ” Ja minä katsoin kaikkea tekemääni, ja kaikki oli hyvää.” Kuinka se voi olla näin? Siksi, että hän ei näe vajavaista taiteilijaa ja pensselinpesijää, vaan hän näkee minut oman poikansa täydellisen sovitustyönsä kautta. Hän tietää, että suunnitelma ihmisen pelastamisesta ei jäänyt suunnitelman asteelle, vaan se toimi ja toimii edelleen täydellisesti.

Onneksemme Jumala seuraa näin pikkutarkasti pientä ihmistä? Hän on kiinnostunut. Hän välittää ja rakastaa. Hänen rakkautensa ja huolenpitonsa ympäröi minut. Hän on aina valmiina auttamaan ja lohduttamaan. Hän on juuri sinua ja minua varten. Ei ole syytä huoleen, koska Jumalalla on jatkuva seuranta.

Kaikki tämä Jeesuksen tähden rakkaudesta ihmiseen.

 

Psalmi 9

”Minä ylistän Herraa kaikesta sydämestäni, ilmoitan kaikki sinun ihmetyösi. Minä iloitsen ja riemuitsen sinussa, veisaan sinun nimesi kiitosta, sinä Korkein.”(Ps 9:2-3)

Kun näihin sanoihin tehty ylistyslaulu kajahtaa seurakunnassamme, katsomme yleensä, vaimoni ja minä, toisiamme. Lauluun sisältyy vahva muisto edelliseltä vuosituhannelta. Tämän laulun soidessa astuimme keltaiseksi kukitettua käytävää pitkin vihkialttarille. Kuoron jatkettua laulamista kädet yhteen liitettynä lauloimme toisillemme samalla sävelellä ”Rakastan sinua, koko sydämestäni, minä iloitsen riemuitsen sinusta, Halleluja…” Siitä alkoi yhteinen elämäntaipaleemme kukkien terälehtien väristessä ja laulun poljennon tahdissa Markettani käsivarsilla.

David on iloisella mielellä. Viholliset on kukistettu. Sydän on kiitosta täynnä.

Olen itse ”ylistysihminen”. Vaikka en pysty fyysisten ominaisuuksieni takia kovin näkyvästi hypi ja ilkamoitse. Käteni uskaltaa lyödä tahtia, ja jalkani vispata ja jopa vähän nousta ilmaankin. Varovasti siirrän joskus lantiotani puolelle jos toiselle. Polveni saattavat vähän notkua, sen minkä rutinaltaan ehtivät. Tiedän, että sydämeni on kuitenkin useimmiten täynnä valtavaa kiitosta. Jos päästäisin valloilleen hivenenkin sitä vanhaa Haapasta, liitelisin kuin kotka, py??risin kuin tanhuava Väyrynen enkä takuulla välittäisi ympäriltäni minuun kohdistuvista ihmettelevistä katseista.

Tänään sydämeni huokuu kiitosta Jumalan puoleen kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt puolestani. Se huokuu kiitosta siitä, että Jumala ei unohtanut minua järjettömässä maailmallisessa menossanikaan. Se huokuu kiitosta siitä, että hän kuuli äitini hätääntyneet, vuosikymmeniä kestäneet rukoukset, ja vastasi niihin ajallaan. Se aika oli vasta sitten, kun oli yhdestoista hetki. Taivaassa kuultiin, kun äitini toivottomana pyysi loppuviimeksi: ”Jumala rakas, ota silta pojaltani vielä kerran aivan kaikki pois, että hän sitten ymmärtäisi ottaa Jeesuksen vastaan!”

Kuinkas kävikään? Jumala antoi vajota minut vielä alemmaksi ja hän teki täysin äitini toivomuksen mukaan. Kaikki meni, mutta lapsuuden Jumala muistutti minua hellästi olemassaolostaan. Hän veti ja nosti, otti taiteilijarentun puhutteluun ja armossaan tarjosi anteeksiantoa. Nyt kelpasi nostaa kädet pystyyn ja sanoa: ” Tässä olen, muuta minut ja maailmani! ” Äitini hätääntynyt rukous oli kova, mutta se sisälsi sellaisen määrän rakkautta, jota vain äiti voi omaa poikaansa kohti tuntea. Äiti ja Jumala tekivät hyvää työtä yhdessä. Mahtava pari!

Raamattu on täynnä ylistystä. Ylistys on palvontaa, jota luotu antaa luojalleen ja Jumalan lapsi rakkaalle isälleen. Haluan vielä itsekin oppia ylistämään täyttä sataa. Olen usein ihmetellyt niitä osaa viime vuosituhannen hurskaista, joille ylistys ei sovellu. Ei sanana, ei tekona, ei oppina. Miksi emme opettelisi ylistämään, kun meillä on siihen vielä mahdollisuus? Olemmehan menossa lujasti taivasta kohti, joka on täynnä ylistystä, palvontaa ja pauhua. Siellä sitä tehdään, aivan jokainen, iästä, sukupuolesta, lahkosta ja lohkosta huolimatta ja vieläpä iankaikkisuuteen asti. Entisenä opettajana toteaisin, että olisi hyvä olla meillä jokaisella jonkunsorttiset pohjaopinnot kaikkeen taivaalliseen ylistykseen liittyvään? Toki ylistystä on monenmoista. On hiljaista…on rauhallista …mutta…Raamatun viimeisessä kirjeessä sanotaan selvästi ja ymmärrettävän opettavasti:

”Ja he sanoivat suurella äänellä: Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen.” (Ilm 5:12)

 

Psalmi 10

”Miksi, Herra, seisot niin kaukana, miksi kätkeydyt ahdingon aikoina?” (Ps. 10:1)

Tässä elämäntilanteessa olemme uinuneet joskus jokainen. Kaikki tuntuvat jättäneen. Ei ole ystäviä. Ei ole ymmärtäjiä. Ei ole olalle taputtajia. Ei ole vierellä kulkijoita. Ei ole kuuntelijoita. Ei ole edes kärpäsiä. Mutta miksi Jumalakin on jättänyt minut yksin? Koko taivas on aivan hiljaa.

Jumalalla on tarkoituksensa. Jumalalla on ja syynsä salaisuutensa. Hän tekee kaiken minun takiani. Hän jopa jättää minut joskus yksin, aivan vain minun takiani. Hän haluaa, että oppisin kuulemaan hänen äänensä. Hän haluaa, että oppisin turvautumaan hänen sanaansa. Hän herättelee minua kätkeytyessään saavuttamattomiin. Hän vetää minua joskus kaukaisuudellaan lähemmäksi opettaakseen minulle omia taivaallisia salaisuuksiaan.

Jumalan täydellinen opetus ilmenee mielenkiintoisesti hänen poikansa elämässä. Jeesus antaa hyvän esimerkin siitä, mitä on olla oikeaoppinen pedagogi:

Jeesus oli karismaattinen kaikessa, mitä hän teki ja opetti. Opetuksessaan hän oli mukaansa tempaava, osaava, erinomainen esiintyjä ja kaikista muista aikalaisistaan myönteisesti erottuva. Jeesuksella oli täydellisistä täydellisin opetuksen armolahja. Hän loi uuden opetustavan, joka perustui epäsovinnaisiin, ei totuttuihin tapoihin. Hänen opetuksensa perustana oli rakkaus syntisiin, epäonnistuneisiin, yksinäisiin, hyljeksittyihin, avuttomiin ja sairaisiin ihmisiin. Alati hän hakeutui syntisten lähelle ja käytti heitä puheissaan esimerkkeinä. Hänen esimerkkinsä olivat kohti käyviä, usein vertauksia, jotka olivat lähellä sen ajan ihmistä, kulttuuria ja arkea. Jeesuksen opetus oli ihmisläheistä ja se herätti kaikkialla suurta kiinnostusta.

Hän ei koskaan jättänyt käyttämättä kuluvan hetken suomaa mahdollisuutta. Jeesuksella oli aina täydellinen tilannetaju, joka sisälsi melkoisia yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä. Kun ihmiset kerääntyivät, ilmoittelusta ja mainostamisesta huolimatta paikalle, Jeesus hätkähdytti kaikki osaamisellaan, tiedoillaan ja taidoillaan. Hän ei ollut teoreetikko, eikä missään nimessä tosikko, vaan hän pani teoriat palvelemaan käytäntöä. Kun hän opetuksessaan yksinkertaisti sanomansa, pysyivät kaikki kirjanoppineista lukutaidottomiin ja lapsista vanhuksiin asti, mukana. Kuulijat hän laittoi monesti miettimään ja etsimään itse vastauksensa. Mikä taitavinta, hän osasi opettaa niin, että opetus ymmärrettiin useasti vasta myöhemmin.

Jeesus esitti kysymyksiä, mutta vastasi varsinkin fariseusten kysymyksiin usein kysymällä itse kohtikäyvästi. Usein häneen puheensa keskeytettiin ja mielipiteitä vaihdettiin väittelyyn ja sanasotaan asti. Asennevammaisilla fariseuksilla, joita Jeesus ei koskaan mielistellyt, oli tapana takertua ja kaivella hänen opetustaan puolelta jos toiselta, saadakseen Jeesus kiinni opetuksen oikeellisuudesta. Fariseukset saivatkin monesti tukiopetusta mitä ankarammalla tavalla.

Jeesuksen opetuksen takasi vahva, jumalallinen arvovalta, jota hän käytti täydellisesti hyväksi, koska oli saanut siihen valtuudet Jumalalta. Jeesus eli aina opetustensa mukaisesti. Näin hän antoi elämällään eväät omaan uskonelämääni.

 

Psalmi 11

”Herraan minä turvaan.” (Ps 11:1)

Hyväksy tämä hetki elämässäsi! Siinä ohje, jonka olen saanut tuta usein nahassani. Vuosia sitten makaan sairaalan tutkimushuoneessa ja näen monitorista niljakkeen, joka todetaan välittömästi syöväksi. Hyväksy siinä sitten tämä hetkesi. Viikon päästä makaan taas tuskissani epäonnistuneen leikkauksen vuoksi, kun suoliliitos räjähtää sisälläni. Hyväksy siinä sitten tämä hetkesi. Parin päivän päästä uudesta leikkauksesta herättyäni tajuan, että vatsaani koristaa avanne. Hyväksy siinä sitten tämä hetkesi…

Tarinaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mitä siitä olisi apua. Mitä olisi apua, vaikka valittaisin kurkkuni kuivaksi? Mitä olisi apua, vaikka marisisin kaverit kauaksi? Mitä olisi apua, vaikka marmattaisin oloni ontoksi? Pääasia on saada elää ja nauttia kaikesta siitä, jota ilman uuden elämän mahdollisuutta en olisi saanut.

Onneksi minun Jumalani on suuri Jumala. Armossaan hän antoi mielen, joka alkoi murehtia niitä, jotka eivät vielä tunne rakasta Vapahtajaa. Armossaan hän näytti suuruutensa ja antoi elämäniloa entistä enemmin. Armossaan hän antoi taistelutahtoa vaikka joukkueelle jakaa. Kun Herra näyttää, että häneen kannattaa turvata, ei siinä ole pienellä ihmisellä mitään sanottavaa.

Monen koettelemuksen ja vastoinkäymisen jälkeen on oma luottamukseni Jumalaa kohtaan vain lisääntynyt. Se on ollut opiksi ja ojennukseksi. Se on ollut vain vahvistukseksi. Ilman näitä tuskallisia hetkiä turvani Jumalaan ei varmaan olisi niin vankka, kun se on tänään. Haluan turvata häneen kaikesta sydämestäni, kaikesta mielestäni ja kaikesta sielustani. Pienetkään puut eivät enää kaadu tontillani helposti suuristakaan myrskyistä.

Oma turvani Jumalaan käsittää rauhan, vapauden, levon, lohdutuksen, tulevaisuuden ja toivon. Saan vaeltaa rauhassa päivästä toiseen, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Saan tuntea vapauden vaeltaa ilman suorituspaineita ja ilman epäonnistumisen pelkoa. Saan mahdollisuuden levätä, vaikka ympärilläni ilmastokatastrofi tekisi tuhojaan idästä länteen. Saan lohdutusta ollessani surullinen tai alakuloinen. Saan astua tulevaisuuteen turvautuen Jumalan täydelliseen johdatukseen ja huolenpitoon. Lopulta kaiken jälkeen minulla on toivo iankaikkisuudesta taivaan loistossa.

Jumalaan turvaaminen tarkoittaa minulle, että rohkenen sanoa hänelle sydämeni pohjasta: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Tapahtukoon se kaikessa: arjessa, työssä, harrastuksissa, perheeni parissa ja omalla kohdalla. Tapahtukoon se niin arkielämässä kuin uskonelämässäkin. Se tarkoittaa myös sitä, että luovutan Herralleni käteni, jalkani, silmäni, korvani ja suuni. Luovutan hänelle ajatukseni, osaamiseni, tietoni ja taitoni. Luovutan hänelle oman ruumiini terveenä tai sairaana. Luovutan hänelle sydämeni ja koko elämäni. Mihin muuhun minä laittaisin turvani, jos en Jumalaani?

Eikö ole parempi, että tyhjätaskuna, höyhennettynä, nivelet rikottuina tai sisäelimet solmussa menen taivaaseen, kun täysin terveenä, tuoksuvana, menestyvänä tai ökyrikkaana laskelmoijana helvettiin!

Tunnuslauseeni turvallisuuteni puolesta on: ”Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.”(Ps 20:8)

 

Psalmi 12

”Auta, Herra, sillä hurskaat ovat hävinneet, uskolliset ovat kadonneet ihmislasten joukosta. He puhuvat valhetta toinen toisellensa, puhuvat liukkain huulin, kaksimielisin sydämin. (Ps.12:2-3)

Koskee minua. Koskee myös sinua. Koskee koko ihmiskuntaa. Kuinka ajankohtainen onkaan tämä psalmin sanoma. Pahuus yltyy ympärillämme. Kaikkea saastaa tulee tuutin täydeltä. Suomesta on tehty tunnetuksi hirviömaana ja saatanaystävällisenä ympäri koko maailmaa. Siitä ovat vastuussa yhtälailla musta musiikkiväki kuin mahtava media.

Meidän kristittyjen täytyy herätä. Tiedämme tarkalleen, missä olemme menossa, mutta olemmeko valmiit taistelukentälle. Psalminkirjoittaja David oli poikavuosillaan ylipääsemättömän paikan edessä halutessaan taistella tuota suurta häpäisijää, filistealaista Goljatia, vastaan. Kun väki taistelukentällä pilkkasi ja vähätteli Davidia, sai hän siitä vain lisää intoa näyttää uskalluksensa ja rohkeutensa. Hän muistutti vierellä seissyttä väkeä vankkumattomana: ”Herra, joka on pelastanut minut leijonan ja karhun kynsistä, pelastaa minut myös tämän filistealaisen käsistä.” (1 Sam 17:37)

Saulilla oli pienen pojan eväät: viisi sileää kiveä ja linko. Filistealainen oli tukehtua omahyväiseen nauruunsa, kun häntä vastaan asteli nuoruudenintoa uhkuva poikanen. Hän kiroili ja uhkui itseriittoisuutta ja omahyväisyyttä karjuessaan vastaantulevalle suupalalleen: ”Tule tänne minun luokseni, niin minä annan sinun lihasi taivaan linnuille ja metsän eläimille.” (1 Sam 17:44) David tiesi, miten hänet oli varustettu. Pienessä ja mitättömässä tehtävässä ollut nuorukainen oli oppinut yksinäisyydessään paljon. Sieltä saadut eväät olivat pian hänen käytössään. Vaikka hän näytti siltä, ettei ollut varautunut mihinkään, oli maailman järeimmät aseet käytettävissään.

Hänen vastauksessaan suurisuiselle ja suurieleiselle vastustajalle olivat: ”Sinä tulet minua vastaan miekan, peitsen ja keihään voimalla, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimeen, Israelin sotajoukon Jumalan, jota sinä olet häväissyt. Tänä päivänä Herra antaa sinut minun käsiini, ja minä surmaan sinut, katkaisen sinulta pään ja annan filistealaisten sotajoukon ruumiit tänä päivänä taivaan linnuille ja metsän pedoille; ja kaikki maat tulevat tietämään, että Israelilla on Jumala. (1 Sam 17:45)

Loppu olikin sitten itsestään selvää. Goljat sai yllättävän pian tuntea jotain aivan odottamatonta, kun vähäisen puron juoksevan veden ajansaatossa silottama kivi osuu suoraan kurttuiseen otsanahkaan. Se lävistää kerralla koko orvaskeden ja otsaluun painuen suuren miehen olemattomiin aivoihin tehden niistä kerralla selvää. Varmuudeksi vielä David, vastustajansa omalla miekalla, lävisti tämän lopullisesti hengiltä ja voittonsa kunniaksi katkaisi Goljatin pään vietäväksi kuninkaalle. Filistealainen mahtavuus oli lyöty. Vihollinen oli voitettu. Koko vihollisen taustavoimat oli voitettu.

David ei ollut taistelukentällä yksin. Hän ei taistellut omassa voimassaan. Hänen kivensä oli Jumala valinnut. Hänen kivensä oli Jumala siunannut. Olkoot meidän rukoukset vihollista vastaan kuin puolenkymmentä sileää kiveä. Lingotaan ne pienen pojan tavoin kohti vihollista. Jumalan voimasta ne iskeytyvät suoraan kohteeseemme ja tekevät kertaheitolla selvää. Vihollinen pakenee ja me saamme elää rauhassa ja viedä evankeliumin iloa koko maailmaan. Me emme kulje yksin. Me emme taistele yksin. Muutetaan Suomen suunta. Tehdään Suomi tunnetuksi Kristus- maana.

”Nosta lippu, laula voitosta, kiitä Herraa, hän on voittaja…”

Psalmi 13

”Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi. Minä veisaan Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin.” (Ps.13:6)

Ilman täydellistä armoa en olisi juuri nyt kirjoittamassa, mitä kirjoitan. Jumala on täysin muuttanut koko elämäni, koko ajattelutapani, käytökseni ja koko maailmani ja maailmakatsomukseni. Entinen Haapanen ei kirjoittaisi Psalmeista, varsinkaan ei kirjoittaisi mitään hengellistä. Tuskin kirjoittaisi mitään hengetöntäkään. Ei olisi tullut mieleenkään tutkistella jonkun Davidin elämää. Eipä se entinen uskaltaisi puhua Jeesuksesta. Ei varmaan tietäisi pelastuksestakaan mitään. Eikä varsinkaan siitä, mitä on armo.

Olisi jäänyt paljon kokematta. Olisi jäänyt paljon näkemättä. Olisi jäänyt paljon tajuamatta. Olisi tullut tallatuksi vain se maailmallinen nautintojen tie. Päämääränä olisi ollut aivan toisenlainen paikka, mihin nyt vankkurit vievät.

Olen usein mietiskellyt, millaisen mielikuvan olisin jättänyt lapsilleni ja lastenlapsille ja koko ympäristölle. Olisin kuulunut vain niiden tyypillisten taiteilijoiden joukkoon, joka syntyi 40- luvulla, eikä nähnyt seuraavaa vuosituhatta. Lapset olisivat muistaneet vain isän, jolla uksin eläessään ei ollut jääkaapissa kovin paljon einestä, mutta kyytipojaksi tarkoitettua lientä riittämiin. Lastenlapset eivät olisi muistaneet mitään, koska kukaan lapsista ei olisi kehdannut totuuden torvella soitella. Muistoksi olisi jäänyt joitakin vesiväreillä höyryisessä huurussa maalattuja toivottomia kuvia, jotka ajan saatossa olisivat hävinneet olemattomiin samoin kuin tekijänsäkin. Ei hyvä!

Onneksi Jeesus Kristus näki huppuni alle, vajavaisuudestani huolimatta. Hänellä oli minulle kerrottavana vain hyviä uutisia elämänmenostani, tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni huolimatta. Jumalan armo ja rakkaus oli se, joka veti minuakin pelastukseen. Ilman sitä olisin kuollut synteihini ja olin Jumalan sanan mukaan hänen vihollisensa. Minussa ei ollut itsessäni mitään hyvää, jonka takia Jumala olisi tullut elämääni. Hän tuli, koska hän itse tahtoi niin.

Aloite tuli kokonaan Jumalalta. Jumalan taivas oli etsinyt minua pitkää. En ansainnut itse pelastusta millään enkä mitenkään. Vasta sitten, kun taivas peräänkuulutti minut tarpeeksi kovaäänisesti kutsuhuudollaan, ymmärsin mistä päin tuulee. Jumalan sydän oli sykkinyt minua kohtaan lämpimästi jo paljon ennemmin kuin sanoin hänen kutsulleen: ”Tahdon”.

Mitä on armo? Armo, ansaitsematon rakkaus, jonka saamiseen minulla ei ole osaa eikä arpaa. Armo on lahjoitettu minulle. Se on voimassa minusta huolimatta. Se on voimassa vaelluksestani huolimatta. Saan elää jatkuvassa hyväksymissuhteessa Jumalani kanssa. Saan elää lähellä Jeesusta, joka sovitti syntini viimeiseen asti. Armo ei syytä, eikä tuomitse. Armo riisuu tuomion paineet. Se riisuu syyllisyyden, vihan, katkeruuden ja kovuuden. Armo synnyttää aina vapautta siellä, missä sitä jaetaan. Armo kasvattaa ja vapauttaa. Armo eheyttää ja tasapainottaa. Armo parantaa. Armo antaa olla oma itsensä. Armo poistaa pelon. Armo muuttaa käyttäytymistä ja luonnetta. Armo on tie vapauteen, ei syntiin. Armo muuttaa koko ihmisen. Armo antaa tilaa mielipiteille, antaa olla erilainen, oma persoona. Armo antaa tilaa erehtyä ja tehdä virheitä. Armon voimana on iäti kestävä, ääretön ja täydellinen rakkaus.

Voin sanoa hänelle heti aamulla herätessäni – Jumalan armosta: ” Tässä on käteni, johdata tämä päivä.”

 

Psalmi 14

”Herra katsoo taivaasta ihmislapsiin nähdäksensä, onko ketään ymmärtäväistä, ketään, joka etsii Jumalaa.” (Ps 14:2)

Toin nämä sanat erikokoisten kansanjoukkioiden kuultavaksi useissa todistuksissani aivan uskontaipaleeni alkuvaiheessa. Silloin uudenkarheana uskovaisena kohdistin jokaisen ajatukseni kohti heitä, joita kutsutaan omassa leirissämme ulkopuolisiksi, sivullisiksi, uskomattomiksi, jumalattomiksi ja syntisiksi. Vasta vuosia myöhemmin molemmat silmäni aukenivat näkemään sen tosiasian, että psalmin jakeet ovat kohdistetut yhtälailla meille uskoviksi itseämme kutsuville. Etten sanoisi – nimenomaan meille ja vieläpä jokaiselle, leiristä, lahkosta, lohkosta, komppaniasta, kerhosta tai lippukunnasta huolimatta.

Herra tutkailee taivaasta elämäni menoa, vaikka kaikki ei ole edes seuraamisen arvoista. Jumala näkee sanansa mukaan aivan kaiken tekemiseni ja tekemättä jättämiseni, sanomiseni ja sanomatta jättämiseni, ajattelemiseni, menemiseni ja tulemiseni. Koskaan en voi välttyä hänen tarkkailultaan. En pääse pakoon Herraani, halusin sitä taikka en. Se, että hän seuraa minun jokaista elämäni ajan promilleani, onkin lopulta minun onneni. Muuten olisin vailla turvaa ja suojelua. Muuten olisin kuin ajopuu, vailla päämäärää. Saan olla onnellinen, kun tiedän olevani taivaallisen myötämielisen ajojahdin kohteena.

Jumalaa odottaa, että etsisin häntä kaiken aikaa. Tiedän, että olen ymmärtämätön, tyhmä, hölmö ja jopa idiootti, jos en tee sitä. En halua, että Jumalan etsimisestä tulisi minulle koskaan pakkomielle, joka johtaa väsyttävään suorituspaineeseen ja hermoja raastavaan ahdistukseen ja väsymykseen. Tahdon Jumalan läheisyyden etsimisen tapahtuvan täydellisesti levosta ja armosta käsin. Kun Jumala on minut kerran löytänyt, kutsunut, armahtanut, sovittanut ja lunastanut, ei minun tarvitse jännittää tai olla peloissani siitä, ettenkö minä myös löytäisi häntä. Jos teen sitä, mitä hän odottaa, on silloin kaikki kohdallani hyvin. Mikä tärkeintä, Jeesuksen Kristuksen onnistuminen kaikessa luetaan minunkin hyväkseni – kaikessa.

Tiedän, että Jumala katsoo minuun. Tiedän, että Jumala seuraa minua. Tiedän, että Jumala tarkkailee minua. Tiedän, että Jumala tekee havaintoja. Niitä havaintoja hän sitten viestittää minulle omassa jumalanpalveluksessani ja rukouksessani itselleni parhaaksi. Hän neuvoo, opastaa ja ojentaa. Hän kasvattaa. Hän on oikeudenmukainen ja lempeä. Hän kuiskaa kaiken niin kauniisti, ettei hänen hyväntahtoista johdatustaan voi vastustaa.

Jumala on oikeudenmukainen ja puolueeton. Hänen kaikkinäkevä rakkauden ja armon katseensa kohtaa jokaisen ihmisen maanpäällä yhdenmukaisesti samoilla lämmön säteillä. Ne säteet osuvat kaikkialle, etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Ne osuvat yhtälailla kuninkaallisiin kuin kerjäläisiin. Ne osuvat rikkaisiin ja köyhiin. Ne osuvat sairaisiin ja terveisiin. Ne osuvat näkeviin ja sokeisiin. Ne osuvat kuuroihin ja kuuleviin. Ne osuvat mykkiin ja puhuviin. Ne osuvat heikkoihin ja vahvoihin. Ne osuvat syntisiin.

Voin aivan hyvällä omalla tunnolla katsoa kohti taivasta, nostaa käteni ylös, heilauttaa sitä ja sanoa minua etsivälle Jumalalle:

”Täällä olen. Tahdon olla sinun rakkautesi kohde!”

 

Psalmi 15

”Herra, kuka saa tulla sinun temppeliisi? Kuka saa asua pyhällä vuorellasi? 2. Se, joka on rehellinen ja tekee oikein, jonka sydän on vilpitön ja puheet totta.” (Ps 15: 1-2)

Davidilla riittää pohdittavaa. Hän esittää kysymyksen, johon vastaa itse saman tien. Suurenluokan kysymykseen täytyy löytää vielä suuremman luokan vastaus. Psalmissa David keskittyy yhteen Raamatun keskeisimpään asiaan. Kuka saa tulla lähelle Jumalaa…kuka saa olla lähellä Jumalaa… kuka saa viipyä hänen lähellään…kuka saa tuntea Jumalan läheisyyttä…kuka saa jäädä asumaan hänen majaansa?

Vastauksena David löytää monta tapaa saavuttaa Pyhä Jumala. Kaikki ne tuntuvat vain olevan melko vaikeasti toteutettavissa. Tarvitaan täydellistä ihmistä, jotta voisi sanoa onnistuneensa rehellisyydessä, kaiken tekemisessä, vilpittömyydessä sekä totuuden puhumisessa. Pelkän uskovaisen ominaisuudet eivät tähän riitä. Kilvoitella näissä asioissa voin, mutta itse tuskin saavuttaisin pistesijaa, puhumattakaan siitä, että pokkaisin mitalin kaulaani. Käsiäni en voi nostaa voittajana, vaan antautumisen merkiksi suuren Jumalani edessä.

Jumala kuuluttaa tässä hyvin selvästi niitä elämääni liittyviä asioita, joihin minun on suhtauduttava äärettömällä vakavuudella. On paljon sellaista, jota en pysty tekemään, mutta kuitenkin voin ojentautua terveellä tavalla sitä kohti.

”Rehellisyys maan perii”. Onko tämä totta omalla kohdallani? Olenko kaikessa rehti – aivan pienissäkin asioissa? Osaanko peitellä sulavasti totuutta, joka minun pitäisi tuoda julki? Olenko paatunut pikku epärehellisyyksiini, viiden pennin sinisiin valheisiini? Teenkö kaikessa niin kuin sydämeni sanoo? Onko omatuntoni hereillä vai horroksessa?

Olen usein pyytänyt aamurukouksessani Pyhää Henkeä varjelemaan kieltäni. Olen pyytänyt Häntä huomauttamaan minua heti, jos olen sanomassa jotakin sellaista, joka ei ole sopivaa eikä rakentavaa. Kun Hän sitten muistuttaa, enkä ole kuulevinanikaan, seuraa siitä sisäisesti karmivan levoton ja paha olo. Jos taas tottelen Häntä ja vedän sanottavani, vaikka yhdennellätoista hetkellä takaisin, jatkan päivääni voittajana, hymy huulilla ja sydän riemusta ratketen. Pyhä Henki tahtoo näin auttaa, ohjata, opettaa ja neuvoa meitä toimenkuvansa mukaan. Näin se toimii – ainakin minun kohdallani.

Koska itse olen pyrkinyt lopettamaan kaiken turhan yrittämisen ja suorittamisen Jumalani edessä,
vastaus itselleni on pieni, mutta valtavan merkityksellinen sana: ”Tahdon”. Se sisältää kaiken sen, mikä pelastaa minut epäonnistumisistani ja turhista toiveistani itseäni kohtaan. Tiedän vain sen, että kaikkeen hyvään minulla on suuri halu ja kova pyrkimys, mutta se ei ole koskaan tuottanut, eikä tuota, täydellistä lopputulosta. Jumalan edessä olen tottunut sanomaan vain: ”Tahdon tehdä mielesi mukaan, tahdon elää mielesi mukaan, tahdon olla mielesi mukainen mies.”

Mitä kaikkea tahdon? Tahdon olla kokosydäminen kristitty…tahdon olla uskollinen…tahdon olla herkällä omalla tunnolla varustettu… tahdon kiinnittää sydämeni ja ajatukseni Jumalaan…tahdon elää niin kuin puhun…tahdon varjella sydämeni kaikelta pahalta…tahdon pitää Jumalani elämässäni ensimmäisellä sijalla…tahdon palvella Jumalaani täydellä sydämellä…tahdon olla armollinen… tahdon nauttia elämästäni ja rakkaussuhteesta Jumalaan…tahdon seurata Jeesuksen esimerkkiä arkielämässäni…tahdon olla armahdettu armahdettujen joukossa…

Tahdon olla ihminen, joka ei aiheuta vahinkoa tekopyhyydellä, ei panettele vaan kunnioittaa toisten mielipiteitä, erilaisuutta, ja hyväksyy kaikenkarvaiset Jumalan luomat persoonat. Tahdon antautua Jumalalle epäonnistuneena syntisenä ja luottaa kaikkeen kalleimpaan – Armoon.

 

Psalmi 16

”Sinä osoitat minulle elämän tien, sinun lähelläsi on ehtymätön ilo, sinun oikealla puolellasi ikuinen onni.” ( Ps 16:11)

Muistan, kun joskus lapsena hiihtelin puusuksilla iltasella mummolasta kotiin. Vaikka matkaa kertyi järven toiselta puolelta vaivaiset pari kilometriä, alkoi sydämeni hakata, kun huomasin iltahämärän vaihtuvan nopeasti lähes pilkkopimeäksi. Näköetäisyyttä oli vain suksien kärkiin asti. Latu oli jonkunlaisena ohjaimena, mutta jos oli vähänkin pyryttänyt, ei ladustakaan ollut mitään apua. Ainoa kiintopiste oli kotikylän loiste, joka heijastui taivaalle. Sinne päin oli suksittava, vaikka nuoskalumi tarttui suksien pohjaan ja teki matkanteosta vieläkin vaikeakulkuisempaa.

Tarkasti, kun katsastelin tuttua kylän talorivistöä, löysin sieltä lopuksi oman kotini valot. Mitä pidemmälle matkani taittui, sitä lähemmäksi ja kirkkaammaksi valot tulivat. Pidin silmäni tarkasti määränpäässäni. Kotipihaan päästyäni isäni oli ikkunassa katsomassa ja odottamassa pientä harhailijaa. Hän tuli pihalle vastaan, auttoi väsynyttä poikaansa, otti sukset pois jalastani, puhdisti ne nuoskalumesta ja laittoi ne talon seinustalle odottamaan seuraavaa seikkailua. Punaposkinen ja pullea nuorukainen oli päässyt kotiin.

Jesajan kirjasta löytyvät sanat: …sinun korvasi kuulevat takaasi tämän sanan, milloin poikkeatte oikealle tai vasemmalle: ”Tässä on tie, sitä käykää.”

Kun Jumala näyttää tien, on sitä turvallista kulkea. Jumalan tie on elämän tie. Se on rakkauden ja anteeksiantamuksen tie. Se on totuuden, rauhan, vapauden, ilon ja valon tie. Se nimi on taivastie.
Taivastiellä saadaan voittoja ja lopuksi se vie taivaan valoon, iankaikkiseen elämään taivaassa. Se tie on viisaasti viitoitettu. Se on oikein opastettu. Se on tie, jota tahdon kulkea.

Elämän tien vastakohta on kuoleman tie. Se on synnin ja pimeyden tie. Se on nautinnon ja maailman tie. Sieltä löytyvät kuopat ja esteet. Sieltä löytyvät ojat ja allikot. Se tie johtaa iankaikkiseen kadotukseen, iankaikkiseen eroon taivaan ihanuudesta. Jumala varjelkoot minua tälle tielle horjahtamasta. Yhteistä taivastielle ja kuoleman tielle on se, että ne ovat molemmat kärsimyksien teitä. Niissä on kuitenkin yksi ratkaisevan suuri ero: Kuoleman tiessä ei ole koskaan voittoa.

Jeesus Kristus on itse kulkenut tien, jonka Isä Jumala salli kaikkivaltiudessaan hänen kulkea. Se on ollut maailmankaikkeuden raskain tie. Se oli tie, jossa Jeesuksella oli taakkana vihaa, katkeruutta, murhetta, kärsimystä, tuskaa, sairautta, murhia, aviorikoksia, pahoinpitelyitä, pahoja katseita, pahanpuhumisia, kidutusta, raiskauksia, valheita, väärää vallankäyttöä, viettelyksiä, himoja, sairaita haluja, itsekkyyttä, minäkeskeisyyttä, uskonnollisuutta, oikeaoppisuutta, arvostelua…

Tämä pilkkopimeä ja hirveän raskaskulkuinen tie vei Kristuksen puuristille naulittavaksi, hautaan ja takaisin hetkeksi läheistensä joukkoon. Pian Taivaan Isä näytti kuitenkin valoa pojalleen: ”Istu valtaistuimeni oikealle puolelleni ja rukoile yhdessä niiden kanssa, jotka apua pyytävät. Tuomitse elävät ja kuolleet armahtavasti ja oikeudenmukaisesti!”

Taivaan navigaattori ei petä. Jumalan johdattaa taitavasti minua aina lähdöstä maaliin. Jos minä haluan kulkea Jumalan johdatuksen tietä, on minun kuoltava joka päivä itselleni, vanhalle Haapaselle ja kaikelle, mitä minussa itsessäni pesii.

”Kummallinen tie, kun kuolemakin on minulle voitto!”

 

Psalmi 17

” Osoita ihmeellinen armosi, sinä, joka pelastat vihamiesten vallasta ne, jotka turvaavat sinun oikeaan käteesi.” (Ps 17:7)

Jumala puhuu meille sanassaan henkilökohtaisesti. Hän selittää sitä, käyttäen milloin tajuntaamme, milloin tunteitamme. Hän puhuu niin ymmärrettävästi, että meidän itse kunkin ajatusmaailma pystyy sen vastaanottamaan. Minulle hän puhuu ja selittää sanaansa varsin yksinkertaisesti, mutta varmasti maistereille, tohtoreille, juristeille ja insinööreille konstikkaammin.

Minulle Jumala puhuu tässä psalmissa vihollisen vallasta ja siitä laupeudesta, joka tekee mitättömäksi ja voimattomaksi koko pahuuden kavaluuden. Vihollisen valta on täysin pimeää. Se yrittää kierrellä ja kaarrella alituiseen minunkin ympärilläni saadakseen elämästäni sellaisen otteen, joka sekoittaisi ja hämmentäisi sen kulkua ja suuntaa. Se yrittää oveluudellaan painaa alas kaiken sen, minkä olen saavuttanut Jumalan hyvyydellä.

Jumalan Sanan mukaan uskovaista ei tarvitse enää vapauttaa, koska hän on jo vapaa. Mutta itse kukin meistä on ajoittain sidottu, kuka enemmän, kuka vähemmän. Teksti puhuu tämän elämän vangeista, meistä, jotka voimme olla siteissä vaikkapa johonkin väärään tapaan tai tottumukseen. Voimme olla siteissä johonkin ihmiseen tai ihmisryhmään. Voimme olla siteissä jonkun ihmisen sanomisiin. Joku voi olla sidottu työhön, maalliseen omaisuuteen, rahaan tai ahneuteen. Oma tai toisen menestyminen voi sitoa mielemme. Itsekkyys ja kateus voivat olla niin kahlitsevia, että ne lamauttavat koko hengellisen ja henkisen elämän.

Heikko itsetunto, mitättömyys ja saamattomuus voi viedä salakavalasti vääränlaiseen nöyryyteen, joka puhkeaa nöyristelynä. Itse tiedän olevani sidottu aika ajoin menneisyyteeni. Se pulpahtaa joskus pelottavina itsesyytösten ryöppyinä. Jos voisin, tyhjentäisin muistilevyni entisyyden tuskaisilta hetkiltä kokonaan. En ole kuitenkaan mikään tietokonetuote, vaan Jumalan luoma yksilö.
Ei hätää, koska onnekseni aivolohkostani näyttää pyyhkiytyvän päivänä jos toisenakin pikku pätkiä pois. Toiveenani on näin päästä vielä joskus vapaaksi menneisyyteni munauksista.

Ihminen, joka ei ole saanut tai halunnut vastaanottaa pelastusta, on täysin vangittu tähän maailmaan.
Vaikka hänen olotilansa tuntuisi vapaalta, ei se todellisuudessa ole muuta kuin näennäistä vapautta. Se on vain teennäistä tasapainoa, kuvitteellista vapautta, joka ahdistaa ja puristaa.

Minä turvaan armoon…Minä turvaan häneen, joka on minut vapauttanut. Häneen, joka suuruudessaan ja voimassaan on suurempi kaikkea vihollisen valtaa. Kun taivaallinen pyhyys kohtaa sielunvihollisen metkuilut, on pyhyyden voima niin valtava, että se saa sielunvihollisen sulautumaan omaan pimeyteensä. Eikä sitä enää edes ole.

Minä turvaan armoon…Kävin muutama vuosi sitten katsomassa hyvin läheistä opiskelukaveriani, eräässä hoitolaitoksessa. Hän ei enää puhu, ei kirjoita, ei lue. Kun tapasin hänet, hän nosti heti terveen kätensä, heilutti sitä ja nauroi. Mitkä ilmeet! Hän tunnisti minut, vaikka viimeisestä tapaamisestamme oli vuosia. Halasimme. Rutistimme toisiamme pitkään. Hän puhui minulle eleillään. Puhui ilmeillään. Puhui kasvoillaan. Puhui silmillään. Puhui koko kehollaan. Näin me keskustelimme pitkään, ymmärsimme toisiamme, sydämen tasolla. Vanhat tutut. Vanhat jutut. Vanhat ukot.

Pyysin saada rukoilla hänen puolestaan. Otin häntä kädestä kiinni. Käsi oli kylmä. Se on vailla elämää. Mutta sydän oli lämmin. Siellä ei ollut katkeruuden häivääkään.

Olen mittaamattoman kiitollinen hänestä. Hän oli avuton, mutta ei toivoton. Pieni hetki hänen kanssaan näytti minulle enemmän armosta kuin kahden tunnin mittainen raamattutunti.

 

Psalmi 18

”Sinä annat minun askeleilleni avaran tilan, ja minun jalkani eivät horju.” (Ps 18:37)

Hän on hurskas, nuhteeton, esimerkillinen ja Jumalaa pelkääväinen mies. Hänen omaisuutensa on vailla vertaa. Hän on kaikista idän miehistä mahtavin. Saatana alkaa koetella häntä. Koettelemukset koskevat kaikkea miehen elämässä. Ne koskevat terveyttä omaisuutta ja omaisia. Hän menettää kaikki, minkä hän on elämänsä aikana hankkinut. Onnellisuus katoaa elämästä. Hän valittaa valittamistaan. Hän kiroaa syntymänsä ja haluaa kuolla, vaikka tietää olevansa syytön Jumalan edessä.

Vierellä olevilla ystävillä on heti valmius iskeä päin naamaa omat hyvät neuvonsa ja ohjeensa. He osoittavat syyttävät sormensa ja sanovat kaiken menetyksen takana olevan synnin, jota mies on tehnyt Jumalansa edessä. Siksi hän rankaisee miestä niin rajusti. Mies jää aivan yksin taistelemaan vihollista vastaan. Hänestä tulee kaikkien hylkiöidenkin pilkkaama. Mies mittelee voimiaan myös Luojaa vastaan, mutta saa tietää pian oman paikkansa maailmankaikkeudessa.

Hän luottaa olosuhteista huolimatta aukottomasti kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Hän ei syytä Jumalaa. Ei jää katkeraksi. Ei haudo kostoa kenellekään. Hänen mottonaan on: ”Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?

Jumalan pyynnöstä mies saa rukoilla tuomitsijoittensa puolesta, jotka ovat saaneet kuulla kunniansa Jumalalta. Kun tämä paljon kokenut mies, kaiken kiukuttelun, koettelemusten, menetystensä ja tuskastelun jälkeen nöyrtyy Jumalan edessä, alkaa hänen elämässään alkutaivaltakin parempi elämänjakso. Jumala siunaa miehen elämän lopputaivalta vielä paljon enemmän kuin sen alkua.

Mies oli Jumalan valitsema. Mies oli Job. Mutta miksi Jumala soi Jobille tällaisen elämän? Opetukseksi ja ohjeeksi meille: ”Jumala on hyvä ja Saatana paha.”

Davidilla oli samanlainen luottamus Jumalaan kaiken kurjuutensa ja ahdistuksensa keskellä. Psalmin sanat kuvaavat Jumalan suuruutta ja hänen ihanaa luonnettaan. Jumala ei pistä koskaan omiaan nurkkaan häpeämään. Hän osoittaa kaikille suurta rakkauttaan. Hän lupaa omilleen avaruutta elää ja tilaa liikkua. Hän lupaa seurata jokaista askeltamme. Hän ohjaa, ettemme astuisi harha- askelia, vaan pysyisimme taivaan polulla joka hetki. Mutta, jos jalkamme lipsuu tai luiskahtaa, on hän ensimmäisenä nostamassa ja kantamassa meitä takaisin rakkauden tielle.

”Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät, mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät.” (Matt.7:13)

Ajattelen usein hyvin nurinkurisesti. Kun itse pääsin ahtaasta portista sisälle Jumalan valtakuntaan, tunsin heti, että uusi tie onkin minulle paljon avarampi kuin entinen, maailman tie. Ennen olin sidottu kapeaan, maailman yksinkertaiseen ja yksitoikkoiseen tiehen. Se viinalla ja viettelyksillä viitoitettu tie oli viemässä minut kohti täyttä tuhoa.

Uskovaisena kulkema, paljon ilmavampi tie, on antanut jatkuvasti uusia, isoja näköaloja. Se on turvallinen ja riskitön tie. Se on tie, jossa on rinnalla kulkijoita ja läheisiä kanssamatkaajia, lohduttajia sekä taakkojen kantajia. Se tie on happirikas ja helppo hengittää. Vaikka sanotaan, että uusi tie on kaita, mutta minun askelilleni sen tila on avara. Siinä eivät jalkani horju…ja kun horjuu…silloinkin Jumala pitää huolen.

 

Psalmi 19

” Herra, minun kallioni ja lunastajani.” (Ps 19:15)

Jumalan ominaisuuksia ovat kovuus, kestävyys, vahvuus, voima, lujuus, kestokyky, luotettavuus, hyvä perustus ja tukeva alusta. Yhtälailla kalliosta voidaan käyttää samoja määritelmiä.

Israelilaiset muistavat varmaan aina kallion suuren merkityksen heidän esi- isiensä elämässä. Vaeltaessaan hunajaiseen maahansa, matka oli raskaskulkuinen painavien kantamusten, eläinten ja koko suuren perheen ja suuren suvun kanssa. Jalkoihin koski ja helle paahtoi. Virkistävää vettä ei ollut tarpeeseen asti. Ei ollut lähteitä. Ei tihkunut vettä kallionkoloista, puhumattakaan siitä, että sitä olisi puroina juossut janoisille suille.

Mutta Jumala on ihmeiden Jumala. Jumala saa kivet puhumaan, vuoret siirtymään, virrat juoksemaan. Kun Mooses iski Jumalan käskystä Hoorebin vuorella sauvallaan kallioon, sai kansa ja karja sitä, mitä janosi.

Kun itse tein uskonratkaisun, oli se minulle hyppy tuntemattomaan. Olin avuton, peloton ja vailla auttajaa, kun sanoin Jumalalleni: ”Kyllä”. Olin kuin suuren rotkon reunalla ja hyppäsin sieltä ammottavaan tyhjyyteen ja sakeaan sumuun. En tiennyt, mitä oli vastassa, koska hyppäsin tuiki tuntemattomaan. Yllätyin, kun tömähdinkin suoraan kovalle alustalle. En saanut ponkaisustani tyylipisteitä, koska se tapahtui keskellä yötä, runsasliemisen kapakkaillan jälkeen.

Myöhemmin tajusin, että se johon hyppyni hypähdin, oli Kristus- kallio. Jumala ojensi vahvat kätensä ja ne ottivat minut hellästi vastaan. Hänen syleilynsä oli alusta alkaen lämmin ja rakkaudellinen. Pitäessään minua jonkun aikaa sydämensä lähellä, hän laski minut alas kalliolle. Siinä sain hiljalleen opetella kulkemaan itsekseni hänen opastettuja reittejään, oppia samalla kaikkea uutta ja mielenkiintoista – toki koko ajan hänen tarkkailunsa alla. Vastaanottaessaan hän lunasti minut omakseen. Mikään muu minussa ei särkynyt, kuin kivisydän, jonka saikin mennä palasiksi.

Hyppy kannatti. Vastassa oli puhtaimmista puhtain, kirkkaimmista kirkkain, täydellisistä täydellisin kallio, kultakallio, itse Jeesus Kristus.

Vastaanottaessaan minut, hän veti minut pois kylmästä ja pahasta maailmasta, joka oli vaurioittanut minut sisältä ja ulkoa. Hän veti minut turvaan parantumaan kaikesta entisen elämän viilloista. Hän veti minut kuolemasta elämään. Hän veti minut pimeydestä valoon. Laskiessaan minut sylistään, hän lähetti minut elämään täysipainoista elämää, jota hän olisi halunnut minun elää jo vuosikymmenet.

Jos en olisi rohjennut hyppyäni Kristus- kalliolle tehdä, olisi minulta jäänyt paljon näkemättä ja kokematta. Olisi jäänyt kokematta normaali elämä. Olisi jäänyt näkemättä mummo vierelläni. Olisi jäänyt näkemättä lasteni varttumiset, heidän kehityskaarensa, heidän ammatteihinsa valmistumiset, heidän työpaikkansa, miniät, vävyt, autot ja asumukset. Olisin jäänyt paitsi kaikista rakkaistakin rakkaimmista, ihanista, suloisista, nauravista ja villeistä lastenlapsista. Olisin jäänyt paitsi heidän suloisen ihanista katseistaan ja veikeistä ilmeistään ja suloisista sanoistaan. Olisin jäänyt paitsi rakkaudesta ja rakastamisesta.

Olisi jäänyt kokematta täydellinen anteeksiantamus! Jäisi lopulta kokematta taivasosuus!

 

Psalmi 20

”Toiset turvaavat vaunuihin, toiset hevosiin, mutta me tunnustamme Herran, Jumalamme, nimeä.” (Ps 20:8)

Elämäni suunnan ja laadun määrää se, mihin laitan kulloinkin turvani. Voin laittaa turvani itseeni, mutta se on perinjuurin rajallista. Voin laittaa turvani omaisuuteeni, jota ei edes ole. Voin laittaa turvani rahaani, jota on vain muutama lantti. Voin laittaa turvani voimaani, joka on valitettavasti jo ehtynyt. Voin laittaa turvani järkeeni, jota ei ole koskaan ollut muille jakaa. Voin laittaa turvani vaunuihin, joita en ole koskaan omistanut. Voisin laittaa turvani hevosiin, mutta koska en ole hevosmiehiä, en ymmärrä niiden voimankäytöstä mitään.

Vaihtoehdot ovat vähissä, mutta paranevat koko ajan. Koska minulla ei ole inhimillistä voimaa tätä maailmaa ja sen pahuutta vastaan, täytyy minun löytää turvani aivan jostakin muualta. Onneksi olen saanut kainalooni Jumalan sanan, joka on täynnä mitä ihmeellisimpiä ja uskomattomampia lupauksia. Niistä pääsen lupauksista osalliseksi myös minä itse.

Jumala sanoo: ” Älköön viisas kerskatko viisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön rikas kerskatko rikkaudestansa; vaan joka kerskaa, kerskatkoon siitä, että hän on ymmärtäväinen ja tuntee minut: ett?? minä, Herra, teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Sillä senkaltaisiin minä mielistyn, sanoo Herra. (Jer 9:22-24)

Jumalan voima on täysin vastakohtainen maailmassa ilmentyvälle voimalle. Jumala on viisaudessaan päättänyt erikoisen tavan vahvistaa ihmistä. Hän antaa voimansa tulle esiin heikkoudessa, huonoudessa, mitättömyydessä, pienuudessa ja puutteellisuudessa. Maailman voimassa tulee aina inhimillinen raja vastaan, mutta Jumalan voima on loppumaton, eikä sillä tule koskaan olemaan edes loppua. Mitä edemmäs tulevaisuuteen ja Jeesuksen tulemiseen mennään, sitä suuremmaksi, mahtavammaksi ja täydellisemmäksi taivaallinen voima kasvaa.

Jumalan voiman käyttäjäksi maanpäälle on lähetetty Pyhä Henki. Hän, yksi kolmesta, auttaa, opastaa ja neuvoo sekä puolustaa meitä. Pyhän Hengen voima antaa suojan ja turvan elämämme tukaliin ja ylipääsemättömiin tilanteisiin.

Raamatun totuuksiin kuuluu vääjäämättä se, että Pyhä Henki asuu meissä. Ajatella, että se on sama voima, josta jo Jesajan kirjassa mainitaan: ”Ja hänen päällänsä lepää Herran Henki, viisauden ja ymmärryksen henki, neuvon ja voiman henki, tiedon ja Herran pelon henki.” (Jes 11:2)
Sama todistetaan Jeesuksen saatua kasteen Jordanilla kamelinkarvaviittaiselta serkultaan: ”Ja Johannes todisti sanoen: ”Minä näin Hengen laskeutuvan taivaasta alas niin kuin kyyhkysen, ja se jäi hänen päällensä.” (Joh 1:32)

Se on juuri sama Henki, joka herätti Jeesuksen kuolleista. Se on sama Henki, joka vei Jeesuksen taivaaseen. Se on sama Henki, jonka Jeesus lähetti Isän oikealta puolelta olemaan kanssamme. Se on Pyhän Jumalallisuuden kolmas persoona.

Ei voi paremmin asiani olla! Voinko olla voimaton, jos tällainen, näin suuri, mahtava, jumalallinen persoona asuu minussa? Pystynkö edes olemaan voimaton, jos minut on valjastettu näin erikoislaatuisella voimalla? Olkoon se turvani jokaisena elämäni päivänä sielunvihollista ja kaikkea pahaa vastaan. Tässä voimassa saan olla uskalias ja jopa hullunrohkea. Tässä voimassa voin tunnustaa ja kerskata rohkeasti värini ja puolueeni.

Olkoon tunnusvärinäni aina Jeesuksen Kristuksen verenpuna ja puolueenani Taivaalliset sotajoukot =JKTJ

 

Psalmi 21

”Mitä hänen sydämensä halasi, sen sinä hänelle annoit, et kieltänyt, mitä hänen huulensa anoivat.” (Ps 21:3)

Olen automies. Yhdeksänkymmenluvun vaihteessa syvä lama kosketti Suomea, myös omaa finanssimaailmaani. Ei ollut paljon, mitä jäi kredit- puolelle. Tuli hätä keksiä nopeita ratkaisuja.
Ratkaisuja tehtiin pankin jos toisenkin kanssa. Vararikon partaalla itkettiin, rukoiltiin ja huudettiin Jumalan puoleen polvet rakoilla.

Päätin siinä humussa luopua uuden uutukaisesta autostani ja vaihtaa sen johonkin vanhempaan ja halvempaan. Näin saisin huomattavasti pienemmät kuukausierät ja rahatilanteemme helpottuisi, ainakin hivenen. Olin ja olen kuukausieräihminen, edelleen. On paljon helpompi ajella toisten omistamalla autolla, omaan ja kokonaan maksettuun, sydän kiintyisi liikaa. Se olisi pahasta. Pois se minusta!

Aloin käydä usein naapurikunnan autoliikkeessä, josta olin ostanut nykyisen autoni. Kauppasuhteemme oli kaikin puolin kunnossa, koska olin vaihdellut sieltä autojani jo useamman kerran. Ajatukseni ei vaan saanut minkäänlaista tulta, ei edes kipinää. En saanut heitä innostumaan omaan kevyempään rahoitussuunnitelmaani. En edes sulavalla ympäripuhumisen taidollani. Aina tulin pettyneenä takaisin.

Joku kuukausi myöhemmin olin menossa aivan muualle kyseisen autoliikkeen ohitse ja matkalla, tapani mukaan, rukoilin nuoren uskovaisen innolla. Yhtä äkkiä mieleeni nousi sanat: ”Hänen hartaimman toiveensa sinä täytit…” Sekös sai minuun pontta hokea sitä kiihkeästi uudelleen ja uudelleen: ”Hänen hartaimman toiveensa sinä täytit…Hänen hartaimman toiveensa sinä täytit…”

Sanoin Jumalalle vedoten psalmiin, ikään kuin käyttäen sitä aseenani: ”Nyt minun sydämeni halajaa ihan tosissaan sitä auton vaihtoa halvempaan, ethän kiellä sitä enää minulta”?

Uskonvarmuus täytti koko auton, niin, että täytyi ihan pysähtyä ja ajaa tien sivuun sekä tarkistaa Raamatusta, oliko asia edes niin kuin muistin. Selasin Psalmeja ja löysin kyseisen jakeen: ”Mitä hänen sydämensä halasi, sen sinä hänelle annoit, et kieltänyt, mitä hänen huulensa anoivat.” Siihen viereen olin käsin raapustanut uudemman käännöksen sanat: ”H??nen hartaimman toiveensa sinä täytit, et kieltänyt häneltä, mitä hän pyysi.” Näin se tuli vahvistetuksi, vieläpä kahden käännöksen mukaan. Siitäkös riemu alkoi autossani!

Ajoin autoni aivan autoliikkeen oven eteen ja askelsin suoraan pomon puheille. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, kyseli kuulumisia ja puheli niin paljon, etten ollut saada esittää omaa asiaani. Kysyin: ”Minkä auton sinä minulle nyt sitten vaihdat? Hän näytti heti vieressään olevaa sinistä Saabia ja sanoi: ”Tuossa on sinulle sopiva ja edullisempi pirssi”. Olin aivan äimän käkenä. Hän ohjasi minut auton luokse ja pyysi koeajamaan sitä. Sanoin: ”Ei tarvitse, jos saamani väliraha on sopiva, niin minä otan sen.” Nyt hän oli vuorollaan äimän käkenä. Kun paperit kirjoitettiin, tuli yllätyksiä lisää. Väliraha, josta haaveilin, pieneni pienenemistään ja yllätyin uuden kuukausimaksuerän paljon pienemmästä markkamäärästä. Lopuksi lyötiin kättä päälle ja juotiin harjakaiskahvit.

Auto ajettiin ulos, astuin nauravana autoon ja toivotin siunausta tuleville autokaupoille. Sinne jäi johtaja portaille. Sinne jäi autoni johtajan viereen. Mitähän hän mahtoi ajelevasta taiteilijasta lopultakin ajatella? Se jäi arvoitukseksi. Luuli varmaan tehneensä huonot kaupat.
Kiittelin Taivaan huolenpitäjää ja jatkoin matkaani tyytyväisenä tämänpäiväisellä lahjallani. Ajatuksissani kaikui erään rähjäisen, mutta ryvettyneen Turhapuron appiukon lausahdus:

– Tämä on ilon ja onnen päivä!

 

Psalmi 22
”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Ps 22:2)

Nämä samat sanat kaikuvat Golgatan veriseltä kummulta paljon myöhemmin kuin ne ovat kirjoitetut psalmeihin. Sanat kuuluvat karmeana valituksena, veren värjäämältä, keskimmäiseltä ristiltä. Ne kuuluvat täysin uupuneen, väsähtäneen ja kaikki voimansa menettäneen Jumalan ainokaisen Pojan suusta kohti taivasta, omaa rakasta ja kaikkivaltiasta Isää.

Kaikki mukanaolijat eivät ristiltä sanoja kuule, koska ympärillä on suuret voitonjuhlat, joihin jokaisen pitää päästä osallistumaan. Kansa huutaa, hyppii, hälisee ja pitää mekkalaa hulluun ja kiivaaseen itämaiseen tapaansa. Kaksi pahantekijää ja yksi jumalanpilkkaaja on naulittu ristille. Kansa soimaa ja ivaa sopimattomin huudoin ja sivaltavin sanoin ristille lyötyjä, välittämättä siitä, että lapsia ja nuoriakin on paikalla. Ei huomata sitä, että lapset näkevät malliesimerkin siitä, miten kohdella avuttomia ihmisiä. Pääasia, että tapahtuu. On kansanjuhla. On voiton päivä.

Golgatalla ja sen ympärillä on markkinat, vaikka kummulla on menossa eniten koko ihmiskunnan tulevaisuuteen vaikuttava hetki.

On joitakin harvoja, joka eivät iloitse. Jokaisella ristinpuuhun naulitulla on isä ja äiti. Kahdella heistä ehkä vaimo ja lapsia. On veljiä ja sisaria. On läheisiä tuttuja. Varmaan he kaikki toivoivat toisin. Jokaiselta heiltä ollaan nyt riistämästä läheistä. Se koskee.

Huuto kuvastaa Jeesuksen avointa ja aitoa tuskaa, mutta myös tietoisuutta siitä, että Vanhan testamentin profetaaliset sanat saavuttavat kohta hänessä täyttymyksensä. Hänen verta vuotavilla hartioillaan on pian minunkin kaikki syntini, siveettömyyteni, saastaisuuteni, irstauteni, virheeni, vihamielisyyteni, kiihkoiluni, kateuteni, juonitteluni, eripuraisuuteni, huono käytökseni, holtittomuuteni, pilatut ihmissuhteeni, pilatut vuoteni, turhat tekemiseni ja tekemättä jättämiseni, turhat sanani, pahat ajatukseni, tahalliset loukkaukseni, anteeksiantamattomuuteni…

Omissa synneissänikin olisi jo liikaa kantamista yhdelle ihmiselle. Jos me lisätään siihen koko ihmiskunnan ja koko maailman jokaisen ihmisen tekemät synnit aina siihen asti, kun Hän hakee omansa pois, on niiden painolasti niin suuri, ettei sitä voi sanoin kuvata. Sitä voi yrittää, mutta siinä loppuvat luvut, kirjaimet ja numerot kesken. Ristinkuolemassa kaikki maailman synnit siirrettiin todellisesti Jeesuksen kannettavaksi. Jeesus tehtiin syypääksi kaikkien ihmisten synteihin. Sen painavampaa kuormaa ei ole kenelläkään koskaan ollut eikä tule olemaan.

Jumala teki oman poikansa, puhtaimmasta puhtaimman, täydellisimmistä täydellisimmän, ei syntiseksi vaan synniksi. Jumala ei hylännyt hetkeksikään Jeesusta, rakasta poikaansa. Hän käänsi katseensa synnistä, joka oli itse Jeesus Kristus – mutta vain hetkeksi. Syntiemme sovituksen kruunu oli ristinkuolema ja ylösnousemus.

Ristillä on tapahtunut maailmankaikkeuden suurin asia. Risti on vaikuttanut kaikista eniten ihmiskunnan tulevaisuuteen. Se ei ole vain historiaa vaan myös tätä päivää ja ennen kaikkea tulevaisuutta- onneksemme!

Risti on paljon enemmän kuin yleensä ajattelemme. Ei se ole pelkkä symboli tai merkki. Risti on pelastuksen vertauskuva ja samalla myös kaiken keskipiste. Se on meille aarre. Se on meille, jotka uskomme, elämä.

Psalmi 23

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.”

Sain ensimmäisen Raamattuni ollessani 16 vuotias. Ensimmäisellä sivulla lukee:
”Pauli Haapaselle, Rippikoulumuisto v. 1962, Mummulta ja Isoisältä. ”

Seuraava merkintä kirjaseen on tehty 21 vuotta myöhemmin, ollessani jo 37 vuotias. Psalmin 23 kohdalle on kirjoitettu: ”Ihanaa on ylistää Herraa. Äidin terveiset 23.8.83 ”

Äidin terveisten aikana elämäni oli jo hyvästi sivuraiteilla. Äiti tiesi sen, mutta siitä huolimatta terveiset olivat elämänmyönteiset. Se kuvasti silloista äitini myönteistä ja kiitollista mielenlaatua parhaimmillaan. Hän luotti silloin Jumalaan ja kiitti kaikesta tulevasta jo etukäteen.

Nyt, kun äitini on jo lähes 96 vuotias, on sama myönteisyys ja kiitosmielisyys yhä hänelle jokapäiväistä. Ei sitä poista hartioitten pakotukset, ei käsien kolotukset eikä hengenahdistukset. Ei sitä poista lyhyet kävelylenkit rollaattorin kanssa. Mikään ei ole muuttunut hänen hengellisessä elämässään. Se on yhä luottamista Jumalaan ja kiitämistä pitkästä elämästä ja kaikesta siitä uskollisuudesta, jota Jumala on hänelle osoittanut. Se on rukoilemista suurilukuisen suvun puolesta, unohtamatta ketään.

Äitini on rukoileva iso-iso-mummo. Psalmi 23 on ollut ja on edelleen äidille erittäin rakas. Joskus hän rukoilee tämän psalmin sanoin ja osaa sen kokonaan ulkoa miettimättä tai pysähtymättä.
Äitini luottaa rakkaimman psalminsa sanomaan. Psalmia sanotaan luottamuspsalmiksi, paimenpsalmiksi ja rukouspsalmiksi. Siinä ihminen turvautuu Jumalaan ja kuvaa omasta uskosta nousevaa perusturvallisuutta. Jumalaa verrataan paimenen, joka pitää huolta lampaistaan eli meistä omaa laiduntamme määkien kulkevista luontokappaleista.

David on kirjoittanut jokaisen psalmissa esiintyvän ajatuksen täysin omasta elämästään Hän puhuu elämän voitoista toivottomissakin tilanteissa. Hän puhuu kokemuksestaan. Hän puhuu elämästään. Hän, alun alkaen paimenpoika, näytti rohkeutensa ja voimansa koko Israelin pelkurimaisen sotajoukon edessä kukistamalla kaikkien pelkäämän soturin, Goljatin.

Monien rikkaitten vaiheiden jälkeen David nousee kuninkaaksi, hallitsee rakastavalla kädellään, mutta sortuu kiusauksiin, murhiin ja tekee näkyvästi aviorikoksen. Hän katuu heti yhtä syvästi kuin on langennut ja saa armahtavalta Jumalalta kaiken anteeksi. Onhan hän ”Jumalan valitsema kuningas”. Mikä ihmeellisintä, hän on kaikesta lankeamisistaan huolimatta tulevan Messiaan Jeesuksen Kristuksen esi-isä. Samaan asemaan pääsee myös portto Raahab, joka saa armon, kun auttaa vakoilevat israelilaiset pakoon. (Joos 2:4)

Daavid on lannistumaton ja urhoollinen ja aina hän pitää oman kansansa puolta. Sydämensä tuskan hän on ilmaissut monissa muissakin psalmeissaan. Hän makasi tomussa ja tuhkassa Jumalansa edessä, jota vastaan hän oli syntiä tehnyt. Sanotaan hänen olleen valtaistuinten nöyrin mies.
Viimeisinä sanoinaan pojalleen Salomolle David sanoi:
”Minä menen kaiken maailman tietä; ole luja ja ole mies. Ja noudata Herran, Jumalasi, määräyksiä, niin että vaellat hänen teitänsä ja noudatat hänen säädöksiänsä, käskyjänsä, oikeuksiansa ja todistuksiansa, niin kuin on kirjoitettuna Mooseksen laissa, että menestyisit kaikessa, mitä teet, ja kaikkialla, minne käännyt…”(Kun 2:2-4)

Psalmi 24

”Tässä me olemme, kansa joka pyrkii luoksesi, joka etsii kasvojasi, Jaakobin Jumala”(Ps 24:6)

Sain kerran käsiini erään suuren kauppaliikkeen johtajalta erikoisen toimintasuunnitelman koskien hänen omistamaansa yritystä. Mikä erikoista liike- elämässä, toimintasuunnitelmaa oli tässä tapauksessa ollut pohtimassa koko henkilökunta. Ketään ei oltu unohdettu. Omistaja- yrittäjä oli halunnut istuttaa saman pöydän ääreen koko henkilökuntansa, ketään unohtamatta. Oli talonmies, siivoojat ja osastonhoitajat, lihamyyjät ja hyllyjen täyttäjät, kassat ja konttorin konekirjoittajat. Strategia laadittiin suuren ihmisjoukon parhaaksi. Katsottiin niin työntekijöiden kuin heidän perheenjäsenten ja ulkopuolelta tulevien asiakkaidenkin etua.

Johtaja katsoi eteenpäin. Hän ei tyytynyt siihen, mitä oli jo saavutettu. Hän janosi enemmän ja siksi hän halusi nähdä vaivaa. Pian koko työntekijäporukkakin katsoi eteenpäin. He eivät tyytyneet siihen, mitä olivat jo saavuttaneet. He janosivat kaikki enemmän ja siksi hekin halusivat nähdä vaivaa.

Näin meni tavaratalon visio: ”Olemme joukkue. Pelaamme joukkuepeliä. Joukkueella on johtaja, joka toimii myös valmentajana. Valmentaja toimii joukkueen menestymisen eteen. Joukkue pelaa hänen ohjeittensa mukaan. Valmentaja arvostaa joukkueen jokaista jäsentä heidän taidoistaan riippumatta, mutta tekee kaikkensa, jotta kaikki kehittyisivät hyviksi pelaajiksi. Jokainen pelaaja kilpailee oman itsensä kanssa, mutta kaikkien parhaaksi. Jos yksi onnistuu, kaikki onnistuvat.

Joukkueessamme on eri alan osaajia ja jokainen hoitaa oman pelipaikkansa. Jos joku väsähtää, vaihtomies tulee kehiin, mutta pääsee toivuttuaan uudelleen mukaan. Huolehdimme toisistamme ja jos huomaamme, että jollakin pelikaverillamme on murheita, autamme häntä yhdessä. Haluamme hitsautua kaikessa yhteen suoriutuaksemme jokaisesta eteen tulevasta vaikeasta tilanteesta. Emme kilpaile keskenämme, kilpailemme yhdessä. Emme ole kateellisia, katkeria tai ylimielisiä joukkueen muita pelaajia kohtaan. Pyrimme kannustamme aina toisiamme. Yksinään olemme yksin, mutta joukkueena olemme kestävä, kilvoitteleva, järkkymätön, tinkimätön, taisteleva, eteenpäin pyrkivä ja vahva, yhteisö. Näin saavutamme suurenmoisia voittoja, mestaruuksia ja kasvutuloksia.

Panostamme kenttätyöhön ja mainontaan. Panostamme asiakkaisiin aivan kuin joukkue katsojiin.
Panostamme laatuun, tekniikkaan ja nykyaikaan. Panostamme terveeseen ja raittiiseen elämään pelikenttämme ulkopuolella. Samalla kun seuraamme aikaamme, haemme alati hyviä ideoita muilta pelikentiltä. Jos emme menesty, kokoonnumme uudelleen miettimään näkyämme. Pelaamme nöyrää peliä ja nautimme pelaamisestamme! Ettei tulisi liikaa suorituspaineita, johtaja vastaa lopulta kaikesta, niin tappiosta kuin voitoista.

Edellä ollut kauppaliikkeen visio on suoraan kaikkien seurakuntien käytössä ja ilmaiseksi. Siinä olisi mainio ja toimiva lääke moniin kuvioihin. Jos jyskytämme jykevästi paikoillamme, menemme taatusti taaksepäin. Kohennetaan savuavat hiillokset tuleen! Vaihdetaan tahkoomme uusi kivi ja uusi pyöritysnopeus ja teroitetaan taisteluaseet! Sitä maailma odottaa!

Suomen kansa, on aika nostaa lippu! On aika lähteä pelikentille voittoja hakemaan. Meillä on maailman paras valmentaja. Emmekä totisesti ole harjoitelleet turhaan. Tiedämme, että taivaallisen valmentajamme kanssa kuljemme voitoista voittoihin ja saamme lopuksi nostaa kunniapalkinnon, ikuisen voiton seppeleen, hänen edessään iankaikkisuudessa.

”Me olemme joukkue, joka halajaa luoksesi, joka etsii läheisyyttäsi, Herra.”

Psalmi 25

”Älä muista minun nuoruuteni syntejä, älä minun rikoksiani; muista minua armosi mukaan, hyvyytesi tähden, Herra.” (Ps 25:7)

Menneisyys painaa. David huokaa tuskan ja ahdistuksen painamana. Nöyrä pyyntö lähtee syvältä
sydämestä. Se on arkaluontoinen rukous, jossa David vetoaa Jumalan hyvyyteen ja armoon.
Häntä puristaa tehdyt virheet ja tottelemattomuus Jumalaa kohtaan.

Näin meillä jokaisella. Joudumme joskus silmätysten eletyn elämän ja menneitten vuosien kanssa.
Entinen muistuttaa aika ajoin olemassaolostaan, halusimme sitä tahi emme. Muistimme tuo esiin jotain vanhaa, joka ei aina ole niin miellyttävää. Joskus olisi parempi, että muistimme olisi kuin tietokoneen kovalevy, josta saa pyyhittyä kaiken turhan, tarpeettoman ja väärän kokonaan pois. Näin voisi aloittaa täysin puhtaalta.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. En voi mitään, mutta aika ajoin menneisyys muistuttaa, ainakin minua, olemassaolostaan, syyttää ja painaa alas. Itsesyytöksien ryöppy runtelee joskus aivan liian kovalla otteella. Kaikki tämä vaikuttaa tunteeseen ja pilaa välillä päivää jos toistakin. Pahimmassa tapauksessa se tuo kylkiäisenä henkisiä ja jopa fyysisiäkin kipuja. Mutta…minun on joka tapauksessa elettävä entisyyteni kanssa.

Aistit voivat viedä minut menneeseen. Jotkut vanhat ja tutut laulun sanat voivat muistuttaa maailmallisesta rakkaudesta. Tienviitat kertovat menneistä paikoista. Joskus ne olivat opaste syvään syntiin. Vuodenaikojen tuoksu tuo mieleen eletyt keväät ja syksyt. Silloin oli pimeää ja myrskysi. Ravintolassa käynnin jälkeen nenään tulee vanhan ummehtuneen ja osittain palaneen villasukan haju. Ennen se oli savunsekainen, vanhan ja tuoreen viinan hajuinen, hälisevä temmellyskenttä parempaa huomista etsivien ihmisten seassa.

Uni voi viedä kokemaan erittäin todellisesti joko hyvää tai pahaa. Menneisyydessä uneni sitoivat mieleni. Ne veivät tuskaiseen pelkoon ja ahdistukseen. Tänään uneni ovat puhtaita ja kauniita. Kun on saanut voittoja elämässä saa voittoja unissakin.

Vanha sanonta: ”Aika parantaa haavat” on pitkälti totta. Aika etäännyttää, se vie kauemmaksi päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta.

Pöyristyttävintä on, kun joku lähimmäinen muistuttaa menneestä. Näin hän on armoton minulle, mutta armollinen itselleen. Pieni paha sana voi loukata syvästi ja viedä jopa elämisen halun. Usein terävä kieli antaa tyydytystä vain sanojalleen. Se ei ole Jumalan tahto. Jumalan tahto on ymmärtää, rakastaa, kulkea vierellä ja armahtaa.

Pahin ja ovelin kaikista mustamaalaajista on sielunvihollinen. Hän käy alituista omaa rynkytystä ympärillämme ja toivoo saavansa meidät siihen mukaan. Eipä tiedä, että me olemme antautuneet omaan taivaalliseen voitontanssiimme. On kuitenkin syytä muistaa, että kaikki ei ole pelkästään vihollisen aikaansaamaa. Monet muistot ja vanhan kertaus lähtevät meidän omista hetkellisistä mieliteoistamme. Joskus oma minäni vaan haluaisi leikitellä ja maiskutella menneellä. Pois se minusta!

Onnekseni tiedän tänään, että ainoa ja oikea apu tulee vain Jumalalta. Uskoontulo on katkaissut kaikki kahleet entiseen. Kun muistan mitkä ovat Jumalan lupaukset anteeksiantamisesta ja menneen unohtamisesta, ei minun tarvitse olla huolissani siit?? mitä tunnen, kuulen, näen tai koen. Jumalalla oli täydellisistä täydellinen pelastussuunnitelma meille jokaiselle. Hän toteutti sen tasan tarkalleen. Mikään ei mennyt vikaan. Jumala voitti sielunvihollisen Jeesuksessa Kristuksessa ja nyt minun suojani on Kristuksen ainutlaatuinen veri. Se antaa unohtaa kaiken: entiset pieleen menneet vuoteni, syntiset sekoiluni ja jopa epäonnistuneen eilisen.

Jos Jumala muistelisi syntejämme, olisi Jeesus kuollut turhaan.

TV- seiskassa joku viisas Jumalan mies sanoi kerran: ”Kun Saatana muistuttaa minua menneisyydestä, minä muistutan häntä tulevaisuudesta!”

Psalmi 26

”Herra, ole minulle armollinen ja pelasta minut.” (Ps 26:11)

”Jumala rakas, anna minulle sellaiset silmät, jotka alkavat nähdä hyvää…Jumala rakas anna minulle sellaiset korvat, jotka alkavat kuulla kaiken oikein…Jumala rakas, anna minulle sellainen suu, joka alkaa puhua hyvää…Jumala rakas, anna minulle sellaiset kädet, jotka alkavat tehdä hyviä
tekoja…Jumala rakas, anna minulle sellaiset jalat, jotka alkavat kulkea sinun tietäsi.”

Ilman näitä sanoja olisin ollut hukassa. Jotain käsittämätöntä tapahtui heti edellisen rukouksen jälkeen maatessani huonovointisena omassa tunkkaisessa sängyssäni, silloisessa kodissani, Hunningolla. Joku tarttui minuun. Nytkö se on tapahtunut? Se on lopultakin onnistunut! ”Olen tullut uskoon!”

Kaiken takana oli ja on armo. Tuo kallis sana, jota ilman olisin tuhon oma. Armo sai tuona aamuhetkenä otteensa minusta ja selätti ”Kokonelssonilla” Haapasen mattoon. Ei tehnyt kipeää. Teki hyvää. Ei koskenut kovasti. Koski syvästi. En loukkaantunut vaan aloin parantua. En hävinnyt vaan voitin. Olin saanut kaikki syntini anteeksi – armosta. Alkoi pitkä tuntematon, mutta maailman mielenkiintoisin taival Jeesuksen seurassa.

Tuota tapahtumaa edelsi monen vuoden käden vääntö. Olin nuorena ollut ”lapsen uskossa”. Silloin olin lähellä Jumalaa. Maailman kiusaukset vetivät kuitenkin minut heti opiskeluaikana omiin verkkoihinsa. Sotkeuduin niihin. Sotkin ihmissuhteeni. Sotkin perhesuhteeni. Sotkin vähitellen koko elämäni. Hädissäni muistin aina joskus lapsuuteni Jumalan. Kaipasin sitä läheisyyttä kovasti. Huusin tuskissani. Apu tuntui olevan minusta kaukana. Se vain viipyi. En tiennyt, että se oli koko ajan tarjolla. En edes ymmärtänyt Jeesuksen seuraamisen yksinkertaisuutta. Minun olisi vain pitänyt tehdä oma pieni osuuteni ja sanoa ”Tahdon” ja lähteä matkaan. En ollut siihen vielä kypsä, enkä valmis. Ei ollut vielä minun aikani. Kuluivat vuodet. Kului mies. Kului elämä. Olin ruhjoutunut raajarikko sisältä ja päältä. Särkynyt sydämeni huusi apua viimeisillä lyönneillään.

Mikä vei minua kaikesta huolimatta oikeaan suuntaan? Miksi vanhempani eivät koskaan kohdelleet minua kovakouraisesti? Isän ja äidin rakkaus oli se, mikä koski eniten. Ansaitsemattoman rakkauden kohteena oleminen hävetti. He eivät koskaan sanoneet minulle pahaa sanaa. He armahtivat. He eivät huutaneet tai olleet vihaisia minulle edes väärien valintojeni takia. He armahtivat. He eivät hiillostaneet minua minkäänlaisilla käskyillä. He armahtivat. Heidän puheensa oli aina lempeää ja läheistä. He armahtivat. He kantoivat lakkaamatta rukouksissaan minua nöyrästi Jumalan eteen. Ja sitten armahti Jumala.

Ainoa, mikä piti laivani vielä vuosia elämän merellä pystyssä, olivat lopulta äitini loppumattomat rukoukset. Aina, kun olin upota, hän huusi tuskissaan kohti taivasta. Sieltä puhallettiin purjeisiini välittömästi uutta tuulta. Minua pidettiin pinnalla. Minulle annettiin vielä uusi mahdollisuus menneitten väärien kurssivalintojen jälkeen. Äitini kantoi rukouksin minua kokonaista neljäkymmentäkolme vuotta. Hän ei väsynyt. Hän ei luovuttanut. Hän uskoi mahdottomaan. Hänen rukouksensa kuultiin. Hänen rukouksiinsa vastattiin syksyisenä, pimeänä yönä. Hänen viimeinen rukouksensa ennen uskoontuloani oli ollut: ”Jumala rakas, ota siltä pojalta vielä kaikki kerran pois, että hän pelastuisi.”

Minusta se tarkoittaa aivan samaa, kuin: ”Herra, ole pojalleni armollinen ja pelasta hänet.”

Psalmi 27

”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?” (Ps 27:1)

Syyskuun yhdestoista 2001 klo 8.45 kaapattu matkustajakone törmää New Yorkissa World Trade Centerin pohjoistorniin. Kahdeksan minuuttia myöhemmin saman kohtalon kokee etelätorni, hetkeä myöhemmin puolustusministeriön päämaja, Pentagon. Kaikissa kohteissa syttyy tulipalo..

Kun avaan televisioni tietämättä siitä, mitä maailmalla tapahtuu, järkytyn hirveästi näkemästäni. Kaikki on kuin fantasia- elokuvasta, ja sieltä pahimmasta päästä. Jämähdän paikalleni, enkä osaa sanoa muuta, kuin: ”Jumala rakas!”

Eletään reaaliajassa. Saan koko ajan tietoa meneillään olevasta tapahtumasta. Kauhistuttavia kuvanauhoja toistetaan ja toistetaan. Näen, kuinka lentokoneet törmäävät maailman mahtavimpiin torneihin. Näen, kuinka ne palavat, Näen, kuinka kymmenittäin toivottomia ihmisiä hyppii ulos palavien rakennusten ikkunoista. Tiedän, ettei kukaan heistä selviä hengissä, mutta pelko ajaa heitä mitä hirvittävimpiin tekoihin, toivoen selviytyvänsä.

Luulen, että kaikki on jo ohi, mutta mikä kauhistuttavinta, korkeat, monikymmenkerroksiset mahtavat pilvenpiirtäjät alkavat sortua ja sakeat savu- ja pölypilvet peittävää Manhattanin. Pelon ja kauhun sekaisia ihmisjoukkoja juoksee hädissään päämäärättä. Osa juoksee pakoon, osa etsimään omaisiaan. Kaikkialta kuuluu itkua, parkua ja valitusta. Poliisit ja palomiehet tekevät työtään kaiken hulluuden keskellä. Löytyy liian paljon kuolleita. Löytyy liian paljon loukkaantuneita. Löytyy liian pieni joukko hengissä.

Tämä esimerkki on pelon ja kauhun pahimmasta päästä, jonka tulen muistamaan elämäni loppuun asti. Tämä kohtalon päivä tulee vaikuttamaan koko maailman tulevaisuuteen. Päivä tulee kylvämään salakavalaa pelkoa ja epäilystä tulevasta kaikkialla Tuntuu siltä, kun olisin nähnyt vilahduksen Helvetin esikartanon tuloväylältä. Toivon vain, etten koskaan joutuisi näin hirvittävän kammon keskelle henkilökohtaisesti. Enkä toivo sitä kenellekään luojan luomalle.

Tapahtuma jätti valtavan määrän kysymyksiä, joihin ei tulla koskaan saamaan vastauksia. Meiltä uskovaisilta kysellään, monesti aika ivallisestikin, selityksiä ja syitä näihin isoihin katastrofeihin. Meiltä kysellään: ”Missä Jumala oli sinä aamuna, kun tämä onnettomuus tapahtui? Oliko Jumala päiväunillaan? Miksi Jumalasta sanotan, että hän on rakastava, jos hän salli tämän tapahtua? Vai oliko Jumala lopultakin terroristien puolella?

Näissä tilanteissa on parasta, ettei meillä ole ladata suoralta kädeltä tyypillisiä vastauksiamme. Ei meillä ole selityksiä, eikä vastauksia. On aikoja, joissa meistä jokaisen on osattava olla hiljaa suuren Luojamme edessä. Mekin voimme kysellä aivan samoja asioita. Me emme kysele ihmisiltä. Me kyselemme Jumalalta. Jumala kyllä kestää meidän uteliaisuutemme. Mutta…tuskin mekään saamme vastauksia. Me koemme myös omia kauhun hetkiämme. Me pelkäämme myös, mutta meillä on auttajamme ja lohduttajamme ja syli, johon voimme kietoutua pelkoinemme ja kauhuinemme.

Ihmisen tekemä järjestelmä pettää, mutta Jumalan järjestelmä on aukoton. Sen Hän lupaa sanassaan:

”Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi – minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni. (Jes 41:10)

Psalmi 28

” Kiitetty olkoon Herra, sillä hän on kuullut minun rukousteni äänen. Herra on minun voimani ja kilpeni; häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun. Siitä minun sydämeni riemuitsee, ja veisuullani minä häntä ylistän.” (Ps 28:6-7)

Kun haluaa olla Jumalan välikappaleena, täytyy olla valmis mitä ihmeellisimpiin kokemuksiin.
Joskus se tekee kipeää, mutta joskus taas se koskee maukkaasti ja makeasti. Tämä on kertomus siitä maukkaammasta päästä. Tämä on kertomus siitä, mitä hämmästyttävää voi tapahtua rukouksen aikana.

Jumala yllättää minut täydellisesti Venäjän Karjalassa ollessamme siellä ryhmämme kanssa evankelioimismatkalla. Seurakunta on meille tuttu, ovathan sen johtajat tulleet uskoon aivan silmiemme edessä, omissa tilaisuuksissamme. Päivän aikana oli pidetty kokouksia tiiviisti niin kouluissa, lastenkodeissa kuin kulttuuritalolla. Sitten asunnolle, iltateelle ja tuoreelle pullalle.

Pidämme illan päätteeksi tavanomaisen rukoushetken. Aloitamme sen lauluilla. Otan kovasta nahkakotelosta uuden kitarani, jonka olen saanut juuri äidiltäni lahjaksi. Valkoinen, harvinainen, erikoisuuteni. Pitkään harkitsin kotoa lähtiessäni, olisiko edes viisasta ottaa tätä ”helmeä” matkalle kolhiintumaan ja vääntyilemään vaihtelevassa ilmanalassa. Mutta siinä se on nyt kaikkien ihailtavana.

Pyydän Aleksanteria, ylistyksen johtajaa, säestämään kitarallani, koska oma soittotaitoni on hänen osaamisensa rinnalla kuin pajupillin ja urkujen ero. Aleksanteri pyörittelee kitaraa, silittelee ja katselee edestä ja takaa. Ottaa soinnun ja ottaa toisen. Hän katsahtaa omaan kitaraansa, joka on vanha, halkeillut ja kovasti kulunut. Hankauksen jäljet kitaran kielien vieressä ovat tulleet ahkerasta soittamisesta.

Aleksanteri aloittaa soittamisen. Kaikki ympärilläni yhtyvät lauluun. Itse katselen musikanttia, joka nauttii täysillä soittamisesta ja mikä upeinta, silmät kiinni. Hän uppoutuu säveliin ja loihtii mitä mielikuvituksellisemmat soinnit. Siinä on kitara ja mies.

En edes pääse kunniallisesti rukoilemisen alkuun, kun kuulen äänen, joka sanoo: ”Pauli, anna kitarasi kokonaan hänelle.” Ajatuksissani vastaan hymyillen Jumalalle: ”Voi ei!” Mutta yhtä varmasti, kun kuulin äänen, yhtä varmasti tiedän heti tarinan lopun. Näen juuri nyt kitarani sen uuden omistajan käsissä. Minun kitarani. Minun lahjakitarani. Vanhan äitini ostama ja tietääkseni melko kallis. Eihän kunnon äiti pojalleen osta mitään huonoa. Hyvä on vain rakkaalle kyllin parasta.

Kaikki tapahtuu hetkessä. Kukaan muu ei aavista, millaisessa puhuttelussa olen. Mietin, kuinka asian ilmaisisin kitaran saajalle. Ilmassa on, ainakin minun kohdallani, jännitystä ja dramatiikkaa. Tuntuu hyvältä. Tuntuu makealta. Hykertelen mielessäni. Minusta tämä on vuosisadan rukoushetki. Näen mielessäni jo Aleksanterin ilmeen, kun kerron hänelle uutisen.

Olen varma, kun tulen kertomaan myöhemmin asiasta vanhalle äidilleni, hän iloitsee ja kiittää Jumalaa tekemästäni päätöksestä. Hän tietää, että kannattaa antaa Jumalalle kaikki, tai ei mitään. Kuulen mielessäni hänen sanansa:
”Teit ihan oikein. Se on tärkeintä, että se kitara palvelee nyt kokoaikaisesti Herraa.”

Kun rukousjuttu on loppu, pyydän saada kertoa, mitä Jumala puhui laulun aikana. Kerron Aleksanterille, että kitara on nyt hänen. Hämmästyksissään hän ei ensin edes uskalla ymmärtää tarinan koko totuutta.

Kitaristi, valkoinen hohtava kitara kainalossaan, on näkemisen arvoinen. Sen ilmeen juuri minä halusin nähdä. Aleksanterilta saamani kiitokset ovat herkän aidot. Näin Jumala laittaa kierrätykseen kitarani. Ensimmäistä kertaa koen elämässäni todeksi:

”Antakoon kukin, niin kuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2 Kor 9:7)

Psalmi 29

”Herra siunaa kansaansa rauhalla.” (Ps 29:11)

Kuulin kerran seuraavanlaisen tarinan: Kolmelle taiteilijalle annettiin tehtäväksi kuvata maalauksillaan Jumalan rauhaa. Ensimmäinen maalasi tyynen järven, johon heijastui kaukana oleva tasainen metsä. Etualalla oli muutamia pieniä laineita, jotka liplattivat laiturin pystypuita vasten. Lehdet puussa, taulun reunalla näyttivät värisevän hiljakseen. Taulusta huokui rauha.

Toinen taiteilija maalasi viljapellon, joka oli tuuleentunut kauniin ruskeaksi. Tähkäpäät heiluivat hiljaisesta tuulen väreestä kaikki sulassa sovussa ja aivan samassa linjassa. Viljapelto ulottui silmänkantamattomiin tasaisena ja kuulakkaana. Taulusta näkyi, että sade eikä tuulet eivät olleet ruoskineet mistään laajaa peltoaluetta lakoon. Siitä hehkui levollisuus.

Kolmannen taiteilijan maalauksessa oli tummanpuhuva syksyinen merinäkymä. Meri oli musta ja täynnä vaahtopäitä. Aaltojen mahtavat tyrskyt pieksivät rantakalliota niin, että laineitten kuohut nousivat korkealle ilmaan. Sama myrskyinen aallokko jatkui horisonttiin asti. Taulun vasemmassa reunassa oli korkea, pystysuora ja rosoinen, pahasti halkeillut kallio. Se reunalla olevat puut huojuivat aivan vinossa yrittäen pysyä heikkojen juurien avulla pystyssä. Puitten lehtiä, risuja ja kaikenlaista moskaa lenteli ympäriinsä. Sade piiskasi niin rantakivikkoa kuin kalliotatakin. Vesi valui solkenaan kalliota pitkin mereen tehden aivan kuin pieniä koskia mennessään. Tunnelma oli sangen pelottava.

Kun taulua tarkasteli lähemmin, huomasi kallion kolossa olevassa halkeamassa suojassa vakasti istuvan linnun. Sen takana oli toinen lintu, joka oli siivet levällään. Vielä, kun siristi silmiään, oli näiden siipien alla liuta pieniä linnunpoikasia. Lintuemo oli ottanut ne suojaansa, eikä kenelläkään näyttänyt olevan pienintäkään hätää. Kallion kolo ja suuret siivet suojasivat emoonsa luottavat poikaset ympäriltä riehuvalta rajuilmalta. Rauha oli sekä suojan antajalla, että suojassa olijoilla.

Tämän viimeisen taiteilijan maalaus todettiin kaikista parhaiten esittävän Jumalan rauhaa. Vaikka taulussa olevat elementit kuvastivat ensi näkemältä kaikkea muuta kuin seesteisyyttä, löytyi sieltä juuri sitä, jota maalauksilta haettiin. Ulkoiset olosuhteet eivät vaikuttaneet hiventäkään lintuperheeseen.

Näin on meidän jokaisen kohdalla. Vaikka maailma sortuisi ympärillämme ja olisimme täydellisen kaaoksen keskellä elämässämme, on katseemme kiinnitetty kaiken rauhan antajaan. Rauha on meille sisäistä turvallisuutta ja luottamista Jumalaan. Rauha on Jumalan meille antama pelottomuuden ja turvallisuuden tunne.

Tuskin kukaan meistä tässäkään asiassa pääsee omilleen. Uskallan tunnustaa, että itse olen usein maailmani keskellä pelokas kuin pienilapsi, eikä se minun Jumalmaailmaani heilauta. Välillä tunteeni ailahtelevat taianomaisesti laidasta laitaan. Tiedän vain, että Jumala on se, joka on luonut minulle kaikki, niin miellyttävät kuin epämiellyttävätkin, tunteet. Jumalan lupauksien mukaan uskon, että rauha kuuluu niihin. Rauhaa ei saa kukaan pakolla, pumppaamalla tai pelottelulla. Ei kukaan, ei paavit, ei piispat, eikä edes helluntailaiset.

Rauha menee vain järjen yläpuolelle ja se, jos mikä, on käsittämätöntä. Tärkeintä on se, että selviämme kaiken rauhattomuuden, ahdistuksen, pelon ja tunnekuohujen keskeltä pois. Onneksi rauha ja rauhattomuus kulkevat ei tietä. On hyvä muistaa myös, ettei Sielunvihollinen pysty jäljittelemään millään tavoin Jumalan rauhaa.
Sinulle, rauhaton sielu, joka et vielä tunne tarkalleen omaa pelastajaasi, minulla on sinulle vanha, yksiselitteinen ja hyväksi todettu ohje. Olen kirjoittanut sen oman Raamattuni takalehdelle. Eli: Tunnusta syntisi. Tee parannus. Ota anteeksianto vastaan. Pelastut ja saat rauhan sydämeesi. Siihen minä, välillä hyvinkin pälyilevä sielu, uskoin kerran ja se kannatti.

Näin Jeesus totesi opetuslapsilleen jäähyväispuheessaan, ennen taivaaseen astumistaan:

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh 14:27)

Psalmi 30

Pelastuneen kiitosvirreksi nimetyn psalmin loppuosa on ollut itselleni ensiarvoisen tärkeä. Siihen on kulminoitunut oikeastaan koko uskoontuloni edeltävä aika ja sen jälkeinen kiitollisuus:

”Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun. 13. Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina.” (Ps 30:12-13)

Elämäni muuttui aikoinaan ja kertaheitolla. Minusta tuntui siltä, kun sisuskumi sisälläni olisi vaihdettu uuteen, puhtaaseen ja kunnolliseen. Muutoin olen aivan sama pahainen koltiainen.

Toisaalta, kyllä minut vaahdotettiin kunnolla, hangattiin ja pestiin. Vieläpä kuivattiin mitä parhaimmalla ja pehmoisella pyyhkeellä. Parta rajattiin, tukka tasattiin ja lopuksi koko komeus hajustettiin raikkaalla tuoksulla. Surua ja tuhoa kylvänyt puku riisuttiin päältä ja heitettiin syvyyteen ja saavuttamattomiin. Puhtoiset vaatteet: silitetty paita päälle, rusetti kaulaan ja uusi vaatturimestarin valmistama mittatilauspuku lopuksi ylle. Mahtava kokemus! Vain ”siniverisille” tehdään näin ja heillekin vain elokuvissa.

Näin minut vyötettiin riemuvaatteilla, joita kannan tänään ylpeänä vielä seitsemäntoista vuotta myöhemminkin. Vaatteet ovat olleet laadukkaat ja kestäneet menon ja melskeen. Ne ovat kestäneet kevään roiskeet, kesän helteen ja poltteen, syksyn tuulet ja talven tuiskut. Ne ovat kestäneet niihin heitetyt liat ja loat. Ne ovat kestäneet omat kaatumiset ja sotkemiset. Ne ovat ajan saatossa kuitenkin aina muuttuneet muodin mukana ja olleet joka tilanteeseen ajankohtaiset. Ihmeellisintä on se, että ne ovat säilyneet aina puhtaina, koska ne ovat peseytyneet ja korjaantuneet itsekseen aina, kun niihin on tullut tahroja tai repeytymiä.

Kiitollisuus Jumalaa kohtaan vain lisääntyy, mitä enemmän vuosia on saanut viettää hänen kanssaan. On huomannut vuosien kuluessa, että omat teot, yrittäminen ja oma osaaminen ovat jääneet taaemmalle ja Jumalan armollisuus on saanut näyttäytyä selvemmin.

Jumalan hyvyys on loppumaton. Se ei ole loppunut epäonnistumiseeni. Se ei ole loppunut tottelemattomuuteeni. Se ei ole loppunut ymmärtämättömyyteeni eikä osaamattomuuteeni.

Se on kestänyt elämäni mullistukset ja menneisyyteni mutkaiset matkat. Se on kestänyt kariutuneet ihmissuhteet. Se on kestänyt elämääni kohdannet, niin pienet kuin suuretkin koettelemukset. Se on kestänyt ajan, kun menetin toivoni saada syödä samasta pöydästä muiden armahdettujen kanssa. Se kesti kitkerän katkeruuteni. Se kesti ajan, kun sairastin. Se kesti toipumisajan saamattomuuteni. Se on kestänyt ja kestää kaiken. Se kestää, vain ja ainoastaan, Jeesuksen antaman mahdollisuuden tähden.

Jumala tarttui heikkoihin käsiini ja nosti minut elämään myönteistä, ihmisläheistä, turvallista, tervettä ja rikasta elämää hänen omiensa yhteydessä. Hän nosti minut niin alhaalta, jossa synti rehotti ja erotti minut kokonaan hänestä. Kaiken sen tähden, kun Jeesus Kristus täytti Jumalan lain ja alkoi vallita vapauden ja armon laki.

Sydämeni laulaa ylistystä täysillä, enkä halua lauleskelulleni loppua. Se laulaa kiitosta pelastuksesta. Se laulaa kiitosta syntien anteeksisaamisesta, mutta se laulaa kiitosta myös aivan kaikesta siitä, mitä Jumala on minulle ja perheelleni jokaiseen päivään antanut. Olen kauan omistanut Jumalalle oman lupaukseni:

”Kaiken ikäni minä ylistän Herraa, minä veisaan Jumalani kiitosta, niin kauan kuin elän. (Ps 104: 33. )

Psalmi 31

Ihmeellistä, kuinka psalmit nostavat erilaisia avainsanoja jakeittensa keskeltä.

– ”Herra, sinuun minä turvaan”.(Ps 31:2)

Se on yksiselitteisesti vain toteamus. Se ei ole teennäistä vaan täysin luonnollista. Daavid sanoo sen jotenkin tuttavallisesti. Se on jotakin sellaista, joka toimii vain kahden hyvin toisensa tuntevan kesken. Daavid todella turvaa Jumalaan, eikä suotta. Olihan hän Jumalan valitsema mies, jolle uskottiin suuria. Jumalan avarassa ja anteeksiantavassa sydämessä oli tilaa Daavidille. Siellä oli armollinen turvapaikka.

Turva Jumalassa on vielä paljon enemmänkin. Se on luottamusta ikiaikojen suureen ja pyhään Jumalaan. Se on luottamista hänen huolenpitoonsa olosuhteista huolimatta. Se on luottamista hänen johdatukseensa. Se on uskomista, että Jumala on aina oikeassa ja tarkoittaa kaikella parastamme. Se on uskomista aivan siihen samaan, johon David uskoi. Se on toivoa paremmasta huomisesta.

Se on toivoa täydellisestä ulospääsystä vaikeasta elämäntilanteesta. Daavidin elämänhetket uhkuivat välillä mitä syvintä epätoivoa, toisaalta taas suurinta ja täydellisintä toivoa. Tätä toivoa hän sai osakseen vain taivaasta käsin. Daavid oli välillä kuilun partaalla vähällä pudota kuolemaan, mutta toisaalta Jumalan valittuna hän oli lupauksissa kiinni nostettuna taivaallisiin.

– ”Älä milloinkaan hylkää minua. Sinä olet vanhurskas, pelasta minut! Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.” (Ps 31:2-3)

Tässä on Daavidin hätääntynyt pyyntö. Se on enemmän. Se on rukous. Se on rukous sydämeltä sydämelle. Daavid on täysin avoin Jumalansa edessä. Hän muistaa Jumalan pyhyyden, suuruuden ja suvereenisuuden. Ensimmäisenä Hän sanoo Jumalaa vanhurskaaksi, mutta saman tien hän pyytää Jumalaa pelastamaan ja kiiruhtamaan avuksi. Hän anoo Jumalalta turvapaikkaa, josta eivät viholliset häntä löydä, turvapaikkaa, joka on vahva kuin Jumala itse. Daavid on levon tarpeessa. Hän haluaa päästä hengähtämään, tietäen, että taistelut eivät ole vielä ohitse.

Samaan hengenvetoon David taas toteaa sen saman, mitä hän juuri anoi. Näin rukoukset ja toteamukset käyvät käsi kädessä.

– ”Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdatat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani. Sinä päästät minut verkosta, jonka viholliset ovat viritt??neet eteeni. Sinä olet minun turvani! Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.” (Ps 31:4-6)

Daavid toteaa, kuinka Jumala on hänen elämässään ollut uskollinen. Daavid tietää juuri, millainen Jumala hänellä on. Hän on oppinut sen kokemustensa kautta. Hän on tehnyt syntiä synnin perään ja Jumala on armahtanut. Ei syntien suuruus eikä laatu ole ollut Jumalan esteenä nostaa häntä, mitä korkeimmalle paikalle, koko kansan kuninkaaksi. Jumala on näyttänyt Daavidille ja monelle muulle valitsemalleen, että tärkeintä on lankeemuksen jälkeinen katumus ja sydämen tila.

Daavid tietää, että Jumalan hyvyys, armahtavaisuus ja kaikkivaltius ovat muuttumattomia. Ne ovat samat kuin Aabrahamin päivinä. Hän on oppinut, että Jumala on suuri armossa ja uskollisuudessa. Hän tietää, että uskollinen Jumala lunastaa hänet vapaaksi kaikesta. Daavid luovuttaa Jumalalle tässä kaiken, koko elämänsä päivät, jopa kuolemansa. Vain tämä tuo meille kaipaamamme täydellisen vapauden.

– ”Kuinka suuri onkaan sinun hyvyytesi! Se on ehtymätön aarre niille, jotka sinua pelkäävät. Kaikkien nähden sinä annat apusi niille, jotka turvautuvat sinuun. Sinä suljet heidät armosi suojiin, otat heidät turvaan majaasi. Sinne eivät ulotu ihmisten juonet, eivät syyttävät puheet. Kiitetty olkoon Herra! Hän osoitti minulle ihmeellistä hyvyyttään, kun olin saarrettuna. Ja sinä kuulit rukoukseni, kun huusin sinua avuksi.??? (Ps 31:20-23)

Psalmin loppupuolella nousee esiin Daavidin mieliala. Se on kiitollinen. Se olkoon opiksi meille. Hän ylistää Jumalan hyvyyttä ja kertoo, että Jumala on ehtymätön aarre niille, jotka turvautuvat häneen. Daavid mainitsee armon suojasta, jonka mielelläni itse näkisin armon sylinä, ainutkertaisena, läheisenä ja lapsenomaisena. Armon syli on kaikkea sitä, mitä juuri jokainen meistä tarvitsee ja monet kaipaa.

Armon sylissä saan olla kaiken pahan ulkopuolella. Saan olla pois sieltä, missä kielet kirpoavat valheisiin ja syytöksiin. Saan olla siellä, missä ei syytellä eikä soimata. Saan olla siellä, missä ei odoteta liikaa. Saan olla siellä, missä ei lipsu jalka ei ajatus, ei ota kouriinsa pelko ei ahdistus, ei tuomio vaan suosio.

”Rohkaiskaa mielenne, olkaa lujat, kaikki te, jotka panette toivonne Herraan!” (Ps 31:25)

Psalmi 32

” Rukoilkoot kaikki palvelijasi sinua hädän hetkellä. Vaikka suuret vedet tulvisivat, ne eivät heihin ulotu. Sinä olet minulle turvapaikka, sinä varjelet minut vaarasta. Riemuhuudot kajahtavat ympärilläni, kun sinä autat ja pelastat. ” (Ps 32:6)

Raamatun Jumalan nainen, Hanna on vaikuttava esimerkki yksinäisestä ja sinnikkäästä rukoilijasta
Hän ei väsähtänyt, koska rukous pitää meidät hereillä. Hän jaksoi rukoilla yötä päivää. Hän oli mainio esimerkki siitä, ettei ole yhtäkään, jota Jumala ei voisi käyttää vielä vanhana, heikkona ja sairaanakin tässä kallisarvoisassa tehtävässä. Hanna rukoili Herraa mieli murheellisena, ja itki rukoillessaan katkerasti. Hänen rukoustyylinsä oli hyvin omaperäinen. Kun hän puhui sydämessänsä ja ainoastaan hänen huulensa liikkuivat, mutta ääntä häneltä ei kuulunut. Näin hän vuodatti sydämensä salat Herran eteen.

Aloititko päiväsi rukouksella ja kiitoksella? Jumala pitää Raamatun mukaan jokapäiväistä rukoustasi hyvin tärkeänä. Hän odottaa sinun tulevan luokseen ja rukoilevan häntä. Hän jopa kaipaa rukoustasi. Rukous on Jumalan asettama, etuoikeutettu tehtävä, sinulle ja minulle, mutta se on täysin vapaaehtoinen. Kun rukous lähtee sydämestä, tulee siitä elävä.

Rukouksessa lähestymme Jumalaa ja saamme kokea taivaallista läsnäoloa ja rakkautta. Rukouksesi on puhetta Jumalan kanssa. Se on keskustelua Jumalan kanssa. Voit anoa, esittää toivomuksiasi, pyytää johdatusta elämääsi, pyytää itsellesi ja rakkaillesi siunausta, terveyttä ja varjelusta elämän eri hetkinä ja eri tilanteissa. Voit pyytää Jumalan armollista läsnäoloa arkeesi, opiskeluusi, työhösi, työpaikallesi ja ihmissuhteisiisi. Rukouksesi saa olla aivan omannäköisesi. Se saa olla hiljainen tai äänekäs, harvasanainen tai monimuotoinen. Jumala ymmärtää kaikki, koska hän tietää jo etukäteen, mitä rukoilet. Muista varata tarpeeksi aikaa myös siihen, että kuuntelet sisimmässäsi, mitä sanottavaa Jumalalla on sinulle.

Rukous on kaiken keskipiste. Rukous on rakkautta, joka johtaa taivaaseen. Rukous on yhteyttä, jossa ei ole oppikysymyksiä ja – eroja. Se yhdistää ihmiset. Se yhdistää perheet. Se yhdistää seurakunnan ja eri seurakunnat. Rukous vie sinut lähemmäksi Jumalaa, jos olet valmis rukoilemaan koko kristikunnan puolesta välittämättä siitä, mihin järjestelmään ihmiset kuuluvat. Kun rukoilemme näin, näemme toisemme paremmin. Opetellaan katsomaan lähimmäisiämme Jumalan näkövinkkelistä.

Jumalalla on tapana vastata rukouksiin. Jumala vastaa aina – omassa aikataulussaan ja omalla tavallaan. Raamattu on täynnä lupauksia, joihin vedoten voimme lähestyä häntä. Raamattu opettaa, että sinun tulee rukouksessasi aina myös kiittää Taivaan Isää kaikesta. Sydämen on syytä riemuita saaduista vastauksista. On hyvä tapa kiittää siitä, mitä on saanut.

Jumala etsii esirukoilijoita. Jos tunnet sen tehtäväksesi, aloita jo tänään. Ole sinnikäs ja kestävä. Älä hellitä. Jumala toivoo, että sitoutuisimme, uhrautuisimme, antaisimme aikaa ja näkisimme vaivaa

” Sillä siksi me vaivaa näemme ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten vapahtaja, varsinkin uskovien.” (I Tim 4:10)

Sinulle, joka olet uupunut ja väsynyt on aivan omat rukoussäännöt, armollisen rukoilemisen säännöt: ”Jumala kuulee huokauksetkin. Jumala on niin suuri ja armollinen, että hän kyllä tietää ja näkee, mitä sinä tarvitset, vaikka et jaksaisi edes huokaustakaan.”

”Rukous ei aina muuta ulkopuolella olevaa maailmaa, vaikka se usein tekeekin niin, mutta se muuttaa aina ihmisen sisäistä maailmaa.” (HPSH)

Psalmi 33

”Mutta Herran neuvo pysyy iankaikkisesti, hänen sydämensä aivoitukset suvusta sukuun. ”

Mitä tiedämme Jumalan aivoituksista? Selvennykseksi muutama samansuuntainen aivoituksia kuvaava sana: ajatukset, mietteet, aikomukset, aatokset, tuumat, toimet, suunnitelmat, tarkoitukset, pyrkimykset, suuntaukset, halut…

Jumalan aivoitukset ovat tarkoitetut meille aivan kaikkiin elämämme tilanteisiin, nyt ja aina. Tiedämme sen, että Raamatusta löytyvät kaikki hänen aivoituksensa. Kaikki ne ovat tarkoitettu jokaisen ihmisen parhaaksi. Meillä ei ole siihen kenelläkään mitään lisäämistä eikä pois ottamista. Edes epäily ei kuulu asiaan. Voimme tutkailla ja antaa omia arvioita Jumalan toiminnasta. Voimme yrittää selvittää mitkä sananpaikat on ilmaistu kenellekin, miksi, mihin aikaan ja mihin asiaintilaan.
Tuskin koskaan löydämme niitä kaikkia, mutta jo muutama niistä auttaa meitä elämään jumalläheistä elämää.

Psalmin mukaan hänen sydämensä aivoitukset ovat riittävät suvusta sukuun. Näistä mietteistä tulevat näkyviin hänen luonteensa ja mielenlaatunsa sekä Jumalan ainaoleva läsnäolo ja hyvä tahto meitä jokaista kohtaan. Jumalan on sanansa mukaan täydellisen tasavertainen kaikkia kohtaan, olimmepa sitten elämässämme eläneet kaukana hänestä tai tehneet solkenaan sellaisia tekoja, jotka eivät ole hänelle mieliksi. Jumala haluaa antaa jokaiselle aina ja vain parasta. Hän kohtelee kaikkia samanvertaisesti. Uskosta osaton on samalla viivalla kuin me, jotka yritämme kuumeisesti elää hänen lakinsa, ohjeittensa ja neuvojensa mukaan.

On syytä muistaa, että Taivaallinen tahto on pelastaa jokainen luojan luoma persoona. Siksi ristillä on maksettu kallis hinta koko ihmiskunnan pelastumisen puolesta. Se oli ainoa syy, miksi Jeesus kärsi. Siksi Jeesus huusi viimeisillä voimillaan: ”Tapahtukoon Isä sinun tahtosi”.

Voin uskoa sen, että Jumalan ajatukset minuakin kohtaan ovat vain ja ainoastaan hyvät. Profeetta Jeremiasta vakuudeksi sinullekin: ”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer 29: 11) Tämän mukaan Jumala ajatukset ovat täynnä rakkautta, kiintymystä ja hellyyttä.

Jumala ei ole pelkästään tämän hetken Jumala vaan myös tulevaisuuden Jumala, joka on, ei vaan toivonkipinää, vaan täynnä täyttymystä ja toivoa. Hän seuraa meitä kaikkialle, minne ikinä menemmekin. Lupauksensa mukaan Jumala nostaa alhaisen, kantaa kuormat, pelastaa synnistä ja on eritoten uskoontulleiden vapauttaja ja vapahtaja. Hän nostaa meidät, niin alhaisen kuin ylhäisenkin, koska kaikki olemme tehneet vääryyttä. Hän kohtelee meitä tasan tarkalleen samalla pyyteettömällä rakkaudellaan.

Jumala on aina ollut ja on edelleen kiinnostunut minusta ja sinusta: tulevaisuudestamme, työstämme, toimentulostamme, opiskelustamme, ajankäytöstämme, esiintymisestämme, puheistamme, terveydestämme, julistuksestamme, todistuksistamme, palvelutyöstämme, vapaa- ajastamme, harrastuksistamme, unelmistamme, haaveistamme, ystävistämme, perheestämme, suvustamme, elämänjuoksustamme iankaikkisuuteen asti. Vasta hänen luonaan siellä on ajattomat juhlat hänen ja hänen poikansa kunniaksi.

Vaikka osa seuraavista on tuttuja fraaseja, ne ovat totisinta totta: Jumala ei syytä, ei tuomitse ei pahoinpitele, ei jätä huomioimatta ketään, ei hylkää, ei kosta, ei vaadi. Hän on rakastava, huomioiva, opastava, ohjaava, neuvova, huolehtiva, kuunteleva ja ymmärtävä. Jumala näkee meissä jokaisessa vain mahdollisuudet. Usko tai älä, Jumala katsoo meitä kaikessa ja kaikkialla Jeesuksen Kristuksen työn läpi. Kun hän näkee heikkoutemme, hän katsoo poikaansa, joka onnistui ja oli vahvaakin vahvempi.

Jumala on etsijä. Hän etsii tämän päivän ihmistä, vaikeuksissa olevaa, rääkkääntynyttä, yksinäistä, hyljättyä, pettynyttä, kaunaista, katkeroitunutta, petettyä, huiputettua, taloudellisissa vaikeuksissa olevaa, avionrikkojaa, yksinhuoltajaa, elatusvelvollista, avioeron kokenutta, nuorta ja vanhaa, lasta ja aikuista. Aivan samoin hän haluaa löytää hyvin menestyvät, vauraat, ja sellaiset, jolla on asiat kunnossa. Eli hän etsii aivan tavallisia tämän päivän ihmisiä: Sinua ja minua. Anna löytää itsesi!

Psalmi 34

”Minä kiitän Herraa joka aika, hänen ylistyksensä on alati minun suussani. Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistansa.” (Ps 34:2,7)

Jumalalla oli varattu Daavidille paljon. Aluksi Jumala erotti hänet rotevien veljiensä keskeltä heikoimpana lenkkinä omalle palkkalistalle.. Heikosta tuli väkevä. Vain vaivaiset viisi kiveä, ja hän kaatoi maahan pelottavan ja mahtavan Goljatin. Taustalla vaikutti Jumala. Sotatantereella Daavid oli ylivertainen. Sielläkin vaikutti Jumala. Jumala varusti Daavidin aina täydellisesti jokaiseen tehtäväänsä, koska hän oli Jumalan valittu. Jumalan armo ylsi jokaiseen Daavidin väärään valintaankin.. Jumalan armo kulki Daavidin rinnalla ja otti pois mitä hirvittävimmät ja kauheimmat syntien seuraukset.

Meidän tulee aina muistaa, että Jumala on mukana väkevyytensä ja mahtavuutensa kanssa usein pienessä ja mitättömässä. Mitä suuremmat vaikeudet ja ahdistukset, sitä komeammat saavutukset ja voitot. Mitä heikomman lenkin näemme joukkueessamme, sitä otollisempi hän on Jumalamme edessä.

Ensimmäinen Samuelin kirja valaisee syvemmälti psamia Varsin mielenkiintoinen episodi.
David oli ennen kaikkea taitava taiteilija, näyttelijä, muusikko – mutta myös, nopeaälyinen, nokkela, positiivisesti luova hullu.

Kun David pakeni hädissään Gatin kuninkaan Aakin luo, palvelijat tavoitellessaan kuninkaansa suosiota, paljastivat kuninkaalle, kuka tämä turvapaikan hakija oli. David näytti olevan aika veijari. Hänelle oli ominaista se, joka meiltä usein puuttuu, suunnattoman sopiva tilannetaju. Hän varasti pääosan monologissa ”Kuinka pelastan nahkani.”

Koska David pelkäsi kuningasta, hän teki jotakin odottamatonta. Nyt hänellä ei ollut mitään menetettävää, oli vain saavutettavaa. Tuntien tilanteen vakavuuden, Daavid pani parastaan ja pisti peliin kaikki osaamisensa ja kekseliäisyytensä. Hän teki jotakin sellaista, mikä ei kuninkaan edessä ole lainkaan viisasta. Kaiken hämmästykseksi hän käyttäytyi juuri niin kuin täysin mielipuoli. Hän raivosi hullun lailla, piirusteli portin oviin ja valutti sylkeä parralleen. Siinä hän peikonomainen tukka hajallaan, päristeli ja roiskutteli vaahtoavaa sylkeään pitkin kuninkaan marmorilattiaa. Pitkästä pakomatkasta repaleiseksi rikkimenneet hihat ja vaatteenhelmat nostattivat kuivan pölyn pitkin huonetta. Tiettävästi kaikki olivat hämillään. Luulen, että Daavidin sisällä alkoi varmaan jossain vaiheessa, ovelasti onnistuessaan, tuntua makealta ja maukkaalta. Odottiko hän jo aplodeja? Kuningas Akis ei niitä antanut vaan sanoi voimakastahtoisesti miehilleen: ”Näette kai tekin, että mies on mennyt järjiltään. Miksi teidän piti tuoda hänet minun luokseni? Eikö täällä ole tarpeeksi hulluja muutenkin, miksi toitte vielä tämän hullun minun kiusakseni? Tämäkö minun pitäisi päästää hoviini?”

Parodia oli onnistunut ja Daavid päästettiin omille teilleen. Taisipa saada jopa onnenpotkut takamuksiinsa. Tuskin hän uskalsi pitkään aikaa katsoa taakseen. Sitten vasta, kun oli tarpeeksi kauas hullun hyppyä hyppelehtinyt, vaihtoi mielipuolen ilmeensä ja olonsa normaaliin. Hymy nousi kasvoille ja varmasti hän nauroi partaansa.

Sisimmässään Daavid oli kiitollinen, Jumalalle. Nyt hänen sisällään alkoivat virrata eloisat elämän virrat.
Mielipuolen hypyt ja tanssit vaihtuivat kiitokseen ja ylistykseen ikiaikojen Jumalalle, auttajalle kaikessa ja kaikkialla.

Daavidin harhaillessa autiomaassa johdatti Jumala Daavidin lopulta turvallisesti kallioluolaan. Kun sana Daavidin pakopaikasta levisi, tuli sinne myös hänen lähisukunsa. Pian sinne kokoontui myös joukoittain pulaan joutuneita, velkojien ahdistamia ja katkeroituneita miehiä. Nämä reppanat, yhteensä lähes neljäsataa miestä, saivat nyt itselleen Daavidista luotettavan johtajan.

Daavid oli tajunnut, että on paljon helpompi elää vaikeuksissa, jos jaksaa elää kiitoksessa ja ylistyksessä. Jumala asuu siellä, missä kiitetään. Kiitoksen keskellä parantuu ja unohtaa pahat päivät ja hetket.

Daavidin kiitos tarttui pian jokaiseen hänen kanssansa majailevaan. Luolan uumenista kuului päällimmäisenä Daavidin ylistyshuuto, johon koko läheispiiri yhtyi. Karun erämaan kaiku vastasi mahtavasti:
”Hallelujaa! Ylistäkää minun kanssani Herraa, kiittäkäämme yhdessä hänen nimeänsä. Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä. Autuas se mies, joka häneen turvaa!”(Ps 34:4, 9)

Psalmi 35

”Niin minä kiitän sinua suuressa seurakunnassa, ylistän sinua paljon kansan keskellä.”(Ps 35:18)

Meille kaikille tuttu sanonta kuuluu: ”Kiittämättömyys on maailman palkka”. Kiitos kuuluu jokaisen ihmisen, niin lapsen, nuoren kuin vanhemmankin yleissivistykseen. Se pitäisi olla jokaiselle aivan luonnollinen asia, eikä sen pitäisi edes herättää keskustelua puolesta tai vastaan. Sen täytyy toimia yhtä hyvin maailmassa ja siellä missä liikumme kuin omassa seurakunnassamme. Niitä ei saa koskaan erottaa toisistaan.

Kiitos ilmenee keskellämme monella eri tavalla. Kiitosmieli on ihmeellinen, se näkyy koko ihmisestä: kasvoilta, äänestä, tavasta liikkua, tavasta lähestyä, tavasta kohdata ja tavasta poistua. Näin se näkyy tahtomattamme kehon kielestämme. Se näkyy kasvoiltamme, silmistämme ja huuliltamme. Jollekin kiitosmieli on luonteenomaista, toisille taas jonkun sortin pakottava tarve. Joku kiitos on miellyttämisen ja oman aseman tavoittelun väline, jolloin se on peräti valheellista. Rehellinen kiitos ei koskaan vahingoita eikä saa pahaa aikaan. Kiitoksessa unohtuvat monesti ikävätkin asiat. Kiitoksessa selviytyy monista koettelemuksista ja ahdingoista parhaiten.

Kiitoksen puute voi olla joskus mitä suurin järkytys. Kun jää ilman odottamaansa kiitosta, voi se syöpyä pahana mielenä pitkäksi aikaa sydämeen. Seurauksena saattaa olla hyvinkin pitkä kauna ja lopulta loppumaton katkeruus. Kiitos ei kulu vaikka sitä käyttäisi jopa runsaanlaisesti.

Kiitos tulee olla elämäntapa, persoonallinen elämäntapa. Hyvä ohje on elää alati kiitoksessa. Kiitoksessa ei tarvitse olla aina näkyviä ulkonaisia merkkejä. En itse ainakaan kykene kovasti enää hyppimään ja ilkamoimaan, koska fyysinen kuntoni rajoittaa sitä. Kun sisälläni jupileeraa maukkaasti, se on minun kiitokseni. Näin minä iloitsen ja riemuitsen Jumalastani. Kun kiittäminen on aitoa, se riittää. Itkukin voi olla kiitosta.

Kun näen ihmisten aidosti kiittävän, se saa minut ainakin joskus ihan positiivisen kateelliseksi. Näin kiittäminen tarttuu ja leviää. Yksi aloittaa, toinen jatkaa ja kolmas yhtyy siihen. Kaikella hyvällä on taipumus levitä. Näin kiitoksellakin.

Jos katsomme kiitosta Jumalasta päin niin mitä Sana sanoo? Jumala asuu sanansa mukaan kiitoksessa, ylistyksessä ja palvonnassa. Jumala asuu taivaassa, jossa on vain ja ainoastaan kiitosta. Siellä ei en??ä arvostella eikä olla kiittämättömiä. Taivaassa ei ole siihen enää tarvetta.
Jumala asuu myös kansansa kiitoksessa. Meidän tulee muistaa, että Jumala on keskellämme kaikkialla, joka paikassa – nyt ja aina. Missä on Jumala, siellä on kiitos.

Mikä minua kiitättää? Tietenkin pelastus, syntien anteeksisaaminen ja koko elämäni muuttuminen ja siitä seuraavat Taivaan Isän läheisyys, uskollisuus, huolenpito, johdatus ja yllätykset. Vaikka olen vaikeissa olosuhteissa, tiedän Jumalan täydellisen huolenpidon. Kyse ei ole tilanteesta, jossa elämme – kyse on Jumalan lapsena elämisestä. Jumalan sana on totuus, se kiitättää. Miksi en sitten kiittäisi? Haluan ojentautua sanan mukaan, joka käskee ja yllyttää meitä kiittämään. Haluan totella ja kunnioittaa näin Jumalaa.
Mikä estää joskus oman kiitokseni? Oma inhimillisyyteni. Olosuhteet, joihin olen itse tai perheenä joutunut, omien rakkaiden vaikeuksien kokeminen liian henkilökohtaisesti. Alati vellovat ja vaihtuvat tunnepurkaukset, orastava katkeruus tai Jumalan vastaamattomuus rukouksiini. Oma väsymys, iän tuomat paineet ja monenmoinen fyysinen rappeutuminen. Koskettavat arvostelut ja pahanpuhumiset. Aina ei vaan kiitätä.

Olen usein pohtinut sitä, että kestääkö Jumala kiittämättömyyteni? Olen varma, että Jumala kestää.
Jos ei ole kiitoksen tuntua, se ei ole esteenä jumalasuhteelle, eikä pelastumiselle. Jeesuksen Kristuksen sovitustyö kestää kaiken meistä huolimatta. Halu minulla on, mutta aina jaksa en. Sydämeni kiittää, vaikka se ei aina näy. Tiedän, että Jumala katsoo minuakin kaikessa virheineni, heikkouksineni ja saamattomuuksineni, vain ja ainoastaan, Jeesuksen kautta. Hänen verensä kautta olen hyväksytty juuri tällaisena.

”Jumalan läheisyys ravitsee minut. Sisimmässäni iloitsen ja riemuitsen Hänestä! ”

Psalmi 36

”Kuinka kallis on sinun armosi, Jumala! Ihmislapset etsivät sinun siipiesi suojaa.” (Ps 36:8)

Armo on yksi Raamatun käsittämättömimmistä sanoista. Sen ymmärtäminen on ollut aina vaikeaa ihmisjärjelle. Tätä jumalallista anteeksiantamuksen sisältävää sanaa viljellään paljon, mutta mahtaako se tuottaa sille tarkoitettua satoa tarpeeksi?

Minulle sana armo, on ollut aina ja on edelleen ihmettelyn aihe. Olen aina halunnut päästä sisälle sen suuriarvoisiin salaisuuksiin. Olen aina halunnut löytää yhtymäkohtia omaan elämäni elettyihin tilanteisiin armon kautta. Armoa katsellessa ja tutkiessa eri suunnista, tulee esiin sen mielenkiintoisuus, laajuus, arvokkuus, ihmeellisyys, selittämättömyys, ennenkuulumattomuus ja salaperäisyys.

Osaanko määrittää millään mitalla sen sanomaa? Osaanko nöyrtyä tarpeeksi sen edessä? Osaanko käsittää, kuinka paljon se koskettaa minua? Ymmärränkö, kuinka täydellisesti armo hyvittää väärät tekoni, erehdykseni ja syntini? Ymmärränkö, kuinka paljon sen sisäistäminen auttaisi minua vapautumaan? Kuinka voin käsittää sellaista, mitä ei voi kosketta tai nähdä konkreettisesti? Olenko ymmärtänyt, mistä armo on peräisin? Olenko ymmärtänyt, miksi armo koskettaa juuri minua? Olenko ymmärtänyt, että armo koskettaa kaikkia muitakin aivan samalla tavalla?

Kysymykset ovat vaikeaselkoisia, mutta vastaus on yksiselitteinen: Kysymys on Jumalan sanasta. Kysymys on sanaan luottamisesta. Kysymys on uskosta. Vaikka en tunne, enkä edes käsitä läheskään kaikkia armon ulottuvuuksia, on kaikki kuitenkin kohdallani täysin totta. Kaikki Raamatussa armosta sanottu on paikkansapitävää, luotettavaa ja totuudenmukaista. Yksinkertaisesti armo on Jumalan lahja minulle, minusta ja menneestä riippumatta. Armo on kuin valumaa jäänyt hana, josta vuotava kirkas vesi pesee alati minua puhtaaksi. Jumalan sanasta löydän useita lupauksia siitä, ettei hän väännä armon hanaansa kiinni. En elä, enkä tule autuaaksi järjen päätelmillä, vaan uskosta Jeesukseen Kristukseen ja uskomalla armon todeksi omalle kohdalleni. Näin se on mahdollista omallakin kohdalla.

Olen aina osoittanut Jumalalle kiitollisuuttani siitä, etten ole viisas, enkä edes turha järkeilijä. Haluan olla lapsenuskoinen. Haluan uskoa kaikki todeksi, mitä Jumala sanassaan sanoo. Eikö ole yksinkertaista?

Psalmi puhuttelee minua erikoisesti sanomallaan: ”Kallis armo – siipien suoja”. Armon syvyys tulee ilmi siinä, mitä kaikki maksoi. Armolla on ollut kallis hinta. Armon maksuyksikkö ei ole pienempi kuin ääretön. Siitä seurannut Jumalan siipien suoja on arvokkaampaakin arvokkaampaa.
Kaikki minun takiani. Kaikki sinun takiasi. Kaikki meidän takiamme.

Jumala antoi minulle mahdollisuuden uuteen elämään. Hän teki minusta uuden luomuksen. Hän antoi minulle mahdollisuuden elää täysipainoista ja puhdasta elämää lähellään. Hän antoi minulle tulevaisuuden ja toivon. Hän antoi minulle pitemmän elämänkaaren, minkä olisin ansainnut. Hän antoi minulle mahdollisuuden seurata omien lasteni ja lastenlasteni elämänvaiheita. Hän antoi minulle mahdollisuuden viedä sitä rukouksen viestikapulaa eteenpäin, jota vanhempani kantoivat yhdessä aikansa. Nyt oma äitini on kantanut sitä tiukasti käsissään jo kokonaista kahdeksankymmentä vuotta. Hän oli saanut sen aikanaan omalta äidiltään, joka tuli uskoon seitsentoista- kesäisenä. Mummolleni viestikapulan luovutti valtameren takaa isoisäni veli, joka toimi siellä pappistehtävissä 1800- luvun loppupuolella.

Onneni on ollut olla esirukousten lapsi. Olen ollut kätkettynä Jumalan siipien suojaan jo paljon ennen syntymääni. Olen luvannut Jumalalle, että olen omalta osaltani valmis jatkamaan tätä kauan sitten aloitettua rukousketjua. Tahdon, että koko oma perhekuntani tulee kohtaaman Jumalan armon ja rakkauden salaisuuden.

Olen valmis rukoilemaan rakkaitteni puolesta, satoi tai paistoi. Olen valmis taistelemaan heidän puolestaan, jyrisi tai salamoi. Jumala minua kaikissa lupauksissani armahtakoon.

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”
(Hebr:11:1)

 

LÄHELLÄ SYDÄNTÄ

Armollisia tuntemuksia

Mies, jonka kanssa vietän yhteistä nimipäivää, toivottaa lähettämissään kirjeissään armoa ja rauhaa. Hän kirjoittaa sen tulevan Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Tämä, jos mikä, tuo esille kirjoittajan sydämen asenteen. Vaikka asiat, joita hän käsitteli, olivat usein vaikeita, tulivat ne aina kirjeissä esille armosta ja rakkaudesta käsin. Näin vastaanottajien oli helpompi hyväksyä ja ymmärtää sanoman sisältö ja ojentautua sen mukaan. Tässä on esimerkki meille kaikkiin elämämme päiviin ja hetkiin siitä, kuinka kohtaamme ihmisiä arjessa.

Mitä minulle merkitsee tämä Jumalan armo? Se on kaikki. Se on elämäni. Se on elämäni elinehto. Se on elämä, jota hengitän. Ilman Jumalan armoa en olisi tässä. Viiksekäs viikatemies olisi korjannut minut liekkeihinsä jo kaksikymmentä vuotta sitten, jos en olisi saanut tätä, niin kallista, armoa lahjaksi.

Jumala oli antanut oman poikansa kärsiä, huutaa ja kuolla ristinpuulla elämäni virheitten tähden. Juuri tässä verellä värjätyssä ristinpuussa tuli armo kerran täydelliseksi. Tähän ristiin oli kaiverrettu pysyvästi perinpohjaisen armotyön tekijän nimi: ”Jeesus, juutalaisten kuningas”. Juuri tämä risti koitui minunkin päivieni pelastukseksi. Risti antoi minulle tulevaisuuden ja toivon. Risti näytti minulle Jumalan sydämen asenteen ja mielenlaadun. Risti näytti minulle armon ehtymättömyyden. Risti kantaa minut läpi vaikeuksien, murheiden, tuskien, perille iankaikkisuuteen, loppumattomaan iloon ja yhteyteen Jumalan kanssa.

Jumala tiesi hätäni, hän tiesi tuskani. Hänellä oli minunkin elämälleni oma, tarkkaakin tarkempi suunnitelmansa. Hän halusi toteuttaa sen.

Kirjassani ”Elämän palapeli??? kirjoitan löytämästäni Jeesuksesta näin:

– ” Sisäistyi sanoma. Tuli vierelle ystävä, auttaja, lohduttaja ja anteeksiantaja. Tuli takaisin lapsuuden ilo ja seesteisyys. Kaiken sen antoi ristin mies, Jeesus Kristus, vapauttaja ja kaiken uuden antaja, mahdollisuuksien antaja. Hän otti harteiltani taakan. Hän otti sydämestäni tuskan. Hän poisti syyllisyyden, pelon ja pahuuden paljouden. Hänen rakkautensa oli ääretön. Rakkaus, joka kestää ja peittää syntisyyteni. Rakkaus, joka peittää huonouteni. Rakkaus, joka peittää epäonnistumiseni. Rakkaus, joka on ansaitsematonta armoa. Se on armoa ilman suorituksia, paineita ja turhanpäiväisiä yrittämisiä. Ristin mies onnistui kaikessa, minun tähteni.

Olen joutunut tekemään paljon työtä ja näkemään vaivaa käsittääkseni armon omalle kohdalleni sellaisena, kun minua rakastava Taivaan Isä on sen tarkoittanut. Jääräpäisyyteni tuotti pikkuhiljaa minulle tulosta, mutta vain ja ainoastaan Jumalan armosta. Kun minua oli osoitettu taas eräänkin kerran sormella menneisyydestäni ja tapani mukaan huusin ja itkin Jumalani edessä kelvottomuuttani, sain korviini taivaallisen täsmävastauksen:

– Pauli, jos joku epäilee syntiesi anteeksisaamistasi, ei hän epäilekään sinua vaan hän kohdistaa epäilyksensä minuun. Hän epäilee Poikani Jeesuksen Kristuksen täydellistä onnistumisesta Golgatalla.

Toisen kerran tuskanhuutojen keskellä, pahojen painostusten alla, Jumala nosti aivan kuin hengessä Raamattuni pääni päälle. Se oli keskeltä avoinna ja suuren käden kannattelema. Kuulin omilla korvillani Hänen äänensä:

– Pauli, katso tätä Raamattua. Siinä on minun lakini, käskyni, käskyni, säädökseni, ohjeeni ja kaikki neuvoni, mutta tiedätkö, että kaiken tämän päälle minä vuodatan armoni.

Kaimani Paavali kertoo kirjeissään totuuden, ja vain totuuden, armosta. Hänen kirjeitään lukiessa, olen pä??ssyt hieman pintaa syvemmälle. Siksi rohkenen tänään sanoa: ”Jos laki nousee uskonvaelluksessa päällimmäiseksi, on se aikamoinen ansa, josta on vaikea päästä vapauteen. Minulle täydellinen armo ei ole yllyke syntiin, se on yllyke ja tie täydelliseen vapauteen. Rakkaudesta Jeesukseen, en tahdo tehdä mitään tahallista pahaa tai sellaista, mikä loukkaa häntä. Vajavaisena tarvitsen kuitenkin armoa joka hetki. Armo on aina mukanani, koska Jumala on kaikkialla.

Tahdon elää lopun el??määni vain ja ainoastaan armosta käsin. Tuntuu siltä, kun olisin isoon Jumalan narukerään hellästi piilotettu aarre. Eikä sitä armonkerää Jumalani anna kenenkään koskaan repiä rikki tai edes yrittää aukaista.”

Tikulla silmään

”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?” (Jes 43:18-19)

Täytyy katsoa eteenpäin, eikä muistella mennyttä. Ei ole oikein kieriä eltaantuneessa tervassa ja kostuneessa tuhkassa. Näin vuoden alussa annan itselleni kuitenkin luvan katsoa sen verran taakseni ja tuoda eteesi palasen kirjastani ”Elämäni palapeli”:

Vanhojen kaivelu on aina väärin. Vaikka itse olen perso kuokkimaan mennyttä, en ole koskaan jaksanut ymmärtää oman peltoni möyhentämistä. Näin raadollinen olen. Oman rikkinäisen elämäni parasta ja lohduttavinta oli ja on edelleen vaimoni Marketan suhtautuminen entiseen. Kiitoksenkäsi sydämellä voin sanoa, että hän ei ole ainuttakaan kertaa kaivellut minun menneisyyttäni. Se tarkoittaa ei kertaakaan! Ei koskaan! Varmaan hänellä, jos kellään olisi ollut aihetta. Hän ei ole koskaan edes vihjaillut menneestäni. Hän on ollut ainoa, joka on nähnyt minut uskoontulohetkestäni niin puhtaana, kuinka puhtaaksi Jumala saa Jeesuksen verellä pestyksi syntisen ihmisen.

Parisuhteemme alkujaksossa toimimme tietämättämme niin, että toinen rohkaisi toista kestämään. Välistä toinen oli vahvempi, välistä toinen. Aikaa myöten oli useimmiten vahvempi se, joka näytti heikommalta. Monesti se vahvempi oli vaimoni.

Jumala on antanut paljon löytöjä. Itse olen joutunut pakostakin hakeutumaan tiiviiseen jumalsuhteeseen. Onnekseni. Apu löytyi usein Raamattuni lehdiltä. Olen huutanut yksinäisyydessäni kohti taivasta ja saanut vastauksia. Olen pyytänyt ratkaisun avaimia omaan henkilökohtaiseen elämääni ja saanut niitäkin. Koska aivokapasiteettini ei ole kovin valtava, on minussa paljon lapsenmielisyyttä. Onnekseni. Se, jos mikä, on auttanut ymmärtämään Jumalan sanaa. Uskon moneen asiaan ymmärtämättä sitä edes itse.

Lapsenuskoisena olemme molemmat vaimoni kanssa astuneet yhteistä polkuamme. Jumala on näin johdattanut meitä muitten mielipiteistä huolimatta. Tiedämme, että niitä lukemattomia hyviä asioita, joita avioliitossamme on tapahtunut, ei olisi tapahtunut ilman Jumalan siunausta. Monien pettymykseksi olen selvinnyt uskoontulovuoteni Jumalan suuressa armovarjeluksessa. Avioliitto on suojannut minut joutumasta niihin ongelmiin, jotka olivat ennen minulle elämäni heikkoja alueita.

Omat armon kokemukset ovat olleet vapauttavina vastauksina omiin kysymyksiini. Pyhä Henki on kirkastanut minulle omia vaikeita, menneitä elämäni alueita. Olen halunnut löytää vapauden, ennen kuin olen täysin toivoton. Olen hyvin usein pyytänyt Jumalalta, että hän voisi antaa minulle niin herkät aistit, joilla oppisin tajuamaan hänen puhettansa. Tiedän sen yliluonnolliseksi, mutta en suinkaan mahdottomaksi. Jossain vaiheessa aloin aistia asioita aivan uudella tavalla. Useat kokemukseni liittyvät juuri omiin kaikista vaikeimpiin elämänhetkiini.

Kerran Raamattua lukiessani luin Jeesuksen ristillä tekemästä työstä, ja sain vastauksen:

– Pauli, jos joku epäilee syntiensi anteeksisaamistasi, ei epäilekään sinua vaan hän kohdistaa epäilyksensä minuun. Hän epäilee Poikani Jeesuksen Kristuksen täydellistä työtä Golgatalla.

Toisen kerran tuskanhuutojen keskellä, pahimpien painostusten alla, Jumala nosti aivan kuin hengessä Raamatun pääni päälle. Se oli avoinna ja suuren käden kannattelema. Kuulin omilla korvillani Hänen äänensä:

– Pauli, näet tämän Raamatun. Siinä on minun käskyni, lakini, säädökseni, ohjeeni ja kaikki neuvoni, mutta kaiken tämän päälle minä vuodatan armoni.

Eräänä yönä murehdin taas keskellä yötä monia vanhoja kipeitä asioitani, minulle ikään kuin näytettiin Raamattu ja sen läpileikkaus. Ajatuksiini annettiin vain yksi kysymys:

– Missä vaiheessa Jeesus sovitti maailman synnit?

Tämä selvitettiin minulle näin:

– Ensin olivat Vanhan testamentin käskyt. Jeesus opetti elämään niiden mukaan. Hän antoi lisää ohjeita ja neuvoja elää oikein ja vanhurskaasti. Tähän kuuluvat myös osaset avioliitosta, avioerosta ja uudelleen avioitumisesta. Mutta, kaiken tämän jälkeen hän vasta sovitti maailman ristillä. Se poisti kaiken menneen pahan ja toi täydellisen anteeksisaamisen.

Minulle painotettiin ymmärrykseeni sanaa: kaiken tämän jälkeen. Tuskin tästä kokemuksesta on muille ohjeeksi, mutta se oli minua varten ja se vapautti taas yhden osasen mennyttäni. Olen varma, että Jumala puhuu erittäin henkilökohtaisesti jokaisen ymmärryksen tasolle. Minulle hän on puhunut näin ja se riittää. Mielenkiintoista, että Jumala on käyttänyt omaa nimeäni puhutellessaan minua. Nimen sanomiseen on aina liittynyt valtava lempeys. Siihenkin löytyy vastaus Raamatusta. Jumala on kutsunut nimeltä pelastukseen meitä jokaista.

En tarvitse kuulemalleni muitten selityksiä enkä arveluja. Tämä ei ole oppi, jota julistan. Se sisältää vain osan Herrani armotaloudesta minunkin talouteen.

Jeesuksen omat arkielämän esimerkit ovat parasta opetusta siitä, miten meidän itse kunkin tulisi kohdella kaikkia lähellämme olevia. Aviorikoksen tehneen naisen kohdatessaan fariseukset saivat kuulla kysymyksen:

– ”Kuka teistä on synnitön?”

Jeesus ei ollut tuomari vaan vapauttaja. Ei Jeesus sanonut naiselle, että älä etsi itsellesi miestä. Ei hän käskenyt naista elämään loppuelämäänsä yksin. Vahva uskoni on, että hän syleili naista, silitti hänen pitkiä hiuksiaan ja lohdutti häntä taivaallisella rakkaudellaan. Lopuksi hän antoi naiselle vapauttavan vastauksen:

– ”Mene, mutta älä täst edes syntiä tee”

Jeesuksen esimerkit osoittavat, että hän ei hyväksy syntiä, mutta hyväksyy syntiset. Tiedän sanasta, että Jeesus ei hyväksynyt avioeroa, mutta tiedän, että hän hyväksyy avioeron läpikäyneet? Tiedän ihmisten hyväksyvän minut onnistuessani, mutta tiedän myös, että Jeesus hyväksyy minut, kun epäonnistun.

Samoin hän hyväksyy kaikki ne, jotka ovat kärsineet haaksirikon omassa parisuhteessaan, seurakunnasta, lahkosta ja lohkosta riippumatta. Puhkirikki joutuu kulkemaan tien, joka on tarpeeksi vaikea ilman ulkopuolisten painostusta tai loukkauksiakin. Jokainen joutuu rypemään itsesäälissä, tuskassa ja ahdistuksessa tekosiensa takia. Onneksi kaikella on mahdollisuus päättyä täydelliseen anteeksiantamukseen, rauhaan, iloon ja vapauteen. Samoin kuin minä, osa joutuu olemaan hetken pois etulinjasta, mutta toivon, että kaikki pääsevät takaisin täyteen taisteluvalmiuteen, Jumalan rakkauden puolesta. Samoin kuin minä!

”Me astumme yhdessä valmista polkua, jonka Jumala on meille tehnyt. Jokainen askel vie meitä lähemmäksi häntä ja lähemmäksi toisiamme. Me liitämme kätemme yhteen, emmekä enää koskaan ole yksin. Me liitämme rukouksemme yhteen, kunnes sydämemme lyö samaan tahtiin Jumalan ja toistemme kanssa. Me astumme yhdessä, me kolme, eikä kolmisäikeinen lanka helposti katkea. (John & Betty Dreschner)

Mikä pari!

Jumalan maailmassa on paljon asioita, joita ei aina tahdo käsittää. Olosuhteet lyövät kipinöitä väliin omissa ajatuksissa ja elämässä niin että niillä sytyttäisi Osuuskaupan tuoreet halotkin. Arjen matalapaineet haastavat painiin treenaamattoman ja väljähtyneen kroppani. Äkkiarvaamatta ne selättävät ”ylänelssonilla” mattoon. Kuuluu vain kolinaa luista ja läiskettä olemattomista lihaksista. Siinä sitten makaat lapaluut lattiassa toimintakyvyttömänä, surkutellen itseäsi ja nahkasi alle pesiytynyttä itsesääliäsi. Viime vuosi on ollut heikkoutta ja elämisen tuskaa. Varjot ovat näkyneet pilvisinä päivinäkin. Olen ollut kuin vaivainen mato, kuin uupunut korpinraato.

Onnekseni Jumalan maailma on aivan jotain muuta. Kaiken tämän keskellä epäolennainen on menettänyt täysin merkityksensä. Se, joka oli minussa kykenemätön, väsynyt, uupunut, nääntynyt ja voimaton, on nyt voimaa, joka asuu minussa. Tunnen jo tervettä kateutta ympärillä olevia antaumuksellisia ja aktiivisia ihmisiä kohtaan. Silmäni osaavat katsoa heissä Jumalan suuruuden ja läheisyyden. Näen voiman, joka vaikuttaa. Näen jalkoja, jotka ovat innosta ilmassa. Tunnen omissa jaloissanikin pientä nytkähtelyä. Asenteessani on tapahtunut toivomaani muutosta. Nokkani alkaa nousta. Leuka partoineen päätyy pian pystyyn. Lokit eivät enää noki. Jumala on taas alkanut!

Kaikki on hyvin. Jumala on kasvattanut. Jumala on kasvanut. Jumalan lapsena olemisen vapaus on kasvanut. Jumalan lapsena olemisen oikeudet ovat voimistuneet. Sielu ja mieli ovat vilkastuneet. Armo on löytynyt. Armahtavaisuus on saanut vallata sata ja kaksikymmentä kuusi kiloa Jumalan luomaa omaa kuvaansa.. Armo kasvavaa onnekseni yhtälailla elopainoni kanssa.

Olen juuriani myöten saanut kokea, että ilman Jumalaa en olisi yhtään mitään. Olen läpeensä heikko ja vajavainen. Minussa itsessäni ei ole hitustakaan hyvää. Ei auta, vaikka puristaisin hampaat irvessä viimeisetkin mehuni itsestäni. Ei auta, vaikka haalisin sylini täyteen tekemättömiä töitä. Ei auta, vaikka kiipeäisin perä edellä haavan latvaan, näyttäen näin vieressä hurraaville ihmisille omat voimani ja kykyni. Jumala on suvereeni, minusta riippumaton, Hän tekee, mitä haluaa ja parhaaksi näkee. Ei auta minua suorittamiset, ei loppuun väsyttämiset, ei rääkkäämiset. Päätösvalta on Hänellä, kaiken osaajalla, Taivaan tietäjällä.

Se ei pois sulje rukouksiani eikä pyyntöjäni. Se ei sulje pois päivittäistä jumalanpalvelustani. Se ei sulje poia palvelustyötäni. Se ei sulje pois henkilökohtaista yhteyttäni häneen. Se ei sulje lapsenomaista uskoani, jolla tulen edelleen parhaiten toimeen arjessa. Lapsena kuultu laulu on timantti elämäni helminauhassa:

”Jonk on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa. kuin on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla”

Onneksi olen oppinut jotakin lohduttavaa vuosien varrella. Jos väsyn, tiedän, että Pyhä Henki minussa jaksaa. Hän on elämääni annettu suunnattoman suuri voimavara. Hän ei ole sidottu aikaan, ei paikkaan.
Hän valvoo tekemisiäni, puhumisiani, kuulemisiani ja ajattelemisiani. Hän muistuttaa minua oikeasta ja väärästä. Hän antaa virkeitä ajatuksia, antaa oivallisia ohjeita, antaa neuvoja ja virikkeitä. Häneen haluan tutustua vielä lähemmin. Häneen, joka minussa asuu, pysyy ja vaikuttaa.

Mikä ihmeellisintä, Jeesus Kristus on minussa, Kristus minun elämäni keskellä kirkkauden toivo. Valtava lupaus.

Kuka minä olen Kristuksessa? Olen Jumalan lapsi, pesty veressä, uusi luomus, Pyhän Hengen temppeli, vapautettu, kuollut synnille, vanhurskautettu, lunastettu, pyhitetty, pyhä ja syytön, valittu, siunattu, vahva Herrassa, vahvistettu loppuun asti, voittoisa, enemmän kuin valloittaja, perillinen Kristuksen kanssa, sinetöity Pyhällä Hengellä, Hänen tuoksunsa Jumalalle, Hänen kirjeensä ihmisille… Tähän tänään täydellisesti luottaen, aivan kuin Paavali filippiläisille: ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.”

”Jeesus ja minä, mikä pari!”

 

Oikea joulu avautuu ristin kautta

Pidämmekö Jeesusta joulun aikaan seimessä ja pääsiäisenä ristillä, vaikka Jeesus Kristus on todellisuudessa aivan jotakin muuta ja paljon enemmän?

Jeesuksen työ ei tapahtunut seimessä vaan ristillä. Seimi ja risti eivät ole toisiaan vastaan, ne täydentävät toisiaan. Jeesuksen syntymää on juhlittava, mutta Jeesus on pidettävä juhlinnan keskipisteenä. Näin se on juhlaa aidoimmillaan.

Jeesuksen syntymään ihmiseksi liittyy useita vastakohtia. Kaikella on tarkoituksensa. Jumala katsoi viisaudessaan antaa Poikansa syntyä koruttomissa olosuhteissa. Toisaalta Jeesuksen syntymään sisältyy aivan jotain erikoista, ennen kuulumatonta, ensiluokkaista ja taivaallisen loisteliasta. Syntymätapahtuma oli aivan kuin ihmisen. Ero oli siinä, että taivas antoi siemenen Jeesuksen elämään. Jeesuksemme oli ja on Pyhän Hengen ihmeellinen luomus, Taivaan Isän tahdosta

Jumala teki Poikansa syntymästä tähtihetken. Tapahtumasta iloitsi koko taivas enkelkuoroineen. Vaikka Vapahtajamme parkaisi ensimmäisen kerran eläinten syöttökaukalossa, pian hänen ympärillään oli joukko Jumalan lähettämiä, kiittäviä ja ylistäviä ihmisiä. Enkelit olivat ilmestyneet ja ilmoittaneet Vapahtajan syntymästä parjatuille paimenille. Mutta…jos ihmiset olisivat saaneet päättää Jeesuksen syntymäpaikan, tuskin se olisi ollut talli. Siitä olisi ilmoitettu ensimmäisenä loisteliaasti pukeutuneille, syvästi arvostetuille kuninkaille, ruhtinaille ja heidän fiineille rouvilleen. Ihmiset olisivat kiinnittäneet huomionsa ulkoiseen, eivät juhlinnan keskipisteeseen, Jeesus- lapseen.

Ihmisestä syntyy vain ihminen. Jeesuksen syntymään kätkeytyy kristinuskon syvällisin salaisuus, ihmiseksi tullut Jumala. Jumala näytti Jeesuksen syntymässä toimintasuunnitelmansa ja strategiansa: Tasavertaisuus, hyväksyntä ja rakkaus ylitse muiden, armo kaiken yläpuolella. Alkoi armon aikakausi.

Jeesuksen ensiparahdus ei suuremmalti vavisuttanut tallin orsia, mutta hänen viimeinen parkaisunsa ristin puulla vavisutti Golgataa, pyhääkin pyhempänä pidettyä pyhäkköä ja koko Jerusalemin aluetta ja maaperää. Jumalan maailmaa koskettava pauhu on siitä lähtien vavahduttanut maailmaa ja järisyttää sitä edelleen.

Mikä ihmeellisintä, Jeesuksesta ei tullut koskaan kansan odottamaa maallista kuningasta. Kansa ei saanut sitä, mitä odotti. Kansa sai enemmän. Jeesuksesta tuli koko maailmankaikkeuden, taivaan ja henkivaltojen kuningas. Joulun Jeesus ei ole avuton ihmislapsi, vaan auttajamme kaikessa.

Jeesusta on muistettava enemmän, myös jouluna, hänen tekemänsä työn tähden, se, miten hän eli, opetti ja vaikutti. On muistettava hänen luonnettaan, hänen ihmisläheisyyttään ja hänen tapaansa kohdata heikko, syntinen ja hauras ihminen. Tärkeintä on se, mitä Jeesus on minulle tänään. Onko hän minun pelastajani? Onko hän minun vapauttajani? Onko hän minun lunastajani? Onko hän minun rakkaani?

Ihminen syntyy, elää ja kuolee. Elämäntyö jää, toiminta loppuu. Jäljellä jäävät vain muistot. Jeesus syntyi eli ja kuoli, mutta hänen elämäntyönsä ei loppunut. Oikeastaan se vasta alkoi, kun hän kuoli. Tänään hän kutsuu yhä meitä yhteyteensä elämään levosta ja armosta käsin kokonaan Jumalalle.

”Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto” tulee lopullisesti sydämiimme – ristin kautta.

Isä meidän

”Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi. 10. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa. 11. Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme. 12. Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. 13. Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.” (Matt 6: 9-13) 

Rukous sisältää paljon salaisuuksia. Alku puhuu Jumalasta joka on omissa korkeuksissaan taivaassa. Se puhuu Pyhästä ja kunnioitettavasta Jumalasta. Se puhuu Jumalasta, jolla on ainutlaatuinen auktoriteetti ja ainutlaatuinen uskottavuus. Tällaisen Jumalan edessä haluan olla niin nöyrä ja kuuliainen kun vain osaan. Rukous puhuu Jumalasta, joka on minulle Pyhä, eikä kaveri. Jumala on kylläkin minua lähellä, mutta se tulee muistaa, että hän on suurista suurin ja Pyhistä Pyhin. Kaveruus tulee vain Jumalasta käsin. Se on osoitus minulle suuresta armosta, joka on ainutlaatuinen lahja.

Rukous puhuu siitä, että Jumala haluaa valtakuntansa tulevan lähelleni. Se puhuu siitä, että minun on tehtävä oma osuuteni saattamisessa ihmiset hänen luokseen. Se puhuu siitä, että minun on evankelioitava uskottavasti omalla elämälläni läheisilleni hänen ihanasta pelastussuunnitelmastaan. Minun tulee saada ihmiset vakuuttuneeksi Jumalan sanasta ja siitä, että pelastus on tarkoitettu aivan jokaiselle. Minun tulee esimerkillisesti kertoa siitä aivan samoin rikkaalle kuin köyhälle, terveelle ja sairaalle ja yhtä hyvin miellyttävälle kuin epämiellyttävällekin.

Rukouksen vaikein kohta on minulle varmasti se, että pitäisi olla aina valmis sanomaan Jumalalle, että hänen tahtonsa tapahtuu tilanteessa kuin tilanteessa. Onneksi se ei tarkoita sitä, etteikö Jumala ota toiveitani ja rukouksiani huomioon elämäni eri vaiheissa. Jumala kuuntelee taatusti, eikä halua pahoittaa kenenkään mieltä, ei sinun eikä minun. Rukoukseni on vain oltava harras, oikeamielinen ja samalla sinnikäs. Jumala on valmis jopa kääntämään kohtaloni, aivan kuin Raamattu Vanhassa Testamenttissa kertoo siitä, kun Abraham anoi armoa Sodomalle ja Gomorralle. Myös Mooses sai Jumalan toisiin ajatuksiin oman kansansa kohdalla.

Minun on muistettava, että Jumalamme on aina oikeassa ja hän ei tee koskaan virheitä. Siksi on minullekin parasta, että tapahtuu aina ja kaikessa ja kaikkialla vain hänen tahtonsa. Siihen minun on tyytyminen. Jos on näin, on se minulle voitto. Jos pystyn sanoman sydämestäni: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, on se mitä varmimmin Jumalan mielen mukainen rukous. Tällaista rukousta Hän tahtoo kuulla. Se on myös alistumista hänen tahtoonsa ja suostumista kaikkeen siihen, mitä hyvää hän on meille tulevaisuuttamme varten suunnitellut. Jos Jumalan tahto tapahtuu suuressa ja mahtavassa taivaassa, mikä ettei myös täällä matalassa ja kurjassa maailmassa. Sehän on meille kaikille vain eduksi. ollaan rohkeita luottamaan jumalan hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja tasapuolisuuteen.

Rukous puhuu minulle toimeentulostani ja arkisesta elämästäni. Haluan kiittää Jumalaa jokapäiväisestä leivästä. Siitä, jos mistä minun on kiittäminen Taivaan ihmeellistä Jumalaa. Hän on auttanut minut useasti läpi monien taloudellisten vaikeuksien, mutta aina on leipä riittänyt. On riittänyt leivän päällekin lähes aina jotakin hyvää, usein jopa liikaa. Minun tulee muistaa, että kaikilla maailman ihmisillä ei tänäänkään ole mitä syödä ja millä ruumista ravita. Tahdon siunata näitä ihmisiä ja pyytää Jumalaa auttamaan heitä. Tiedän, että pelkkä siunaaminen ei riitä. Jumala tahtoisi varmaan minun tekevän myös konkreettisia tekoja. Usein vain katselen ilmekään värähtämättä, kun televisio näyttää nälänhätää ja puutosta maailman eri kolkista. Jumala minua itsekästä raukkaa armahtakoon. Kaikki tämä laittaa kiittämään tästä päivästä, kodista, työstä, toimeentulosta ja jokapäiväisistä herkuista ruokapöydässämme.

Rukous puhuu velasta. Se puhuu synnistä. Se puhuu anteeksiantamisesta. Siinä Jumala on mestari ennen meitä. Jumala on Pojassaan antanut anteeksi. Se on täydellinen anteeksianto. Ilman sitä en olisi tässä. Ilman sitä ei minulla olisi tätä ihanaa elämää. Ilman sitä en olisi nähnyt ainuttakaan lastenlasta. Ilman sitä eivät yksikään lapseni olisi nähnyt Jumalan muuttavaa voimaa omalla kohdallani. Ilman Jumalan täydellistä anteeksiantamusta ei olisi elämää, ei olisi yltäkylläisyyttä, ai olisi iankaikkisuuden toivoa.

Rukous puhuu, varsinkin minulle, siitä että Jumala opettaisi antamaan anteeksi. On helpotus saada anteeksi, mutta vaikeaa antaa anteeksi. Tiedän, ettei se ole itsestään selvyys. Pystyn antamaan anteeksi vain Jumalani avulla. Ensimmäinen askel siihen on se, että tahdon antaa anteeksi. Jumalalle on aina riittänyt sana: tahdon.

Rukous puhuu siitä, että Jumala haluaa pitää minut kaidalla tiellä. Hän haluaa varjella minua kaikista pahoista teoista, sanoista ja ajatuksista. Hän haluaa, etten tekisi syntiä tahallani. Hän haluaa, etten loukkaisi ketään, en puhuisi tai ajattelisi pahaa kenestäkään, en lähimmäisistä, enkä edes niistä, jotka minua panettelevat. Hän haluaisi minun pysyvän totuuden tiellä. Hän haluaa myös, että elämäni ja puheeni ovat tasapainossa. Näin Jumala tahtoo varjella minut aivan kaikilta Saatanan valheilta, juonilta ja viettelyksiltä.

Rukouksen loppu puhuu selvästi siitä, että Jumala haluaa vapauttaa minut kokemaan ja tuntemaan hänen rauhansa, rakkautensa, vapautensa ja läheisyytensä. Kaikki tämä puhuu minulle siitä, että voin elää tasapainoista, puhdasta, ehyttä, onnellista ja rikasta elämää hänen kanssaan. Olen nyt osallisena hänen täydellisestä armostaan, enkä ole enää orja, enkä lain kirjaimen alla. Näin nautin sekä Pyhän Jumalan, että oman perhekuntani suloisesta rakkaudesta.

In memoriam MATTI KORHONEN

Kaikella on määräaika

”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla” (Saarn 1:1)

Kun tammikuun puolenvälin tienoilla jätin hyvästit yhdelle parhaimmista ja pitkäaikaisimmista ystävistäni, en tiennyt silloin, että se tarkoitti lopullisia hyvästejä.

Nousimme tutut rappuset ja astuimme valmiiksi avoinna olevasta ulko- ovesta lumen tuiskuamaan eteiseen. Saimme lämpimät tervetulotoivotukset. Tössi, joksi Matti Marketta- vaimoani kutsui kotoisasti, sai vastaanottaa vuosien varrella tutuksi tulleet, hellät ja pehmeät halaukset.

Istumme pitkään kolmistaan tupapöydän vahvoilla penkeillä. Takana porisee perunakattila, pöydällä odottaa tuore leipä murtajaansa ja avattu voipaketti ottajaansa. Takan hohtavassa lämmössä huokuu erikoinen levollisuus ja rauha. Myönteinen ilmapiiri kruunaa kaiken. Kaikki tuntuu olevan kohdallaan.

Tapaamme nykyään harvakseltaan, koska nyt asumme, me entiset läheiset naapurit ja työtoverit, aivan eri puolella Suomea. Käymme tavanomaiset keskusteluaiheemme läpi: Mitä lapsille kuuluu? Miten on terveyden laita? Kuinka taulukauppa on käynyt?

Verkalleen, jopa pieni kyynel silmäkulmassa hän kertoo omista rakkaistaan ja heidän tämänhetkisistä elämäntilanteistaan. Aloittaa sen matkasta Leenan perheen luokse Kanadaan:

” Tuntuu, että en ole vielä täysin tervehtynyt pitkästä lentomatkasta. Vanhat vaivat kivistää. Oli tuskallista ja vaikeaa jättää toista lastaan odottava tytär sinne kauas Kanadaan, kun tietää, että ei näe heitä taas pitkään aikaan…mutta joulu oli ihana, kun muut lapset kävivät katsomassa…yhdessä syötiin, iloittiin ja nautittiin…Tulevaa torstaita odotan, silloin pitäisi ratketa suuri taulukauppa. Se on taas niitä lupauksia, joita on elämän varrella tullut ja mennyt.”

Samassa ystäväni alkaa kertoa tarinaa eräästä taulun ostajasta, hekottaen niin, että vahva pöydän kansikin notkuu:

”Mies, suuri kiho naapurikunnasta, kävi kesällä täällä Hunningolla ja ihaili pitäjän rajalta piirtämiäni tauluja ja kuolasi jokaisen niiden edessä, teki tilauksen muutamasta jättitaulusta ja toivoi niiden aiheeksi oman pitäjänsä jylhiä kalliomaisemia. Tein ja vein näytille. Muuten hyvä, mutta olivat vähän väärästä paikasta. Innostuneena kiipesin pian taas pitäjien väliselle rajakalliolle ja tein uudet luonnokset. Jonkun ajan päästä sain kihon kanssa sovittua uuden näyttöajankohdan, nyt Helsinkiin. Siellä asetin ne kyseisen herran eteen tutkittavaksi. Hän katseli tauluja hymyssä suin, innostuneena, edestä ja takaa, tutki ja ihmetteli. Ihastui ja iloitsi. Kertoi niiden olevan juuri sellaisia, mitä oli hartaasti toivonut. Sepittää oman tarinansa taulusta, jos toisesta. Tarinat vievät melkein minutkin tuntemaan kanervien ja mäntyjen kesäisen hajun sieraimissani. Näen ajatuksissani jo rullatun ja muhkean setelipinon. Aikansa katseltuaan ja kehuttuaan kuplille mies ojensi kätensä ja kiitti suuresta vaivannäöstäni. Kaupanteosta ei puhuttu sanan sanaakaan…äh…että silleen…tilaustöitä suurelle etelän herralle!

Tuttua meille molemmille tällainen kaupanteko. Kaikki kävi niin kuin moneen kertaan aikaisemminkin. Se, mikä Matissa oli näissä tilanteissa erikoista, oli se, ettei hän liiemmälti koskaan hermostunut. Tuhahti kerran, jos toisen ja sitten päästi kuin pisteeksi tekemättä jääneelle kaupanteolle hersyvän naurunsa. Näin tekee vain mies, jolla on leikkisä ja sopeutuva sydän.

Usein hän kertoi ristineensä kätensä puolestani. Hän, jos kuka, näki vuosia sitten ainoana ihmisenä täydellisesti elämäni rappioitumisen ja loppuni lähestymisen. Matti oli ainoa, joka ymmärsi ja osasi antaa tukensa omien henkilökohtaisten tuskieni, ahdistusteni ja vaikeitten elämänvaiheitteni aikoina. Hän ei ainoastaan seurannut sivusta vaan hän eli niitä kanssani. Hän ei tuominnut. Hän puolusti ja puhui puolestani. Kun elämäni koki täyskäännöksen, oli Matti se, joka halusi läheltä seuranneena tuoda ilonsa kaikkien muittenkin tietoon. Muistan, kun hän kirjoitti kauniisti paikallislehdessä uskoontulostani.

Tuoreessa muistissani on, kun vajaa pari kuukautta sitten soitin Matille ja kerroin oman lapsenlapseni vakavasta sairastumisesta. Hän kuunteli osaa ottaen ja sanoi hän minulle ääni väristen muistavansa ja rukoilevansa pikkumiehen puolesta. Eikä se jäänyt pelkästään tähän. Lähes joka viikko sen jälkeen hän soitti ja kysyi, kuinka lapsenlapseni jaksaa. Tämä oli Matin tapa osoittaa välittävä ystävyys. Tämä oli Matin tapa osoittaa yhteys Taivaan Isään. Se lämmitti.

Ihailin häntä aina siitä, että hän ei ollut koskaan altis ulkopuolisten mielipiteille. Hän naurahti tavallisesti, jos joku oli soittanut ja haukkunut tai jopa uhannut tappaa hänet, iskevien kirjoitustensa takia. Hän oli umpirehellinen, laajasydäminen ihmistuntija ja viisas ajattelija, hieno ja taitava taiteilija. Hän sai erinomaisilla kirjoituskyvyillään ja – tyylillään tarpeeksi sekä vastustajia, että ymmärtäjiä. Ja siitä hän nautti!

Perunakattila rätisee ja paukkuu liedellä jo ilman vettä. Tössi pelastaa Matin pääpäivällisen viime hetkessä. Puhelin soi. Matti kaivaa sen rintataskustaan ja vastaa siihen niin useasti kuulemani tutut sanat:

”Hei, kulta pieni!”

Soittaja on yksi hänen neljästä rakastamastaan tytöstä. Matti puhuu lempeästi. Tiedän, että hän on tehnyt ja tekee edelleen kaikkensa, että saa tuntea rakkaittensa läheisyyden. Hän on ikävöimisen ykkönen. Ei hän ole sitä koskaan peitellyt, eikä peittele vieläkään. Pehmoinen mies, sisältä ja päältä.

Opin häneltä paljon. Hän opetti minulle kulkukauppa- ideologiansa. Hän opetti minua suhtautumaan tasapuolisesti ihmisiin. Hän opetti minulle sanomaan rohkeasti mielipiteet nykytaiteen roskasta. Hän opetti minua paljon sanoillaan ja sanonnoillaan.

Nyt hän on poissa. Puhelut Pyhäsalmesta minulle ovat loppuneet. Ei kuulu enää keskustelun taustalta kynän raaputus, se, joka oli hänen lapsilleen niin tuttu ja turvallinen. Jää aivan liian paljon tyhjää.

Matilla oli tapana sanoa aina kuullessaan jonkun tuttavansa siirtyneen ajan toiselle puolelle mieleeni painuneet sanat. Ne kaikuvat korvissani edelleen. Nyt sanon ne hänelle, suurella kaipauksella:

”Kevyet mullat, Matti!”

TAIVAAN NÄKÖVINKKELI

Hyvän, pitkäaikaisen ja parhaan ystävän yllättävä kuolema on saanut minut vakavasti ajattelemaan syvästi elämän totuuksia. Kerta toisensa jälkeen ajatukseni on täyttänyt kysymys ”Olenko valmis?” Tuttu kysymys, mutta koskettaako se minua? Ymmärränkö sen syvän merkityksen. Onhan se Jumalan antama kysymys koskien omaa iankaikkisuuttani. Syntyminen on elämän alku. Elämä on lahja. Kuolema on voitto. Ne ovat Jumalan totuuksia, jotka pitäisivät olla, ei pelkästään tiedossani, vaan ajatuksissani, aina elämäni jokaisena hetkenä. Tämän tiedon pitäisi myös kulkea omille lapsilleni ja lastenlapsilleni sekä jokaiselle läheiselleni. Ihmisen poislähteminen on hyvin tavallista ja jopa arkipäiväistä. Ei siihen saisi liittyä liiemmälti dramatiikka. Se kuuluu jokaiselle. Se on luonnollista. Se on Jumalan tapa ottaa ihminen omakseen, lopullisesti.

Maallinen elämä ja siihen liittyvät arkiset toiminnot ja tekemiset ovat menettäneet suunnattomasti otettaan minusta. Moni asia on muuttunut aivan turhaksi. Olen tyhjä. Olen toimintakyvytön. Olen vailla itselleni niin tuttua tarmoa ja toimintaa. Sisällä on suru, joka tulee välillä parahtaen, välillä itkuhuudoin. Välillä ei jaksa edes sitäkään. Ei ole liiemmälti uusia suunnitelmia. Tuntuu, ettei olisi edes huomista. On vain tämä hetki ja väsymys.

Vaikka en ole Jumalan toimintatavasta viime kuukausina, paljon ymmärtänytkään, olen saanut osakseni jotakin sellaista aitoa taivaan tuntumaa, jota en olisi edes odottanut. Olen löytänyt, jos en muuta, niin ainakin yhden, aarteen. Olen löytänyt aivan uuden tavan katsoa ja tutkistella tapahtumia ja elämän tilanteita. Olen ymmärtänyt ja osannut katsoa jotain taivaan näkökulmasta. Ennen kaikkea niitä synkkyyksiä, jotka ovat olleet murtamassa ja kaatamassa minut toivottomuuteen. Taivaan näkökulmasta näkyy vain toivoa ja armon sisältämää tulevaisuutta. Perhekuntaamme kohdanneet vakavat sairaudet ovat saaneet aivan toisenlaisen näkökannan. Se on kaukana inhimillisestä ja totutusta.

Olen huomioinut myös, ettei se olekaan tärkeää, kuinka minä itse asioitani ja elämääni suunnittelen, vaan se, mitä Jumala on aivoitellut. Vaikka se olisi minulle täysin käsittämätöntä ja aluksi jopa vastentahtoista, tulee minun oppia tietämään, että Jumala on Jumala. Jumala toimii aina kohti parasta päämäärää. Hän on se, joka katsoo täysin taivasvinkkelistä kaikkia elämääni liittyviä asioita. Hänellä on oikeus. Hänessä on herruus.

Pyrin olemaan kiitollinen. Tahdon sitä, ymmärrän tahi en, osaan tahi en. Tahdon kuitenkin. Olen kiitollinen siitä, että Jumala on kaikesta huolimatta hyväksynyt minut. Hän kutsui minut omalla nimelläni suuresta roskasakista. Hän alkoi kasvatukseni ja tekee sitä, omaksi onnekseni, edelleen. Hänen pitkämielisyydestään ja uskollisuudestaan saan olla iäti kiitollinen.

Minulla ei ole minkäänlaista osaa mihinkään elämäni nostevaiheeseen. Vaikka tein elämästäni sietämättömän, oli Jumalalla onneksi minullekin suunnitelma. Jeesuksen ristillä vuodatetun veren ansiosta olen se, mikä olen. Risti on kaiken takana. Jo siellä minut vapautettiin elämään ihmisarvoista elämää. Jo siellä minulle valmistettiin armo tätä päivää varten. Siellä annettiin minulle elämä. Siellä avattiin minulle tie kaikkein kalleimpaan, iankaikkisuuteen. Nyt tahdon tehdä oman osuuteni, kaikkeni, jotta minäkin saavuttaisin joskus voittopalkinnon. Kaikki rakkaudesta ja kiintymyksestä Häneen, joka minua rakastaa.

Jumalan armosta olen se, mikä olen. Olen Jumalan valittu. En sen enempää, enkä vähempää. Tahdon vihdoinkin suostua kaikkeen Jumalan minulle antamaan. Hän tietää, mitä milloinkin tarvitsen. Saan ottaa kaikki vastaan rakkaudesta ja armosta. Siitä kiitos!

Harmaatuvan ukon ajatuksia

Vanheneminen on vain asenne. Se saapuu hiipimällä, mutta siihen pitää tottua. Ihmisen elämään kuuluu luonnollinen rappeutuminen iän mukana. Vanhetessaan ihminen vääjäämättä väljähtyy. Se on täysin luonnollista. Ihminen on juuri niin vanha ja heikko, kun hän itse sen kokee. Joillakin on taipumusta tuijottaa ainoastaan täytettyihin vuosiin. Itse olen tehnyt selväksi kaksi asiaa: Ensimmäiseksi on hyvä, jos jaksaa joka päivä, aamuin illoin, jopa useamminkin, katsahtaa peiliin. Silloin ei huomaa vanhenemistaan, eikä näe etenevää prosessia. Jos katsoo harvakseltaan, vaikkapa vain kerran vuodessa, näkee rajun muuttumisen. Toiseksi, ei pidä päästää nahkaa roikkumaan. Rypyt pitää poissa ainoastaan vuosittainen muutaman lisäkilon hankkiminen.

Sairauksien kohtaaminen on myös väistämätöntä. Harvassa ovat ne, jotka selviävät mummoiksi ja papoiksi potematta päivääkään. Toiset pääsevät vain niukemmilla kivuilla kuin toiset. Itse olen saanut kokea monenkirjavaa. Ihmisestä itsestä riippuu, haittaako se elämän tahtia. Välillä se on hidastanut ja välillä jopa pysäyttänyt, mutta lopulta rattaat ovat alkaneet taas pyöriä normaalisti. Ei pidä tuijottaa sairauksiin, vaan niistä selviämiseen. Ei pidä tuijottaa edessä olevaa muuria, vaan ajatella mitä on muurin takana. Ei pidä hukkua rajuilmaan vaan ajatella sitä raikkautta, mitä on rajuilman jälkeen.

Ajatukseni sairauksista ja sairastamisesta ei ole Jumalan parantamista vastaa. Uskon täysin Jumalan mahdollisuuksiin kaikessa ja kaikkien kohdalla. Jumala ei tee koskaan virheitä yhdenkään kohdalla. Jumalalla on vain tapana parantaa kenet, koska, missä ja miten hän haluaa. Minun kohdalla hän toimi minulle parhaalla katsomallaan tavalla. Prosessi oli erittäin monivivahteinen ja monimutkainen.. Se oli tehokkaampi, koskettavampi ja vaikuttavampi kuin osasin edes uneksia. Se kosketti syvästi ja pysyvästi jokaista elämäni aluetta.

Mutta, mitä kaikki opetti? Sairaus toi minut lähemmäksi Jumalaa. Se toi syvyyttä rukouselämääni. Se toi kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä ja periksiantamattomuutta. Se opetti elämään olosuhteiden yläpuolella. Se opetti luottamusta ja rauhaa. Se opetti olemaan narisematta turhan pienistä kivuista ja puutteista. Se opetti näkemään ympärilläni sairastavat. Se opetti arvostamaan terveyttä. Se toi minut paikalle, josta näen lopultakin vain Jumalan mahdollisuudet. Se opetti kokemaan Hänen loputtoman hyvyytensä ja uskollisuutensa. Se toi minut iloon. Se toi minut armoon, jota en olisi saanut kokea muuten näin rikkaasti. Sairaudella Jumala näytti minulle oman heikkouteni, pienuuteni ja mitättömyyteni. Miksi Jumala rakastaa minua niin paljon, että paransi minut? Minusta kaikki tämä on Jumalan ihmetöiden toteutumista elämässäni.

Nautin elämästä. Nautin terveydestä. Nautin tästä päivästä.

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen” (Ps 8: 4-5)

Sain lopulta, minäkin, vielä aikuisiän diabeteksen, joka tarkoittaa tässä vaiheessa seitsemän tabletin lisäksi vielä kolmea lisätablettia päivässä. Koura on nyt lääkemittakuppini. Tuntuu, kuin kaikki taudit ja tartunnat mitä maapallo päällään kantaa ovat nyt nahkassani ja sen alla. Siitä huolimatta en kuulu siihen ihmisryhmään, joka elää sairauksien ehdoilla. Pikemminkin sairaudet elävät minun ehdoillani. Ne tulevat siinä rinnalla aivan samoin, kuin vaatetukseni. Ne ovat pakollisia, kun olen tässä iässä. Pääasia, että muisti pelaa sen verran, että osaa ottaa vaadittavan määrän pillereitä aamuin illoin. Siinä ainoa vaiva.

Toki terveellinen elämäntapa saattaa auttaa elämän laadussa ja määrässä. Ihminen löystyy ja kuivuu joka tapauksessa ajan myötä, oli sitten himo lenkkeilyyn, urheiluun tai kunnon ylläpitämiseen. Paikat lonksuvat ja eivät kestä sitä samaa rasitusta, mitä ne kestivät nuorempana ja sitkeämpänä. Pistää sinne tänne, jänteet katkeilevat ja eltaantuvat. Yksi paikka väljähtyy, toinen kiristyy. Lopulta moni paikka ihmisruumiissa lopettaa kokonaan toimintansa.

Moni on lähtenyt hiihtoladulta, lenkkipolulta tai vaikkapa maratonilta. Joku hurratessaan jalkapallokatsomossa ja toinen salamaniskusta pesäpallokentällä. Ei auta, missä olet, mitä teet ja kuinka paljon, kun lanka kerässäsi loppuu.

En tarkoita sivaltaa sanojani kuntoilua vastaan. Kohtuus kaikessa. Mutta kaikessa jossa mennään äärimmäisyyteen, tai jos jostakin tulee pakkomielle, ei se välttämättä aina paranna elämisen laatua. Ihmisestä tulee kireä, kiukkuinen ja lyhytpinnainen, oman asian puolesta taisteleva ja paasaava. Lopulta saa sitten olla kaiken keskellä yksinään.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut hupsut naisihmiset haluavat seitsemänkymppisinä näyttää vielä kaksikymppisiltä. Nahka vedetään niin tiukalle, että rotu muuttuu. Kaulan löysyyttä ei voida korjata edes pyykkipojalla niskanapin takaa. Se, jos mikä paljastaa turhat nuorennusyritykset. Ihmisen on näytettävä ikäiseltään. Toinen hupsu ihmisryhmä on kehonpullistelijat, jotka treenaavat lihaksistonsa näyttämään räjähtämässä olevilta kumimassalta. Syödään pillereitä ja hormonia. Ahmitaan kasvuturvetta ja Kekkilän ihmelannoitetta. Ihaillaan peilin edessä ylävartalon kasvua ja saavutettua lihaksistoa. Ollaan tyytyväisiä lihaan, josta rasva on kaukana. En tiedä, kuinka moni emäntä haluaisi sellaisen epämuodostuneen ja rasvatun möhkälekimpun ihollensa. Voi olla, että me pohjalaiset tosimiehet jäätäisiin sittenkin toiseksi. Mutta, ihmisen pitää saada olla ihminen. Nuori tai vanha, rypistynyt tai ei, ihminen on aivan samalla tavalla Jumalan kuva kuin vastasyntynyt.

Pihtipieletkään eivät riitä aina, kun kävellessäni huojun meriveneen tavoin puolelta toiselle. Tavarat eivät tahdo pysyä kädessäni, kun puristusote herpaantuu kädessä ja toisessa. Ajatus pätkii päivä päivältä aina enempi ja enempi. Nimet tulevat usein jälkijunassa. Vatsa roikkuu, kaksoisheltta leuan alla rypistyy entisestään. Jalat kipeytyvät kävellessä. Sydän hakkaa epätasaista rytmiä milloin enemmän, milloin vähemmän. Päässä vinkuu ja suhisee yötä päivää. Otsanahka kiristää ja nenässä kasvaa kutisevia karvoja liikaa. Tukka harvenee ja harmaantuu. Silmäpussit silmien päällä haittaavat näkemisiäni.

Usein pitää kysellä asioita moneen kertaan, kun kuulokäytävä alkaa luutua umpeen. Käsistä tulee kurttuiset ja käppyräiset. Sormet vapisevat, kun tekee tarkkaa työtä. Langan neulansilmään pujottaminen on toivotonta. Pienet liukkaat paidannapitkaan eivät pysy enää näpeissä. Kun jotakin putoaa lattialle on laskeuduttava varovasti ensin nojaten seinään, sitten pöydän reunaan ja siitä hivuttauduttava hitaasti alas. Kontallaan tavaroita etsiessä tilanne pysyy hallinnassa siihen sakka, kunnes polvinivelet ovat halkeamispisteessä. Takaisin on noustava varovasti, ettei vaan revähdytä selkäänsä ja lukituta polviaan. Nukkumaan mennessä maailman meno pyörii lakkaamatta. Uni ei tahdo tulla lampolan lampaita laskemallakaan.

Yöllä herää alituiseen vessahätään. On noustava varovasti ja töpöteltävä varovasti. Puolinukuksissa on asteltava mennen tullen varovasti, että ei liukastuisi parketilla liukkaankovilla kantapäillä. Aamulla herättyä pääsee liikkeelle osa kerrallaan. Käyntiinlähtö vaatii totuttelua ja kierroksien lisäämistä asteittain. Muutenkin tuntuu, että kaikki paikat eivät ole vielä auenneet.

Liikakilot painavat ja rasittavat kaikkea liikkuvaa. Se on elämänmittainen koulu. Ihannepainossa pysyminen on huuhaata. Toiset pysyvät aina, toiset eivät koskaan. Jotkut jopa alle ihanteenkin, vaikka syövät porsaan päivässä. Toiset paisuvat ylilihaviksi pelkillä iduilla, mössöillä ja heinillä. Itse olen ollut painontarkkailussa yli puolet elämästäni. Painoni nousee ja laskee aivan kuin hissi. Painontarkkailuohjelmani on jojo-tyyppiä.

Olen laihduttanut satoja kiloja elämäni aikana ja lihonut ne viittätoista kiloa vaille jokaisen takaisin. Välillä olen kevyt, välillä raskas. Onneksi en enää ole kevytmielinen sen enempää kuin raskasmielinenkään. Kaikki, mitä syön, on kevyttä. Paitsi se, mitä syön salaa. Kaikki elämässäni alkaa olla nykyään kevyttä, jopa rakasteleminenkin.

Itse olen, ajoittain ainakin, hyväksynyt itseni tällaisena, mutta ympärillä olevat ovat tavan takaa huomauttaneet raameistani. Moni heistä on ollut aivan syystäkin huolissaan. Mutta niitä en ymmärrä, jotka tekevät sitä ympäristöhygieniasta johtuvista syistä. Ei liikalihava ole vaaraksi ympäristölleen. Eikä liikalihavuuden haju haittaa yhtään sen enempää maailman menoa, kuin himourheilijan kainalokuopista nouseva menovesi.

Minulle ei ole ikikuuna päivänä järkyttänyt liian laihan ihmisen persoona. Hänelle normaalipainoon pääseminen voi olla mieltä rassaavaa. Ei olisi tullut mieleenkään mennä mainitsemaan kenellekään kilojen puutteesta. Se on vaikea pala purtavaksi meille molemmille ääripäille. Normaalipainoinen kohottaa toisia arvostelemalla omaa herneen kokoista itsetuntoaan. Onhan se äärettömän maukasta, kun löytää toisesta joitakin virheitä enemmän, mitä ei itsellä ole. Tyhmyys, törkeys ja ajattelemattomuus ovat huomattavasti huonompia ominaisuuksia ihmisellä verrattuna ihmisen ulkonäköön ja kokoon. Millä muulla sitä maatiainen näyttää vaurautensa, kuin läskillä luitten jatkeena.

Minulle riittää se, että pysyn mieleltäni virkeänä vaikka raajat, ruumis ja pää eivät aina tahdokaan totella äkkinäisiä liikkeitäni. Myönteisellä asenteella elämä maistuu makealta pienistä vajavaisuuksista huolimatta. Onnekseni olen kelvannut aina Jumalani eteen tällaisena kuin olen. Hänen kuvanaan. Tärkeintä on se, että tällaisen ison ja muodottomaksikin venyneen nahkapeitteen alla asuu onnellinen ihminen.

Luonnon lakeihin ei olisi syytä koskea. Ruumiimme, oli se sitten sileä tai ryppyinen, lihaksikas tai veltto, maatuu jokaisen osalta samalla tavalla mullan mössöttäjien ravinteeksi. Se on elämän kiertokulku. Vasta silloin, kun pääsen taivaallisiin, olen kaikkien muiden kanssa tasavertainen. Saan muuttua lopulta Hänen täydellisyytensä kaltaiseksi, jota rakastan. Se on lupaus suoraan Raamatusta.

Makujen makupala

”Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, 2. vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt!” (Ps 1:1)

Kaikki alkaa aasta, ykkösestä. psalminkokoaja on räjäyttänyt heti pankin alkujakeissa. Hän on tähdentänyt, että Raamatun sana on jokaisen meidän elämisemme ehto. Se, joka kuvittelee elävänsä ilman Raamatun antamaa terveellistä ruokaa, näivettyy ennen kuin huomaakaan. Pian puutostauti pahenee ja seurauksena on täydellinen lamaantuminen. Mutta mitä enemmän herkuttelet Raamatun sanoilla, lauseilla, jakeilla ja kertomuksilla, sitä maukkaammalta ja herkullisemmalta sanan muona maittaa. Maiskuttele. Mutustele.

Tätä makujen makupalaa täytyy saada lisää heti, kun on sitä alkanut aterioida. Tämä eines ei jätä tyhjäksi. Se vahvistaa ja voimistaa. Se pönkittää ja lujittaa. Se tukee ja kasvattaa. Se laajentaa reviiriäsi ja rohkaisee sinua matkalla eteenpäin. Tämä sanan ruoka maistuu yhtä hyvälle väsyneenä tai pirteänä, yöllä tai päivällä, sateella tai auringonpaisteella, sisällä tai ulkona. Siitä nauttiminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Se maistuu yhtä hyvin suomeksi kuin sudaniksi, ranskaksi tai ruotsiksi, esperantoksi, englanniksi tai estoniaksi.

Minulla on näin valittavana päivittäin kaksi aivan erityyppistä menua. Haluaisinko minä istua sellaiseen pöytään, jossa mustanpuhuva tarjoilija toisi itse kellarin pääkokin valmistamaa eltaantunutta, pahalta haisevaa ja pahalle maistuvaa eteeni? Pöytään, johon olisi tulisessa keittiöpätsissä valmistettu iljettäviä litkuja ja metkuja kaikkien pään menoksi. Pöytään, jossa kaikki etuliemestä jälkiruokaan olisi ihmisravinnoksi kelpaamatonta. Pöytään, jossa minulle tulisi välittömästi yököttävä olo, minua alkaisi ahdistaa, painaa ja voisin pahoin. Pöytään, josta syötyäni ihmiset vierelläni näkisivät vinon virneen kasvoillani ja haistaisivat härskiintyneen hajuni. En.

Haluan valita taivaallisen kokkini. Haluan valita ruokapöytäni. Haluan valita tarjoilijani. Haluan valita ruokaseurani ja koko seurueeni. Haluan ateriani lämmittävän sieluni, henkeni ja ruumiini. Haluan nauttia tästä herkkuhetkestä pitkään ja hartaasti. Mikä erikoisinta, tiedän, että ihana pääkokki on itse valinnut minut ruokapöytäänsä. Vieläpä hän haluaa minun nauttivan makupaloista, jotka ovat valmistetut juuri minua varten.

Onneksi tämä sananpuffetti, sen kaikkine hienoine ja juhlavine herkkuineen on katettu eteemme – tänäänkin.
”Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä!” (Ps 34:9)

Menneisyyttä ei ole

Psalmi 25:7 ”Älä muista minun nuoruuteni syntejä, älä minun rikoksiani; muista minua armosi mukaan, hyvyytesi tähden, Herra.”

Menneisyys painaa. David huokaa tuskan ja ahdistuksen painamana. Nöyrä pyyntö lähtee syvältä
sydämestä. Se on arkaluontoinen rukous, jossa David vetoaa Jumalan hyvyyteen ja armoon. Häntä puristaa
tehdyt virheet ja tottelemattomuus Jumalaa kohtaan.

Näin meillä jokaisella. Joudumme joskus silmätysten eletyn elämän ja menneitten vuosien kanssa.
Entinen muistuttaa aika ajoin olemassaolostaan, halusimme sitä tahi emme. Muistimme tuo esiin jotain vanhaa, joka ei aina ole niin miellyttävää. Joskus olisi parempi, että muistimme olisi kuin tietokoneen kovalevy, josta saa pyyhittyä kaiken turhan, tarpeettoman ja väärän kokonaan pois. Näin voisi aloittaa täysin puhtaalta.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. En voi mitään, mutta aika ajoin menneisyys muistuttaa, ainakin minua, olemassaolostaan, syyttää ja painaa alas. Itsesyytöksien ryöppy runtelee joskus aivan liian kovalla otteella. Kaikki tämä vaikuttaa tunteeseen ja pilaa välillä päivää jos toistakin. Pahimmassa tapauksessa se tuo kylkiäisenä henkisiä ja jopa fyysisiäkin kipuja. Mutta…minun on joka tapauksessa elettävä entisyyteni kanssa.

Aistit voivat viedä minut menneeseen. Jotkut vanhat ja tutut laulun sanat voivat muistuttaa maailmallisesta rakkaudesta. Tienviitat kertovat menneistä paikoista. Joskus ne olivat opaste syvään syntiin. Vuodenaikojen tuoksu tuo mieleen eletyt keväät ja syksyt. Silloin oli pimeää ja myrskysi. Ravintolassa käynnin jälkeen nenään tulee vanhan ummehtuneen ja osittain palaneen villasukan haju. Ennen se oli savunsekainen, vanhan ja tuoreen viinan hajuinen, hälisevä temmellyskenttä parempaa huomista etsivien ihmisten seassa.

Uni voi viedä kokemaan erittäin todellisesti joko hyvää tai pahaa. Menneisyydessä uneni sitoivat mieleni. Ne veivät tuskaiseen pelkoon ja ahdistukseen. Tänään uneni ovat puhtaita ja kauniita. Kun on saanut voittoja elämässä saa voittoja unissakin.

Vanha sanonta: ”Aika parantaa haavat” on pitkälti totta. Aika etäännyttää, se vie kauemmaksi päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta ja vuosi vuodelta.

Pöyristyttävintä on, kun joku lähimmäinen muistuttaa menneestä. Näin hän on armoton minulle, mutta armollinen itselleen. Pieni paha sana voi loukata syvästi ja viedä jopa elämisen halun. Usein terävä kieli antaa tyydytystä vain sanojalleen. Se ei ole Jumalan tahto. Jumalan tahto on ymmärtää, rakastaa, kulkea vierellä ja armahtaa.

Pahin ja ovelin kaikista mustamaalaajista on sielunvihollinen. Hän käy alituista omaa rynkytystä ympärillämme ja toivoo saavansa meidät siihen mukaan. Eipä tiedä, että me olemme antautuneet omaan taivaalliseen voitontanssiimme. On kuitenkin syytä muistaa, että kaikki ei ole pelkästään vihollisen aikaansaamaa. Monet muistot ja vanhan kertaus lähtevät meidän omista hetkellisistä mieliteoistamme. Joskus oma minäni vaan haluaisi leikitellä ja maiskutella menneellä. Pois se minusta!

Onnekseni tiedän tänään, että ainoa ja oikea apu tulee vain Jumalalta. Uskoontulo on katkaissut kaikki kahleet entiseen. Kun muistan mitkä ovat Jumalan lupaukset anteeksiantamisesta ja menneen unohtamisesta, ei minun tarvitse olla huolissani siitä mitä tunnen, kuulen, näen tai koen. Jumalalla oli täydellisistä täydellinen pelastussuunnitelma meille jokaiselle. Hän toteutti sen tasan tarkalleen. Mikään ei mennyt vikaan. Jumala voitti sielunvihollisen Jeesuksessa Kristuksessa ja nyt minun suojani on Kristuksen ainutlaatuinen veri. Se antaa unohtaa kaiken: entiset pieleen menneet vuoteni, syntiset sekoiluni ja jopa epäonnistuneen eilisen.

Jos Jumala muistelisi syntejämme, olisi Jeesus kuollut turhaan.

TV- seiskassa joku viisas Jumalan mies sanoi kerran:
”Kun Saatana muistuttaa minua menneisyydestä, minä muistutan häntä tulevaisuudesta!”

Jumalan valittuja

Taivas oli tehnyt tarkkaakin tarkemman suunnitelmansa. Kaikkitietävä ja viisas kolmiyhteinen Jumala oli jakanut tehtävänsä: Enkeli lähetettiin ensimmäisenä iäkkään ja hurskaan, pappi Sakariaan luokse, jolle aamuarvonnassa päivän tehtäväksi oli mennä suitsuttelemaan Herran temppeliin samaan aikaan, kun tavan kansa oli rukouksessa ulkopuolella.

Pian suitsutusastiaa heilutteleva pappi sai kokea aivan jotakin odottamatonta. Ymmällä ja pelästyneenä hän näki edessään hohtavissa vaatteissaan loistavan enkelin. Vanhan pappismiehen sydämentykytykset tasaantuivat vasta, kun enkeli lohdutti häntä ja kertoi, ettei ole mitään syytä pelätä. Enkeli välitti Jumalan ihmeelliset uutiset:

– Vaimosi on synnyttävä sinulle iloksesi pojan. Laita hänelle nimeksi Johannes. Monet riemuitsevat, kun he näkevät, että hänestä kasvaa raitis ja Herran mielen mukainen mies. Tästä äitinsä kohtuun Pyhällä Hengellä täyttämästä nuorukaisesta tulee sanavalmis, täysin työlleen omistautuva, uskaliaan rohkea ja suunnattoman innokas evankelista.

Sakarias ei käsittänyt, mitä tämä kaikki merkitsi. Hän hoki mielessään:

– Vaimoni ja minä, vaimoni ja minä! Mehän olemme jo loppuun kuluneita vanhuksia? Nyt on varmaan joku erehtynyt! Onkohan tämä unta?

Siinä Sakariaan kummastellessa tapahtumaa ja itseään ”nipistellessä hereille” enkelikin esittäytyi:

– Minä ole Gabriel. Sakarias, sinä menetät kykysi puhua lapsesi syntymään asti, koska et uskonut Jumalan minulle antamia sanoja. Tiedä nyt, että kaikki tulee taatusti käymään toteen!

Kun Sakarias lopulta käsikopelolla hoiperteli kansan luokse, aavistivat he, että pappi oli nähnyt temppelipalvelusta suorittaessaan taivaallisen näyn. Sakarias vain viittoi käsillään sivusta seuranneelle ja ihmettelevälle kansanjoukolle ja asteli verkkaisasti osaansa tyytyneenä kotiaan kohti.

– Sakarias oli Jumalan valittu.

Ihme, mikä ihme! Elisabet tuli kuin tulikin raskaaksi. Hän oleskeli kotosalla jopa puolet odotusajasta, toisaalta ehkä häpeillen vanhaa ikäänsä, toisaalta peläten ihmisten ilkeitä ajatuksia hänestä ja hänen miehestään. Kiitollisena ja tyytyväisenä hän kuitenkin hämmästeli sitä, miksi Jumala oli suonut hänelle vihdoin kunnian saada lapsi. Jumalan vaikutus kyläyhteisössä oli niin suuri, ettei yksikään enää ylenkatsonut häntä.
– Elisabet oli Jumalan valittu.

Pian Elisabetin ja Sakariaan syntyneestä lapsesta iloitsi koko sukukunta. Kun pienokaiselle oltiin antamassa nimeä isänsä mukaan, raapusti mykkä isä kaikkien hämmästykseksi taululle oman ehdotuksensa: Johannes. Taivas oli puhunut totta, koska siitä hetkestä lähtien Sakarias pystyi taas puhumaan:

– Lapseni nimi on Johannes, Johannes! Häneen juurrutettu rakkaus ihmisiä kohtaan muuttaa monet tottelemattomat. Hänen rakkautensa tulee muuttamaan isät ja lapset! Hänen askeleensa tulevat tasoittamaan Messiaan tulevaa kulkureittiä.

Tapaus herätti huomiota koko Juudan kukkulakansan keskuudessa. Arkana arveltiin ja kyseltiin, mitähän tästä lapsesta oikein mahtaa aikanaan tulla.
– Hänestä tuli Jumalan valittu

Samaan aikaan Gabriel toimi jo toisaalla. Nasaretin kaupungissa hän oli tuomassa taas mitä eriskummallisimpia terveisiä. Puuseppä Josefin kihlattu sai tuta sisimmässään viestin:

– Rauhan tervehdys, Maria! Sinua on kohdannut suuri Jumalan armo. Sinä tulet Pyhän Hengen vaikutuksesta raskaaksi ja synnytät ihanan ja rakastettavan poikalapsen. Jumala tahtoo, että pienokaistasi ruvetaan kutsumaan nimellä Jeesus. Ajattelepa, että häntä korkeampaa ei tule enää koskaan olemaan, koska hänen kuninkuutensa on oleva iankaikkinen!

Maria oli aivan tolaltaan ja hänet valtasi ääretön pelko ja hyljätyksi tulemisen tunne. Hän rauhoittui pian ja oli kiitollinen Jumalalle kuultuaan enkeliltä, että kaikki oli lähtöisin Jumalan armosta Mariaa kohtaan.
– Maria oli Jumalan valittu.

Jeesuksen syntymässä ei ollut tuskin mitään muuta tavallista kuin se, että hän syntyi Marian ja Josefin esikoiseksi. Isäksi julistautui Josefin hämmästykseksi itse Taivaan Jumala. Josef mukautui ja sopeutui nurisematta Jumalan tahtoon, vaikka kaikki tapahtunut tuntui täysin epätodelliselta.

Josefille oli jo etukäteen annettu suuri määrä uskoa kaikkeen tulevaan. Hän uskoi mahdottomaan. Hän uskoi yliluonnolliseen. Hän hyväksyi erilaisuuden. Hän hyväksyi Marian. Hän hyväksyi Jeesuksen. Kaiken tämän takana hänellä täytyi olla vahva kunnioitus pyhään ja suureen Jumalaan.
– Josefkin oli Jumalan valittu.

Jumala oli miettinyt kaiken tarkkaan ja pani sen täytäntöön täydellisesti oman tahtonsa mukaan. Hän viestitti tapahtumat viisaan mestarillisesti, mielenkiintoisesti ja yllätyksellisesti jo seitsemänsataa vuotta ennemmin ja kirjoitutti tulevia tosiasioita profeetta Jesajan kirjaan:

– ”Katso neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel. (Jes 17:14)

Taivas toteutti armollisen suunnitelmansa. Jumalan suunnitelman yksi alkuhuipentuma oli se, kun Jeesus Kristus syntyi Joulun Herraksi, Vapahtajaksi ja syntiemme sovittajaksi.

– Jeesus oli Jumalan valittu!

Joulupaloja

Joulunaika vaikuttaa aina omalla, syvällä tavalla uudelleen ja uudelleen meihin kaikkiin. Vaikka sen on kokenut kymmeniä kertoja, on siinä aina oma odotuksensa ja viehätyksensä. Vaikka emme halua elää pelkän perinteen mukaan, on kuitenkin tavattoman hyvä että meillä on niitä. Eihän hyvissä perinteissä ole ollut koskaan mitään pahaa ja vaarallista. Joulusta ja joulunajasta tulee meille itse kullekin omia henkilökohtaisia muistikuvia. Koskaan ei Joulu enää tule takaisin sellaisena lapsuuden Jouluna, joka jäi pienenä poikana mieleen omine jännittävine, yllättävine ja jopa pelokkaine muistoineen.

Oli juhlahetki, kun mummolasta päästiin hevosen kyydillä jouluaamun kirkkoon. Hevonen puuskutti ja höyrysi, kun matka taittui pimeässä aamussa. Mentiin ohi tuttujen naapureiden. Valot olivat syttyneet lähes jokaiseen savuun. Vaikka oli pakkasta, vällyjen alla tarkeni, alkoi jopa hiostaa. Hevosen hajua ja kavioiden kopsetta ei koskaan unohda. Kirkkoon mennessä puhdistettiin toinen toistemme vaatteista rautalangan paksuiset hevosenharjakset.

Täysinäisessä ja kuumaksi lämmitetystä kirkossa ihmeteltiin satoja savuavia kynttilöitä. Seurattiin steariinin tippumista ensin kynttelikköön ja sitten kirkon matolle. Mielessä käväisi ajatus, mitä tapahtuisi edessä istuvalle puoliksi kaljuuntuneelle, paksu palttoo päällä istuvalle Huutoniemen Hiskialle, jos kynttilästä valuvat tipat osuisivat keskelle päälakea. Tulisikohan siihen samanlainen maailman kartta, sellainen, joka oli kansakoulun yläluokan kaapin päällä.

Kanttorin alkaessa soittaa aloitusvirttä, kuului sitä ennen jonkun aikaa urkujen palkeiden polkemisen ääni. Aivan, kuin olisi pumpattu ilmaa pyörän renkaisiin. Tiesin, mitä urkuparvella tapahtui. Tiesin, että polkimissa oli oma isoisäni, Oskar Bernhard, tuo satakiloinen, leppoisa ja hyväntuulinen kunnallismies, vailla vertaa. Siinä ne sitten puuskuttivat kilpaa, urkujen palkeet ja isoisä. Oskari vei voiton. Laulettiin mahtipontisesti Hoosianna. Sitten tuli uni. Siinä ensimmäiset hengelliset siemenet.

Kun myöhemmin opettajana ollessani olin joulujuhlissa, jouduin lähes joka kerta lähtemään kesken pois. Pienten lasten alkaessa laulaa, liikutuin. Tiesin itkuni kohta alkavan, enkä halunnut, että vieressä istuvat ihmiset alkaisivat ihmetellä, mitä tuo iso mies tekee. Otin valtuudet poistua takavasemmalle, keittiön puolelle. Tiesin, mistä kaikki johtui. Tiesin olevani epäonnistunut isä. Tiesin, että omat pienet lapseni ovat siellä jossain kaukana samaan aikaan omassa joulujuhlassaan. Kuinka mielelläni olisinkaan ollut nyt seuraamassa heidän omia juhliaan. Siellä he laulavat ja leikkivät iloisesti omissa juhlissaan tietämättä isänsä ikävästä ja itkusta. Sellaiset oli isä Haapasen koulun joulujuhlat, aina samanlaiset, toinen toisensa perään. Vieläkin, lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin joulun lähestyessä tunnen samoin, sieluni itkee, sisälläni karvastelee.

Vuosien kuluessa olen saanut lasteni ja lastenlapsieni kanssa viettää monia jouluajan hetkiä yhdessä. On koristeltu kuuset. On laulettu ja leikitty. On hassuteltu. On syöty kilpaa kinkkua. On odotettu Joulupukkia yhdessä. On saatu ja annettu lahjoja. On tuoksunut joululle. Eivät ole pikku naperot tienneet, että Patuvaaria ovat näin sisältä parantaneet. Ovat laastaroineet. Ovat balsamia sivelleet vanhoihin haavoihini.

Jouluni ja sen sisältö muuttui tietenkin enempi kohdalleen Joulun Herran, Jeesuksen vallattua sydämeni. Sanoma ja merkitys saivat tilaa turhanpäiväisemmältä. Juhliminen ja juhlimisen kohde muuttui. Teennäisyyden tilalle tuli enempi aitoutta. Kun toivotan ihmisille: ”Hyvää Joulua” sisällä kuplii uudet sävelet ja toivotus lähtee syvemmältä, sieltä, jossa asuu Jeesus, Joulun Lapsi.

Ulkonaisesti joulussani on edelleen samaa ja vanhaa. Tungeksitaan täysinäisissä Marketeissa. Ostetaan, annetaan ja saadaan lahjoja- liikaa. Tuhlataan turhuuteen. Valitaan kaupan kassalla aina pitkä, väärä jono. Hermostutaan. Ostetaan ruokaa yli tarpeen. Syödään kinkkua liikaa. Levätään itsemme väsyksiin. Nukutaan huohottaen maha pullottaen yltäkylläisyydestä.

Mutta…kaikesta huolimatta joulunajan toivomus tänään on edelleen sama, joka on ollut haaveenani jo useita vuosia: saada joskus vielä mahdollisuus viettää kaikkien omieni kanssa koko Joulu yhdessä. Mukana olisivat Tössi- mummon lisäksi neljä lastani, kaksi miniääni, kaksi vävyäni ja pienet, nappisilmäiset ja niin ihanan vilkkaat ja touhukkaat kahdeksan lastenlastani. Saisi Jouluna ja se mentyäkin kiittää sydämestään kaikesta menneestä ja eritoten tästä päivästä. Saisi huokaista melskeestä ja melskeen tauottua hiljaisuudesta.

Kiitos Jumala, että olet antanut minun ymmärtää, kuinka hukatut vuoteni ovat vaikuttaneet myönteisesti tähän hetkeen. Tänään pystyn arvostamaan sitä, mitä olet menneillä vuosilla minulle antanut ja minua opettanut. Minulla on tänään kaikki hyvin. Mutta sydämestäni pyydän ja rukoilen, että annat muistorikkaan ja hyvän Joulun, etenkin epäonnistuneille, murheellisille, yksinäisille ja ikäväänsä tukehtuville isille ja äideille. Sinun lähelläsi, tiedän sen, he saavat tuntea lämpöäsi ja rakkauttasi tässä kylmässä ja pettävässä maailmassa. Lohduta ja rohkaise. Nosta ja kanna.

Lohdutan itseäni usein urheilija D.Jansenin sanoin: ”Tappioistani ja häviöistäni huolimatta oma perheeni rakastaa ja ihailee minua.”

Tänään uskallan elää Joulun odotuksessa.

Kesä tuli tiistaina kuuden aikaan

Se tuli illalla kiireen keskellä. Pistäydyn työpaikaltani kotona hät` hätää ja valmistelen ruohonleikkurin vaimolleni ajovalmiiksi. Miehenä kun joutuu aina tekemään kaikki raskaat työt. Bensaa tankki täyteen ja yksi nykäisy. Näin leikkuri käynnistyy heti, vaikka en ollut sitä taaskaan viime syksynä millään lailla talviteloille huoltanut. Lähtiessäni heti takaisin vaimoni jää kävelemään leikkurin perässä, kuntoilija kun on. Nurmikkohomman tehtyään hänellä on edessä tänään enää vain kasvimaan kääntäminen varta vasten hänelle ostamallani ja hänelle nimeämälläni talikolla. Kolmivuorotyöläisellä on paremmin sitä tarvittavaa vapaata arkipäiväaikaa. Naapuri aidan takaa naurahtaa pikaisia touhujani. Avaan autoni ikkunan ja huudan:

– Minulta on lääkäri kieltänyt kaiken autolla ajelua raskaamman!

Takapeilistä näen suuren ja sakean savupilven leijailevan kotinurmikkoni yllä. Taisin vahingossa laittaa tankkiin väärää ainetta väärästä kanisterista. Nelitahtiseen ei käy näemmä öljysekoitteinen polttoaine. Aikani on kiireinen. Annan savun leijailla ja pilven nousta. Kun tulen parin tunnin päästä kotiin, on nurmikko leikattu ja katkera öljynsekainen savu hävinnyt tuuliin. Kun keittiön ikkunasta katselen takapihaa vaimoni tämän kesän ensimmäisen ruohonleikkuun jäljiltä, on kesä tullut.

Sen todistavat kaksi syötävänkokoista rusakkoa, kun ne kirmailevat perä perää juuri tasoitetulla nurmikolla tanssien siinä iloisesti saralta toiselle. Ei ole pupu- pariskunnalla murheen häivää. Ei ole huolta huomisesta ei tästä hetkestä. Tutkailevat jo tulevan talven ruokaa ja menneen talven syömisiään. Pieneksi leikatusta kastanja- puustakaan ei ole jäljellä enää viime kesän mahtavaa uuskasvustoa. Sen olivat mutustelleet suihinsa takuulla yhteistuumin. Kyllästyttyään kiertelyyn ne häviävät lopulta omille tantereilleen. Ensi talveksi tarjoan heille vain viinimarjapensaiden tukirautoja. Saavat niissä teroittaa hampaitaan.

Viime kuukaudet ovat olleet kiireistä aikaa. Olen valmistellut tulevaa juhlanäyttelyäni. Olen tehnyt valtavan taustatyön neuvotteluineen, suunnitteluineen, mainoksineen, lehtileikekirjoineen, tarjoiluineen, ohjelmineen ja tarvikehankintoineen, lasinpesuineen, kehystyksineen. Pian yli sata taulua odottaa näyttelyn ripustusta. Se on taiteen tekemisen ruumiillisen työn osuus. Monet näyttelyissä kävijät tuskin ymmärtävät sitä työn määrää, joka tehdään ennemmin, kun kaikki taulut ovat valmiina avajaisissa ja katseltavina. Sitä paitsi kaikki tämä on kallis harrastus, se maksaa hunajaa. Joku kysyi juuri tänään minulta, miksi minulla on niin valtavasti tauluja varastossa ja teen vielä koko ajan niitä lisää. Siihen vastasin:

”Minulla ei ole lähdettyäni antaa lapsille muuta.. Niissä on koko omaisuuteni. Kasvatan sitä!”

Juhlanäyttely oli alun perin pitänyt olla Törnävän kivinavetassa, jonka olin jo varannut puolitoista vuotta sitten, mutta kukaan ei silloin muistanut mainita samanaikaisista Provinssi- juhlista. Haapanenhan ei juhli Provinssin alueella ja varsinkaan sen aikana. Juhlanäyttely pyydettiin sitten Saarijärven Summassaaren kylpylään. Siellä ei soi provinssi eikä häiritse häly eikä haju.

Juhannusviikko on minulle muutenkin ainutkertainen. Olemme kaikki, neljä lastani ja kahdeksan vilkasta ja viehkeää ilopilleri- lastenlastani sekä vaimoni, miniät ja vävyt, ensimmäistä kertaa elämäni aikana, pitämässä keskikesää yhdessä. Mikä parasta, kokonaiset yhdeksän päivää. Siinä on minulle, läheisiäni alati kaipaavalle, Patu-vaarille juhlimisen aihetta ja lahjaa tarpeeksi. Pienet, eloisat lastenlapsikullat odottavat innolla heille lupaamaani akvarellimaalauspäivää. Maalataan yhdessä kukkaniittyjä, pilvenhattaroita, käpyjä, kiviä, männynkäkkäröitä ja vaikkapa leppäkerttuja tai jopa taskunpohjasammakoita ja pidetään hauskaa. Mikään ei voita tulevan Juhannukseni antia.

Samaan aikaan, kun järjestelen näyttelyäni, olen elämänkertakirjassani päässyt tarkistusvaiheeseen. Luemme ja korjailemme sitä vaimoni kanssa joka välissä, aamuin illoin. Monta viikkoa olen naputellut pitkälti yli puolenyön tarvittavia korjauksia ja muutoksia. Teksti, joka olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten, pursuaa loppumattomiin. Pelkään uutta Ii- joki sarjan syntymistä. Vaiherikkaasti eletty elämäni tuo alati mieleen uutta muistiin merkittävää. Etsin koko ajan loppudiftongia. Onneksi unissani voin jatkaa tunteja miettimällä ja suunnitella jo seuraavaa päivää ja sen mukanaan tuomia yllätyksiä

Väsymyksen panta kiristää välillä tukanrajaani tiukasti. Ajatukseni ovat käyneet viiden pennin käryä jo useita viikkoja. Minusta huolimatta luonto nauttii keväästä. Se puhkeaa pian loistoon ja kesäkukkaan. Sen keskellä on tulevien viikkojen jumalanpalvelukseni Saarijärven rannalla.

Taustatuki ja kivijalka

He ovat istuneet yhteensä tuhansissa kokouksissa. He ovat kuunnelleet yhteensä tuhannen tuhatta saarnaa. He ovat viettäneet yhteensä eri tilaisuuksissa kaiken kaikkiaan yli viisi tuhatta tuntia- eli kokonaista kaksi kolmasosaa vuodesta, yli kaksisataa päivää.

Mikä seurakuntamme työmuoto on sellainen, jossa jokaisella on takana keskimäärin viisikymmentä uskonvuotta?

Päiväpiirin pirteät piiriläiset!

Mitä nämä vuodet sisältävät? Lapsuutta, nuoruutta, aikuistumista, perheen perustamista. Niihin liittyy lapsia, lastenlapsia ja lastenlasten lapsia. Niihin mahtuu tavanomaista arkea arjen perään: työtä ja toimeentulon puolesta taistelua. Niihin mahtuu erilaisten ihmisten kanssa touhuamista, keskusteluja, neuvotteluja ja suuria päätöksiä. Niihin liittyy ratkottuja omia ja muiden läheisten ongelmia.

Niihin liittyy vapaa- aikaa ja lepoa. Niihin mahtuu heikkoutta voimattomuutta ja voimaa. Niihin mahtuu tappioita ja voittoja. Niihin liittyy hälinää ja hiljaisuutta. Niihin mahtuu sanoja ja sanattomuutta. Niihin mahtuu ystäviä ja yksinäisyyttä. Niihin liittyy pimeitä ja valoisia hetkiä. Niihin liittyy epäonnea ja onnea. Niihin liittyy kiusauksia, notkahduksia ja ylösnousuja.

Niihin mahtuu terveyttä ja sairautta. Niihin liittyy onnettomuuksia, surua, tuskaa ja kuolemaa. Niihin liittyy sivalluksia ja rohkaisun sanoja. Niihin liittyy hyväksymättömyyttä ja hyväksyntää. Niihin liittyy alakuloisuutta ja hymyä. Niihin liittyy itkua ja naurua. Niihin liittyy riitaisuutta ja sovintoa. Niihin liittyy pettymyksiä ja riemua. Niihin liittyy epäuskoa ja epäilyä. Niihin liittyy rauhattomuutta ja rauhaa. Niihin liittyy monia auringonnousuja ja laskuja.

Tätä luetteloa voisin jatkaa loputtomiin. Tärkein on kuitenkin se, että heidän jokaisen elämään kolkutti kerran elävä toivo. Toivo Jeesuksen tämän päivän täydellisestä mukanaelämisestä. Huomisen toivo loppumattomasta huolenpidosta. Tulevaisuuden toivo iankaikkisesta kirkkaudesta taivaan ilossa ja riemussa.

Toisille tämä ilmainen lahja löytyi nuorena, toisille vähän vanhempana. Tärkeintä on kuitenkin se, että se löytyi. Kaikki he uskalsivat ottaa uskossa vastaan Kristuksen sovitustyön. Elämä muuttui ja sen suunta oli selvä.

Millaisia he ovat? Alati hymyileviä, kiitollisia kanssamatkaajia, rukoilevia ja rakastavia, siunaavia ja siunattuja, armollisia ja armahtavaisia, kuuliaisia ja kohteliaita, uskaliaita ja luotettavia, palvelualttiita ja helppoja palvella. He ovat esimerkki vanhurskaasta matkantekijästä. Heistä näemme, että Jumalan teko kestää!

Miten he ovat vaikuttaneet seurakuntamme nykyhetkeen? He ovat taistelleet uskollisesti rukoillen, milloin vahvoina, milloin heikkoina. He ovat kantaneet seurakuntamme ohi vaikeidenkin aikojen. Uskollisuuden, jonka he ovat saaneet kokea Jumalalta, ovat he antaneet pyyteettömästi lahjaksi meidän kaikkien hyväksi. He ovat antaneet tilaa ja kasvupaikan työn jatkajille. He ovat jättäneet perinnöksi kokemuksensa jakaen sen nuoremmille vastuunkantajille.

Tänään heidän tarpeensa ovat toisenlaiset, kuin nuorempana. Elämä on joiltakin osin tasoittunut ja rauhoittunut. Särmikkyyden tilalle on tullut sharmikkuutta. Palavuuden tilalle on tullut lisää ja vain lisää palavuutta.
Käytännön tehtävät ovat muuttuneet, mutta eivät ole huonontuneet. Tänään ollaan taustatukena ja vahvana kivijalkana. Tänään kannustetaan ja rohkaistaan. Tänään huomataan ja huolletaan. Vuosien saatossa elämän laatu on parantunut ja siihen on tullut syvyyttä.

Enää ei olla nuoria radikaaleja. Tänään ollaan kokeneita radikaaleja. Tänään luotetaan entistä voimakkaammin Jumalan armoon, johdatukseen ja uskollisuuteen.

Heitä arvostan ja kunnioitan! Minulle heistä jokainen on mitä erinomaisin esimerkki hyväntahtoisesta ja hymysilmin katsovasta rinnallakulkijasta. He ovat taustatuki ja kivijalka!

Ennen oli ennen – nyt on nyt

Lapsena pääsiäiseen liittyi monia muistoja ja odotuksia. Kaikki oli kivaa, käsittämätöntä ja kiehtovaa. Oli oman äidin tekemä mämmi. Sen mausteena käytetyt sitruunan kuorenmurut olivat kirpakan purtavaa. Aito maatiaislehmästä vispattu kerma onneksi tasoitti makua. Isän kanssa etsittiin pajupensaita. Kierrettiin rantapellon kovahankisia ojan laitoja. Tehtiin löytöjä. Pajut olivat kasvattaneet kauniin hopeanvärisiä silmuja. Pienen pojan pää ei ymmärtänyt, miksi niitä sanottiin pajunkissoiksi. Kananmunat koristemaalanttiin vesiväreillä. Ruokapöydässä kaikkien sormista levisi värit kuorittuihin kananmuniin. Se ei makustelua haitannut.

Ainakin viikko oli seurattu ikkunalaudalla siemeniä mullassa. Kasteltiin ja katseltiin. Yhtenä aamuna ne vain olivat muuntuneet. Ne kasvoivat vihreää. Lautaselle muodostui lopulta tuuhean pehmyt ruoho. Ruohikon keskelle tiputeltiin pieniä erivärisiä karkkeja ja suklaamunia. Hennot, keltaiset, rautalankajalkaiset pääsiäistiput paineltiin hellästi keskelle pientä pääsiäispeltoa, jossa ne yrittivät pysyä pystyssä alati kasvavan ruohon kanssa.

Illemmalla sisälle leijaili hyvältä tuoksuva savun haju. Sen lähtökohtana oli sumuisessa ja viilenevässä illassa sytytetyt pääsiäisvalkeat. Ikkunoista niitä tiirailtiin. Kauimmaiset savutupsut tulivat Ponnenjärven takaa mummolasta. Lähin naapuri Lötjöseltä punaisen saunan sivulta. Katsellessa ikkuna höyryyntyi omasta hengityksestä. Siihen oli kiva piirrellä. Lopuksi painaa nenällä pyörylä ja maistaa lasinpintaa kielellä.

Vanhemmat veljeni kertoivat lentävistä trulleista. Pelottelivat näin pienempäänsä. Enkä ymmärtänyt, kun he kertoivat, että pääsiäisenä pitää saada heilan pää kainaloon. Myöhemmin tajusin tarinan.

Pitkäperjantai oli perjantaita pitempi. Pysyttiin visusti kotona. Turvallisesti ja hiljaa. Syitä ei kysytty. Riitti, että oli pitkäperjantai. Äiti kertoi Jeesuksesta ja rististä, mutta ei sitä lapsen tietoisuudella pystynyt ymmärtämään. Kotona olemisessa oli kaikesta huolimatta silloin jotain sanomattoman suurta ja ihmeellistä. Turvallisuus eli tyyneydessä.

Vuosien kuluessa menivät kymmenet pitkäperjantait. Ei ollut pitkää, ei lyhyttä. Tuiki tavallisia vain. Oli savua sisällä, ei enää pihalla. Tiput vaihtuivat trulleihin. Mämmi vaihtui mäskiin, sitruunan kuoret katkeroon, kerma likööriin. Ikkunaa vasten hengityksessä oli monta promillea yli sallitun rajan. Tyyneys ja turvallisuus olivat tipotiessään. Loppuivat namut, kuivui ruoho.

Tulet polttivat, mutta nyt sisällä. Onneksi tuli uusi pääsiäinen. Muuttuivat perjantait. Sisäistyi sen sanoma. Tuli vierelle ystävä, auttaja, lohduttaja ja anteeksiantaja. Tuli takaisin lapsuuden ilo ja seesteisyys. Kaiken sen antoi ristin mies, Jeesus Kristus, vapauttaja ja kaiken uuden antaja, mahdollisuuksien antaja. Hän otti harteiltani taakan. Hän otti sydämestäni tuskan. Hän poisti syyllisyyden, pelon ja pahuuden paljouden. Hänen rakkautensa oli ääretön. Rakkaus, joka kestää ja peittää syntisyyteni. Rakkaus, joka peittää huonouteni. Rakkaus, joka peittää epäonnistumiseni. Rakkaus, joka on armoa. Armoa ilman suorituksia, paineita ja turhanpäiväisiä yrittämisiä. Ristin mies onnistui kaikessa, minun tähteni. Hän päästi minut monesta pahasta.

Vaikka kokemukset pääsiäisen sanomasta tulevat ja menevät, ovat ne kohdallani aina ajatonta ja totta. Taas tämän vuoden pitkäperjantain ristiinnaulitun mittaamaton teko osuu. Tiedän, mitä Hän on tehnyt puolestani. Tiedän, kuinka paljon Hän on minua armahtanut. Vain minä tiedän, mistä hän on minut, reppanan, nostanut. Siksi sydämeni itkee ilosanomaa. Ylistää taivaallista tekoa

Elämäni pihtipielet on sivelty pääsiäisen verellä. Se on turva eloon, tänään ja huomenna. Onneksi Jumalalla oli suunnitelma, jonka Kristus toteutti. Pyyteetön rakkaus mahdollisti kaiken.

Vaikka kauan, kauan sitten omissa pääsisäisissäni oli lapsellisen maallisia tapoja, haluaisin niistä kauneimmat takaisin tämän päivän koteihin. Viattomat leikit, tavat ja perinteet eivät lapsen mieltä ole koskaan sumentaneet. Sieltä turvallisen ja lämpimän kodin lapsuusmuistoista olen itse ainakin pääsiäisestä omaksunut jotain minua niin ihmeellisen ihanasti lämmittävää. Vaikka lapsena en pääsiäisen sanoman ydintä ymmärtänytkään, heijastui taivaan pääsiäinen kuitenkin lapselliseen mieleeni. Se välittyi isän ja äidin tietämyksestä ja uskosta.

Mutta…minua säälittävät tämän päivän lapset ja nuoret. Mitä maamme heille antaa? Mitä he toivovat? Mihin he ovat menossa? Mitä he halajavat? Mikä on heidän pitkäperjantai? Onko sitä olemassakaan? Onko se rienaava maku heavymetallia suussa, korvissa ja huulilla? Onko se huumaavaa sisuksissasi? Onko se laulava Lordi- kuvatus sarvineen?

Kenelle laulat Hallelujasi?
Laulakaamme se pääsiäisen pojalle, Jeesukselle!

Yskä paranee yskimällä

Kevät muuttaa kohdallani mielialan usein varsin mietteliääksi. Vaikka kaikki luonnossa nukkunut alkaa herätä ympärilläni eloon, herkistyn pelottavan helposti kaikelle. Muistelen menneitä vuosia. Muistelen hukattuja hetkiä.
Muistelen tehtyjä turhuuksia. Ikävä ottaa ja valtaa hetkittäin koko miehen.

Vaikka vain pari viikkoa on lasten ja lastenlasten viime näkemisestä, ovat he tänään taas liian kaukana. Ikävöin huutoja, jotka välittömästi saavuttuani lastenlasteni luokse, kuuluu ovenraosta:”Patuvaari, Patuvaari, meidän oma Patuvaari, ihana Patuvaari!

Ikävöin pikku- Iippo Ossi Iisakkia, joka pyysi saada nukkua kanssani lattialle tehdyllä petilläni. Pyysin, että hän nukkuisi omassa sängyssään, koska meille tulisi liian ahdasta. Kyyneleet silmissä pienimies pyysi saada päästä viereeni ja heti, kun annoin myöntävän vastauksen, hän ilostui ja pää kallellaan sanoi hellyttävästi ja sydämestään:

”Kiiiitos!”

Siinä vieressäni hän sitten unilaulujaan viritteli. Pyrskähdin nauruun, kun hän alkoi, pieni ja pullea käsi kaulallani, ponnekkaasti laulaa:

”Patuvaarilla oli sika, hiiala, hiiala hei. Vaari se hoiteli sikojansa, hiiala, hiiala hei…”

Unilaulu teki tehtävänsä. Pikkuinen lapsenlapseni nukahti. Ainutlaatuisen ja unohtumattoman herkän hetken tarjosi kultalautasella vaarilleen.

Ikävöin vaahteramäeneemelimäistä Renne Petteriä, vanhimman poikani kuopusta, joka vähäisestä iästään huolimatta sanoo ensimmäisenä, kun astun sisään:

”Mitä sinä toit, Patuvaari”

Ikävöin Riina Aino Elissaa, prinsessamaista kolmasluokkalaista, joka huolehtii, hellii ja puolustaa pikkuveljeään muitten torumisilta. Hieno tyttö, joka on ollut pitkään kirjeenvaihdossa 93 vuotiaan äitini kanssa.

Ikävöin Roni Eppu Eemeliä, tietokonepelimiestä, jonka sairauden puolesta rukoillessamme olemme olleet särkeä sydämemme.

Ikävöin Miitta Meri Pauliinaa, tomeraa ja touhukasta taiteilijan alkua, vasuria, joka puhuu kuin sanaleikkuupuimuri. Keksii juttuja toisen sieltä, toisen täältä, päättömiä ja hännättömiä tarinoita.

Ikävöin Peetu Eeli Eevertti- vauvaa, joka on vielä autuaan onnellinen ja tietämätön kaikesta ympärillään olevasta kylmästä maailmasta. Hänelle riittää onneksi vielä kaikki se lämmin, mitä äidiltään saa.

Ikävöin Emma Henriikan ja Kalle Aukustin isovanhempien joulujuhlaa, johon minut oli jo puoli vuotta ennemmin kutsuttu ja varattu. Kun pienet jalat hakivat vanhan piirileikkiin, suuret ruskeat nappisilmät katsoivat alhaalta. Olin tietoinen, että siellä ajatuksissa olivat sanat:

”Minun oma Patuvaari!”

Ikävöin miniöitäni ja vävyjäni. He osaavat elää ja omistaa rakkaudenhetket lapsilleni oikealla tavalla ja oikeaan aikaan. Heille on annettu erikoinen taito ymmärtää myös minun kummallisuuttani.

Ikävöin omia aikuisia lapsiani, joille minulla ei ollut riittävästi aikaa ollessani isä- ikäinen. Oli liian paljon menemistä, oli liian paljon tekemistä, oli liian paljon heitä tärkeämpää. Vuosikymmenten kuluttua, tänään, voin aivan rehellisesti sanoa:

”Minä en kasvattanut lapsiani, mutta he kasvattivat minua.”

Kaikki nämä rakkaat ovat rukouksissani. Toivon, että Jumala etsii heitä parhaalla mahdollisella keinolla yhteyteensä. Olen joskus purkanut Jumalalle syvimmästä sydämeni sykkeestä sanat:

”Mitä Jumala minä teen taivaassa, jos siellä ei ole kaikki rakkaani ja läheiseni?”

Hyvä, kylmän lohduttava ja arkinen neuvo itselleni, aurinkoisen kevään kynnyksellä 2005:

”Yskä paranee yskimällä ja ikävä ikävöimällä!

Kummajainen

Kesän alussa maalailin Taidekeskus Retretin luolastossa, Punkaharjulla. Siinä panin parastani ihmisjoukon edessä. Kerroin suu kuivaksi oman maalaamiseni salaisuuksista. Havainnollistin tekemiseni erilaisilla nopeilla näytteillä. Näytin, kuinka vesi ja väri liittoutuvat sekoittuessaan yhteen muodostaen sattumanvaraisesti mitä ihmeellisimpiä ja kauniimpia värisävyjä.

Viikon verran sain nautiskella olemisestani ja tekemisistäni siinä suuren, alati vaihtuvan joukon edessä. Sieluani kutitti, kun näin ihmisten ihmettelevän ja hämmästelevän maalaamistani. Vielä nytkin, kuukausi myöhemmin hyvän olon tuntemus ottaa vallan minusta. Otin yleisöni!

Taiteilja- imagoon kuuluu osaaminen ja menestyminen. Pohjalaisena se ei ole lainkaan vaikeaa. Kolmen vuoden aikana itsetuntoani on entisöity. Vanhasta nuhraantuneesta pinnasta on hometta ja likaa siklattu ja hinkattu pois, uutta väriä sivelty, kestävää lakkaa puunattu pintaan. Kaikki uudistus on huolellisesti rakkaudella tehty. Kiitos siitä kuuluu ympärilläni oleville, ystävällisille, lämminhenkisille armahtajille. Kaikki he ovat Luojan välikappaleita elämäni palapelissä.

Kun on vuosikymmenet kulkenut paperit, värit ja pensselit kainalossa, katsonut kaikkialla maisemaa niin Afrikassa, Amerikassa kuin Euroopassakin, osaa lopulta antaa arvoa kaikelle ja kaikille lähellä olevalle, myös omalle työlle. ”Pitää olla kaukana, jotta näköö lähelle”.

Veden ja Värin liitto: vesi, värit ja sivellin, puhuu minulle paljon suuremmasta. Se puhuu maailman luomisesta, sen alkuvaiheista. Jumala näki meille hyväksi ja tarpeelliseksi luoda kiinnostusta herättävän maailman: väriloiston, mahtavat maisemat vuorineen ja laaksoineen, taivaat alati muuttuvine ja leikkivine pilvineen, hengitysilmamme tyvenestä tuuleen, tuulesta myrskyyn, myrskystä rajuilmaan, kosteuden aamukasteesta rankkasateeseen. Luojana Jumala on esimerkkitapaus kaikelle kauniille. On siinä taiteilijalle isot saappaat. En yritä edes sovittaa pieniä jalkojani niihin. Esimerkki kuvataiteelle on annettu: Tee kaunista, luo!

Koska Jumala loi kaiken hyväksi ja kauniiksi on velvollisuuteni ja etuoikeuteni kuvantekijänä pyrkiä aina parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Koska Jumala rakasti kaikkea sitä, mitä hän teki, on velvollisuuteni sanoa, että rakastan työtäni ja kaikkea sitä, mitä se tuo elämäni arkeen. Suhde akvarelliin on minulle rakkaussuhde. Rakastan värejä, rakastan sommittelua, rakastan yllättävää, ennenarvaamatonta lopputulosta. Jumala tiesi, mitä oli luomassa, minä näen tulokseni vasta kun olen luonut. Näin on hyvä.

Viisitoista vuotta sitten eräs ymmärtäjä neuvoi minua Taidekodissani luopumaan tästä maallisesta elämäntyylistä kokonaan. Hän itse oli tehnyt pesäeron taiteensyntiin pian uskoontulonsa jälkeen. Sitä samaa tarjosi minullekin. Järkytyin. Toivoin silloin kaikin keinoin riippuvani kiinni ammatissani, jonka olin lahjana saanut. Nyt kiitän Jumalaa siitä, etten ottanut neuvosta vaarin. Samoihin aikoihin eräs kodissamme vieraillut sananjulistaja rukoili ja profetoi kuinka maisemiini tulee aivan uudentyyppinen taivas:

”Taivas, joka kiinnittää katseet, taivas, joka muistetaan, taivas, joka puhuttelee, taivas, joka evankelioi, taivas, joka puhuu Luojasta ja hänen rakkaudestaan.”

Tänään, viisitoista vuotta myöhemmin, jälkimmäinen vaihtoehto on totta. Hienoa, että tein näin valintani. Olisi jäänyt monet, monet mielenkiintoiset ja antoisat ihmiskontaktit saavuttamatta ja kokematta. Olisi monelle jäänyt kertomatta ihmeellisestä elämänmuutoksestani. Olisi monelle jäänyt kertomatta Jeesuksesta. Olisi monelta jäänyt näkemättä veden ja värin liitto: mieleenpainuvat taivaat. Taiteilijapiireissä olen yksi kummajainen: Jeesuksen oma, armahdettu.

Eläköön taivaallinen sivellin!

Sokeri pohjalla

Juhannusaattona ajeltiin Ison Kirjan maisemiin. Pastorimme oli rouvineen ja ystävineen ensimmäinen ja iloinen näky- makkarakioskin nurkallapa hyvinkin. Aamullinen ajatus oli toteutumassa. Omiamme lähdettiin kuulemaan. Siksi valitsimme aurinkoisen perjantain.

Mutta…Parrakas seitsemänkymppinen savon mies tuli kohti. Ostin häneltä aikoinaan ensimmäisen taloni. Tavattiin viimeksi15 vuotta sitten ensimmäisessä konferenssissani. Iloisena kerroin uskoontulostani ja elämänmuutoksestani. Sain häneltä sanansivalluksia, kirveitä ja puukoniskuja päin naamaa eletyn elämäni takia. Menin ymmälleni, hiljaiseksi, pahoitin mieleni. Nyt olen iloinen hänen puolestaan. Hän hymyili ja tervehti, onnellisesti dementoituneena, varmaankin. Oli unohtanut menneisyyteni. Siunausta.

Päätettiin uusia Ristin Voiton tilaus. Ovella seisoi vahtivuorossa iso mies, hyvä tuttavani, kertoi lehden linjan olevan nykyään päin prinkkalaa. Emme kuulemma ymmärrä, kun olemme tuoreita helluntailaisia (vaimollani ja minulla yht. 50 uskonvuotta) Myyntipuhe teki päinvastaisen tehtävän. Teimme mahtipontisesti aikomamme tilauksen Rädyn Pirkolta. Hänen iloinen olemuksensa kiitti. Muisteltiin samalla vuosien takaista tapaamista kodissamme.

Tuttavarouvan mies oli kateissa. Oli hävinnyt ihmisvilinään kännyköineen, joka ei tietenkään vastannut. Pian tapasimme hänetkin sinapit viiksissä makkaransyöttöpisteessä. Vaihdettiin kuulumiset. Oli viettänyt puolitoista tuntia kokouksessa ja rauhassa.

Aleksei, tuo toistakymmentä vuotta sitten ensimmäisenä Vienan meren rannalla, Belomorskissa uskoon tullut, löytyi Karjalatyön osastolta. Halauksia ja hymyä. Monien opikelu- ja pastorivuosien jälkeen hän pääsi aloittamaan evankelioimistyönsä Lappeenrannan seudulla omiensa keskuudessa, joita siellä asustaa puolisentoista tuhatta. Perhe voi hyvin. Toivon mukaan hekin pääsevät muuttamaan pian Suomen puolelle, vaimo ja lapset.

Nälkä alkoi tehdä tuloaan puolelta päivin. Ruokateltan jonossa oli loppumattomuuden tuntua. Liian hitaasti se eteni. Siirryimme pizza- teltan puolelle. Kohta tuo tuoksu olisi syöty. Matin Vuokko kuiskasi, että jono on teltan ympärysmitan pituinen. Luovutimme ja siirryimme makkaraosastolle. Kuinka syötävän maukkaita osaavatkaan olla seinäjokisten reseptillä myydyt ja maustetut makkaralla täytetyt nakkisämpylät majoneesin kanssa. Hautalan nuori miehen alku myi jo olemuksellaan. Täynnä hymyä silmät ja suu.

Tätä nykyä Austraaliassa asuvan Jorma F:n kanssa muisteltiin Hunningon taidekodin aikoja 90-luvulta. Siellä hän vieraili useasti saarnareissuillaan meitä katsomassa. Muisti hyvin taiteilijaystäväni naapurista. Oli jäänyt lähtemättömästi mieleen illat maustettuine, rasvaisine ja suolassa liotettuine siankylkipaloineen. Kerroin ystäväni pudottaneen painosta Jorman itsensä verran. Naurettiin menneelle: ajalle ja läskille.

Aina yhtä sydämelliset Rauni ja Veikko pysähtyivät juttelemaan toviksi. Heiltä riittää kotvanen kaikille. Ystäviä lähellä ja kaukana. Vaurula vaimoineen, aina innostavana ja myönteisenä tartutti hyvää sisimpäämme. Mies vain nuortuu ja uudistuu hengen paloksi ja malliksi niin nuorille ja varsinkin ehtoopuolen uskoville.

Tiittasen Anssi soittaa ja pahoittelee, ettemme voi tavata. Anssi oli aikoinaan lempitodistajani telttakokouksissa. Kitara, mies, rotsi ja lippalakki. Mukava ja sympaattinen nuori mies jo silloin.

Laulajana ja lauluntekijänä pistämätön. Nykyään paljon soitetun ”Enkelin” kuulimme kodissamme hänen laulamanaan jo paljon ennemmin sen julkaisemista. Miestä valjastetaan suuriin tehtäviin. Hänet on huomattu. Hänessä on ainesta.

Kainuulainen sorina ja helkeä nauru lähestyi. ”Karhalaisethan” ne siinä: Leena ja Pentti ihan ilmielävinä, Leena jopa ilomieläv??isenä. Luulivat ensin lähestyvänsä Nokian Koivistoa. Minullehan se on kunnia, Markulle kyseenalainen. Karjalaiset ovat vuosia olleet Espanja työmyyriä. Uskaltavat elää uskossa elämänsä. Ihmeitä ihmeiden perään. Siunaan heidän vilpitöntä ja lämmintä olemustaan.

Kävelimme nurmikonkokoisen, kaatuneen nuorisojoukon ohi telttaa kohti. Tapaamme tuttavamme, vuosien takaisen pikkupojan, säteilevä morsian kainalossa. Ovat rakastuneet silmittömästi toisiinsa ja mikä hienointa, Jeesukseen. Se näkyy ja kuuluu. Jumala kanssanne aloittamallanne uralla!

Väsyneenä, jalat kuin akuankalla, istahdamme tyytyväisinä selkänotuoleille, etupenkkiin. Tuppurainen tulee ja ojentaa tottuneesti laumaansa. Vain veteraaneille! Osoittaa meille puupenkkejä. Tottelemme. Heti, kun Tuppurainen ei näe, tai ei enää välitä, vaihdamme takaisin paremmat penkit yhdessä Vuokon, Lumian, Eskon ja Kultalahtien kanssa.

Veteraanien takana olemme turvassa. Odotettu kokouksen alku lähestyy. Tuppuraisella on kaikki langat käsissä. Hän on kaikkihuomioija. Antaa ohjeet kuvaajille, niin Apalle kuin KK:llekin. Kokouksen kulkua, jossa Markku on vetäjänä ei tarvitse jännittää. Jännitys on siinä, mitä kaikkea rakkaudellista ja kutkuttavaa onkaan tänään tarjolla. Jos perustettaisiin Tuppurainen Fun-club, olisin minä ensimmäisten joukossa siihen liittymässä. Ihailen tuota Jumalan miestä. Niin varmaan Jumalakin. Omaa luomustaan. Savolaisista ykköstä.

On niin kotoinen olo. Mukava istua pehmustetuilla tuolilla, nauttia ja rauhoittua. Ottaa, mitä annetaan. Omaa pastoria (our Pastor) tultiin kuuntelemaan. Seurakuntaa vierellä. Seurakuntaa edessä. Eikä petytä. Ollaan sydämestämme ylpeitä omistamme. Sana elää ja vaikuttaa pastorimme kautta. Jumala voitelee. Tekee mieli huutaa Aamen. Kultalahden Eskopa uskaltaa. Kaikki hyvin. Sokeri pohjalla!

Mitä päivä opetti meille?

Olemme vain ihmisiä. Oli mukava tavata tuttuja. Oli mukava tavata ystäviä. Oli mukava tavata omia. Oli mukava tavata Jumala.

Lopuksi: Erään ala-asteen oppilaan runonpätkää lainatakseni:

”Taivaal ompi tähtein rata, meillä syyvään makkarata!”

Betlehemin perintö

Jeesus, kun äitisi Maria ja isäsi Josef olivat lähteneet kuuliaisina suorittamaan keisarin heille ja koko kansalle määräämiä velvoitteita, olit sinä vielä lämpöisesti äidissäsi. Luottavaisin mielin he olivat lähteneet matkaan. Äitiäsi ja isääsi ei pidätellyt pitkä ja vaikea matka. Heitä ei pidätellyt hidas matkanteko. Heitä ei pidätellyt kiviset ja pölyiset tiet. Heitä ei pidätellyt äitisi raskaus.

Kun äitisi aika tuli synnyttää sinut tähän kylmään maailmaan, olitte te saaneet vain vaatimattoman asumuksen yösijaksenne. Sinulle ja vanhemmillesi ei tarjottu loistetta. Ei tarjottu puhtaita valkeita silkkilakanoita, ei pehmeää bonell- sänkyä, ei valoisaa luxus- sviittiä palvelijoineen. Vanhempasi olivat nöyriä ja Jumalan lähellä kuuliaisena olevia matkaajia. He tiesivät, että Jumala pitää heistä ja sinustakin huolen joka hetki. He luottivat Jumalan lupauksiin. He luottivat Jumalan johdatukseen.

Ensimmäisen itkunparahduksen jälkeen sinut vyötettiin äitisi sinulle varta vasten mukanaan tuomiin lämpöisiin peittoihin. Sinut asetettiin hellästi isän ja äidin lähelle, peiteltiin. Sinun sileitä pieniä punaisia poskiasi silitettiin. Sinuun luotiin jatkuvia rakastavia katseita. Vanhempasi, ihaillessaan sinua, puristivat toisiaan lempeästi merkiksi ja kiitokseksi uuden elämän ihmeestä, sinusta pikku Jeesus. Ihmeestä, jonka tiesivät Jumalan heille antaneen.

Jännittynein mielin äitisi Maria ja isäsi Josef elivät odotuksessa siitä, mitä kaikkea edessä oleva elämä mahtaa tuoda tullessaan, ennen kaikkea sinulle. Olihan kaikki ollut alusta alkaen äärettömän ihmeellistä ja selittämätöntä ja yliluonnollista.

Vanhempasi eivät tienneet, että sinun ensimmäisestä itkustasi alkaisi koko maailmankaikkeudelle aivan jotain ehdottoman tärkeää ja peruuttamatonta. He eivät tienneet, että kun sinä vartut tavallisena nuorena muitten ikäistesi keskuudessa, olet kaikkia heitä paljon viisaampi ja tietäväisempi, lyöt ällikällä omat vanhempasi, kirjanoppineet sekä kaikki maasi kirkonmiehet. He eivät osanneet odottaa, että sinun ympärillesi kokoontuu jatkuvasti tuhatmäärin kansaa. eikä sitä,, että sinun kättesi kautta tapahtuu eriskummallisia ihmeitä. He eivät tiedä vielä laupeutesi suuruutta: autat köyhiä, heikkoja, väsyneitä, yksinäisiä, syrjääntyneitä, nälkiintyneitä, hyljättyjä. Eivät he osanneet edes aavistaa, että sinulla on valta antaa syntejä anteeksi.

He eivät tienneet, että syntymäsi ja kuolemasi väliin jäisi vain reilut kolmekymmentä vuotta. He eivät tienneet, että se ensirakkaus, jota sinä nyt sait, muuttuisi valtavaksi maailman vihaksi sinua kohtaan. He eivät koskaan odottaneet, että sinua syljetään, ruoskitaan ja kidutetaan ja tapetaan kylmäverisesti ja väärin perustein ristinpuulla ryövärien kanssa.

Sinun syntymisesi oli Jumalan rakastava tahto toteuttaa koko maailmankaikkeutta koskeva täydellinen suunnitelma. Sinun syntymästäsi alkoi mahdollisuus meille jokaiselle. Se päättyi puuristille, mahdollisuuteen saada syntimme ja elämämme virheet anteeksi. Se on mahdollisuus loppumattomaan taivaalliseen loisteeseen, iloon ja riemuun kanssasi.

Se on myös mahdollisuus meille elää tehdä ja toimia tänään elämässämme esimerkkisi mukaan. Se on mahdollisuus viettää syntymäjuhlaasi arvokkaasti, hiljentyen lähellesi Isäsi antaman sanan kanssa menemättä mukaan tämän maailman alati paisuvaan rahan mahdin valtaamaan epäaitoon juhlimiseen. Se on annettu mahdollisuus rukoilla oman maamme, oman kaupunkimme, omien lähimmäistemme ja rakkaittemme puolesta. Se on mahdollisuus tuoda koko joulua juhliva kansamme lähemmäksi taivaallista totuutta. Se on meille annettu mahdollisuus toteuttaa sinun perintöäsi, Betlehemin poika- armahtaa ja tulla armahdetuksi.

Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!

Fariseuksen Raamattu

Kun katselen viisitoista vuotta sitten hankkimaani Raamattua, näen siitä elettyä elämääni. Näen siitä omaa itseäni. Menneet vuodet kuvastuvat sen sivuilta. Uudet, puhtaan hohtoiset lehdet ovat päivien kuluessa muuttuneet. Sivut ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä merkintöjä. Olen alleviivannut, jopa moneen eri kertaan ja eri värein, minua syvästi puhuttelevia asiakokonaisuuksia. Olen ympyröinyt kynällä sanoja, lauseita ja jakeita, jopa kappaleita. Sivustoilta hypähtävät esiin monet erikokoiset huutomerkit, jotka Raamattua luettuani ovat olleet sivun ehdottomasti tärkeintä sanomaa. Joissakin kohdin on viivoja ristiin rastiin. Näin olen halunnut yhdistää samantyyppisiä asiakokonaisuuksia toisiinsa. Rikkikirjoitettuja raamatunlehtiä on teippaamalla yritetty parsia paremmaksi.

Olen merkinnyt muistiin tärkeitä kuulemiani lausahduksia ja sanontoja. Olen kirjoittanut ja jopa piirtänyt mieliajatuksiani ja henkilökohtaisia kokemuksiani. Raamatun leveissä reunuksissa on käytettyjä ja käyttämättömiä saarnojen aihioita, itse keksityillä teksteihin liittyvillä otsikoilla. Mieleen painuneet sanonnat kirjan reunoissa ovat suurelta osalta jonkun jo ennen löytämiä aarteita, jotka olen halunnut itseäni varten tallentaa. Kirjoittamalla ja teippaamalla karheaksi muuttuneet sivut kertovat minulle aikakaudesta, päivistäni Jumalani lähellä. Suurimmat nurkkakulumat ovat armotalouden ja anteeksiantamuksen kohdalla. Uuden ja Vanhan Testamentin välilehdelle on liimattu Pensacolan kirkon ulkopuolelta, Meksikon lahden rannalta, matkamuistoksi otettu pihapuun lehti. Alla lukee:

”Raamattu on kirja, jonne on siroteltu jalokiviä tuoksuvien kukkasten sekaan.”

”Tämä kirja pitää minut erossa synnistä ja synti pitää minut erossa tästä kirjasta.”

Reunahuomautukset ja aforismit tukevat toinen toistaan sulassa sovussa lehdeltä toiselle, luvusta lukuun. Kaksi löytöä ajalta, kun Jumala taputti selkääni Oulun yliopistollisessa sairaalassa sanoen:

”Omistat vain sen, jonka olet antanut pois.”

”Mittaa elämäsi menetysten, älä menestymisien mukaan”

Muistorikkaat, eri tilanteisiin saadut lippuset ja lappuset tipahtelevat Raamattuni välistä, kun alan innoissani peukaloida testamenttia uudesta vanhaan. Jokaisella on oma tarinansa. On vakavaa ja vähemmän vakavaa. Kerran Kaisa tyttäreni kirjoitti minulle tekstin, jonka oli saanut läheiseltään lohdutukseksi hetkellä, juuri kun olin sairastunut syöpään:

”Ystäväni, älä pelkää. Joskus on niin vaikea käsittää, mikä merkitys koettelemuksilla on. Älä mieti merkitystä silloin, kun vaikeus on kohdallasi. Mieti merkitystä vasta sitten, kun osaat arvostaa sitä, miten selvisit vaikeudesta. Et ole yksin, olen tukenasi. Enkä ole ainut.”

Aina pitää olla myös jotakin opiksi. Tässä palanen parasta laatua. Marketta- vaimoni löytämää ”Hän pitää sinusta huolen”- kirjasesta:

” Jos Jumala siunaa sinua, tuo siunauksesi omaan seurakuntasi elämään ja työhön. Jos haluat nähdä enemmän elämää seurakunnassasi, anna sille oma elämäsi. Jos haluat kokea enemmän rakkautta, anna oma rakkautesi. jos haluat nähdä enemmän Jumalalle luovuttautumista, anna itsesi. jos haluat nähdä enemmän palvelua, ryhdy itse palvelemaan.”

Omat tuntevat omansa. Eritoten vaimot miehensä. Täysillä mennään. Kaasu pohjassa. Lehtileike, jonka olen teipannut kirja- aarteeni alkulehdille, pysyvästi. Napakymppi. Tämäkin Marketalta, ”Aino Suholan” ajatelma:

”Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo. Minkä teetkin, tee takapuoli savuten, syöksy siihen suorin vartaloin kahdella kierteellä, koska vain siten lunastat itsekunnioituksen. Ja jos kaadut, nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas. Jos kaadut aina vain, ajattele, että kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä, niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle. Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen, koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.”

Raamattuni lopussa on minulle tärkein, arvokkain, rakkain ja sydäntäni lämmittävin teksti:

”Tappioistani ja häviöistäni huolimatta oma perheeni rakastaa ja ihailee minua.”

Ei ihme, jos kerran eräs uskonsisar sanoi Raamattuni nähdessään:

”Fariseuksen Raamattu!”

Puhu lisää

Kun viisikymmentä viisi vuotta sitten putosin Suutalan kylässä naapurin tuvan perunakellariin, en aavistanut, missä tilanteessa olen vuonna 2004 samaisen talon vanhimman pojan kanssa. Pari viikkoa sitten kävi äitini luona kotiseutuni palvelutalossa. Hänellä oli suuri hätä lähettää minut yläkerran sairasosatolle katsomaan tätä edellä mainittua, vakavasti sairastunutta vanhaa tuttavaamme. Äitini kertoi miehellä olevan elonaikaa vain jokunen päivä. Miehen omaiset olivat kovasti huolissaan, kuinka hänen taivasasiat ovat. Koskaan kun ei niistä mitään ole virkannut. Vaikka koin oloni vaivautuneeksi, tahdoin täyttää äitini toiveen. Tiedän äitini kantavan vielä sataa käyvänäkin monien läheistensä ja tuttaviensa pelastuksesta aitoa huolta. Evankelista loppuun asti, uskon tietä 76 vuotta.

Sairasosaton käytävää kävellessäni hiljaisessa ja mitättömässä rukouksessani pyysin, että Jumala siunaisi käyntini ja antaisi viemisikseni vaikka palan rohkaisua. Tuntui siltä, että tämä olisi jonkun muun tehtävä. Toistin ajatuksissani: velvollisuus…kuuliaisuus…vanha ystävyys…viimeiset elonhetket…ja…

Hän tunsi minut! Hän voi kertomansa mukaan oikein hyvin. Hänellä on kaikki kunnossa. Hän on suomalainen mies. Hän kertoo vain kaikkein tärkeimmän Hän salaa suuret asiat. Hän ei halua pilata ikävillä asioilla juttuhetkeämme. Hän ei tiedä minun tietävän totuutta sairaudesta.

Tunnen itseni kaikeksi muuksi kuin evankelistaksi ja ilosanoman kertojaksi. En tunnista itseäni, mykistyn. Sisimpäni huutaa avuksi Jumalaa. Saan sanottua:

”Jaakko, eihän meillä ole mitään hätää, Taivaan Isä pitää meistä huolen ja…”

jotain muuta, en edes muista mitä. Samassa Jaakko nostaa päätään äkisti tyynyltä ja sanoo katsoen minuun:

”Puhu lisää!”

Yllätyn ja pelästynkin moisesta pyynnöstä. Vapaudun kuitenkin hänen sanoistaan. Kerron Jeesuksesta, hänen ristintyöstään, pelastuksesta, anteeksiannosta. Ystäväni siinä vuoteella nyökyttelee ja myöntelee, kuuntelee kuin vanha tekijä, rauhallisena ja kiinnostuneena. Kaikki tuntuu niin selvältä.

Eihän hänen uskossa pitänyt olla? Siinä minä häpeän varmuuttani ja osaamistani kuolevan sairasvuoteen ääressä.. Näin me epäilemme ja luulemme meillä olevan tietoa enempi kuin Taivaassa. Kaikki eivät käytä tapojamme, temppujamme, tyyliämme. Kuitenkin heillä on luja usko sydämessä. Voi minua reppanaa. Säkkiin ja tuhkaan tekee mieleni.

Jumala tuntee minut, innostaa ja rohkaisee rukoilemaan. Mies takertuu käteeni ja puristaa lujasti Alan siunata…Rakas Jumala…Kiitos huolenpidosta…Kiitos pelastuksesta…Kiitos elämästä…

Varmuuden miehen jumalsuhteestaan saa sitä kyselevät läheiset. Jaakolla on kaikki hyvin, on jo kauan ollut. Kuka ties vuosikymmenet. Ehkä jo silloin, kun hän nuorena nosti minut kotitupansa perunakuopasta. Ei hän silloin tiennyt, että saman kaksivuotiaan lapsen kanssa vietetään 55 vuoden päästä hetki Isän lähellä.

Kävellessäni pois askeleeni ovat kevyet, ajatukseni täyttyvät sanoista: Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni. (Matt 25:32)

Jumala, auta minua tekemään tämä sana todeksi arjessani!

Muutaman päivän päästä tämä suomalainen mies pääsi Jumalan luokse kirkkauteen. Nuo yllätykselliset Jaakon sanat ja ilme tekivät lähtemättömän vaikutuksen:

”Puhu lisää”!

Niitä sanoja en unohda. Olin nähnyt Jumalan armosta taas jotakin uutta, suurta ja lähtemätöntä. Jumalan puhe minulle jatkuu. Tahdon ottaa hetkestä kiinni!

Sielun ravintoa

Ruumis, sielu ja henki – kolminaisuus, joka tarvitsen ruokaa joka ikinen päivä. Ilman ruumiinruokaa en voi kauan elää täysipainoista elämää. Hengen ateriat ovat tietenkin kaiken A ja O. Kun puhutaan sielun ruoasta, kysellään usein sen koko tarpeellisuudesta.

Miksi sieluani tarvitsee ravita? Voiko sieluni olla aliravittu? Onko sieluni jäänyt kokonaan ruokkimatta? Vaivaako sielunelämääni puutostila? Jumala on luonut ihmeellisesti ihmisen: voin kokea, tuntea, aistia, uneksia, haaveilla, haistella ja maistella.

Mitä se sitten on, kun sielua ravitaan? Yksinkertaisesti vaikkapa vanhan, hyvän tuttavan tapaaminen, vierellä kulkevan rohkaisu, samalla aaltopituudella olevan ystävän kanssa ”maailman parantaminen”, herkullinen ruokahetki hyvässä seurassa, hyvän, antoisan ja mielenkiintoisen elokuvan katsominen, lepuuttava teatteriesitys, jännittävä jääkiekko- ottelu jäähallin pauhaavassa katsomossa, silmiä hivelevä taidenäyttely, kutsumattomat, vieraat, yllätyskyläily, perhejuhlat, veneretki, voikukkapellossa makaaminen, syksynpimeässä sateessa seisominen, lumihankeen heittäytyminen, aikuistuneiden lasten kanssa pelleily, ym. ym.

Niistä asioista joista nautin, saan puhdasta iloa, virkistystä, tyyneyttä, rauhaa ja rakkauden täyttymystä – ne ovat sieluni puutostilan korjaajia. ??lä pelkää elää- nauti kaikesta hyvästä, puhtaasta ja kiintoisasta. Nauran usein omalle itselleni: huonolle muistilleni, gotleetti- vartalolleni, hajamielisyydelleni, tietämättömyydelleni, poikamaiselle lapsellisuudelleni. Miksi? Koska Jumala on minut tällaiseksi luonut. Sitä paitsi, nauru tekee hyvää, se kutittaa sieluni syvyyksiä!

Mikä on sinun sielusi ruokavalio?

Elämä on Jumalan lahja

”Elämä on Jumalan lahja minulle. Se mitä minä elämälläni teen on minun lahjani Jumalalle.”

Nämä sanat kuulin ensimmäistä kertaa kymmenkunta vuotta sitten ja olen muistanut ne ajoittain, kun olen ajatellut elämän salaisuuksia, ihmetellyt olemassaoloani, elämäni tarkoitusta ja sen päämäärää. Olen käynyt elämässäni monituisen monta murrosvaihetta. Olen tiennyt elämäni palapelin hajoavan moneen eri otteeseen. Kuitenkin aina jostain käsittämättömästä syystä kaikki on lopulta loksahtanut kohdalleen ja olen saanut aloittaa kaiken ikään kuin uudelleen ja alusta.

Itse asiassa minun pitäisi olla lähimmäisilleni, omaisilleni ja mukana eläneille ihmisille vain muisto. Jostakin kumman syystä olen edelleen konkreettisesti ja sitkeästi näkyvissä ja kuuluvilla. Ajoittain kuulen sisälläni pienen pojan huutavan yksinäisyyttä vieläkin. Tiedän, ettei siitä pojasta koskaan voikaan tulla laskelmoivaa ja kovaa aikuista. Se on antautujan ajatusta. Muistan, kun eräs opiskelukaverini toivotti minulle hyvää matkaa opiskeluni päätyttyä sanoilla:

”Ota hetkestä kiinni!”

Siinä on ollut elämän ohjetta jokaiseen päivään ja kellonlyömään. Hetkistähän muodostuu aika ja aika kasvaa elämään.

Kymmenkunta vuotta sitten olin varma siitä, että elämäni on eletty. Muut saavat jatkaa, koska minä en enää pysty. Olin potkinut oman elämäni palapelin hajalle. Palaset olivat hukassa. liian kaukana toisistaan. Näin toivottomana yrittää edes koota sitä. Sisäinen paha olo oli kasvanut ja kasvanut äärimmäisiin mittoihin. Yritin näyttelijän lahjoillani suoriutua edes jonkunlaisesta sivuosasuorituksesta. Rooliliuskani vei tuuli mukanaan. Halusin näytellä pientä juhlijaa, mutta en useinkaan nähnyt aamuni sarastavan. Erään tällaisen juhlinnan päätteeksi huusin:

”Help! Help! Minulle riittää jo! Haluan, että elämäni muuttuu! Olen valmis kaikkeen, mihin vain!”

Muistin lapsuuteni Jumalan, josta olin kuullut paljon. Olinhan sellaisen kodin kasvatti, jossa elämän arvot olivat kohdallaan. Kodin, jossa rakastettiin ja välitettiin. Soitin apua paikalle. Se ei ollut ambulanssi eikä lääkärihelikopteri ei edes palokunta. Se oli tulen sytyttäjien veljeskunnan edustaja: evankelista Jumalan armosta. Ihminen, joka tuli ja osoitti kiinnostusta elämääni ja tulevaisuuteeni. Hän ei haukkunut, ei kysellyt, eikä tuominnut. Hän kertoi ja tarjosi vaihtoehtoa:

??Anna elämäsi avaimet kokonaan ilman ehtoja Jumalan käsiin. Hän on se, joka voi auttaa. Hänelle ei ole mikään toivotonta.”

Olin valmis yrittämään. Olin valmis rukoukseen. Olin valmis siihen, että minua siunattiin. Olin valmis hyppäämään tuntemattomaan, ilman omia ehtojani. Näin tahdoin, vaikka en ymmärtänyt, mistä kaikesta oikein on kysymys. Aamulla heräsin yhtä onnettomana ja yksinäisenä kuin ennenkin. Muistini alkoi palailla pätkittäin. Muistin, mitä olin luvannut yöaikaan. Halusin olla sanojeni takana, jotka olin luvannut.

Uhkarohkeus palkittiin. Elämäni tilanne nähtiin taivaassa. Rukoilin:

”Jumala rakas, anna minulle sellaiset silmät, jotka näkevät hyvää. Jumala rakas, anna minulle sellaiset korvat, jotka kuulevat hyviä uutisia. Jumala rakas anna minulle sellainen suu, joka puhuu totta, Jumala rakas, anna minulle sellaiset kädet, jotka tekevät hyviä töitä. Jumala rakas, anna minulle sellaiset jalat, jotka kulkevat sinun tietäsi.”.

Siinä se oli. Sain yhteyden. Oli kuin katkenneet linjat olisi yhdistetty. Se oli lapsuuteni Jumala, joka tarttui elämääni, konkreettisesti. Huomasin päivä päivältä elämäni muuttuvan. Pelon tunne häipyi, yksinäisyys väistyi. Ajatusmaailmaani uudistettiin. Sitä puhdistettiin. Ihmeellinen Jeesus!

Särkynyttä palapeliäni koottiin. Särkyneet palaset korjattiin. Hukkaan menneet palaset löydettiin. Tarvittiin uusia osasia. Jumala on mestari palapelin rakentaja. Erikoinen elämän arkkitehti.

Elämäni palapeli on tänään koossa vielä kymmenkunta vuotta edellisten tapahtumien jälkeen. Vaikka palapeli narisee välillä, en pelkää enää sen särkymistä, koska luotan Jumalaani taitoon, voimaan ja osaamiseen. Saan olla tänään vapaa yrittämisestä, osaamisesta, suorittamisesta, koska luotan Hänen armoonsa yli kaiken.

Suurin viimeisin löytöni on saada myös epäonnistua kaiken keskellä, koska oli yksi: Jeesus Kristus, joka onnistui minunkin edestäni. Hänessä minä voin kaiken! Tänään haluan elää Kristuskeskeistä elävää uskonelämää. En halua olla uskonnollinen suorittaja, tapojen ja vanhojen perinteiden pyhittäjä. Haluan palvella elävää Jumalaa.

Olen saanut elää rikkaan ja täysipainoisen elämän. Elämäni ei ole ollut koskaan mitään hyssyttelyä. Se on ollut elämää isolla E:llä. Joko kaasu pohjassa tai jarru päällä. Tätä samaa halajan tänään. Tahdon elää täysillä, nauttia Jumalani hyväksynnästä, rakkaudesta ja huolenpidosta. Haluan ylistää ja palvoa Häntä siitä mitä Hän on ja on oleva! En halua viihdyttää ketään uskonnollisella toiminnallani tai tekemisilläni. Minulla ei ole enää siihen varaa.

En häpeä Jeesustani, joka muutti elämäni, antoi minulle jatkoaikaa, antoi minulle uutta ja elävää, antoi normaalin arkielämän lisäksi mahdollisuuden selvitä. Haluan kertoa totuuden siitä, että löytyy vielä joku, joka auttaa rääkkääntyneitä, yksinäisiä, taakotettuja, hyljättyjä, hyljeksittyjä, petettyjä, pelokkaita, onnettomia ihmisiä – tämän päivän ihmisiä – Sinuakin!

Olen saanut käydä kertomassa tarinaani useille ihmisryhmille eri puolilla suomea. Olen saanut kertoa Jumalan erikoisesta johdatuksesta elämässämme. Olen valmis kaikkeen, mihin Jumalani minut johdattaa.

Rukouksen aika

Jokainen meistä on varmaan joskus rukoillut. Meille on tuttua lapsena rukoiltu iltarukous. Jotkut ovat tehneet sen isän tai äidin, toiset taas isovanhempien kanssa.

Usein rukoilemme silloin, kun meillä on joku vaikeus tai hätä elämässämme tai jos olemme peloissamme, alamme vaistomaisesti rukoilla. Sitten taas, kun kaikki on hyvin, unohdamme rukoilemisen. Tiedätkö, että sitä ei ole tarkoitettu tehtäväksi näin?

Jumalan tarkoitus on, että rukoilisimme päivittäin, tai oikeastaan, että eläisimme rukoillen. Kun koemme rukouksiemme jälkeen apua ja lohdutusta, olisi hyvä, jos rukous muuttuisi kiitosrukoukseksi. Onhan meille kaikille opetettu, että lahjasta pitää kiittää.

Rukous on puhetta Jumalan kanssa. Voimme rukoilla salaisuuksiamme Jumalalta. Sitä mitä rukoilemme, ei välttämättä tarvitse muitten edes tietää. Voimme myös pyytää ystäviämme rukoilemaan asioittemme puolesta. Hyvin tärkeää on myös voida rukoilla yhdessä yhteisten asioiden puolesta. Rukouksessa voimme anoa ja pyytää aivan jokapäiväisiä asioita arkielämäämme.

Jumala lupaa sanassaan, että Hän kuljettaa niitä, jotka rukoillen kulkevat: se on johdatusta. Lupaapa raamattu senkin, että Jeesus rukoilee meidän puolestamme Isää, Jumalaa. Voimme rukoilla kiittäen, ylistäen ja palvoen. On ihanaa pitää yhteyttä sellaiseen, joka kuuntelee, ymmärtää ja auttaa minua.

On olemassa niin monta tapaa rukoilla kuin on ihmisiäkin Voimme rukoilla hiljaa ajatuksissamme tai ääneen. Voimme taistella rukoillen jonkun asian puolesta, saamme jopa huutaa toivottomuuden ja ahdistuneisuuden keskellä. Surun murtamana saatamme itkeä rukouksemme.

Usko tai älä, mutta rukouksella on aina saavutettu paljon. Vuosi sitten sain kuulla henkilökohtaisesti, kun saksalainen pastori Peter Wentz kertoi oman seurakuntansa vaiheista. Hän tuli Stutgarttiin 1984 pienen seurakunnan pastoriksi. Tilaisuuksissa kävi alkuaikoina n.100 ihmistä. Porukka väheni koko ajan ja lopulta oli enää vain muutamia mukana. Toiminta läheni nollapistettä. Peter ja 5 tätiä alkoi kokoontua ja rukoilla tilanteen puolesta.

Pari vuotta myöhemmin he kokivat rukouksessa läpimurron ja työ alkoi elpyä sillä seurauksella, että heidän kirkkonsa kävi pieneksi. He kokoontuvat nykyään kaupungin suurimmassa konserttisalissa, johon mahtuu 2000 ihmistä ja se on ääriään myöten täynnä jokaisessa tilaisuudessa. Suurin osa kävijöistä on nuoria. Tätä saa aikaan rukous!

Jos sinulla on joku asia, jonka haluat muuttaa, ala rukoilla, rukoile sinnikkäästi, älä lopeta. Huomaat, että ennen pitkää rukoukseesi on vastattu. Raamattu kertoo, että Jumala kuulee jopa meidän huokauksetkin, jos olemme niin väsyneitä, ettemme jaksa rukoilla. Jumala on niin suuri, että hän kyllä tietää ja näkee, mitä sinä tarvitset, vaikka et jaksaisi edes tätä huokaustakaan.
Rukous on kaiken keskipiste. Se yhdistää ihmiset. Se yhdistää perheet. Se yhdistää seurakunnan ja eri seurakunnat.

Rukous vie lähemmäksi Jumalaa. Kun rukoilemme, näemme toisemme paremmin, emmekä niinkään heikkouksia, virheitä ja uhkaa vaan mahdollisuuksia. Voimme jakaa lähimmäistemme kanssa rukouksessa osan elämästämme yhteydessä toisiimme ja Jeesukseen. Näemme ja voimme jopa tuntea sisällämme toistemme hädän ja ahdistuksen. Paras asia, mitä voimme tehdä lähimmäistemme puolesta on rukoilla.

Joku minua viisaampi on joskus sanonut:

” Rukoukseen käytetty aika on säästetty aika. Jos rukoilisin yhtä paljon kun murehdin minulla ei olisi murheita.”

Kaiken t??mänkin vaikuttaa yksin Jumala – armossaan.

Haastan sinut rukoilemaan paikkakuntamme puolesta: lasten, nuorten, koulujen, kotien, vanhusten, sairaitten, työttömien, työssä käyvien, yritysten, alkoholistien, hyljättyjen, yksinäisten, rääkkääntyneitten, avuttomien, pelokkaiden – tämän päivän tavallisten ihmisten – kaikkien meidän puolesta!

Sinä olet Jumalan paras

Minulla on Sinulle tänään lohdutuksen sana. Tämä sana perustuu Raamatun hyviin uutisiin: Olen seuraavaan mukaillut mieltäni nostattavaa tekstiä T.L. Osbornin kirjasta ”Sinä olet Jumalan paras” Löysin tämän kirjasen kerran kauan sitten keittiömme pöydältäni tilanteessa, jossa olin menettänyt toivoni tulevaisuuteen täysin epäonnistuneena ja alaspainettuna ihmisenä. Olin vain muutama tunti ennemmin saanut ajatuksiini ainoana mahdollisuutena ajaa nelostielle ja kohdata ensimmäisen vastaantulevan rekka- auton.

Kirja oli avoinna kohdasta, jossa luki:

”Tiedätkö, että Sinä olet Jumalan ajatus, hänen unelmansa. Jumalan suunnitelma Sinulle on pelkästään hyvä. Sinut on luotu Jumalan kuvaksi, hänen kaltaisekseen. Sinä olet Jumalan sukua. Jumala ei ole koskaan luonut toisen luokan ihmistä. Sinä olet tärkeä Jumalan silmissä ja ihmeellinen, juuri sellainen, joksi hän Sinut loi.

Jumalan perheessä kaikki ovat yhtä tärkeitä. Kukaan ei ole huonompi, mitättömämpi, vähemmän tärkeämpi kuin toinen.

Jumala rakastaa Sinua yhtä paljon, kuin ketä tahansa ihmistä maailmassa – virheistäsi huolimatta. Jumala arvostaa Sinua ja hän tahtoo ainoastaan rohkaista. Jumala ei ole koskaan suunnitellut, että Sinusta tulisi hyljätty, epäonnistunut tai haavoitettu ihminen. Sinua ei ole tarkoitettu kärsimään hylkäämisestä tai häpeästä, tuhosta tai hyödyttömyydestä. Jumala ei ole tarkoittanut, että lymyäisit häpeissäsi tai käpertyisit kokoon pelosta.

Vaikka Sin?? väheksyisit ja halveksisit itseäsi, Jumala arvostaa Sinua epäonnistumisistasi huolimatta. Jumala toivoo, että näet itsesi sellaisena, kun hän näkee Sinut. Sinä olet osa Jumalan suunnitelmaa ja se suunnitelma Sinulle on pelkästään hyvä.”

Se, mikä kirjassa eniten kosketti minua oli:

”Sinä olet Jumalan paras. Olet ainutlaatuinen. Jumala loi Sinut tänne tiettyä tarkoitusta varten, eikä kukaan muu maan päällä voi tehdä sitä tehtävää, mitä Sinut on pantu tänne tekemään.”

Tämä lause muutti ajatusmaailmani ja omistin sen siinä samassa hetkessä itselleni. Turvauduin kirjan sanomaan uskoen sen, mitä siinä luki. Luin useampaan kertaan:

”Sinä olet Jumalan paras… Olet ainutlaatuinen… eikä kukaan muu…”

Jos tunnen mielipahaa tai murhetta huonoudestani, epäonnistumisistani, olemisestani tai tekemisistäni, omistan yhä uudelleen nuo sanat itselleni – ja taas voin elää täysipainoista elämää, johon Jumala on minut tarkoittanut. Kutsun mielellään nykyään sitä elämää voittoelämäksi. Jumala ei ole tarkoittanut meitä luusereiksi, koska meillä on Jeesuksessa valtavat voimavarat.

Myöhemmin selvisi, että vaimoni tietämättään ajatuksistani oli Jumalan rakkaudenosoituksesta minuun jättänyt kirjan keittiömme pöydälle avattuna.

Sisälleni on viime vuoden aikana tullut halu olla tavallistakin tavallisempi, armosta ja vain armosta pelastettu, Jumalaan uskova suomalainen kristitty. Armo ei vaadi. Armo antaa erehtyä, antaa tilaa olla erilainen, antaa luvan epäonnistua, antaa olla oma persoona. Miksi? Koska oli yksi, joka onnistui: Jeesus.

Ajattele, että Jumala maksoi Sinusta ja minusta täyden hinnan ja me olemme kaiken sen arvoisia. Hän ei syytä meitä mistään, koska hän rakasti meitä niin paljon, että luovutti oman poikansa kuolemaan Sinun ja minun syntien tähden.
Jeesus kuoli, vaikka meidät olisi pitänyt ristiinnaulita. Tällaista Jeesusta minä haluan tänä päivänä palvella! Hän ei paina alas vaan hän nostaa! Armahtava Jeesus!

Tapahtukoon sinun tahtosi

”Mitä enemmän itse yrität, sitä huonommin käy. Mitä enemmän lepäät, elämä onnistuu, virta vie, sitä paremmin käy.” (Kiinalainen ajatus)

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan enkelistä, jonka Jumala lähetti erään Davidin suvun naisen luokse. Nainen oli vasta mennyt kihloihin ja hänellä oli oma suunnitelma elämä??nsä ja tulevaa perhettään varten.

Kuitenkaan ei ollut sattuma, että Jumala valitsi Marian. Jumala antoi hänelle tehtävän. Synnytä poika, ja pane hänen nimeksi Jeesus, oli enkelin ilmoitus. Tuskin näin Maria oli etukäteen elämäänsä suunnitellut. Maria oli varmaan ihmeissään ja jopa pelästyi. Epäröityään, mutta kuullessaan enkelin kertovan iäkkäästä sukulaisestaan Elisabetista, joka myös odottaa lasta, sopeutui Maria uuteen tilanteeseen, suostui enkelin sanomaan ja sanoi:

”Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan.”

Siinä sitten ihmeteltiin: Jumalalle ei taida mikään olla mahdotonta. Tämä tarkoitti Marialle oman suunnitelmansa hylkäämistä. Se tarkoitti kaiken luovuttamista ja antautumista. Se tarkoitti uuden elämän odottamista ja siihen totuttelemista. Se tarkoitti luottamista silmittömästi Jumalaan. Kaikki oli järjellistä ajatusta vastaan.

Marialle nousi ajatuksia: Mitä minä sanon Josefille, mitä minä sanon omaisille, mitä minä sanon ystävilleni ja miten minä selitän tämän kirkonmiehille, jotka tarkkaavat ja valvovat elänkö lakiemme ja sääntöjen mukaisesti. Mutta, kun tämä oli Jumalan tehtävä, vaikutti Jumala Mariassa vastaanottavaa mieltä. Jumala vaikutti tahtomista ja tekemistä. Koska Maria oli antautunut kokonaan, Jumala pystyi toteuttamaan suunnitelmansa hänen elämässään.

Jeesuksen seuraaminen on tätä. Luovutan kaikkesi, mitä minulla on. Luovuta nekin, mitkä ovat minulle kaikkein tärkeintä ja varsinkin ne, mihin minä olen kiintynyt. Tahdon sanoa Jumalalle:

”Tapahtukoon sinun tahtosi kaikessa; koko elämässäni, arjessa, työssä, vapaa- ajalla, lasteni kohdalla, vanhempieni kohdalla. Luovutan sinulle käteni, jalkani, silmäni, korvani, suuni, osaamiseni, tietoni, taitoni. Luovutan sinulle koko ruumiini terveenä tai sairaana. Luovutan sinulle koko sydämeni, koko elämäni. Haluan tehdä sen kiittäen ja iloiten. Johdata ja käytä minua.”

Pyhän edessä, aivan kuin Maria, ihminen muuttuu, antautuu, sopeutuu ja alkaa toteuttaa sitä, mitä Jumala on tarkoittanut. Ja mikä hienointa, Jumala itse seuraa ja valvoo suunnitelmansa toteutumista rakkaudella ja suuressa armossaan ja anteeksiantamuksessaan.

”Oi Herra, Herra! Katso, sinä olet tehnyt taivaan ja maan suurella voimallasi ja ojennetulla käsivarrellasi: ei mikään ole sinulle mahdotonta.” (Jer. 32:17)

Tie ristiin – Ristin tie

Käsivarret ojennettiin poikkipuulle…kädet naulattiin suurilla ruosteisilla nauloilla…jalat lävistettiin ja kiinnitettiin ristinpuuhun…siinä oma Poikasi riippuu päivänpaahteessa verihaavoille runneltuna…janoisena ja ahdistuneena…yksinäisenä…

Miksi Sinä kaadoit poikasi päälle kaiken sen lian, jonka minä olin ansainnut? Miksi annoit Hänen kantaa kaikki elämäni virheet ja pahat teot, jopa ajatuksenikin? Miksi Hän kärsi minun kärsimyksiäni? Miksi Hän kuoli minun kuolemani? Miksi teit Pyhän synniksi? Miksi teit siunatun kiroukseksi?
Miksi Poikasi oli valmis siihen kaikkeen vapaaehtoisesti?

Hän, pelastukseni… lunastajani… armahtajani…syntieni sovittajani. Isä, siinä oli sinun täydellinen rakkautesi, tuskaisena sovittamassa kaikkea sitä, johon minä olin syyllinen.

Miksi Sinä ja Poikasi rakastitte minua niin äärettömän paljon?

Rakas Isä, minua on vuosien varrella opetettu, miksi suunnittelit ja teit kaiken tämän.

Kaikki kertoo rakkaudesta, kaikki hyvästä tahdostasi minuun. Kaikki siksi, että halusit antaa minulle uuden mahdollisuuden: pelastit minut, annoit minulle uuden elämän, rauhan onnen ja siunauksen. Halusit, että voin elää armahdettuna ja vapaana ilman pelkoa ja ahdistusta.

Mikä parasta ja ihmeellisintä, olen saanut lupauksen viettää Sinun ja rakkaan poikasi kanssa Taivaan ihanassa ilossa ja riemussa koko iankaikkisuuden, kunhan aikani on täynnä. Sen mahdollisuuden haluan totisesti käyttää. Ymmärrän, että olen saanut kaiken lahjana, en omasta ansiosta. Siksipä lahjasi on minulle valtavan arvokas.

Olen kuullut, että risti on kuva väkivallasta, mutta minulle se on avain rauhaan. Risti on kuva kärsimyksestä, mutta minulle se on avain paranemiseen. Risti on kuva kuolemasta, minulle avain elämään. Risti on kuva heikkoudesta, minulle se on avain voimaan. Risti on kuva kuolemanrangaistuksesta, mutta minulle se on avain armoon ja anteeksiantamukseen. Risti on kuva vihasta, minulle avain rakkauteen. Risti on kuva suuresta häpeästä, mutta minulle maailman suurin kerskaus.

Taivaallinen Isäni, olen maalannut kotiseurakuntani seinälle teoksen, jonka haluan välittävän kiitollisuuden sanomaa, jonka risti minulle antaa:

”Vesi, jota käytin, on valuessaan kuin kyynel, se yhdistää värit toisiinsa lähtemättömästi, aivan kuin Sinut ja minut. Sateenkaaren värit ovat lupauksesi. Maan rajasta lähtevät värien viivat ja liike ylöspäin on antamasi elämän kasvu. Ristin keskellä on puhdasta ja valoisaa, se kaikki on armoasi. Sivuilla näet sen, mitä silmäsi katsoo taivaasta: maata ja peltoa- Pohjanmaata. Päällimmäisenä piikkikruunu, täydellisyyden ympyrä – rakkautesi.”

Kun otan askeleen taakse, näen kokonaisuuden, näen Ristissä suuruutesi ja pyhyytesi. Se on ”Tie Ristiin- Ristin Tie”

Ota vastaan kiitokseni!

 

Lähellä sydäntä

Joulukuun alussa ajellessani Nelimarkka- museon piirustusnäyttelymme lehdistötilaisuuteen, soitti vanhin poikani Pekkolantien alkaessa ja kertoi itkunsekaisin ja pelon täyttämin tuntein, että heidän 10- vuotiaassa pojassa on todettu luusyöpä. Pelko tarttui. Itku tarttui. Elämäni pysähtyi kertaheitolla. Edessä oleva lehdistötilaisuus oli pätkä tuskaa. En ollut läsnä, vaikka olin paikalla.

Tiedän, että meille monille syöpä on tuttu ja omakohtaisesti tai perheen parissa läpikäyty, mutta aina sen kohdatessa elämänsä alussa olevan lapsen, on se kauhistus. Mielen täyttää vain suuri joukko kysymyksiä.

Viettäessäni joulun jälkeen jonkun päivän HYKS:ssä, rakkaan lapsenlapseni sängyn vieressä ja nähdessäni monia muita samassa tilanteessa olevia lapsia ja heidän vanhempiaan, sain ajatuksen, jonka tuon uskaliaasti tietoosi: Toivon, että voisimme auttaa jotenkin näitä lapsia yhdessä. Sairaat lapset tarvitsevat paljon tekemistä aikansa kuluksi. He tarvitsevat tietokoneita, erilaisia pelejä, elokuvia ja askartelutarvikkeita. He tarvitsevat kyniä, papereita, värejä, rakennussarjoja ja leluja. Sairaala tarvitsee paljon kaikkea uutta tutkimuskalustoa ja – välineistöä. Kaikkeen ei sairaalallakaan ole varoja.

Monilla eri tempauksilla on tätä, hyvin tunnetuksi tullutta, osastoa autettu ennenkin. Kansan käsi on ollut äärettömän auttavainen. Lahjoituksilla on saatu paljon hyvää aikaan. HYKS:n osasto 10 on maailmanlaajuisesti tunnettu ja arvostettu alansa huippu. Olen nähnyt itse, että siellä tehdään syöpäsairaitten lasten hyväksi aivan kaikki. Aina päämääränä on vain täysin terve lapsi. Valitettavasti tämä ei toteudu kaikkien kohdalla. Lääkärit, hoitajat ja koko henkilökunta antavat aivan kaikkensa lasten parhaaksi. Lasten vanhemmat hitsautuvat yhteen, koska joutuvat viettämään pitkiä aikoja yhdessä. Koko osasto on kuin yhtä perhettä. Perhettä, jonka sairauden tuoma suru, pelko, tuska ja ahdistus on yhdistänyt.

Toivon sinun lahjoittavan jonkun teoksesi käytettäväksi HYKS:n osasto 10:n hyväksi. Olen jo vihjaissut asiasta osaston vanhempainyhdistykselle. He ottavat kiitollisuudella lahjoituksemme vastaan ja ovat mielellään tekemässä kanssamme tämänlaatuista ja aivan uudenlaista yhteistyötä.

Teoksemme myytäisiin esim. tulevana kesänä osasto 10:n järjestämässä kesätapahtumassa. Tiedän, että moni teistä on antanut lahjoituksia matkan varrella moniin hyviin tarkoituksiin, mutta tässä yksi varteenotettava lisää. Tämä ei ole velvollisuus vaan mahdollisuus. Jos olet kiinnostunut, ota yhteyttä. Järjestän kaiken käytäntöön liittyvän. Haen, tuon ja vien lahjoituksesi.

Suunnitelmani ovat kasvaneet. Jospa laittaisimme Pohjalaisena Taiteilijaliittona haasteen eteenpäin? Lasten syöpäosastoja on ympäri maatamme, mutta meidän taidealan järjestöjä vielä paljon enemmän. Voisimme antaa osamme niille nuorille lapsille, jotka harrastavat tekemisiään paljon ankarimmissa ja vaativimmissa olosuhteissa, kun meistä yksikään. Olisiko aikamme nyt yhdessä antaa – eikä aina anoen pyytää? – Pauliaukusti Haapanen

Tumma, mutta niin pilvisen aurinkoinen päivä

Ovessa lukee Roni Eppu Eemeli. Sen alla varoitus: Suojaeristys. Kyltti varoittaa tuomasta pöpöjä potilaan ulottuville. Pienikin tartunta on vaarallista. Tulijaa käsketään puhdistautumaan yltä päältä ja huolella. Riskejä ei oteta, koska niitä ei sallita.

Pesen kädet ja hinkkaan niihin desinfiointiliuosta. Astun paineilmastoinnilla suojattuun eristyseteiseen. Kun koputan lasioveen ja astun sisään, saan nähdä juuri sen, mitä odotin: tervehdyshymyn. Se sisältää sanomattomat sanat: Moi, Patuvaari. Tätä hetkeä on odotettu, me molemmat. Annan tuomiseni. Stars Wars- legopalaset saavat hetkessä tuta kokoamisen riemuhetken. Sängyn päällä olevalla apupöydällä komeilee jo entuudestaan kaksi paljon suurempaa ja monimutkaisempaa, pikkumiehen kokoama lentokone ja tulevaisuuden tulikone. Vaarin on mukauduttava nurisematta nykylasten lelumaailmaan. Teen sen rakkaudella ja sydämestäni. Tänään antaisin vaikka kuujuuston taivaalta, jos se olisi mahdollista. Vaikka takaperin- ja kerien.

Istun ja käyn taloksi, katselen ympärilleni ja pian kirjoitan hetkeä ja sen tapahtumia. Rakas lapsenlapseni on täysin uppoutuneena omissa tekemisissään. Vasen käsi pään takana tukemassa ja katse tiukkana kannettavan tietokoneen ruutuun. Oikea sormi näpyttelee hiiren nappulaa tottuneesti ja oikeaoppisesti. Pieni sormi siirtelee millintarkoilla liikkeillä erikokoisia ja erivärisiä pikku äijiä litteän kuvan pinnalla. Välillä äijät poksahtavat ja häviävät. Välillä hajoavat ja välillä hypähtävät taas esiin pelaajan armoille. Peli jatkuu ja jatkuu. Pelaaja vierelläni on sitä sitkeintä sorttia.

HYKSin K 10:llä, lasten syöpäosastolla, mietin pientä maailmani, jossa olen. Vanha pääni on taas kysymyksillä täytetty. Kysymykset jäävät vain yhteen, mutta sitäkin tutumpaan: Miksi? Muuta ei kalkin täyttämät aivosoluni tuota. Tiedän, etten saa tälläkään matkallani vastauksia, mutta tiedän olevani oikeutettu kuitenkin kyselemään.

Tällä viikolla yksitoista vuotta täyttänyt pojanpoikani makaa viidettä jaksoa nallenkirjavissa lakanoissaan. Pienissä jaloissa riehunut ja tuhojaan tehnyt syöpä on saatu taltutettua ja puristettua jotenkuten paikoilleen. Raskas ja vaivalloinen lääkehoito on nujertanut sairauden leviämisen. Viikot ovat olleet raskaita ja kivuliaita itse pojalle ja miksei myös vanhemmille. Kuukaudet ovat opettaneet kuormallisen jos toisenkin siitä, kuinka sääli lähtee syvältä ihmisen sielusta.

Tärkein on kuitenkin Roni ja hänen huomisensa. Hänellä on päärooli elämässä, joka ei ole näytelmä. Tämä on totisinta totta. Urhoollisesti sitkeämmäksi ja sitkeämmäksi osoittautunut poika on kestänyt useiden kuukausien p??yristyttävän vaikeat hoidot. Hän on kestänyt syömättömyyden ja puhumattomuuden. Hän on kestänyt lukuisat tutkimukset, piikit ja vereen liukenevat kymmenet ja taas kymmenet lääkepatruunat. Yhdessä antibioottia, toisessa rasvaa, kolmannessa morfiinia. Osa myrkkyjä jotka parantavat, hoitavat, mutta eivät helli.

Koneet syöttävät pitkin päivää suoneen ravinteita ja monenmoista muuta kipulääkettä pitäen miehen vireessä. Letkuja letkun vieressä, ristiin rastiin. Kaikki yhdistettyinä viattoman lapsen suoneen. Kone toisensa jälkeen huutaa vihlovalla piipityksellä hoitajan paikalle vaihtamaan uuden lääkepatruunan.

Vaariin, sängyn vieressäkin koskee, mutta toisella tavalla. Sisällä sydämessä myrskyää ja myllertää. Koskee ja kovasti. Vajaan vuoden takainen mielikuva pihalla naapurin lasten kanssa temmeltävästä ja innokkaasta jalkapallonpelaajasta pitkine hohtavan valkoisine kutreineen on tänään vain muisto. Onneksi se muisto tulee ja palaa entiselleen lupausten mukaan, jos ei vuodessa, niin ainakin kahdessa, ennalleen. Paljon on vielä kestettävä, kärsittävä ja odotettava. Molemmat polvet saavat uudet nivelet kierukoineen ja pallonivelineen. Niitä ei hierrä enää taudit. Ei tartu basillit ei bakteerit. Ei syö syöpä. Ne kestävät kulumatta ja murtumatta tulevien vuosikymmenten taistot. Vielä on ilo ja riemun aika. Näin uskoo vaari vieraana vuoteen vieressä.

Taustalla luo tunnelmaansa, nykypäivän Idols- ykkösen musiikki. Sen rajut sävelet eivät häiritse vanhanaikaista vaaria. Tärkeintä on läheisyys ja sen aikaansaama sointi. Nyt kulkevat nuoruus ja vanhuus käsi kädessä. Onneksi Jumalani on ajattoman nykyaikainen. Näen kaikesta ympärilläni olevista vempaimista ja lääketieteen apulaitteista huolimatta Isä Jumalan niiden keskellä. Hän ei ole kääntänyt lääketeollisuudellekaan selkäänsä vaan hän antaa ihmeellisen apunsa jokaiselle näitä kojeita suunnitteleville ja keksiville. Jumala on edelleen uutta luova ja se, jos mikä, näkyy täällä lastensairaalassa. Hän välittää lapsista. Hän rakastaa ja kulkee vierellä. Me kyselemme kaikenlaista, vaikka näemme Jumalan ympärillämme rohkaisemassa ja kannustamassa hetki toisensa perään mitä erilaisin konstein.

Kahden, ”Paluusta tulevaisuuteen”, kertovan elokuvan aikana ajatukset pääsevät irti huoneen luomasta alaviritteisestä tunteesta. Kolme tuntia ja taas palataan entiseen. Koneet huutavat ja piippaavat hoitajia. Tyhjentyneet lääkepatruunat vaihtuvat täysiin ja pian pikku potilaan suonissa alkaa virrata uusi veriarvoja nostattava voima.

Yksitoistavuotias vieressäni tyytyy palaseensa elämästä, sen vaikeimmista hetkistä. Kasvoilla ei näy murhe huomisesta. Ei paista silmissä pelko. Ne kertovat vain luottamusta huomiseen. Aivan kuin ne kertoisivat, että vuoden päästä kesällä potkitaan palloa viheriöllä muiden Mottitien lasten kanssa. Kisataan paremmuudesta. Kisataan osaamisesta. Kisataan voitosta. Näin välittyy tunne sieluni sokkeloihin. Hymyilen itsekseni kokien huomisen tuomat ilot. Ihmeellistä, kuinka lapsi tyytyy osaansa ja osaa olla seesteisenä olosuhteiden yläpuolella. Jospa osaisin itsekin omistaa samanlaisen asenteen.

En saa katsettani pois rakkaasta pikku pojasta. On nukkumaan menon aika. Sovimme, että voin lähteä omille teilleni nyt, kun kello lähenee iltakymmentä. Potilaan silmät alkavat mennä päivän rasituksesta täyteen unihiekkaa.

Samalla, kun katsahdan vielä häntä, heitän huokaillen rukoukseni ylös. Olen varma, että rukoukseni on tullut taivaassa jo tuttuakin tutummaksi: Jumala rakas, paranna tämä pieni miehen alku. Ole armollinen? Onneksi tiedän, että Taivaan Isän oikealla puolella rukoilee minua paljon, paljon vahvempi, hänen oma poikansa, Jeesus Kristus, minun kanssani samaa rukousta. Häntä Jumala ainakin kuulee. Vaikka se on kivuliaan vaikeaa, yritän sanoa urhoollisesti itkunsekaisin tuntein: ”Tapahtukoon kaikessa sinun tahtosi.”

Odotusta

Odotan sitä päivää, kun näen hänet pelaamassa futista muitten ikäistensä kanssa ja iloitsevan kaikesta siitä liikunnan riemusta, jota hän nyt juuri kaipaa. Odotan, kun hän saa pelata siinä F- junnujen joukkueessa, johon hänet juuri menneenä suvena oli kelpuutettu. Odotan sitä kesäpäivää, kun hän saa pomppia oman kotinsa takapihalla suuressa trampoliinissa ja tehdä hillittömän huikeita temppujaan. Odotan sitä päivää, kun hän saa polkea vimmatusti kavereittensa kanssa syksyllä ostetulla, uudella, vitivalkoisella ja lähestulkoon ajamattomalla pyörällä. Odotan sitä päivää, kun hän tulee posket terveen punaa hehkuen sisälle kotiin ja pyytää nälkäisenä iltapalaa. Odotan saada nähdä hänen riemulliset, tyytyväiset ja hymyilevät kasvonsa, kun hän katsoo sinisillä silmillään pöydän äärelle kokoontunutta muita perheenjäseniä, isää, äitiä, siskoa ja veljeä.

Tätä odotan, kun sydämeni soi piinaa, tuskaa ja sääliä. Tämä päivä on totuuden päivä. Huominen on kuin sumun peittämä, tuntematon ja täynnä pelkoa.

Tämän keväisen aamurukoukseni kohde on 11- vuotias Roni Eppu Eemeli. Lapsenlapseni on joulukuun alusta asti sairastanut tuota niin jäytävää ja pienen miehen ennestään jo hentoa rakennetta tuhoavaa luusyöpää. Uljaasti hän on kestänyt viikkojen sairaalajaksot, maaten letkuviidakkonsa ja lääkeravinnetta syöttävien koneiden keskellä. Urheasti hän on jaksanut tutkimuksista tutkimuksiin ja kokeista kokeisiin. Sytostaattimyrkyt ovat syöneet hoito hoidon jälkeen nuorukaisen vastustusarvot nolliin. Veriarvot ovat hypähtäneet välillä sairaan suuriin korkeuksiin. Mikä ihmeellistä ja meille vanhemmillekin opiksi, Roni on tyytynyt järkyttävään osaansa paljon paremmin kuin meistä monet, pienien vikojemme, mitättömine sairauksinemme ja vähäpätöisten kolotustemme kanssa.

Juuri nyt kellon ollessa vapun aattona varttia vaille kymmenen, täm?? urhea poika on leikkaussalissa. Leikkaus on ollut menossa jo toista tuntia. Pikku miehen molempiin polviin laitetaan keinonivelet, uusitaan osa sääri- ja reisiluuta. Onneksi leikkauksen suorittaa, Suomen yksi taitavimmista kirurgeista ryhmineen. Ennen iltaa kaiken pitäisi olla onnellisesti ohi. Vaikka näin, kaikki tuntuu niin toivottoman mahdottomalta.

Sisukseni väräjää ja sydämeni lyönnit tuntuvat voimakkaampina kuin koskaan. Vaikka luottamukseni Jumalaan ei järky, järkkyy minun sisäinen olemukseni. Olen heikoilla vaikka olen vahvoilla. Ääretön sääli pikku Ronia, omaa poikaani ja hänen vaimoaan ja perhettään kohtaan on kouriintuntuvan suurta. Tunnen täydellisesti oman avuttomuuteni lohduttaa juuri nyt ketään heistä. En pysty lohduttautumaan edes Jumalan pyhällä ja suurella sanalla. En edes niillä sadoilla lupauksilla, jotka olen matkani varrella oppinut. En epäile, mutta inhimillisyydessäni olen vain se, mikä olen. Onnekseni tiedän, että Jumalani kestää tämänhetkisen olotilani. Minulla on niin suuri ja ymmärtäväinen Jumala. Onhan hän luonut minut juuri tällaiseksi, tunteineni ja kaikkine kummallisuuksineni.

Tiedän, että kaikki se, mitä Ronin isä ja äiti kantavat sisällään tällä hetkellä, ei voi kenelläkään meillä olla suurempi. He ovat seuranneet koko prosessia läheltä, koko ajan halausetäisyydeltä. Tänään he eivät voi ottaa poikaansa syliin ja rutistaa. Tänään he eivät voi lohduttaa lastaan. Tänään he voivat vain luottaa ja toivoa kaikkein parasta. Tänään he voivat heittää pyyntönsä kohti taivaallista isää ja pyytää, että pian olisi se hetki, kun poika on turvallisesti taas omalla polvella. Oman lapsen jättäminen täysin toisten armoille tuo niin valtavan tyhjyyden tunteen, jota ei voi kukaan sanoin kuvata.

Myös meillä vaareilla ja mummoilla on jokaisella omansuuruisemme hätä, jota sitäkään ei voi aliarvioida. Tiedän, että jokainen meistä kantaa suunnatonta pelkoa ja tuskaan sisällään. Tuskaa pienen rakkaan puolesta ja pelkoa kaiken romahtamisesta, kaiken menettämisestä.

Oma mielentilani järkkyy ja heilahtelee tänään. Päivä on alkanut itkunsekaisin rukouksin. Rukous ei ole suurta, pauhaavaa ja mahtavaa. Jos siitä olisi nyt kaikki kiinni, epäonnistuminen seuraisi toinen toistaan. Onneksi Jumalani on suurempi, väkevämpi ja osaavampi kuin meistä mahtavinkaan. Hetket ovat vain täynnä kyyneleitä ja alituisia huokauksia. Tuntuu siltä, että huokauksetkin jäävät keskeneräisiksi. Niin suuri on vaarin tuska. Jännittää. Pelottaa.

Odotus palkitaan. Puoli viideltä poikani soittaa ja kertoo kaiken menneen mitä parhaimmalla tavalla. Leikkaus on onnistunut. Syöpä on poistettu. Kuulen oman poikani äänestä suurta helpottuneisuutta, vapautta ja kiitollisuutta. Roni nukkuu vielä ja joutuu olemaan teho- osastolla tarkkailtavana jokusen päivän. Hoito sairaalassa jatkuu. Kaikki me tiedämme, että kuntoutumiseen menee vielä monta viikkoa, monta kuukautta ja jopa vuosi ja toinenkin. Se ei enää kaada maailmaamme, ei edes Ronin. Se, että saamme pitää hänet, on voitto. Se, että Roni saa pitää omat jalkansa, on voitto. Mies on luonteeltaan taistelija, onneksi. Tätä taistelijaa me kaikki rakastamme, hänestä me kaikki välitämme. Kiintymys häneen on kokosydämistä. Hän on meidän kaikkien silmäterä. Mikä ihaninta, hän on ollut myös Jumalan silmäterä ja on sitä edelleen. Jumala on ollut armollinen. Jumalan tahto on tullut ilmi. Hänen tahtonsa, olosuhteista, kärsimyksistä ja tuskasta huolimatta, on ollut hyvä. Hän rakastaa meitä kaikkia. Kiitos kaikesta kuuluu hänelle, ikiaikojen Jumalalle.

Me kaikki, Ronin äiti ja isä, kaikki mummot ja vaarit, olemme kiitollisia jokaisesta rukouksesta, jotka lähetettiin kohti taivasta. Rukousringissä on ollut alle kouluikäisistä tuttavaperheen lapsista aina 96 – vuotiaaseen isomummoon saakka. On rukoiltu Intiassa, Pakistanissa, Sveitsissä , Venäjän Karjalassa ja läpi Suomenmaan. Roni ja jokainen leikkaukseen osallistuva lääkäri, hoitaja ja muu avustava henkilökunta olivat valjastetut taivaasta käsin erikoisesti tähän päivään. Taivas kuuli avunhuutomme ja vastasi mitä ihanimmalla tavalla. Kiitos taistelijoille. Sitä jatketaan, kunnes poika kirmaisee taas iloissaan viheriöllä pallon perässä!

Vanha totuus pitää tänäänkin paikkansa: ”Ilo ei ole kaikille yhteistä, mutta suru tekee minut sukulaiseksi jokaisen ihmisen kanssa.”

Puukaupungin kadut

Lapsena liikuin vain pohjalaisella maaseudulla. Nuoruusiässä, opiskelukaupunkini Rauma, antoi ensisysäyksen nähdä maailmaa laajemmin. Sain kokea merenrannalla olevan puukaupungin henkeä ja sen tiheään rakennettua erikoislaatuisuutta. Satakuntalaisen, Selkämeren itärannalla sijaitsevassa kaupungin vanhalla raitilla, piirustin ensimmäiset viivani paperille Vanhan Rauman koristeellisista ikkunalaudoituksista. Seuraavaksi oli vuorossa torin laidassa oleva Raatihuone ja sitä vastapäätä näkyvä Pyhän Ristin kirkko. Pian ikuistin myös Kitugrännin ja muita pikkukatujen reunoilla toinen toisiaan lähellä olevia taloja, joiden seinälaudoitusten värit sointuvat toisiinsa kuin väripalettini kirjo.

Historia jättää jälkensä. Raumalaiset porvarit määrättiin muuttamaan ja asuttamaan Helsinkiä. Kustaa Vaasan vastaperustetun kaupungin kaduilla alkoi kuulua: ”Kyll Raum o ain Raum!” 70- luvulla mielenkiintoni ja rakkauteni siirtyi Rauman torilta ja kivikaduilta kohti Helsingin Eiraa, viehättävän pientä ja harvinaislaatuista kaupunginosaa. Eiran arkkitehtonisesti rikkaassa puutarhamaisessa ”pikkukaupungissa” on riittänyt ihasteltavaa vuosiksi eteenpäin. Monet sen koristeelliset rautaportit, katunäkymät ja korttelit ovat värittyneet akvarelleihini useiden käyntieni seurauksena. Eiran kukkula on paikka, jonne palaan aina uudelleen ja uudelleen kiertämään ja ihmettelemään sen aistillista hohdokkuutta.

Helsingistä itään on Porvoo. Siellä olen, monilla matkoillani, ihastellut taas aivan omanlaatuista vanhan kaupungin rakennuskulttuuria ja kokenut samalla palan sen menneisyyttä. Ranta- aitat, Raatihuone ja mäellä seisova vanha kirkko, mukulakivikadut pikku putiikkeineen ovat inspiroineet tekemään monet akvarellit.

Vanhojen rannikkokaupunkien kiehtovat kohteet ovat vieneet minua menneille vuosikymmenille, vuosisadoille: ihmisten tekemisiin, elinoloihin ja elämäntyyleihin. Puutalot katujen varsilla kertovat ja puhuvat paljon jo olleesta. Anteeksipyydellen liikun niitten ympärillä. Joskus katselen vain kaikkea sitä, mitä on jäänyt jäljelle menneestä.

Minulle taiteen tekeminen on elämäntapa, se on elämäni. Suhteeni akvarelliin on rakkaussuhde. Otan sen tosissani. Haluan syvemmälle sen todelliseen oppimiseen. Minulle se on ollut tahdon asia: Tahdon elää tämän mielenkiintoisen ja vaikean tekniikan kanssa. Tahdon taltuttaa veden ja värin. Joskus vielä maalaan sen elämäni akvarellin, joka sisällä sielussani odottaa paperille pääsyä.

Koen omalta osaltani olevani vanhan kulttuuriperinteen tallentaja. Se tuntemus on ollut sisälläni jo vuosikymmeniä ja odottaa väliin kovastikin pääsyä, kevein siveltimenvedoin, edessä olevalle valkoiselle paperille.

Vanhan puukaupungin talomaalari peittää pinnan maalaamalla, mutta minä avaan sen maalaamalla.