Puukaupungin kadut

Lapsena liikuin vain pohjalaisella maaseudulla. Nuoruusiässä, opiskelukaupunkini Rauma, antoi ensisysäyksen nähdä maailmaa laajemmin. Sain kokea merenrannalla olevan puukaupungin henkeä ja sen tiheään rakennettua erikoislaatuisuutta. Satakuntalaisen, Selkämeren itärannalla sijaitsevassa kaupungin vanhalla raitilla, piirustin ensimmäiset viivani paperille Vanhan Rauman koristeellisista ikkunalaudoituksista. Seuraavaksi oli vuorossa torin laidassa oleva Raatihuone ja sitä vastapäätä näkyvä Pyhän Ristin kirkko. Pian ikuistin myös Kitugrännin ja muita pikkukatujen reunoilla toinen toisiaan lähellä olevia taloja, joiden seinälaudoitusten värit sointuvat toisiinsa kuin väripalettini kirjo.

Historia jättää jälkensä. Raumalaiset porvarit määrättiin muuttamaan ja asuttamaan Helsinkiä. Kustaa Vaasan vastaperustetun kaupungin kaduilla alkoi kuulua: ”Kyll Raum o ain Raum!” 70- luvulla mielenkiintoni ja rakkauteni siirtyi Rauman torilta ja kivikaduilta kohti Helsingin Eiraa, viehättävän pientä ja harvinaislaatuista kaupunginosaa.

Eiran arkkitehtonisesti rikkaassa puutarhamaisessa ”pikkukaupungissa” on riittänyt ihasteltavaa vuosiksi eteenpäin. Monet sen koristeelliset rautaportit, katunäkymät ja korttelit ovat värittyneet akvarelleihini useiden käyntieni seurauksena. Eiran kukkula on paikka, jonne palaan aina uudelleen ja uudelleen kiertämään ja ihmettelemään sen aistillista hohdokkuutta.

Helsingistä itään on Porvoo. Siellä olen, monilla matkoillani, ihastellut taas aivan omanlaatuista vanhan kaupungin rakennuskulttuuria ja kokenut samalla palan sen menneisyyttä. Ranta- aitat, Raatihuone ja mäellä seisova vanha kirkko, mukulakivikadut pikku putiikkeineen ovat inspiroineet tekemään monet akvarellit.

Vanhojen rannikkokaupunkien kiehtovat kohteet ovat vieneet minua menneille vuosikymmenille, vuosisadoille: ihmisten tekemisiin, elinoloihin ja elämäntyyleihin. Puutalot katujen varsilla kertovat ja puhuvat paljon jo olleesta. Anteeksipyydellen liikun niitten ympärillä. Joskus katselen vain kaikkea sitä, mitä on jäänyt jäljelle menneestä.

Minulle taiteen tekeminen on elämäntapa, se on elämäni. Suhteeni akvarelliin on rakkaussuhde. Otan sen tosissani. Haluan syvemmälle sen todelliseen oppimiseen. Minulle se on ollut tahdon asia: Tahdon elää tämän mielenkiintoisen ja vaikean tekniikan kanssa. Tahdon taltuttaa veden ja värin. Joskus vielä maalaan sen elämäni akvarellin, joka sisällä sielussani odottaa paperille pääsyä.

Koen omalta osaltani olevani vanhan kulttuuriperinteen tallentaja. Se tuntemus on ollut sisälläni jo vuosikymmeniä ja odottaa väliin kovastikin pääsyä, kevein siveltimenvedoin, edessä olevalle valkoiselle paperille.

Vanhan puukaupungin talomaalari peittää pinnan maalaamalla, mutta minä avaan sen maalaamalla.