HISTORIAA  (Otoksia kirjastani ”Elämäni palapeli”)

LAPSUUS TÖYSÄSSÄ

Synnyin opettajaperheeseen kesäkuisena ukkosmyrskyaamuna viiden aikaan vuonna 1946 Töysän Ponnenjärven rannalla olevassa Karhin- tilan peräkamarissa.

Varhaislapsuuteni vietin Töysän Suutalan koululla maaseudun rauhan keskellä. Suloisenlämpöinen ilmapiiri hallitsi aina lapsuudenkodissani. Isäni ja äitini lisäksi perheesseemme kuuluivat identtiset erikoisuudet, sota- ajan kaksoset. Itse olin perheen vauva, kuopus. Äitini oli kotiäiti. Isä piti huolen elannosta. Perheemme ei ollut varakas, mutta turvallisuus, ymmärtäväisyys, huolenpito ja kannustaminen korvasivat moninkertaisesti sen maallisen rikkauden, mitä monilla läheissukulaisilla ja naapureilla oli.

Kaikki, mitä vanhempani tekivät, sen he tekivät oman kotinsa parhaaksi. Itsekkyys oli tuntematon käsite, koska molemmat heistä toimivat aina pyyteettömästi, tavoittelematta pienintäkään omaa etua. Meille lapsille heillä oli aina aikaa. Perheenä oltiin, tultiin ja mentiin yhdessä.

Koulun navetassa oli lehmä, josta äiti lypsi aamupuuromaidot. Omat maatiaiskanamme munivat herkkunsa pitkin pihaa ja navetan orsia. Ulkorakennuksen nurkalla lihotettiin sikaa. Jouluna se syötiin suihin. Keittiössä äiti teki pullaa, tiikeri- ja kääretorttua, ässiä. Omat herkkuni ovat lapsesta asti olleet oman äidin tekemä ohraleipä ja mansikkahillosekoitteinen murokakku.

Ensimmäisen autokyytini sain kylän taksimieheltä mustalla Popedalla. Tukka nousi pystyyn, selkäpiirtä karmi kylmä, pelko nousi pintaan asti. Mentiin sataa, melkein. Mentiin ainakin ykdeksääkymppiä kuoppaisella tiellä. Puut vilisivät silmissä sivuilla. Siinä meni mäntymetsä ja koivukuja. Meni Akkalan talot ja Laiholan lehmät. Henkeä ahdisteli. Pahaa teki. Oli tulla herkut kurkkuun ja lämpimäiset pertuneisiin sarkahousuihin. Koppalakkikuski pyöritti naureskellen tyhjiä ratista. Vispasi käsillään kuin kapellimestari. Pysäytettyään menopelinsä hohotti tyytyväisenä. Euroopanomistaja.

Äidin ja isän syntymäkodit erottivat vain mäennyppylä ja hiekkatien pätkä. Kylä oli sopivan pieni ja yhtenäinen. Läheisyys lisäsi yhteenkuuluvuutta niin sukuun kuin naapureihinkin. Kaikilla oli aikaa toisille, omalle perheelle, tuttaville, sukulaisille ja ystäville. Koko kylä eli yhdessä ja piti huolta toisistaan. Autettiin. Samaistuttiin. Rakennettiin Suomea.

Molemmat vanhempani olivat syntyneet tsaarin aikaan, nähneet sodat ja kohdanneet pula-ajan. Kaikkien muiden suomalaisten tavoin hekin joutuivat osallistumaan nurisematta naapurimaan vaatimiin sotakorvauksiin.

Vaikka monissa taloissa kotikylälläni elettiin ryssäaikaa, en koskaan kuullut vanhempieni käyttävän tätä kielletyksi merkittyä sanaa. Olivathan vanhempani, opettajaperheenä apteekkarin, rovastin ja K-kauppiaan kanssa, silloiseen kulttuuriaikaan, esimerkkinä ja silmätikkuna kylälle.

Isälle ja äidilleni kuitenkin kaikki oli arkielämässä luonnollista. Mitään ei tehty aseman, näyttämisen tai saavuttamisen takia. Turhanpäiväisiä ei edes tavoiteltu.

Pienellä maalaiskylällä oli myös merkittävä porvarisjoukko sahoineen, kauppoineen, peltoineen, autoineen ja nahkatakkeineen, mutta se vaikutti vain positiivisesti kylän kehitykseen. Isoja yrittäjiä yhteiseksi hyödyksi.

Juhlia riitti pienellä kylällä. Kansakoulu oli juhlien pitopaikka. Vain  keskustaporvaristo sai sitä käyttöönsä. Tämä oli kirjoittamaton sääntö.  Työväestön tilaisuudet pidettiin taivasalla tai harjakaisissa. Äitienpäivä- juhlallisuudet huipentuivat aina  yhteiseen valokuvaan. Töysän Tuurista ajeli, kelillä kuin kelillä, lyhyenläntä valokuvaaja Oksanen jokaiseen kissanristiäisiin kameralaukku täristen tarakalla. Se oli kaikille  juhlijoille huippuhetki, kun valokuvaaja asetteli pelinsä ja vehkeensä suuren juhlijajoukon eteen ja räpsytteli kuvia…vielä yksi… vielä yksi… Itse olin kuvassa juuri niin kun halusin. En osannut kunnioittaa vakavaa tilannetta oikealla tavalla. Olin jo silloin erilainen nuori… suu auki , sano hauki… tein työtä käskettyäni. Olinhan johtajaopettajan poika.

Tuurin asemanseudulla teki eräs kulkukauppias, Keskisen Toivo, vaatimatonta rihkamakauppaa pienessä punaisessa mökissä. Yrittäjä hänkin, mutta sieltä pienemmästä päästä.

Maatamme hallitsi elämäni alkupuolella Paasikivi, mutta sitten alkoi Kekkosen monarkia, jolla ei tuntunut olevan loppua. Naapurustoissa UKK:lla oli lähes Jumalan oikeudet. Sodan pelko, jota päämiehemme osasi käyttää valtansa aseena, toimi aukottomasti ainakin maaseudulla. Pelottelulla on aina kansa pidetty kurissa. Koska sodan kauhut ja seuraamukset olivat vielä jokaisen mielessä, oli sitä helppo käyttää lyömäaseena.

Valtiojohto on aina asemansa ja paikkansa ansainnut, mutta nuorempana itse toivoin joskus näkeväni edes yhden muunkin presidentin elämäni aikana johtamassa maamme ulkoista politikointia. Onhan noita sitten tullut: Koivistoa, Ahtisaarta ja Halosta.

Maamme itsenäisyys maksoi paljon. Moni lähti. Moni jäi. Meille valmistettiin isänmaa asua ja elää. Syvä hatunnosto maamme tekijöille, niin kotona kuin linjoissa, edessä tai taaempana.

Kun olin yhdeksän ikäinen, muutimme Töysän kirkonkylän koululle, mukavan lähellä mummolaa. Kukaan ei vielä tiennyt silloin, että vuosikymmeniä myöhemmin oman makuulaverini paikalla on taikinasaavi ja olohuoneessamme aloitetaan maankuulujen Töysäläisten korppujen ja piparien valmistus.

Oppikoulun aloitin Alavudella 1960- luvun alussa. Minä, opettajan poika, pääsin kouluun vasta viimeiseltä varasijalta ja menestyin huonosti. Kokeista sain jatkuvasti kaksi- miinuksia, paljon punakynää, paljon huomautuksia. Todistuksessa oli nelosia nelosten perään. Heti ensimmäiseltä luokalla sain ehdot, toisella kahdet, kolmannella jäin kolmella nelosella luokalleni. Neljänneltä selvisin rimaa hipoen viidennelle.

Ehkäpä kaikki johtui koulukypsymättömyydestäni. Kuusivuotiaana minun luultiin olevan kypsä seitsenvuotiaitten koululaisten joukkoon. Jäin silloin jo lähtökuoppiin, kun muut huristelivat radalla. Jos on viettänyt lähes koko elämänsä lapsuudesta eläkepäiviin asti koulumaisessa yhteisössä, kypsyy kypsymistään ja päätyy ylikypsäksi.

Kesät kuluivat pyöräillen. Kaikki kesät ajoin ehtolaiskursseille opiskelemaan, kun muut viisaat, menestyneet kullannuput viettivät lomaa. Joka syksy laahauduin ehtolaiskokeisiin ja sama juttu aina: ala- arvoinen. Mutta selityksen mestarina sain kuin sainkin vuosi toisensa jälkeen opettajat puhutuksi ympäri kirjoittamaan hyväksyttävän arvosanan. Se oli se viisi ja pitkä miinus. Lopulta suoritin yhteiskouluni tyydyttävin arvosanoin ja pääsin etsimään itselleni sopivaa ammattia.

Musiikkimaailman kiemuroihin jouduin, kun tuskin olin vielä kahtatoistakaan. Tein itselleni ensimmäisen sähkökitaran. Pari vuotta myöhemmin valmistin ison, valkean, mutta nyt akustisen. Koulun kirveellä tein niistä molemmista pian takansytykettä, koska niiden sointi ei täysin miellyttänyt. Suurin syy taisi olla kuitenkin itse soittajassa.

Syvemmälle säveliin minut, niin kuin muitakin ikäisiäni, veti nuoruudessani Englannin Liverpoolin pienestä ja nuhruisesta kellarikapakasta kuuluisuuteen noussut kaikkien tuntema The Beatles. Tämä nuorten takatukkaisten idolieni rautalankayhtye aloitti niihin aikoihin maailmanvalloituksensa. He olivat monien idoleita. Meidänkin.

Vähän myöhemmin kotiteollisuuskouluvuoden aikoihin perustettiin yhtye nimeltä Christian von Sigismund. Muusikko ja trubaduuriystäväni Pertti Kari oli ainoa asiansa täysin hallitseva ammattilainen. Hän oli porukan sielu. Teimme yhdessä kokonaiset kaksi keikkaa.

 

RAUMA 1966- 1970

Yllätin koko sukuni, kun pääsin Raumalle opiskelemaan käsityönopettajaksi veljeni valinnan perässä. Opiskeluajan alkuvaiheessa menin naimisiin ja ensimmäinen lapseni, Toni syntyi.

Raumalla alkoi myös elämänmittainen taiteen harrastamisen. Seminaarissa kokoontuu viikoittain mielenkiintoinen, ja aktiivinen taidekerho. Maalasin ensimmäisen öljyvärityöni. Osasta taidekehon jäsenistä tuli vuosiksi kuin yhteen liimattu harrasteperhe. Taidekerho täytti elämäni. Vapaa- aika kului yhdessä taidetta harrastavien kavereiden kanssa.

Jaksoimme olla kiinnostuneita myös taidepolitiikasta ja sen vaikutuksesta urbanisoituvaan pikku opiskelukaupunkiimme. Vastasimme piikittelevästi taidettamme ja teoksiamme arvostelleihin lehtikirjoituksiin. Teimme protestinäyttelyn vanhaan pursiseuran monikerroksiseen taloon. Teimme kykyjämme suurempia ja leikimme useasti liian suurella hiekkalaatikolla. Kuitenkin tästä pikku joukosta nousi useita toistaan tunnetuimpia suomalaisia kuvantekijöitä, muotoilijoita ja eri taiteenlajien ammattimaisia osaajia.

Ensimmäisen täidenäyttelyni pidin yhdessä opiskelukaverini Tauno Tauriaisen kanssa Alavuden yhteiskoulun juhlasalissa kesällä vuonna 1966. Esillä oli yhteensä lähes viisikymmentä teosta. Eteisaulassa ollut metallijalkaisista koulutuoleista pinottu tilateos, lattiasta kattoon, tervehti tulijoita.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten Vaasa- lehti kirjoitti otsikolla Kahden nuoren ensinäyttely v.1966:

– Pauli Haapasen pintajaoltaan ja  struktuuriltaan hieman poliakoffimaiset maalaukset ovat hillityllä väriskaalalla maalattuja tila- ja värisommitelmia. Hän jakaa maalauspinnan useaan vapaasti geometriseen kuvioon, joilla hän parhaimmillaan pystyy luomaan jänteviä kompositioita. Sinivihreäharmaat kappaleet järjestäytyvät melkeinpä maisemalliseksi sommitelmaksi perspektiivisessä tilassa. Värivaikultelma on yhtenäinen ja hillitty. Kokonaisuudessaan on Haapasen maalaus harkittua ja varmaa ja uskon hänen pystyvän viemään sitä yhä eteenpäin. Näyttely on melko positiivinen yllätys, vaikkakin näiden nuorten maalareiden työ siellä täällä vaikuttaa hapuilevalta ja aralta, löytyy näyttelystä välähdyksiä, jotka kuten uskon, jatkuvan työskentelyn ja sisäisen kasvun myötä kehittyvän.

Arvostelun takaa löytyy arvostettu taiteiljaprofessori, siihen aikaan Ähtärin kansalaisopiston rehtori, Eero Hiironen. Näin vuosikymmenten takaa olen vieläkin innoissani hänen arvostelustaan. Se antoi nuorelle taiteen kokeilijalle, ensinäyttelyn pitäjälle, eväitä tulevaan. Se rohkaisi ja kannusti juuri oikealla tavalla jatkamaan taiteen tekemistä ja kokemista. Kiitokset nuoruuden ajan arvostelijalle positiivisesta potkusta.

 

LIEKSA 1970- 1976

Valmistuttuani käsityönopettajaksi sain viran kaukaa susirajalta, tuntemattomasta Lieksasta. Siellä syntyivät Jori ja Jatta.

Opetin, harrastin ja elin nuoruuteni innolla. Luovuus ja hulluus teettivät oppilailla mitä ihmeellisimpiä töitä. Veistelimme ja paloittelemme kymmeniä betoniharkkoja patsaiksi kirveillä ja sahoilla. Hitsaamme romuveistoksia varastot täyteen. Siivoojat hermostuvat luokkani sotkuun ja krääsään, mutta lauhtuvat, kun paikallislehti teki uutisen uusista tuulista. Saatiin lopulta menestystä ja mainetta. Oppilaitten kanssa meillä oli mielenkiintoisia ja hauskoja hetkiä.

Ohjaavan opettajana yritin opastaa koko kylän kansakoulunopettajille uusia tuulia. Pian huomasin, etteivät vanhat koirat opi yhtään uutta temppua. Luovutin.

Itsetekemää kookasta ja värikästä taidetta syntyi Raumalla opitulla tavalla. Käsityöluokan maalaamossa maalailin suurikokoisia kineettisiä tila- ja värisommitelmia. Töiden koot isonevat isonemistaan, johtuen suuruudenhulluudestani.

Tein kansan nähtäväksi näyttelyihini menestyvän ja huomiota herättävän liikennemerkkisarjan. Järjestin yli kymmenen näyttelyä parhaana vuotena. Yhdeksän liikaa. Alkoi elämänmittainen taiteen yliaktiivinen kierre.

Sen, minkä tein, tein täysillä. Harrastin iltajuoksua ja kapakkakierroksia. Tutustuin herroihin ja narreihin. Ajauduin vuodeksi yritysmaailman kiemuroihin Pielisen vastarannalle Juukaan. Kaksi yritystä ja kaksi konkurssia. Kaikki meni- vähät rahatkin. Ihmissuhteet rakoilivat. Väkijuomaa loputtomiin.

Mopo oli jo ajat sitten karannut käsistäni. En ollut aikuinen silloin, jos en nytkään. Sain tempuillani aikaan perheen haaksirikon. Yksinäisyyttä ja ikävää.

Polku oli nyt valittu. Ei ole takaisin paluuta. Oli vain yritettävä koota itsensä mahdollisuuksien mukaa edes jonkinmoiseen kasaan. Taiteen tekemiseen tuli vuosien tauko. Vaivuin itsesääliin. Elämän oli kuitenkin jatkuttava. Ja jatkuihan se- jotenkin.

 

JOENSUU 1976-1977

Elämä kuljetti kulkijaa. Viidessä vuodessa Lieksan opettajan virkani loppui, tunnit luovutettiin vanhemmille parroille. Olin ollut nuorin viranhaltija ja viimeksi tullut opettaja saa aina lähteä. Se sääntö sopi suunnitelmiini. Päädyin Joensuun Korkeakoulun teknisen työn didaktikoksi. Perhe jäi Lieksaan. Tunnustin epäonnistuneeni.

Olin taas yksin ja vailla tulevaisuutta. Alkoi turhin vuosi elämässäni.

Tein työtä vain kaksi ja puolipäivää viikossa täydellä palkalla. Jäi taas liian paljon aikaa huimetuksille. Käytin kaikki tilaisuudet elämän eri osa- alueilta hyväkseni. Vapaa- ajan vääristyneet harrasteet nielaisevat kitaansa. Tulee tutuksi niin Joensuun Elli, Karelia, kuin Takataskukin. Viikot luisuvat sivumyötäisessä ja villissä viihteessä. Kunnia meni, mutta maine kasvoi.

 

PYHÄJÄRVI- PYHÄSALMI  1977-2001

Opettajan ura sai jatkoa Joensuun hätäaputöitten jälkeen, kun Opetusministeriö antoi minulle mahdollisuuden valita itselleni viran kymmenestä eri vaihtoehdosta eri puolilta Suomea. Valitsin Pyhäjärven. Miksi? En tiedä.

Muutin Oulun läänin eteläiseen kuntaan, jossa riideltiin keskioluesta ja paikkakunnan nimestä. Aloitin kaiken uudelleen. Piirsin lasteni kuvia- ikävääni. Raha riitti vain lyijykyniin ja paperiin. Menin naimisiin lukiolaistytön kanssa. Syntyi Kaisa.

Eleltiin taas täysillä. Yksi virka ja neljä työtä: Koulussa päivisin, opistossa iltaisin, mainostoimisto harrasteena öisin, taidetta kaikki väliajat. Sielu ei pysynyt mukana. Kaikki hajosi – vielä kerran.

Kaikesta huolimatta rakennutin vielä höyrypäissäni ökytalon Taidekoti Hunningon tontille vuonna 1989. Lapsuusmaisemien Pohojalaanen kaharen kuistin talo on ollut suuri haaveeni. Nyt se toteutetaan. Pannaan tuulemaan. Talooni tulee kaksisataa neliötä hulvatonta tilaa. Hyvätahtoinen Korhonen oli tarjonnut tonttinsa yläosaa taloni paikaksi. Rakennus tulee Pyhäjärven kirkon ja vanhan Hunningon väliin. Kolmella puolella ovat hautausmaat,  hiljaiset naapurini.

Väsyttää… elämän vieteristä virta loppuu ja toivottomuus ottaa vallan lopullisesti kesällä 1989. Kaikki kauniit elämän arvot ovat hautautuneet. Niistä ei ole jäljellä rippeitäkään. Menen pohjalla. Viistän nokka turpeessa, kasvot pöhöttyneenä ja sairas puna poskilla. Ulospäin näytän kaikilla voimanrippeillä vahvaa ja kovaa kaveria, vaikka kaikki on murentunut. Vaikka en itse ymmärrä, enkä edes ajattele, olen menossa täyttä tuhoa kohti. Tiedostan vain alamäen, jossa on helppo lasketella. Se vie lujaa. Maailma pimenee. Onneksi on jotain arvokasta, jonka takia kannattaa elää. Omat lapset. Rakkaimmista rakkaimmat. He kantavat isästään huolta. Eivät hylkää. Lohduttavat ja rohkaisevat:

– Isä, kyllä sinä vielä jaksat, aloita vielä kerran alusta. 

Sanat jäävät soimaan mieleeni. Nostavat sanat. Kantavat sanat. Hetkittäin ja päivittäin sisältäni kuuluu:

– Isä, kyllä sinä vielä jaksat, aloita vielä kerran alusta. Isä, kyllä sinä vielä jaksat, aloita vielä kerran alusta. Isä, kyllä sinä vielä jaksat, aloita vielä kerran alusta.

Lapset ovat seuranneet kesälomansa aikana toimiani. Edes heidän vierailunsa ei pystynyt pysäyttämään minua. En osannut edes hävetä heitä, kaikista rakkaimpiani. Rakkaat ”Lieksan lapset”. Matkalla puhutaan isästä.

– Taisi olla viimeinen kerta, kun näimme isän elossa. 

Lapseni eivät osaa aavistaa, eivät osaa odottaa, mitä tuleman pitää ja tuleekin pian. Elämän koukerot ovat kummallisia…

– Jumala rakas, anna minulle sellaiset silmät, jotka alkavat nähdä hyvää. Jumala rakas anna minulle sellaiset korvat, jotka alkavat kuulla kaiken oikein.Jumala rakas, anna minulle sellainen suu, joka alkaa puhua hyvää.Jumala rakas, anna minulle sellaiset kädet, jotka alkavat tehdä hyviä tekoja.Jumala rakas, anna minulle sellaiset jalat, jotka alkavat kulkea sinun tietäsi.

Alkaa tapahtua kummia… seuraan aivan kuin sivusta itseäni. Huomaan, kuinka päivittäin ja viikoittain Haapanen alkaa muuttua. Ajatusmaailmaa puhdistetaan. Kieli ei taivu enää kaikkeen entiseen ja totuttuun. Tuntuu siltä, että koko miestä kylvetetään puhtaammaksi. Ei tee enää mieli tehdä asioita, jotka täyttivät päiväni. Tajuan, että määrätyt väärät tekemiset, väärät elintavat, väärät tottumukset ja mieliteot, jotka olivat hallinneet minua liikaa, otetaan yksi toisensa jälkeen pois. Halu elää oikeampaa elämää lisääntyy. Halu pyytä anteeksi vanhoja tekemisiäni ja sanomisiani nousee sydämeni syvyyksistä asti. Tuoreet ja uudet makoisat tunteet ottavat hallintavallan. Olen innostunut aivan kuin pieni vilkas lapsi.

Olen saanut kaiken entisen anteeksi. Moni asia korjaantuu. Olen saanut aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä. Kristus on tehnyt Jumalani edessä kaiken sen, johon minä en ole pystynyt. Olen saanut lahjana anteeksiantamuksen ja uuden mahdollisuuden… näin ymmärrän.

On luotu mies, on luotu nainen. Toivo elää… Hups! Kotini  Rosenlewin ja Helkaman,  välissä on nainen. Siinä on Tössi. Naapuritalon talviasukas. Tuttu tyttö Nättiperältä. Entinen lettipäinen kotisairaanhoitaja terveyskeskuksen käytäviltä. Hänen tarkoitusperistään en ole aivan selvillä, mutta avuliaasti hän on keittiössäni minua ja vierasjoukkiotani auttamassa. Jossain vaiheessa suustani pääsee omasta mielestäni tilanteeseen aivan sopivat sanat, mutta yllätykseskseni ne saavat tuorekurkun lentämään kohti itseäni. Väistän kurkun. Tössiä en. Huolettomasti heitetty rukous tähtitaivaalle näkyy nyt tähdenlentona.

Hetkeä myöhemmin istumme oman velkaisen kotini ulkorappusilla ilta-auringon paistaessa hautausmaitten takaa. Ehtookellot jymähtelevät viereisellä tontilla. Värisyttää. Viritän katkonaisen ääneni deemolliin, asetan osan nakkisormistani kitarani kaulalle ja loput soittimen kielille. Aloitan soitimeni:

”Niin minä neitonen sinulle laulan, kuin omalle kullalleni… ”

Kihlajaisia vietetään Hunningolla parin kuukauden päästä, mutta seurustelu alkaa vasta sen jälkeen. Perinteitä on lupa jo tällä ikää rikkoa. Kaiken ei ole tarkoituskaan mennä totutun kaavan mukaan, kunhan kaikki menee tahdikkaasti ja tyylikkäästi. Totean vanhat kaavat käyttökelvottomiksi. Haluan olla upouusien periaatteitteni valtaama mies. Nyt eletään täysillä, sitä mitä ollaan. Menneet on menneitä. Tänään kirjoitetaan puhtaalle lehdelle. Jumala on nyt kuiskaajani tällä juuri aloittamallani estradilla, sillä häntä haluan kuunnella ja totella.

Marketta asustaa naapuritaloa, kun Korhoset olivat hänestä tehneet talonmiehen Espanjanmatkansa ajaksi, koko talvikaudeksi. Sieltä hän tulee työpäivänsä jälkeen ja sinne hän palaa illan pimetessä öiksi uneksimaan vaaleanpunaisia uniaan. Polku talojemme välissä tallaantuu ja täyttyy morsion askelista. Yöt on rauhoitettu molemmilla yksityisyyteen. Kerätään voimia tuleviin koetuksiin. Marketan mennessä pimeää naapuritaloa kohti kuuluu vain:

”Mua tartu käteen Herra, ja taluta… ”

Meille hymyiltiin, hymähdeltiin. Meille naurettiin ja meitä pilkattiin. Seurustelutyylistämme kerrottiin kylän kapakoissa asti. Olimme monista niin omintakeiselle tyylillemme uskollisia aina hääpäiväämme asti. Tapamme eivät hymyilyistä ja vinoilusta huolimatta muuttuneet. Eikä meistä kumpikaan halunnut tehdä asiasta edes sen suurempaa numeroa. Se nyt vain oli näin. Se oli oma valintamme. Pilkka ei edes sattunut, koska uusi elämä ja kaikki sen mukana tullut ennen kokematon oli vallannut taiteilijan Hunningolta. Tiesimme, että talvityylin riiaamisemme loppuisi kesän ensimmäisen pääskysen lennellessämme tonttiemme välissä.

Seurustelulle tehdään näin päätös. Häät pidetään heti, kun pääskyset ovat rakentaneet oman pesänsä räystäslaudoituksen alle.

Hunningon kotimme ilmapiiri muuttuu kertaheitolla Marketan aloittaessa emäntänä. Kotihengetär on astunut keittiöön. Kaikki on uutta, mutta paljon on opeteltavaa yhdessä. On hyväksyttävä toistemme erilaisuudet ja kummallisuudet. Elämän varrella opituista ja pinttyneistä tavoistamme täytyy löytää keskitie. Kaikki elämäntyylistä makutottumuksiin on nivottava toimivaksi kokonaisuudeksi. Siinä on tehtävää tarpeeksi kahdella aikuisella- loppuelämäksi.

Seitsemän vuoden kuluttua on aika vaihtaa uusiin maisemiin ja haasteisiin. Asumismuotomme on vaihtunut Hunningon hulppeista tiloisata ahtaaseen kerrostalokolmioon. Pian kuitenkin saamme aivan uutta ja ainutlaatuista. Muutamme Pyhäjärven keskustan tuntumassa olevaan tavallisille ihmisille liian erikoiseen omakotitaloon, Villa Aukustiin.

Joskus puolileikillään opettajarouva yläasteelta sanoi haluavansa myydä talonsa meille eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Hän kertoi talon sopivan hyvin erikoisuudesta pitäville ja ennakkoluulottomille taiteen kanssa touhuaville. Jopas jotakin. Tämä toteutui.

Talo edustaa modernia arkkitehtuuria mitä hienoimmalla ja persoonallisimmalla tavalla. Nuori arkkitehtiopiskelija suunnitteli talon äidilleen tarpeen ja mittojen mukaan. Kaksitaso-huoneratkaisu, paljon erikokoisia ikkunoita, pylväitä omintakeisine narujalkalistaratkaisuineen. Erilaisia tilanjakajia kuusimetrisessä huonekorkeudessa, ritilöitä, kaakelia, paljon vanhaa ja kaunista. Seinänkokoinen takkaosa on yli sata vuotta vanhoista tiilistä. Kaareva, pieni viehättävä eteisaula. Italialaistyyppisistä tiilimuurauksen välissä olevista ikkunoista voi katsella olohuoneeseen ja myös ylös parvelle. Väliovet, joita on vain kaksi koko talossa, ovat nekin vanhoja, restauroituja peiliovia vanhoine saranoineen ja lukkoineen.

Takan kaikki tiilet ja ovet ovat peräisin vanhasta puretusta kyläkaupasta. Hienot pallo-posliinivalaisimet on hankittu lakkautetun kansakoulun huutokaupasta. Kaikki vanha on hyvällä värisilmällä ja hyvällä maulla nivottu uuteen taidokkaasti. Hetkessä kodistamme tulee viihtyisä ja kodikas.

Viisi vuotta, johon sisältyy paljon. On ahdistusta, on tuskaa, on sairautta, mutta on valtavan paljon hyvää ja muistorikasta. Veri vetää taas uuteen.

Sisälläni alkaa soida Pohjanmaa. Kaipuu, jonka olen aina tietoisesti torjunut. Hämmästyn tilannetta, myönteisesti. Säikähdän itseäni, vaikka tunne sisälläni on varsin tuttu. Hymyilen sisäänpäin, itselleni. Tieto tulevasta on valmiina, mutta tunne kiemurtelee. Tiedän jo tulevat seikkailut, mutta en saa niitä vielä puettua sanoiksi. Odotan oikeaa hetkeä.

Uutta ja tietämätöntä kohti on aina mielenkiintoista matkustaa!

 

SEINÄJOKI 2001-

Kaksikymmentä neljän vuotta parasta nuoruuttani Pyhäjärvellä jää taakse, kun näimme reimarien osoittavan kohti lakeuksia, omaa synnyinseutuani.

Pyhäjärvelle jäivät entiset työtoverini räpistelemään viimeisiään, ennen kuin saavat työntäyteiset vuotensa täyteen. Sinne jäivät yhä pienenevä joukko ala- asteelaisia, jotka eivät koskaan saaneet nauttia ensimmäisistä yläasteen käsityötunneista, jolloin olin parhaimmillani. He eivät kuulleet koskaan hammasharjateoriaani, jolla raotin niin monille muotoamisen ja suunnittelun merkitystä.

Sinne jäivät terveyskeskuksen henkilökunta taltuttamaan vastaanottoaulassa möykkääviä ja päihtyneitä intelligenttejä asiakkaitaan. Sinne jäi tutuksi tullut kovettuneitten ja halkeilleitten jalkojeni parissa veistään taitavasti heilutellut seutukunnan paras jalkahoitajani. Sinne jäi hierojaportsari, joka jyskytti selkälumpioni ytimiä myöden mustelmille yrittäessään parantaa vaivojani. Sinne jäi naapurikorttelin psykiatrini täyttämään varauspäiväkirjaansa aneemisen kylän henkevillä persoonilla. Sinne jäi vanhainkoti ja dementiayksikkö, jonne eivät saaneet minua koskaan kolkkoon ympäristöönsä ajamaan hoitajia rollaattorilla takaa. Sinne jäi monen kodin seinälle taulut muistuttamaan siveltimeni vedoista. Sinne jäivät monet kodit, jotka eivät ymmärtäneet sijoittaa ajoissa taiteeseeni.

Sinne jäi monia, jotka muistavat vain elämäni ennen uskoontuloa. Sinne jäi moni, joka toivoi, että en olisi koskaan edes tullut uskoon. Sinne jäivät ne, jotka uskoontuloni jälkeen kyseenalaistivat ystävyytemme, eivätkä enää suvainneet minua edes hajuetäisyydelle. Sinne jäivät ne, jotka eivät olisi ikimaailmassa halunneet, että menen vielä kerran naimisiin. Sinne jäi moni tuttu tavoittelemaan toivotonta tulevaisuutta etsiessään itseään ja itselleen työtä.

Sinne jäivät kesäiset veneretket. Sinne jäivät Karhusaaren ja Selkäsaaren kivikkoiset rannat. Sinne jäivät saarten viettävät muurinpohjaletunpaistokalliot. Sinne jäi koko järvi muikkuineen särkineen ja lohenpoikasineen. Sinne jäivät Tikansaaren vanhat harmaat ostamatta jääneet mökit ja saaren puolikas.

Sinne jäi monta vanhenevaa pankinjohtajaa, jotka eivät koskaan saa enää kymmeniätuhansia euroja korkoja lainoistani. Sinne jäivät Vaskikellon helisevät, kilisevät ja kumahtavat tuhannet kellot.

Sinne jäi autioituva ja hiljenevä kylä monine alkoholisoituvine nuorukaisineen ainoana toivonaan toivottomuus. Sinne jäivät räkääntyvät ja vanhalle villasukille haisevat kapakat looseihin sammuvine elämän toivonsa menettäneine yksineläjineen. Sinne jäivät vanhat ja vuosittain muualta suomesta tulevat uudet ja uudet juoppolallit puistonpenkkeineen.

Sinne jäivät seurakunnat toinen toistaan ihmettelemään. Sinne jäi seurakuntiin, onneksi, joukko ymmärtäjiä ja läheiseksi tulleita ystäviä. Sinne jäivät yhteiskristillisen toimintaperiaatteensa omaksuneet keidaslaiset veistämään itselleen omaa tilaansa muiden suurempien joukossa. Heistä uskaliaista tuli hengenheimolaisiani, joita en olisi koskaan halunnut jättää. Sinne jäi koko joukko pyhäkkäitä, jotka haluaisivat, että heidän elämänsä muuttuisi samaan tapaan, kuin eräällä Haapasella aikoinaan.

Sinne jäi monilukuinen joukko poisnukkuneita ystäviä: entisiä oppilaitani, työtovereitani ja hyvänpäivän tuttuja entisen kotimme Hunningon viereiselle hautausmaalle. Sinne jäi hiljenevä Hunningon raitti kesänäyttelyineen ja savusaunoineen. Sinne jäi Hunningon Matti, pitkäaikainen ystäväni ja ymmärtäjäni, raaputtamaan yksin pihaansa puhtaaksi tulevan kesän näyttelyvieraita odotellessaan. Hän, lukemista vaille taitava terapeutti ja sielunhoitaja, ei jättänyt minuakaan koskaan pulaan. Sinne jäi osa sydäntäni, vaikka se joskus tihkui verta. Sinne jäi juuri se osa, joka itki ilosta ja riemuitsi onnesta.

Presidentin kainaloon pääsee harvoin. Kaustisilla minulla käy hyvä flaxi. Olin saanut ainutkertaisen tilaustyön Folk Music Festivaaleilta.

Konsertin jälkeisessä yksityistilaisuudessa taideteokseni luovutettiin Tasavallan presidenttiparille, Haloselle ja Arajärvelle, sekä Unicefin jokaiselle hyväntekeväisyyskonsertissa esiintyneelle artistille.

Kaikki artistit saavat vuorollaan myös oman teoksensa sellofaaniin käärittynä ja punaisen rusetin kera. Oman lahjansa vastaanottavat kaikki konsertin esiintyjät mm. Hector, Sakari Kuosmanen, Katri Helena, Mikko Kuustonen, Anna Erikson, Susanna Haavisto, Esa Nieminen, Anna Hanski ja Eija Ahvo.

Luulen, että olen vaimoni kanssa huomattavasti itseämme hienoimmassa, kouliintuneimmassa ja paremmassa seurassa. Mitä vielä! Tavallisia ihmisiä. Tavalliset tavat. Jokaisella hiki. Jokaisella nälkä. Kun ruokailu alkaa, tulee kaikille kiire. Jono syntyy yhtä nopeasti, kuin Hurstin avustusjonossa. Lautaset täyteen ja einehtimään. Majoneesit ja marmeladit pyyhitään suupielistä sormin, niin kuin meidänkin takapihan grillijuhlissa. Juotavaa tippuu lasista pitkin partaa, pitkin poskia, pitkin puuteria. Nauretaan ja nauratetaan toisia.

Kaikki tuntevat toisensa entuudestaan. Unicefin rauhanlähettiläs Kuustonen, rappusten reunalla pikkutakki kainalossa. Yksi Suomen komeimmista ja isoimmista trubaduureista, itse Hector. Siinä syövät sormin herkkupalleroita sinapilla höystettynä.

Vauhti ei lopu. Asunto Keskuskadulta vaihtuuu lypsykadulle… Alkionkadulle… Kanteleenkadulle ja lopulta Raamikujalle. Osuva nimi elämäntaiteilijalle, joka on etsinyt koko elämänsä sopivia kehyksiä itselleen.

Taiteen rintamalla tapahtuu edelleen. Ateljee Torikeskuksen kautta Keskuskadulle. Näyttelyitä näyttelyiden jälkeen. On hallitusta, on johtokuntaa, on jäsenyyttä ja puheenjohtajuutta. Harvakseltaanhan taiteentekijät eläkkeelle joutanevat. Viimeiseen asti pensselit sutivat. Sitä parasta akvarellia minäkin vielä odotan syntyväksi. Luominen ei ole tuskaa, jos sen oikein oivaltaa. Paljon huonomminkin voisi joutilas ajan käyttää.

Ei tule elämä vieläkään yksitoikkoisen pitkäksi, edes vanhetessa. Minulle riittää se, että pysyn mieleltäni virkeänä vaikka raajat, ruumis ja pää eivät aina tahdokaan totella äkkinäisiä liikkeitäni. Myönteisellä asenteella elämä maistuu makealta pienistä vajavaisuuksista huolimatta.

Vuodet vierivät. Se näkyy. Se kuuluu. Pihtipieletkään eivät riitä aina, kun kävellessäni huojun meriveneen tavoin puolelta toiselle. Tavarat eivät tahdo pysyä kädessäni, kun puristusote herpaantuu kädessä ja toisessa. Ajatus pätkii päivä päivältä aina enempi ja enempi. Nimet tulevat usein jälkijunassa. Vatsa roikkuu, kaksoisheltta leuan alla rypistyy entisestään. Jalat kipeytyvät kävellessä. Sydän hakkaa epätasaista rytmiä milloin enemmän, milloin vähemmän. Päässä vinkuu ja suhisee yötä päivää. Otsanahka kiristää ja nenässä kasvaa kutisevia karvoja liikaa. Tukka harvenee ja harmaantuu. Silmäpussit silmien päällä haittaavat näkemisiäni.

Usein pitää kysellä asioita moneen kertaan, kun kuulokäytävä alkaa luutua umpeen. Käsistä tulee kurttuiset ja käppyräiset. Sormet vapisevat, kun tekee tarkkaa työtä. Langan neulansilmään pujottaminen on toivotonta. Pienet liukkaat paidannapitkaan eivät pysy enää näpeissä.

Kun jotakin putoaa lattialle, on laskeuduttava varovasti ensin nojaten seinään, sitten pöydän reunaan ja siitä hivuttauduttava hitaasti alas. Kontallaan tavaroita etsiessä tilanne pysyy hallinnassa siihen sakka, kunnes polvinivelet ovat halkeamispisteessä. Takaisin on noustava varovasti, ettei vaan revähdytä selkäänsä ja lukituta polviaan. Nukkumaan mennessä maailman meno pyörii lakkaamatta. Uni ei tahdo tulla lampolan lampaita laskemallakaan.

Yöllä herää alituiseen vessahätään. Aamulla pääsee liikkeelle osa kerrallaan. Käyntiinlähtö vaatii totuttelua ja kierroksien lisäämistä asteittain. Muutenkin tuntuu, että kaikki paikat eivät ole vielä auenneet.

Liikakilot painavat ja rasittavat kaikkea liikkuvaa. Se on elämänmittainen koulu. Ihannepainossa pysyminen on huuhaata. Toiset pysyvät aina, toiset eivät koskaan. Jotkut jopa alle ihanteenkin, vaikka syövät porsaan päivässä. Toiset paisuvat ylilihaviksi pelkillä iduilla, mössöillä ja heinillä. Itse olen ollut painontarkkailussa yli puolet elämästäni. Painoni nousee ja laskee aivan kuin hissi. Painontarkkailuohjelmani on jojo-tyyppiä.

Olen laihduttanut satoja kiloja elämäni aikana ja lihonut ne viittätoista kiloa vaille jokaisen takaisin. Välillä olen kevyt, välillä raskas. Onneksi en enää ole kevytmielinen sen enempää kuin raskasmielinenkään. Kaikki, mitä syön, on kevyttä. Paitsi se, mitä syön salaa. Kaikki elämässäni alkaa olla nykyään kevyttä, jopa rakasteleminenkin.

Minulle riittää se, että pysyn mieleltäni virkeänä vaikka raajat, ruumis ja pää eivät aina tahdokaan totella äkkinäisiä liikkeitäni. Myönteisellä asenteella elämä maistuu makealta pienistä vajavaisuuksista huolimatta. Onnekseni olen kelvannut aina Jumalani eteen tällaisena kuin olen. Hänen kuvanaan. Tärkeintä on se, että tällaisen ison ja muodottomaksikin venyneen nahkapeitteen alla asuu onnellinen ihminen.

Olen ylpeä lapsistani ja lastenlapsistani. Olen koko elämäni hetket ikävöinyt heitä. Tämä päiväkään ei ole poikkeus. Olen onnellinen, että olen voinut antaa lapsilleni jonkun palasen omaa itseäni: avoimuutta, herkkyyttä, leikkimieltä, intoa ja rohkeutta. Onnekseni olen saanut elämäni joka vaiheessa pelkästä lasteni läsnäolosta sydämeni täyteen rakkautta ja onnea. Ikäväkseni en ole aina itse kyennyt vakuuttamaan heitä elämäni sekasotkuissa omalla rakkaudellani. Onneksi sain lisäaikaa nähdä ja kokea, että heistä jokainen on lopulta hyväksynyt minut ja he rakastavat minua tänään, monista epäonnistumisistani huolimatta.

Iloitsen perhekunnastani: vaimostani, neljästä lapsestani, heidän aviopuolisoistaan ja ihanan vietävistä lastenlapsistani ja lastenlasten lapsistani. Kaikkien läheisteni läheisyys ja  läsnäolo ovat syy elää päivä päivältä onnellisempana kuin eilen.

Tämä kaikki on ansaitsematonta lahjaa minulle. Lapset ja heidän perheensä ovat minulle elämä, jota hengitän. Elän ja tulen aina elämään heissä ja heidän kauttaan. Siksi en kuole koskaan.

Aino Suholan osuva ja naseva teksti sopii hyvin moniin elämäni hetkiin:

– Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo. Minkä teetkin, tee takapuoli savuten, syöksy siihen suorin vartaloin kahdella kierteellä, koska vain siten lunastat itsekunnioituksen. Ja jos kaadut, nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas. Jos kaadut aina vain, ajattele, että kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä, niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle. Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen, koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.

Näin elämä jatkuu ja ympyrä sulkeutuu sulkeutumistaan aina sydänpäivään asti… täysillä… kunnen sitten joskus kynttilä sammuu rauhallisesti ja hiljalleen… lepattaen iloisesti… kiitollisena hyvästä ja rikkaasta elämänmittaisesta matkasta…

… ja elämä jatkuu…