Akvarellistin rakkaudentunnustus

Akvarellistin rakkaudentunnustus

Aluksi kaiken piti olla jotain aivan erikoista. Jostakin oli kuitenkin aloitettava. Teoksiani ihmeteltiin, niille hymyiltiin, naurettiin. Elämä oli edessä. Haaveita, unelmia, intoa, kokeilunhalua ja yritystä riitti. Sieltä elämänmittaiset eväät.

Monien murrosvuosien ja elämän palapelin hajoamisen jälkeen minulla oli varaa vain lyijykynään, palaan paperia ja kouluajoilta tutuksi tulleisiin vesivärinappeihin. Pyörittelin niitä käsissäni. Inhosin niitä aluksi syvästi. Alkoi tutustuminen vaikeaan, mutta kiehtovaan ja viehättävään tekniikkaan. Työskentelin usein ja paljon. Se oli tutustumista värien ja veden ihmeitä aikaan saavaan maailmaan. Olin löytämässä monien eri työtapojen jälkeen oman tapani tuottaa kuvia. Akvarellit sieppasivat koko miehen, vaikka pohjimmiltani olen piirtäjä: vahvan viivan käyttäjä. Tätä graafista ilmaisua aloin yhdistää vesivärien kanssa. Lähdin matkaan Luojan luomaan luontoon ja suomalaiseen maalaismaisemaan.

Pohjanmaa on kotiseutuani- hengitän sen avaraa maisemaa. Kunnioitan vanhoja hyljättyjä pihapiirejä. Takapihojen kiehtovat kohteet vievät menneille vuosikymmenille, vuosisadoille: ihmisten tekemisiin, elinoloihin ja elämäntyyleihin. Autiotalot kertovat ja puhuvat paljon jo olleesta. Anteeksipyydellen liikun niitten ympärillä. Joskus uskaltaudun lähelle katselemaan sitä kaikkea, mitä on jäänyt jäljelle menneestä. Ei kuulu elämän ääntä: työmies on työnsä tehnyt, emäntä lypsynsä lypsänyt, lapset leikkinsä leikkineet. Naapuritalokin on tyhjä. Koko kylä on autio. Hiljaisuus koskettaa syvältä.

Taiteilija- imagoon kuuluu osaaminen ja menestyminen. Pohjalaisena se ei ole vierasta eikä vaikeaa. On opetettu olemaan aito ja rehellinen. Siksi jokainen päivä on koulua- eilinen ja huominen. Osaan nauttia hetkistä. Kiitos tämänpäiväisestä kuuluu niin Luojalle, kuin ympärilläni oleville, lämminhenkisille kanssamatkaajilleni.

Olen talvi- ihminen. Minulle talvi on enemmän kuin kesä. Löydän talvesta enemmän värejä kuin kesästä. Tallennan minulle niin läheistä maalaisympäristöä välillä kaukaa ja välillä hyvinkin läheltä. Olen löytänyt myös monien rannikkokaupunkien kiehtovat vanhat puutalomiljööt. Kesällä viihdyn kukkaniityillä ja rantakivillä. Tänään olen juurillani, kotona Pohjalaisessa maisemassa, pellon laidalla.

Suomi ja suomalaiset ovat tulleet tutummaksi. Satojen näyttelymatkojen aikana eri puolelle maata olen saanut tutustua monenlaisiin näyttelypaikkoihin kuin myös mitä kummallisimpiin taiteen tuottajiin ja heidän vielä kummallisimpiin mielipiteisiinsä ja ajatuksiinsa.

Minulle taiteen tekeminen on elämäntapa, se on elämäni. Toisaalta vain työtä. En löydä siitä mitään mystistä. Suhteeni akvarellien tekemiseen on rakkaussuhde. Otan sen tosissani. Haluan syvemmälle sen todelliseen oppimiseen. Minulle se on ollut tahdon asia: Tahdon elää tämän mielenkiintoisen ja vaikean tekniikan kanssa. Tahdon taltuttaa veden ja värin. Joskus vielä maalaan sen elämäni akvarellin, joka sisällä sielussani odottaa paperille pääsyä.

Akvarellien maalaaminen ravitsee, antaa iloa, tyydytystä, mielenvireyttä ja sisältöä arkeeni. Sen hetkellinen ja nopea tekniikka on kuin tehty persoonalleni ja elämäntyylilleni. Se on osa minusta. Onnistumiset kuuluvat yhtälailla elämääni kuin epäonnistumisetkin. Vesivärien kanssa tämä on totta.

Olen onnellinen, koska minua on siunattu täyteläisellä ja rikkaalla elämällä. Olen matkalla. Siveltimeni ei ole vielä hiljentynyt.

ELÄMÄNI PALAPELI- KIRJA

E L Ä M Ä N I P A L A P E L I Pauliaukusti Haapanen

Esipuhe

Taiteilijana ja opettajana tunnettu Pauliaukusti Haapasen avaa esikoisteoksessaan meille hänen matkaansa menneisyyteen. Sieltä taitelijan elämän kaikki värit astuvat esiin niin kuin matto, joka kangaspuilla saa omat värinsä ja vivahteensa. Rohkeasti hän avaa elämänsä onnistumiset ja epäonnistumiset lukijan nähtäville. Haapanen ei kaihda puhua kipeistä ja tuskaisista asioista jotka nousevat esille elämän matkaa tehdessä. Kirja on suomalaisen miehen rehellinen tilitys eletystä elämästä, onnistumisista ja epäonnistumisista, iloista niin kuin suruistakin.

Monet kipeät ratkaisut ovat vieneet miestä. Turvallisen lapsuuskodin ympäristö muuttui opiskelun myötä elämäksi, jossa huvit ja elämän ilot saivat jalansijaa. Rehellisesti ja avoimesti Haapanen tuo esille elämänsä varjopuolet. Avioliitojen hajoamiset ja niissä tilanteissa elämän murjoma mies kohtaa jotakin, joka paljastuu kirjassa kauniilla ja koskettavalla tavalla.

Äidin monivuotiset rukoukset ovat kantautuneet suuren Jumalan eteen ja niin Pauliaukustille avautuu uusi elämä ja vapaus armahtavan Jumalan kädestä. Elämän muutos toi uusia näköaloja. Ne veivät hänet seurakunnan yhteyteen ja osallistumaan aktiivisesti seurakunnan toimintaan. Hän teki työtä Karjalassa, jossa monet saivat kuulla hyvää sanomaa Vapahtajasta, joka antaa syntejä anteeksi. Into Jumalan valtakunnan työhön sai Pauliaukustin antamaan oman panoksensa yhdessä Marketta vaimonsa kanssa evankeliumin hyväksi.

Kirjan välittämät kokemukset, raastava syöpä sairaus ja monet pettymykset uskoviin ja omaankin vaellukseen avaavat lukijalle hienolla tavalla suuren Jumalan, joka armahtaa ja antaa anteeksi.

Olen tuntenut taiteilija- kirjailija Pauliaukusti Haapasen usean vuoden ajan ja olen kiitollinen ystävyydestämme ja siitä työstä jota tänään tekee seurakunnan hyväksi yhdessä vaimonsa kanssa.

Kuljemme itse kukin erilaisia teitä ja käymme läpi elämän erilaisia kokemuksia. Tämän kirjan sivut välittävät ihmeellisen armon sanoman, jossa epäonnistunut ihminen saa uuden elämän Jumalan yhteydessä ja voi astua palvelemaan Jumalan suurta suunnitelmaa.

Martti Kallionpää

Pastori / johtaja
Seinäjoen
Helluntaiseurakunta

Alkaa matka menneeseen, elämänmittaiseen, elämisen arvoiseen taipaleeseen. Paloja sieltä, paloja täältä. Haluan nostaa kaikki evääni pöydälle, ketään ja mitään säästämättä, vähiten itseäni. Tahdon käsitellä polkuani aidosti. Teen sen niille, jotka epäilivät elämäni muuttumisen ja onnistumisen aitoutta. Teen sen niille, jotka kyseenalaistivat elämäni valintoja. Teen sen niille, jotka eivät pystyneet näkemään minussa mahdollisuuksia. Teen sen niille, jotka ovat ällistyneitä, kun elämäni lopultakin onnistui. Teen sen niille, joita rakastan: omilleni läheisilleni. Teen sen lapsilleni. He eivät koskaan hyljänneet minua, vaan kannustivat ja rohkaisivat jaksamaan. Ei olisi oikein, jos he jäisivät tietämättömäksi elämäni vaiheista iloineni ja suruineni. Teen sen äidilleni, joka on minussa nähnyt aina oman rakkaan poikansa. Teen sen isälleni, joka antaisi, jos vielä eläisi, edelleen kaikkensa, pyytämättäni. Teen sen vaimolleni, joka ei ole koskaan kaivellut hiventäkään menneisyyttäni, eikä sanonut pahaa ennen tehdystä ja korjaamattomasta. Teen sen lasteni äideille, jotka ovat aina antaneet minun olla lapsilleni isä. Teen sen myös sinulle, joka olet menettänyt toivosi etkä jaksa odottaa huomisen nousevaa paistetta.

Haluan osoittaa kertomuksellani Jumalan äärettömät mahdollisuudet korjata ihmisen elämä. Tahdon kertoa sen, että Jumalalla on valta muuttaa kaikki menetetty pääomaksi. Tahdon olla rehellinen ja avoin. Avoimuus on ollut aina heikkouteni, jonka luen tänään vahvuudekseni. Taiteilijana olen lisännyt joihinkin kertomuksiini piristeeksi tipan jos toisenkin väriä. Se on tahallista. Se on erivapauteni.

Osassa kertomaani olen käyttänyt useiden ystävieni ja tuttujeni oikeita nimiä. Kenelläkään edellä mainituilla ei ole pienintäkään hävettävää, koska teistä minulla on vain hyvää mielessäni. Usein nimet ovat anonyymejä, toisinaan vain vihjailevia ja viitteellisiä. Suojelen teitä närkästykseltä. Jos löydät tästä joukosta itsesi, ole ylpeä. Olet opettanut minua elämän totuuksiin. Olet vaikuttanut elämäni uutta tuoviin käänteisiin. Olet pakottanut tietämättäsi minut vetäytymään elämän kaikista syvimmän totuuden turvaan – armoon. Onnekseni.

Voin olla näin tahtomattani loukkaukseksi, anteeksi. Jos on rehellinen, tätä tapahtuu. Itse ei voi valita toisten ajatuksia. Itse ei voi valita toisten sanomisia. Itse ei voi valita toisten tekemisiä. Itse ei voi valita toisten sanomatta- ja tekemättäjättämisiä. Voimme itse kukin oppia kaikesta, mutta siihen voi mennä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Tosiasiassa aina joku loukkaantuu totuudesta. Joskus minä, joskus sinä

Tämä tarina on omasta mielestäni tosi, se on minun itseni kokemaa ja näkemää. Se on tunnetta ja muistoa. Siihen on piirretty kuvia menneestä ja tästä päivästä. Olen halunnut tehdä jokaisen rivin omannäköisekseni. Tiedän vain sen, ettei minulla ole enää mitään menetettävää. Kuusikymppinen mies. Ei ole tarvetta kaiken kokemani jälkeen nöyrtyä enää muiden kuin Jumalani edessä. Toivon, että ihmisten nöyristely ja tarvehakuinen mielistely eivät enää saa minusta yliotetta. Enkä halua epätodellisen enää ohjaavan minua. Haluan olla vain ihminen ihmisten joukossa. Olen vuosikymmenten kuluessa menettänyt kaiken, kasvonikin. Tänään minulla on vain saavutettavaa.

Elämäni on ollut kuin villi näytelmä: Tragediaa, komediaa, draamaa, extremea – mitä milloinkin. Se on mielenkiintoinen tapahtumasarja suruja ja murheita, vastapainona iloa ja hymyä. Parasta kohdallani on se, että omat lapseni ovat opettaneet minut nauramaan itselleni ja parhaille paloille menneestä.

Mikä on tehnyt elämästäni sen mitä se on ollut? Omat valintani? Omat haluni? Omat toiveeni? Rikas mielikuvitus? Suuri suuni? Itseäni kohti tulleet sanan sivallukset? Tyhmyyteni? Lyhytjänteisyyteni? Ajattelemattomuuteni? Väärät luulot? Väärät tiedot? Herkkyyteni? Lapsuuteni? Nuoruuteni? Menneisyyteni virheet? Menetykset? Pettymykset? Pettämiset? Petetyksi tulemiset? Elämän tyylini? Tarve muuttaa ympärilläni olevaa? Tarve muuttua sen mukana? Mahdottomuuteni? Toiveeni? Unelmani? Haaveeni? – Näihin mm. olen hakenut vastauksia!

Elettyä ei saa takaisin. Jokainen päivä on ainutkertainen. Elämää ei oteta. Elämä annetaan. Elämä on lahja, jonka voi käyttää hyvin tai huonosti. Minä olen käyttänyt sitä välillä hyvinkin huonosti. Tänään olen onnellinen. Olen aviomies, neljän lapsen isä, kahdeksan lapsenlapsen vaari – Patuvaari. Ennen tätä päivää on käyty läpi monet kenraaliharjoitukset, ensi-illat ja näytökset. Lavasteita on ympärillä rakennettu ja purettu, korjattu ja uusittu. Aika ajoin ne ovat sattuneet jopa kohdalleen. Useimmiten ei.

Kaikella on ollut hintansa. Kaikki on maksanut. Velaksi ei elämää eletä. Käteisellä maksetaan. Aina ei ole itselle jäänyt paljon käteen. Kun tuhlaa, ei ole enää mistä ottaa ja mistä antaa. Menetettyään kaiken joutuu väkisinkin repimään jostakin uutta. Repiminen raastaa ja särkee. Se satuttaa. Se tekee lopun kaikesta hyvästä. On tultava toimeen rippeillä, mutta on katsottava eteenpäin. On uskallettava. On uskottava huomiseen. On toivottava parempaa. Elämä opettaa, jos ottaa opiksi. Elämä antaa, jos uskaltaa elää. Suomalainen tosimies uskaltaa. Jos rohkenee tänään katsoa eiliseen, näkee uuden huomisen.

En kirjoita kirjaani siksi, että olisin maailman napa tai olisin tehnyt jotain suurta tai saanut erityisen hyvää aikaiseksi. Enkä ole edes tarpeeksi erikoinen, en edes kuuluisa. Se ei ole motiivini. Porkkana on luova sisäinen syyhyni. Se saa kaikkea hilpeän hupaisaa aikaan. On mielenkiintoista ja haastavaa etsiskellä omia rajojaan intohimoisesti, löysi ne sitten tai ei.

Se ei haittaa, jos joku pitää ajatustani hulluna. Hulluhan se onkin. Elämässäni on ollut paljon hullumpiakin ajanjaksoja. En voi kirjoittaa kaikesta, koska en halua loukata syvästi ketään. Muuten suuri joukko alkaisi pian lopullisesti karttaa ja kirota minua.

Miksi kirjoitan sen nyt kuusikymppisenä? Koska en tiedä pystynkö enää tähän seitsemänkymppisenä. Parempi kirjoittaa silloin, kun ajatus ei vielä täydellisesti pätki. Kirjassani on paljon toistoa. Niin on ollut elämässänikin, joka on pitkälti pyörinyt samojen asioiden ympärillä. Olen tehnyt usein samoja asioita, joutunut usein samanlaisiin elämäntilanteisiin ja elänyt elämääni samanlaisin vaihtelevin tuntein.

Sitä paitsi, luulen tuntevani parhaiten oman elämäntarinani. Jos tämän joku toinen kirjoittaisi, se ei olisi aivan aito, rehellinen ja totuudenpitävä. Siihen tulisi sivustakatsojan ja sivustakokijan maku. Se saattaisi koostua kuulopuheista. Haluan, että tarinani maistuu ja haisee Haapaselle.

Monessa elämänvaiheessa olen käsittänyt asioita aivan väärin. Olen kohdellut ympärillä olevia ajattelemattomasti, varsinkin läheisiäni. Olen elämäni aikana loukannut monia ihmisiä. Tasapuolisuuden vuoksi minuakin on loukattu. Usein olen pahoittanut mieleni sydänjuuria myöden. Olen katkeroitunut, mutta olen vähitellen päässyt siitä irti. Elämän eri vaiheiden käsitteleminen perusteellisesti auttaa minua huomiseen, irti kaikesta väärin eletystä. Se auttaa minut irti itsesyytöksistä, joita minulla on vaikka muille jakaa. Tämä ei ole oppikirja, eikä ohjekirja. Tällaisia tarinoita on satoja, jokaisessa omat painotuksensa.

Erikoisesti sydämeni lähellä olet sinä, joka olet kokenut avioeron, yhden tahi useamman, ja avioitunut hyvää toivoen uudelleen. Haluan osoittaa sinulle, että elämää on avioeron jälkeenkin. Olen itse käynyt nämä läpi pitkän kaavan mukaan. Olen halunnut selvittää, olenko Jumalani edessä muiden uskovien kanssa tasavertainen. Pääsääntöisesti olen tullut siihen tulokseen, että en ole aivan kaikessa samalla viivalla. Jotkut mahtipontiset ovat suuresti ja äänekkäästikin epäilleet kohdalleni tullutta sataprosenttista anteeksiantamusta. Onnekseni he itse vastaavat epäilyksistään Jumalansa edessä.
Rehellisyyden nimissä voin sanoa, että olisin paljon enemmän halunnut tehdä Jumalan valtakunnan työtä, mutta aina lähes kaikki on määrätyllä tavalla kaatunut menneisyyteni virheisiin. Monesti minulle on sanottu, että olen entisyyteni takia huono esimerkki. Minun on väitetty olevan jopa kristittyjen kirjavassa joukossa eriarvoisessa asemassa Kaikkivaltiaan edessä. Se, jos mikä on tuntunut epäoikeudenmukaiselta, jopa sairaan pahalta. Uuvuttavan raskas taakka kantaa.

Vuosien varrella olen onnekseni löytänyt moniin kiperiin kysymyksiin vastauksia Raamatusta. Se on ollut minun ainoa ja oikea lähteeni. En ole tyytynyt pelkkiin yksittäisiin jakeisiin vaan kokonaisuuteen, punaiseen lankaan läpi Raamatun. Kaiken keskipiste on Isän, Jumalan oma Poika, Jeesus. Täydellinen esimerkki. Löysin aarteen Jeesuksen tavasta kohdata ihminen. Oivalsin sen, kuinka hän kohteli heikkoja, yksinäisiä, rääkkääntyneitä, hyljättyjä, alaspainettuja, petettyjä ja pettäjiä, aviorikkojia, sairaita ja uupuneita – tavallisia tämän päivän heikkoja ihmisiä. Kaiken päällimmäisenä on rakkaus ja anteeksiantamus. Kyselen vieläkin usein sitä, miksi tämä on haluttu pitää salassa meiltä sitä tarvitsevilta.

Tiedän tänään, että ne tehtävät, jotka olin taannoin halukas ja valmis tekemään Jumalan edestä, Jumala katsoo ne tehdyksi hänelle Kristuksen tähden. Silloin en niitä ympäristön painostuksesta voinut tehdä. Vaikka minä epäonnistuin, hän onnistui. Siinä on koko totuuden ja puhtauden ydin. Ihminen, joka näkee aina vain toisissa ongelmajätettä, on usein pelkkää ongelmaa itse. Mielestäni suurinta, mitä olen tuskanhuutojeni jälkeen löytänyt, on oivallus, että se, joka epäilee puhtauttani, epäileekin Jumalan täydellistä suunnitelmaa ja Jeesuksen täydellistä sovitustyötä. On vaarallista asettua Jumalan suunnitteleman ja toteuttaman armokonseptin yläpuolelle. Tästä olen tänään vakuuttunut, ja se on antanut minulle vapautta olla ja elää omana itsenäni. Jos et usko, kysele näitä taivaan Jumalalta, anteeksiantajalta, joka unohtaa lupaustensa mukaan menneet ja tekee alati uutta. Olen mielestäni tullut pimeydestä valkeuteen. Olen voittanut elämäni takaisin – Jumalan avulla.

Eläisinkö elämäni uudelleen samalla tavalla? Tyhmä kysymys, koska tietääkseni kukaan ei ole pystynyt aloittamaan elämäänsä uudelleen. Miksi edes kysyä itseltään mahdottomia? Valinnat on tehty. Niitä ei voi muuttaa. Jatkossa voin yrittää tehdä parempia valintoja. Tämä on niitä harvoja asioita, jossa olen realisti, jalat tukevasti maassa. Muuten minulla on aina ollut jalat tukevasti ilmassa.

En voi ratsastaa menneellä. En voi ratsastaa eilisellä. Tämä hetki ja tämän päivän suhde Luojaani ratkaisee kaiken. Osaan iloita itsestäni ja kaikesta ympärillä olevasta. Tänä päivänä iloitsen siitä armosta, jonka Jumala on meille kaikille tarkoittanut. Tänä päivänä iloitsen kotiseurakunnassani terveestä, oikeanlaatuisesta suhtautumisesta kanssaihmisiin, terveestä toisten kunnioituksesta, terveestä opin julistuksesta, terveestä johtamistavasta, terveestä…

Kukaan ei ole toistaan huonompi. Kun Jumala loi rikkaudessaan meistä persoonia, hän loi meistä myös toinen toistaan ihmeellisempiä, oma kuvansa mallina. Rakasta itseäsi, niin rakastat Jumalan kuvaa ja Jumalaa. Muista, että vierellä kulkevakin on saman Jumalan kuva. Onneksi meitä jokaista on vain yksi samanlainen. Onneksi on vain yksi tällainen Haapanen. En kestäisi useampaa.

Suurimman sysäyksen kirjoittamiseen antoi 90-luvun seurakuntakuvioista likimain täysipäisenä selviytyminen, uskossa pysyminen ja uuden aloittaminen. Kiitos kaikesta. Jumala siunatkoon sinua – minusta huolimatta.

¬Tässä kirjassani ovat elämäni vuodet. Kaikki muu, paitsi tämä päivä on historiaa. Huomenna sekin on sitä – eilistä!

Hyvänmielen ruusukimpun ojennan jokaiselle lähelläni eläneelle. Koko perhekunnalle. Olette elämänä minulle. Te olette rakkaimpani. Kaikkia teitä, jotka kirjoititte kirjaani omia tuntemuksianne matkalla kanssani, muistelen lämpimästi. Kirjoituksenne ovat parantaneet minuuttani ja itsekunnioitustani. Ne ovat olleet nostamassa minua normaalin ihmiselämän tasolle, jonka jokainen ihminen tarvitsee pystyäkseen elämään täysipainoista elämää. Kiitos rohkaisuista. Rakastan teitä.

Erikoismaininnan haluan osoittaa sinulle, joka huomaat lukiessasi olleesi vaikuttamassa kirjan syntyyn. Olet ollut palanen elämässäni. Kaikkea kirjoittamaani et tietenkään muista samalla tavalla, kuin minä. Et myös kaikkea tekemääsi, etkä liioin kaikkea sanomaasi. Ole huoleti, ei minun muistinikaan ole vedenpitävä. Mutta siitä olen varma, että sinäkin olet ollut kaikessa yhtä vilpitön Jumalasi edessä, aivan kuin minäkin. Paikat ja ajat heittävät aivan yhtälailla kuin asioiden ja tapahtumien järjestyskin. Tällaista on tässä iässä liikkeellä jo aivan luonnostaankin.

Jos elämästäni, varsinkaan uskoon tuloni jälkeen, olisi puuttunut tuska, ahdistus, tai kärsimys, ei tätä kirjaa olisi koskaan tarvinnut kirjoittaa. Jos minua ei olisi koskaan ahdistettu nurkkaan, en tuntisi sieraimissani tänä päivänä pohjalaista lakeutta. Jos minulta ei olisi otettu luuloja pois, luottaisin vieläkin liian paljon itseeni.

Olen saanut mahdollisuuden olla kirjoittamassa aivan omassa yksinäisyydessäni usean viikon ajan hyvien ystävieni lomamökeissä. Siitä suuri kiitos Leena ja Arvo Manniselle Pyhäjärven Onnimanniin ja Päivi ja Esa Lundströmille Töysän Pojanmäkeen.

Esilukijana vaimoni on ollut äärettömän pitkämielinen ja kärsivällinen. Vuorotyöpäiviensä päätteeksi häntä on usein odottanut kasa jos toinenkin uutta luettavaa. Hänen ilmeensä on jo kertonut paljon tekstiä tavatessaan. Jos heleä nauru tai itkun niiskutus on ollut lukemisen seurauksena, silloin olen tiennyt ylittäneeni itseni. Tietenkin mielenkiintoisia tarinoita hänelle ovat olleet uudet, tietämättömät ja yllätykselliset palaset menneisyyteni mystiikkaan.

Sydämestä lähtevät kiitokset serkulleni Anne Ristikankaalle ja entiselle naapurin tytölle Laura Päkkilälle, jotka tekivät suurenmoisen työn kirjani parissa. He tarjosivat laajasydämisyydessään taitonsa, tietonsa ja ammattiosaamisensa avukseni viedäkseni teostani paremmin luettavaan ja julkaistavaan muotoonsa. Rohkea veto. Kirjan tekemiseen rohkaisun lohkareita veisti myös toimittaja Kaarina Havia.

MUSTA MUISTO

Pikku poika juoksee vailla päämäärää. Hyppii yli ojien. Hyppii yli kivien. On pudota keskeneräiseen kaivoon. Kiertää sen vauhdilla. Kompastuu risuihin…nousee nopeasti… juoksee… juoksee…juoksee… kasvot kalpeana, huulet kuivan valkoisina. Kiire on hurja. Polku ei tahdo riittää pienille lenkkareille. Pelko paistaa kaiken yli. Poika tavoittaa vanhan miehen taluttamassa pyöräänsä mäkeä ylös. Isoisä on menossa kirkolle. Hätääntyneesti kerron, mitä olin nähnyt. Isoisä ei ymmärrä pojan sanomaa vaan jatkaa matkaansa. Juoksu jatkuu naapuriin. Siellä poika istahtaa tuvan puupenkille, hengästyneenä, pelosta jäykistyneenä, mykkänä. Sydämen jyskytys tuntuu koko pienessä olemuksessa. Pikku mies vapisee, ei saa sanaa suustaan, pelkää, kuuntelee, odottaa pamausta, odottaa räjähdystä. Tekisi mieli huutaa, itkeä, kertoa, mitä näki, mutta tuvassa pyörii normaali arki. Emäntä kattaa pöytää perheelleen. Lapsia tulee ja menee. Kukaan ei kiinnitä tulokkaaseen mitään huomiota. Käyhän poika siellä muutenkin usein. Kuluu puoli tuntia. Sydämen lyönnit tasaantuvat hieman. Muilta huomaamatta pieni poika lähtee hiljalleen, mietteliäänä, varovasti ja kovasti peläten kohti omaa kotia, jonka nurkilta juoksi juuri. Pelottaa. Näkyy koti. Vierellä naapuri. Naapurin navetta. Takana työkaluvarasto.

Ajatus menee hetkeen ennen pakoa. Isä tuli kirkonkylältä. Asteli hiljalleen naapurin navetan taakse. Otti mukaansa paketin, mutta ei lippalakkia. Se heilui höyryävänä pyörän ohjaussarvissa. Tapansa mukaan poika odotti jotakin tuomisia, kaupassa kun tiesi isänsä käyneen. Kun ei isää kuulunut takaisin, meni perässä, juoksi iloisena, astui nurkan taakse. Näki, että isällä oli suussa jotakin… Dynamiittia… Isän iso käsi hapuili tulitikkuja. Raapaisee – tikku ei syty. Isä näkee poikansa, kiskaisi dynamiitin, jossa oli tulilanganpätkä upotettuna, suustaan ja huutaa pojalleen:

– Painu helekuttiin siitä!

Se oli lähtölaukaus pakoreitille. Poika tiesi heti mistä oli kysymys. Kotona tehtiin kaivoa…sitä porattiin…ammuttiin syvemmäksi…se, mikä oli isän suussa oli samaa ainetta, jolla naapurikylän Osuuskaupan hoitaja oli pari viikkoa ennemmin räjäyttänyt itsensä. Puhuttiin, että kaupan varastossa oli räjäyttänyt päänsä pitkin seiniä.. Sitä samaako tekee nyt minun oma isäni? Ei…ei…

Poika uskaltautuu vihdoin pälyillen kohti kotia ja kotirappusia. Avaa oven. Isä istuu tapansa mukaan keittiössä hellan vieressä polttaen pilliklubia. Ei ole huomaavinaan poikaansa, joka menee kamariin ja nousee isänsä sängylle. Avaan juuri postista tulleen Aku Ankan. Kyyneleet tippuvat heti ensimmäiselle sivulle. Isän ääni kuuluu keittiöstä, onneksi. Pienen pojan yksinäinen matka on alkanut.

SUVUSTA KAIKKI ALKAA

Karhin tilaa asustivat Ponnenjärven itärannan mäellä äitini vanhemmat Oskari ja Elina. Heidät vihittiin vuonna 1905. Siinä liittoutuivat Rankilan ja Annalan suku. Tämä minunkin syntymäkotini, antoi äidille ja kaikille kolmelle tyttärelle ja kahdelle pojalle turvallisen ja luotettavan kasvuympäristön. Oskari ja Elina tunnettiin molemmat omalla kylällään, Niemenkylässä, yhteisten asioiden hoidosta ja hyväntahtoisesta huomaavaisuudestaan.

Mummoni, Elina, tunnettiin ison talon nöyränä, sydämellisenä ja alati hyvää tekevänä emäntänä. Nuorena seitsentoistavuotiaana uskallus muuttaa pikku maalaiskylältä Tampereelle muutti Elinan elämänkulkua ratkaisevasti. Siellä uudessa työpaikassaan, Vaismaan rouvan leipomossa, hän sai perehtyä omistajaperheen elämäntapoihin. Mummo koki herätyksen ja tuli uskoon. Uskovainen leipomoperhe teki tehtävänsä. Kaikki tapahtui arjen ja työnteon keskellä. Siitä alkoi mummoni pitkä taival väsymättömänä esirukoilijana ja taivaallisen pelastussanoman esilletuojana. Sydän pysyi loppuun asti täynnä hyväksyntää, armoa ja rakkautta.

Muistan mummolani vieraanvaraisuuden. Aina riitti kaikille tarjottavaa ja kylliksi. Oli tuoreet leivät ja pullat. Lapsille aina herkkuja. Muistan käynnit hänen luonaan varsinkin talvisaikaan. Saimme koko perheenä nukkua joustavilla hetekoilla, pulleitten ja piikikkäitten olkipatjojen päällä. Kakluunilla varustetussa olohuoneessa oli melko viileää, mutta hyvältä tuoksuvien lakanoitten välissä uni maistui hyvältä. Se oli aina reissun parhain kokemus.

Muistan, kun olin ostamassa itselleni kitaraa, mummo sanoi antavansa rahaa, jos joskus soittaisin sillä Jumalan kunniaksi. Hän rukoili sen puolesta. Kolmekymmentäneljä vuotta myöhemmin se oli totta, mutta sitä mummo ei ehtinyt koskaan kuulla.

Oskari oli kolmenkymmenen vuoden ajan kunnan esimies, joka vastasi tehtäväkentältään nykyistä kunnanjohtajaa. Hänen toimivaltansa ulottui köyhäinhoidosta aina kunnalliskodista huolehtimiseen asti. Vähäisin vastuu ei ollut koko kunnan talouden kokonaisvaltainen hoito talousarvioineen ja täytäntöönpanoineen. Kaiken tämän monine muine sihteerintehtävineen hän teki lähes koko ajan aivan yksistään. Torppariajan päättymisen aikoihin 1920-luvulla isoisäni oli kunnan puolelta luottamusmiehenä ositettaessa tiloja itsenäisiksi. Hänen tärkein kumppaninsa oli arvostettu insinööri Manner, joka asusti syntymäkotiani vastapäätä järven toisella puolella, Alvar Aallon hänelle varta vasten suunnittelemassa hienossa kartanossa. Nämä kaikki taustatekijät huomioon ottaen voin sanoa, että olen lähes kuin kuninkaallista siniverisukua.

Kunnallispolitiikan ohella isoisä oli lehtiasiamies, teki kauppakirjoja ja auttoi pitäjäläisiä monissa eri tehtävissä. Hän naputteli tärkeitä kirjeitä ja asiakirjoja vanhalla, mustalla ja isolla 1920-luvulla valmistetulla Remington-merkkisellä kirjoituskoneella. Hän käytti kovaäänistä kaksisormi- järjestelmää. Aina käydessäni mummolassa, keskeytti isoisä työnsä ja meni avaimella avattavalle sivukaapille ja tarjosi körttipastelleja. Saman teki mummo, jos isoisä oli jossakin muualla. Usein samasta kaapista löytyi aina niin toivottuja pikku seteleitäkin.

Isoisä kalasti ahkerasti, järven rannalla kun elämänsä asusti. Soudellessaan siellä hän löysi Ponnenjärvestä karikon, joka vuosien kuluessa tuli näkyviin enemmän ja enemmän. Jossain vaiheessa hän meni ja istutti sinne ensimmäisen puun. Tänä päivänä tämä ”Oskarin kari” kasvaa rehottaa vihreänä keskellä järven selkää. Se on isoisäni muuttuva, kasvava ja viheriöivä muistomerkki.

Yhtenä iltana kunnantalolta tullessaan isoisä tuli kotiini kirkonkylän koululle, jossa mummo häntä odotti, istahti keinutuoliin, sai sydänkohtauksen ja nostettiin sänkyyni. Kutsu kävi. Siinä hän hengitti viimeisen henkäyksensä. Hän oli Oskari, isoisä – suurella Iillä. Mummoni kuoli Alavuden vanhassa sairaalassa kolme vuotta myöhemmin.
Rankilan Oskarin ja Elinan tytön, Taimi Alli Esterin ja naapurin Aleksanterin ja Marian pojan Reinon, avioliitto solmittiin vuonna 1939. Ennen avioitumistaan isäni oli ollut pohjoisen paperitehtaalla töissä jonkun vuoden. Evankelisen kansanopiston aikoihin alkoi opettajan ura kiinnostaa. Haki ja pääsi seminaariin. Ainoana matkalaukkuna paperinarulla sidottu kenkälaatikko. Siinä kaikki matkatavarat. Juna vei pääteasemalle. Opiskeli vuoden. Ei saanut lainaa kotikuntansa pankista. Sanottiin, että herroja on jo liikaa. Samaan aikaan kuitenkin satahehtaarisen tilan naapurinpoika sai kaksi kertaa enemmän hanurinsa ostoon, mitä isä pankilta pyysi. Kai soittajia oli kylillä näin ollen vähänlaisesti. Isä joutui keskeyttämään opinnot. Kesän aikana kuitenkin Seminaarin rehtori, säveltäjänä mainetta maanlaajuisesti niittänyt, Hela, kirjoitti isälleni ja pyysi häntä aloittaman uudelleen opinnot heti syksyllä. Kirjeen sanoma oli, että laina järjestyy. Isä valmistui kansakoulun opettajaksi vuonna 1937.

Viikon päästä vihkipäivästään nuoripari polki polkupyörillä kohti ensimmäistä yhteistä kotia, Pekon koulua, jossa isäni oli jo ollut pari vuotta opettajana. Seinällä raksutti kohta miehen ostama, vuosisadan alussa tehty koristetauluinen, heilurilla ja kahdella punnuksella varustettu seinäkello. Hellalla kuumeni kahden kupin kuparipannu. Tuli nainen taloon. Alkoi pesän rakentaminen. Alkoi kehtopuun etsintä. Nuoripari oli kaksistaan – toistaiseksi.

Syntyi kolme poikaa: kaksi ensimmäisellä kerralla, mutta toisella vain yksi.

Toisella kertaa äiti synnyttää vajaan nelikiloisen ja yli puolimetrisen punakan ja pönäkän poikalapsen ollessaan 35-vuotias. Synnytyspäivän aamuna kova ukkonen jyrähtelee voimalla ja järisyttää Karhin peräkamaria Ponnenjärven rannalla. Pienen miehenalun synnytys on kivulias ja vaikea. Lapsi parahtaa heti suu ammollaan huutamaan. Huutaa ruokaa.

– Siitä asti olen ruokani perässä kulkenut ja siitä kaiken nautinnon ottanut.

Kaikki muu meni odotusten mukaisesti. Äidillä oli kuitenkin huoli syntyneen litteästä lätyskäisestä lettunenästä. Kätilö Esteri lohdutti äitiä:

– Kyllä nenä normalisoituu ajan mittaan. Ennemmin tai myöhemmin.

Olin aluksi syntyä etuajassa, jolloin äitini vatsarepussa lähdin naapurikunnan sairaalaan. En halunnut kuitenkaan nähdä ensimmäisen kerran päivänvaloa vieraassa pitäjässä, joten tulimme takaisin kotimaisemiin. Tästä retkestä viisastuneena synnyin maailmaan vasta viikon verran myöhässä. Miehen pätkä huopasi elämässään jo ennen syntymää. Siitä otin opikseni.

Pitkän päivätyön tehnyt kyläkätilö nosti pojan heti syntymän jälkeen ylös ja piti kesken kaiken kiitosrukouksen. Taivas oli mukana: ukkosta ja rukousta. Siinä elämälleni hyvät pohjat.

Samana vuonna, 1946, kolmensadan kilometrin päässä, Kuopion kupeessa, Varpaisjärvellä syntyi erääseen Riekkisen perheeseen myös punakka poika. Hänestä leivotaan viisikymmentä vuotta myöhemmin savolaisille piispa – Wille. Pari kuukautta aiemmin omaa syntymääni naapurivaltiossa syntyi kuninkaaksi siniverinen poika, joka sai jopa numeroita keskimmäiseksi nimekseen, Kaarle XVI Kustaa.

KULLATTU LAPSUUS

Sain nimekseni Pauli Aukusti isääni Reino Aukustia mukaillen. Kastajapastori Mattila souteli Lehtimäellä, silloisen Pekon koulun rantaan, tervan tuoksuisella puuveneellä mustassa sarkapuvussa liperit heiluen. Kummeja oli kuin opetuslapsia, kaksitoista. Kaikki mahdolliset ystäväpiiriin kuuluvat vanhatpiiat ja vanhatpojat saivat kutsun juhlistaa tilaisuutta. Pitokummeina äidin veli emäntineen: Hilma ja Eino. Oli kaksi Esteriä, toinen heistä minut maailmaan auttanut kätilö. Oli Lempi, Lyydi, Kyllikki, ja Aino. Oli vanhapoika Väinö, laulaja Kalle. Oli Suutalasta Jaakko, Haverista Sulo. Mahtavat juhlat. Tästä alkaen aloin nauttia juhlimisesta.

Ensimmäisistä kuukausista ja vuosista minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Ei varmaankaan tapahtunut mitään, joka olisi ollut sellaista, jota olisi ollut syytä painaa mieleen.

Ollessani pariviikkoinen muutettiin Pekosta synnyinsijoja lähemmäksi, Suutalan koululle. Kului kaksi vuotta. Haisi savu. Äiti nappasi minut keittiön pöydältä mukaan käytyään ensin ulkoa varmistamassa, mistä savun haju oli lähtöisin. Koulu paloi ja sen mukana lähes kaikki, mitä perheeni omisti. Opettajaperhettä ei jätetty pulaan. Oltiin evakossa. Suutalan Jaakon pieneltä puolelta löytyi asunto perheelle ja koulu kauempaa Akkalanmäeltä.

Kun kylälle rakennettiin uusi koulu, oli se entistä ehompi ja isompi. Kyläläiset toivat tupaantuliaislahjaksi kauniin ryijyn nimeltään ”Pyhä Yrjänä”. Isää oli pyydetty naapurin vanhojen piikojen luokse valitsemaan, hyvä värisilmä isällä kun oli, kudottavaan suureen ryijyyn värit. Isä valitsi siihen kauniin murretut värisävyt. Näin solmittiin ryijy: vihreävoittoinen, maaväreillä värjätty. Isän tietämättä se oli kyläläisten tupaantuliaislahja vanhemmilleni uuteen kotiin.

Elämä jatkui. Koulun navetassa oli lehmä, josta äiti lypsi perheellemme maidot. Kotkottavat kanat pitivät meidät kananmunissa. Pihakarsinan myllertävää sikaa syötettiin, ja jouluna se syötiin. Tehtiin pullaa, tiikerikakkua, kääretorttua ja ässiä. Oma herkkuni oli lapsesta asti mansikkapäällysteinen murokakku. Ohraleipä oli äidin erikoisleipä, Elina mummolta opittu. Sen salaisuus oli oikeaoppinen ”emostaminen”.

Kodissamme Suutalassa kokoontui vanhempani ja heidän ystäviään lukemaan joka viikko yhdessä uusia mielenkiintoisia kirjoja. Sen muistan, kun he iltaisin lukivat Linnan ”Tuntematonta”. Tarkoitus oli aloittaa lukeminen vasta sitten, kun olin unten mailla. Osasin tekeytyä nukkuvaksi, jotta kuulin mitä kirjassa kerrottiin. Siihen aikaan eivät lapset saaneet missään nimessä kyseisen kirjan hurjaa tekstiä kuunnella. Lukijoilla ja kuulijoilla oli joskus tosi hauskaa. He eläytyivät kirjan sanomaan. Muutenkin aikuisilla tuntui olevan paljon sellaisia asioita, joilta lapsia varjeltiin. Mistä nämä ajat löydettäisiin takaisin? Silloin kyläyhteisö oli yhtenäinen. Oli aikaa perheelle ja toisille. Ei ollut taloa tai torppaa, mihin ei opettajapariskuntaa olisi kahville pyydetty. Joka paikassa heitä pidettiin kuin piispaa pappilassa.

Viisikymmentäluvulla säännöstelyn piirissä oli vielä joitakin kotitaloudessa käytettäviä raaka- aineita, kuten sokeri ja kahvi. Hautalan kauppaan mennessä piti olla aina ns. ”kuponki” mukana, josta kauppias leikkasi palasia pois ostetun tavaraa vastaavan määrän. Säännöstelyn pikku hiljaa vapauduttua, kahvinmenekkiä lisäsi hyvin nykyaikaankin sopiva markkinaidea: herätettiin lasten mielenkiinto. Kun kahvipaketti avattiin, tuli ensimmäisenä jauhamattomien kahvinpapujen päältä esiin pyöreäkulmainen pahvinpala, auton kuvalla varustettuna. Oli Olsmobileä, Chevrolettia ja Fordia. Hienoja suuren maailman autoja, joista ei ollut osannut edes sinisissä unissakaan uneksia. Lapsen mielestä nämä kuvat tuntuivat satumaisen kiinnostavilta. Ihmettelyä riitti aina, kun sai kuvan, jota ei vielä kokoelmissa ollut. Ostohysteria levisi ja myyntitavoite saavutettiin. Lapset olivat pääosassa. Näitä menopelin kuvia keräsivät minulle muutamat lapsettomat kylän naapuritkin. Hyllyt notkuivat aukaistuista kahvipaketeista. Taisi siinä yhden jos toisenkin kahvipavut ehtiä väljähtymään, ennen kuin ne pääsivät poreilemaan puuhellan kuumentamille, kuparisille pannuille.
Piirtäminen oli jo pienestä pitäen yksi rakkaimmista harrastuksistani. Joka syksy sain isäni kanssa olla avaamassa koululle saapuneita koulutarvikepaketteja. Kymmeniä paketteja: pieniä ja suuria, kevyitä ja raskaita. Tiesin, että palkkioksi saisin taas jotakin mielenkiintoista. Mitähän tällä kertaa? Otavalta tulleita kirjoja? Ei, eivät ne kiinnosta! Taululiituja? Ei kiinnosta! Mustetta iso pullo! Ei kiinnosta! Taulusieniä. Ei, ei! Värikynät? Kiinnostaa! Vesivärit? Kiinnostaa! Sivellin? Kiinnostaa! Paperia? Kiinnostaa! Työmies on palkkansa ansainnut.

– Kiitos, isä! Mitä minä piirtäisin?

Ensimmäisen autokyytini sain kylän taksimieheltä mustalla Popedalla. Tukka nousi pystyyn, selkäpiitä karmi kylmä, pelko nousi pintaan asti. Mentiin sataa, melkein. Mentiin ainakin ykdeksääkymppiä. Tie oli kuopista tehty. Puusto vilisi silmissä sivustalla. Siinä meni mäntymetsä ja koivukuja. Meni Akkalan talot ja Laiholan lehmät. Henkeä ahdisteli. Pahaa teki. Oli tulla ”yrjölät” poskiin. Koppalakkikuski pyöritti tyhjiä ratista. Vispasi käsillään kuin kapellimestari. Pysäytettyään menopelinsä naurahteli tyytyväisenä. Euroopanomistaja.

Jokakesäisen ukonilman tullessa kokoonnuttiin koulun alakerran suureen aulaan, veistosaliin, aivan sen keskelle. Äiti istui tuolilleen. Minä turvassa äitini sylissä salamoilta ja paukkeilta, kaksosveljeni ympärillämme. Isä tarkkaili rauhallisena ikkunasta ikkunaan ukkosta ja sen kulkua lohduttaen aina meitä samoilla turvallisilla sanoilla:

– Näyttää menevän jo ohi. Sataakin jo kovasti.

Äiti keskitti tapansa mukaan kaikki ajatuksensa, arkuutensa ja pelkonsa lauleluihinsa:

– ”Jonk on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa…” (Sandell-Berg Lina)

Kaiken takana oli äitini nuoruuden kokemus. Hän oli tyttösenä joutunut salaman iskun kohteeksi. Näin opittiin yhdessä pelkäämään ja kunnioittamaan ilmojen mahtia. Samalla opittiin myös turvallisuutta äidin ja isän ympäröimänä.

Kansakouluni jouduin aloittamaan kuusivuotiaana. En sen takia, että olisin ollut muita lahjakkaampi ja kehittyneempi. En toki, vaan siksi, koska olin isäni luokassa häiritsemässä usein opetusta. Oman mielikuvani mukaan olin siellä vain hauskuttamassa oppilaita. Muistan joskus välitunnin aikana menneeni piiloon opettajanpöydän alle. Sieltä sitten sopivan hetken tullen ”illistelin” ja virnuilin. Tästä kyllästyneenä vanhempani sysäsivät minut naapuriluokkaan vuotta ennen oikeaa oppivelvollisuusaikaa. Enpä tiennyt silloin, että siitä alkoi yli viidenkymmenen vuoden mittainen kouluputki. Jos nyt saisin jälkikäteen päättää kouluni alkamisajankohdan, olisin voinut aivan hyvin olla pari kolme lukuvuotta vielä yläkoululaisten pellenä. Kaiken kukkuraksi minut istutettiin lettipäisen tytön viereen. Ja mitä vielä: sen silmät paloivat ihastuksesta minuun. En ymmärtänyt silloin, mistä edes oli kysymys. En ollut vielä koulukypsä puhumattakaan muusta kypsyydestä.

Kun isäni kolmannella luokalla ollessani opetti minulle ja luokkani pojille käsitöitä, opin pinnaamisen taidon. Kauppiaan pojan Markun kanssa häivyttiin joskus omille teillemme. Kaupan varaston takana vedin ensimmäiset Saimaa-savut, ostin lihatiskiltä velaksi suomimakkaraa ja nautin vapaudesta. Pian jäin kiinni verekseltään. Siihen loppui kertaheitolla maailmankuvani laajeneminen ja velaksi syöminen.

Harvoin sain omista veljistäni kavereita omiin leikkeihini. Viisi vuotta minua vanhemmat kaksoset, Heimosakari ja vartin vanhempi Jarmoantero, painoivat syntyessään yhteensä puolikiloa vähemmän kuin minä yksistäni. Ensimmäiset elinkuukautensa tekivät tuttavuutta Karhin takan ylisillä pärekopassa lämpimiin villoihin kiedottuina ja kyljissään kuumat vesipullot. Sitkeitä sissejä. Ei ollut lämpökaappeja eikä ensihoitajia, erikoistuneista keskoskätilöistä puhumattakaan. Nostan hattua äidille, isä Reinolle, Eino ja Aarno -enoille sekä isovanhemmilleni kaikesta heidän mittaamattomasta avusta velipojilleni. Yötä päivää joku heistä päivysti ja hoiti vikiseviä kääröjä. Pojat vahvistuivat ja selvisivät. Ihmeellistä, mutta totta. Ne kuulopuheista.

Vuodet kuluivat. Seurasin monasti veljieni keskeisiä kisailuja taaempaa. Viettivät aikaa kaksistaan identtisissä leikeissään. Olivat jo silloinkin kuin Tiku ja Taku. Keksivät yhdessä kaikenlaista päätöntä. Kilpailivat siitäkin, kumpi uskaltaa pakkasella pistää kielensä metalliseen ovenripaan. Heimo voitti. Kieli jäi kiinni. Jarmosta tuntui voittajalta vaikka hävisikin. Tunkivat kerran toistensa suuhun lunta kilpaa. Kostea lumi tekikin tepposet. Jarmo oli tukehtua. Silloin voitti Heimo. Nyt tuntui Jarmosta voittajalta, kun Heimo sai kuulla kunniansa.

Kun meitä pyydettiin sisälle tai kun äidillä ja isällä oli meille asiaa kuului usein

– Pauli ja pojat, Pauli ja pojat!

– Voihan veljet, odotettiinko minusta sittenkin tyttöä?

Kerran koitti päivä, jolloin kasvoin kaksosveljieni edelle. Minun ei tarvinnut enää käyttää heiltä pieneksi jääneitä vaatteita. Se on ollut yksi elämäni parhaimmista päivistä. Olin joutunut pitämään kaikkia nukkaantuneita housuja ja paikattuja villatakkejakin aina kaksinkappalein. Pian sain käydä isäni kanssa räätäli Albinin luona antamassa ensimmäiseen tummaan pukuuni mitat, joita otettiin muistini mukaan ainakin sata eri mittaa, ristiin rastiin ja sieltä sun täältä. Kun pukua käytiin sovittamassa, täytyi varoa pisteleviä nuppineuloja, joita oli vieri vieressä. Pienellä valkoisella vahakiekolla piirrettiin uusia viivoja ja ompeleen paikkoja. Mitattiin ja merkittiin. Kangasta suoristettiin. Käskettiin olla liikkumatta. Jännitti, jopa vähän pelotti. Oli lopulta suurta juhlaa saada uusi puku ja vielä aivan uudesta kankaasta, jossa oli kasvunvaraa, ainakin neljä numeroa.

Pojat eli kaksoset, irtaantuivat vähitellen kotoa kuusikymmentäluvun alussa. Koskaan emme ole erikoisen kiitettävästi pitäneet yhteyttä. Miksi? Syitä siihen olen yrittänyt etsimällä etsiä, hakemalla hakea, tässä muutamia:

Ensiksi: He olivat esikoisia, minä kuopus.
Toiseksi: He leikkivät lapsena yhdessä, minä yksin.
Kolmanneksi: He ovat pitäytyneet kotisatamassa, minä olen ollut maailmanrantojen maalari.
Neljänneksi: He onnistuivat elämään tasapainoisen elämän, minä tasapainoilin elämällä.
Viidenneksi: Heidän latunsa on ollut suora, minun mutkikas.
Kuudenneksi: Heidän päämääränsä on ollut koko ajan näkyvissä, minulla nurkan takana. Seitsemänneksi: Heidän ammatinvalintansa osui heti kohdalleen, minä löysin sen vasta viisvitosena. Kahdeksanneksi: Heidän perhesuhteensa on ollut aina kunnossa, minun usein epäkunnossa. Yhdeksänneksi: He ovat olleet järkeviä, minä raukka järjetön.
Kymmenenneksi: He hoitivat raha-asiansa, minä rahat.
Yhdenneksitoista: He sulautuivat sukuun, minä olin musta lammas.
Kahdenneksitoista: He asuivat länttä, minä enempi itää.
Kolmanneksitoista: He ovat olleet kerran naimisissa, minä useammin.
Neljänneksitoista: Heillä on ollut alle kymmenen autoa, minulla muutama kymmenen enemmän.
Viidenneksitoista: Heillä on ollut muutama matkapuhelin, minulla muutama kasa.
Kuudenneksitoista: He ovat olleet sopusuhtaisia, minä raukka aina ylipainoinen.
Seitsemänneksitoista: He kasvattivat lapsensa, lapset kasvattivat minua.
Kahdeksanneksitoista: He tulivat isääni, minä äitiini
Yhdeksänneksitoista: He ovat asuneet koko elämänsä Pohjanmailla, minä muilla mailla.
Kahdeksaksikymmenenneksi: He eivät kaivanneet minua, minä kaipasin heitä.
Ventti: He ovat kirkollisia, minä poloinen hellari.

Töysän kirkonkylään, suurempiin ympyröihin, muutimme neljännelle luokalle siirtymiseni aikoihin keskelle kylää, sata vuotta vanhaan isoon hirsirakenteiseen kansakouluun. Juuri ennen muuttoamme huoneistossamme oli tehty täydellinen remontti. Vesi tuli ja meni. Isoon komeroon oli nikkaroitu vesiklosetti. Se oli uusi käymälä, joka oli varustettu vesihuuhtelulaitteella. Harvinaista siihen aikaan. Posliininen istuin, vesi syöksyi isosta valurautaisesta katon rajassa olevasta säiliöstä. Siinä luki ”KOHO”. Pitkän riimun päässä olevasta nupista vetäistessä alkoi vettä tulla kuin koskesta, jonka pato oli hajonnut. Siihen aikaan ei ollut tietoa mistään EU:n laatimista energiasäästöstä. Kaikki meni putkeen, mikä sinne oli tarkoitettu.

Joka puolella asuntoamme löyhkäsi katkeran kitkerä öljymaali. Kuivuessa tämä vihonviimeinen maalinhaju karvasteli poikasen silmiä yötä päivää usean viikon ajan. Kaikki mahdollinen oli maalattu sen aikaisella itse sekoitetulla öljymaalilla, jossa oli tärpättiä ja pellavaöljyä mausteena. Parastaan isän työnantaja kuitenkin oli laittanut. Kaikki oli siistiä ja uutta.

Koti sai uuden ilmeen. Isä ompeli vanhalla poljettavalla Singerillä yli kolmemetrisiä ikkunaverhoja. Vajaa neljä metriä korkeissa huoneissa oli kaikkiaan kahdeksan isoa ristikkoikkunaa. Polkemista riitti. Äidillä riitti silittämistä. Poikasella ihmettelemistä.

Asuimme koululla toistakymmentä vuotta. Isän jäätyä eläkkeelle asunnostamme tehtiin Töysän korpputehdas. Liian kuumaksi lämmitetty uuni, satsi korppuja, ja koko entinen koulu paloi maan tasalle 70-luvulla.

Poikasena harrastin partiota ja pesäpalloa, työnsin kuulaa, heitin moukaria ja hyppäsin seivästä. Lihava lapsi ei juokse. Kansantanssit ja kruunuhäät olivat pakollisia, koska Pohjanmaalla eleltiin.

Ponnenjärven jäällä, ensi pakkasten jälkeen, nyrjähtelivät nilkkani vuoroin samaan ja vuoroin eri tahtiin omatekoisilla ”kusiluistimilla”. Kahdella remmillä oli molempiin jalkoihin kiinnitettyinä laudan palat. Puupalojen alle oli lyöty käytöstä poistetusta halkosahasta, liukkaaksi kuluneet, luistinlaudan pituiset, sahanteräkappaleet. Varvaspäätä oli viilattu hivenen pyöreäksi, ettei se takertuisi liukuessa jäähän ja kellistäisi luistelijaa turvalleen. Arvata saattaa onnistuiko näillä eväillä luistelun harjoittelu. Töpeksin mennen tullen ja palatessa. Vihaksi pisti ja suututti. Kateellisena katselin naapurin tyttöä, joka luisteli tehdasvalmisteisilla, kenkiin ruuvattavilla muotiluistimilla. Siinä mentiin tulevalla ”Miljoona pilkin” jäällä, ballerina ja Rölli.

Vuosieni alussa kuljettiin kivisiä sorateitä. Kuljettiin kävellen ja pyörällä. Kun pitkänokkaiset postiautot kaasuttelivat voihkivin moottoriäänin kyläraittia, lopettivat tienvarsiniittyjen lehmät märehtimisen ja yskivät usein kilpaa autoharvinaisuuksien kanssa. Kesällä seurasi sakea pölypilvi autoa pienine kivineen ja hiekkoineen vielä pitkän aikaa sen ajettua ohi.

Oli juhlaa päästä joskus postiauton kyytiin ja nauttia pienin pelontuntein vauhdin hurmasta. Jännittyneenä sai odottaa hetkeä, kun rahastaja avasi auton oven täydessä vauhdissa ja heitti lehtikasan tien vieressä olevaan laatikkoon. Ennen postinheittoa kuljettaja ja rahastaja täsmätarkensivat heittoajan, loivat nopean katseensa toisiinsa. Kaikki tapahtui kuin elokuvissa. Heidän työskentelytapansa meni matkustajiin. Heitä ihailtiin ja joskus jopa heidän suorituksilleen taputettiin. He olivat sen aikaisia ”timotaikureita”.

Kauimmaiset matkat tehtiin seitsemänkymmenen kilometrin päähän sukulaisten luokse, Karstulaan. Linja-autossa oli tunnelma kuin ”meksikonpikajunassa”. Oli isäntää ja emäntää. Ominaishaju sama kuin navettakeittiössä. Oli vieraita ja muukalaisia, oli kylähulluja.

Pelottavan näköinen mies soittaa vanhaa kaksirivistä auton etummaisessa penkissä. Päällä paksu palttoo ja hampaita harvassa. Ison karvahatun alta katsoo mulkosilmäpari. Mies nauraa, soittaa ja laulaa.
– Se on Paavokallion Martti, ei sitä tarvitse pelätä, isä lohduttaa.

– Mutta, kun se on pöhnässä!

– Niin se on aina. Sillä on syntymähumala. Se jää Lehtimäellä pois.

Äidin tekemiä, herkullisia, voipaperiin käärittyjä eväitä syödään jo muutaman kilometrin päästä kotoa. Oli tullut nälkä autoa odottaessa. Tiedän kokemuksesta, että eväät kannattaa syödä heti, koska kohta kuitenkin joku matkalainen rapistelee isoa ruskeaa paperipussia ja alkaa oksentaa aamullisensa pussiin. Etova haju leviää hetkessä koko autoon, ja pian suurin osa matkustajista hammasta purren nieleskelee silmät vetisinä kaikkea sitä, mitä on tulossa ylös. Kuuluu ”kyäläämisen” ääntä edestä ja takaa. Rahastaja saa taas näyttää taitojaan. Ovi avataan vauhdissa ja halkeamaisillaan olevat pussit lennätetään metsikköön.

Suokonaution vanha isäntä pyytää pysäyttämään auton. Juuri ja juuri mahtuu sivuttain penkkien välistä ulos, menee auton sivulle ja tekee pienemmän tarpeensa takarenkaaseen ikkuna höyryten. Joku ilkikurinen kuiskaa takaa:

– Sillä on rakkovika.

Matka taittuu. Määränpäähän päästään, oli kesä tai talvi. Kaikki on vain niin luonnollista. Maalta ollaan ja maalla pysytään.

Kotona radio oli ainoa lähde kaukaisempaan maailmaan. Uutiset maailmalta kuunneltiin tarkasti. Urheilukilpailuja seurattiin Tiilikaisen Pekan selostamina. Salpausselältä, Puijolta, Holmenkollenilta…Yleisradion kuuluttajat, Kaisu ja Carl Erik, tulivat jokaiselle tutuiksi. Olivathan he vuosikymmenten ajan olleet omilla persoonallisilla äänillään kotimme päivittäisiä vieraita. Ja…

– Hyvää päivää pienokaiset, täällä Markus-setä…

Markus-setä oli lapsille kaikkein parasta. Hänen ohjelmiaan odotettiin. Häntä kuunneltiin korvat kuumina istuen ringissä lattialla. Hänen neuvojaan toteltiin. Kaurapuuron syömiseen innostaminen oli hänen elämäntehtävänsä. Kaurapuuro oli hänen taikasanansa. Kaurapuuro oli hänen turmionsa. Kerran yksi väärä sopimaton lause lapsille ja Yleisradio antoi hänelle potkut. Markus-setä lähti ja jäi sinne, minne kertoi lähtevänsä. Raukka kun ei muistanut pistää mikrofoniansa kiinni, kun tuli se
suurempi hätä sen liiallisen aamupuuron syömisen jälkeen. Näin lausahduksesta tuli kansan suussa paljon kerrottua yleisradiotoiminnan historiaa.

Suloisenlämpöinen ilmapiiri hallitsi aina lapsuuden kodissani. Äitini hoiti kotia ja isä piti huolen elannosta. Perheemme ei ollut varakas, mutta turvallisuus, ymmärtäväisyys, huolenpito ja kannustaminen korvasivat moninkertaisesti sen rikkauden ja maallisen omaisuuden, mitä monilla läheissukulaisilla ja naapureilla oli. Kaikki, mitä vanhempani tekivät, sen he tekivät perheemme parhaaksi. Itsekkyys oli tuiki tuntematon käsite, koska molemmat heistä toimivat aina perheen ehdoilla, pyyteettömästi, tavoittelematta pienintäkään omaa etua.

Meille lapsille oli aina aikaa. Perheenä oltiin, tultiin ja mentiin yhdessä. Asuttiin kirkonkylän koululla. Äidin ja isän syntymäkodit, toisella puolella Töysän pientä Ponnenjärveä, lisäsivät myös yhteenkuuluvuutta sukuun. Kaikilla oli aikaa toisille, omalle perheelle, tuttaville, sukulaisille ja ystäville. Koko kylä eli yhdessä ja piti huolta toisistaan. Samaistuttiin. Rakennettiin Suomea.

Molemmat vanhempani olivat syntyneet tsaarin aikaan, nähneet sodat ja kohdanneet pula-ajan. Kaikkien muiden suomalaisten tavoin hekin joutuivat osallistumaan nurisematta naapurimaan vaatimiin sotakorvauksiin. Rehdiltä ja kuuliaisilta suomalaisilta vaadituilla kultasormuksilla kihlattiin sodan voittaja. Koska liian moni perhe menetti poikansa ja isänsä, havaitsi kotikylän perukoilla vielä vuosienkin päästä masentuneen ilmapiirin. Idästä vaaniva pelko jäyti edelleen useiden mieltä. Äitien, mummojen ja isoisien katkeruus oli peittelemätöntä.

Vaikka monissa taloissa kotikylälläni elettiin ”ryssäaikaa”, en kuullut koskaan vanhempieni käyttävän tätä kielletyksi merkittyä sanaa. Olivathan vanhempani opettajaperheenä apteekkarin, rovastin ja K-kauppiaan kanssa, silloiseen kulttuuriaikaan, esimerkkinä ja silmätikkuna kylälle. Isälle ja äidilleni kuitenkin kaikki oli luonteenomaista, ei hankittua, ei saavutettua eikä edes tavoittelemisen arvoista. Toki pienellä maalaiskylällä oli myös merkittävä porvarisjoukko sahoineen, peltoineen, ja nahkatakkeineen, mutta se vaikutti vain positiivisesti kylän kehitykseen. Kaikki he olivat isoja yrittäjiä yhteiseksi hyödyksi. Tuurin asemanseudulla teki eräs kulkukauppias, Keskisen Toivo, vaatimatonta rihkamakauppaa pienessä punaisessa mökissä. Yrittäjä hänkin, mutta sieltä pienemmästä päästä.

Maatamme hallitsi alkupuolella elämääni Paasikivi, mutta sitten alkoi Kekkosen yksinvalta, jolla ei tuntunut olevan loppua. Naapurustossani UKK:lla oli lähes Jumalan oikeudet. Sodan pelko, jota päämiehemme osasi käyttää valtansa aseena, toimi aukottomasti ainakin maaseudulla. Pelottelulla on aina kansa pidetty kurissa. Koska sodan kauhut ja seuraamukset olivat vielä jokaisen mielessä, oli sitä helppo käyttää lyömäaseena. Kaikesta huolimatta syvä hatunnosto oman maamme tekijöille, niin kotona kuin linjoissa, edessä tai taaempana.

Vuosi vuodelta mökkimme valmistui Ponnenjärven toiselle puolelle. Isä alkoi rakentaa molempien vanhempieni lapsuudenkotien välimaastoon taloa ennakoiden eläkepäiviänsä. Isä osti tontin veljeltään, koska siihen aikaan ”herraksi” lähteneelle ei kotitilan omaisuutta annettu. Kotiin jääville pojille ja herroiksi opiskeleville oli siihen aikaan aivan omat sääntönsä.

Haaparinteellä alkoi työn touhu. Kökällä aloitettiin. Kyläläiset lahjoittivat alkupuutavaran. Kuka toi tukin, kuka kaksi, kuka enemmän. Sahuriveljekset tulivat traktoreineen ja suurine peräkärryineen. Pystyttivät pienen pojan silmillä katsottuna sahaustehtaan sivupihalle. Alkoivat asentaa sahauskalustoaan. Tekivät valmistavia töitä. Katsastivat parhaan mahdollisen ja tasaisen paikan. Apumiehet, joihin kuului nyt myös oma isäni, lapioivat ja kuokkivat, etsivät sopivia kiviä tueksi pöydän jalkojen alle pitkin pihamaita. Sahurit, alansa huippumiehet antoivat kuuluvalla äänellä selviä ohjeita, kävelivät edestakaisin ja laittelivat osia paikoilleen. Ensin tukevat alusjalat, siihen päälle pitkät ja monen miehen nostettavat ja liikkuvat pöydät ohjausrullineen, lopuksi kiinnittivät lähes metrin halkaisijaltaan olevan terän sille varattuun paksuun akseliin. Kaikkiin liikkuviin osiin pursuttivat rasvamönjää. Moneen kertaan kokeilivat, että kaikki oli vatupassissa ja kaikin puolin kunnossa. Kaiken tekivät huolella ja tarkasti.

Sitten sahuri asettui hajareisin ison terän ympärille. Otti nahkalaukustaan viilan, pyöritteli terää tottuneesti, sihtasi siristäen silmiään, otti tukevan asennon ja aloitti terän teroittamisen. Viilatessa kuului erikoisia ääniä: välillä raastava, välillä taas kauniisti sointuva ääni, aivan kuin kysymyksessä olisi ollut soitin, jolla oli jonkin asteisia kipuja. Menin lähemmäksi viilaajaa. Laskin yksi, kaksi, kolme. Jatkoin. Neljä viisi, kuusi ja seitsemän. Vain seitsemän sormea. Toisessa kädessä neljä ja toisessa kolme. Ammattimies. Pikku pojan pettymykseksi päivän työt oli tehty. Vasta huomenissa aloitetaan sahaus.

Lautojen ja lankkujen valmistuttua ne kasattiin isoiksi ”tapuleiksi” Siitä sitten isäni jatkoi. Muutamia talkoolaisia oli aluksi rakennuksella auttamassa. Itsekin me, pojat ja minä, yritimme omalta osaltamme, aika ajoin, auttaa. Taisi lopulta jäädä surkean pieneksi poikasten avuliaisuus, koska meille tärkeämpää tekemistä löytyi enempi muualta. Ei ollut paljon suurempaa osuutta muillakaan. Muurari Pienimaa ja sähkömies Mäenniemi lie olleet ainoat palkkalaiset, jotka kävivät viikon verran töissä koko talon rakentamisen aikana.

Isällä oli pitkän tähtäyksen ohjelma taloa rakentaessa. Hän eteni pikku hiljaa rakentaen, huone kerrallaan Ensimmäisenä rakennuskesänä asuttiin vielä mummolassa, pienen lahden takana, näkyvissä. Seuraavan kesäloman alkaessa oli jo yksi huone ja keittiö valmis. Kesä asuttiin ahtaasti, mutta läheisesti. Usein herätyskellona toimi isän sahaus ja vasaranpauke.

Vaikka olin hyvin pieni poika, ymmärsin isäni vaikeudet rakennusaikana. Opettajan palkka ei tahtonut riittää elämisen lisäksi enää kaikkeen rakentamiseen tarvittavan materiaalin hankintaan. Lainaa isä ei pystynyt pankista ottamaan, koska kylän maatilanomistajista ei löytynyt entiselle naapurin pojalle ketään lainan takaajaksi, ei äitini eikä edes omasta suvustaan. Aina silloin, kun isä oli mietteliäs ja hiljainen, tiesin, että hän murehtii jotakin. Olin kuullut isän ja äidin keskustelevan rahaongelmista kaksistaan joskus iltamyöhään, kun itse olin ollut jo nukkumaisillani. Jossain vaiheessa kuulin myös, kuinka vanhempani yrittivät myydä isän ensimmäisillä opettajan palkoilla ostamaansa Iso tietosanakirja -sarjaa saadakseen siitä edes jonkun setelin tarpeisiinsa.

Kirkonkylän urheiluliikkeestä löytyi tarvittava apu. Olin päässyt isäni mukaan pyöräntarakalla kirkonkylällä olevan kauppiaan luokse. Menimme takahuoneeseen ja kaupan omistaja avasi ison työpöytänsä vieressä olevan harmaan kassakaapin painavan oven, otti sieltä paksun nipun seteleitä, katsoi isää ja sanoi:

– Paljonko?

Hän laski rahat pöytään, josta isä taittoi ne monin kerroin yhdeksi pulleaksi nipuksi ja pisti ne omaan tyhjään hakasilla kiinni olevaan pyöreänurkkaiseen nahkaiseen kukkaroonsa. Liikuttuneena isäni otti rahat vastaan ja kiitti kauppiasta kädestä pitäen. Rahoista muistan vain sen, että ne olivat kahden kämmenen kokoisia, väriltään ruskeita, joissa oli pitkä rivi alastomia ihmisiä: lapsia ja aikuisia. Vaikka olinkin vasta poikanen, ymmärsin, mistä oli kysymys. Luottamus oli suuri, koska mitään papereita ja allekirjoituksia en nähnyt tehtävän. Isä vain lupasi maksaa ne niin pian kuin mahdollista takaisin. Olen varma, että näin myös tapahtui.

Joka vuosi ensimmäisenä kesäloman alkamispäivänä kuorma-auto vei meidät aina heti kesäloman viettoon järven toiselle puolelle, lava täynnä pilkottuja halkoja. Ne kuuluivat opettajan silloisiin luontaisetuihin. Ne sai viedä mukanaan, koska niistä perittiin joka tapauksessa kuukausittain maksu, poltti niitä tai ei.
Me lapset viihdyimme kesäjaksot hyvin kylän muitten lasten kanssa, joita oli siihen aikaan jokaisessa talossa. Yhdessä suurella nuorten porukalla käytiin uimassa Kalliorannan rannassa. Kymmenet pyöräilijät tie pöllyten, monesti kilpaa, ajettiin monta kertaa päivässä Kalliorannan Loiville kiville. Kylä eli parasta aikaansa. Oli elämisen ääntä, oli elämisen makua ja hajua.

Harvassa oli ne iltapäivät talvisaikaan, kun isä ei lähtenyt suksilla kirkonkylän koululta yli järven, työmaalleen. Hämärässä lähti ja pimeässä tuli takaisin. Kevään tullen hän vietti pitempiä ja pitempiä päiviä rakennuksensa parissa. Joka kesä asuttiin aina valmiimmassa ja valmiimmassa talossa. Ensin talo oli muutaman vuoden kesämökkinä, sitten vuosien päästä eläkeläisasuntona. Se oli päätepisteenä, ja siihen isäni pyrki intohimoisesti onnistuen siinä täydellisesti. Isän yksin tekemä koti, kokonaan!

Lapsena käytiin usein kirkossa, muulloinkin kun jouluna ja pääsiäisenä. Se oli hyvä tapa, johon sain oppia. En muista koskaan sinne väkisin menneeni. Isoisä hoiti kellonsoittajan ja urkupalkeiden polkijan virkaa monia vuosia. Silloin, kun oli hänen vuoronsa polkea, sain mennä katsomaan sitä urkuparvelle. Monesti minusta tuntui isoisän polkiessa siltä, että vaikka urut saavat ilmaa, loppuu ilma kohta häneltä itseltään. Puuskutti välillä aivan kuin vanha höyryveturi.

Isä tuurasi monet kesät kanttoria, niin kirkonmenoissa, kuin muissakin tilaisuuksissa. Vanhan ajan kansakoulunopettaja kun oli, osasi soittaa koraanikirjan virret alusta loppuun edestä ja takaa sekä kirkonmenojen pappi-kanttori vuorolaulut ja muut siihen kuuluvat sävelet.

Yksi vainajan siunaushetki kesällä kirkon rappusten luona on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Hautajaisväki oli kokoontunut yhteen. Papin alkusanojen jälkeen laulettiin virsi. Katselin ylpeänä isääni, joka laulun aloitti. Samassa hän meni aivan kalpeaksi ja tuupertui maahan. Pelästyin kovasti ja luulin isän kuolevan. Tilaisuus keskeytyi, isän jalat nostettiin ylöspäin ja kohta hän nousi hoiperrellen ylös, pyyhki itse hiekat suupielistä ja alkoi virren uudestaan niin kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Pokka piti ja poika iloitsi elävästä isästään.

Kouluilla oli useasti viikonloppuisin ja keskellä viikkoakin mitä moninaisimpia ”kulkupuhujia” ja matkasaarnaajia kirkon eri lahkoista. Ei eroteltu mistä oltiin. Kuunneltiin Katajapuuta, Rapelia, Rankilaa ja Koskenniemeä. Saarnaajilla oli aina monet mustat kapsäkit täynnä kirjallisuutta. Niitä esiteltiin ja myytiin. Näin he rahoittivat omaa evankelioimistyötään. Kodissamme näitä kiertolais- puhujia yövytettiin ja syötettiin. Kuunneltiin heidän tarinoitaan joskus iltamyöhään. Mielenkiintoisia veijareita. Kaikki he jättivät käynnistään hyvän ja lämpöisen muiston.

Oli juhlahetki, kun mummolasta päästiin hevosen kyydillä jouluaamun kirkkoon. Hevonen puuskutti ja höyrysi, kun matka taittui pimeässä aamussa. Mentiin ohi tuttujen naapureiden. Valot olivat syttyneet lähes jokaiseen savuun. Vaikka oli pakkasta, vällyjen alla tarkeni ja alkoi jopa hiostaa. Hevosen hajua ja kavioiden kopsetta en koskaan unohda. Kirkkoon mennessä puhdistettiin vuorollaan toinen toistemme vaatteista rautalangan paksuiset hevosenharjakset.

Täysinäisessä ja kuumaksi lämmitetystä kirkossa ihmeteltiin satoja savuavia kynttilöitä. Seurattiin steariinin tippumista ensin kynttelikköön ja sitten kirkon karhealle narumatolle. Mielessä käväisi ajatus, mitä tapahtuisi edessä istuvalle puoliksi kaljuuntuneelle, paksu palttoo päällä istuvalle Huutoniemen Hiskialle, jos kynttilästä valuvat tipat osuisivat keskelle päälakea. Tulisikohan siihen samanlainen maailman kartta, sellainen, joka oli kansakoulun yläluokan kaapin päällä.

Kanttorin alkaessa soittaa aloitusvirttä, kuului sitä ennen jonkun aikaa urkujen palkeiden polkemisen ääni. Aivan, kuin olisi pumpattu ilmaa pyörän renkaisiin. Tiesin, mitä urkuparvella tapahtui. Tiesin, että polkimissa oli oma isoisäni, Oskar Bernhard, tuo satakiloinen, leppoisa ja hyväntuulinen kunnallismies, vailla vertaa. Siinä ne sitten puuskuttivat kilpaa, urkujen palkeet ja isoisä. Oskari vei voiton. Laulettiin mahtipontisesti Hoosianna. Sitten tuli uni. Siinä ensimmäiset hengelliset siemenet.

Rippikoulun aikaan olin varma, että minulla oli läheinen yhteys Taivaan Isään. Kanttori Kara laulatti ja pappi Pekka opetti katekismuksesta käskyt Raamatulla höystettynä. Olisin halunnut oppia asioista, mutta kaikki muu ympärillä vei kuitenkin voiton. Yritimme jokainen parhaan kykymme mukaan viihdyttää ja hauskuttaa toinen toisiamme, minä itse etunenässä. Erityistä kuhinaa ja kikatusta oli tyttöjen ja poikien kesken. Suurin osa oli suorittamassa vain tavanomaista ”naimalupaa”. Siellä käytiin ensimmäiset kisailut tytöistä. Osa jäi hopealle, osa pronssille. Harva veisti kultaa. Itse pohjustin tarmolla ensimmäistä avioliittoani.

Rippikoululaisten tapanahan oli olla kirkon etuosassa näkösällä. Uhmasin perinnäissääntöjä jo silloin. Halusin joskus mennä yksinään parvelle kuuntelemaan kirkonmeininkejä. Sain olla rauhassa, keskittyä itsekseni jumalanpalvelukseen, osallistua siellä omalla tavallani rukoillen hiljaa omat pyyntöni ja toiveeni. Muistan, kun tunsin silloin Jumalan läheisyyden ja rakkauden. Voisin jopa sanoa, että löysin näihin aikoihin Jumalan. Se oli yhteyttä ylös. Herkkä omatuntoni muistutti minua yleensä heti, kun tiesin tekeväni väärin. Pelotti toimia toisella tavalla, mitä sisäinen ääneni viestitti.

Rippijuhlassa soitin trumpetilla kanttori Karan säestyksellä ”Soi kunniaksi luojan”. Esiintyminen täysinäiselle kirkkosalille jännitti kovasti. Urkuparvella ollut isäni antoi minulle rauhoittavaa ennen esiintymistäni. Hän otti taskustaan pienen ruskean kamferipullon ja tiputti siitä muutaman tipan sokerinpalaan. Isän antama rohto auttoi pikkupoikaa. Sitten vain sormet trumpetin venttiileille ja raikuvat kunniat ilmoille.

Kirkonmiesten antama opetus ei vienyt minua, ikävä kyllä, eteenpäin haluamallani polulla, vaikka tiesin, että joku kipinä sisälläni paloi. Askel askeleelta alkoi ulkoapäin tulevat virikkeet ja kiinnostukset sivuuttaa sisäisen hyvänolon. Maailma alkoi kiinnostaa ja vetää kuvioihinsa. Näin sitä mentiin omia teitä. Valinta oli minun.

Nyt siitä on neljäkymmentäviisi vuotta. Voisinpa tänään sanoa, että tulin lähes puolivuosisataa sitten uskoon. Olisin minä ja monet läheisenikin säästyneet pitkiltä itkuilta. Onneksi rippikouluaikaista uskonlankaa ei Jumala koskaan katkaissut. Itse syyllistyin onnistuneesti sen nirhaamiseen. Onneksi omat voimani loppuivat peruuttamattomasti, ja Taivas puuttui elämääni.

Musiikkimaailman kiemuroihin jouduin, kun tuskin olin vielä kahtatoistakaan. Tein itselleni ensimmäisen sähkökitaran. Pari vuotta myöhemmin valmistin ison, valkean, mutta nyt akustisen. Koulun kirveellä tein niistä molemmista pian takansytykettä, koska niiden sointi ei täysin miellyttänyt. Suurin syy taisi olla kuitenkin itse soittajassa.

Syvemmälle säveliin minut, niin kuin muitakin ikäisiäni, veti nuoruudessani Englannin Liverpoolin pienestä ja nuhruisesta kellarikapakasta kuuluisuuteen noussut kaikkien tuntema The Beatles. Tämä nuorten takatukkaisten idolieni rautalankayhtye aloitti niihin aikoihin maailmanvalloituksensa. Saksan harjoittelureissujen jälkeen Liverpoolin pojat aloittivat Amerikan mantereella monen vuoden kiertueensa ja nousivat myyntilistojen kärkeen. Nuoret ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa hullaantuivat heidän omasta beat-tyylistään. He olivat idoleita yli muiden. Se oli menestystarina vailla vertaa. Lopulta kaikella oli hintansa. Niin tälläkin.

Soittelin seuraavalla omatekoisella kitarallani koulukaverini Penttilän Pentin rumpujen säestyksellä. Innostukseni meni osaamiseni edelle. Penttilästä kehkeytyi ajan mittaan alansa lupaava rummuttaja, mutta minulle jäi takaraivoon vain hyvin pieni harrasteen siivu. Osaamattomuus ei kuitenkaan haitannut tahtiani. Harjoittelimme ja soittelimme paljon yhdessä ja uneksimme menestyksestä ja loistosta.

Saimme kerran talven mittaisen pestin Kalliomäen tangoyhtyeestä ja kuljimme pitkin Pohjanmaan lavoja ja nuorisoseuroja keikalla. Siinä meni Tiistenjoki, Jokipii, Koskue kuin Kurejokikin. Pentti paukutti rumpuja ja minä räpsyttelin kitaraani. Olimme kumpikin saaneet päällemme aivan uudet oranssinväriset keikkatakit, samanlaiset kuin oli vanhoilla yhtyeen konkarimuusikoillakin. Muitten mukana vetelin keikoilla sointuja ja pidin itse huolta, ettei vahvistimestani kuulunut juuri mitään. Yhtyeen basistin ottaessa saksofoninsa minulle lykättiin iso kontrabasso. Soittelin tätä Isontalon emännän kokoista puuviulua kuin vanha tekijä ilman taitoa ja tietoa. Täydestä meni. Joku paikallinen pojankloppi ihmetteli pää kallellaan soittoani ja väliajalla tuli kyselemään, kuinka sillä soitetaan. Kerroin ja näytin sormien juoksutusta paksuilla kileillä. Sitä oltiin soittajia viimeisen päälle, Kallioniemen Tangoyhtyeestä. Pokka piti.

Vähän myöhemmin kotiteollisuuskouluvuoden aikoihin perustettiin yhtye nimeltä Christian von Sigismund. Muusikko ja trubaduuriystäväni Pertti Kari oli ainoa asiansa täysin hallitseva ammattilainen. Hän oli porukan sielu. Teimme yhdessä kokonaiset kaksi keikkaa. Huipun saavutimme, kun silloisessa sävelradiossa oli äänestys parhaasta suomalaisesta rautalankabändistä. Me ”Sigismundilaiset” saimme myös maininnan radiossa ja ääniä kymmenen parhaan joukkoon. Taustatyön teimme itse, kun jaoimme postimerkillä varustettuja ja valmiiksi täytettyjä postikortteja tuttavillemme postitusta varten. Lopun menestyksestä varmistimme kymmenillä itse lähettämillämme viesteillä.

Muutama aika myöhemmin ostin ensimmäisen sähkökitaran joka löytyi Seinäjoen musiikkiliikkeestä. Uhrasin kitaraani koko kesän tienestini ja lainasin melkoisen osan vielä isältäni. Musiikkiliikkeen parhaasta päästä löytämäni Hagström-kitara on kiiltävän helmiäiskoristeinen, muovipesäinen, kolmen mikrofonin luxus extrasuper. Säätönuppeja ja nappuloita mielin määrin. Vahvistimena käytin kotini Philips-merkkistä putkiradiota, josta ääntä lähti siihen maailman aikaan aivan tarpeeksi. Näin oli kaikkea, mitä nuori muusikon alku tarvitsee. Puuttui ainoastaan osaamista, nuotinlukutaitoa, keikkoja ja kiljuvat fanit.

MIEHENALUN UNELMAA

Rauman seminaarin pääsykokeissa olin vuonna 1966. Toinen vanhemmista veljistäni oli aloittanut opiskelunsa siellä vuotta aiemmin. Oli uskaliasta yrittää seurata hänen viitoittamiaan jalanjälkiä. Se ei ollut minulle millään lailla eduksi. Odottivat veljeni näköistä, kokoista ja tapaista. Odottivat yhtä kuuliaista, rauhallista, tosissaan opiskelevaa. Toisin kävi. Sitä saivat, mitä valitsivat.

Pääsykokeissa metallitöissä jouduin viilaamaan putkesta mutterin. Nyt, jos koskaan, menneisyydestä oli hyötyä. Etunani oli Alavuden yhteiskoulussa vuoden mittainen metallityön opiskelu, se toinen oppiaine kuvaamataidon lisäksi, joka edes hitusen kiinnosti minua. Enhän ollut kielinero, enkä matikkanero, en edes nero. Olin oppinut viilaamaan ja poraamaan rautaa. Olin oppinut tekemään ruuvia varten kierteitä. Onneksi. Nyt niitä taitoja tarvittiin. Ojensin onnistuttuani valmistamani mutterin nautintoaineelle haiskahtavan työnohjaajan vapisevaan kouraan Astelin metallityökellarista ensimmäisten onnellisten joukossa pois.

Puutyön koetehtävää varten annettiin sylillinen erikokoisia puunpaloja, joista kaikkien piti värkätä samanlainen lintukoto tarkan, jo ennalta tehdyn suunnitelman mukaan. Lastut lensivät kuin Eino Leinolla, sahattiin, ruuvattiin, liimattiin, naulattiin ja porattiin.…hups! Pahin virhe, minkä voin tehdä – porasin synnynnäisellä innolla ja voimalla. Näin sitten poranterä reiän tehdessään repäisi lautaan aikamoisen ja korjaamattoman halkeaman. Sitä silotellessa ja ihmetellessä sain kynteni alle kasan teräviä tikkuja. Ei tässä nyt kyllä näin pitänyt käydä. Olo oli samanlainen, kun kaatuu liukkaalla ja katsoo heti ympärilleen näkikö kukaan. Samalla vieressäni oleva toinen koekaniini katsoi onnessaan minua ja möhläystäni. Nauroi vahingoniloisena harvoihin haiveniinsa. Urani opettajana taisi loppua linnunpönttöön? Pönttö, mikä pönttö! Valvova puukäsityön lehtori kuuli ähkimiseni, tuli ja lohdutti hyväntuulisena ja sanoi:

– Ei se varmaan veljeltäsikään olisi täydellisesti onnistunut.

Onpa vitsikäs mies. Viisastelija. Mutta kaikesta huolimatta lehtorin sanat antoivat minulle vielä hitusen toivoa. Viimeistelin näytetyöni. Panin parastani, panin osaamistani. Lopputuloksena kohtuullisen upea työ, kunhan ei satu katsomaan poratun reiän alapuolta. Niinpä, sehän tulee puuta vasten. Eihän sitä näe oravakaan. Kelvatkoon, edestä ja takaa!

Henkilökohtaiseen haastatteluun olin saanut veljeltäni neuvoja, miten siellä käyttäydytään. Kun kysytään, miksi haluat opettajaksi, ei saa vastata, että on vain kolme syytä: ”Kesäkuu, heinäkuu ja elokuu”. Pitää vastata viisaasti. Eli pitää yrittää olla fiksumpi kuin onkaan. Muistin, että olinhan minä keskikouluaikana puhunut itseni läpi monista ehdoista vuosien varrella. Miksen selviytyisi puhumalla tästäkin. Sitten tuli vuosisadan tervein ja selkein ajatus päähäni:

– Ei kai nuo muutkaan pyrkijät sen ihmeellisempiä ja tervejärkisempiä ole kuin minä. Yhtä avuttomilta pälyilijöiltä näyttävät jokainen. Miksen minä pärjäisi, jos savolaisetkin pärjää.

Kerroin haastattelussa seuranneeni opettajan työtä koko elämäni. Kerroin asuneeni koulumaisessa yhteisössä aina lapsuudestani alkaen. Kerroin olevani opettajasukua. Kerroin, että isäni on opettaja. Kerroin, että serkkuni on opettaja. Kerroin, että toinen serkkuni valmistuu pian opettajaksi, ja painotin, joskin varovasti, että opiskeleehan minun veljenikin jo tässä samassa talossa. Näin ollen minäkin olen vain opiskelemista vaille opettaja. Kerrottavaa olisi riittänyt. Aika vain loppui. Vai loppuiko mielenkiinto kuulijoilla? Halusin olla vakuuttava. Halusin tehdä vaikutuksen. Mielelläni olisin kertonut kesäkuusta, heinäkuusta ja elokuusta ja vielä lisäksi syyslomasta, joululomasta, pääsiäislomasta, perunannostolomasta ja tietenkin lyhyistä työpäivistä, sekä tietenkin siitä, ettei käsityönopettajilla ole edes kotitöitä. Olisi ollut paljon kerrottavaa. Muistin kuitenkin veljeni neuvot. Onneksi vielä silloin. Myöhemmin en. Mutta nyt en tyrinyt.
Viimeiseen kokeeseen, kaiken kuulemani mukaan vaikeimman eli näytetunnin pitämiseen, saan aiheen ”Euroopan maat”. Mietin aiheen saatuani sitä, mitä minulle annetulla aiheella on tekemistä käsityönopetuksen kanssa? Mietin ja mietin, enkä löydä vastausta.

Minulle annetaan lupa käyttää koulun käsikirjastoa avukseni. Se ei paljon lohduta. Eipä ole kirjastot ennen kuuluneet tämän pojan sivistykseen eikä maailmankuvaan. Nyt alkaa kuulua. Löydän lopulta, aivan sattumoisin, maantieteellisen kirjasen. Toivottomana etsin kuvia maista ja mantereista. Harhautunut katseeni osuu sivupöydällä olevaan karttapalloon. Se suurenee, mitä lähemmäksi sitä menen. Pyörittelen palloa pikkupojan tavoin. Etusormeni pyyhkii pölyä pallon pinnalta. Sormi vingahtaen pysähdyn Eurooppani kohdalle. Silmäni piirtävät päähäni maita ja maitten rajoja. Vartin päästä minun on oltava valmis näyteopetustuokiooni. On tulla lämpimät takasaumaan. Mutta pakon edessä on toimittava.

Nyt on minun aikani. Tyhjin käsin ja tyhjin päin tartun koristeponttisen, kuusimetriä korkean oven messinginväriseen ovenkahvaan. Täytyy riuhtaista kaksi eri kertaa, ennen kuin ovi aukeaa.

– Tarvittais reunahöylää ja kunnon puuseppiä tässäkin talossa. Tässäpä tulee yksi.

Astun luokkaan ja päin koroketta. Huomaan, että olen odotettu vieras. Hienoa. Tervehdin luokan takaosassa olevia tummanpuhuvasti pukeutuneita, arvokkaan näköisiä opettajaveteraaneja sekä etualalla kovin rauhattomasti istuvaa neljää villin näköistä pentua: raumlaissi kaik, iha jok ikine. Ilkikurisen näköisiä veitikoita nämä harjoituskoululaiset, äidin ja isän pallerot. Siinä on minun oma luokkani seuraavat viisitoista minuuttia. Lapsia naurattaa. Nauttivat tilanteesta. Naurakoot.

Olen valmis räjäyttämään pankin. Otan kaksi liidunpätkää, toisen vasempaan ja toisen oikeaan käteeni. Astun askeleen taaksepäin, käännyn ja alan piirtämään yhtä aikaa molemmilla käsillä Euroopan ääriviivoja. Oikealla Ruotsin itäistä rannikkoviivaa edeten Suomea Pohjanlahden kautta, vasemmalla kädellä Tanskaan, lautalla Saksaan, hyppäys Britanniaan ja takaisin. Sitten Espanjat, Portugalit, Italiat. Oikea käsi hamuaa samalla jo Itämerta kohti Saksan pohjoisen valmista viivaa.

Kaikki katsovat suu auki. Opettavat ja opetetut. Mikä pelästytti? Onko maailmanloppu tulossa vai loppuiko loma? Onko jollakin pilaantuneet eväät? Ottaako ohimosta? Oliko opetus outoa? Jatkan, luettelen kaikki muistamani Euroopan maat: Ruotsi, Norja, Tanska, Englanti, Saksa, Italia, Portugali ja Espanja. Samalla osoitan jokaisen paikan piirtämästäni kartasta. Esitän kysymyksiä. Kukaan lapsista ei viittaa, eikä vastaa. On liian vaitonaista ja hiljaista. Takapenkkiläiset arvostelijat ovat kuin naulittuina paikoillaan. Istua toljottavat vain minua. Kuuluu vain tilanteeseen aivan sopimaton ääni. Joltakin heistä suu moiskahtaa auki-asentoon. Elävistä kuvista siirryttiin kertaheitolla mykkäfilmin aikaan. Merkillisiä nuo raumalaiset.

Onnistuin suojelemaan tyhmyyteni ja peittämään tietämättömyyteni parilla liidunpätkällä sekä jonkin sortin näkömuistillani. Se on siinä. Kiitos ja näkemiin!

Kesä menee totutulla tavalla. Olen kesäkuukauden kunnan urheilukentällä töissä Niemen pojan kanssa. Haravoidaan kiviä juoksuradalta ja täytetään suurimmat kuopat. Pääasiassa otetaan aurinkoa, syödään eväitä ja kytätään, koska kunnan rakennusmestari tulee. Silloin pitää olla tekevinään eikä edes näkevinään. Vettä pitää olla pullo, jotta saa äkkiä kunnon hien aikaan. Mauri, eläkeikään rakennusjätti Skanska Oy:n suurin johtaja Helsingissä, oli vaipua synkkyyteen eräänä päivänä huomatessaan ainoan rintakarvansa pudonneen. Esitteli sitä usein tohkeissaan ja ylpeänä. Lähes kymmensenttinen, ainoansa kun oli. Näin on katoavaista miehinen komeus.

Kun puhdistan pölyä moukarin betoniselta heittopaikalta, muistan aina entisen naapurini, konstaapeli Erkin. Innoissani kuljin hänen mukanaan kesät talvet ”Piikkinokka-Mossella” urheilemassa ja harjoituksissa. Erkki yritti tehdä ensin minusta painonnostajan, sitten kuulantyöntäjän ja sittemmin moukarinheittäjän. Kun kerran vesisateen jälkeen heittelimme moukaria, liukastuin. Kaaduin ja lyödä pätkäytin ohimoni halki heittoympyrän metalliseen reunaan. Ainoa, mitä harrastuksesta jäi jäljelle, oli muutaman sentin mittainen kaariarpi silmäkulmassa, heittoympyrää muotoillen, sekä pitkin vuosia vihoitellut kipeä selkä. Ei tullut minusta moukarimiestä. Oli raameja, mutta ei lihaksia. Oli näköä, mutta ei kokoa. Kun valmennettavat vuosien varrella vaihtuivat, tuli tulosta ja sulkia Erkin hattuun. Omasta pojasta tuli maaottelutasoinen seiväshyppääjä, sitten moukarimies Karjalaisesta leivottiin maailmanhuippu.

Kirje Rauman seminaarista odottaa minua kotona, kun erään kesätyöpäivän jälkeen ajelen Soliferi- mopollani kotiini:

” Pauli Haapanen, Teidät on hyväksytty Rauman seminaariin opiskelemaan poikien käsityönopettajaksi. Opiskelu alkaa syyskuun 1. päivänä 1967. Rauman seminaarin rehtori T. O. Laurilehto”

Olin unohtanut tyystin jo koko asian. Ilo valtaa nuoren miehen mielen. Onhan yksi toiveistani toteutumassa.

Luovun helmiäiskitarastani, kun opiskelun aloitettuani veljeni pelottelee minua. Hänen mielestään minut voidaan jopa erottaa koeajan jälkeen, jos minä soittelen tällaista humpuukimusiikkia sähköisellä soittimellani. Seminaarin vanhaan henkeen kuuluu vastustaa kaikkea turhanpäiväistä ja vääränlaista. Vain vanhoja perinteitä noudatetaan. Siihen kuuluu urkuharmonin- ja pianonsoitto, mieskuoro- ja kvartettilaulu, runonlausunta ja taiteellisen ja kultturellisen lyriikan kirjoitus. Ne ovat sivistystä korkeammasta ja sallituimmasta päästä.

Täältä se saa alkunsa, elämänmittainen vastustaminen kaikkea vanhaa, tiukkapipoisuutta ja totuttuja perinnäissääntöjä vastaa. Onneksi en tiedä vielä, kuinka mielenkiintoinen ja pitkä tästä elämäntehtävästäni tulee, mutta …

Peloissani vaihdan kitarani heti ensi arjen tullen uuteen polkupyörään. Sillä pyörällä ei ole siunausta. Kun asustan keskustassa Rauman rikospoliisin toimiston yläpuolella, varastetaan pyöräni oitis pihasta. Vain yksinäinen avain jää kouraani. Ei ole kitaraa, eikä ole pyörääkään.

Seminaarin vanhat parrat saavat huomata pian, että meininki talossa muuttuu. Me käsityönopettajaksi opiskelijat emme suostu kaikkeen sovittuun. Kieltäydymme pukeutumasta mustaan pukuun, valkoiseen paitaan ja solmioon mennessämme pitämään näytetunteja. Näyttäisimmehän siellä peräti hölmön näköisiltä lastujen ja puupölyn seassa. Alkaa farkkujen, haalareitten ja työtakkien aika. Alkaa vapauden ja käytännöllisyyden aika.

Ensimmäisenä opiskeluvuotena minäkin yritän kerätä irtopisteitä ja menen pianonsoiton alkeiskurssille. Lyhytpinnaisuuteni vapauttaa minut jo joululta moisesta. Kyllästyn sekä sormiini että soitonopettajaani, joka huutaa ja rähjää korvani helliksi. Hän kiukustuu harjoittelun puutteeseeni yhtä paljon kuin sitoutumattomuuteeni. Päätän sitoutua vain puuhun ja metalliin. Se vetää eikä vastusta.

Melkoista yksinkertaisuutta ammatinvalinnassani osoittaa se, että olin opiskelemassa veljeni jälkeen ja osittain samaan aikaankin käsityönopettajaksi. Häneltä kai sain jonkinmoisen kipinän ja rohkeuden. Vähän myöhemmin serkkuni vanhin poika aloitti opiskelunsa ja kohta perään hänen nuorempi poikansa yhdessä vanhimman poikani kanssa. Pian siellä oli myös minun nuorempi poikani. Viimeisenä vielä vävyni. Meitä on seitsemän saman ammatin omaavaa lähipiirissä.

Ammattiosaamisessa löytyy ja on löytynyt ennenkin. Sukuni on ollut kotipaikkakunnalla kädentaidoltaan tunnettu isäni puolelta. Isoisäni ja isäni koko veljeskaarti valmisti käsin kaikki kodin tarve-esineet. Se, mitä tarvittiin, se tehtiin itse. Kodin keskipiste, tupa, oli usein myös puutyöpaja. Katto-orsilla kuivui puuaines kaikessa rauhassa huonekalujen valmistamiseen luonnostaan sopivan kuivaksi. Pitkän työpäivän jälkeen isäntä otti itse valmistamansa puuntyöstövälineet esiin. Lastut lensivät. Pöly leijaili ilta-auringon valossa pitkin tupaa. Emäntä kaiken keskellä, ruutuesiliinassaan, keitteli ohraryynipuuroa perheelleen tulisijalla. Vieressä höyrysi kuumaliima-astia. Lapsikatras viihtyi ympärillä omissa leikeissään.

Muistan meilläkin kotona kauan käytössä olleen setä Santerin tekemän painavan keittiön pöydän, mahtavan paksuine jalkoineen ja koristeineen. Näitten mestaripuuseppien huonekaluja ei tarvinnut myöhemmin korjailla eikä auenneita liitoksia liimailla. Niillä oli ilman takuupapereitakin elämänmittainen takuu.

Emosuku olisi varmaan mielissään, jos se tietäisi kuinka monta käsityöihmistä sen jälkeisestä nuorista on kasvanut ja kasvaa edelleen.

Kuvataidepiiri nielaisee. Vapaaehtoisen harrastukseni päätän suunnata kuvataidepiiriin, jossa on meininkiä riittämiin. Ahkeroimme illat pitkät suunnitellen ja tehden kaikkea taivaankannen ja maankuoren välillä. Itse suuntaan harrasteeni erilaisiin liikkuviin ja kineettisiin härveleihin. Käytän kaikin voimin teknistä suuntautuneisuuttani ja osaamistani soveltaen sitä taiteen väljään kenttään.

Oman huippuni kuvataiteessa saavutan 1970-luvun alussa suunnittelemillani kineettisillä värikiekoilla. Alkuperäiset värikiekot valmistan erikokoisista pyörivistä vaneri-levyistä. Pinnat maalaan kirkkailla lateksimaaleilla. Uuden tyylinen ”kineettinen taidelelu” palkitaan valtakunnallisilla opettajainvalmistuslaitosten talvipäivillä sekatekniikka-sarjassa ensimmäisellä palkinnolla.

Saan silloisen ylitarkastajan, Kerttu Luukanteleen, myötävaikutuksella audienssin Aarikka Koruun. Rohkeana nuorena miehenä matkustan omien luonnoksieni kanssa Kaija Aarikan luokse Nokiantielle Helsingin Vallilaan. Käyn neuvotteluja hänen miehensä kanssa. Käynti tuottaa sopimuksen, jossa luvataan minulle maat ja mannut. Hieno päivä. Hieno tuntu.

Hetkessä muovilevystä valmistetut kineettiset teokseni saavuttavat läpimurron. Tuskin on Suomessa montakaan lehteä, jotka eivät näistä värikiekoista kertoisi. Pian on värillinen sivun kokoinen juttu Avotakassa, joka kertoo:

– Kineettinen, pyörivä taideteos. Hehkuvan värikäs kiekko, jota pyörittäessä kuviot muuttuvat ja värit vilisevät. Sen voi ripustaa seinälle tai sillä voi leikkiä lattialla. Se on hauska lastenhuoneessa, miksei myös olohuoneen piristyksenä.

Juttuja löytyy myös Helsingin Sanomista, Aamulehdestä, Hopeapeilistä, Uudesta Suomesta, Suomen Sosialidemokraatista, Turun Sanomista, Nya Pressenistä, Ilta-Sanomista ja …

Ideoimiani värikiekkoja valmistetaan jokunen sata ja niitä levitetään ympäri maailmaa yli kahteenkymmeneen maahan, aina Yhdysvaltoihin asti. Teokseni koostuu kolmesta päällekkäisestä, molemmin puolin kuvioiduista pyörivästä levyistä. Niitä muuttelemalla ja kääntelemällä saadaan yhdestä mallista kuusi erilaista kuviota. Kahdesta mallista jopa 50 erilaista kuviota. Jokaisen kappaleen käyn henkilökohtaisesti signeeraamassa koko sarjan valmistuttua Aarikan kellarissa. Me Naiset kirjoittaa:

– Pauliaukusti Haapanen, käsityönopettaja, on tuonut idean Aarikalle markkinoitavaksi. Tuloksena on tämän päivän osallistuvalle ja syyhysormiselle sopiva huoneentaulu, kaksi tai kolme väripintaa sillä tavoin kiinnitettynä, että ne voi pyöräyttää liikkeeseen ja näin nauttia silmissä vilisevistä väreistä ja kuvioista. Eivät nämä väripinnat paikallaankaan hassuimmilta näytä. Levyt on tehty muovista, niitä on kiva käsitellä ja värit on aikaansaatu painamalla.

Kaija Aarikka kertoo itse sanomalehti Suomen Sosialidemokraatissa:

– Mielestäni tällaisia taide-esineitä pitäisi nykymaailman aikaan tehdä enemmän kuin yksittäisteoksia, sillä tällaisia sarjatuotantoesineitä on useimmilla mahdollisuus hankkia. Kun meillä kerran on muitakin sisustustarvikkeita, niin päätimme ottaa tämän siihen lisäksi.

Parin vuoden päästä homma alkaa olla ohi. Löydän Pääkaupungin päälehdestä kirjoituksen ja kuvan parin metrin korkuisista värikiekoistani. Helsingissä olevassa suunnittelijoiden Mekassa, Finnish Design Centerissä, on näytteillä kolme isokokoista värikiekkoa. Kerrotaan, että olen suunnitellut nämä sähköllä toimivat ja hitaasti pyörivät värikiekot eritoten edustustiloja ja baareja varten. Minulle tämä tulee yllätyksenä, koska kaikesta edellä nähdystä ja mainitusta olen täysin tietämätön.

– Eikös meillä ollut sopimus tulevista muutoksista?

Mietin ja kaivan esiin rypistyneen sopimuspaperin. Suuri ja mahtava Aarikka ei ole muistanut sopimuksemme neljättä pykälää, jossa sanotaan esimerkiksi:

– Valmistaja ei voi jäljitellä tai myydä malleihin saamaansa oikeutta ilman suunnittelijan suostumusta. Kehittely tapahtuu siten, että molemmat osapuolet sen hyväksyvät.

Luvatut miljoonat pienenevät. Saan sovitun tuhannen mummonmarkan suuruisen palkkion ja provisioita veronpidätyksen jälkeen vähän yli kuusikymmentä markkaa koko vaivaisesta paketista.

Soitan äimistelevänä Aarikan johtajalle, mutta soittoani ei noteerata Helsingin päässä sen kummemmin. Tämä on kuulemma tapa, jota noudatetaan yleisesti. Olisin mielelläni osallistunut värikiekkojeni muunteluun ja uusiin markkina-aatteisiin. Hienolta olisi tuntunut olla myös mukana Design Centerin näyttelyssä ja lehdistötilaisuudessa, jossa ideallani ja suunnitelmallani ratsastettiin irtopalikoita nyt vain Aarikalle.

Oikeudenmukaisuuden- ja lupauksienpitämisen viisarini liikahtaa. Tästä tuohtuneena sanon sopimuksen irti. Sopimus puretaan virallisesti parin vuoden päästä sen synnystä.

Otan ensimmäiset ryyppyni kolmen tähden Jallu-pullosta. Parikymppiseksi asti olin selvinnyt ilman tuota ureanruskeaa odottamattomiin tekoihin vievää ainetta. Jos olisin tiennyt pulloa ensi kertaa huulilleni sovittaessa, kuinka kipeästi kaikki sattuu vuosien päästä itseeni ja varsinkin läheisiini, tuskin olisin Jallua kallistellut. Enpä tiennyt. Eikä tiennyt tarjoajatkaan. Silloin olo tuntui satumaiselta, mutta nyt toivoisin kaiken olleen satua. Me kolme kaverusta: Sepe, Rice ja minä, yritimme yhdessä oppia elämään aikuisten tavoin. Tänään olemme, kuka enempi ja kuka vähempi jo pois normaalista työelämästä. Aikuistumista on tapahtunut. Parhaiten meistä selvisi Rice, joka rohkeni elää meistä kolmesta normaalin ja siistin elämän. Sepen kanssa Jallu ja sen muut läheismerkit veivät meidät hyviin syviin koukeroihin.

Kolmekymmentäyhdeksän vuotta myöhemmin, keväällä 2004 Raumalla käydessäni, ajelen kohti Pormesundin keskustaa. Diakonissatalon asuntolassa asustaa yksi meistä, Sepe. Hänen elämänsä hiljentyi vuosi sitten, sairastuttuaan vakavasti. Mies halvaantui, menetti täysin puhekykynsä. Ei pysty enää lukemaan eikä kirjoittamaan.
Tänään käyn vanhaa kamuani tervehtimässä. Minulle kerrotaan hänen olevan ruokalassa. Astun arkana ovelle. Ruokasalin toisessa päästä katseeni osuu lippalakkipäiseen mieheen. Kun katseemme kohtaavat, nostaa hän heti toisen kätensä, heiluttaa ja nauraa. Kävelen lähemmäksi. Käden heilutus lisääntyy. Hän ei ole pysyä tuolillaan. Mitkä ilmeet! Mikä ilo! Mikä riemu! Hän on tunnistanut minut. Tunsi minut kaukaa, vaikka viimeisestä tapaamisestamme on monta vuotta. Halaamme. Ilo tarttuu minuun. Rutistamme toisiamme pitkään. Kun aion istua pöytään, nousee hän ja näyttää käytävää ja lähtee keppinsä turvin hissiä kohti. Selittää minulle jotakin. Puhuu eleillään. Puhuu ilmeillään. Puhuu kasvoillaan. Puhuu silmillään. Puhuu koko kehollaan ja puhuukin iloisesti.

Hän ohjaa minut huoneeseensa. Heti ensimmäisenä hän osoittaa seinällä olevia tauluja, kahta maalaamaani akvarellia Vanhasta Raumasta. Köpöttelee kirjahyllynsä viereen. Osoittaa lastensa kuvia. Muistan heidät. Olemme Sepen kanssa saman kohtalon lapsia. Lasten kuvat ovat meille molemmille merkinneet paljon. Tiedän, että siinä ovat hänen rakkaimpansa. Istumme ja katsomme toinen toisiamme. Kerron Sepeteukselle terveiset Raumalta. Kerron terveiset hänen vanhalta äidiltään, jota kävin juuri tapaamassa. Kerron terveisiä Riceltä. Kerron terveiset Ricen mammalta. Kerron terveiset myös omalta äidiltäni. Kaikki me olemme tutut keskenämme. Kerron oman elämäni kuulumiset. Kyselen hänen lapsistaan, heidän elämästään. Vastaukseksi saan vuoronperään joko pään nyökytyksen, hymyn tai vahvan naurun.

Meillä oli paljon yhteisiä menneitä vuosia nuoruudestamme. Asuimme lähekkäin. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Valmistuimme ammattiin samaan aikaan. Tiemme erosivat, kun muutin toiselle puolelle Suomea. Emme ole vuosikymmenten aikana tavanneet koskaan säännöllisesti, mutta aina nähdessämme, olemme olleet kuin veljeksiä. Hyvä ystävyys kestää ajan, sen haavat ja epäsäännölliset tapaamisetkin. Se on kuin rakkaus, jota ei tarvitse hämmentää joka päivä. Hetkessä Sepe nousee ylös ja ottaa hyllyköstä paperin ja selittää innoissaan jotakin, josta en oikein pääse selvyyteen. Hän nousee uudestaan ja näyttää kuvansa armeijansa ajoilta. Siinä on nuori vänrikki komeana ja tyylikkäänä. Hän tulee lähemmäksi ja osoittaa kaulustaan ja naputtaa sormellaan sitä. Nyt minullekin selvisi. Mies ylennetään reservissä yhtä pykälää ylemmäksi. Juhlat on tulossa. Se on hänen elämänsä uusi etappi. Iloitsee siitä, eikä syyttä.

Näin me keskustelemme pitkään, ymmärrämme toisiamme, sydämen tasolla. Vanhat tutut. Vanhat jutut. Vanhat ukot. Pyydän saada rukoilla hänen puolestaan. Hän nyökkää. Näinhän me on tehty ennenkin. Otan häntä kädestä kiinni. Käsi on kylmä. Se on vailla elämää. Mutta sydän on lämmin. Siellä ei ole katkeruuden häivääkään. Olen kiitollinen hänestä. Lupaan tulla takaisin.

Esikoiseni, Tonipetteri syntyy Rauman aluesairaalassa 5. kesäkuuta 1967. Alkaa uusi elämä, alkaa uusi tarina. Toni, olet toivottu ja odotettu! Pian pikkumies joutuu kuitenkin viettämään paljon aikaa äitinsä kanssa kaksistaan. Nuorella isällä on tärkeämpää harrastamista, kun taide astuu elämääni ja minusta on tulemassa suuri taiteilija: vastuuntunnoton, itsekäs, nuori ja vailla ymmärrystä oleva. Näen mahdollisuudet vain itsessäni. En huomaa tarpeeksi läheisiäni. Teen kotona vain kaiken pakollisen. Olenhan minä opiskelemassa kansantuikuksi. Pohdittavaa poikaporukassa riittää, onhan aihepiirinämme koko maailman taide ja taiteilijat. Sen ympyröihin voi sukeltaa ja unohtaa elämän tärkeimmät perusasiat. Kuka on meistä kolmesta se onnellisin? Varmasti pikkupoikani, koska hän on tuiki tietämätön ja huoleton perheensä tapahtumista. Syö, juo ja nukkuu äitinsä lämpöisessä kainalossa. Kasvaa ja kehittyy. Nauraa onnellisena. Kierähtää selälleen ja putoaa pää edellä sängystä. Ottaa ensi askeleet ja oppii kymmenkuukautisena kävelemään. Pikku Haapanen, valloittava miehenalku.

Maailmalla tapahtuu samana vuonna muutakin suurta. Ruotsi vaihtoi oikeanpuoleiseen liikenteeseen, ja Suomessa vietettiin itsenäisyyden 50-vuotisjuhlia. Vesisänky keksitään paremman nukkumisen toivossa. Lähi-Idässä käydään kuuden päivän sota, ja Jimi Henrdrix konsertoi Helsingissä.

Reilut parikymmentä vuotta myöhemmin Toni seuraa isänsä uraa ja aloittaa opiskelun Raumalla. Saman vuoden lapsista maailman valloituksen alkavat myös saksalainen tennisosaaja Boris Becker ja texasilainen yleisurheilija Michael Johnson.
Opiskelun sivuraide alkaa vetäistä. Seminaarissa kokoontuu viikoittain mielenkiintoinen ja aktiivinen taidekerho. Maalaan ensimmäisen öljyvärityöni. Osasta taidekehon jäsenistä tulee vuosiksi kuin yhteen liimattu harrasteperhe. Taidekerho täyttää elämäni. Vapaa-aika kuluu yhdessä kavereiden kanssa. En osaa suhteuttaa opiskelua, harrastuksiani ja avioliittoani oikeisiin mittasuhteisiin. Koti unohtuu. Olen irti perhe-elämästä ja vastuusta.

Nyt, kymmenien vuosien päästä sydäntäni kouraisee monet sen aikaiset valintani. Tänään haluaisin tehdä toisin. Panostaisin aivan toisenlaiset paukut perheeni hyödyksi. Seuraisin pikkupoikani kehittymistä. Ottaisin enemmän tähtihetkiä. Veistäisin itsellenikin suloisia onnen viipaleita. Maistelisin onnea aamusta iltaan. Olisin onnellinen jokaisesta hetkestä. En antaisi hetkien mennä ohitseni niihin takertumatta. Sieluni saisi tarvitsemansa ravinnon.

Tunnen sisimmässäni aivan kuin olisin valinnut jo opiskeluaikana väärät raiteet elämääni. Sentti raiteita sivuun alussa tarkoittaa hehtaari metsään vuosien saatossa. Tehtyä en saa enää tekemättömäksi. Silloin oli silloin. Nyt on nyt.

Neljän opiskeluvuoden mittaan minusta leivotaan teknisentyönopettaja. Saan hyvät paperit käteeni, vaikka vasta viimeiset puoli vuotta viidestä opiskelen tehokkaasti. Neljä ja puoli niistä on kulunut vain elämää opiskellen ja suurta maailmaa ihmetellessä. Papereista viis. Kerran pari tulen niitä elämässäni tarvitsemaan. Turhan paljon painoa ruskeaksi ajan saatossa muuttuvilla, sen aikaista opiskelumenestystä mittaavilla paperiliuskoilla. Yhtä paljon ja jopa enempi annan vaakakupissa painoarvoa vapaaehtoiselle taidekerhollemme, sen aktiivisuudelle ja opetukselle. Tästä pikku joukosta on noussut useita tunnettuja suomalaisia kuvantekijöitä, muotoilijoita ja eri taiteenlajien ammattimaisia osaajia Suomen ja jopa maailman huipulle.

Jaksoimme silloin olla kiinnostuneita taidepolitiikasta ja sen vaikutuksesta urbanisoituvaan pikku opiskelukaupunkiimme. Vastasimme piikittelevästi taidettamme ja teoksiamme arvostelleihin lehtikirjoituksiin. Teimme protestinäyttelyn vanhaan pursiseuran monikerroksiseen taloon. Näyttelyn aikaansaava voima lähti alulle siitä, kun meitä nuoria kuvantekijöitä ei hyväksytty mukaan paikallisen taiteilijaseuran näyttelyyn. Turun Sanomat kirjoitti näyttelystämme mm. seuraavaa:

– ”Rauman seminaari kasvattaa piirissään nuoria, lupaaviakin taiteilijoita omassa kuvakerhossaan. Tänä syksynä päätti kerho protestoida ”tavallisia” taidenäyttelyitä ja eritoten Rauman Taiteilijaseuran avattua näyttelyä omalla modernilla tilataiteellaan. Avajaispäivänä protestiin tutustui toista tuhatta kävijää. Tilan käytön muuntumista esittelevän näyttelytilan ulkopuolella kutsuu sisälle vanha koivu, jonka oksilla on kymmenittäin värikkäitä peltitölkkejä, niistä osa valaistu. Tunnelma sisällä entisessä merikoulussa on hätkähdyttävä. Nuoret ovat käyttäneet näyttelynsä aineina muovia, sanomalehtipaperia ja elektroniikkaa. Näyttelyä varten on kokonaan sisustettu viisi huonetta, niistä yksi on elokuvahuone. Huoneen lattia on täynnä tilkkuja ja konehuoneessa pyöritetään kauniita värikuvia ja animaatiofilmiä, joka on tehty tavallista filmiä raaputtamalla ja värittämällä.

Ensimmäisen oman näyttelyni pidin yhdessä opiskelukaverini Tauriaisen Taunon kanssa Alavuden yhteiskoulun juhlasalissa kesällä vuonna 1966. Esillä oli yhteensä lähes viisikymmentä teosta. Eteisaulassa ollut tuolikasa, tilateos lattiasta kattoon, tervehti tulijoita. Lähes neljäkymmentä vuotta sitten Vaasa-lehti kirjoitti otsikolla ”Kahden nuoren ensinäyttely”:

– ”Pauli Haapasen pintajaoltaan ja – struktuuriltaan hieman poliakoffimaiset maalaukset ovat hillityllä väriskaalalla maalattuja tila- ja värisommitelmia. Hän jakaa maalauspinnan useaan vapaasti geometriseen kuvioon, joilla hän parhaimmillaan pystyy luomaan jänteviä kompositioita. Sinivihreäharmaat kappaleet järjestäytyvät melkeinpä maisemalliseksi sommitelmaksi perspektiivisessä tilassa. Värivaikultelma on yhtenäinen ja hillitty. Kokonaisuudessaan on Haapasen maalaus harkittua ja varmaa ja uskon hänen pystyvän viemään sitä yhä eteenpäin. Näyttely on melko positiivinen yllätys, vaikkakin näiden nuorten maalareiden työ siellä täällä vaikuttaa hapuilevalta ja aralta, löytyy näyttelystä välähdyksiä, jotka kuten uskon, jatkuvan työskentelyn ja sisäisen kasvun myötä kehittyvän”

Arvostelun takaa löytyy arvostettu taiteiljaprofessori, siihen aikaan Ähtärin kansalaisopiston rehtori, Hiironen. Näin vuosikymmenten takaa olen vieläkin innoissani hänen arvostelustaan. Se antoi nuorelle taiteen kokeilijalle, ensinäyttelyn pitäjälle, eväitä tulevaan. Se rohkaisi ja kannusti juuri oikealla tavalla jatkamaan taiteen tekemistä ja kokemista. Kiitokset nuoruuden ajan arvostelijalle positiivisesta potkusta.

Tauno Tauriainen, opiskelukaverini, muistelee opiskeluaikoja:

Nuoruus, hulluus, luovuus, ihanteet. Siinä ydinasioista, jotka ajoivat 1960-luvulla Rauman seminaarin kuvataiteen nuorten ja tiiviin ryhmän etsimään rajoja tuon ajan taidekäsitykseen. Mukana ryhmässä olivat itseni ja Pauliaukustin lisäksi Kokko, Kapanen, Kempas, Reinikainen, Räsänen, Leino, Vuorisalmi ja Länsipaltta. Kaiken taustalla ja ohjaajana ja innoittajana kuvaamataidon lehtorimme Kalin. Mukana ajatuksiamme vapauttamassa myös luovuudesta tohtoriksi väitellyt psykologian lehtori Jorma Heikkilä. Kirjallisella puolella äidinkielen lehtorit Eino Sipilä ja Tauno Koskela. Samaan aikaan vaikutti Rauman tyttölyseossa kuvaamataidon opettajana taidegraafikko Kanerva, joka oli ryhmämme jäsen Kalinin kanssa niin yöllä kuin päivälläkin.

Ryhmämme oli hyvin tiivis, mutta kaikessa tekemisessään ja ajattelussaan sangen omaperäisistä yksilöistä koostuva. Rauman Taiteilijaseura edusti meille pysähtyneisyyttä. Modernin linjan tekijöitä siellä oli harvassa. Seminaarilaisten ja Taiteilijaseuran välejä hioi onnistuneesti Kanervan Raimo, joka voimakkaasti vaikutti siihen, että saimme mahdollisuuden osallistua seuran taidenäyttelyihin. Kritiikeissä meidät ohitettiin alussa, josta kävimme paikallisen lehden kanssa kiivastakin sananvaihtoa, sillä näkemyksiämme ei konservatiivinen lehdistö sulattanut.

Ryhmämme alkoi saada nimeä, jolloin rajat vähitellen ns. ”oikean taiteen” suuntaan tasaantuivat. Se oli pakko, sillä tämä oma joukkomme sai kannustusta valtakunnallisella tasolla. Opettajainvalmistuslaitosten talvipäivät olivat vuosittain eri puolilla Suomea. Ne olivat suuret ja arvostetut kulttuuritapahtumat, joista saimme tuliaisina vuosittain pääosan kuvataiteen eri lajien kärkipalkinnoista. Meillä oli kansallista hyväksyntää linjallemme. Eduskunnan sivistysvaliokunnan vieraillessa Raumalla, meille annettiin kunnia esitellä tuotantoamme ja kertoa ajatuksiamme kuvataiteesta ja sen kehittymisestä.

Eräitä maamme ensimmäisistä kokonaisvaltaisista esiintymisistä oli dramatisering. Jazz-tanssin, liikkuvan kuvan ja värien ilotulitus musiikkiin liitettynä sai tuolloisen teatteri Raumanlinnan salintäyden yleisön haltioihinsa. Toinen suuri ideavirran ja mielettömän työn tulos oli Rauman merikoulun tiloihin rakennettu tilataide, joka erilaisin efektein ja materiaalein toi sinne menijälle voimakkaita kokemuksia monimuotoisuudellaan. Se ei jättänyt ketään kylmäksi. Se hätkäytti. Se oli myös lajissaan ensimmäinen maassamme, eikä sitä ole vielä ylitetty, vaikka erilaiset kokemuksiin vaikuttavat tekniikat ovatkin lisääntyneet ajan myötä.

Kouluhallituksen kuvaamataitoon erikoistuva kurssi toi myös lisäsyvyyttä taidenäkemyksiimme. Näkyvin ja kaupungissa kohua herättävä oli surrealistinen näyttelymme, jossa eräät paikalliselta teurastamolta saadut taidetuotteet eivät kestäneet loppuun saakka. Veimme ne ruokaostokset tehtyämme hiljaa erään tien varteen. Kurssin opettajia olivat mm. ylitarkastajat Kerttu Luukannel ja Raija Miettinen, Teemu Lipasti, Severi Parko, Paul Rihu ja Kaj Frank. Kurssi oli riehakas, mutta työn innostama. Kurssi oli yksi suunnannäyttäjä tuleville vuosikymmenille.
Vuodet Rauman seminaarissa olivat syvää kokemusta. Ravintolaelämämme oli vilkasta. Oli Otavan kabinetti, jossa vierainamme kävivät nykyisin maamme eturiviin kuuluvat taiteilijat, sekä Rauman taide- ja näyttämöelämä. Ne olivat pitkiä illanistujaisia, joissa käytiin läpi ihmiselämän loisto ja kurjuus. Ravintola oli varsinkin naistentansseista kuulu, jossa jo parhaat päivänsä eläneet naiset leyhyttelivät runsaita pitsejään. Kaleva oli merimieskapakka. Tyly rakenteeltaan, mutta täynnä vereviä kertomuksia. Länsimeri oli pintakiitäjien paikka, jossa pääosin kokoonnuimme. Raumanlinna oli konservatismin keskus, jonne menimme mustassa puvussa muiden ”johtajien” tavoin. Kaikki olivat samaa perhettä valomerkin aikoihin. Jatkot kuuluivat asiaan. Lisäksi pimeä pullo. Yö jatkui aamuun asti – ja sitten opiskelemaan. Kaikki valmistuivat opettajiksi säädetyssä ajassa.

Me molemmat Pauliaukustin kanssa olimme perheellisiä, ja perheemme asui Raumalla. Meidän täytyi saada rahaa harrastuksiimme ja perheillemme, vaikka vaimomme olivatkin töissä. Menimme kerran Pauliaukustin kanssa pankkiin kokeilemaan opintolainaa. Pauliaukusti tarvitsi sitä ja sai. Minä olin takaaja. Sitten toiseen pankkiin, jossa taas Pauliaukusti oli takaajana. Kaikki maksettiin ajallaan.

Meistä kahdesta ystävyksistä Pauliaukusti oli syttyvämpi. Hän rävähti välittömästi uudesta ideasta. Hän oli meistä se vauhdinantaja monissa asioissa. Vaikka elämämme oli levotonta etsimistä, vietimme myös herkkiä hetkiä. Eräs mieleen painuneita kohtia olivat perheemme kokoontumiset ruotsinopettajamme luo kuuntelemaan unkarilaista musiikkia. Vietimme muutoinkin perheinemme paljon yhteiselämää. Elämän syke oli tiivis ja elämännälkä voimakas. Se oli syvän ystävyyden aikaansaamaa. Se kaikki on antanut meille molemmille taiteen korkeakoulutuksen sisimpään sieluumme saakka, joka on kantanut elämäämme nykyisyyteen.

Yksi asia, mikä minua on joskus vaivannut on se, että emme ryhmänä ymmärtäneet tarttua kaupallisuuteen ja markkinointiin vahvasti Pauliaukustin kineettisiä, pyöriviä taideteoksia kohtaan. Niillä olisi jo tuolloin ollut mahdollisuuksia laajaan teolliseen tuotantoon.

Oikeastaan elämä ihmisenä, kokijana ja taiteen sisäistäjänä alkoi Raumalta. Aikaa ei ole. Alussa on vain iso kirjain. Sen jälkeen kertomus ja lopulta piste. Ylistetty olkoon tuo kertomus!

KAUAS KARJALAAN

Ruununraakiksi minua nimitti ensimmäinen esimieheni Lieksassa, kun näytin hänelle eräänä kouluaamuna Puolustuslaitokselta saamaani oranssia korttia. Olin saanut lykkäystä armeijasta opiskelujeni takia, niin kuin monet muutkin ikätoverini siihen aikaan. Minua alkoi vaivata heti opiskeluajan loputtua liiallisen kova sydämentykytys ja -pompotus. Häiriöitä todettiin jonkun kerran Joensuun keskussairaalassa piirturilla pitkälle paperille asti. Olinhan tietoisesti päivän pari aina juhlinut ja valvonut rankasti, kun tiesin joutuvani tutkimuspöydälle mahdollisten rytmihäiriöiden löytämiseksi. Siitä huolimatta lähes aina kävi niin, että sairaalaan mennessä oli häiriöitä vaikka muille jakaa, mutta kun rintakarvan rippeet raakattiin ja rasvatut imukupit istutettiin rintaan ja jalkoihin, häipyivät saman tien myös häiriöt. Sydän löi tasaisesti ja varmasti, kuin rasvattu nuori Singer.

Kun kutsu kävi armeijaan, lähdin hakemaan keskussairaalasta todistusta, että mahdollisesti voisin päästä ns. hanttihommiin armeijassa. Onneksi sillä kertaa minut tutki eräs sympaattinen, vanhahko naislääkäri, joka muisti käyneensä jossakin taidenäyttelyssäni. Siinä sitten puhuttiin taiteesta enemmän kuin virherytmistä. Virherytmitkin olivat minulle hyvin otolliset. Tällä kertaa sydän muljahteli odotetulla tavalla. Lääkäritäti kirjoitti tarvitsemani todistuksen kysellen samalla tulevista näyttelysuunnitelmistani. Näin hänessä säälinpoikasen nuorta taiteentekijää ja perheenisää kohtaan. Kiitin ja kumarsin. Samalla matkalla vein lääkärintodistukseni sotilaspiirin virkailijalle. Sotaherra kertoi, että todistus otetaan huomioon asepalvelutehtävääni määriteltäessä, mutta en missään nimessä saa kokonaan vapautusta, vaikka tässä lääkärin todistuksessa sitä vaaditaankin. Oho! Niinkö siinä paperissa luki? Pyysin itse saada sen myös lukea. Totta joka sana.

Kului pariviikkoinen. Sain kirjatun kirjeen Puolustuslaitokselta. Se sisälsi todistuksen, jossa luki:

”Asevelvollinen, Haapanen Pauli Aukusti, on tänään tapahtuneessa tarkastuksessa lääkärintarkastusohjesäännön D 427.98 ja AsevL:n 12§ nojalla kokonaan vapautettu asevelvollisuudesta.”

Näin suoritin asevelvollisuuteni aivan kuin kirjekurssina. Tuli aivan Turhapuromainen olo. Kelpaisinkohan sodan aikana edes kotiin jääneiden viihdytysjoukkoihin? Tuskin. Mutta rauhan aikana varmasti. Kiitos allekirjoituksestasi Eversti Juntunen!

Silloisen esimieheni, Koposen Onni, oli tunnettu paljon enemmän harrastuksistaan, kuin opetustyöstään. Tämä Lieksan oma poika, kansalaiskoulun yleisaineiden opettaja, koulun johtaja, kotiseutuneuvos, sotasankari, suoritti äärettömän suuren ja kunnioitettavan elämäntehtävänsä museotyön parissa. Hänen ansiokseen voi laskea Suomen yhden mahtavimmista, Pielisen Kotiseutumuseon, olemassaolon Lieksassa. Ylioppilasvuosista alkaen Koponen keräsi ja kokosi lähes yksinään tämän ainutlaatuisen ja suuren museon esineet. Sitkeä ja pitkäjänteinen mies.

Ensimmäisenä opettajanvuotenani jouduin kerran noloon tilanteeseen. Murrosikäiset pennut eivät tahtoneet aina minua, nuorta, uutta ja innokasta opettajaa, kaikessa totella eikä todesta ottaa. Lähdin kesken oman tuntini auktoriteetti-Koposelta virka-apua hakemaan. Kohteliaasti koputin hänen luokkansa oveen ja pyysin hänen apuaan. Karttakepillä minua osoittaen hän tokaisi:

– Jokainen petatkoon oman petinsä!

Ymmärsin kertaheitolla. Sama tilanne toistui kolmen vuoden kuluttua, mutta järjestys oli juuri päinvastainen. Oppilaat olivat herenneet Onnin tunnilla varsin vallattomaksi ja hän tuli pyytämään nyt minua avuksi kesken oman tuntini. Rauhallisesti ja selvästi ilmoitin hänelle:

– Olen joskus saanut seuraavan ohjeen: ”Jokainen petatkoon oman petinsä.”
Onni ymmärsi. Posket punaisena käännähti vasemman tukijalkansa varassa ympäri, hän poistui sähäkästi ja läjäytti oven mennessään kiinni niin rajusti, että sen ympäriltä rappaukset irtosivat. Oppilaani katsoivat ihmeissään, vuoroin minua ja vuoroin toisiaan. Tapahtui outoja asioita ja niin äkkiä. Mistähän tässä oli oikein kysymys? Jatkoin opetustani. Siitä ei puhuttu koskaan sen enempää, ei oppilaiden eikä Onninkaan kanssa.

Ymmärrän ensimmäistä esimiestäni tänä päivänä paljon enemmän kuin kymmeniä vuosia sitten. Ymmärrän, miksi hänen ajatuksensa harhailivat usein vanhojen, harmaiden, kuluneiden, pölyisten ja arvokkaiden esineiden ja niitä käyttäneiden ihmisten parissa. Hän oli mies, joka eli harrastuksensa todeksi. Hän eli elämän, jonka uhrasi pyyteettömästi muistoille ja menneelle. Hatunnoston arvoinen elämä. Kevyet mullat sinulle, kotiseutuneuvos Koponen.

Jorihenrikin syntymän aikoihin olen Rauman seminaarissa opiskelemassa tekniseen työhön liittyvää sähköopin lisäpätevyyttä. Herään heinäkuisena aamuna paketti-volkkaristani. Itse autooni rakentama unelmakämppäni on parkkeerattu pyöräkatoksen alle seminaarin pihalle. Aamukahville mennessäni soitan anopilleni. Hän kertoo poikani syntymästä ja onnittelee aamu-unista isää. Kiitos tiedoista! Lähden hyvillä mielin pikimmiten uutuutta katsomaan. Teen puolentuhannen kilometrin pikareissun Alavuden sairaalaan, jossa tämä uusi elämän ihme on joitakin tunteja sitten ilmestynyt maailmaan. Mies nukkuu käärössä. On siellä lämpimässä onnellinen. On onnellisen tietämätön kylmästä maailmasta. Hyvillä mielin lähdin takaisin kesäkurssilleni, yhtä miehen alkua rikkaampana.

Kun tapasin Jori-pojan muutama viikko myöhemmin mummolan pinnasänkyjen välistä, näin hänen valloittavan ja puoleensavetävän hymynsä. Sitä samaa hymyä on jo kestänyt yli kolmekymmentä vuotta ja edelleen se valloittaa.

Jorihenrikki on ensimmäisen lottoarvontavuoden lapsi. Saman vuonna syntyy jalkapalloilija Jari Litmanen, formulatähdet David Coulthard ja Jacques Villeneuve. Kylmän maailman väkiluku ylittää neljä miljardia ja Apollo 15 -astronautit ajelevat ensimmäistä kertaa kuussa autolla. Parilla pitkällä juoksumatkalla Euroopan-mestariksi juoksee Julma-Juha Väätäinen. Hänen kanssaan teen tuttavuutta neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Meillä molemmilla on peräkkäiset taidenäyttelyt pääkaupungin hienossa ja arvostetussa Galleriassa.

Rauman kesä on raskas kesä. Päivät opiskelemme, iltaisin panemme oppimamme täytäntöön: Raumanlinna, Otava, Mustan Kissan Kellari, Länsimeri, Seurahuone, Rauman Krouvi. Se on kesäopiskelijan maraton. Kuuden juottoaseman lenkki.

Lähipiirin nukkumalähiössä, Seminaarin Harjoituskoulun sivustalla, on mitä ihmeellisimpiä yöpyjiä ja vielä ihmeellisempiä yöasunnoksi tehtyjä autoja. Pari parkkipaikkaa taaempana mies vanhassa Saabissaan nostaa joka iltayö takaluukun ylös, istuu pari varttia, imee pullollisen kossua ja kaatuessaan vetää autonsa takaluukun kiinni. Tämä toistuu ilta illan jälkeen. Toisella puolen pitkä, laiha ja komea mies ryömii pieneen telttaansa. Emme kumpikaan tiedä, että muutaman vuoden päästä aloitamme vuosikymmeniä, jopa loppuelämämme, kestävän yhteistyömme taiteen parissa. Meistä tulee työtoverit. Meistä tulee läheiset ystävät. Telttaileva mies on kuvaamataidon kurssilla. Yöksi heinikkoon jääneen ja nyt aamukasteessa olevan piirustuslehtiön päällä lukee Korhonen.

Yrittäjäksi Juukaan, minut reppanan, houkuttelee Lieksan entinen elinkeinoasiamies ja paikallisen yrityspankin pankinjohtaja. Kiitän luottamuksesta. Teemme vuoden mittaisen reissun Pielisen toisella puolella olevaan epäonnen yrityspitäjään. Perustamme kaksi yritystä saman katon alle. Puusepänyritys valmistaa jyhkeitä, jopa kolmen maattavia, myrkynvihreitä sänkyjä Ruotsin Ikealle. Toinen yritys suunnittelee, painaa ja markkinoi t-paitoja ympäri suomennientä.

Tehtäväni on kaksijakoinen: Kalustepuolella saan tittelikseni teknillinen johtaja ja silkkipainopuolella vastaan suunnittelusta ja painamisesta. Silkkipainoyritys menestyy kohtuullisesti, mutta koska kalustepuolella taseet näyttää itään, syö toinen yrityksemme toista nopeasti ja varmasti. Yritykset ovat erikseen, rahat ja velat yhteiset. Mahdoton yhtälö.

Vuosi on rankkaakin rankempi. Työpäivät venyvät sietämättömän pitkiksi. Ikea on järkähtämätön toimitusten vastaanottamisessa. Päivääkään ei saa myöhästyä. Iso satametrinen rekka tulee aina määrä ajoin, silloin pitää olla lasti nukkumalavereita pakkausvalmiina. Näin mennään jonkun aikaa.

Kohta palaa naapurin puutavarakuivaamo, jossa kuivatamme kaiken tarvitsemamme puuaineksen. Palo on naapurissamme ainakin jo viides kerta. Vakuutusyhtiön miehiä ei suuremmalti enää naurata.

Meidän suurten liikemiesten, painoimmehan yhteensä nelisen sataa kiloa, on mahdoton pärjätä jatkossa tässä kaupanteossa, vaikka teemme kaiken voitavamme. Yritämme ostaa puutarpeet muista lähiseudun kuivaamoista, turhaan. Koivuhalot ovat kortilla. Ikean toimitukset viivästyvät. Kun taas sänkyjä vihdoin viimein sullotaan rekkaan, olemme työskennelleet kaikki lähes kolme vuorokautta nukkumatta. Kaikki työmiehet ja -naiset palvelevat yritystämme pyyteettömästi, ilman narinaa ja nurinaa. Kaikille meille olisi ollut ensiarvoisen tärkeää onnistua. Pian lähetyksen saavuttua Ruotsin puolelle sopimuksemme irtisanotaan. Kaikkien sormet menevät suuhun. Menee rahat. Menee Keran yritysavustukset. Menee yritykset. Menee maine. Ainoa, mikä tulee on konkurssit ja vihamiehet. On muutettava häntä koipien välissä takaisin Lieksaan. Muistoiksi jää vain myrkynvihreä ja leveä sänky sekä valtava kasa painettuja paitoja.

Itse joudun tietääkseni meistä kolmesta suurliikemiehestä eniten kärsimään. Jotenkin kirjanpidollisesti ja verotusteknisesti ainoastaan minä joudun maksamaan valtiolle sievoisen summan maksamattomia veroja. Veljet puhdistautuvat siinä rytäkässä vastuustaan mitä liikuttavimmalla tavalla. Myöhemmin asioita kysellessäni saan kirjeen, jossa minua ojennettiin rakkaudellisesti pitämään turpani kiinni tai muuten…

Pelastavaksi enkeliksi tulee, kukas muu, kuin oma isäni. Ei sano pahaa sanaa. Järjestää oma- aloitteisesti tuhlaripoikansa asiat kuntoon. Näin ovat Taimi-äidin kanssa asiat sopineet. Antaa teollaan vaikuttavan esimerkin rakkaudestaan, pyyteettömästi, ilman vastapalvelusta. Ilman isäni apua olisi elämäni ollut turhuuksien turhuutta, vaikka tuntuu se nytkin sitä olevan.

Eihän minulla toki ollut yrityksille antaa panokseksikaan muuta, kuin vähän osaamista, ennakkoluulottomuutta ja luottavaista mieltä. Tyhjänä tulin, vielä tyhjempänä lähdin. Tiedän, että minua vedätettiin, minua narutettiin. Mieleni tekisi sanoa, että minua kusetettiin, koska se on kaikista lähimpänä totuutta. Mutta jääkööt sanomatta.

Nyt vuosikymmenten päästä me pojat olemme vanhoja ukkoja, eläkeläisiä. Jokainen on käynyt koulunsa omalla tavallaan loppuun. Armoa on ollut tarjolla. Jollekin meistä se on kelvannut. Enää ei harmita. Enää ei keljuta. Jumala meitä kaikkia armahtakoon ja koko kolmikkoa siunatkoon.

Taidetta syntyy Raumalla saadulla opilla. Peltolan koulun käsityöluokan maalaamossa maalailen isoja kineettisiä tila- ja värisommitelmia. Töiden koot suurenevat suurenemistaan, johtuen suuruudenhulluudestani. Teen kasan liikennemerkkisarjaa nähtäväksi näyttelyihini. Mustavalkoisen, symbolisia kuvatuksia esittävän linosarjan aiheena on liikenne. Liikenneaiheista serigrafiaa painan raikkaanpuhuvilla väreillä. Järjestän yli kymmenen näyttelyä parhaana vuonna. Yhdeksän liikaa.

Kaksikymmentäkuusivuotiaasta lieksalaisesta nuorukaisesta, Haapasesta, Pohjois-Karjalan Sanomalehti Karjalainen kirjoittaa Lieksan Taideyhdistyksen vuoden 1972 vuosinäyttelystä:

– Pauliaukusti Haapasen tauluissa on voimakas ja selkeä sanoma. Hänelle maalaaminen on kuin sielun päästöä.

– Hänen kineettis-konkreettiset teoksensa edustavat konkretismia selkeine pintoineen. Ne ovat puhtaan absoluuttisia ja niiden sanomaa ei tapaa perinteisessä mielessä. Ne pelaavat värin valinnalla ja erimuotoisilla kuvioilla viljellen suorareunaisia kuolleita pintoja. Konkreettiset maalaukset viehättävät.

– Pauliaukusti Haapanen osoittautuu näyttelyn tuotteliaimmaksi tekijäksi. Hänen linot ovat raikkaita ja tasapainoisia. Hänen töitään leimaa muutenkin teknillinen taito ja paneutuminen työskentelyyn. Hänen tavoitteisiinsa näyttävät soveltuvan yhtä hyvin suurimuotoinen, värillinen ilmaisu kuin pienimuotoisempi grafiikkakin. Ajatuksellisesti pisimmälle Haapanen on päässyt linosarjassaan, jossa hän omalla panoksellaan osallistuu keskusteluun liikenteen aiheuttamista ongelmista.

Joensuun Taidemuseon samana vuonna yhdessä kahden ystäväveijarin kanssa järjestämästäni ryhmänäyttelystä taidekriitikko V. O. Orava kirjoittaa Karjalaisessa:

– Pauliaukusti Haapasen silkkipainotyöt kuuluvat tämän näyttelyn parhaimmistoon. Hänen liikennemerkkisarjansa on ilmaisultaan selkeää, jopa hienostunutta ja sommittelultaan vankkaa tekoa. Aarikan valmistamat Haapasen mobilet ovat hyvinkin huomion arvoisia. Kiekkojen kineettinen kuviointi on poikkeuksetta onnistunut ja kiekkojen keskinäinen liike hyvin keksitty. Pauliaukusti Haapanen on tämän näyttelyn töissä pitäytynyt moderniin symbolismiin, jossa operoidaan insinööritaidollisin elementein. Haapanen on ilmeisesti lahjakas sommittelija, jolla on hyvä muoto- ja rytmitaju. Lupaavaa on, että hän ei ole kuivakas, vaikka käyttää runsaasti suoria viivoja ja sinänsä elottomia tasavärisiä pintoja. Maakunnan julkisissa rakennuksissa olisi varmaan sopivia paikkoja hänen töilleen, muuallakin kuin TVL:n toimistoissa.

Edellisten näyttelyjen aikaansaama julkisuus poikii ensimmäisen apurahani. Sain sen Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiöltä. Sen avulla on tarkoitus hankkia uutta välineistöä ja materiaalia, mutta rahat valuvat pääosin ”tärpättiin”. Nuori taiteilijan alku innostuu saamastaan tunnustuksesta ja viettää enemmän ja enemmän teoksiaan tehden ja värkäten. Näyttely näyttelyn perään ja näin määrä korvaa laadun.

Jattakatariina, ensimmäinen tyttöni alkaa tulla maailmaan. Vien vaimoni sinisellä Skoda 1000 MB:llä sadan kilometrin päähän Joensuun keskussairaalaan. Ihana, terve tyttö, tulee maailmaan maaliskuun 26. päivänä 1973. Tervetuloa prinsessa!

Tyttöni syntymän aikoihin tapahtuu toki paljon muutakin suurta. Ensimmäinen avaruusasema lähetetään maata kiertävälle radalle, ja kuninkaallisessa Ruotsissa nousee valtaistuimelle siniverinen Kaarle XVI Kustaa. Ruotsista länteen syntyy kruununprinssi Haakon. Meitä tavallisia lähempänä on vuosien päästä saman vuoden lapset Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa. Urheilijoista nousee myöhemmin kultakorokkeelle Sami Hyypiä ja Monica Seles. Toista Monicaa, vuonna 1973 luuseriksi syntynyttä Lewinskyä voidaan pitää oppimattomana Valkoisen talon harjoittelijana.

Tonilla ja Jorilla on nyt kummallakin sisko. Sisko, joka saa kaiken huomion. Se on ihmetyksen paikka, kun taloon rantautuu pieni tyttövauva. Lämpöä riittää hoitajaveljiltä. Tarjotaan leluksi autoa ja kaivureita. Tarjotaan potkupalloa ja potkukelkkaa. Pikkuisesta ei vaan saada vielä pitkään aikaan leikkikumppania.
Lapsilla ei ole mitään erityisen tarkkaa nukkuma-aikaa. Väsähtävät ja sammuvat kuka mihinkin. Lattialle, syliin, sohvalle, pallotuoliin. Siitä sitten kannetaan omiin sänkyihinsä. Lapsi nukkuu, kun on aika nukkua. Korvissani kaikuu vuosikymmentenkin päästä vielä sydäntäsärkevän syyttävästi:

– Missä isä on? – Töissä!

– Missä isä on? – Kansalaisopistossa!

– Missä isä on? – Kavereitten kanssa Taidekerhossa!

– Missä isä on? – Kavereitten kanssa kaljalla!

– Missä isä on? – Missä isä on! – En tiedä. Kyllä isä tulee.

Isä tuli vielä monta kertaa. Monta kertaa jätti tulematta. Isä oli ahkerasti töissä kadun toisella puolella olevalla koululla, päivät ja melkeinpä illatkin, useimmiten kuitenkin kavereitten kanssa harrastamassa. Kului ehtoo jos toinenkin alakerran saunassa. Kavereita piti olla, jotta sai purkaa ajatuksensa ystäville. Eihän niitä kotona kaikkia miesten asioita voi kertoa. Otettiin huurteiset. Otettiin toiset. Sauna alkoi lämmitä tiheämmin. Huurteinen vaihtui kitkerämpään. Jatkoille pitää päästä paikalliseen Pubiin. Aluksi joskus, sitten aina – kavereitten kanssa.

– Täytyy harrastaa, että jaksaa, ei isä ehdi nyt teidän leikkeihin.

Vaikka koti ei missään vaiheessa edes tuntunut ahdistavalta, ahtaalta ja vaikealta, eikä epämiellyttävältä paikalta, piti kuitenkin olla liian paljon poissa. Ajaudun aaltojen mukana tuntemattomalle vastarannalle. Rakastan hölmöilystäni huolimatta perhettäni. En ole aikuinen – en vielä moneen kymmeneen vuoteen.

Kun odottaa tarpeeksi, saa ansaitsemattoman hetken. Vuodet kuluvat, aika tekee tehtävänsä. Eletään vuotta 1998. Tyttärestäni on tullut nainen. Nainen on löytänyt tuleville lapsilleen sopivan isän. Käy kiehtova kutsu:

– Isä, tulisitko saattamaan minut alttarille tulevissa häissäni?

Kaikki on valmiina. Lieksan uudessa, arkkitehtipariskunta Pietilöiden suunnittelemassa kauniin kirkon sakastissa on tunnelmaa vaikka muille jakaa. Morsian on puettu maataviistävään ja puhtauden valkoiseen. Huntu kuin kruunu ulottuen vyötärölle, oikeassa kädessä keväänruusuille tuoksuva morsiusvihko: valkoista, punaista ja pinkkiä. Ruusujen reunalla palanen sinistä. Vasemmassa ranteessa pukukankaasta tehty pussukka, jonka sisällöstä en tiedä. Itselläni on tietenkin musta ja aivan uusi puku sekä valkoinen kaulukseton jokamiehen paita. Tukkani on parturoitu ja partani viistetty neljän millin sängeksi. Rintataskun liepeeseen on kiinnitetty morsiusvihkosta kauniin valkea ruusu. Minulle se ilmaisee yhteenkuuluvuutta ja rakkautta tyttäreeni.

Kirkon takaosassa isot tammiset ovet avautuvat valoisaan kirkkosaliin. Seurakuntamestari kumartaa ja hymyilee onnentoivotukset. Molempien lähtöhuokaukset jäävät oven avaajalle. Otamme ensimmäiset askeleet varovasti hakiessamme samoja askelkuvioita. Juhlamarssi vie meitä loivasti leveää käytävän mattoa kohti kupolikattoisen kirkon pääkäytävää, kohti sulhasen ja papin kohtaamispaikkaa. Jännitys kahmaisee parvelta soivan häämusiikin soidessa meidät molemmat. Urkumusiikin upea sointi valtaa koko kirkon. Se siivittää viehkeästi yhteistä pikku matkaamme. Yritän muistaa annetut ohjeet: ”Älä kävele liian nopeasti, älä astu hameelle, älä jännitä, muista kumartaa lopuksi…hymyile. ”
Teen parhaani. Yritän vain pysyä rentona – miehen lailla. Tyttäreni häämekon leveä helma koskettaa jalkaani jokaisella askeleella ja antaa pienen kahisevan äänen, aivan kuin se tahdittaisi matkaamme. Takaa kuuluvat ystäväkaason hiljaiset askeleet. Tunnen hikikarpalon otsallani. Siitä se valahtaa tahtomattani pitkin poskea. Uskallan kuitenkin katsahtaa tyttäreeni. Saan hymyn, vaikka jännitys valkoisen ja kauniin olemuksen sisällä on aistittavissa. Kukkasten terälehdet prinsessani käsivarsilla värähtelevät Prinsessa Ruususen häämarssin tahdissa. Ne tanssivat yhdessä tyttäreni kanssa kohti hänen valitsemaansa sulhoa.

Olen mittaamattoman ylpeä vierelläni astelevasta kauniista ja sädehtivästä morsiamesta, kun näen
tuttuja kasvoja käytävän molemmin puolin. On äitiä, on isiä. On mummoja, on pappoja. On veljiä, on siskoja. On sukua puolelta ja toiselta. On nuoria ja vanhoja. On kavereita ja kaverin kavereita. Ilonkyyneleitä pyyhitään niin vasemmalla, kuin oikealla. Teemme onnistuneen matkan. Suoraan edessämme on kaksi toinen toistaan komeampaa nuorta miestä. Toinen on poliisin virka-asuinen bestmanveli. Toinen juhla-asuissaan on mies, joka odottaa omaansa. Pysähdymme vihkiryijyn reunalle. Kumarran ja luovutan tyttäreni miehelle edessäni, tulevalle vävylleni. Käännyn ja otan oman paikkani etupenkistä.

Morsiusparin ja vihkipapin takana iso ikkunaristi on aivan kuin kehyksenä ja nuorten suojana tulevaisuuteen. Alttaritaulu on keväänmetsäinen maisema kohti Lieksanjokea. Vanhan tapulin okra hohtaa ikkunaruutujen välissä, taivas helakansinisenä korkeammalla. Aurinko heittää säteitään kirkon lattialle ja muodostaa yhteisen taipaleensa aloittaville aivan kuin poutaisen onnen alustan. Mietin vihkilupausta kuunnellessani, että sitä saavat, mitä tahtovat. He ovat toisensa ansainneet. Olen onnellinen isä. Olen onnellinen kaikesta tapahtuneesta. Tämä päivä ja hetki ovat yksi parhaistani. Kiitos Jatta! Tekisi mieli kajauttaa ja tuulettaa kirkkokansalle:

– Minun oma tyttäreni!

Kapakka valtaa elämäni lähes kokonaan. Kapakasta tulee toinen kotini, kapakkaväestä perheeni. Ei ole enää kotiruokahetkiä, ei omia lapsia ympärillä. Lapset ovat vaihtuneet öriseviin, tupakansavussa vaahtopäätä ryystäviin ukon ketkuihin – ystäviini: Ystävällinen vaimo kiireisesti pöydästä toiseen rientäviin, kolpakkoja kantaviin ammattiinsa kyllästyneihin ja väsyneisiin tarjoilijaneitosiin. Elän vain itselleni. 70-luvun vapaan kasvatuksen mukana heittäydyn maailman vietäväksi. Epänormaalista tulee normaalia, kielletystä sallittua. En tajua, että elämäntapani vaikuttaa kaikkeen lähellä olevaan. Avioliittokäsitykseni laajenee yli rajojen. Rajat poistuvat kohdaltani. Se ei ole enää kahden liitto. Se on kaksi kertaa kahden liitto, kaksi kertaa kolmen liitto…

Jätkän kulttuuripäivien aikana mopo karkaa käsistäni kokonaan. Istun Ylen toimittajan kanssa kouluni opettajanhuoneen lattialla. Minua haastatellaan, koska olen koonnut kulttuuripäivien ajaksi koko läänin alueelta entisten savottamiesten vapaa-aikana tekemiä puhdetöitä, piirustuksia ja erilaisia käyttöesineitä. Ohjelman teosta ei oikein tule mitään. Haastattelijaneiti yrittää sanoa nimihirviötäni:

-Pauliaukhusthi Haaphanen…Puliaukhusthi…Paulhiaukusthi Haapanenh, mikshi tämä näyt…hik…on pysthytet..hik…thy…

Näillä sanahirviöillä ja diftongeilla tämä juttu etenee ja saadaan kuin saadaankin lopulta purkitettua. Tuskin radiota kuunnelleet liiemmälti edes huomasivat, kuinka huimettuneessa tilassa ohjelma valmistettiin. Tästä alkoi ura erilaisten radiohaastattulujen merkeissä. Olen kyllä kaikista myöhemmin tehdyistä ohjelmista paljon ylpeämpi kuin tästä ensimmäisestä.

Viikon kestivät Jätkän kulttuuripäivät, kaksi viikkoa olin sen jälkeen hukassa, kolme viikkoa kesti jätkän toipuminen tästä kaikesta. Se kesälomani meni kansanterveydelle ja harakoille. Siitä ei ole paljon kertomista. Ainoa asia, mikä tässä lohduttaa oli se, että yksi kulttuuripäivien herraporukasta oli hukassa vielä monta viikkoa, ennen kuin osasi kotiinsa Helsinkiin. Korvausta maksettiin kaikesta, aina näyttelyn kokoamisesta, radiohaastatteluun asti. Jälkihoito nieli tässä tapauksessa toki kaiken ansaitun. Sitä oltiin aluksi niin suuria, kauniita ja rohkeita, koska oli kuuluisuusseuraa: oli Kauko Käyhköä, Heikki Seppälää, Tarmo Mannia, Esa Pakarista, oli Anita Välkkiä ja Usko Aroa, oli maistereita, oli kansanedustajia, oli ministereitä. Tiedä häntä, osasinko siihen aikaan edes hävetä itseäni.

Poikasena aloitettu seurustelu päättyi onnelliseen avioliittoon kuusikymmentäluvun puolivälissä. Nyt, kymmenkunta vuotta myöhemmin, avioliitto päättyy onnettomasti poikasen haluamaan eroon. Tässä ei pitänyt käydä näin. Mopo oli jo ajat sitten karannut käsistä. Surettaa. Olisi aikoinaan pitänyt ymmärtää hoitaa omaa parisuhdetta, mutta en osannut, tuskin olisi ollut suuria halujakaan. Myöhään on jo liian myöhään.

Jos olisin aikanaan tiennyt, kuinka suuret haavat, kuinka paljon kyyneleitä, tuskaa, ahdistusta, pahaa oloa ja ikävää siirtomme aiheutti, en olisi kuuna päivänäkään moiseen astunut. Olisi pitänyt liian paljon muuttua, liian paljon muuttaa käyttäytymistä, liian paljon muuttaa asennetta. Olisi pitänyt muuttua kokonaan. En jaksanut edes ajatella. Ajatuksissani soi usein:

”Elämä se on kuin silkkiä vaan, sylillisen tahtoisin kerrallaan…” (Trad.)

Jaetaan omaisuutta kellarissa. Muutamasta vanhasta matosta tulee riita. Liian pienestä on kysymys suurissa asioissa. Päreeni palaa, aivan turhaan. Lähden kiukusta punaisena ruskealla Kupla-volkkarillani vasta vuokratulle asunnolleni. Huudan ja karjun vielä autossani niin, että etulokasuojat ovat suoristua. Mitä se auttaa! Mitä mikään auttaa! Polku on nyt valittu. Ei ole takaisin paluuta. On vain yritettävä koota itsensä mahdollisuuksien mukaa edes jonkinmoiseen kasaan.

Asuntoni on vuorattu mitä ihmeellisimmillä jätesäkeillä. Tässä istun yksinäni asuntooni rakentamani baaritiskin jakkaralla. On hiljaista ja yksinäistä. Voi poika poloista. Ei ole edes tarjoilijaa, mutta eipä olisi edes mitä tarjoilla. Tekisi mieli hypätä Kankkulan kaivoon. Ei kuulu lasteni ääntä, ei heidän iloista nauruaan. Ei ole syliin tulijaa, ei leikkeihin pyytäjää – ei enää pitkään aikaan.

En uskalla edes ajatuksiini päästää, mitä lapset tästä kaikesta ajattelevat. Missä he ovat? Mitä he tekevät? Se on jo liikaa vaadittu pala itkua kurkussa, pää alaspäin istuvalta, epäonnistuneelta isältä. Olo on taas, kuin pikku pojalla. Muistelen lapsuuttani. Vedän vastakohtia elämääni. Muistelen sitä, kuinka lapsuuden kodissani elettiin sovussa. Elettiin lämmössä.

Vaivun itsesääliin. On kovin päämäärätön olo. Elämän on kuitenkin jatkuttava. Illan hämärtyessä naapurin autokoulunopettaja, samat kuviot juuri käynyt kohtalotoveri, tulee pyytämään minut soittoruokalaan. Punasilmät astuvat taksiin. Kapakan ovelta kuuluu:

” Sun ruususi punaiset mä laitoin hopeamaljahan…” (Lauri Jauhiainen- Dagmar Parmas Saarnio)

Turha vuosi Joensuussa alkaa kun sain siirtoviran Joensuun Korkeakoulun teknisen työn lehtoriksi. Virkani loppui Lieksassa, ja koska olin nuorin opettaja, sain lähteä. Se sopi suunnitelmiini, koska kaikki oli mennyt ja perhe jäänyt Lieksaan. Tunnustin epäonnistuneeni ja olin yksin, vailla tulevaisuutta.

Teen työtä vain kaksi ja puolipäivää viikossa. Jää liian paljon aikaa huimetuksille. Rillumareitä riittää. Käytän kaikki tilaisuudet elämän eri osa-alueilta hyväkseni. Tutustun mursuviiksiseen mieheen, joka houkutteli minut Karjalan pääkaupunkiin. Mies on työhönottajana ja opinto-ohjaaja Korkeakoulussa. Meillä näyttää olevan samansuuntaisia harrastuksia samoine kalavesineen, kohtalotoveri hänkin. Ollaan suurten suunnitelmien miehiä. Tehdään minullekin opiskelusuunnitelmaa. Pääaineeksi hän ehdottaa ortodoksista uskontotiedettä. Siitä kuulemma pääsee helpoimmin läpi, koska siellä on professorilla vain kourallinen opiskelijoita. Päätetään tehdä minusta tohtori tai ainakin maisteri.

Haaveeksi jää. Mistään ei tule mitään. Paitsi työajan ulkopuolella tapahtuvasta vierasjoukkojen viihdyttämisestä. Tulee tutuksi niin Joensuun Elli, Karelia, kuin Takataskukin. Viikot luisuvat villissä viihteessä. Kunnia menee, mutta maine kasvaa.
Elämä palaa hiljalleen jonkinmoisille raiteille. Ainakin sivuraiteille. Raiteet, kuin raiteet. Parempi sivuraide, kuin pelkkä männikkö. Parempi työ, kuin yö. Parempi hämärä, kuin pilkkopimeä. Normaalihko viikkorytmikin löytyy. Menee, kun ei ajattele.

Suuremman osan vapaa-ajastani kulutan omien opiskelijaoppilaitteni kanssa. He eivät piittaa virkaintoisista, minä kelpaan heille tällaisena: juopahtavana, useimmiten hyväntuulisena kolpakon tarjoajana. Meillä on hauskaa. Saan olla huolettomana huolettomien seurassa. Keksivät joka illalle omat kepposensa. Viihdyn heidän seurassaan. Jatkopaikka on asuntoni. Milloin parvekkeelleni ilmestyy vilkkuva hälytysvalo, milloin iso Karjala-merkkinen aurinkovarjo, kerran jopa kymmenkunta painavaa betonista tiesulkuestettä. Pojat ovat poikia.

Joskus he saavat vastapainoksi elää pätkän jos palasenkin lehtorinsa edellisvuosien elämän viidakossa. Ovat ymmärtäväisiä, kun näkevät ikäväni itkut. Järjestän tahallani helppoja tehtäviä ja kokeita. En tee sitä pahaa tarkoittaen. Näin saan ystäviä kaikista. Pelkään tilanteita, joissa riidellään ja painetaan toisia. Eipä se ole minun pussistani pois, jos pojat suorittavat hyväksyttävästi ja helposti tutkintonsa. Heillä, poloisilla äidin kultanupuilla, on vasta elämä alussa.

Virkani on vastuunalaisempi, kuin osaamiseni. Hukutan tietämättömyyteni Championiin. Katkero sopii katkeralle miehelle. Ikävissäni soitan usein ja vielä väärään aikaan Lieksaan lapsilleni. Olen tahtomattani häiriöksi. Saan vaimoltani kiellon liiallisesta yhteydenotosta. Kuuntelen, mutta suostun ja murenen. Pian tulee kuitenkin soitto, jossa kumotaan kielto ja annetaan mahdollisuus:

– Soita aina, kun haluat.

Vapauttavaa ja inhimillistä. Suurkiitos. Elämäni saa luvan jatkua. Isä se on huonokin isä, ajattelen.

Ajelen Joensuussa ruskeaksi maalaamalla VW-kuplalla. Jossain vaiheessa keskitalven pakkasten aikana kyseinen auto sanoo käyntiinlähtösopimuksensa irti. Akku loppuu, starttimoottori ei inahdakaan. Jätän autoni asumani kerrostalon parkkipaikalle.

Talvella talonmiehellä on vaikeuksia parkkipaikan puhdistamisessa. Hän pyytää minua siirtämään autonrähjäni pois. Minä taas pyydän kauhomaan autoni upoksiin lumella, jota sinä talvena riitti. Hän tekee työtä käskettyään. Luulee tekevänsä minulle kiusaa. Siitä viis välitän.

Iloitsen katsellessani usein asuntoni ikkunasta, kun talon pienet lapsukaiset keksivät kiivetä autoni päälle ja laskevat sieltä pulkalla alas. Pihalta kuuluu vain lasten iloinen huuto:

– Paras laskettelumäki vuosiin.

Menee talvi, tulee kevät, sulaa lumi.

– Lapset, liukumäki menee nyt. Tarvitsen autoani!

Avaan kuplani oven, löydän autoni avaimet virtalukosta, starttaan, auto hurahtaa ensi yrityksestä käyntiin. Pakitan ja lähden matkoihini. Ainoa murhe on takarengas. Se on tyhjä, onneksi vain alapuolelta. En viitsi enää pysähtyä, mutta katsahdan taakseni. Taustapeilistä näin lasten heiluttavan talvisen laskettelurinteen omistajasedälle. Kaarran lähimmälle huoltoasemalle renkaan vaihtoon auton takaosa rytmikkäästi pomppien.

Näin Joensuun henki elää sen aikaisen oppilaani, Matti Hyvösen, muistilokeroissa:

Ookooällässä Joensuussa kerran

Istuimme Moi-baarissa. Listalla oli makkarakeittoa. Körni pakoili lastenhoitoa ja oli käynyt hyppäämässä kolmiloikkaa. Analysoimme hyppyjä. Kymmenkunta olutta meni. Ovelle ilmestyi punapartainen mies. Miehellä oli baskeri ja vihreä maihinnousutakki. Ilmiselvä taistolainen tai psykologian opiskelija! Jyke ärsyyntyi, sillä hän oli kokoomuslainen ja majurin poika. Mies katseli ovelta. Hän lähestyi pöytäämme epävarmasti ja esitteli asiansa. Asuntoa oli vailla ja sanoi olleensa Savonlinnassa lehtorina. Jyke rauhoittui. Tevi otti tulijan huoliin osaa. Saattelin Örnin asunnolleen. Päivi pesi kaksosten pyykkiä. Soluasunto oli täynnä höyryä. Kaksoset huusivat kuin sarjaan kytkettyinä. Lapsenpaska haisi. Huomenna olisi käsityöpäivä.

Aamulla marssimme Muotoamisen Talolle – väkevä stalinistinen ilmaus. Puupuolta hallitsi Keronen ja metallipuolta Pykäläinen. Eilinen baskerimies oli paikalla ja sanoi seuraavansa touhujamme didaktisella katsannolla, olipahan käsityön uusi ohjaava opettaja. Hänen ja Kerosen välillä syntyi vakava linjariita umpipuun ja lastulevyn verrattomuudesta. Keronen vanhana miehenä vannoi koivun ja mäntylankun nimiin, mutta uusi tulokas sanoi, että lastulevy, erikeeperi ja naulat ovat tätä päivää. Sokeassa mielistelyn puuskassa tartuimme Jyken ja Körnin kanssa lastulevyn laitaan, mutta Tevi rupesi kokoilemaan Kerosen kanssa kirjahyllyä umpimännystä. Punapartainen mies katsoi taantumuksellisten puuhastelua. Uskoimme Tevin pelin olevan pelattu!

Ohjaava opettajamme oli nimeltään Pauli Haapanen. Meidän lastulevymiesten siivellä pääsi Tevikin kylään Paulin kämpälle. Kävi ilmi, että mies oli taiteilijana saavuttanut mainetta, katseltiin näyttelyesitteitä ja pyörittiin Paulin itsetehdyssä pallotuolissa. Törpöttelyn lomassa soitettiin eduskuntaan ja koetettiin saada Veikko Vennamoa puhelimeen. Katsastettiin paperipinot ja pensselit. Tauluissa esiintyi signeeraus Pauli Aukusti Haapanen. Aukusti vielä erillään Paulista. Haukuimme Kerosen. Pauli tarjosi viskit.

Tevin mäntyhylly valmistui talven mittaan, samoin meidän lastulevyprojektimme. Pykäläinen teetätti sydämenmuotoiset piparivormut. Pistin hänen pokkaamansa peltisuikaleen taskuuni, kiidätin sen hänelle huomisaamuna havaintomalliksi taivutukseen, kolmantena päivänä hän tietämättään tinasi oman tuotoksensa – joka työvaiheessa eri opiskelijan esittelemänä. Päivittäin vaihdoimme maalarinteippiin uuden nimen ja niin Pauli ja Pykäläinen arvioivat täysin Pykäläisen valmistamaa piparkakkumuottia.

Lastentarhaopiskelijatyttöjen saapuminen teknisen työn kurssille sai Paulissa aikaan voimakkaan työinnostuksen. Ei riittänyt hänelle nyt ohjaus pelkästään Muotoamisen Talolla, vaan hän otti ohjelmaan radikaalin metodin – kotikäynnit opiskelijoiden asunnoilla! Olipa nyt Paulilla töitä.

Oli ilo seurata työlleen omistautunutta didaktikkoa. Tentit menivät mukavasti, kun muistimme ostaa kolehtivaroin votkapullon valvovan silmän alle pöydän kulmalle. Pauli alkoi muistuttaa luutnantti Vilho Koskelaa: ”Asialliset asiat hoidetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat.” Hän osallistui voimakkaasti alaistensa opiskelijarientoihin. Hän sai armon silmissämme. Ja niin Pauli lähetti meidät ympäri Suomea ala-asteiden höyläpenkkien ääreen. Tunsimme hänen siunaavan läsnäolonsa missä sitten tolskasimmekin.

– ”Meillä oli Käden Taito!”

Soipa sitten puhelin joskus myöhemmin. Siellä oli Pauli. Missä siellä? Kotikyläni kapakassa, toisella laidalla tasavaltaa. Tiedustelin, mitä hel…ä hän täällä tekee. Kertoi tulevansa yläasteelle käsityönopettajaksi. Jatkoimme yhteistyötä siitä, mihin se Joensuussa jäi.

Omat poikani, Haapasen tulevat oppilaat, eivät häntä enää pystyneet kusettamaan. Pauli tutustui Matti Korhoseen ja miehet tekivät taidetta vuosikausia. Viimeistään täällä Paulista tuli Pauliaukusti, lieneekö tullut jo aiemmin. Uppokasteessa Pauli hukutti Vanhan Haapasen synteineen ja rupesi elämään ihmisiksi. Kun nyt kolmenkymmenen vuoden jälkeen nivustyräni rylkkyää ja minut aina kärrätään selälläni terveyskeskuksen käytävään, katselee minua seinältä pirullisen iso taulu – tyhjää täynnä kuin oma pääni – viiva keskellä valkoista taustaa ja viivalla talo ja navetta…

Silloin tulee nuoruus mieleen. Tevin komea mäntyhylly palvelee jo uutta sukupolvea, mutta oma lastulevyhökötykseni kyhjöttää vanhassa navetassa, uljaat suorat kulmat ovat lysähtäneet salmiakin muotoon ja hyllyssä näkyy olevan vanhoja kenkärajoja ja Kekkilän kananpaskapussin jämät.

– Sic transit gloria mundi.

PÄIN SAVON PORSTUAA

Opettajan ura saa jatkoa Joensuun hätäaputöitten jälkeen. Saan opetusministeriöltä mahdollisuuden valita itselleni viran kymmenestä eri vaihtoehdosta eri puolilta Suomea.

– Miksi näin monta mahdollisuutta?

Tuskin siksi, että olisin sen arvoinen. Ehkä siksi, että minulle tarjottuihin paikkoihin ei ole ollut yhtään halukasta tai vapaaehtoista. Vain Ähtäri ja Pyhäsalmi kiinnostavat. Ähtäri ei tule kysymykseen. Se on liian lähellä kotiseutuani. Se on liian lähellä niitä, jotka aina minut nähdessään sanovat:

– Voi kauhia paikka, kyllä sinä oot taas lihonu!

En edes tiedä, missä päin Suomea on Pyhäsalmi. Valitsen kuitenkin sen, koska siellä minua ei tunne kukaan. Mutta pian tuntevat. Eivät onneksi tiedä, ketä odottavat.

Ruskeassa Volkkarissani kuskaan omaisuuteni kohti Savon porstuaa. Kun kesällä 1970 olin ensimmäistä kertaa, opiskelukaupungistani Raumalta, menossa kauas Lieksaan, ajattelin silloin kauhulla pitkiä etäisyyksiä tuttuihin kotimaisemiin. Kuopio… Suonenjoki…Nilsiä…Iisalmi. Nyt olen menossa Iisalmen taakse. Pyörryttää.

Vanhasta radiorämästäni kuulen suuren ilouutisen. Lahden takana kuninkaalliseen perheeseen on syntynyt tuleva hallitsija. Hieman yli kolmekiloisesta ja puolimetrisestä tytöstä tulee aikoinaan naapurimaan ensimmäinen naishallitsija. Victoria Ingrid Alice Desiree on parkaissut ensimmäiset huutonsa ensimmäisellä Suomen kouluhallituksen määräämällä vieraalla kielellä, ruotsiksi. Näin ne siniveriset heti pienestä pitäen.

Paikkakunnalle saavuttuani teen pakollisen valintani. Ensimmäinen, johon haluan tehdä tuttavuutta on paikkakunnan ulosottomies. Käyn tapaamassa häntä virastolla ensimmäisenä arkena. Kerron, millainen mies on muuttanut paikkakunnalle. Teen sinunkaupat. Pyydän elatusmaksut ulosottoon, ettei vaan vahingossa jää hoitamatta. Ja konkurssien sivuvaikutuksena tullutta jälkihoitoa riittää.

– Pidätä palkasta heti sallittu kolmasosa. Ja jos muita maksuja tulee, ota yhteyttä. Pistetään asiat kuntoon. Haluan saada itselleni nopeasti puhtaat paperit.

Ulosottomies ihmettelee käyntiäni.

– Ei ole sattunut ennemmin tällaista tapausta. Ja nyt taas sattui. Pelkurihan se on, joka velkansa maksaa.

Meistä tulee hyvän päivän ystävät. Neljän vuoden kuluttua on syytä juhlia. Luottotiedot ovat puhtaat. Lähetän joululahjaksi taulun hänen toimistonsa seinälle. Miehen jäädessä eläkkeelle työtoveriensa keräämillä lahjarahoilla hän käy vielä ostamassa kotinsa kaunistukseksi akvarellini.

– Se muistuttaa miehestä, joka halusi maksaa velkansa, kertoo virne suupielessä poistuessaan.

Mies, samassa talossa, missä itsekin asun, on luvannut näyttää minulle koulun käsityötiloja. Menen arasti hänen asunnolleen. Vaimo avaa oven. Sisältä kuuluu laulua ja mekastusta. Menen peremmälle. Kaksi miestä istuu sohvalla, laulavat ja nauravat. Kerron, millä asialla olen. Mies, maatalousopettaja, käy esittelemässä tulevia työtilojani. Puutyöluokka on kuin räjäytyksen jäljiltä. Väkisinkin tulee mieleen sotavuosien jälkeinen tähti Brita Koivunen:

”Kirveellä, Eikka oi Eikka, oi Eikka, kirveellä, Eikka oi Eikkani mun.” (Kari Tuomisaari)

Kauhistun ensitapaamisestamme ja tulevista käsityötiloistani yhtä paljon. Haluan välittömästi pois.

– Täällähän saa järkytyksestä astman.

Mennessäni asunnolleni naapurirapusta astelee vastaani, vanha, tuttu, tumma ja komea mies. Hieman ulottuvuutta enemmän, kuin Rauman polkupyöräkatoksen aikana. Mies esittäytyy varmuudeksi:

– Kilogramma, hehtogramma, senttaali…Korhonen… tonni.

Kun kysyn mieheltä, ketähän ihmeen juopahtavia herroja tapasin äsken. Kerron tuntomerkit. Korhonen hörähtää valtavaan nauruun.

– Vai juoppoja. Raivoraittiita molemmat. Harjoittelivat varmaan johonkin näytelmään. Ovat paikkakunnan harrastajanäyttelijöitten kermaa.

Hölmönä hölmistyn edelleen. Mikä maa? Mikä villilänsi? Päässäni ilo alkaa kuplia. Olen tainnut tulla aivan oikeaan paikkaan. Täällähän saa olla oma itsensä, muiden outojen ja kylähullujen joukossa. Nyt alkaa kunnon elämä!

Koulun pihalla katoksessa kanssani pälyilee uusi, nuori opettajapariskunta: Kinnuset kahden pienen lapsensa kanssa. Keskustellessa huomaan Suomen pienuuden. Uudet tuttavuudet ovat olleet opettajina Alavudella, samassa koulussa, jossa itse olin käynyt oppikoulun.

Meistä tulee miehen kanssa työtoverit. Saman tupakkahuoneen asukit, paitsi, että Kinnunen ei polta. Hänestä tulee vuosiksi passiivinen polttelija. Kinnuset eivät onnekseen vielä tiedä, että joutuvat hyvin läheltä seuraamaan uuden tuttavuutensa elämän koukeroisia kuvioita. Tässäpä piilee elämän viehätys, yllätyksellisyys. Tänään en tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, onneksi.

Kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin. Näin tapahtuu aina, kun kuulen jotain Alavuden yhteiskoulusta. Karvat heti ja kerralla pompahtaa pystyyn. Aivan kuin pyssyn liipaisimesta naksahtaisi varmistin pois. Miksi näin? Se ei ole koskaan selvinnyt kunnolla tajuntaani asti.

Minä, opettajan poika, pääsin kouluun varasijalta, menestyin huonosti. Kokeista kympin sijasta kaksimiinuksia, paljon punakynää, paljon huomautuksia. Todistuksessa nelosia nelosten perään. Heti ensimmäisellä luokalla ehdot, toisella kahdet, kolmannella jään luokalleni nelossuoralla. Neljänneltä selvisin rimaa hipoen viidennelle. Kaikki kesät pyöräilin ehtolaiskursseilla, kun muut viisaat, menestyneet kullannuput viettivät lomaa. Joka syksy laahauduin ehtolaiskokeisiin ja aina kokeissa sama lopputulos: ala-arvoinen. Mutta selityksen mestarina sain kuin sainkin vuosi toisensa jälkeen opettajat puhutuksi ympäri kirjoittamaan hyväksyttävän arvosanan. Se oli se tarvittava viisi ja pitkä miinus. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Oppikouluaikoina kärsin ylirehellisyydestäni. Kerran olin järjestäjänä ja esitin bravuurini: hauskutin kaveriani piirtämällä molemmilla käsillä yhtä aikaa tavanomaisen ukon pään kuvan taululle. Koulun rehtori, sataviisikymmentä kiloa elopainoa, tuli myöhemmin suuttuneena luokkaan ja huusi:

– Kuka on ruokavälitunnilla koskenut tauluun?

Minä rehellisenä viittasin ja nousin ylös.
– Sinä poika saat istumista. Häpeä!

Siinä ei nyt selittelyt ehtineet mukaan, kun rehtorin jyhkeä olemus jo puuskutti pois luokasta. Joku muu oli syyllinen, koska taulun pintaan oli raaputettu johonkin aikaan päivästä iso kolo. Eipä kutsuttu valamiehistöä etu- eikä jälkikäteen . Todettiin vain:

– Syyllinen! Puolitoista tuntia Jälki-istuntoa!

Toisella kerralla aivan sama kuvio toistui. Luokkamme lähellä, eteisaulassa oli jonkin sortin palmukasvi. Taas kysyttiin, kuka oli koskenut välitunnilla kukkaan. Tunnustin. Olinhan pyyhkäissyt kerran pari pölyä sen lehdiltä. Kauempaa eteisestä oli löytynyt palmusta irrotettuna kokonainen oksa. Tuomio minulle:

– Syyllinen! Puolitoista tuntia jälki-istuntoa!

Ei kaksi ilman kolmatta. Toisella luokalla ollessamme olimme ns. kiertävä luokka eli vailla omaa luokkaamme. Kesken matematiikan tunnin rehtori pyyhkäisi oven auki, tuli takaapäin luokseni, nosti minut niskasta ylös ja rutisti päätäni alaspäin ja raivosi:

– Miksi nuo kirjaimet PH ovat tuossa pulpetin kannessa, Pauli Haapanen?

Ennen kuin ehdin edes henkeä vetämään, minua vietiin jo niskanapista ohjaten, jalat ilmassa, rehtorin kansliaan. Siellä sitten taas samaa huutoa ja haukkumista, jota olin saanut ennemminkin kokea. Eipä edes kysytty olinko minä ne nimikirjaimet siihen raapustanut. Tuomio:

– Syyllinen! Puolitoista tuntia jälki-istuntoa!

Myöhemmin selvitin itse, mitä ja miksi. Paikallani, jossa istuin ensimmäistä kertaa, istui normaalisti poika nimeltä Paavo Harju. Aivan ikiomassa pulpetissaan ja ikiomassa luokassaan.

Muistan kyllä olleeni oikeastikin syyllinen useaan itse aiheuttamaani jälki-istuntoon. Kerran jos toisenkin minut poistettiin luokasta suuren suuni takia. Joskus, jopa useamminkin, suuni laukoi äkkivääriä totuuksia. Tuli aika usein liian pitkäksi, kun ei ollut halua eikä tajua opiskella. Halusin jo silloin enemmän toimintaa elämääni.

Ehkäpä kaikki johtui koulukypsymättömyydestäni. Kuusivuotiaana minun luultiin olevan kypsä seitsenvuotiaitten koululaisten joukkoon. Kun viettää lähes koko elämänsä lapsuudesta eläkepäiviin asti koulumaisessa yhteisössä, kypsyy kypsymistään. Nyt sata vuotta myöhemmin on jo ylikypsä.

Näin alkoi vaaleanpunaisen pantterin taival kohti tulevaisuuden suurempia areenoita, parempia onnistumisia ja menestymisiä. Syyllinen! Rangaistuksena opettajan pitkä ja värikäs ura.

Toinen esimieheni yllättää. Olen menossa tapaamaan uutta rehtoriani. Olen vaihtanut kerran puhelimessa hänen kanssaan pari sanaa. Kättelemme. Sympaattinen. Miellyttävä. Herrasmies. Välitön. Asiallinen. Hauska. Ensivaikutelma hyvä. Pian kerron hänelle, Karjalaiselle, totuuden miehestä, Karjalasta tulleesta.

Laskeudumme, rehtori ja minä, alakerran puutyöluokkaan. Huomaan esimieheni suupielessä pientä virnettä. Lähestymme ovea, joka on lähes säpäleinä. Hirvittää ja kauhistuttaa. Ovipieletkin on kirveellä hakattu isommaksi.

– Onpa ollut leveäharteisia miehiä kylässä. Savolaista kirveshippastako täällä on leikitty? Ja hipaisuja ei ole laskettu. Vai?

Rehtori selvittää, vähän itsekin hämillään, syytä sekasortoon ja raiskattuihin ovenpieliin:

– Täällä on tehty urakalla takahuoneessa laiturillinen lasikuituveneitä. Kun eivät sitten mahtuneetkaan luokasta ulos, kirvestelivät aukkoja sopivan suuruiseksi.

Hätä keinot keksii – seurauksista viis. Pääasia, että tosimiehet ovat saaneet toimintaa.

Kävellessämme huomioni kiinnittyy metallityöpajassa valtavaan määrään ruostumattomia putkia ja pöniköitä.

– Opiston omaisuutta, Outokummun kaivos on ne lahjoittanut.

En uskalla niistä kysellä. Tunnen osat harrastekeittovehkeitten osasiksi.

Menen mietteliääksi, kun ajattelen kaikkea uutta, mutta ei kovin kaunista, ympärilläni. Miten tästä selvitään? Mistä päästä sitä ensin aloitetaan? Tännekö olen tullut opetustaitojani tuomaan? Minäkö, joka olen järjestyksen ihminen? Kerran joku sanoi minun olevan perfektionisti. Piti oikein sanakirjasta katsoa, mitä se tarkoittaa. Nyt se tarkoittaa käsityönopettaja Haapasta, joka on tästä päivästä alkaen saanut mahdottoman tehtävän. Jotkut mielenvikaiset vielä väittävät, että maapallo on syntynyt räjähdyksestä.

No, on tässä haastetta riittämiin. On verraton maaperä kuin Villilänsi. Mitäpäs minulla on muuta kuin aikaa. Toisaalta mielenkiintoista. Otan haasteen vastaa.

Ennen kuin koulu alkaa, laitan työtilat siedettävään kuntoon. Siinä menee päivä, menee yö ja menee seuraava päivä ja seuraava yö ja seuraava päivä… Alkaa kahdenkymmenenneljän vuoden mittainen tömistely näissä tiloissa. Olen valmis.

Rehtorista ja minusta tulee ystävät. Hän ymmärtää, mistä on pienet pojat tehty: pettymyksistä, suruista, ikävästä, epäonnistumisista, yksinäisyydestä, vilpittömyydestä, välittömyydestä. luottamuksesta. Uskallan avautua. Uskallan kertoa koko elämäni tarinan. Uskallan, koska tiedän, ettei siitä voi seurata mitään muuta kuin hyvää. En koskaan saa osakseni pahaa sanaa, vaikka en varmasti läheskään aina vastaa koulun odotuksia.

Erään kerran, kun olin ollut Limsatehtaan ja paikallispankin saunaillassa oli kotiin tuloni vierähtänyt aikaiseen aamuun. Olin menossa lähes saman tien oppitunnilleni surkeassa kunnossa. Tapio tuli luokseni, katsahti minuun ja sanoi rauhallisesti, sääli silmissä:

– Etköhän Pauli mene kotiin lepäämään. Kyllä me tämä päivä hoidetaan.

Isällistä huolehtimista, harvinaista näissä piireissä. Suhtautuminen tilanteeseen pani mietteliääksi ja varmasti, sen tiedän, sillä oli hyvin positiivinen vaikutus tuleviin aamuihin jatkossa. On arvokasta tulla hyväksytyksi keskenkasvuisena, ja keskeneräisen puolivalmiina. Ihailin esimieheni tasapuolisuutta, hänen taitoaan johtaa koko koulua, hänen olemustaan, hänen tapaansa toimia. Tietämättään hän paranteli minua menneestä ja antoi mahtavaa matkaevästä tuleviin koitoksiin.

Tapio Karjainen, kansanedustaja, entinen esimieheni ja kinnoittamani rehtori:
– Ensimmäinen kontaktini Pauliin oli Joensuusta tullut puhelinsoitto. Sain siinä toivottaa uuden teknistenaineiden opettajan tervetulleeksi kouluun ja Pyhäjärvelle. Soiton muistiini jäämistä auttoi varmaan se, että puhelu tuli Pohjois-Karjalan sos.dem. piiritoimistosta. Se ei siihen aikaan ollut kaikkein tyypillisin opettajan puhelinkioski. Ymmärsin saavani ainakin tietynlaista rohkeutta omaavan työtoverin.
Odotuksissani en pettynyt. Ennakkoluuloton, mielikuvitusrikas, aloitteellinen, kokeilunhaluinen ja aikaansaapa opettaja ja lähimmäinen tuuletti sekä koulussa että koulun ulkopuolella. Vaikka vapaa-aikamme eivät välttämättä kuluneet samoissa merkeissä ja vaikka temperamenttimme ovat hieman eri savesta valetut, ymmärsimme käsitykseni mukaan alusta lähtien toisiamme hyvin. Puhun siis läheisestä työtoverista ja ystävästä.

Paulin läheisyydessä ei ole ollut vaaraa pitkästyä. Kun hän sai päähänsä, että kalusto kotona tai luokassa kaipasi uutta järjestystä tai peräti uusimista, ei suuriinkaan muutoksiin mennyt päiviä. Pitkä ilta, tarvittaessa yö perään ja tilaa ei entiseksi tuntenut. Aina ratkaisu ei ollut lopullinen. Jonakin uutena aamuna saattoi taas uusi ratkaisu yllättää; ei ratkaisuna sinänsä vaan toteutuksen nopeudella. Olipa kyse sitten huoneiden pikku koristeista tai tenniskentästä.

Rohkea välittömyys, avoin suorasukaisuus ja pohjimmiltaan lämmin sosiaalisuus ovat aina tehneet miehestä monen silmissä pidetyn lähimmäisen. Tietenkin kaksi ensin mainittua ominaisuutta saattoivat toisaalta aiheuttaa ymmärtämättömyyttä ja närkästystäkin. Kun yhdessä elämänvaiheessa Paulin ympärillä virtasi muutakin kuin ilmaa, oli selvää, että närkästyjille riitti perusteluitakin. Vierestäkatsojan silmin nuo perustelut vaivasivat monena aamuna miehen omaakin sisintä. Kokeilija ja etsijä etsi itseäänkin. Monessa mielessä perusteellisesti.

Jälkeenpäin voin omana käsityksenäni sanoa, että uskontoon ja uskoon liittyvät asiat eivät missään vaiheessa jättäneet Paulia kylmäksi, vaikka ulospäin saattoi siltä näyttää. Reipas huulenheitto aiheesta aikanaan ja omakohtainen käänne myöhemmin tuovat mieleen Paulin kaiman parin tuhannen vuoden takaa; Saulus Tarsolaisesta tuli Paavali. Toivottavasti kumpikaan kaimoista ei loukkaannu rinnastuksestani. Teen sen näet siksi, että mielessäni tuo käänne Paulissa oli mahdollisuuksien joukossa jo ennen tapahtumistaan.

Paulin uuden elämän aikana olemme asuneet jo eri paikkakunnilla. Kontaktit eivät ole olleet jokapäiväisiä. Jokainen yhteydenotto on kuitenkin ollut mieleeni. Elämänsä kaikissa vaiheissa aina auttamaan valmis ystävä näyttää löytäneen tasapainoiset ihmissuhteet ja tasapainoisen itsensä.
Tämän puheenvuoron myötä minulla on tilaisuus kiittää paljosta Paulia. Sen voisi tehdä myös paljon pidemmän kaavan mukaan. Annetun palstatilan puitteissa tyydyn toivottamaan hyvää jatkoa menneitä muistellen kiinalaisen sananlaskun sanoin:

– Timanttia ei saa hiotuksi ilman kitkaa; ihminen ei kypsy ilman koettelemuksia.

Tupakkahuone imaisee lämmöllään heti ensimmäisellä työviikollani. Teen tavanomaisen huomion, että uusi opettajainhuoneeni täälläkin sisältää persoonia laidasta laitaan. Tyypillisiä opettajia omalaatuisine vitseineen ja viisauksineen, tietoineen ja tärkeyksineen, jotka ovat täynnä osaamisia ja suorituksia. Ei epäilystäkään, ettenkö sopisi joukkoon.

Istun aluksi ison opettajainhuoneen puolella kokonaisen päivän. Tarkkailen ja teen omat johtopäätökseni. Opettajat ovat täälläkin oma rotunsa. Tulee mieleen nuorena poikasena pesäpallon hutunkeitto: Jako kahtia. Kaksi joukkuetta. On entinen oppikoulu ja entinen kansalaiskoulu. Täällä kilpailevat molemmat puolet samassa huoneessa. Molemmilla on omat pöytänsä. Jokaisella on omat vakiintuneet istumapaikkansa. Ero on vain koulutuksessa, tavoissa, tuntien määrässä ja palkassa. Myöhemmin tulen huomaamaan, että on myös suuri ero aineissa ja niitten tärkeydessä. Onnekseni edustan itse niitä vähemmän tärkeitä. Näin voin olla itsekin vähemmän tärkeä. Elämän uudessa työpaikassani täyttää kilpailu paremmuudesta päivästä toiseen.

Teen valintani. Pakenen tupakkahuoneeseen. Otan paikkani. Sytytän mentolisavukkeeni ja huomaan heti, että savu yhdistää. Täällä ei ole koulutus- eikä rotueroja. Täällä ovat vain rohkeat ja paksukeuhkoiset. Täällä ovat vain tosimiehet ja tosinaiset. Täällä ovat ne, jotka osaavat, kokevat ja vetävät ne väkevät. Nortti palaa viereisessä pöydässä toinen toisensa jälkeen. Siihen tuoksuun sekoittuu hyvänhajuista kessutupakkaa. Täällä leijuu paperossin haju. On herrasväen sikaria. On savua jokaiseen lähtöön. Täällä ei niuhoteta. Täällä ei viserrellä turhia. Täällä juttu lentää.

Tieto siitä, että tulen istumaan seuraavat yli kaksikymmentä vuotta jokaisen välitunnin näitten veijareitten kanssa vihreällä, natsojen polttamalla tuolillani vanhan palaneen villasukan hajussa seinään nojaten, ei onneksi ole vielä tietoisuudessani. Mutta, jos sen tietäisin, pakenisin oitis kauaksi etsimään paljon, paljon raikkaampaa. Tästä tulee vääjäämättä toinen kotini, lepopaikkani.

Tuulettimesta tuleva raitis ilma sekoittuu savujen hajuun. Tarkoitus olisi imeä savu ja nautittu häkä ulos. Imuri ei vain toimi. Se pitää välillä suurta ääntä, kierrättää savua propellien lähellä ja puskee kaiken takaisin kahta kovemmalla puhalluksella. Imurin ja savun yhdessä muodostamaa pyörremyrskyä porukassa ihmetellään tunnista toiseen. Rehtori tulee, päästää meidät pälkähästä ja kertoo totuuden:

– Kunnan oma rakennusmestari on sen suunnitellut ja laskenut kaiken tarkasti, kyllä se toimii!

Koulutuspäivillä opitaan kaikenlaista uutta ja yllättävää. Rokuan kuntokeskuksessa meillä kaikilla oli niin mukavaa. Pojat luulivat tekevänsä minulle kepposen, kun lupasivat jokainen tarjota minulle tuopillisen Karjalaa, jos uskaltautuisin hakemaan Pirkko-tätiä valssille. Kaikki tiesivät, ettei minulla ole kaikista lämpimimmät välit tämän tädin kanssa. Välit eivät olleet huonotkaan, mutta jotenkin emme kaivanneet tippaakaan toistemme seuraa. Ainakaan Pirkko. Aina meillä riitti molemmilla jotakin naputtamista toisillemme. Jos ei pientä, niin ainakin suurta.

Annoin illan kulua, että olisin tarpeeksi rohkea. Annoin sen kulua myös siksi, että poikaporukka luulisi, etten uskalla toteuttaa heidän toivomustaan. Etsin sopivaa hetkeä yllätyshyökkäykselle. Kruununraakki toimii kohta.

Nousin ja kävelin määrätietoisesti tanssitettavaani päin. Pieni vaatimaton, herrasmiehen kumarrus ja:

– Tämä on meidän valssi!

Se oli menoa eikä meininkiä. Eivät tienneet opettajakaverit Haapasen tanssitaidoista mitään. Luulivat minulla olevan eriparijalat, mutta se ei pidä kutiansa. Hitaasti ja kevyesti lähdettiin liikkeelle, varovasti, mutta kuitenkin salakavalasti koko ajan kiihdyttäen ja kiihdyttäen ja samaan suuntaan. Se, jos mikä, tekee tehtävänsä. Jos partneri on vahvaa sorttia hän kestää ja jos ei ole, hän luovuttaa. Nyt otetaan Pirkko-rouvasta mittaa. Seuraan pöytäseuruetta, josta lähdin. Siellä seurataan ja naureskellaan. Eivät naura kauan. Hyytyy se hymy pojat vielä teiltäkin, kun tulee lupausten täyttämisen aika. Pyöritään ja pyöritään. Ollaan kuin kiihdytysajoissa. Kuulen tanssitettavani sanovan jotakin. En ole kuulevinani. Kuulen hänen huutavan jotakin. Nyt en edes kuule, vaikka yrittäisin. Omassa päässänikin alkaa jo vintillä hämärtyä. Vielä kierroksia lisää, ennen kuin vintti pimenee lopullisesti. Musiikki on jo ajat sitten loppunut, mutta kohta tulee uutta. Antaa mennä, kun on mennäkseen. On pakko hiljentää, kun näyttää muut kaikkoavan viereltä. Vauhti pysähtyy. Veret seisahtuu. Hengitys lukittuu. Suusta tulee vain tuuhahdus pölyä. Viimeisillä voiman hitusilla pusken sisältäni kohteliaana miehenä:

– Kiitos!

Saan minulle luvatun korvauksen menetystä vapaa-ajasta. Ilta ei vielä tähän lopu, vaikka tanssiminen loppuukin. Kun tekee homman kunnolla ja kerralla, ei tarvitse alituiseen parketilla rampata.

Illan loputtua laskeudumme Tenhunen ja minä, rantaviivan tasolla olevalle mökille. Harvoin on niin mutkaista polkua mihinkään yleiselle paikalle tehty. Puita tuntuu menevän puoli hehtaaria matalaksi, mutta kyllä ne aamukasteen aikana sieltä nousevat uuteen kukoistukseen. Asettaudun nukkumaan kerralla kaatuen. Tällä kertaa en välitä riisua vaatteitani. Ovatpahan aamulla valmiina päälläni, kun herään. Uni tulee hetkessä, tietämättäni. Yöllä herään ja seurailen kotvasen Tenhusta. Mies kuorsaa, sekunnin murto-osassa tämä vanha painija vaihtaa asentoa toiselle kyljelleen. Pompahtaa vain paikallaan, ilmassa kääntyy ja rojahtaa toiseen asentoon. Taitava trapetsitaiteilija.
Aamulla Matti-poika etsii hädissään jotakin. Ylähuulen osaproteesi on hukassa. Minua naurattaa, Tenhusta ei.

– Tanssitkos sinäkin valssit Pirkko-tädin kanssa?

Mies ei välitä vastata kysymykseeni. Pyörii kuin hyrrä paikasta toiseen. Hampaat hukassa ja kohta pitäisi mennä aamupalalle. Ei löydy tyynyn alta, ei yöpöydänlaatikosta, ei sängyn alta, ei vaatekaapista, ei eteisen naulakosta, ei taskuista, ei takan päältä, ei edes takasta. Menen avuksi. Otan kuitenkin ensin juotavaa jääkaapista. Eipä näy vararehtorin hampaita sielläkään. Pakastelokeron luukku on vähän auki. Avaan sen jäät rapisten.
– Bingo! Tuu poika hakemaan kalustosi. Ovat aika raikkaat.

TVH:n maksamat nastahampaat komeilivat pitkään suussani. Olin oppikouluaikana Alavuden Tie- ja vesirakennushallituksen kesätöissä nojaamassa omalta osaltani yhden lapionvarren kiiltäväksi. Kesän mentyä oli tili haettava myöhemmin Alavuden asemalla sijaitsevasta toimistosta. Lähdin muutaman kuukauden ikäisellä Solifer-mopollani rahan hakuun. Tilipussi taskussa marssin keskustan vaatekauppaan ja kävin ostamassa itselleni uuden safari-puvun. Mistä lie saanut idean ostaa myös keinotekoista ruskettavaa rasvaa päätä varten. Totta kai pistin uuden kesäpuvun ylleni kotimatkaksi ja kasvoilleni aimo kerroksen tätä ihoa tummentavaa ihmevoidetta. Olihan ollut niin sateinen kesä. Jotakin tarvittiin auringon sijasta.

Onnellisena ja tyytyväisenä ajaa huristelin kohti kotikontuja Lehtosen mäkeen. Seuraava muistikuva on kun istun veripäissäni Raiskin Erkin satapiikkisen takaritsillä ja mennään lujaa kohti keskustan lääkäritaloa. Kohta olenkin jo Alavuden sairaalassa. Mitäs tässä on tapahtunut? Kukaan ei vastaa minulle. Hääräilevät ja pyörivät vain tohkeissaan. Puhdistavat kasvojani. Tunnistavat punaisen veren omakseni, mutta ihmettelevät, mitä kummaa tämä ruskea aine on, joka irtoilee naamastani aivan kuin kasvonaamio. Löytävät ratkaisun:

– Maassa on varmaan ollut jotakin öljyntapaista litkua, samassa kohdassa, johon pää on osunut.

– No, voi sun rusketus, nytkö sinä jo lähdet. Kylläpä kesi äkkiä.

Sanovat, että on aivot tärähtäneet. No, sillä lailla. Nyt en haluakaan muistaa mitään, vaikka muistini alkaa toimia pätkittäin. Muistan tapahtuman sieltä täältä. Hymyilen itsekseni, mutta huuliin sattuu. Nehän on aivan eri paria. Halki kumpainenkin. Turpeessa kuin Marilyn Monroella. Missäs on etuhampaat. Paksu kieleni havaitsee, että onneksi puolet molemmista on tallella. Sehän tekee yhteensä yhden kokonaisen.

Mietin, mitä tässä on oikein tapahtunut. Kohta alkaa valjeta. Vanhempani tulevat yhdessä opettaja Kuokkasen kanssa pelästyneenä katsomaan onnettomuuden uhria ja kertomaan yksityiskohtia. Ensimmäisenä kuitenkin Kuokkanen poistuu nenä valkoisena eteiseen istumaan. Herkkä mies. Ei kestä nähdä naapurin poikaa, jonka pää on turvoksissa ja auki kuin urheilijalla potkunyrkkeilykisan jälkeen. Lähellä oli, etten huonekaveria saanut.

– Kilometri ennen kirkonkylää se oli tapahtunut. Soliferistani, suomalaisesta laatutuotteesta oli
etuhaarukka pettänyt, ja minä olin lentänyt kuin ohjus alamäessä tien pintaan, viistänyt nenälläni ja ohimoillani kivikkoista tienpintaa.

Vakuutusyhtiön ja TVH:n kanssa asiaa yhdessä selvitettiin ja lopulta herrat löysivät molemmille sopivan korvausratkaisun. Vakuutusyhtiö korvaa aineelliset vahingot ja TVH hampaat. Istuin kymmeniä tunteja Töysässä hammaslääkärillä, ennen kuin hymyni palautui entiselleen. Mutta lopulta suussani oli kultaa. Suussani oli kaksi nastahammasta.

Pyhäsalmen aikaan nastahampaani alkoivat omituisesti irtoilla ja tippua. Aika teki tehtävänsä. Kerran iltasella kuljin naapureitteni kanssa koulun ison pihan poikki. Lunta oli satanut kymmenisen senttiä, ja satoi koko ajan lisää, kun se taas yhtä äkkiä tapahtui. Aivastin… ja silloin se lensi, nastahampaani lumeen.

– Ei me nyt sitä sieltä kaivella lumisateessa. Otan sen sitten tullessa pois.

Naapurini taivastelivat, mutta Palokärkeen oli kiire. Suu oli kuivunut ja tarvitsi kostuketta. Jonkun tunnin kuluttua pimeän tullen tuli kotiin paluun aika. Lumisade oli lakannut, mutta lunta oli tullut kaksin verroin lisää. Otin sisäisestä kompassistani lukemat ja kävelin kohti aivastuspaikkaani, pysähdyin, pistin käteni syvälle koskemattomaan lumihankeen ja siinä se oli, hammas, valmiina paikalleen pantavaksi. Pokka piti.

Koulussa oppilaat saivat kerran seurata itseoppineen hammasteknikon touhuja. Taas oli toinen hampaistani irronnut, enkä ollut saanut aikaa hammaslääkärille vasta kun seuraavalle päivälle. Siinä monen silmäparin katsellessa otin vaalean kuulakärkikynän, sahasin siitä hampaan kokoisen pätkän ja halkaisin sen. Aloin viilaamaan ja vuolemaan sitä sopivan kokoiseksi ja -näköiseksi. Tiesinhän jo unissanikin nastahampaani muodon, koska olin sitä niin useasti sormissani pyöritellyt ja tutkaillut. Kohta sovittelin sitä jo peilin edessä suuhuni.

– Hakekaas metallipuolelta iso ristihakkuinen viila!

Suu ammollaan viilasin terveeseen hampaaseeni pieniä teräviä uria, jotta muovinen kynänpalanen tarttuisi paremmin tyhjään väliin. Olin oikeassa. Nyt se pysyi.

– Töihin siitä, näytös on päättynyt!

Elämä irtoavan nastahampaan kanssa alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja haasteelliseksi. Saihan siitä viihdykettä yksi ja toinen. Oppilaitten edessä tunsin itseni sankariksi.

Eräänä vapunpäivän iltana se taas tapahtui. Hammas löytyi olutlasin pohjalta. Soitin oitis Kiirikin Ollille. Pahoittelin ajankohtaa.

– Eihän tässä mitään ihmeitä. Vappua vaan vastaanotetaan. Tule niin laitetaan hammas paikalleen.

Tilasin taksin ja taas mentiin. Ollilla oli samanlainen vappu kun minulla. Kostea, vaikka ulkona ei sadakaan. Kömmin tuoliin selälleni ja saan kohta tarvikkeita suuni täyteen. Olli tekee järjestelyjä, kokeilee hammasta suuhuni ja sivelee muhinutta liimaa hampaaseeni. Hän tunkee vihreälle Nortille vahvasti tuoksahtavat sormensa suuhuni, asettelee hammastani paikoilleen toinen silmä sirrillään ja jysäyttää sen voimalla paikalleen ja tuumaa:

– Siinä on ja pysyy.

Sormipari suussani yritän sanoa ymmärrettävästi:

– Oha ähhiä hois, he on hurinhäin!!!

Olli säpsähtää, ottaa pihdit ja saa hampaan vielä irti voimalla ja väellä. Otsaluussa asti värähtelee.
Tohtorini kääntää ammattitaidolla hampaan oikein päin ja iskee sen uudelleen suuhuni, nyt oikein päin, onnekseni. Otsa tuskanhiestä märkänä nousen tuolista. Palvelu on ilmaista ja hyvää.

Poistutaan yläkertaan nauttimaan vappua. Olli toistaa vielä rappusissa:

– Kultapuoli nielua kohti, kultapuoli nielua kohti. Näinhän se menee.

Toinen tyttäreni, Kaisapauliina näkee päivänvalon. On vuosi 1980. Moskovassa on kesäolympialaiset. Suomi saa kolme kultamitalia kisoista, joita Yhdysvallat ja Länsi-Saksa boikotoivat. Irakin presidentiksi valitaan ”Hirmusaddam” Hussein. Ruotsissa päätetään tehdä isosisko Victoriasta kruununperijä. Veli Carl-Philip jää hopealle.

Kaisan kanssa saman vuoden lapsia ovat tennistähtönen Venus Williams, nyrkkeilijä Eva Wahlström ja näyttelijä Jasper Pääkkönen.

Vuotta ennemmin olin aiheuttanut tavatonta kohinaa opettajainhuoneessa menemällä naimisiin nuoren lukiolaistytön kanssa. Koska en ole ennenkään antanut ympäröivien mielipiteitten vaikuttaa päätöksiini, en anna nytkään.. Jokainen meistä tekee omat valintamme, päivän parhaansa. Niin minäkin. Olen aina pyrkinyt tekemään vain onnistuneita valintoja. Elämässä onnistuminen on sitten taas ollut aivan toinen asia. Ei kukaan osaa, eikä edes pysty, edeltä käsin ennustamaan omia onnistumisiaan. Tuskin kukaan valitsee tietoisesti epäonnistumisen taivalta. Mielipiteensä saa toki jokainen minuakin sivusta seurannut esittää vapaasti. Sekään ei saa ohjata omaa valintaani. Pitää oman valintansa tehtyään toivoa ja odottaa vain parasta. Näin minäkin, nyt uuden elämänjakson tullen.

Eipä tiedä puutarhurikaan kylväessään, tuleeko onnistunut sato. Hän uskoo ja luottaa. Siksi uskaltaa kylvää. Tämä on minun kylvöni tänään. Tänään elämän kuvioni menevät näin. Jokaisen pitää saada elää. Jokaisen pitää saada mennä eteenpäin, minunkin. Suon sen itselleni. Sadonkorjuun aika tulee myöhemmin. Elämä vaihtui joka tapauksessa onneen – tietenkin.

Vaikka punatukkaisesta Kaisasta tuleekin silmäteräni, en itse osaa vieläkään arvostaa tarpeeksi lähellä olevia elämän tärkeitä perusasioita. Näen paremmin kauaksi kuin lähelle. Huomaan paremmin sivustan kuin kotikenttäni. Huomioin enemmän vieraita kuin omia. Kaikki muuttuu pian liian arkiseksi. Vuodet vierähtävät entiseen totuttuun tahtiin. Teen työtä vuorotta. Siihen antaa motiivin ulosottomies. Se taas vaatii vastapainoksi huvituksia, joihin olen aina, itsekkäänä ihmisenä, osannut panostaa yli muiden. Elämä menee kaikesta huolimatta pääsääntöisesti entistä paremmin ja paljon, paljon paremmin kuin aikoihin.

Asumme koulun pihaan opettajille varta vasten rakennetussa asuntolassa. Pidämme yhtä naapureitten ja opettajakollegojen kanssa. Käymme toisissamme. Saunomme. Miesten saunaillat muodostavat viikon kohokohdan. Silloin parannetaan maailmaa. Kohautan kerran ystäviäni tulemalla saunan ylälauteille talvipalttooseen puettuna ja karvalakki tiukasti leuan alle solmittuna. Olen tuntenut itseni flunssaiseksi, mutta en halua jäädä pois tälläkään kertaa yhteisestä hetkestämme. Vieressä istuva naapuri valittelee kuumuuden puutetta. Pistän käteni povitaskuun ja kaataa roiskautan löylyt Cabanaa tulikuumalle kiukaalle. Tulenlieskat roihahtavat lähes kattoon, tussahtavat ja samassa sammuvat. Huomaan olevani kohta ypöyksin lauteilla yllättävän mojovine ja aromirikkaine hajuineen ja hohdokkaine löylyineen. Kurkistamme ovesta, karvalakki ja minä ja poistumme tyylikkäästi pukuhuoneen puolelle. Ovenraosta sanon höyryävä talvipalttoo hulmuten saunakavereilleni:

– Olipas pirtelöt

TAITEEN KULKUKAUPPIAAT

Suomen suurin taitelija, Korhonen, sama mies, joka asui nuhraantuneessa teltassaan Rauman seminaarin harjoituskoulun ulkokatoksessa samaan aikaan, kun itse asustin kattoikkunallisessa, sivuikkunat kukkasin verhoin koristetulla luxus-Volkkarissani. Matti muistaa ja kertoo, että oli ollut sydänjuuriaan myöden kateellinen tapaani asua. Mies parka.

Vajaan kymmenen vuoden päästä, sitten Rauman kesäkurssin, tiemme kohtaavat Pyhäjärven opettajanasuntolan pihamaalla.. Asumme aluksi samassa talossa. Harrastuksiimme kuuluu läpimain samaa. Ei kuitenkaan mieskuoroa, rullaluistelua eikä painia.

Korhosesta tulee lähin ystäväni ja työtoverini. Yhteistyö on alusta alkaen täysin saumatonta. Lämpimällä ja isolla sydämellä varustettu kaverini osaa auttaa, osaa lohduttaa ja osaa tukea. Ei koskaan sano pahaa sanaa. Jättää lähtemättömän jälkensä elämääni. Itseironian opettaja. Elämisen ja nauttimisen virtuoosi. Kulinaristi isolla koolla. Ahkerin tuntemani taiteilija.

On se ihme, oli sitten idässä tai lännessä, kaikilla kavereillani on samat harrastukset kuin minulla. Istumme aina parantamassa maailmaa. Filosofisesti suuntautuneita kun olemme. Pöytäseuraamme hakeutuvat usein paikkakunnan kaikki nuoreläkeläiset, imbesillit ja intelligentit.

Matti oli useamman vuoden ajan kierrellyt esittelemässä töitään Etelä-Suomessa ja on nyt kaveria vailla. Innostun ja lähden mukaan. Kaksin aina kaunihimpi. Aloitetaan Pyhäsalmen ja Helsingin väliset edestakaiset matkat. Tehdään yhdessä satoja yhteisiä yrityskäyntejä. Kannetaan tuhansia kiloja tauluja. Matkustuspäiviä kertyy vuosittain reilusti toista sataa, kun kolutaan Suomea ristiin rastiin. Ajokilometrejä kasaantuu satojatuhansia: Ahvenanmaalta Kuhmoon ja Joensuuhun, Hangosta Haaparantaan ja Kiirunaan.

Nousemme harvakseltaan, pääkaupungin loppumattomalta tuntuvia, kohoavia ja kuluneita kaakelirappusia taulupinot vatsan päällä. On hienoja johtajia vastassa, on vielä hienompia johtajien sihteereitä, mutta kaikki paremmin pukeutuneita kuin me.

Helsingin firmojen ahtaat takapihat tulevat tutuksi. Hissit ja hissien vierusportaat käyvät ahtaiksi suurten taulukantamusten kanssa. Sakkolaput koristavat tuulilasia milloin missäkin päin Helsingin keskustan kävelykatuja. Kielletty ajosuunta tarkoittaa vain paikkakunnalla työkseen asuvia, ei meitä maalaisia. Invalidipaikat ovat usein tyhjillään ja ne ovat aivan kuin meitä varten. Auto aina lähelle pääovea – kaikkialla – maksoi mitä maksoi.

Yövymme hotelleissa ja mitä oudoimmissa matkustajakodeissa. Joskus äveriäästi, joskus lähes rahattomana. Useimmiten kaadumme kuitenkin hikisenä ja täysin väsähtäneenä, puhtaitten lakanoitten väliin, uneksien paremmasta huomisesta.

Haisemme kuin skunkit päivän myyntiretken jälkeen. Matti oli kertonut minulle Pyhäsalmesta lähtiessämme, että tänään joudutaan pääkaupungissa kantamaan taulut portaita pitkin Paperitalon ylimpään kerrokseen. Hissi on kuuleman mukaan siellä rikki. Tämä tarkoituksellisesti saadakseen naruttaa minua, tyhmempäänsä.

Saavuttuamme Eteläsataman vieressä olevan talon katukivetykselle, puramme siihen taululastimme ja siitä sitten siirtelemme ne kaikki, lähes sata lasitettua teostamme eteiseen hissin viereen. Matilla on koko ajan kantaessaan virne suupielessä. Viimeisiä tauluja hakiessamme, hissin oven viereen oli ilmestynyt lappu: ”Hissiä huolletaan, ei käytössä”. Hyytyi hymy, hyytyi virne. Vain katse toisiimme riitti. Kohteenamme oli viides kerros sylit täynnä tauluja.

Kaksikymmentä rappusta ja tasanne, kaksikymmentä rappusta ja tasanne, kaksikymmentä rappusta ja tasanne… Kuusi kertaa sama reissu. Se tekee yhteensä tuhat kaksisataa rappusta ylöspäin ja aivan saman määrän alaspäin ja tasanteet päälle. Ei naurata yhtään. Viimeisillä voimillamme asettelemme taulumme kokoushuoneeseen. En uskalla pätkääkään viisastella ystäväni ennustustaidoilla. Lopulta Chanelvitoselle tuoksuva sihteeri liituraitaisessa jakkupuvussaan ja mustissa korkeakorkoisissa kengissään tulee ja sanoo:

– Toimitusjohtaja ei olekaan tänään paikalla. Emme tee nyt hankintoja. Kiitos käynnistä.

Hotelli Aurora saa paria tuntia myöhemmin kaksi ”työn raskaan raatajaa” vieraakseen. Hiljaiset, uupuneet maalaispojat ohjataan viidenteen kerrokseen, nyt hissillä, käsivarsilla painavat vain kevyet vaihtovaatteet.

Korhonen, Suomen suurin taiteilija, käy suihkussa. Pysähtyy tullessaan eteiseen ison peilin eteen, keimailee ja keikistelee kuvalleen, vääntelehtien katselee suurta hyllyvää ruhoaan edestä ja takaa, hymyilee onnellisena, sanoo:

– On se Jumala huumorintajuinen. On luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Heko…heko…

Kun tulen itse suihkusta huomaan, että ystävältäni on taju kankaalla. Kuorsaa kuin vanha Zetori.

Kun otan oman paikkani puhtaitten lakanoitten välistä, korvissani alkaa soida:

”Päivän työt on päättyneet, mä pääsen lepohon…”

Aamun tullen lähdemme ajelemaan turvaisaan kotimaakuntaan pois meitä sorsivasta kivikaupungista. Ihmettelen taulukauppiasystäväni kiertosuuntaa kohti nelostietä. Olisihan minun pitänyt muistaa. Tämähän on tutuksi tullut kiertotie Lahden tielle, mutkan kautta kylläkin. Korhonen ajaa auton meren rannan parkkiin, lähelle Hotelli Palacea, nousee hitaasti, mutta varmasti autosta, astelee rintatasku täynnä kahisevaa suurista ovista sisään kohti ruoan kehtoa, Kauppahallia. Menen perässä mielenkiinnosta. Ostan omat sämpyläni, limpparin ja jonkun siivun kalkkunaa. Poistun autoon ja jään odottamaan Korhosta, joka jää Kokki Kolmosen kanssa hieromaan kauppaa. Puolen tunnin päästä toverini tulee takaisin kantaen täysinäisiä kauppakassejaan. Näkyy ostaneen koko Kauppahallin kylmäsavustetun lihavaraston. On siinä pojalla taas mitä syödä. Hymyilee onnellisena kuin lapsi, jolla on karkkipäivä. Hymyää parran takaa:

– Vähän suolapalaa illaksi.

Olimme pitämässä näyttelyä Oulun Urheilutalolla. Näyttelyämme tuli katsomaan eräs ehtoopuolen äiti alle parikymppisen poikansa kanssa. Heitä siinä ihmetellen tuijotin. Hymyilytti heidän ”stailinsa”, joka ei oikein passannut yhteen, ”ookko nä oulusta” kuultiin kanssa. Poika kävellä kopsutteli takakenossa korkeakorkoisilla koristelluilla piikkinokkakengillään, puserossa heilui kilometri erilaisia nauhoja, kilokaupalla niittejä niin taskunsuissa kuin puseron helmoissakin. Tukka keskeltä pystyssä, vahattu ja värikkääksi koristeltu kuin talitiaisella pakkasaamuna. Erotuksena kuitenkin se, että talitiainen ei ole koskaan edes pihlajanmarjoista näin paljon mömmöissä. Äiti, talitiaisen emo, omalla persoonallisella tavalla maalailtu hänkin, tuli pientä sivuluisua minua kohti ja kysyi ujostelematta:

– Tuo minun poikani osaa piirtää ja maalata. Sanopa sinä minulle, kuinka hänestä tulisi oikea taiteilija?

Huokaisen, mykistyn ja käperryn itseeni. Vai taiteilijaksi. Ajattelen ensimmäiseksi, että vie hyvä äiti tuo poikasi ensin vaatekauppaan ja tee siitä muutenkin ihmisemmän näköinen. Katson samalla poikaa, joka kulkee puolijuosten taululta toiselle, katsoo sekunnin joka toista teosta nokka pystyssä. Aistin, kuinka hän arvostelee työmme ja vetää omat johtopäätöksensä. Pistää meidät alimpaan kastiin kuvantekijöiden joukossa.

– Vaikea kysymys…Taiteilijaksi ei tulla. Taiteilijaksi synnytään.

Äiti ja sen poika pysähtyvät, huojuvat katsahtaessaan toisiaan ja lähtevät mitään sanomatta pois. Eivät edes kiitä minua pitkään harkitusta vastauksesta.

– Olisiko sittenkin pitänyt kertoa totuus?

Elettiin vuotta 1985. Korhonen oli vuosi sitten täyttänyt neljäkymmentä ja minä saavuttaisin saman iän noin vuoden kuluttua. Ystäväni oli kuullut paremmiltaan, että olisi sangen tarpeellista suomalaisen miehen käydä perusteellisessa lääkärintarkastuksessa noilla ikävuosilla. Itse olin jo pitkin miehuusvuosiani napannut pari tabua joka päivä sydämeni extra-lyöntien tasaannuttamiseen. Terveyskeskus oli tullut tutuksi myös maksa-arvojen jatkuvana tutkimuspaikkana. Parhaillaan maksani lukemat olivat lähes kymmenkertaiset toivotusta määrästä. Olisi pitänyt muuttaa koko elämäntyyli toisenlaiseksi, jotta luvut olisivat laskeneet suositusten tasolle. Ei maksanut vaivaa.

Parhaat arvot olivat läpi elämäni olleet veren paksuudessa, ja oikein huippuhyvät, pitkälti yli ylärajan. Se taas tarkoittaa sitä, että vereni ei ole soppaa vaan kiisseliä. Se on kuulemma pahasta. Onhan siinä se hyvä puoli, jos sattuu joku pistämään puukolla, ei tyhjene pienestä reiästä. Täytyy pistovälinettä yrittää pyöräyttää ja jo ehtii pakoon.

Käytiin Korhosen kanssa verikokeissa. Tuttu laboratoriohoitaja omalta oveltani, paikallinen jehova, valutti monta tuubia punaista, hyvännäköistä, hyvin juoksevaa verta. Luulin, että se herahtaisi välittömästi putkilossa. Korhonen kertoi minulle totuuden:

– Eihän se bensakaan jäädy pakkasella, kun siinä on tarpeeksi spriitä joukossa.

Kuvattiin keuhkot, sydän ja maksa, edestä ja takaa.

– Ole hyvä ja makaa. Hengittämättä, kiitos.

Vaikea se oli olla hengittämättä, kun minunkin päiväannokseen oli kuulunut jo vuosia vähintään kaksi askillista mentolin makuista Marlboroa. Tahti vain tuntui lisääntyvän. Korhosella ei ollut niitä huolia, koska hän ei ollut polttanut kuin lapsena, Maaseudun Tulevaisuuteen käärittyä piipputupakkaa. Oli saanut kerralla tarpeekseen.

Molempia meitä katsottuaan käskettiin meidät puntariin. Painoin 105 kg. Kun Korhosen vuoro tuli, nauroi hän ilkikurisesti ja kertoi:

– Viime vuoden aikana olen rikkonut Haapaselta Tippa Rellun etuistuimen, kaasujalalla varustetun toimistotuolin ja viimeiseksi keittiöpuntarin. Jatketaanko? Keskoset punnitaan kotona, minut VR:n tavaravaa´alla. Painoni on kaksi täyttä sataa.

Parin viikon päästä meidän oli määrä mennä kuuntelemaan tuloksia. Saatiin vain yksi aika, meille sopivalle päivälle. Paikkakunnan vielä sairaammat parikymppiset työtä vieroksuvat eläkeläispojat olivat ensisijalla pusikkonuhansa takia. Viettivät päivät pitkät Osuuspankin takana pitkässä ajamattomassa ruohikossa. Mutta aika se on yksikin aika. Korhonen päätti ottaa omalle vastaanottoajalle minutkin mukaan. Oltiinhan me naapureita ja hyviä kavereita, vielä aivan samoilla asioilla.

Tohtori Winblad, lempinimeltään ”Vimppa”, joidenkin suussa ”Vinland”, ottaa meidät vastaan valkoisissaan. Hämmennyksissään kyseli:

– Kumpi ensin?

– Molemmat yhdessä. Ei meillä ole salaisuuksia.

Istutaan, Korhonen tuolille, minä kotoisasti tutkimussängyn reunalle. Dementiakokeiluistaan tohtoriksi väittelevä alkaa tutkia papereitamme hieman hämmennyksissään. Mutisee harmaanpuhuvaan partaansa jotakin ja sanoo:

– Haapanen ensin. Otapa paita pois ja sitten Korhonen. Sama sinulle.

Siinä me kaksi, keskivartalon kehonrakentajat, pitäjän komeimmat gotleetit, istutaan kuin sotaväkeen pyrkijät.

– Hengitetäänpäs syvään.

Minulta alkaa mennä taas taju. Aina sama juttu näissä hengitysharjoituksissa. Lääkärit ovat kaikki sadisteja. Yrittävät pyörryttää potilaan. Onneksi apu olisi lähellä.

– Saa laittaa paidat päälle.

– Haapasen kokeen tulokset ovat lähes samanlaiset, kuin puoli vuotta sitten. Edelleen huolestuttavat. Jatketaan puolivuosittaista kontrollia. Painoasi voisit pudottaa, elämäntapojasi muuttaa, syöntiäsi monipuolistaa. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvää. Hemoglobiini on parempi kuin hyvä.

Korhosen papereita lääkäri tutkii ja pyörittelee pitkään. Katsoo ulos, katsoo papereihin, katsoo meihin kumpaiseenkin, vielä kerran papereihin ja pistää kätensä suun eteen ja mumisee taas:

– Korhosella näyttää kaikki olevan hyvin, paitsi että painoa on hieman liikaa.

Astelemme rauhallisesti käytävää pitkin ulos. Nyökytämme päitämme sairaalan odotushuoneessa ja käytävällä jokaiselle. Meidät tuntee lähes kaikki, ainakin Korhosen, Pyhäjärven suosituimmaksi kahdesti äänestetyn persoonan. Ulospäästyämme Matti kajauttaa ilmoille tutun ja hersyvän naurunsa ja sanoo:

– Vain hieman ylipainoa. Hah…hah…

Taulukaupalla Helsingissä ollessamme meille soitetaan seuraavan päivän taide- esittelypaikasta ja perutaan tapaaminen yhteensattumien vuoksi. Näin meille jää kotiinpaluuseen vuorokausi ylimääräistä aikaa. Matilla on idea:

– Lähdetään shoppailemaan. Mennään satamaan, tilataan liput, astutaan laivaan ja lähdetään merille. Tukholman lähistöllä on Ruotsin Armeijan ylijäämävarasto, hyvä ja kohtuullisen edullinen kauppa. Matkustaminen avartaa!

Sopii minulle. Korhonen on opettanut minuakin pitämään passin ja tarvittavat paperit aina mukana, jotta voidaan suuren kaupan jälkeen lähteä vaikka Timbuktuun. Tälläkin kertaa ne ovat matkassa, varmuudeksi.

Saamme hytin pohjakerroksesta, akselin ja siipirattaan vierestä. Tiedämme kokemuksesta, että potkuri pitää hillitöntä ääntä läpi yön. Sviittimme kuitenkin kelpaa meille. Olemmehan joutuneet nukkumaan paljon pahemmissakin paikoissa.

Joku vuosi sitten yövyttiin Tikkurilan sivukadulla, pienessä yömajan huonepahasessa, joka oli juuri ja juuri kahden sängyn kokoinen. Oli pureva pakkasyö. Nukuin ikkunan puolella, josta veti niin, että viikset olivat hengittäessä hilseisessä huurussa. Sänkyjemme väliin oli tuotu pitkä lisäpatteri, joka kuumotti tulisena takamusta niin, että pelkäsin koko yön saavani palovammoja. Hätä keinot keksii. Sopivin välein kun yöllä kääntyili, piti se sekä edustan, sekä takamustan sopivan lämpöisenä.

Laivalla menemme ensimmäiseksi tapamme mukaan jonottamaan tunnin päästä aukeavaa ravintolaa, jossa on seisovan pöydän tuhannet herkut. Kun ravintola avataan, olemme ensimmäiset jonossa, ennen kuin pääsemme sisään. Pöytä kutsuu. On sammenmätiä, mustekalaa, lohta savustettuna, lohta graavisuolattuna, lohta loimutettuna, silliä sinapissa, silliä omassa liemessään, silliä tomaattisoseessa, rintafileetä, kinkkua siivuina, kinkkua palana, pikkuisia lihapalleroita ja pöydällinen jälkiruokaherkkuja…

– Älä ota perunaa. Sitä saa kotonakin.

Ruokailemme kuin kuninkaat. Itse tulen kylläiseksi kahdesta lautasannoksesta, valikoiden edellä mainituista herkuista määrällisesti eniten lihapalleroita. Korhonen ei sekoita ruokalajeja. Kutakin lautasellinen. Herkuttelijana tietää, mikä on herrojen herkku ja kutittaa niitä herrojen makuhermoja. Tänään hän tekee uuden ennätyksen, seitsemäs lautanen, nyt pelkästään mustekalaa. Olen ylpeä kaveristani.

Lähden pois tyytyväisenä huoneeseen, akselihuoneen viereen. Asetun huilailemaan hetkeksi, vatsa eineestä lämpimänä. Korhonen kolistelee sisään. On käynyt ostoksilla, koska kuulen kassien kilinää. Avaa oven ja nauraa. Hekottelee hytkyen. Lopulta pinnistää itsensä naurusta ja kertoo:

– Kävelin tuolla aulassa kassieni kanssa ja kaksi hienoa suomenruotsalaista fröökynää tuli minua vastaan. He pysähtyivät heti mentyäni. Kuulin toisen heistä kuiskaavan: ”Katso kuinka lihava mies.” Kerrankin minulla välähti. Pysähdyin itsekin, katsoin heitä ja sanoin: ”Mutta hyvä kuulonen!” Olisitpa nähnyt heidän sveamaiset ilmeensä.

Nauru jatkuu pitkään. Heko, heko. Iltamyöhällä menemme vielä ottamaan tavanomaiset unimyssyt yökerhoon. Ajattelemme, että kerrankin saamme hengähtää ja olla rauhassa. Ei ole tuttavia, eikä tuttavien tuttaviakaan mailla ei halmeilla. Hyvä, jos saadaan edes kunnolla istuttua, kun naapuripöydästä kuuluu äänekkäästi:

– Kato Korhonen. Mitäs mies. Me ollaan täällä, Kainuun maataloustuottajien väkeä, virkistysmatkalla. Tuolla istuu muitakin akkasi sukulaisia.

– Hei! Tulkaas tervehtimään Korhosta!

Siinä meni sen illan yksityisyys. Ilta meni tuottajien kanssa, tällä kertaa. Oltiin niin kainuulaista, niin kainuulaista. Maataloustuottajia melkein loppuillasta mekin.

Aamun tullen rantaudutaan. Ajetaan satamasta taksilla Upsalaan ja vähän ohikin, josta löydämme matkakohteemme. Putiikki aukeaa vasta kahden tunnin päästä, joten teemme olomme mukavaksi. Lähimaastosta löydämme aamuauringon lämmittävät suuret kivet. Asetumme piknikille. Nautimme aamukasteesta ja linnunlaulusta.

Ovet avautuvat. Matti tarvitsee uudet kengät. Entisistä näkyy varvas. Näyttää niin kuin hän olisi haaveillut maihinnousukengistä jo Kuhmon oppikoulussa Normandian maihinnoususta kuullessaan. Kengät löytyvät. Korhonen sitoo ne jalkoihinsa vajaassa vartissa, kokeilee ja makustelee, kävelee kaupan käytävällä nilkat jäykkänä. Tulee tinasotilas mieleen.

Kenkiä en sen koommin ole nähnyt, enkä niistä mitään kuulut. Taisi niillä kävellessä käytöskin mennä jäykäksi.

Tuhdit taiteilijat Turkansaaressa. Meidät, Korhosen ja minut, on kutsuttu viikonlopuksi Utsjoelle ystävämme Arskan kotimaisemiin. Mennessä pystytämme pika pikaa Oulun Turkansaaren ulkomuseoon sopimamme yhteisnäyttelyn.

Meininki on rento. Onhan loma Lappiin alkamassa. Se on vain näyttelyä vailla. Joudumme kantamaan painavat taulumme toista sataa metriä autoltamme määränpäähän. Perille ei ole tietä. jos tämän olisimme tienneet, olisimme tilanneet kantajat. Hikisenä, mutta onnellisena ripustamme mielemme mukaisesti, vanhalla tottumuksella työt isoon pirttiin. Työt makaavat onnistuneesti vanhan historiallinen museon tuvan seinillä. Museon alue on ollut 1400-luvulta tärkeä paikallinen kauppa- ja kalastuspaikka.

Työn tehtyämme vilvoittelemme kuistin rappusilla ja odotamme lehdistöä paikalle. Siihen tulee talon pehtoori, museon johtaja. Menemme esittelemään hänelle mielestämme onnistunutta ja hyvännäköistä näyttelyämme. Vanha mies kauhistuu jo rappusilla.

– Pojat! Nyt tämä ei sovi alkuunkaan. Ei täällä koskaan ole tällä lailla ripustettu. Teillähän on useampi työ päällekkäin. Ei, ei, ei. Ottakaapas kaikki alusta. Perinteisellä tavalla!

Yritämme puolustella tekosiamme kertomalla, että ollaan sitä oltu ennenkin pappia kyydissä. Monet kymmenet näyttelyt on ripustettu, eikä ole kukaan koskaan perään huudellut. Talon intendentti ei peräänny tuumaakaan omasta käsityksestään. Tekee kiireisenä miehenä lähtöä ja sanoo poistuvansa hetkeksi ja tulevansa tarkastelemaan kohta uudelleen tekosiamme. Sakeaan partaansa noituva Korhonen lausahtaa suu mutrussa:

– Se perinteestä.

Sanaakaan sanomatta katsahdamme toisiimme ja otamme rauhallisesti yksitellen kaikki taulut hirsiseiniltä pois. Kannamme ne nippu nipulta takaisin pientä polkua pitkin kauaksi toiselle puolelle jokea, automme takakonttiin. Harmittaa vietävästi. Mikä työ ja mikä vaiva. Viedessäni viimeistä taulukasaa vatsani päällä tulee pehtoori nurkan takaa. Ilmiselvästi ihmettelee tempaustamme. Käännähtää äkisti ja piipahtaa pirtissä ja tulee jo samassa takaisin. Olemme kaukana, mutta ei vielä äänen kuulumattomissa. Huutaa käheällä ja värisevällä vanhalla äänellään:

– Tuokaa ne takaisin. Saatte laittaa aivan niin kuin haluatte.

Korhosella leikkaa heti. Hän vastaa huutoon:

– Jos tuut hakemaa! Me ei näitä enää edestakaisin hyppyytetä.

Meitä alkaa naurattaa, kun joukko museon henkilökuntaa astelee pitkin joen pientaretta kohti tuhteja taiteilijoita. Jokainen hakija ottaa taulun kaksi. Ei aikaakaan, kun kaikki on kannettu takaisin. Pian ne on ripustettu itse lyömiimme nauloihin. Samalla tavalla. Samaan järjestykseen. Pehtoori jupisee vielä talonväelle:

– Kyllä te vielä kuulette, ettei tämä ole oikea ripustus.
Pysähdymme paikallemme ja teemme molemmat pienen käsiliikkeen lähimpänä olevia tauluja kohti ikään kuin ottaaksemme ne pois. Silmänräpäyksessä Rimpeläinen sanoo:

– Ei, älkää ottako enää pois. Hyvä näin.

Sanomalehtiväki käy, ja me jatkamme matkaamme kohti Lapin syyskesän maisemaa. Parin päivän päästä saamme Pohjois-Suomessa ilmestyvän lehden, Pohjolan työn, käsiimme ja onnellisena tavaamme siitä:

– Tuhdit taiteilijat Turkansaaressa. Kaksi tuhtia taiteilijasmiestä istuu Turkansaaren kahvituvan penkillä, heittää hervotonta huulta ja nauraa niin, että pitkä penkki hytkyy. Kiire on pantu hetkeksi syrjään ja kokonaista kolme päivää kestävä stressimatka Utsjoelle on edessä. Juuri on saatu pystytettyä elokuun taidenäyttely ”istumaan” hienosti Turkansaaren hirsiseinille. Passaa siis nauraa ja heittää herjaa vaikka omalle tai toinen toisensa ulkomuodolla. Sillä näiden poikien yhteispaino likentelee mieluimmin kolmosella kuin kakkosella alkavaa lukua, eikä tässä massiivisuudessa ole mitään moitittavaa. Molemmat Pyhäjärven taiteilijat ovat tehneet kovasti koko kesän töitä. Nyt, kun näyttely on pystyssä, mieli on iloinen olo rento. Pohjoisen matkallakaan ei itseä taatusti rasiteta, ei ainakaan lenkkeilemällä eikä kalastelemalla.

Saman päivän Kaleva jatkaa samoilla linjoilla:

– Turkansaaren näyttelykesä ansaitsee kiitoksen. Taso on viime vuosina noussut. Nähdyt näyttelyt ovat, kaikenlisäksi, hyvin sopineet museon miljööseen.

Ei pitäisi olla vahingoniloinen, mutta minkäs itsellesi voit. Voitto tuli kotiin. Eipä lehdessä paljon muuta sitten kehuttukaan, kuin omaperäistä ripustustamme. Se on meidän erikoisuutemme. Se on lajimme. Sen me osaamme, vaatimattomasti, omalla perinnäistavallamme.

Naurut kajahtavat pohjoisen torpan honkaisilla hirsirappusilla. Lapinkaiku jossain kaukana kertoo samaa. Sitäkin naurattaa. Utsjoki virtaa kylmänä aivan edessämme. Aurinko laskee. Ilma ympärillämme on raikasta. Lauhkea tuuli pieksee varovasti kitukasvuisia pihapuita. Makkara tirisee nuotiossa. Stressiloman ensimmäinen ilta, ja miehet hiljenevät.

HETKELLISTÄ HYVÄÄ

Etsikkoaikani alkaa Harjutiellä kaiken arjen keskellä. Istutan Terijoen salavia ostamamme omakotitalon viereen autotallin sivustalle. Talon taakse pengon kivikkoisen nelostien varrelta viisikymmentä kuusentainta. Kaivan kaikille laiskuuttani liian pienet kuopat. Kaikki puutarhalajitelmani ovat huonokasvuisen tuntuisia, muotopuolia känkkäröitä. Mitähän niistäkin isona tulee?

Uuden uutukaisella, ensimmäisellä omalla lapiollani, täytän kivillä ja hiekalla edellisen omistajan, keskelle pihaa tekemän, uima-altaan näköisen erikoisuuden. Lasken siinä kelluvien kastematojen määräksi pitkälti toista sataa. Varmistan sen, etteivät altaaseen huku omat eivätkä naapurin lapset. Varmistan myös sen, etteivät siinä enää ui madot, eikä varsinkaan lapset. Koko hökötys on saastainen iljetys, mutta ei enää kauan. Mullan alle!

Etupihalta siirrän kuution liuskekiveä takapihan ojiin ja siirrän tilalle satoja kottikärryllisiä multaa kukkapenkkiä varten. Kaivan traktorikuormallisen kuivuneita, sairaannäköisiä, homehtuneita, mustaviinimarjapensaita irti maasta. Raastaessani niitä, osa niiden juurakoista repii naapurin puolelta ainakin aarin hyväkasvuista nurmikkoa.

Saksin etupihan liian korkeaksi kasvaneen kuusiaidan metriä matalammaksi. Levitän nuppiperäkärryllisen uutta sepelikiveä pihatielle. Siirrän pihassa kasvavat pensaat ristiin rastiin toistensa paikalle, täysin oman ajatukseni ja päätäntävaltani mukaan. Epämiellyttävät hommat pitää tehdä joutuin pois. Tässä vaiheessa en onneksi vielä tiedä, että tulen tekemään tämän kaiken intohimoisesti pari kertaa kolmen seuraavan vuoden aikana, keväin syksyin. Minusta tulee harmaantuessani pyhäjärvinen puskien siirtelijä, pensashortonomi, paras laatuaan.

Väsyneenä, mutta onnellisena, ruumiini höyrytessä kivusta ja särystä, mustien kesäpilvien noustessa Ollikaisten nurkan takaa näkösälle, astun takaterassille ja siitä suoraan kotisaunan suihkuun. Silmäni harhaillessa pitkin ja poikin, eteeni tulee aivan kuin talon korjauskartta. Kaikkihan täällä pitäisi uusia. Voi, mitä keski-ikäiset opettajan silmäni saunaosastollani näkevätkään:

Suihkuhuoneen rikkinäisen, irtileikkaantuneen muovitapetin alta irvistävät lastulevypalaset, homeiset vettä tihuuttavat, ruosteiset patteriliitokset, rikkinäinen suihkuletku, likainen ja repaleinen saunan ovi, joka ei ole vatupassissa, kupliva maali lattiapinnoissa. Pukuhuoneen penkki on hajoamaisillaan, mutta kaikki tämä näkyy vasta pesutiloista. Voihan elämän kevät! Kiitokset murtomäkisille. Sitä saimme, mitä halusimme. Väsyttää jo alkuunsa.

Niin kului yksi kesäkuun aamupäivistä, kesäkuun kahdeskymmenes, vuonna 1984. Nelivuotias Kaisa istuu keittiön pöydällä, katselee ulos ja lauleskelee:

– Lunta sattaa, lunta sattaa, taitaa tulla kesä…

Totta, on kesäkuu, ennen juhannusta, ja lunta tulee pihaan. Vihreä nurmikko saa parisenttisen, untuvanvalkoisen harson. Samoin perunapenkki. Pihalla peittyy vihreä Sopu-teltta. Pyykkiteline on kohta kuin jouluinen puu. Pääskyset räpyttelevät vimmatusti siipiään lentäessään ikkunamme takana viillättäen läheltä perunapenkin vakoja. Näin niiden jälkeen maahan jää tyhjä ja lumeton juova. Aivan kuin lumiaura olisi kiitänyt ohi. Tilanne jäljittelee Kauhavan juhannusjuhlien lentonäytöstä. Että osaa olla suomalainen kesä kaunis.

Elämä on kaunista, jos sen oikein oivaltaisi. Osaisinpa minäkin katsella sitä lapsen silmin. Soittelut Pokelalle, uskovaiselle ihmemiehelle, siivittävät koko tulevan kesän palaset yhteen. Se on kuin punainen lanka kaiken touhottamisen ja menon keskellä. Kun pieneksi hetkeksi pysähtyy, mieli liikuttuu. Pitää olla varmuudeksi liikkuvassa liikkeessä. Mutta minkäs voit, jos on hätä vähän kaikesta. Avioliitosta, lapsista ja itsestäni. Jumalan myllyt pyörivät. Taivaasta heitetty siemen heitetään sisälleni, mutta senkin on vielä kuoltava kerran, jos toisenkin, jotta se saisi alkaa kasvunsa. Siinä on taivaasta annetun elämänkasvun totuus.

Mielessä pyörii kuitenkin maanläheiset työt. On meneillään opettajien ja lasten pitkääkin pitempi kesäloma. Olen rakentanut autotalliin työtilat mainostoimistolleni, neljännelle toimelleni. Olen leikannut siellä tarroja mainostauluihin satamäärin. Olen maalannut isoja taustalevyjä valkoisiksi. Pitäisi käydä tekemässä kylällä kaksi näyteikkunaa. Pitäisi teipata ja maalata Seurajuomien kolme kuorma-autoa. Pitäisi ostaa maalia. Pitäisi ostaa teippiä. pitäisi, pitäisi ja pitäisi!

Kesä tuli, oli ja meni. Kaikki tuli tehdyksi. Tallissa ja tallin ulkopuolella. Puutarha muuttui edukseen. Kaikki pensaitten ja puitten taimet istutettiin varmuuden vuoksi uudelleen, kahteen kertaan. Sepeliä leviteltiin vielä toinen nupillinen. Takapihalle nousi komeat rivit perunanvarsia, porkkanoita ja sipulia. Leikkimökki siivottiin ja puunattiin. Talon räystäänaluset ja vesirännit, terassit, edessä ja takana maalattiin. Terassille tehtiin uudet kaiteet. Uusi ulko-ovi ja olohuoneen iso ikkuna teetettiin. Kulkuaukko puhkaistiin sisätiloista autotalliin. Olohuoneen takaseinän ikkuna tukittiin ja koko seinän peittävä paneeli naulattiin päälle. WC:stä poistettiin päätä huimaava mustavalkoraidallinen kovalevy ja seinät maalattiin rauhallisen ruskeaksi. Kaikki hanat huoneistossa uusittiin. Kaikki keittiön kaapinovet vaihdettiin. Kaikki lattiat hiottiin ja lakattiin. Valaisimia ja pistorasioita lisättiin riittämiin ympäri taloa. Eli kesän aikana korjattiin taloa vain kahdesta paikasta: sisältä ja ulkoa.

Lapset viihtyvät kanssani autotallissa, joka on nyt mainostoimisto, akvarellientekopaja ja kehystyshuone. Paljon vietämme siellä yhteisiä mieleenpainuvia hetkiä. Lapsista on mitä parhain apu leikellessä satoja ja satoja teippikirjaimia moniin mainostauluihin ja liikkeitten ikkunoihin. Valmiiksi leikatusta muovikirjaimesta kymmenpennisen kun saavat, kertyy siitä illassa heille melkoinen tienesti. Näin sorrun minäkin lapsityövoiman käyttöön. Omatuntoni ei siitä koskaan minua kuitenkaan syytellyt, vaikka näistä alkaen Lieksan lapseni rupesivat käyttämään kesälomastaan työleiri-nimeä. Se on käytössä, edelleen, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Edelleen se on mitä totisinta totta.

Silloin, kun olin ilman lasteni seuraa, oli sadoilla kirkkailla wateilla valaistu autotalli se paikka minulle, jossa usein yksikseni suunnittelin aamuauringon nousuun asti mitä erilaisimpia ja ihmeellisimpiä tilaustöitä kylän pikku yrityksille. Havahduin usein tuijottelemasta yksikseni vain irvisteleviä huoneen nurkkia ja kaikkea sitä turhaakin turhempaa tavaranpaljoutta, jota hyllyt ja pöydät notkuivat. Kaikkea sitä tarvitsin ympärilleni, jotta asiakkaani voisivat kummastella mainoshommissa tarvittavia kapistuksia. Arvostuksen saamiseksi on osattava pelata.

Monesti pienessä päässäni vihelsi yksinkertainen ja alavireinen syyttävä ujellus. Hukatut vuodet, hukatut hetket, hukatut onnet. Ne minä huuhtelin alas halvimmalla mahdollisella punaviinilitkulla. Kyytipoika ei ollut kaksista, mutta ei ollut kaksinen tunne huuhtelijallakaan. Näin autotallista tuli oma pakopaikkani. Pakopaikka todellisuudesta ja kaikesta siitä minulle niin lähellä olleesta hyvästä, mikä olisi löytynyt paremmin tallin pariovien toiselta puolelta.

Ajasta parikymmentä vuotta eteenpäin, sain kirjeen verran kauniita sanoja menneestä entiseltä naapurin pikku-Lauralta. Laura ja oma Kaisa-tyttöni syntyivät samana vuonna, asuivat samaa rappua, kulkivat samaa koulumatkaa, harrastivat yhdessä, kasvoivat yhdessä. Ystävystyivät. Kirjeellään Laura saa vanhan naapurinsedän silmäkulmiin kyynelvirran. Parinkymmenen vuoden jälkeen kirjoitetut sanat antavat omasta mielestäni täysin hukatuista vuosistani jotain sellaista, jota en silloin omin silmin kyennyt elämästäni itse näkemään. Olen lukenut Lauran muistelman moneen kertaan, koska kerta kerran jälkeen se tekee vain hyvää. Se on kuin voidetta haavoihini.

Naapurin Pikku-Lauran muisto:

– Vanhempieni seinällä on talvinen maisemataulu, joka on kuulunut aina elämääni. Tarina kertoo, että minun ristiäisaamunani ennen vieraiden tuloa isäni sai päähänsä hankkia taulun saman kerroksen Patulta. Silloin asuttiin vielä Tunturitiellä ”koululla”, Haapasten kanssa samassa rapussa. Kuinka ollakaan, Pauli tarvitsi imuria ja isälläni puolestaan sellainen sattui olemaan ylimääräisenä. Ja niin taide ja tekniikka vaihtoivat omistajaansa. Epäilen, että meidän perhe vei voiton vaihtokaupassa. Taulua emme vaihtaisi mihinkään. Imuria ei sen sijaan taida enää olla tällä planeetalla.

Imurin ja taulun tarina on ehkä toisarvoinen, mutta ei merkityksetön. Syntymästäni alkaen Pauli on ollut aina lähellä, kaukana tai taustalla, mutta silti aina jossain. Kaisa ja Laura olivat koko lapsuuden erottamaton parivaljakko. Sen ystävyyden aikana myös Pauli oli aina lähellä. Tunturitie vaihtui Haapasilla lopulta Harjutieksi ja taas asuttiin ihan lähekkäin.

Harjutien muistoihin on jäänyt lapsen mielikuvia: WC, jossa oli valtava laatikollinen tyhjiä paperirullia, punavalkoinen, pyörivä pallotuoli, lukematon määrä videokasetteja sekä autotalliin siirretty taidetyöhuone.

Eräänä päivänä 80-luvulla soittelimme Kaisan kanssa ”vääriä numeroita” Paulin työhuoneesta. Kesken soittokierroksen Pauli ilmestyi huoneeseen ja näki Kaisan kädessä valtavan numerolitaniapaperin. Pauli hoksasi heti, mistä oli kyse: ”Älkää vaan sanoko, että olette soittaneet kaikkiin noihin numeroihin!?” Se oli ainoa kerta, jolloin vähän pelkäsin Paulia, mutta sekin meni hujauksessa ohi.

Patu oli aina meille hyväntuulinen, hauskuuttava ja välittävä. Hallitsevimpana muistonani Paulista onkin hänen isähahmonsa. Tiesin aina, että Kaisa on Paulille yksi tärkeimmistä asioista elämässä. En koskaan tajunnut, että joskus Paulin elämä oli välillä tosi vaikeaakin. Siinä mielessä olen yhä se Pikku-Laura, joka hymyilee Paulin nähdessään tai kuulumiset kuullessaan.

Tänään Laura ja Kaisa ovat molemmat jo omilla reiteillään. Neljännesvuosisata molemmilla jo takana elettyä elämää. Ystävyys ei ole katkennut. Matka jatkuu. Hyvää matkaa!

Kutsun koko kylän makkaralle. Mielessäni on lähtemätön unelma, joka on muhinut jo vajaan viikon pääni sisällä. Lehtori Korvan kanssa harrastetulle tenniksen peluulle on tultava jatkoa. Nyt on saatava tontin nurkalle asuinalueen oma tenniskenttä. ”Tuulimyllyni” odottaa siipiinsä vauhtia. Siksi takapihalla käristyvät makkarat, siksi yhteinen neuvottelu. Odottiko kylä ainoastaan tavallisia, totuttuja tupaantuliaisia? Lähinaapuri, uskaltaa:

– Vai oma tenniskenttä? Hullu mies, mutta hullun hyvä ajatus.

Tutkailen ilmeitä. Asia alkaa kiinnostaa toisiinsa tuijottavia naapureitani. Päät nyökähtelevät heitetylle mahdollisuudelle. Yksi toisensa jälkeen on valmiina koitokseen. Olen tehnyt hieman taustatyötä: Laatinut kustannusarvion, saanut kunnalta periaatteellisen luvan kentän rakentamiseen aivan oman taloni takanurkassa sijaitsevaan puistoon. Erinomainen paikka.

Sovimme heti työnjaosta, koska porukassa on eri alojen ja työnpaikkojen ammattiosaajia.
Naapurin maansiirtokoneet alkavat möyriä maata heti ensimmäisenä arkena. Kuorma-autot tuovat pohja-ainekset, sepelit ja hiekat. Päällysteeksi tasoitetaan kivituhka. Pyhäsalmen kaivokselta saadaan pitkät poranterät verkkotapeiksi. Ostetaan jyrät, harjat ja kalkkiviivakone. Reunaan istutetaan puita ja pensaita.

Koko kylä on mukana perheineen. Aamusta iltamyöhään kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Välillä juodaan talkookahvit. Pausseja ei turhaan pidetä. Kukaan muu ei laske tuntejaan, paitsi vastapäinen urakoitsija. Kukaan muu ei tästä ota hyötyä, paitsi hän. Maa-aineksen kuljettamisesta ja tasoittamisesta kylä saa huikean laskun. Kustannusarvio tuplaantuu. Se maksetaan muristen. Lopulta kaikkien mukaan tulevien kesken jaetaan ennalta-arvatut ja ennalta-arvaamattomat kustannukset ja määrätään niiden perusteella osakkeen hinta. Näin meillä!

Kaksi viikkoa ja vihreän, uuden ja kireäksi viritetyn verkon vierestä kuuluu:

– Viistoista nolla!

Perunakellari saa kyytiä. Ystäväni Kinnunen ihastuu takapihallamme olevaan perunakellariin niin kovasti, että pyytää saada käyttää sitä myös omien luomupottujensa ja pitkien porkkanoittensa talvivarastona. Mikäs siinä, onhan siellä tilaa kaverini perunoillekin. Teemme kaikki säilöntävalmistelut yhdessä huolella. Puhdistamme ja uudistamme kellarin hienoksi sisältä. Poistamme kuivuneet potut ja rotanraadot. Valmistamme uudet luukut ja päällystämme ne lämpöeristeellä puolin jos toisin. Lehtori Kinnunen, entisenä maalaistalon poikana, toimii asiantuntijana, ja minä vain ihailen suunnattomasti hänen tilanteenhallintaansa.

Pihalehtien tippuessa puista kellari täytetään perhekuntiemme komealla sadolla. On puikulaa, pyöreää ja soikeaa. On pitkää, suoraa ja väärää. Tarkistamme vielä, että kaikki on varmasti kunnossa. Suljemme luukut. Nyt vain kevättä odottelemaan.

Kevään korvalla meille molemmille tulee tarvetta hakea einesaineita kellaristamme. Yhdessä avaamme varovasti jäätyneet luukut. Kinnunen pidempänä ja notkeampana menee varovasti peräsin edellä kellarin pohjalle. Kuluu tovi ja sisältää alkaa kaikuen kuulua huuto:

– Per…………kules!

Noituminen muuttuu kinnusmaisesti kohta makeaan nauruun.

– Tuus Haapanen kattoo!

Kyykyn ovelle. Näen, että jokainen säkki on revitty rikki. Perunan palasia ylt´ ympäriinsä kaikkialla. Hiiriperhe selällään lattialla, ylensyöneenä, ympäripyöreänä.

Ei yksi epäonnistuminen meitä lannista. Seuraavana syksynä teemme kaiken vielä huolellisemmin. Teemme pienet kiusat hiirille. Näin hyvä. Opiksi pitää ottaa.

Kun seuraavana keväänä kurkistamme yhdessä kuoppaan, huomaamme iloksemme, etteivät siellä ole käyneet hiiret, perunat vain lainehtivat säkeissä lattialla.

Ei toinen epäonnistuminenkaan meitä lannista. Seuraavana syksynä teemme kaiken vielä paljon huolellisemmin. Teemme samat kiusat hiirille ja vedelle. Rakennamme korkeat ritilät ja nostamme sadon sen päälle, keskelle kuoppaa. Näin hyvä. Opiksi pitää ottaa.
Taas keväällä yhdessä kyykimme kuopan reunalla avaamassa luukkua. Suurin odotuksin kurkistamme sisään. Ei ole hiiriä eikä ole vettä. Nyt onnistuimme. Kinnusen vuoro on taas astua sisään. Hän kyykistyy, avaa säkit ja kääntyy minuun päin. Viiksien takaa, virne naamalla, sanoo naurua pidätellen:

– Haapanen, pakkanen on pannut perunamme!

Kolmas kerta lannistaa, ainakin minut. Kinnunen lähtee edelleen ilman hiekkapellossa kasvattamiaan puikuloita. Huudan hänen peräänsä:

– Osta koko pottukellari luukkuineen ja monttuineen. Vie mukanasi. Minä en enää sitä tarvitse. Saat halvalla! Minä ostan tästä lähtien perunat naapurin pottupojilta!

Talo myydään pian uusien suunnitelmien alta pois. Pohjoisesta Pyhäjärvelle kotiutuneet Valkamat saavat kunnostetun talon perheelleen. Heidän kanssaan kauppaa on hieromassa Törölän Marketta, lettipäinen nainen Nättiperältä.

Meidän kolmihenkinen perhe muuttaa keskustan kerrostaloon vuokralle. Pian maailma alkaa taas viedä miestä kauemmaksi kaikesta normaalista. Etsimisen aika parempaan etääntyy.

Uusi harrastukseni vetäisee minut heti täysillä, kun ostan ensimmäisen veneentekeleeni. Vanhan rämän keskimoottorilla varustetun avoveneen puskevat pihaani naapurin traktorimiehet. Kaksi kesää vene kuivettuu pihalla, kun korjailen sitä sisältä ja päältä. Haaveenani on saada siitä ajokuntoinen, kaunis ja tukevasti kelluen auraava lomavene.

Pohjalaisena kökkäihmisenä saan yhden jos toisenkin kaverini vuorotellen sitä kanssani uudistamaan. Porukkavoimin se puhdistetaan, hiekkapuhalletaan ja harjataan pahimmasta tervasta ja levästä. Kaikki tehdään viimeisen päälle. Suunnittelen ”laivainsinöörimäisin” ottein siihen matkustushytin. Eniten minua huolestuttaa veneen tasapuolinen kantavuus. Toivon onnistuvani, en ainoastaan paperilla vaan myös vetten päällä.

Hytin ikkunanpuitteet tekee ammattipuuseppä, serkkuni ikkunatehtaalta. Moottorin myyn varaosiksi entiselle muikunpyytäjälle. Ostan käytetyn viisikymmentäheppasen hurjimuksen ja asennan sen paikoilleen. Muutan veneen ohjauksen kokonaan sisätiloista tapahtuvaksi, kun asennan ohjaamoon kauniin, vanhanaikaisen, sorvatun laivaruorin. Kylän ainoalta linja-autovarikolta saan romutetusta ajokista kattoikkunan. Se muotoutuu kaarevuudeltaan ja kooltaan täysin omaan veneeni katto-osaan.

Ennen lopullista suojamaalausta pidän viikon kestävät talkoot. Pääasiassa työtovereitteni ja taiteilijaystäväni Korhosen kanssa hinkkaamme ”Harjutien joutsenta” sormet rakkuloille. Keuhkot pölystä tukkeutuneena värjäämme sen lopulta antiikin ruskeaksi öljyisellä lahonestolla, pariin kertaan, varmuuden vuoksi.

Vene on valmis vesille, mutta talvi tekee yllättäen tuloaan. Onneksi ajoitus veneen valmistumisesta oli täydellinen. Vien entiselle naapurilleni laivani hoitoon talveksi. Isossa ulkovarastosta sen on hyvä lähteä kesän tullen neitsytmatkalleen.

Neitsytmatkaa ei tule koskaan. Myyn veneeni talviteloilleen. Nuoret veden äärellä kasvaneet pojat ostavat sen minulta tarvikeainehintaan. Harmittaa, kun koskaan eivät ahkerat talkoolaiset päässeet nauttimaan veneeni kyydistä. Itsestä viis.

Muutama vuosi myöhemmin, eräänä kesäisenä myöhäisiltana, katselen kirkonkylän rannassa saunalaiturilla ulapalle. Näen veneen kaukana pikkuhiljaa lipuvan saarten sivuitse. Tunnistan sen ensikatsomaltani omatekemäksi ”Kustaaksi”. Iltahämärässä ja tummanpuhuvana, vähän aavemaisena se tekee matkaansa huomattavasti kallistuneena. Vinossa ja keinuen puolelta toiselle se käy kohti auringonlaskua. Eipä kaduta enää.

ETSIN KADOTETTUA ELÄMÄÄNI

Pokela on tullut tutuksi. Hän on niin aito ja ihmisläheinen. Osaa vetää minuakin oikeasta narusta. Puhuu mukavia, kertoo juttuja, uskovainen mies, tavallinen ihminen. Kertoo lapsille satuja. Vetää ensimmäisen sadun isonvarpaan kohdalla olevasta rikkinäisestä sukanreiästään. Vetää toisen korvasta. Lapset nauttivat ja nauravat, kuuntelevat tarkkaavaisesti. Sadut päättyvät yllätykseksi aina Raamatun kertomuksen opetukseen. Kiinnostun Pokelan Jeesuksesta. Kiinnostun siitä tavasta, millä hän Jeesuksestaan kertoo. Tuollaiseksi uskovaiseksi minäkin haluan, kun tulen joskus uskoon. Tämän lupaan. Olen lasten kanssa samalla aaltopituudella, kun kuuntelen kertomuksia. Siitä jää jotakin sisälleni… Kun sitten joskus… Kun… Ei ollenkaan jos!

Hunningon Annikki- emäntä oli tullut uskoon ja siellä pidetään seurat. Minä uskaltaudun mukaan. Varovasti pitkin nurkkia ja aitovieriä saan hilatuksi itseni piharappusille. Ei nyt sentään aivan sisälle asti. En minä, kun ei talon isäntäkään. Kuulen rappusille laulut ja soitot, puheista jonkun verran. Ihan oikeasti minua jännittää vähän. Onkohan tämä minun juttuni? Rohkeana miehenä jään vielä pihapiiriin, kun tilaisuus on ohi. Iloisia ihmisiä, uskovaisia tulee yläkerrasta pihalle. Olen terveesti kateellinen. Ei näytä heistä kenenkään puseroa surut painavan.

Yksi arvokkaan näköinen, vanhaherra tulee kohti. Tulee aivan lähelle, osoittaa etusormella ja napsauttaa sillä voimakkaasti rintaani ja sanoo:

– Olis se jo sinunkin syytä tehdä parannus.

Suuni menee tukkoon. Sydän lukkoon. Odotin rohkaisevia sanoja. Pahastun ja vihastun. Käännän kenkäni kohti kylän kantakapakkaa.

– Pitäkää uskonne!

Menee seitsemän vuotta samassa kierremyllyssä. Mennään ja tullaan. Mennään ulkomaille. Pidetään Korhosen kanssa näyttelyä Espanjassa. Höyryissämme päätetään ostaa yhdessä sieltä talo. Tulen kuitenkin myöhemmin järkiini ja luovun omasta osuudestani. Samalla reissulla pikku tuiterissa taas itken ja vaivun omiin surkeuksiini ja toivottomuuteeni. Käyn kuuntelemassa Pokelan saarnan paikallisessa suomalaisten perustamassa seurakunnassa, jossa hän on pappina. Puhuu hyvin. Kuuntelen innoissani. Ei edes pelota olla hihhuleitten kanssa, kun kukaan ei tunne. Lupaan hänen kuullen lähteä seuraamaan Jumalaa, kun kerran sitä kysyy. Seuraan tasan päivän. Löydän itseni vanhalta polulta. Uusi polku ei vieläkään vetänyt. Sisälleni jää taas jotakin, jota jään miettimään.

Pian kotimaisemissa taas itken, nyt Korhosen vaimon, ”Leppäakan” ja hänen palmikkopäisen helluntaiystävättärensä jalkojen juuressa. Siinä he siunaavat ja rukoilevat. Huudan tuskaani ulos. Tuntuu hetkittäin, että apu tulee. Rohkaisevat molemmat soittamaan tarvittaessa apua. Sitä varten kuulemma uskovaiset on olemassa. Kiitos käynnistä. Selvin päin unohtuu heti naapurin naisten taivastarjonta.

Menee kotvanen. On tarkoitus soittaa Pokelalle.

– Uskallankohan? Josko hän pitää minua aivan kohjona? Pitäköön! Kohjohan minä olenkin.

Itken soittaessani ja valitan ja kerron taas samaa tarinaani. Eero osaa ne kaikki jo varmaan ulkoa.

Hävettää. Mutta taas rukoillaan. Tuskin edes rukoilijakaan uskoo, että mitään hyvää tapahtuu.
Minusta tulee uskoon haluava häirikkösoittaja. Kerta toisensa jälkeen tavoitan Pokelan milloin mistäkin puhelimeeni: saarnaajapäiviltä, erilaisista palavereista, kokouksista, kotoa ja puhujamatkoilta. Hullun pitkämielinen kuuntelija. Uskoo sittenkin omiin puheisiinsa. Taitaa uskoa Jumalaankin, koska jaksaa, jaksaa ja jaksaa vaan. Ei sano pahasti, eikä hyvästi. Toivottaa Jumalan rauhaa ja siunausta. Kummallinen mies.

Isän kuolema vaikeuttaa oloani vielä lisää. Pakkani hajoaa lisää. Yksi tukipilari on vähemmän. Suurin turvani ja tukijani jättää. Sekasorron keskellä sieluni ei pysy mukana. Pikku poikaa itkettää.
Ennalta-arvaamaton puhelinsoitto tulee työpaikalleni, kesken oppitunnin. Kummitätini soittaa ja kertoo suoraan, mitään kaunistelematta:

– Isäsi on kuollut. Tuossa hän makaa lattialla.

Taustalta kuuluu äitini hätääntynyttä itkua. Suruviesti puhelinlangoilta on murskaava. Soitan rehtorille ja kerron tapahtuneesta. Lähden välittömästi kotiin. Pikku-Kaisa alkaa hysteerisesti itkeä, vaikka tuskin edes tajuaa, mitä kuolema on. Yhdessä jäävät äitinsä kanssa ovelle surullisena vilkuttamaan, kun lähden kohti Töysää, kohti lapsuuden kotiani. Matka on tänään pitempi kuin koskaan. Isä valtaa ajatukseni. Muistelen viimeistä puheluamme. Muistan hänen viimeiset kuulemani sanat:

– Kaikki on hyvin. Eilen kävin lääkärissä. Vähän vain lääkkeitä vaihdettiin.

On vain viikko viimeisestä tapaamisestamme. Olimme tehneet arjen askareita yhdessä. Olimme vasaroineet eteisessä. Olimme lämpöeristäneet eteistä ja päivän lopuksi kiinnitelleet irtiotettuja lautoja uudelleen seiniin. Isällä pysyi vasara tottuneesti käsissä loppuun asti.

Tunne isän läheisyydestä valtaa minut. Aivan kuin tekisin matkaa hänen kanssaan. Aivan kuin hän olisi vierelläni. Viikko sitten hän istui siinä. Viikko sitten hänen sauhutteli pilliklubiansa, jonka tuoksu leijaili silloin autossa. Nyt leijailevat muistot.

Käännyn kotikylän tielle. Vielä muutama kilometri ja laskeudun syntymäkodin mäkeä ja näen kotini. Suomen lippu on puolitangossa. Tänään se on merkkinä kotiani kohdanneesta surusta. Serkkuni on minua vastaanottamassa, totisena hänkin. Astumme sisälle, vain tuttu kellon raksutus kuuluu. Keittiöstä tulee vastaan lämpö, joka tulee lämmitetystä puuhellasta. Tuli on sammunut, mutta levy hohtaa vielä lämpöään. Vanha valurautainen paistinpannu on hellannurkalla. Siitä lähtee hyvä tuoksu. ”Tirripaistia!”

Istun hellan viereen, hellapuita varten itse tekemälleni, puulaatikolle. Tästä isä lähti. Tässä hän sytytti viimeisen tupakkansa. Tässä hän sanoi viimeiset sanansa. Tästä hän vajosi lattialle. Tästä alkoi hänen viimeinen matkansa. Pannussa paisti on vielä syötävän lämmintä. Maistan palan ja toisenkin tätä isäni paistamaa herkkua. Olen keskittynyt omiin ajatuksiin, etten edes kuule yksityiskohtia serkkuni kertomista aamupäivän tapahtumista.

Alavuden sairaalassa, kalsean kolkossa kellarihuoneessa, tapaan äitini ja molemmat veljeni. On
jäähyväisten jättöaika. Silitän äitini tavoin isäni ohutta ja hopean harmaaksi vaalennutta tukkaa. Vasta viikko sitten olin sitä omakätisesti leikannut vanhanaikaisella tukanleikkuukoneella. Veljeni seisovat rinnakkain, molemmat aivan samalla tavalla. Kaksoset. Samoin he seisoivat merimiespuvuissaan, neljäkymmentä vuotta sitten otetussa kuvassa, joka on kotini piirongin päällä. Sisälläni soi kiitos kaikesta.

Ajamme mustan auton perässä Töysään. Kuuntelemme kirkonkellojen soiton. Yhdessä lähdemme Ponnenjärven toiselle puolelle, mummolaan. Suomenlippu on tehnyt päivän mittaisen tehtävänsä. Otamme sen alas. Aamulla en ollut tällaiseen varautunut. Tulee mieleeni isäni rakkain laulu:

” Mun kanteleeni kauniimmin, taivaassa kerran soi…” (K.J. Nordlund)
Isä, sinua minun on ikävä. Sinun tuoksuasi, sinun kättäsi. Tuoksuit turvallisuudelle, tuoksuit pilliklubille, se oli ominaishajusi. Pyysin lapsena usein nukkumaan mennessämme:

– Isä, anna käsi.

Pieni käteni isossa ja karheassa kourassasi – siinä sain nukahtaa tyytyväisenä ja onnellisena. Pystyn kokemaan tämän edelleen: turvallisen tuoksusi, turvallisen kätesi.

Teit äärettömän paljon puolestani. Näit äärettömän paljon vaivaa puolestani. Koskaan et jättänyt minua pulaan. Autoit aina – kaikessa. Apusi oli vilpitöntä. Apusi oli pyyteetöntä. Vaikka elämäni oli vuosia hajalla, et tuominnut, et pahoittanut sanoillasi, etkä edes ilmeilläsi. Tiedän, että kannoit huolta väsymiseesi saakka. Murehdit usein itsesi näännyksiin asioitteni puolesta. Sitä et tehnyt velvollisuudestasi vaan rakkaudesta. Se rakastamisen lahjan kohde sain olla minä. Sitä en koskaan halua unohtaa. Se on lahja, jonka toivoisin välittävän edelleen. Mottosi oli kaikesta huolimatta

– Antaa hevosen murehtia, sillä on iso pää!

Usein seuratessani itseäni ja tekemisiäni olen toivonut olevani kuin sinä, käyttäytyvän kuin sinä, rakastavan kuin sinä. Siinä haastetta kerrakseen. Näytit polun. Näytit, kuinka kulkea. Et koskaan pitänyt turhaa ääntä itsestäsi. Et halunnut koskaan olla huomion kohteena. Olit aidosti vaatimaton. Olit hiljainen osallistuja. Omalla tavallasi sulkeutunut. Se oli osa luonnettasi.

Jätit meille kaikille valtavan hyvän muiston itsestäsi. Vieläkin, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, lastenlapsesi kertovat ihannoiden sinusta. Kertovat kuinka jaksoit heidän kanssaan viettää aikaa leikkien ja hassutellen. Otit heidät mukaan päivän askareihisi. Pilkoit heidän kanssaan puita, kokosit niitä liiteriin, teit heidän leikkeihinsä puusta kaikenlaista kiinnostavaa. Kävelit rannoilla, metsässä, naapurissa. Annoit heille aikaasi, itsesi. Et koskaan väsynyt, et koskaan sanonut huomenna tai myöhemmin. Olit valmis aina ja nyt.

Työssäsi, kansakoulun opettajana olit vertaasi vailla. Lumosit oppilaasi, osasit käsitellä vaikeita tapauksia. Et erotellut hyviä ja huonoja. Kuulutit tasapuolisuutta. Monet entiset oppilaasi, joita olen vuosien varrella tavannut, muistavat oppituntiesi mielenkiintoiset hetket. Et ollut sidottu kaavoihin. Olit muuntumiskykyinen. Kuuntelit nuoria. Vastasit heidän tarpeisiinsa. Tapasi opettaa oli selkeä ja varma. Olit kaikkien kunnioittama auktoriteetti. Teit työsi antaumuksella. Se oli kutsumuksesi.

Olit kiinnostunut kaikesta ympärillä olevasta. Sinulle oli tärkeintä lähellä olevat ihmiset. Sinulla oli aikaa naapurin lapsille. Autoit heitä ja olit aina saatavilla, kun sinua tarvittiin. Et ollut järjestöihminen. Et ollut kovin innostuneesti mukana mieskuorossakaan, vaikka sielläkin sinua olisi kipeästi tarvittu.

Olit valtavan kiinnostunut myös minun harrastuksistani. Kuinka usein olitkaan kanssani pystyttämässä taidenäyttelyä. Tarkasti tiesit, montako taulua olin kotipaikkakunnalleni myynyt. Luku oli sinulla aina ajan tasalla. Olit puolestani pettynyt, jos joku ei ostanutkaan töitäni. Tunsit mielipahaa jopa enemmän kuin minä itse. Taide oli sinulle itsellesikin läheistä. Maalasit tauluja, veistelit seinäreliefejä. Opiskeluaikaiset vesivärimaalauksesi kolmekymmenluvulta, opiskeluajoiltasi, ovat lapseni halunneet kotinsa seinälle. Jokaisella on neljän sarja tyylikkäitä, taidolla tehtyjä akvarellejasi. Ne ovat kunniapaikoilla muistona sinusta, Reino-pappa.

Olit niin monissa asioissa tekijä. Paukutit kangaspuita viikkotolkulla monien satojen mattometrien verran. Käytit ompelukonetta ammattimiehen tavoin. Villasukkien kutomisessa sinulla oli vanhanaikainen ja hauska tekniikka: heitit tehdessäsi villasukkia lankaa hassunkurisesti etusormesi yli. Se näytti hitaalta, mutta valmista tuli. Mielipaikkasi tälle harrastuksellesi oli keittiön keinutuoli. Jopa junassa matkatessasi sinä kudoit – viis välitit ihmisten ihmettelyistä. Teit kymmeniä ja kymmeniä pareja joululahjasukkia meille lapsille ja lasten lapsille. Kerran sanoin niitä itselläni olevan jo tarpeeksi, johon vastasit:

– Tulee sekin päivä vielä, kun ne ovat loppuun kuluneet.

Tiesit totuuden: nyt on se päivä. Ei ole sukkia, jotka lämmittäisivät jaloissani niin kuin sinun tekemäsi. Sinä kudoit niihin lämpöä.

Harvoin vietit opettajan työstäsi kesälomaa. Lähes kaikki kesäajat olit jossakin töissä. Sain olla mukanasi oppimassa käytännön taitoja. Olimme useina vuosina ympäri pitäjää kouluilla maalaamassa pulpetit ja lattiat. Olin aluksi sinun palkkalistoillasi. Lopuksi annoit minun tehdä sitä jopa yksinäni. Luotit minuun.

Tapanasi oli usein käydä tervehtimässä lapsiasi, asuttiin sitten missä päin Suomen tahansa. Tulitte usein jopa yllättäen. Se tuntui mukavalta. Muistan, kun meillä käydessäsi monesti ennen junaan astumista tyhjensit taskusi ja lompakkosi rahasta. Annoit ne käteeni ja jätit vain sen verran itsellesi, että sait äidin kanssa matkalla junassa ostaa pullakahvit. Sanoit usein, että raha ei ole ihmisen sukua, se on tarkoitettu kiertämään.

Lähdit niin äkkiä. Viikkoa ennen tavattiin. Edellispäivänä soitit ja kerroit käyneesi lääkärillä. Ei mitään hätää, lääkkeitä vain vähän vaihdettiin. Kaikki hyvin. Et halunnut viimeistä edellisenä päivänäsikään huolestuttaa lastasi. Kannoit kaiken yksinäsi. Se oli sinun tapasi. Teit sen tyylikkäästi – loppuun saakka.

Olisin halunnut puhua kanssasi enemmän: pohtia elämän syviä saloja. Kysellä elämästäsi: ”Miksi sinulla itselläsi oli joskus niin raskasta? Mikä sinua painoi? Mikä oli niin ylipääsemätöntä? Miksi olit kyllästyä omaan elämääsi, vaikka annoit ulospäin valtavan myönteisen ja vahvan kuvan.” Veit niin monet vastaukset mukanasi. Tiedän, tai ainakin otaksun tietäväni, että minun kohdallani sinulla oli jonkinmoinen hyvittämisen tarve. Olit kerran nähnyt pelästyneet ruskeat silmäni, kun lähdin karkuun. Oliko näkemiseni antanut sinulle uuden mahdollisuuden? Vaikuttiko kohtaamisemme naapurin navetan takana käänteen tekevästi elämääsi? Olinko hetkenenkeli, joka lähetettiin paikalle?

Vaikka koskaan emme tästä puhuneet sanallakaan, olen sydämestäni iloinen, ettei mitään peruuttamatonta silloin tapahtunut. Olisi jäänyt paljon hyvää kokematta kanssasi, paljon hyvää oppimatta sinulta. Olet ollut parhain esimerkki elämääni. Olet aina esikuvani ja ihanteeni.

Toinen avioliittoni murenee omaan mahdottomuuteensa. Olen rikkomisen mestari. Kaikki, mihin tartun, murenee ja sitten hajoaa. Tälläkin kertaa pituudeksi kirjataan kymmenen vuotta. Tulee sellaisia käänteitä, joista ei ole paluuta. Petyn kaikkeen, kaikkiin ja varsinkin itseeni. En saa läheisiltäni anteeksi, enkä anna anteeksi. Mahdoton yhtälö.

Onneksi avioliitto jättää erittäin kaunista ja pysyvää. Pieni punatukkainen tyttömme joutuu pakostakin kaiken epätavallisen keskelle. Hän ihmettelee ja suree omasta puolestaan ympärillä tapahtuvia käänteitä. Hyväksyy molemmat, isän ja äidin. Sovittelee ja tahtoo lohduttaa molempia. Puhuu meille molemmille hyvin ymmärrettävästi. Miksi äiti ja isä eivät ymmärrä? Miksi he eivät tee niin kuin toivon. Isänä aavistan, että hänen sisälleen jää näistä vuosista jotakin, joka purkautuu myöhemmin jonkinmoisena pelkona. Hän pysäytti minut kerran kysymyksellään:

– Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, kun sinä muutat pois?

Murenen. Tuskin pikkuiseni ymmärtää, kun sanon hänen olevan kaikkeen syytön. Olen haavoittanut omaa lastani. Pelkään, että pysyvästi. Se näkyy pyöreistä, ruskeista viattomista silmistä. En kykene antamaan tunteilleni valtaa. Otan etäisyyttä. Suren yksin. Olen haavoittanut läheisiäni. Olen haavoittunut itse omista ammuksistani. En pysty kunnolla edes itkemään. Olen kuihtunut sielustani ja tuntemuksistani. Rakastan vieläkin silti niin monia asioita. Rakastan kaikkea hyvää mitä oli. Kaikella on veronsa. Paineen alla kaikki hyvä särkyy.

Kohta sanoudun irti opettajan virastani, jota olen hoitanut toistakymmentä vuotta. Syy ei ole muussa, kuin itsessä. On ratkaisevien siirtojen aika. Olen kyllästynyt ja kaikkeni antanut. Koululaitos on ollut, minusta huolimatta, hyvinkin suotuisa ja myötämielinen. Johtotasolta minua vastaan on tultu pyyteettömästi kaikessa. Rehtorini sorvasi pyynnöstäni sopivan ja lyhyemmän työviikon tarpeisiini ja elämäntilanteisiini. Olin saanut tarvittaessa vapaata haluaminani ajankohtina. Sain pitkään nauttia vapaista maanantaista kulkukauppamatkoilla taulujeni ja Korhosen kanssa. Kukaan kollegani ei minulle ainakaan suoraan saamistani erivapauksista nikotellut. Olin saanut kiertää maata, pitää taide-esittelyitä ja taidenäyttelyitä. Raskasta kaiken kaikkiaan, mutta mielekkäämpää, kuin olla koulussa ja kuluttaa vain aikaansa. Olen puhunut suoneni ja suoleni puhtaaksi..

On aika tehdä jotakin, josta pidän. Kaksi työtä alkaa olla liikaa. Kumpaakaan ei pysty hoitamaan kunnolla. Ryhdyn kokopäiväiseksi taulukauppiaaksi, vapaaksi taiteilijaksi. Elokuussa, armon vuonna 90, hihani paloivat uudelle esimiehelleni, vanhalle Rokuan kurssituksen aikaiselle kämppäkaverilleni. Minusta hän liian useasti kysyi:

– Mikä on tulevaisuuden suunnitelmasi. Virkavapaatako vai työtä? Sanoisit jo!

Kysyi ainakin kahdesti. Toinen kerta oli jo liikaa. Aivan turhaan suutahdin. Minulla oli heikko hetkeni. Pistin nimeni tyhjään paperiin ja sanoin:

– Kirjoita siihen, mitä haluat. Tämä poika lähtee joulupukiksi!

Samaan aikaan rakennutan jo ökytaloa Taidekoti Hunningon tontille vuonna 1989. Lapsuusmaisemien ”Pohojalaanen kaharen kuistin talo” on ollut suuri haaveeni. Nyt se toteutetaan ja pannaan tuulemaan. Talooni tulee kaksisataa neliötä hulvatonta tilaa. Hyvätahtoinen Korhonen on tarjonnut tonttinsa yläosaa taloni paikaksi. Rakennus tulee Pyhäjärven kirkon ja vanhan Hunningon väliin. Kolmella puolella ovat hautausmaat ja siellä hiljaiset naapurini.
Tarvitsen rakentamiselleni poikkeusluvan Oulun Lääninhallitukselta. Nopeuttaakseni aikataulua menen hakemaan sen henkilökohtaisesti. Mukaan saan vahvan vaikuttajan, auttavaisen valtuustodemari Karjalaisen.

Likaviemärilupa tulee kaupungilta. Onneksi normaalisti näistä asioista päättävä on ansaitulla ulkomaan matkalla ja saan asioista tietämättömältä ”veeteeltä” päätöksen saman tien. Myöhemmin kuulen, etten olisi sitä koskaan muuten saanut. Asiat hoituvat joskus parhaiten, kun byrokraatit makaavat mahallaan auringossa.

Tarvitaan vielä naapurikirkon valtuustolta tontin nurkalta muutaman neliön alue vuokrattavaksi. Se onkin kaikista monisäikeisin asia. Kirkkoherran toimiston rahanvartija-pilkunviilaaja laskee millimetri viivoittimensa kanssa nurkkapalan ja määrittelee hinnan. Vuokrauslupaan tarvitaan koko Suomen valtionkirkon, Kuopion hiippakunnan, Oulun läänin eteläisten kinkeripiirien, Pyhäjärven kirkkoneuvoston ja kirkkovaltuuston, vuokrauslupien myöntämisen lupajaoston luvat, kirkkoherran, rovastin, nuorisopastorin ja lopuksi tärkein: pilkunviilaajan oman vaimokullan lupa. Näin koen sisimmässäni lupahakumenettelyn.

Poliittisesti valittu kirkkoneuvosto sinetöi asian siihen kuuluvine allekirjoituksineen ja kymmenine liitteineen käsiteltyään sen seikkaperäisesti ja tarkasti. Näin vikkelästi ja yksinkertaisesti se hyväksytään. Vain toinen kahdesta tienpaikasta tontille poistetaan. Kirkkoon päin ei sovi portteja rakennella. Vuokra lasketaan neliöiden, maapohjan, kasvillisuuden, veden laskukaltevuuden ja kirkolle mahdollisen haittavaikutuksen mukaan kerrottuna se kolmella ja jaettuna osamäärä seitsemällä, kirkollisen luvun, seitsemän, mukaisesti neljän desimaalin tarkkuudella ja jokavuotisella viistosti ylöspäin nousevalla indeksikorotuksella. Lupa rakentamiseen myönnetään.

Yläosan tontista saan vuokralle taiteilija Korhoselta kaljakorilla vuodessa. Rahaa rakentamiseen tarjotaan ylen määrin ja yllin kyllin. On avoimen rahanannon aika. Kaikki rakennetaan velkarahoilla, avaimet käteen. Korko on sivuseikka. Täytyyhän pankkienkin pärjätä. Minusta tulee Taidekoti Hunningon renki. Yhteistyö ihmissydänten tasolla jatkuu.

Taloni valmistuu pikavauhdilla. Sonkajärvinen talonrakentajaryhmä nostelee elementit pystyyn ja kokoaa kotini, kuin leikkivät lapset. Kirvesmiesryhmä hakkaa loput muutamassa viikossa. Pakkelit ja maalit sisäpintoihin, lattiat sileiksi ja pinnat liukkaaksi.

Taloni rakennuksen loppuaikana olen varsin halukas saamaan yhteyden johonkin paikkakunnan uskovaiseen, jonka kanssa voisin keskustella elämäni surkeaksi vierineestä tilanteesta. Haluan apua, mutta en osaa pyytää. Totta kai minua suojelee myös oma arkuuteni, ylpeys, joka estää minua toimimasta rohkeasti. Käyn kuluttavaa, viikkoja ja kuukausia kestävää kamppailua, jota lähes jokainen ihminen tekee tosivalintojen paikalla.

Eräänä päivänä keksin ratkaisun. Taloni ulkomaalaus on kohta edessä. Sitä en jaksa, enkä ehdi, yksin tehdä. Tiedän entuudestaan uskovaiset auttavaiseksi ja ahkeriksi. Soitan Helluntaiseurakuntaan ja pyydän heitä tekemään sen kanssani. Tarjouduin antamaan talkoita vastaan sievoisen summan heidän parhaaksi katsomaansa työmuotoon, vaikkapa lapsi- tai nuorisotyöhön. Toivon myös hiljaa mielessäni, että saisin samalla ikään kuin maalauksen varjolla lähestyttyä heitä. Se olisi helpompi keino ottaa kontaktia kuin marssia johonkin heidän tilaisuuksiinsa. Niistä kun ei ollut minulla minkäänlaista kokemusta.

Minulle luvattiin ilmoittaa pian. Toivorikkaana odottelin soittoa. Soitto tuli, mutta vastaus oli:

– Ei löydy halukkaita. Kuka sitä nyt huorataloon tulisi?

Sen enempää miettimättä, miksi heillä ei ollut valmiutta, pyydän muutamia kunnon ryyppykavereita talkoisiin. He ovat heti valmiita, koska tietävät, että palkka maksetaan liemenä. Minulle taloni maalaaminen tulee näin paljon edullisemmaksi. Homma tulee valmiiksi vajaassa parissa päivässä. Maksuksi vain pari koppaa Karjalaa.

– Se on annettu, mikä on tarjottu!

Elämän loppu lähestyy ja toivottomuus ottaa vallan lopullisesti kesällä 1989. Kaikki kauniit elämän arvot ovat hautautuneet. Niistä ei ole jäljellä rippeitäkään. Menen pohjalla. Viistän nokka turpeessa, kasvot pöhöttyneenä ja sairas puna poskilla. Ulospäin näytän kaikilla voimanrippeillä vahvaa ja kovaa kaveria, vaikka kaikki on murentunut. Vaikka en itse ymmärrä, enkä edes ajattele, olen menossa täyttä tuhoa kohti. Tiedostan vain alamäen, jossa on helppo lasketella. Se vie lujaa. Maailma pimenee. Onneksi on jotain arvokasta, jonka takia kannattaa elää. Omat lapset. Rakkaimmista rakkaimmat. He kantavat isästään huolta. Eivät hylkää. Lohduttavat ja rohkaisevat:

– Isä, kyllä sinä vielä jaksat, aloita vielä kerran alusta.

Sanat jäävät soimaan mieleeni. Nostavat sanat. Kantavat sanat. Hetkittäin ja päivittäin sisältäni kuuluu:

– Isä, kyllä sinä vielä jaksat, aloita vielä kerran alusta…
Isä, kyllä sinä vielä jaksat, aloita vielä kerran alusta…
Isä, kyllä sinä vielä jaksat, aloita vielä kerran alusta…

Lapset ovat seuranneet kesälomansa aikana toimiani. Edes heidän vierailunsa ei pystynyt pysäyttämään minua. En osannut edes hävetä heitä, kaikista rakkaimpiani. Lomansa päätteeksi ”Lieksan lapset” lähtevät kotiinsa. Matkalla puhutaan isästä.

– Taisi olla viimeinen kerta, kun näimme isän elossa.

Lapseni eivät osaa aavistaa, eivät osaa odottaa, mitä tuleman pitää ja tuleekin pian.

KÄÄNNÖS OIKEAAN

Kun tein täyskäännöksen kotonani Hunningon Taidekodissani, sunnuntaina kymmenes syyskuuta 1989, edelsi sitä monien vuosien vääntö. Vaikka olen uskovaisesta kodista lähtöisin, se ei minun vaakakupissani elämän merellä paljon painanut. Ihminen vastaa aina lopulta omasta elämästään, tapahtui, mitä tapahtui. Näin se on säädetty.

Ainoa, mikä piti laivani elämän merellä pystyssä, olivat äitini rukoukset. Aina, kun olin upota, hän huusi tuskissaan kohti taivasta. Sieltä puhallettiin purjeisiini välittömästi oikeassa kulmassa. Näin minua pidettiin pinnalla. Annettiin vielä uusi mahdollisuus menneitten väärien kurssivalintojen jälkeen. Äiti kantoi rukouksin minua kokonaista neljäkymmentäkolme vuotta ja odotusaika siihen päälle. Hän ei väsynyt. Hän ei luovuttanut. Hän uskoi mahdottomaan. Hänen rukouksensa kuultiin. Hänen rukouksiinsa vastattiin syksyisenä, pimeänä yönä. Hänen viimeinen rukouksensa ennen uskoontuloani oli ollut:

– Jumala rakas, ota siltä pojalta vielä kaikki kerran pois, että hän pelastuisi.

Jos olisin silloin kuullut äitini rukoilevan tällaisen rukouksen, en olisi ymmärtänyt häntä lainkaan. Olisin ajatellut äitini olevan kova ja tunteeton. Mutta mitä tuo rukous sisälsikään? Valtavaa tuskaa. Ääretöntä ahdistusta. Suurta hätää omasta pojasta. Nyt vuosien jälkeen sen ymmärrän ja siitä kiitän. Se oli mitä syvällisin rakkauden rukous. Näin äitini rakasti minua suunnattomasti omista virheistäni huolimatta.

Olin itsekin useaan otteeseen huutanut Jumalaa avuksi. Olin varma Jumalan olemassaolosta. Sitä en koskaan kieltänyt. Olin hyvin tietoinen siitä, että Hän vastasi rukouksiini. Olin kuitenkin se tavallinen suomalainen reppana, joka avun saatuaan unohtaa avun lähteen. Palasin aina takaisin entiseen ja aloin itse vaikeuttaa elämääni. Kierre oli valmis.

Yritin epätoivoisesti viestittää ympärillä oleville hätäni suuruutta. Etsin aidosti ja rehellisesti elämääni jotain parempaa. Kuinka monet itkut itkinkään kapakassa viinalasin ääressä? Kuinka monta kertaa tuijotinkaan yksinäni tyhjyyteen? Monille kerroin kyllästymisestä elämääni. Kuinka monta kertaa vieritin juopotteluni syyt muiden niskoille? Ryyppäsin suruuni. Ryyppäsin hetkelliseen ilooni. Ryyppäsin aina jonkun syyn vuoksi. Ryyppäsin sen takia, kun ei ollut syytä ryypätä. Hain ymmärrystä. Aina ymmärtäjiä riitti yhtä kauan kuin rahaa. Aina riitti ystäviä yhtä kauan, kuin riitti juomista. Panin kaikki rahani likoon saadessani ystäviä. Olin valmis maksamaan siitä. Olin valmis maksamaan paremmasta elämästä mitä vain, mutta olin täysin hakoteillä. Olin täysin väärillä raiteilla. Tiesin sen, mutta en tunnustanut sitä. Olin levoton ja peloissani. Rahalla ei rauhaa osteta, rahalla ei vapautta osteta, rahalla ei todellisuutta koskaan löydetä. Kaikki ahdistaa ja puristaa!

Ystäväperhe Kärkölästä tulee kesänäyttelyn päätösviikonloppuun. Joka kerta heidän vieraillessaan Hunningolla on ollut tapana tapahtua suuria asioita. Kun he edellisen kerran olivat kylässä, tuli myös paikallinen VPK ja sen perässä paljon yleisöä.

Vieraamme oli silloin lämmittänyt ystävänsä kanssa naapurin juuri valmistunutta, järjestyksessä toista, savusaunaa koko päivän. Kuinkas ollakaan, liekit pääsivät iltapäivän lähestyessä valloilleen, ottivat vauhtia ensin seinähirsien välissä olevista pellavasuutteista ja sitten hyppäsivät katonrajassa oleviin lankkuihin. Vetoa kun oli, palaminen levisi hetkessä mutkattomasti koko saunaan ja sieltä eteiseen. Palokunnan saapuessa paikalle pillit vinkuen olivat liekit lyöneet lautakaton läpi jo pärekattoon asti. Iloisesti ritisten paloi myös savusaunan vieressä juuri keväiseen kukkaansa puhjenneet tuomen oksat. Taaempana isosilmuinen koivu alkoi näyttää käytetyltä luudalta. Kohta saunasta oli enää mustat törröttävät puut ja haju vain jäljellä. Hyvin lämmitetty savusaunan kiuas höyrysi viimeisiä sihisten, kuin odottaen saunojia, joita ei koskaan tullut.
Nyt vietän koko pitkän pätkän kuulasta syksyistä päivää vieraittemme kanssa. Aamupäivällä aloitetaan juhlinta. Se on talon tapa. Lähdetään porukalla, lapset ja aikuiset, Pyhäjärven rantaan eväsreput mukana. On leipää ja makkaraa. On karkkia ja limpparia. Aikuisilla omat eväät.

Olen kuin irrallaan muusta seurueesta. Naureskelen, mutta iloni ei ole aitoa. Olen mukana, mutta en läsnä. Olen nauttivinani kauniin värikkäästä luonnosta. Olen nauttivani tyynestä järvestä, johon kaukaiset saaret peilautuvat. Sisälläni ei paista päivä. Ei näy värejä. Ei syksyn kukkia. Tuskan tummat pilvet kalvavat ja synkistävät. Onko niin, että yö on pimeimmillään ennen auringon nousua? Se on tuntemukseni.

Päivä menee iltaan – yksi muiden joukossa. En jaksa edes päätäni täpötäyteen juoda. On niin kyllästynyt olo. On niin surkea tunne. Väsyttää. On niin luonnoton olo. Olo on kuin lapsella ennen syntymää. Ei tiedä mitä tuleman pitää. Vieraammekin, uskon niin, näkevät synkkyyteni. Jospa minä kuitenkin osaan sen peittää? Osaan olla teennäinen. Panen parastani.

Päivä vaihtuu iltaan. Välittömästi kotiin palattuamme lähdemme koko porukalla paikalliseen pizzapaikkaan syömään. Siellä yritän pitää hauskaa muiden mukana. Yritykseksi jää. Tuntuu väkinäiseltä. Synkkyys syvenee. Tapani mukaan tilaan anjovispitsan ja lisukkeeksi maistelen kuitenkin pullon, kaksi jonkin sortin halpaa, karvasta viintä. Yököttää.

Helluntaiseurakunnan nuorisopastori perheineen ajaa autolla ruokapaikan pihaan. Kumpulaiset ovat hakemassa jauhelihapizzaa iltansa ratoksi, koska televisiossa on menossa yleisurheilun maailmanlaajuiset kisat. Yhtäkkiä ryntään ulos. Puoleksi syöty ruoka-annokseni jää kertaheitolla. Mistä moinen hoppu?

Olen kuullut tästä nuorisopastorista, jota en kylläkään tunne. Lähestyn häntä ja muistan hänen kerran laulaneen kyläkaupan edessä hengellisiä veisuja ämyriin. Olin silloin itse menossa pyörälläni paikalliseen kuppilaan opettajakaverini kanssa. Kaikenlaisia laulajaisia sitä pitää olla, ajattelin. Mikähän sisuksiani raapaisi, koska muistan hetken kirkkaan elävästi.

Mies avaa autonsa ikkunan. Esittäydymme. Hän tekee huomion, etten ole täysin kunnossa. Kyykistyn ikkunan ääreen. Valittelen surkeuttani ja elämäni tilannetta silmänreunat kostuneena. Avaudun tapani mukaan. Pokka pitää jotenkin. Helluntaipappi jaksaa kuunnella elämäänsä kyllästyneen kylähullun taiteilijan valituksia ja pyyntöä:

– Toivon paremmalla ajalla audienssia. Ei tänään, ehkä joskus myöhemmin.

Mutta mikä sai minut liikkeelle kesken syömisen? Mikä ihme minuun meni? Lähteä nyt sillä lailla vierasta miestä jututtamaan. Mitähän se minusta ajatteli? No, se vain tapahtui. Hälläväliä. Sympaattisen oloinen pastori ei vielä tiedä, että joutuu myöhemmin yövuoroon ja tositoimiin.

Tulemme kotiin Hunningolle. Yhteiset vieraamme yöpyvät peräkamarissani. Jään vielä keittiön pöydän ääreen istumaan. En jaksa edes mennä nukkumaan. Ajatus papin kohtaamisessa pyörii vain uudelleen ja uudelleen mielessäni. Yö tekee tuloaan. Enää en edes uskalla mennä nukkumaan. Nyt pelottaa.

Tulee ajatus soittaa iltasella aiemmin tapaamalleni pastorille. Mutta, kun on jo yö. Mitäpä se haittaa, olenhan minä vielä hereillä. Sanoihan hän, että voin ottaa yhteyttä, koska vaan itse haluan. Nyt minä haluan. En löydä miehen nimeä puhelinluettelosta. Olen niin huimetuksissa, etten löydä puhelinluettelosta yhdenkään pastorin nimeä. Pitää soittaa ensin naapurin emäntä apuun. Hän veivaa oikean numeron. Minun hommani on hoidella loput…

– Kumpulaisella
– Haapanen täällä. On niin vietävän paha olo. Auta hyvä mies minua. Mistään ei tuu enää mitään. Tulisitko Hunningolle?

Saan myöntävän vastauksen. Odottelen vartin. Mies Raamatun kanssa saapuu. Juhlallista. Tunnen itseni hölmöksi. Tervehdin pappia vaivautuneena, itku kurkussa. Miehen mukana tulee jotakin, jota en siinä hetkessä tiedä, mitä se on.

– No, mikä hätänä?

– En jaksa enää. Olen niin kyllästynyt elämään tällaista elämää. En kerta kaikkiaan jaksa enää. Haluan, että elämäni muuttuu. Haluan aivan jotain muuta, mutta en tiedä mitä.

Kumpulainen osaa mennä aikaa haaskaamatta pääasiaan. Kertoo eräästä entisestä oppilaastani, joka oli tänään soittanut ja halunnut tulla uskoon. Kuuntelen sujuvasti.

– Mitä se tarkoittaa, kerro mullekin.

Kumpulainen kertoo, selittää yksinkertaisesti ja vakuuttavasti. Sitten aukaisen suuni:

– Olen ollut teille monille helluntailaisille jo pitkään kateellinen. Olette niin vietävän iloisia.
Ette kai te oo teennäisiä? Kai te ootte kaikki onnellisia?

Yhtä miestä kyllä pelkään. Sitä lippalakkista, helluntailainen hänkin. On aina kaupan kassalla kanssani, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Puhuu lakkaamatta Jeesuksestaan. Kertoo kummallisia hintaviivoista ja pedonmerkeistä. Eilenkin vaihdoin hänet nähtyäni toiselle kassalle. Kertoi edessään olevalle miehelle, jolla oli paketti Kulta Katriinaa kädessä: ”Minä se tiedän sellaisen kaupungin, jossa on kadutkin kultaa.” Kahvin ostaja katsahti taakseen ja sanoi: ”Hullu mies”. Lippalakkimies vain naurahti. Ei näkynyt kasvoilta suuttumisen eikä edes vihastumisen merkkejä. Maksoi ostoksensa ja poistui hyräillen jotakin tutulta kuulostavaa laulua. Jutteli mennessään vielä monien kanssa. Kuka on se mies? ”

– Hynyn Reijo, Hynynkylältä. Elävä todistus siitä, kun ihminen tulee uskoon ja elämä muuttuu. On täynnä uskoa ja Jeesusta. Se tekee hommansa.

– En minä sellaiseksi halua tulla. Sehän on häirikkö.

Nyt viisitoista vuotta myöhemmin ajattelen toisella tavalla. Tunnen Hynynkylän miehen ja tunnen Jeesuksen. Mukavia miehiä, kumpikin. Ystäviä, suurella sydämellä. On löydetty Reijon kanssa samoja säveliä. On kuljettu samoja polkuja. On kohdattu samoja sateita. On kohdattu samoja myrskyjä. On kuivateltu Jumalan auringossa, parannuttu. Hyny on mies omalla paikallaan ja omalla elämäntyylillään. Täyttää Jumalalta saamansa tehtävän. Siunaa elämääni. Muistaa rukouksin. Evankelioi persoonallaan, elää ihmisille, kyläläisille, elää Jumalalle.

Kumpulainen keittiössäni jaksaa olla kiinnostunut minusta. Kertoo kaiken erikoisen vakuuttavasti. Kertoo, mitä on uskoontulo. Kertoo, mitä silloin ihmiselle tapahtuu. Esittää arkoja ja satuttavia kysymyksiä. Kysyy minulta, mitä mielestäni synti on?

– Se on sellaista, joka on mukavaa ja josta nautin. Kaikki mukava on syntiä.

Naurahtaen vastaukselleni nuori pastori selittää synnin, selittää oikean ja väärän. Ollaan synnistä kyllä hiukkasen eri mieltä.

– Eli synnistä luopuisit, mutta nautinnon jättäisit?
Ei mene täysin höyryävään päähäni. Sanon, että olen toivoton tapaus. Epäilen ainakin.

– Ei kuule Jumalalla ole toivottomia tapauksia

– En jaksa enää elää entiseen tapaani. Haluan luopua huonosta elämästäni joka tapauksessa. Kohta on pää itketty tyhjiin. Tämä on liian raskasta.

Kumpulainen tekee oman osuutensa ja minä ajattelen ääneen:

– Haluanko jättää syntielämäni, haluanko elämääni muutosta, haluanko tulla uskoon. Uskonko Jeesukseen Kristukseen, Jumalan poikaan ja siihen, että hän on kuollut minunkin syntieni puolestani?

Vaikka en lähes tulkoonkaan ymmärrä kaikkea kiemuraista, haluni ja tahtoni voittaa epäilykseni ja pelkoni.

– Joo, joo, tahdon, tahdon!

Muistan, että olin vuosien varrella käyttänyt aina sanontaa, ”KUN minä tulen uskoon”, en koskaan sanonut, ”JOS minä tulen uskoon”. Nytkö on se ”KUN” hetki?

Kumpulainen rukoilee, panee kätensä pääni päälle, julistaa syntini anteeksi Jeesuksen maahan vuotaneessa veressä. Välillä tunnen käden painon päälläni sanojen rytmissä. Voimakkaita sanoja voimakkaalla tunteella. Toistan hänen perässään jotain asiaan liittyvää, hänen pyynnöstään. Tunnen olallani hyväksyviä taputuksia.

– Nyt sinä Haapanen olet uskossa!

– Niinkö? Mutta eihän tämä näytä toimivan ollenkaan kohdallani…kuinka niin…no kun…eihän tässä tapahtunut mitään…

Olin aina luullut, kun ihminen tulee uskoon, tapahtuu siinä hetkessä aina jotakin kumman yliluonnollista tai aivan jotakin ihmeellistä. Olin kuvitellut, että uskoon tullessa Jumala lyö ikään kuin koivuhalolla päähän, tuohet lentävät ja silmissä näkyy taivaankannellinen tähtiä.

Kumpulainen nauraa ja sanoo, ettei se aina räsähtelyllä ja räiskeellä tapahdu. Kertoo, että nyt minä olen uskossa ja sillä siisti. Lopusta vastaa kuulemma itse Jumala.

– Kiitos käynnistä pastori!

Ei nähnyt pappi entisenä urheilijana yleisuheilun eliittikisojen loppua, jota oli katsomassa, kun soitin, mutta näki synnin murtaman taiteilijan. Näki yksilölajin reppanasuorituksen. Näki taistelun uudesta elämästä. Tuskin itsekään täysin uskoi lähtiessään, että alas vajonnut, alkoholisoitunut yksinäinen perheenisä pääsisi jaloilleen. Mutta uskoi siihen, että Jumalalla on kaikki elämän avaimet. Onneksi ei tiennyt sitä, että tuosta pelkurista tulisi vielä mitä suurin murheenkryyni paikallisille tosiuskovaisille ja siivosyntisille. Ei tiennyt sitäkään, että saisi juuri uskonratkaisun tehneestä miehestä oppipojan itselleen satoine kysymyksineen. Ei tiennyt kumpikaan sitä, että taidekodin pöydän ääressä alkaneesta hetkestä lähtien heidän ystävyytensä kestäisi loppuelämän.

Menee yö. Nukun hyvin. Tulee aamu ja poloinen pikku poika herää suu pahalle maistuen. Ajatus kulkee onneksi kohtalaisen terveesti. Muistan heti mitä tuli luvattua yöllä. Päätän pitää lupaukseni. Saan jostakin voimaa. Ristin vapisevat käteni. Saan sanoja:

– Jumala rakas, anna minulle sellaiset silmät, jotka alkavat nähdä hyvää… Jumala rakas anna minulle sellaiset korvat, jotka alkavat kuulla kaiken oikein…Jumala rakas, anna minulle sellainen suu, joka alkaa puhua hyvää…Jumala rakas, anna minulle sellaiset kädet, jotka alkavat tehdä hyviä tekoja…Jumala rakas, anna minulle sellaiset jalat, jotka alkavat kulkea sinun tietäsi…

ja – NAKS, silloin se tapahtui. Nyt tuntuu. Jotakin tapahtuu. Ilo täyttää minut, ajatukseni, suuni, koko miehen. Aivan kuin minua pidettäisiin jonkun suuren lähellä. Aivan kuin joku tarttuisi minuun. Aivan kuin joku jopa rakastaisi. Muistan Martin sanoneen yöllä, että nyt alkaa Jumalan vuoro. Se on alkanut. Nyt olen uskossa. Jumala rakas, auta minua uskossani!

Saman tien soitan äidilleni, joka makaa Seinäjoen sairaalassa sydänhäiriöiden takia. Kerron uutisen uskoontulostani. Vanha, perin juuri luterilainen äitini, huudahtaa uutisen kuultuaan:

– Halleluja, Kiitos Jumalalle! Ei menneet 43 vuoden rukoukset hukkaan.

Äiti tervehtyy uutisesta niin, että pääsee välittömästi seuraavana päivänä kotiin. Äitimuorini on nyt uuden virran täyttämä. Äitini saa elämäänsä aivan uuden ulottuvuuden. Hänen sisältään alkaa pursuta into ja tuore halu kertoa rohkeasti Jumalan suuresta ihmeestä. Sana uskoontulostani leviää heti koko tuttavapiiriin ja kylälle kuin polttajaltaan riistäytynyt kulovalkea. Onneksi. Kiitokset raikuvat äidiltäni puhelimitse monille uskollisille rukoilijoille, ystäville läheltä ja kaukaa. Äidin sydän soittaa kiitosta!

Lapset saavat kuulla uskoontulouutisen välittömästi. En osaa heille sen kummemmin selittää, mistä tässä on oikein kysymys. Yksinkertaisesti sanon vain, että olen tullut uskoon. Tiedän, että heidän naapurissaan asuu uskovaisiksi itseään nimittävä perhe, jotka pitävät päivä- ja yökaudet hulvatonta meteliä ja meininkiä suureksi häiriöksi asti. Kielenkäyttö ei eroa muista kuolevaisista mitenkään. Ole nyt sitten tässä todistamassa uskoontulostasi uskottavasti. Annan aikaa lapsilleni –aikaa minäkin olen heiltä saanut – aikaa muuttua.

Uskoontuloaamusta alkaen seuraan aivan kuin sivusta itseäni. Huomaan, kuinka päivittäin ja viikoittain Haapanen alkaa muuttua. Ajatusmaailmaa puhdistetaan. Kieli ei taivu enää kaikkeen entiseen ja totuttuun. Tuntuu siltä, että koko miestä kylvetetään puhtaammaksi. Ei tee enää mieli tehdä asioita, jotka kuuluivat ennen tuota merkittävää yötä arkeeni. Tajuan, että määrätyt väärät tekemiset, väärät elintavat, väärät tottumukset ja mieliteot, jotka olivat hallinneet kokonaan minut, otetaan yksi toisensa jälkeen pois. Halu elää oikeampaa elämää lisääntyy. Halu pyytää anteeksi vanhoja tekemisiäni ja sanomisiani. Tuoreet ja uudet tunteet valtaavat minut. Olen innostunut kuin pieni vilkas lapsi. Tahdon kertoa kaikille uuden elämäni alusta. Kun minulle soitetaan ja kysytään, mitä kuuluu, tykitän välittömästi:

– Olen tullut uskoon

– No, kyllä se sinulle on varmaan hyvä asia.

On kolmella sanalla kummallinen vaikutus. Jos näille soittajille olisi joku kertonut, että olen kuollut, olisivat he varmaan sanoneet, että olihan se jo odotettavissakin. Se olisi ollut takuulla vähemmän järkyttävämpi uutinen.

Saan kirjan luettavakseni, joka on tarkoitettu juuri uskoon tulleille. Siitä selviää itsellenikin monia alkutaipaleen neuvoja. Erikoisesti jää mieleeni ajatus, että kun on ollut syntiä elämässä, ei pidä koskaan vahingoittaa toista tai kolmatta osapuolta, jotka kaikki ovat syyttömiä. Uskoontulo korjaa. Se ei riko. Kun evankeliumi kohtaa ihmisen on sen vaikutus aina hyvä.

Jumala on alkanut koota rikki potkimaani elämäni palapeliä. Pala palalta Hän luovuttaa käyttööni itse särkemäni tai hukkaamiani palapelin osasia. Hän on mestari siinä. En tässä vaiheessa edes tiedä, mitä kaikkea on tulossa. On alkamassa vuosien, jopa vuosikymmenten mittainen koulu. Se, mitä oli neljän vuosikymmenen kuluessa särkynyt, se ei korjaannu silmää räpäyttämällä. Se, mitä ja miksi Jumala oli matkani varrelle sallinut niin paljon, on vain hänen tiedossaan.

Suuri Jumalan salaisuus on pitää meidät tietämättömänä tulevasta. Jumala näyttää usein vasta tänään meille taakse jättämämme päivien salat. Jumalan salaisuus on myös siinä, että uskoon tultuani aluksi minäkin näen vain kaunista, kiiltävää ja hyvää. Minua viedään nyt Jumalan pumpulissa. Olen kuin ilmassa. Valtavaa. Tässä on ensirakkauden suurin salaisuus. Olen rakastunut.
Tällä kertaa Jeesukseen.

Käsipäivää viinakaupan johtajan kanssa lähden sanomaan hänen puulaakiinsa viimeistä kertaa heti ensimmäisenä arkena. Kerään kaikki kaapissani ja nurkissani olevat tyhjennetyt pullot, monta vasullista, pakettiautoni peräosaan. Ajelen voitonriemua täynnä kiemuraista kylätietä kohti keskustaa. Autonikin on aivan kuin ilmassa. Reitin se tuntee. Onhan tässä ennenkin kilisten menty, mutta nyt matka on ainutlaatuinen.

Kello on juuri ja juuri kymmenen. Tänäänkin olen ensimmäinen asiakas. Pitkäripasen ovi käy useamman kerran, kun kannan suupielet hymyssä kristallia tiskille. Koko myyjäjoukko tervehtii yhtä tuttavallisesti kuin ennenkin. Kun saan ohralta haisevan lastini pois käsistäni, pyydän saada tavata johtaja Leppäsen.

– No, mitä Haapaselle laitetaan?

– Ei laiteta enää mitään. Olen tullut viime yönä uskoon ja halusin tulla kiittämään menneistä vuosista ja erittäin sydämellisestä ja ihmisläheisestä palvelusta.

Yllättynyt ja hämmentynyt hyvä ystäväni, johtaja ja alkoholitarkkailija, Leppänen saa vahvan ja päättäväisen kädenpuristuksen merkiksi vanhan loppumisesta ja uuden alkamisesta. Kiittelen samalla monista yhteisistä iloisista kapakkailloista, joita ei enää ole odotettavissa. Kättelen samalla koko henkilökunnan ja toivotan heidän elämäänsä hyvää jatkoa ja Jumalan siunausta.
Ensimmäistä kertaa elämässäni lähden tästä kaupasta rikkaampana, kuin olin sinne mennessä. Ovella kumarran ja sanon pontevasti, aivan kuin vahingossa:

– Jos jonain aamuna, töihin tullessa tämä paikka on räjäytetty, saatte syyttää minua. Kiitos ja näkemiin.

Mietin autoon noustessani sitä, miksi koko henkilökunta jäi niin totisena tuijottamaan perääni?
Autoradiosta kuuluu kaartaessani takaisin kotikylälle aiheeseen sopivaa:

”Päättyy yö aamu saa, uusi päivä kun kirkkaana koittaa…” (Pauli Salonen)

Heti uskonratkaisun jälkeen haluan karistaa kaikki Pyhäsalmen pölyt jaloistani. Tilaan äkkilähdön Kreikan Skiatos-nimiselle pienelle saarelle. Tiedän, että olen aloittamassa aivan jotakin uutta. Tällä toimellani haluan tehdä parin viikon pesäeron kaikkeen. Haluan olla ennen kaikkea yksin, selvittää ajatuksiani, selvittää kaikkea sitä mullistavaa, mitä on viime viikkoina tapahtunut.

Tuulisella säällä Finnairini laskeutuu vaappuen pienen saaren lentokentälle. Kiitorata ulottuu saaren rannalta toiselle. On osuttava kohdalle. Koko lastia jännittää. Kiitokseksi kapteenille ja peräsimen pitäjälle annetaan tavanomaiset taputukset. Vähään he ovat tyytyväisiä.

Lämmin, tuttu ja tavanomainen ulkomaan tuulahdus ja tuoksu tulee heti ensimmäiseen hengenvetooni. Kaukana kotimaa. Kaukana Hunninko. Kaukana kaikki. Olen yksin ja ihmeissäni oudossa paikassa, oudossa porukassa. Ensimmäisenä meidät sullotaan johonkin Seuramatkojen toimiston ahtaisiin eteisrappusiin odottamaan käskynjakoa ja hotellin avaimia.
Käytävässä odotellessa matkan luterilaiset nutturapäät virittävät virren. Harvoin olen kuullut niin moniäänistä kuoroa. Septimisointuja, vibraattoa ja väristyksiä. Omaantuntooni sattui. Minäkö muka uskossa. Heti tuli mieleen vanha tapaus, seitsemän vuoden takaa, etusormellaan rintaani naputtelevasta harmaapäästä. Se koski silloin sisälle Luojaa etsivään ihmiseen. Entäs, jos täällä on joku samalla viivalla. Ei näin…Hyvää päivää ihmiset!

Myrtyneenä ja vaivautuneena otan avaimeni ja saan saaton hotelliini. Lasitetussa postilaatikossa, kotikatuni risteyksessä, palaa kynttilä. Katolinen maa, katoliset kuvat. Pihassa määkii pässi. Laulaa omaa virttään. Iloisesti ottaa matkustajan vastaan kaukaisesta maasta. Tervehdin kiharakarvaista lampaanviuluparia, uutta naapuriani, ja kiipeän sviittiini.

Vaikka kämppäni on viileä ja kostea, pärjään kyllä. Avaan ikkunat. Naapurin takapiha kotieläimineen avautuu kaikkineen eteeni. Kelpaa minulle.

Onneksi olen saanut oman yksityisen huoneen. Koskaan en ole reissuillani halunnut vieraan ihmisen seuraan. On sen verran persoonalliset asuintavat itselläni, etten kestäisi ketään toista vastaavaa. Saa olla, saa lähteä, saa tulla, saa mennä, saa olla menemättä, saa olla tulematta, saa nukkua, saa valvoa, saa nauraa, saa itkeä. Täysin omassa rauhassa. Tätä minä kaipaan. Kaipaan rauhoittua pitkän maratonin jälkeen. Maalinauha entiseen on katkaistu. Lopullisesti.

Pian löydän muutaman samalla aaltopituudella olevan suomalaisen. Vietämme yhteisiä hetkiä. Ruoka on maukasta. Juoma on raikasta. Päivät kuluvat yksistään kierrellen vilkasta ja pientä kaupunkia: kauppoja ja kujia. Kuvaan kaiken näkemäni ja kokemani. Ilta illan jälkeen kokoonnutaan isommalla joukolla hyvissä ruokapaikoissa.

Viikon yksinäisyyden jälkeen ajatukseni palaavat Suomeen. Ikävöin läheisiäni. Soitan heille ja kerron kuulumisiani. Teen epätoivoisen yrityksen selvittää menneitä. Luulen, että se onnistuu puhelimessa tuhansien kilometrien päästä. Petyn. Tiedän, että minun on pidettävä, nyt jos koskaan, jalat tukevasti maassa.

Tulee mieleen vuorille pakeneminen. Teen sen mopolla. Vuokraan ”pappatunturin” päiväksi ja lähden ostamani kartan mukaan vuorenrinnereiteille. Ajelen hiljalleen nuoruuteni mopokokemuksella kapeaa, hiekkaista serpentiinitietä ylöspäin. Kun pysähdyn levähdyspaikalle, näen edessäni kaukana alhaalla, koko kaupungin komeuden. Kaukana häipyy meri aurinkosumuun. Keskiaikaisen rakennustyylin moniväriset kattorakenteet näyttävät palapeliltä. Rytmikkäästi ne sointuvat kokonaisuudeksi, joka aivan kuin väreilee auringon lämpimien virtauksien vaikutuksesta. Ihmiset ovat siellä jossakin, vaikka en havaitse heitä. Kaiken sen joukossa on elinvoimainen kaupunki.

Pilvet ovat kuin otos lapsena selatusta Kuvaraamatusta. Jyhkeät ja muhkuraiset pilvet liikkuvat keskiaikaisen kaupunkimaiseman yllä muodostaen mitä mielikuvituksenomaisia kuvioita sinitaivaalle. Pilvien muodot ja kuviot muuttuvat jatkuvasti näyttäen joskus hassunkurisiakin kuvioita. Milloin näkyy pilviukon naurava pää, milloin pitkänenäinen ukonkäppänä. Kirkkaat valonsäteet heijastuvat pilviharson seasta pitkin kaupungin kapeita katuja. Välillä auringon mennessä kokonaan pilven taakse se muuttaa maaston tummanpuhuvaksi.

Aivan, kuin pilvet viestittäisivät minulle jotakin. Tunnen itseni pikkupojaksi, pienemmäksikin. En muista aikaa, jolloin olisin ymmärtänyt nauttia kaikesta tästä. Lähellä kukkivat puut, tuuli taivuttaa ruohikkoa halunsa mukaan. Linnut visertelevät omia heleitä sävelmiään. Ne kisailevat keskenään pyrähtäen välillä omaan piirileikkiinsä. Niitä ei huolet paina. Niitä ei huomisen murheet rasita. Muistan jostakin kaukaisesta:

”Katso taivaan lintuja. Taivaan Isä ruokkii ne. Älä murehdi huomisesta päivästä. Huomisella on omat murheensa.”

Jumala on olemassa. Jumala on kanssani. Jumala puhuu. Jumala näyttää suuruuttaan. Tiedän olevani elämässäni oikealla polulla, tässäkin, juuri nyt, lämpimässä ja auringon polttamassa rinteessä. Istun ilman kiirettä. Annan ajan seisahtua. Nautin hetkestä, otan siitä kiinni, annan kaikelle näkemälleni luvan tehdä minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jumala lohduttaa minua.

Aamun tullen lähdemme kantosiipirattaalla kohti Ateenaa. Näen tuhansien vuosien takaa olevat veistokset. Näen Akropolis-kukkulan kaikkine uljaine pylväineen. Taidetta vuosituhansien takaa. Tarinat, jotka meille täällä kerrotaan, ovat kaikkien matkalaisten mielestä uskottavia. Kaikki todistavat:

– Totta, totta!

Tiedän, etteivät läheskään kaikki ole ollenkaan vakuuttuneita nuoremman ajan Mestarin, Jeesuksen aikaisista tapahtumista, kun niitä sivutaan, Paavalista puhumattakaan. Kun meille pihalla kerrotaan lähtiessämme, ettei missään nimessä saa ottaa kivenmurustakaan matkamuistoksi pihalta, kompastun välittömästi. Noustuani pistän käteni taskuun ja huomaan, että siellä on jotakin pyöreää – kivi muistona Akropolikselta. Kuinkahan moni haarniska-asuinen soturi miekkoineen ja röyhelöpitsiin pukeutunut aatelinen on kulkiessaan muokannut tätä piilotettua matkamuistoani?

Tulomatkalla alkaa tuuli puhaltaa ja heiluttaa alustamme. Pian olemme meren armoilla. Kantosiipialus on välillä taivaissa ja sitten se rojahtaa kymmeniä metrejä alas. Pidän kaksin käsin kiinni, jotta pysyisin edes osan matkasta omalla penkillä. Takanani joku suomalainen raukka pullauttaa penkin väliin salaattiaamiaisensa. Siinä tulee kenkieni viereen eilinen suklaakuorrutettu kreikkalainen salaattikin. Ei naurata. Pelkään kauhusta. Näen jo silmissäni uutisen Savon Sanomissa: ”Suomalainen retkikunta aaltojen omaksi Ateenan ulapalla”. Kaikki menehtyneet olivat matkalla… Totinen paikka vetää kädet ristiin silläkin uhalla, että lentäisin pitkin paattia.

– Rakas Jumala, auta minua. Ikinä en luovu sinusta, jos sinä viet minut turvallisesti maihin.

Tunteja myöhemmin rantaudumme, lopultakin onnellisesti.. Joukko kalpeita suomalaisia turisteja lähtee silmät nurinpäin, kuka mihinkin, aivan kuin vailla päämäärää. Aallot ovat tehneet vaikutuksen. Meri on puhunut.

Myrsky kaupungissa yltyy. Se kääntyy minua vasten. Aivan kuin se vaanisi minua. Kävelen vaatteet liplattaen päin tuulta, suuntana yöpaikkani vuode. Sade paukkuu katukivitykseen ja siitä kimmokkeen saatuaan leviää kaaressa ylöspäin. Vettä tulee taivaan täydeltä. Koko kylä peittyy veteen. Vettä on joka ilmansuunnassa. Merelle päin suuntautuvia katuja pitkin vesi kaatuu koko leveydeltään kuin sammiosta.

Näin alkaa pienellä saarellamme vuosikymmenten suurimmat tulvat. Viiteenkymmeneen vuoteen ei kaupungissa ole ollut tällaista kaaosta. Paikkakunnan asukkaat tyhjentävät kauppaliikkeiden edessä olevat kojunsa. Isoja aurinkovarjoja pyörii tuulessa. Siinä ne mainostavat ”amerikancolaa” mennessään. Matkamuistoesineitä kulkeutuu virran mukana tietymättömiin.

Matkatoimiston väki on tullut siirtämään meidän talon asukkaat muihin hotelleihin. Pyytävät minuakin mukaansa. Kieltäydyn. Haluan olla yksin. Jään omalla vastuulla. Alakerrassa, ystävillä, ovat putket viemäriverkkoon tukossa. Vettä tulee, mutta sitä ei mene. Omassa asunnossani toiletti toimii. Muuten on hyvin, mutta olotila on kostea. Vaatteeni ovat kuin juuri pestyt, kengät litisevät ja jättävät lattialle kävelyreittini. Onneksi kengissäni ei pysy vesi, koska ne ovat reikäiset kesäkengät. Tätäköhän varten niihin on tehty jo tehtaalla reikiä sinne sun tänne? Riisun vaatteeni ja vaihdan kuivat päälle. Kosteus on ottanut vallan hallita ja vallita seuraavat päivät, kokonaan.

Vihdoinkin olen oman onneni takoja. Yksin omassa apartomentossani myrskyn ja ukkosen keskellä, yksin. Avaan ikkunallisen parvekkeen oven ja astun ulos. Annan sateelle luvan tulla. Se huuhtoo. Parvekkeella nostan käteni kohti taivasta ja nautin. Taivaasta sataa. Lämmin vesi kastelee hetkessä minut kokonaan. Ukkonen jyrähtelee ensin hiljaa ja kohta paukahtaa ja räjähtää. Yhden miehen hotelli on revetä kivijalastaan. Olen taas kuin pikku poika, joka uhmaa lapsenmielisellä käytöksellään jopa luontoa. Ei ole kukaan määräilemässä eikä edes ihmettelemässä. Kaiken keskellä pässiystävä naapurivainiolta, parahtaa päämäärättömänä hyppien nurkalta toiselle. Sinne se on unohdettu, lisääntyvän liejun keskelle, rajuilman armoille. Tänään sen laulu muistuttaa itkuvirttä. Onneksi sen veisuu haihtuu hiljalleen suuren luonnonkonsertin pauhuun.

Nautin luonnonvoimien mahdista. Nautin näkemästäni ja kokemastani. Nautin Jumalan suuruudesta ja omasta pienuudestani. Päivä on kuin otos menneestä viikosta. Rajuilma on kuin uskoontuloni: myrskysi ja pelotti. Kerran paukahti ja salamoi. Sade huuhtoi puhtaaksi. Ympäristöön jäi paljon ylimääräistä ja turhaa. Senkin taivaan vesi huuhtoo aikanaan pois. Pian paistaa aurinko. Olen kuivilla. On raikasta ja raitista. Rauhallista. Saan olla Jumalan rakkauden kohteena. Kiitos kaikuu kukkuloille, Kiitos kuuluu Kuninkaalleni. Kiitän omalla tavallani, niin kuin parhaiten osaan. Onnekseni en ole vielä muottiintunut.

Leima otsaan ja vielä kerran kiitos. Sinetillä suljit oluthanat, suljit viinisammiot, suljit kirkkaitten väkijuomien korkit. Suljit korkit lopullisesti täällä kaukana Paavalin purjehdusreiteillä. Kirkkaus on sinussa. Kirkkaus on sinusta. Tartuta se minuun, Isä Taivaan. Täältä tullaan uusi elämä.

Seutulassa, vastaantuloaulan ovien takan, minulle heilauttaa tuttavallisesti naapurini Korhonen, kukas muu. Hän on ystäväni uskoontulostani huolimatta, tänään ainoa vastaanottokomitean jäsen. Sanoo odotellessaan ottaneensa kupin jos toisenkin pään täytteeksi miestä väkevämpää. Tunnustaa luottaneensa minuun ja ajokuntooni, ainoa, lajissaan. Siinä minulle punaista mattoa. Astumme mustanpuhuvaan harvinaisilla mausteilla varustettuun Korhosen Extra Super Hyper Luxus Volvoon. Kartanlukijani sävelet Hunningolle ovat tutut. Suomalainen syysviima viheltää. Käännymme Lahdentieltä pohjolan arkeen.

Varteenotettavia neuvoja saan evankelista Kumpulaiselta, kun hän vierailee kodissani. Hänestä tulee esimerkkini, ”popidolini”. Hyvät neuvot ovat tarpeen jokaisella elämän alueella, varsinkin kun niitä saa monenlaisia ja monelta uskonelämän hyvin sisäistäneeltä ”veljeltä”. Pääasia keskusteluissa on, että entiseen ei kannata palata mistään hinnasta. Kahta asiaa tulee ehdottomasti karttaa: entisiä ryyppykavereitani ja seurakunnan liian innokkaita sisaria. Tiedostan itsekin, että nyt täytyy katkaista siteet kaikkeen sellaiseen, jotka veisivät Hunningolla asuvan miehen uudelleen hunningolle. Menisin peräpeili edellä vaikka kirkonmäen tuuheaan kuuseen, jos Kumpulainen minua näin neuvoisi.

Joidenkin naapurikuntien hihhuleitten innostamana päätän vapauttaa myös itseni kaikesta pahasta. Lahjoitan puolen metrin kasan elämäni varrella ostamiani LP-äänilevyjä paikalliseen Divariin ja teen anteliaalla teollani omistajan onnelliseksi. Taalan kuvat silmissä ja kädestä kiittäen hän ottaa lahjoitukseni valoisana vastaan. Näin hyvästelen Mantovanit, Paul Ankat, Louis Armstrongit ja Benny Goodmanit. Sinne jäävät myös Katri Helenat, Junnu Vainiot, Tapsa Rautavaarat ja Olavi Virrat.

Samana päivänä pistän tuleen lähes kaikki kallisarvoiset videonauhani, joiden mukana palavat monet Oscar-voittajat, Turhapurot ja James Bondit. Uudessa Tulikivi-takassani ne pärskyvät ja räiskyivät kuin kirkas magnesiumin valo. Iloa kestää juuri niin kauan kun ensimmäiset sysimustat savut lyövät uuninluukun reunoista sisälle huoneeseen. Kohta savua tupruaa jo uunipellin kolostakin. Karmaiseva haju muuttuu kohta pieneksi leijailevaksi noeksi, joka pieksee juurta jaksain asuntoni nurkat ja seinät.

Vielä seitsemän vuoden päästä muuttaessamme pois Hunnigolta, näkyy seinillä taulujen kokoisia mustia juovia muistona uskon alkutaipaleen tekosistani. Toisaalta, jälkeenpäin surettaa. Toisaalta ei. Tein molemmat tekoseni omasta vapaasta tahdostani. Kukaan muu ei minua niihin yllyttänyt. Tein ne täydestä sydämestä ja antaumuksella. Toivottavasti ne huomioitiin myös taivaassa tottelevaisuuden, antautumisen ja kuuliaisuuden eleenä. Joka tapauksessa tempaukset helpottivat minua.

Yhteen aikaan Kumpulaisen mukana alkaa vierailla toinenkin heimoveli. Aivan kuin heillä molemmilla olisi jotakin erikoista sanottavaa, mutta aina asia jää alkutekijöihinsä. Välillä huomaan heidän olevan hyvin vaivautuneita, vaikka molemmat ovat normaalisti hyvin sanavalmiita ja neuvovaisia.

Kerron heille jossain vaiheessa, että haluaisin mennä kasteelle niin pian kuin mahdollista. Sitä asiaa pohtiessa menee heiltä hetkessä ilme vakavaksi. Asia viedään kuitenkin yhteisymmärryksessä eteenpäin.

Monesti puhutaan ”kastekysymyksestä”. Sen pitäisi kuuleman mukaan selvitä ensin jokaiselle kasteelle menijälle, ennen kuin kaste voidaan toteuttaa. Minulle se oli selvää alusta alkaen. Tahdon vain tehdä kaiken, mikä kuuluu asiaan. Raamatusta se löytyi. Siellä hoviherra kysyi Filippukselta ykskantaan ja hyvin selvästi:

”Katso, tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?” (Apt. 8:36)

Mikäpä se estäisi minua myös menemästä kasteelle? Ei sitten mikään! Kastepäivä sovitaan, ja Kumpulainen lupautuu seremoniamestariksi ja kastajapapikseni. Kastealtaan reunalla kirkkoväen laulaessa tuumaan Kumpulaiselle:

– ”Katso, tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?”

Näin entinen juoppo vie veden hautaan kaiken entisyyden ja nousee sieltä uutena luomuksena.

Kaikki Kristuksen tähden. Kaikki hänen esimerkkinsä tähden. Kaikki oman uskonelämäni eteenpäin menemisen tähden.

Tuttuja työtovereitani on kirkkomme takapenkissä seuraamassa tätä ”helluntaisakramenttia”. Läheisin opettajapariskuntani on tullut seuraamaan juhlaani. Siellä he istuivat ihmeissään. Ihmeissään oli moni muukin. Tilaisuuden jälkeen juhlani jatkuvat Hunningolla, jonne saapui tuvan täydeltä monia ystäviäni. On naapureita, on uusia ja vanhoja ystäviäni, on joku neitokin. Pastorini on innoissaan ja jututtaa vieraitani. Virkatoverini lähestyy hymynvirne suupielessä häntä ja sanoo:

– Kylläpä suolasit meidät sinne penkkiin sillä kastesaarnallasi!

Pastorini selittää tapahtuneesta pätkän teologiaa. Siihen keskustelukumppani jatkaa:
– Mikä tuli lapselle nimeksi?

– Kristuksen oma!

Pian kaikki ovat hyvillä mielin. Juhlatunnelmaa riittää pitkään. Itse tunnen sisälläni keveyttä ja mielenhyvyyttä ottamastani askeleesta.

Myöhemmin illalla selviää, että Kumpulaisen ja hänen ystävänsä ahkerat käynnit muutama viikko sitten johtuivatkin halusta puhua minulle tupakanpolton lopettamisesta. Sauhuttelin ketjuna aina heidän käydessään vierailulla. Kummallakaan uskonveljistäni ei pokka pitänyt, kun olisi pitänyt kertoa minulle, että tupakanpoltosta olisi luovuttava ennen kasteelle menoa. Se on ehto näissä ympyröissä. Onneksi heidän suut tukittiin. Minulle huomauttaminen olisi ollut aika suuri isku päin omia puoliksi puhdistumattomia ajatuksiani.

Olin itse mielessäni jo päättänyt lopettaa tämän vuosia jatkuneen tupruttelun ja olin jopa laittanut määräpäivänkin itselleni. Se oli ennen kasteelle menoa. Olin polttanut viisi viimeistä vuotta keskimäärin kolme askia päivässä. Se tekee 60 tupakkaa päivässä 420 viikossa, 1680 kuukaudessa, 20160 vuodessa ja viidessä vuodessa yhteensä 100800. Jokainen savuke ja savu olivat olleet liikaa.

Päätin vetää vielä viimeisen viikon niin, että turpa on mustana ja kieli karrella kuumasta savusta. Tämä ihan itseni vuoksi, että polttamisen halu lähtee iäksi mielestä ja muistista. Olin täysin tervattu mies sisäosiltani. Siinä varmasti yksi syy, etten ole laho muualta kuin latvasta.

Täytyn autossa Pyhällä Hengellä vähän ennen Vaskikelloa, tuhansista kelloista tunnettua pysähdyspaikkaa, Oulun ja Jyväskylän välillä. Ajelen naapurini Volvolla käväisemään Kärsämäellä. Mieleni on kiitosta täynnä, vaikka tunnenkin äärettömän suurta väsymistä päivän töistä. Lyhyen tapani mukaan alan pyydellä siunausta ajomatkalleni ja kiittelen Jumalaa normaalimenoin tästä päivästä. Kiitos muuttuu minusta riippumatta erikoisen syvälliseksi. Pian tunnen kiitoksen lähtevän sydämestäni asti. Olen aivan täpötäynnä kiitosta. Jotakin alkaa tapahtua sisälläni. Paikkaa, missä kuplii, en varmuudella tiedä, mutta se on jossakin syvällä, tuntemattomuudessa ja samalla kuitenkin niin lähellä. Jään ihmettelemään, mitä merkillistä on tekeillä ruumiissani. Konkreettinen tunne alkaa hetki hetkeltä nousta ylöspäin. Kiitosmieli lisääntyy. Hyvän olon tunne valtaa minua enemmän ja enemmän. Jotain mahtipontista nousee ja nousee. Yhtäkkiä suustani alkaa tulla mitä ihmeellisimpiä ja eriskummallisempia sanoja enemmän ja enemmän. Siinä puhun yksikseni. Tässä vaiheessa tiedän, tajuan ja uskon heti, että Raamatussa, Apostolien teossa sanottu juttu on sittenkin totta:

”Silloin minä muistin Herran sanan, jonka hän sanoi: ”Johannes kastoi vedellä, mutta teidät kastetaan Pyhällä Hengell…Ja he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja alkoivat puhua muilla kielillä, sen mukaan mitä Henki heille puhuttavaksi antoi.” (Apt 11:16, 2:4)

Jumala rakas. Kiitos tästä lupauksestasi. Pidän kuin esitelmää itselleni, kielestä en vaan tiedä, mitä se on ja mitä aihe sisältää. Joitakin oppikoulunaikaisia ruotsinsekaisia sanoja tunnistan. Tuntuu niin ihmeelliseltä. Tuntuu, kuin olisi pikku poika suuren Luojan edessä. Ajan naapurin autoa ja annan kieleni laulaa.

Näppäilen autopuhelimesta Kumpulaisen numeron. Mutta, kun hän vastaa, yritän kertoa mitä minulle on juuri tapahtunut, en pystykään sitä sanomaan. Suustani tuleekin aivan muuta.

– Guade store la santa de prede el tito…cristo peldetta el more stara de mera o mera…

Kumpulainen alkaa nauraa hillittömästi ja sanoo :

– Haapanen, sinä olet nyt täyttynyt Pyhällä Hengellä. Se, mistä olen puhunut, on nyt toteutunut. Kiittele, kiittele poika vaan. Jumala on elävä Jumala.

Koko tapahtuma ei häirinnyt ajoani mitenkään. Pysähdyin pakolliset pysähtymiset, ajoin tien oikeanpuoleista reunaa, ohitin hitaammat ja annoin nopeimmille ohitusmerkin tapani mukaan. Se vähäinen järki, mikä minulla on, sekin toimii. Myönnän, että kova halu olisi nyt painaa talla pohjaan ja antaa Volvon lentää. Niin suunnattoman taivaallinen oli tämä kokemani hetki, parasta tähän mennessä.
Toimitan asiani naapuripitäjässä ja harmittelen ja oikeastaan pelkään sitä, toimiiko tämä vielä uudelleen. Ilokseni teen sitä mielessäni ja ajatuksissani. Jes! Paluumatkalla aloitan taas:

– Guerda prente del sola strada…forte trende el pito mensenda…agode tsierde cristo pestode…

Kokeilen siinä kaikensorttista tyyliä. Puhun rauhallisesti ja yhtäkkiä tuplaan puhenopeuteni. Puhetta vaan tulee. Jos koskaan niin nyt olen papupata. Halleluja! Hunningolle saavuttuani palautan auton ja huudan jo ovelta kuulumiseni. Naapurin rouva ilostuu kertomastani, pistää heti jutun kiertoon. Soittaa samoilta jalansijoilta ystävättärelleen kätilöopistolle. Heillä tuntuu olevan hauskaa.

Onneksi asustan yksin, ettei ole kukaan viemässä minua ”Niuvanniemeen”. Moni hengellä täyttynyt uskovainen raukka on senkin reissun saanut kokea lähiomaisten tietämättömyyden edessä. Piipaa- auto on tullut, ja riskit miehet ovat pukeneet hiha-aukottoman paidan kielillä puhuvan päälle. Paikallisen kunnanlääkärin allekirjoittama B-todistus on tungettu taskuun, nyörit sidottu umpisolmuun selän taakse ja potilasraukka kaadettu avuttomana kulkupelin patjalle. Kohti hoitoa, kohti terapiaa, kohti lääketokkuraa. Jumalan hullua on luultu oikeasti hulluksi. Kaikki rassukat eivät koskaan palanneet. Heistä tuli, mitä pelättiin.

Illalla nukkumaan mennessä viimeisenä ja aamulla heti ensimmäisenä herättyäni kokeilen, mitä suuni osaa. Kunnossa tuntuu äänipäät olevan. Yölläkin pitää herätessä heti varmistaa onko saamani puhelahja tallella.

Nyt tiedän, miltä vappusimasta tuntuu, kun korkki avataan. Olen täynnä jotakin uutta ja viehättävää. Taivas on yllättänyt. Taivas on laskenut voimaansa minuun. Nyt hommat alkavat sujua. Nyt mennään eikä meinata.

Seuraavat päivät kuluvat ihmetellessä, mitä tämä kaikki on. Olen innoissani ja soittelen tutuilleni ja kerron, mitä minulle on tapahtunut. Useat heistä eivät tunnu tietävän asiasta tuon taivaallista. Olen niin hullun innoissani, että pysäytän autoni kerran lenkillä olleen opettajapariskunnankin kohdalle ja huudan ikkunasta:

– Olen täyttynyt Pyhällä Hengellä ja vielä Korhosen Volvossa!

Hulluna pitivät, mutta niin varmaan pitivät jo aiemminkin. Minua se ei haittaa yhtään. Nyt ei tunnu pahalta mikään. Nyt ei olla köyhiä eikä kipeitä. Nyt ollaan Jumalan sotureita. Maailma on auki edessäni.

Etsin innoissani asiaan liittyviä Raamatunkohtia. Kohdistan ne itselleni:

”Eikä nuorta viiniä lasketa vanhoihin nahkaleileihin; muutoin leilit pakahtuvat, ja viini juoksee maahan, ja leilit turmeltuvat; vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin, ja niin molemmat säilyvät”. (Matt9:17)

Tätä täytyy saada lisää. Ymmärrän, että kaikki minulle tapahtunut on täysin raamatullista: Opetuslapsetkin täytettiin ilolla ja Pyhällä Hengellä. Elisabeth, Johannes kastajan äiti ja Pappi Sakarias, täytettiin hekin Pyhällä Hengellä.

Seuraavana sunnuntaina intoni saa ensimmäisen kolauksen, kun kerron innolla seurakunnan porstuassa tapahtunutta kokeneille uskonveljilleni. Varttunut ja kaljuuntunut lippalakkipäinen kuulijani taputtaa mennessään kirkkosaliin pari kertaa minua olalle ja sanoo:

– ”Kyllä ne liiat höyryt siitä pian lähtee!”

ENSILEMPI

Luotan päättömästi kaikkeen ja kaikkiin. Elän ensirakkauden aikaa, jolloin Jumala varjelee kaikelta turhalta ulkopuolisten ihmisten sanomisilta ja piikeiltä. Ei satu, koska rakkaus suojelee. Ei koske, koska Jumala hallitsee. Parasta uskonelämää ovat ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Kun saa ottaa alkuaskeleen, haluaa ottaa perään toisen ja näin edetä uskossa kohti mielenkiintoista ja tuiki tuntematonta. Jumalalta saatu rakkaus on niin ylitsevuotavan täyttävää, ettei oloa pysty uuvuttamaan mikään. On kuin sieni, joka on upotettu veteen. Minulla on nyt pursuava olo, mutta olen edelleen janoinen.

Ovi käy. Monet uskovaiset laidasta laitaan ja heimosta heimoon käyvät onnittelemassa ja tervehtimässä uskoon tullutta kylähullua. Minulle opetetaan, että Jumala tekee kaiken uudeksi, kaikki entinen unohtuu, kaikki korjaantuu, kaikki tulee uudeksi! Kannustetaan isolla joukolla iloitsemaan ja kiittämään etukäteen tulevista ajoista. Minulle opetetaan, että Jumala on persoona. Kerrotaan, että hän rakastaa persoonia. Hyvä, minäkin saan olla juuri sellainen, kuin olen. Jumala hyväksyy kuulemma minut tällaisena. Menneet eivät paina. Virheet on pyyhitty pois. Hienoa kuulla, että Jumala on hukuttanut kaikki entiset ennen uskon elämää tehdyt asiat ja vääryydet mereen, ja sitä mertakaan ei ole. Kuulen, kuinka minulle painotetaan sanaa kaikki. Sillä lailla.

Sanaa tulee niin paljon, että osa siitä menee omalle radalleen, yli hilseen. Olen välillä täysin pihalla, kun kaksi puhuu yhtä aikaa ja kolmas yrittää siihen mukaan ja jokainen vielä eri asiasta. Sitä en ymmärrä, miksi neuvojat ovat keskenään usein eri mieltä, vaikka puhuvat samoista asioista. Täytyy varmaan tästä lähteä kiertokouluun. Tunnustan itselleni ja esitelmöitsijöille, että haloo, haloo, en pysty tätä kaikkea ymmärtämään. Usein nyökyttelen ja myötäilen kurssittajilleni kohteliaasti, muodon vuoksi. Olenhan nyt samalla polulla heidän kanssaan.

Oikeaoppisuuden musikantitkin kuluttavat sohvaani. Jokainen muistaa ensimmäisenä kertoa, kuinka monta vuotta ovat jo olleet uskossa. Minä raukka olen vielä alussa. Sanovat sitä vauva-asteeksi. Täytyy ensin juoda paljon maitoa, jotta sitten voit joskus myöhemmin heidän kanssaan syödä rukiit ja rasvat. Minulle niin syötävän hyviä verilettuja en saa enää syödä, en edes sokeroidun puolukan kanssa. Lupaan jättää syömättä. Selaavat Isoa Kirjaa ja kertovat, kuinka minun olisi kaikessa parastani pantava, ylitettävä itseni. Täytyy pukeutua uskovaisen asuun ja ilmeeseen. Ei hätää, koska olen pukeutumisen aina hoitanut omasta mielestä tyylikkäästi, jopa nuorekkaasti. Olen pukeutunut juhliin juhla-asussa. Mutta pitääkö minun vaihtaa stailiani – vanhanaikaiseen, vaatimattomaan ja kurjan näköiseen ja ottaa naamalleni armon kerjäläisen ilme, niinkö? Armoa ei ansaita kerjäämällä, koska se on jo annettu lahja. Näin sen olen jo ymmärtänyt, vaikka olenkin pieni maitopullopoika.

Minun on aina myös muistettava menneisyyteni, koska olen eriarvoisessa asemassa Jumalan edessä, eronneena. Ovat neuvoissaan tinkimättömiä, mutta vilpittömiä. Maalaavat kilpaa toinen toistensa kanssa joka tapauksessa parempaa kuvaa tulevaisuudestani, vaikka puhuvatkin itsensä välillä pussiin.

Vaistoan, että aivan kaikki lohduttajat eivät kuitenkaan välitä niinkään minusta ihmisenä, vaan oikeiden ohjeiden antamisesta. Vaistoan jopa sen, että kysymys on jopa siitä, kunhan ensimmäisenä ehtivät neuvonsa antamaan, niin siihen ei sitten muut tule omia vierusoppejaan tyrkyttämään.

Varttunut heimoveli, tuo palokuntalainen, ei tiennyt vielä siinä vaiheessa, kun minua niin omaperäisesti rohkaisi, että hän tulee myöhemmässä elämäni vaiheessa olemaan ryhmänsä yksi ahkerimmista tuleni sammuttajista.

Ihmisiä häärii ympärillä, mutta miksi niin monet väistyvät saatuaan ensin antaa innokkaasti elämääni kulkuohjeita? Kukaan näistä ei täyttänyt sisällä olevaa tyhjiötäni. Kenelläkään ei ollut tarvittavia vastauksia kuultuaan tekemäni elämäni mokat. Kenestäkään heistä ei ollut kauan kulkijaksi parisuhdeluuserin kanssa. Vaistoan, etteivät he kaikki olleetkaan sydämellään mukana.
Kaikesta huolimatta yritän pitää pokkani. Onnistun siinä välillä hyvin ja välillä hyvin huonosti.

Välillä ajattelen aivan kuin ennen vanhaan: Olenhan vahva ihminen, kyllä minä pärjään. Minua ei lokit noki. Mutta kuitenkin pian sisuksissani murenee. Puran pastoriveljeksille, ymmärtäjilleni sisuksiani:

– Olen aina ollut myönteisesti ajatteleva, myönteisyyteen pyrkivä. Mutta nyt mennyt hajonnut elämäni kummittelee. Olen välillä hyvin pettynyt ja epätoivoinen. Missä on kadonneet ne kiittelijät ja olalle taputtajat? Missä on vierellä kulkijat? Missä on kannustajat? Olen sitä mieltä, että suurin osa taisi jäädä odottamaan minua kapakan peräpöytään. Siellä riitti ystäviä, siellä riitti ymmärtäjiä. Siellä riitti olalle taputtajia. Vierellä oli aina kanssamatkaajia. Jopa ylitarjontaan aina kyllästymiseen asti.

Veljet lohduttavat minua. He ovat armollisia minua kohtaan. He pitävät minua ihmisenä. Heidän seurassa vapaudun ja hiiltynyt innokkuuteni alkaa taas palaa.

Odotan paljon elämältäni. Odotan paljon Jumalaltani. Odotan kaikkea uutta uutena luomuksena. Pelkään välillä, että tuleekohan tässä luu tai puu vetäjäänsä vastaan? Löytääkö kirves kovempansa? Vedätetäänkö minua? Nautin joka tapauksessa koko paketista. Saan olla usein keskipisteenä omituisena otuksenakin, entisenä kylähulluna.

Jehovalaisetkin kiinnostuvat minusta, Hunningon pirtissä olevasta kummallisuudesta. Onhan heitä käynyt ovelleni ennenkin, mutta huonolla menestyksellä. Nyt he kiinnostuvat oikein kunnolla, kun ovat kuulleet minun vaihtaneen uuteen leiriin.

Kiillotettuine kenkineen ja mustine attaseoineen hymy korvissa pari todistajaa pyytää päästä jutustelemaan. Heidän mielestään olen harhailemassa aivan väärään. Pääjehologi naurahtaa ja osoittaa ivallisuutensa:

– Sinä se olet kummallinen mies. Olemme kuulleet, että olet tullut uskoon. Sitten sinä rupeat lukemaan Raamatusta, mihin sinä oikein uskot. Me taas luemme ensin Raamattuamme ja sitten uskomme siihen, mitä olemme sieltä lukeneet. Olet täyttynyt kuulemamme mukaan Pyhällä Hengellä ja puhut kielillä. Tiedätkö, että se on itse Saatanasta, koko kielillä puhuminen?

Sydämeni hakkaa kahtasataa, hengitys pätkii, efedriini alkaa pullistella silmiä kuopista. Rystyset valkoisena nousen tuoliltani. Pää lapaluita myöten punaisena hypähdän julistajatodistajaa kohti ja sanon:

– Nyt kuule tuli sanottua liikaa. Puoliminuuttia saatte aikaa lähteä, muuten teillä voi tulla kohta asiaa hammasteknikolle!

Naama peruslukemilla suuntaan katseeni syvälle vieraitteni silmien väliin. He toimivat heti: Kirja laukkuun. Laukun kannet kiinni. Kengät jalkaan ja ulos. Kävipä se nopeasti, aivan kuin sotaväessä!

Harvemmin tavattiin enää näissä merkeissä. Syy oli minussa. He olisivat mielellään tulleet, mutta minä en vajaamittaisena ja keskenkasvuisena heitä ovenrakoa lähemmäksi enää tohtinut päästää. Maanviljelijäenon naapurina tiedän, mitä on, kun lusteet leviävät pelloille. Oikeaoppisuudessakin on puolensa. Tärisen ja olen täynnä muutakin kuin pyhää vihaa.

Pastorit tekevät minusta opetuslapsensa ja tulevat onneksi hätiin. He ottavat ohjat omiin käsiinsä ja vievät minut armon huomaan. Heidän kanssaan on helppo keskustella. Heitä on helppo kuunnella. He vastaavat kysymyksiini ymmärrettävästi. He opettavat osuvasti ja helppotajuisesti. Rohkenen kysellä heiltä avoimesti. Rohkenen paljastaa heille tietämättömyyteni.

Pastorini tuntevat suurta vastuuta paikkakuntamme nuorista uskovista. He tietävät, ettei meitä pidä jättää oman onnemme nojaan. Tarvitsemme säännöllistä opetusta. Tarvitsemme yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta. Tarvitsemme huolenpitoa.

Aloitamme heti kodissani ”vastauskoontulleiden illat”, säännöllisesti, joka viikko. Rukoilemme, lauleskelemme ja kuuntelemme kiehtovaa opetusta. Jokainen meistä tutun tavan ja tutun kaavan mukaan kertoo omia kokemuksiaan uskoonsa liittyvistä hetkistä. Tuntuu hienolta, kun joka kerta yksitellen siunaamme toinen toisemme. Opettelemme rukoilemaan ääneen.

Opettajani ovat tosimiehiä kumpikin. He todella välittävät ja haluavat ohjata oikeaan. Laki on kaukana. Armo on tullut jäädäkseen. Tunnen olevani vahvoilla ansaitsemattoman armon tähden. Elämässäni on päätöntä ja hillitöntä luottamista Jumalaan – jospa se luottamus kestäisi joka ikinen päivä. Onneksi olen alusta alkaen uskonut silmittömästi Jumalan johdatukseen. Uskoni on lapsenomainen, jopa lapsellinen. Sen olen jälkeenpäin ilolla todennut Raamatun mukaiseksi.

Tutkimme ”hengellisen isäni” kanssa Raamattua paljon yhdessä. Kuuntelen ja haluan tehdä opetuksen mukaan. Kiipeän vaikka perä edellä puuhun, jos se kuuluu uskovaisen päivän rutiineihin. Hyppään vaikka suohon, jos se on hyvä ja toivottava uusi tapa. Kaikki tämä vain rakkaudesta Jeesukseen. En tekemisen tähden, en muiden tähden vaan uuden ja nykymakoisan elämäni tähden.

Evankelista Kumpulaisen vakuuttava opetus tekee minusta häntä imitoivan opetuslapsen. Onnekseni minua on siunattu pätkittäin uskalluksella, uhkarohkeudella ja ennakkoluulottomuudella. En ole koskaan pystynyt olemaan aito hallitsevan, autoritäärisen ihmistyypin lähellä. Se on puristanut ja kiristänyt minut aina räjähtämispisteeseen saakka. Siinä ei synny lämmintä yhteyttä vaan pikemminkin pakkomainen “tottele tai häivy” -periaate. Enkä koskaan ole voinut kunnioittaa vallan kahvassa väärällä asenteella olevia päälliköitä. On paljon asioita, joita me joudumme yhteiskunnassa ansaitsemaan, mutta Jumalan maailmassa ei ansaita. Siellä kaikki lahjoitetaan.

Kemiat Kumpulaisella ja itselläni vievät samaa latua. Persoonissamme on paljon samaa. Kummaltakin löytyy tarpeen tullen määrätietoista jääräpäisyyttä, rohkeutta, uuden etsimistä ja vanhan kyseenalaistamista. Asiat on sanottava niiden oikeilla nimillä. Mennään, jos latu on auki, oli ylämäki tai alamäki. Vesikeli sopii, samoin nuoska, mutta ei ruoska.

Kumpulainen ottaa minut mukaan kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tilaisuuksiin. Kiertelen hänen kanssaan monissa kotikokouksissa. Saan todistaa ja laulaa. Saan kertoa uskostani ja elämäni täyskäännöksestä. Uskoontulokertomukseni saa heti helluntaisia “pyöritä sama tarina” muotojaan. Näin on parhaaksi nähty ja opittu. Tähän haluan muutosta jatkossa. Olen ollut aina vähän kapinallinen ja erilainen “nuori”. En suostu paatokselliseen todistusvirteen. Haluan kertomukseni elävän. Haluan koskettaa.

Joulun aikaan ajelen kirkonkylää kohti. Lunta sataa niin, että ei ole eteensä nähdä. Puhelin soi. Kumpulainen soittaa:

– Patu, tule heti Salmenporttiin ja ota kitara mukaan. Minua on pyydetty uuden ostoskeskuksen avajaisiin laulamaan. Tule kaveriksi. Ei ole kiirettä. Avajaiset ovat jo alkaneet.

Äkkiä Hunningolle, kitara pussiin ja baanalle takaisin, kohti keskustaa. Ostoskeskuksen piha on täynnä autoja, vieri vieressä. Sisällä on täysi kaaos. Ihmisiä tungeksii huonekaluhallin täydeltä. Onhan kysymyksessä vuosikymmenen suurimmat avajaiset. Kumpulainen odottaa lavalla nahkarotsissaan, kitaransa kanssa näppäillen jo ensisointuja. Minä poloinen, vasta kyytiin hypännyt nuori uskovainen kapuan lavalle, puhdistan itseni lumesta, otan kitarani ja nostan sen kaulalleni.

– Ootko valmis? – Aina valmiina!

”Valoja maailman mä nään. Loistavat niin ne väreissään.
Jokainen niistä mulle kai lupauksen tuo, jos käyn vain niiden luo.
Himmenee valot tään maan, kun katson mä rakkauttaan.
Niin paljon mä Herralta saanut oon…” (Leevi Launonen, Arto Hämäläinen)

Laulamme kolme laulua. Kansa hiljenee, kuuntelee ja ihmettelee. Ei ihme. Pyhtilän kirkossa soi tänään tosihengelliset veisut. Näen, kun joku vanhahko mies ottaa kauempana karvalakkinsa päästä. Ketään ei onneksi naurata, ei meitäkään. Tutut silmäparit seuraavat meitä, kahden miehen Duo Hellurosta. Järkytyksestäkö kaikki on vain paikallaan? On kunnanjohtaja, eläinlääkäri ja rehtori Hirvonen, kylän intelligenteistä Bergbacka ja Laukkanen. Taaempana seisoo vasta vapautuneet Pikku-Kili ja Hemppa. Koululaisia pilvin pimein. Yrittäjiä ympäri kylää, ilmaisilla pullakahveilla kaikki.

On hatunnoston arvoinen asia pyytää nyt näin suuriin avajaisiin hengellistä ohjelmaa. Uskallusta ja ennakkoluulottomuutta liikkeen omistajilta. Tällä he osoittavat suurta kiinnostusta hengellisiin asioihin. Näin sen haluavat avajaiskansalle näyttää.

Osuutemme on ohi. Ei ole nimikirjoituksen pyytäjiä, vaikka nyt olisin innokkuudella niitä kirjoitellut. Virallisen avauksen suorittaa kunnaninsinööri. Nyt saa talon rakennuttaja kerrankin tunnustusta. Hyvä mies. Yrittäjä, yksityinen. Kaikkihan sen tietää. Kaikkihan sitä kiittää. Ja kuulemma rikaskin. Säästöpankinjohtajan naama on peruslukemilla. Aivan kuin hän ei uskaltautuisi kansan kanssa ilonpitoon.

Pyhtilä on rakentanut suurista epäilijäjoukoista välittämättä kylälle ison monumenttinsa. Tämä ostoskeskus on kuitenkin esimerkki jääräpäisen ja melko huvittavan käytöksen omaavan miehen unelmasta. Muistan, kun tämä liikemies kertoi mahtihaaveestaan suuriäänisesti paikallisessa pubissa ääni täristen:

– Jos minä lähden, niin muistomerkkini jää.

Pari vuotta myöhemmin on rakennuksella vihaisia urakoitsijoita. Moni jäi nuolemaan näppejään. Rahat jäivät saamatta. Moni yritys oli kaatua Salmenportin mukana. Toteutui uneksijan toive:

– Pyhtilä lähti, Salmenportti jäi.

Kumpulainen, evankelista, ystävä ,ymmärtäjä, hengellinen isäni, opettajani:

– Punainen baskeri päässä vinosti kallellaan, tuuhean parran keskellä rennosti suupielessä riippuva savuke ja valkoinen Volkswagen Transporter, siinä Patu ensimmäiset mielikuvat sinusta ajalta ennen tutustumistamme.

Kun tulit minua vastaan Pyhäsalmen kylän raitilla, ihmettelin mielessäni välähtävää ajatusta, jonka mukaan minun pitäisi ottaa sinuun yhteyttä, elettiin vuoden -89 kevättä.

Mahdollisuus siihen tarjoutui, kun rakentamasi kauniin ateljeen ulkomaalaus tuli ajankohtaiseksi. Pyysit seurakunnastamme talkooväkeä ja vastineeksi olisit lahjoittanut töitäsi seurakunnalle, ja näin saaduilla varoilla olisi voitu tukea vaikkapa lähetystyötä. Pettymykseni oli suuri, kun en saanutkaan kasattua talkooväkeä, tai sitten pyysin vääriä henkilöitä. Paikan syntisyys oli esteenä.

Jumalan myllyt kuitenkin jauhavat, kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Saman vuoden syksyllä tapasimme, meille molemmille ehkä yllättäen, pizzerian parkkipaikalla. Kerroit avoimesti elämäsi karikoista ja halustasi keskustella lisää. Jo samana yönä puhelimeni soi, ja itkusi keskeltä pyysit, voisinko tulla heti käymään.

Tuosta tapaamisesta Patu, alkoi lämmin ja tiivis yhteys ja ystävyys välillämme, ja se jatkuu edelleen. Olit ahtaalla, mutta olet osoitus Jumalan armon ja rakkauden väkevästä muuttavasta voimasta. Nyt jälkeenpäin on nähtävissä, että Jumalalla oli selvä suunnitelma sinun osallesi Pyhäsalmessa alkavalle hengelliselle kyselylle ja liikehdinnälle. Olit henkilö, joka asetettiin eturintamaan kuin merkiksi niille, jotka miettivät elämänsä perimmäisiä kysymyksiä. Avasit sydämesi ja kotisi, jonne oli helppo kulkijan tulla. Ja tulijoita oli.

Valitettavasti on ihmisiä, joilla on erittäin hyvä muisti toisten ihmisten menneisyyden ja virheiden suhteen. Omasta täydellisyydestään käsin he tarkkailevat muita. Vaikeuskerrointa lisää se, että nämä tarkkailijat liikkuvat näennäisesti nöyryyteen ja rakkauteen verhoutuneina, tulevat omien keskeltä, kivi kädessä. He eivät näköjään millään ymmärrä Raamatun ilmoitusta, että kaikki synnit annetaan anteeksi Jeesuksen tähden. Kaikki on todellakin kaikki.

Marketan tulo elämääsi on ollut suuri lahja sinulle. Muutamille se on ollut uhka. Voi sanoa, että nuorena uskovana jouduit kokemaan sellaista, mitä moni tuskin olisi kestänyt. Uskosi on todella koeteltu ja se on kestänyt, koska sen perusta ja vaikutin on aito. Elämästäsi näkyy Jumalan käden jälki.

Tänään asut Seinäjoella ja olet palannut lähelle lapsuutesi maisemia. Nyt saatte yhdessä Marketan kanssa katsoa valoisaan tulevaisuuteen.

PALAPELIÄNI KOOTAAN

Miksi vieläkin uskon avioliittoon? Menee muutamia kuukausia uskoontuloni jälkeen. Ajatukseni selkeytyvät. Jos Jumalalla olisi kuitenkin vielä minulle varattuna elämänkumppani kaiken hajonneen jälkeen, kaiken epäonnistumisen jälkeen, kaiken rikkimenneen jälkeen, kaiken särkemäni jälkeen. Mahdoton yhtälö. Toisaalta, ei kai ihmisen ole hyvä olla yksinkään. Kun on tottunut elämään suuremman osan elämästään avioliitossa, miksi sitä pitäisi lopun elämänsä elää yksinään, tietoisena siitä, mitä se voisi parhaimmillaan olla. Näin olen lukemiseni ymmärtänyt:

On luotu mies, on luotu nainen. Olen saanut kaiken entisen anteeksi. Kaikki on korjattu. Olen aloittanut kaiken puhtaalta pöydältä. Kristus on tehnyt Jumalani edessä kaiken sen, johon minä en ole pystynyt. Olen saanut lahjana anteeksiantamuksen ja uuden mahdollisuuden.

Yllättäviä ja odottamattomia sanomia tulee sieltä täältä. Saan opetusta. Kertoman mukaan ne ovat profetioita, rohkaisuja, kurkistuksia tulevaisuuteen. Jumala antaa niitä Pyhän Henkensä kautta. Persoona, Pyhä Henki, vaikuttaa uskovaisten ajatuksiin. Minua rohkaistaan uuden elämäni alussa jatkamaan tulevaisuuteen uskoen. Voin edelleen haaveilla ja unelmoida. Mistä? Vaimostako? Ajatus tulee, mutta menee vielä nopeammin. Älä nyt innostu. Sanon Jumalalle ääneen:

– Minä, maailman kaikkeuden suurin epäonnistuja, en itse enää vaimon löytämiseksi tee mitään. Jos sinä Jumala minulle haluat vierelleni vielä vaimon antaa, sen on löydyttävä hellan ja jääkaapin välistä.

Eipä mene kuukausia. Menee viikko, menee toinen. Hellan ja jääkaapin välistä! Rosenlewin ja Helkaman välistä. Siinä on nainen. Siinä on Tössi. Naapurin talon talviasukas. Tuttu tyttö Nättiperältä. Entinen lettipäinen kotisairaanhoitaja terveyskeskuksen käytäviltä. Hänen tarkoitusperistään en ole aivan selvillä, mutta avuliaasti hän on keittiössäni minua ja vierasjoukkiotani auttanut. Jossain vaiheessa suustani pääsee sellainen ajatelma, joka saa tuoreen kurkun lentämään kohti itseäni. Väistän kurkun. Tössiä en. Huolettomasti heitetty rukous tähtitaivaalle näkyy nyt tähdenlentona. Hetkeä myöhemmin istumme oman velkaisen kotini ulkorappusilla ilta-auringon paistaessa hautausmaitten takaa. Ehtookellot jymähtelevät viereisellä tontilla. Värisyttää. Viritän katkonaisen ääneni deemolliin, asetan osan nakkisormistani kitarani kaulalle ja loput soittimen kielille. Aloitan soitimeni:

”Niin minä neitonen sinulle laulan, kuin omalle kullalleni…” (Suomalainen kansanlaulu)

Kihlajaisia vietetään Hunningolla parin kuukauden päästä. Yhdistetään Korhosten kanssa työ- ja kihlamatka, säästäväisiä kun ollaan. Ajetaan Savonlinnaan. Ostetaan ensimmäisestä kultasepänliikkeestä siron ohuet sormukset. Omassani lukee: Marketta 28.4.1990. Olavinlinnan varjossa, kuluneella puiston penkillä, pujotetaan kullat sormiin. Punkaharjun kautta ajetaan illaksi kotiin. Soitetaan Kumpulaiselle ja kerrotaan missä ollaan ja missä mennään. Kerrotaan uutiset. Hetken hiljaisuus valtaa puhelinlangat. Toivotetaan hänet perheineen tervetulleeksi iltakahville.

Yllätys on suuri, kun ajamme naapureitten kanssa kotipihaa kohti keltaisen kirkon takaa. Taitaa olla luterilaiset juhlat, autojen määrästä päätellen. Mutta, kun oma pihammekin parkkipaikka on täynnä, tajuamme, että tutut vieraat ovatkin vallanneet oman kotimme. Puuttuvat juhlakalut tulevat tässä. Kaarramme pihan kiertotietä pääoven eteen. Onhan talossamme kaksi etusisäänkäyntiä. Toinen arkea ja toinen juhlia varten. Sahföörimme hypähtää avaamaan ovemme astuaksemme juhlakansan eteen. On niin valtiovierasmainen olo. Samalla, kun ovi aukeaa, sisältä alkaa kuulua helluntaikuoron äärimmilleen viritetty laulu:

”Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan…”
Talo pullistelee odottamattomista vieraista. Uunituore kihlapari vyötetään kukkasin, halauksin ja kädenpuristuksin. Lämpimiä ovat onnentoivotukset. Kahvi on keitetty, pöytä on katettu nyyttikestein. Iloitaan kaikki toinen toisistamme. Armollinen pastorimme, Virtanen, puhuu lämpöisen kauniisti, liikuttaen kaikki kuulijansa, jopa itsensäkin. Hänen puheestaan huokuu rakkauden, ymmärryksen, hyväksymisen ja onnen sanoma, joka ei jätä ketään kylmäksi. Puhe on täynnä rohkaisevia ajatuksia edessä olevalle polullemme. Virtanen verhoaa tulevaisuutemme puhtaan pehmeälle, sileälle ja tuoksuvin kukin koristellulle matolle. Yllätysten päivä, molemminpuolinen.

Seurustelu alkoi vasta kihlajaisten jälkeen. Perinteitä on lupa jo tällä ikää rikkoa. Kaiken ei ole tarkoituskaan mennä totutun kaavan mukaan, kunhan kaikki menee tahdikkaasti ja tyylikkäästi. Totean vanhat kaavat käyttökelvottomiksi. Haluan olla upouusien periaatteitteni valtaama mies. Nyt eletään täysillä, sitä mitä ollaan. Menneet on menneitä. Tänään kirjoitetaan puhtaalle lehdelle. Jumala on nyt kuiskaajani tällä juuri aloittamallani estradilla, sillä häntä haluan kuunnella ja totella.

Marketta asustaa naapuritaloa, kun Korhoset olivat hänestä tehneet talonmiehen Espanjanmatkansa ajaksi, koko talvikaudeksi. Sieltä hän tulee työpäivänsä jälkeen ja sinne hän palaa illan pimetessä öiksi uneksimaan vaaleanpunaisia uniaan. Polku talojemme välissä tallaantuu ja täyttyy morsion askelista. Yöt on rauhoitettu molemmilla yksityisyyteen. Kerätään voimia tuleviin koetuksiin. Marketan mennessä pimeää naapuritaloa kohti kuuluu vain:

”Mua tartu käteen Herra, ja taluta…” (N.E. Vainio)

Meille hymyiltiin, hymähdeltiin. Meille naurettiin ja meitä pilkattiin. Seurustelutyylistämme kerrottiin kylän kapakoissa asti. Olimme monista niin omintakeiselle tyylillemme uskollisia aina hääpäiväämme asti. Tapamme eivät hymyilyistä ja vinoilusta huolimatta muuttuneet. Eikä meistä kumpikaan halunnut tehdä asiasta edes sen suurempaa numeroa. Se nyt vain oli näin. Se oli oma valintamme. Pilkka ei edes sattunut, koska uusi elämä ja kaikki sen mukana tullut ennen kokematon oli vallannut taiteilijan Hunningolta. Tiesimme, että talvityylin riiaamisemme loppuisi kesän ensimmäisen pääskysen lennellessämme tonttiemme välissä.

Häät pidetään heti, kun pääskyset ovat rakentaneet oman pesänsä räystäslaudoituksen alle. Seurustelulle tehdään näin päätös. En ottanut vaarin kokeneen helluntaiopettajan neuvosta, jonka hän minulle inhimillisyydessään ja viattomuudessaan antoi jo ennen kihloihin menoamme. Taputti pienempänä ylöspäin olalle ja sanoi selkeästi painottaen:

– Ole nyt Pauli ainakin viisi vuotta yksin ennen kuin menet naimisiin!

Olin tyrmistynyt moisesta. Mietin, mihin opinkohtaan tämä nyt perustuu. Omaan selkeään tyyliin sanoin vielä pontevammin, taputtaen neuvojaani, alaspäin olalle:

– Jos Jumala minulle näyttää vaimon, minä menen vaikka huomenna naimisiin. Eikö ole parempi, että avioidun niin pian kuin mahdollista, ettei tule liian paljon kiusauksia tässä helluntailaisten vanhojenpiikojen pyörityksessä.

Siitä ei koskaan puhuttu sen enempää. Muuten mukavan ja sympaattisen veljen neuvokas ohje ei tehnyt pesää pikkuaivoihini, ei edes hiljentänyt matkaansa pääni kohdalla, puhumattakaan, että olisi pysähtynyt ja pistänyt minut ajattelemaan. Näin syvällisiä opinkappaleita en vielä pystynyt omaksumaan.

Mutta nyt ollaan joka tapauksessa kihloissa. Haluamme astua seuraavalle askelmalle. Rukoilemme ja suunnittelemme. Tahdomme tehdä jotain ainutlaatuista. Palava halumme on saada ihmiset ymmärtämään, että Jumala on kanssamme juhlimassa. Olimme taatusti molemmat tahollamme olleet varmoja, että armahtavainen Taivaan Isä on kanssamme johdattaen meitä aloittamallamme matkalla.

Taustalla väännettiin kättä siitä, onko ollenkaan soveliasta antaa rukoushuonetta hääjuhlamme käyttöön. Eronnut, entinen makean elämän huligaani, vie oman kiltin ja palvelevan uskonsisaren haaremiinsa ja vielä peräti Hunningolle. Harmitti monia niin vietävästi, etteivät saaneet Markettaa pakotettua Intian lähetyskentille, vaikka olivat sen jo hänen puolesta hätävarjeluksi päättäneet. Lähetysjohtajan vaimo tuli hienoin ja kekseliäin ajatuksin Marketalle siirtoa lähetyskentälle ehdottamaan. Olivat jo rahoituksenkin valmiiksi suunnitelleet, koska kiire oli. Espanjan läheteille tähän asti annettu rahoitusapu olisi siirretty Marketan työlle. Sai yllättäen Törölän tytöltä odottamattoman vastauksen:

– En lähde, koska en ole näin kokenut. Ei ole minun aika. Minulla on toiset suunnitelmat. Piste.

Marketta oli päättänyt järjestää tulevaisuutensa Jumalan hänelle selvittämällä tavalla. Siihen ei kuulunut tässä vaiheessa Intia. Siihen kuului kotimaa kaikkine jännittävine uusine kuvioineen.

Se voidaan vielä ymmärtää, että Haapanen on tullut uskoon, mutta se, että hän vielä tahtoo kolmannen kerran sitä, joka ei sovi tyyliimme. Kaiken lisäksi tuleva vaimoni Marketta oli varman tiedon mukaan raskaana. Hänet oli sivusilmällä katsottuna nähty kylän apteekissa raskaustestipakettia ostamassa. Laskettiin yksi ynnä yksi. Se yhdistettiin heti Haapaseen, eikä tietenkään Marketan työhön. Juorun juuri oli valmis ja sitä lannoitettiin kertomalla pika pikaa totena ylimmälle hengenmiesten tasolle. Ja taas väännettiin kättä ja nitropurkin kierrekorkkia. Onneksemme rakkaat ja viisaat pastorimme katkaisivat oitis näiltä juoruilta siivet ja selvittivät siemenen alkuperän. Pesäke löytyi ja vyyhti purettiin, nyt toisinpäin.

Onneksi olimme tyhmän tietämättömiä siitä, mitä kuppikuntapuheita meistä liikkui seurakuntamme keskellä. Seuraukset ja asioitten kulku olisivat saattaneet saada uudenlaiset puron uomat kulkeakseen. Tiedämme, että Jumala varjeli ymmärtävien pastoreittemme kautta meidät monilta muiltakin kuulopuheilta, joita meidän ei ollut siinä vaiheessa tarpeellista edes kohdata.

Sali käy ahtaaksi, helluntaikirkkoon kutsutuista. Kutsu, yleinen ja yhtäläinen oli käynyt, aivan niin kuin menneinä hyvinä aikoina aito tolppakutsu.

Jos juhlitaan, pitää juhlia kunnolla. Pitää juhlia niin, että siitä puhutaan vielä pitkään. Pitää juhlia niin, että sen muistaa vielä vanhainkodin lakanoissakin. Halusimme suuret juhlat. Saimme vielä paljon suuremmat.
Marketan työpaikan väkeä on paljon paikalla. Ovat varmaan pistäneet lapun päivystysluukulle ja lähteneet kaikki katsomaan, kun Törölää viedään. Sukua on molemmilta puolin penkit täynnä, tuttuja, ystäviä ja paljon molemmille tuntemattomia toisen puoliskon sukulaisia. Kaiken näköistä ja kaiken kokoista, nuorta ja vanhaa, läpileikkaus molempien suvuista.

Eteisessä on paikattomat seisomassa kuin kunniavartiossa, kun mustankiiltävä hääbemari pihapölyn saattelemana jarruttaa pääportaikon eteen. Safööri Kärkölästä, mies, joka seurasi uskoontuloani vajaa vuosi sitten, kiertää avaamaan morsionpuoleisen oven. Pääni kopsahtaa noustessani autosta, kuten tavallista, ovenpieleen. Hällä väliä. Nyt viedään, eikä vikistä.

Ketterästi nousemme rappuset ja riennämme kohti kahden ihmisen ja Pyhän kohtauspaikkaa. En muista hidastaa vauhtiani, kun astumme kauniin keltaisilla kukkasilla koristeltua kirkon käytävää juhlakansan eteen. Tärkeintä on kuitenkin, että Marketta pysyy perässäni. Pysyy kuin pysyykin, vain ja ainoastaan askelmitan jäljessä. Viimeisiin rukattu kuoro laulaa toivelauluamme. Pysähdymme. Jalkojen alla vaimentaa tulomme kaunis vihkiryijy. Käännymme vastakkain. Pidämme toisiamme kädestä ja aloitamme soolo-osuutemme:
”Rakastan sinua, koko sydämestäni, minä iloitsen kaikesta sinussa, laulan sinusta kiitosta…”

Laulu vuorottelee omin tehdyin sanoin. Kuoro yrittää pysyä mukana. Sivukorvalla panen merkille, ettei kitara ole samalle skaalalle viritetty. Laulamme asteikolla, kuoron ja kitaran välissä. Kukkakimppu värisee vibraatossa kilpaa kanssamme. Jännittävää. Onnellinen naiseni, viimeisen päälle laitettuna, uskaliaasti meikattuna ja koristeltuna katsoo syvälle silmiini. Olemme suoriutuneet ensimmäisestä osiosta.

Minut uskoon onnistuneesti johdatellut Kumpulainen, armon evankelista, siunaa meidät avioliittoon.

– Avioliittonne on eilen maallisen oikeuden edessä vahvistettu… Tänään me haluamme seurakuntana, omaisina ja ystävinä siunata teitä… Jumala on hyvä Jumala… Te olette hänen rakkautensa teko…Te molemmat olette antautuneet Jumalalle ehyellä sydämellä… Jumala sanoo: ”Minä johdatan niitä, jotka kulkevat rukoillen”. Te olette kulkeneet rukoillen ja tässä olette rukousvastauksena toisillenne…

Polvistumme alttarille. Meidät ympäröi rakkaus ja hyväksyntä, toivo ja lohdutus. Taivas laskeutuu, kun Kumpulainen rukoilee:

– Rakas Taivaan Isä. Kiitos siitä, että taivas on vahvistamassa tätä hetkeä, sinun rakkautesi ihmettä, sinun uuden elämän ihmettä. Saamme kiittää sinua, Jeesus, hyvyydestäsi. Kun sinä tartut ihmiselämään, sinä korjaat ja muutat sen ja annat tilalle parempaa. Kiitos, että Pauli ja Marketta saavat tänä päivänä olla sinun edessäsi polvillaan kiittämässä sinua rakkaudestasi ja armostasi. Kiitos, että he saavat pyytää siunaustasi, johdatustasi, varjelustasi ja suojelustasi tulevalle yhteiselle elämälleen. Minä iloitsen siitä, että taivas on mukana tässä rukoushetkessä, tässä avioliitossa. Taivas yhtyy tähän siunaukseen ja kiitokseen ja haluaa siunauksensa runsaana vuodattaa Paulin ja Marketan ylle, sen yhteisen elämän ylle, jonka sinä olet jo heille edeltä varannut. Kiitos siitä, että sinun nimesi kirkastuu heidän elämässään ja he saavat olla valona monille ihmisille tässä ajassa. Kiitos, että sinä annat pysyvän ja iankaikkisen siunauksen, rakkautesi, läsnäolosi ja johdatuksesi Paulin ja Marketan elämään. Aamen.

Alkuliturgioitten jälkeen naapurin emäntä, Marketan läheinen ystävä, lataa sydämestään lämpimänläheisiä totuuksia. Hän on itse saanut seurata lovestorymme alusta saakka. Annikki aloittaa:

”Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea hän. Anna ajan sen selvittää.” (Juha Vainio)

– Marketta, sinulla ja minulla on ollut aikaa selvittää ystävyyttä seitsemän vuotta… Olemme saaneet kulkea erittäin lähellä toisiamme… Seurakunnassa tehtävä lapsityö on sitonut meidät ystäviksi…Olemme vuosien mittaan rakentaneet yhdessä täällä monenlaisia kulisseja näytelmiin…Tänään on kuitenkin ollut kaikkein hienointa tehdä nämä keltaiset kukkakoristeet ja vihreät koivuseppeleet sinulle, Marketta…Yhdessä on itkut itketty ja naurut naurettu… Osa sinun elämääsi on ollut myös osa meidän elämäämme…Tervetuloa naapuriin..

– Pauli, meidän ystävyytemmekin on aika selvittänyt… Kymmenen vuotta olemme yhdessä jakaneet sekä työn että vapaa-ajan…Kaikki hyvät asiat koetellaan… Monet ovat lähteneet, mutta sinä olet jäänyt… Ystävyytemme on kestänyt…Minä siunaan sinua…Minä nautin siitä, että ruohikko sinun puolellasi on vihreämpää ja sepelitie on parempi, kuin meidän tie ja sinun syreenipensaatkin kukkivat kauniimmin kuin meidän puolella…Pauli, se on sinulle ihan oikein!

– Eilen olimme naapurikunnan avioliittopalatsissa. Tuomari suoritti vihkimisenne, jonka todistajina saimme olla. Hän esitti teille kysymyksen: ”Tahdotteko?” Ajattelin siinä, että eipä tuomari kysynytkään sinulta Marketta: ”Onko sinusta järkevää ottaa tämä Haapanen puolisoksi?” Olit sinä kyllä sen verran sekaisin, että olisit varmaan sanonut, että on se hirmu järkevää. Oli hyvä, että siellä ei vedottu järkeen. Eikä siellä kysytty sinulta, Pauli: ”Tuntuuko sinusta nyt siltä, että jaksat rakastaa Markettaa loppuelämäsi?” Ei, siellä ei vedottu tunteisiin vaan siellä kysyttiin: ”Tahdotko sinä ottaa Marketan puolisoksesi ja rakastaa häntä?” Se on tahdon asia. Avioliitto onnistuu, jos sitä molemmat tahtovat.

– Tahtokaa ja rakastakaa!

Käsi väsyy kuin Kekkosella, kun otamme vastaan onnentoivotuksia kotimme rappusten tuntumassa, tasaisella sepelialustalla. Häävieraiden jonoa riittää pihatieltämme, aina hautausmaanvierustatietä pitkin, tonttimme vieressä olevan kyläkirkon kupeelle asti. Ajatukseni karkaa edelliseen syyskesään. Jos ei tullut hellareita silloin maalaustalkoisiin, niin nytpä heitä on kiitettävästi. Saa juhlia, eikä tarvitse tehdä talkoita. Kaikki tulee aikanaan, kun vaan jaksaa odottaa. Siitä iloitsen ja riemuitsen…

– Kiitos, kiitos. Tervetuloa. Peremmälle. Lahjapöytä on sisällä. Teltassa on kakkua ja karjalanpiirakoita. Jos lämmitetyt loppuvat, pakasteessa on tuhatviisisataa piirakkaa lisää.

Takapihan juhlat venyvät puoleen iltaan. On puheita, lauluja, näytelmiä, kuorolauluja. Ohjelmanumero toisensa jälkeen menee kuin värinauha sopusoinnussa rukouksissamme saatujen nuottien mukaan. Ketään ei jätetä kylmäksi. Kenenkään ei tarvitse arvailla, mistä tässä on oikein kysymys. On kysymys kahden ihmisen ja Jumalan välisestä yhteydestä ja Jumalan antamasta rakkaudesta. On kysymys Jumalan suunnitelmasta ja Jumalan ennalta tietämisestä.

On kysymys voimasta, jolla hän pukee meidät molemmat, Marketan ja minut, seuraavia yhteiselämän vuosiamme varten. Jumala tietää, mitä hän sallii kohdallemme. Jumala tietää, että hänen voimassaan me tulemme kestämään. Jumala tulee rakentamaan liittomme kivijalan niin vahvaksi, että se kestää tuulet, polttavat tulet ja piiskaavat rakeet. Hän tekee sen meistä huolimatta, Jeesuksen tähden. Tulevan keskellä saamme olla hänen huolenpitonsa ja rakkautensa kohteena.

Juhlat päättyvät rättiväsyneen hääparin yhteiseen kiitoslaulelmaan:

” Onneni on olla, Herraa lähellä…” (Virsi 517)

Aamulla kellot viereisellä tapulin harjalla eivät soi. Soidin on ohi.

Hunningon kotimme ilmapiiri muuttuu kertaheitolla Marketan aloittaessa emäntänä. Kotihengetär on astunut keittiöön. Kaikki on uutta, mutta paljon on opeteltavaa yhdessä. On hyväksyttävä toistemme erilaisuudet ja kummallisuudet. Elämän varrella opituista ja pinttyneistä tavoistamme täytyy löytää keskitie. Kaikki elämäntyylistä makutottumuksiin on nivottava toimivaksi kokonaisuudeksi. Siinä on tehtävää tarpeeksi kahdella aikuisella.

Seurakunta on kuitenkin numero ykkönen. Toiminnallisuus seurakuntakuviossa lisääntyy. Se on meille nyt henki ja elämä. Kodistamme tulee kyläkirkko, jossa jatkuu viikoittaiset tilaisuudet. Kumpulaisen kanssa pyöritämme niitä sulassa sovussa, laulamme ja soitamme yhdessä. Näyttelysalista kaikuu usein:

”Hän on tääll, hän on tääll…” (Nils Forsström)

Pidetään rukoushetkiä. Tavataan ihmisiä. Uskovaisia tulee ja menee. Rukoillaan ihmisten kanssa. Kuunnellaan ja keskustellaan. Kyläilijöitä ja ihmettelijöitä käy niin, että ulko-oven saranatkin on vähän väliä voideltava.
Kaisa-tyttäreni on muuttanut asumaan kanssamme. Aluksi hänen oli tarkoitus olla kodissamme vain kesä. Kesä venyi syksyksi, syksy jouluksi, joulu kevääksi, kevät vuodeksi. Näin hänestä tulee perheenjäsenemme ja joutuu Hunningolla isänsä elämänmuutoksen ja kaiken sitä seuraavan pauhun ja metelin keskelle.

– Meillä ylistetään nyt Herraa. Meillä eivät muut laulut soi. Isä on intoa täynnä. Isä on taas vauhdissa. Isä painaa täysillä.

Rukouksen humu nousee näyttelyhuoneessa tärisyttäen katossa olevaa kahdeksaa valaisinta. Valot vain värähtelevät. Huuto raikuu niin että huoneet kaikuu. Puhutaan kielillä, hypitään, supistaan, huudetaan patahelluntailaisittain…Aamen…Aamen…Aamen

– Jospa se Jumala kuulee paremmin, jos lisätään vielä desipelejä. Parasta panna yli sata mittariin…Halleluja…Kiitos…Kiitos…Kiitos!

Onhan tämä hassunhauskan kuuloista ja näköistä, mutta kaikki tämä on kuitenkin aitoa. Ei mitään teeskentelyä eikä pelleilyä. Meillä on hauskaa. Me iloitaan ja riemuitaan. Jos joku ihmettelee tätä meteliä, pistääntyköön jääkiekko-ottelussa tai pesäpallo-ottelussa tai vaikkapa painikilpailuissa. Niissä huudetaan vielä paljon kovempaa ja käytetään täysin erilaisia sanontoja. Voimasanat niissä kisoissa lähtevät niin isän kuin pojankin suusta. Meillä täällä Hunningolla kiitos lähtee sydämestä.
Meillä huudetaan rakkaudesta taivaallisiin:

– Kiitos pelastuksesta…Kiitos elämän muuttumisesta…Kiitos anteeksiantamuksesta!

Kun kaksi erilaista elämää kohtaavat, on siinä monenmoista makuelämystä. Lähtökohdat ovat monilla erilaiset. Näin ainakin Marketan ja minun kohdalla. Muodostamme yhdessä kuitenkin äärettömän mahtavan kokonaispaketin, koska olemme monessa toistemme vastakohtia. Jospa hyvä ja onnistunut parisuhteemme muodostuukin kontrasteista? Tässä on meidän avio-onnemme salat.

Ajattele, jos palapelissä olisi kaikki palaset samanlaisia, samankokoisia ja samannäköisiä, ei sitä koskaan saisi kasattua yhdeksi, kauniiksi ja valmiiksi kuvaksi. Heti alkuunsa se olisi mahdotonta. Me, Marketta ja minä, olemme yhdessä kuin tuhansien palojen palapeli. Vie paljon aikaa ennen kuin olemme yhtä ja samaa kuvaa. Se vaatii molemmilta meiltä päättäväisyyttä, kärsivällisyyttä, kokeiluja ja sovittamista. Mutta eniten se vaatii elämän palapelimme kokoajalta, Jumalalta. Hänen edessään me olemme tahtoneet elämämme yhteen sovittaa. Hänen edessään me olemme kuvamme valinneet. Häntä me tottelemme. Otamme aikaa itsellemme. Annamme aikaa kaikille muillekin sopeutua lähellämme, emme ainoastaan katselemaan sivusta vaan myös elämään kanssamme.

Marketta on realisti. Jalat tukevasti maassa. Miettii asiat ensin ja tekee vasta sitten. Marketta oli nuoruudestaan asti ollut vankasti hengellisissä kuvioissa, kotiseurakunnan keskellä, mukana kaikissa mahdollisissa toiminnoissa ja touhuissa. Hän oli pitkään yksin olleena löytänyt turvallisuuden ja tasapainon niin taloudenhoidossa kuin jokapäiväisessä elämässäänkin. Hän eli elämäänsä ansaitun ja varman työtulojensa mukaan. Ei velkaa, ei vippejä, ei laskukasoja. Sai tulla, sai mennä, sai lähteä. Ei ollut sidoksissa eikä vyötettynä. Kaikki oli varmalla pohjalla. Marketan elämä ennen minua oli kuin paistava päivyt.

Minä taas olen epärealisti. Jalat tukevasti ilmassa. Nuoruudesta alkaen olen elänyt elämäni kaasu pohjassa. Teen ensin ja mietin sitten. Minut veivät maailman tyrskyt mukanaan kapakoitten keskelle. Siellä sitten olen ollut kaikessa mukana. Koskaan en ole elänyt pitkää aikaa yksin. Ympärilläni on ollut aina ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Talouteni on ollut usein epätasapainossa. On ollut aina velkaa, vippejä ja suuria laskukasoja, karhulaskuja. Elin vuosikymmenet yli tulojeni. Tein ajoittain useampaa työtä kerralla. Raskas työskentely vaati myös paljon rentoa repäisyä arjesta, joka taas repi rutosti elämää.
Olen elänyt puolipäisenä taivaanrannan maalarina koko ajan, vaikka olen ollut myös opettajana. Vaikka olen ollut suurimman osan elämästäni parisuhteessa, minua ei kuitenkaan kukaan ole pystynyt liiaksi sitomaan. Ei mikään polullani ole oikein ollut koskaan täysin varmalla pohjalla. Elämäni on koostunut pääasiassa sattumista ja päämäärättömyydestä. Elämäni ennen Markettaa oli usein pimeä kuin yö. Lapset olivat päiväni ja aurinkoni.

Minä tuon nyt avioliittoomme mukana kansanjoukon: lapsia, työtovereita, taiteilijoita, naapureita, näyttely-yleisöä, taiteenostajia, lehtimiehiä, radiotoimittajia, pankinjohtajia, ulosottomiehiä, opiskelukavereita ja paljon vanhoja ryyppykavereitakin.

Siinä yhteiselämämme eväitä aloittamallemme matkalle. Onnea ja menestystä meille kummallekin!

Mutta eikö avioliitto olekaan kahden kauppa? Sitä ihmetellään yhdessä, kun ympäristö pyrkii mukaan pistämällä siihen omat ryytinsä. Jos on omat maut mukana, on turvallisempaa seurata kaikkea sivusta käsin. Ihmetellään, kuinka vanhapiika ja uskoon tullut, entinen juoppo taiteilijamaailman hulivili pärjäävät. Kertovat meille suoraan epäilyksensä. Pitävät yhtälöä jopa täysin mahdottomana. Odottavat nopeaa karille ajoa. Siirtelevät itse karikkoja väylällemme. Vaihtelevat jopa reimarin paikkoja. Yhtä ympärillä olevat tuttavat ja seurakuntalaiset eivät olleet ottaneet huomioon. Me olimme tehneet avioliittopäätöksemme ainoastaan ja vain Jumalan edessä. Hänelle me olemme vastuussa. Häntä me avuksi huudamme. Vain häneltä me saamme avun kaikkeen. Vain häneltä me saamme siunauksen. Vain hänen avullaan me saavutamme voiton.

Soutelen kuivalla maalla muutaman vuoden. Asustan jo Hunningon tonttia. Järven läheisyys alkaa polttaa. Sinne on päästävä, millä hinnalla hyvänsä. Ostan ensimmäisen muoviräpsyni vanhalta opettajatoveriltani. Tästä leikkikanootinkokoisesta plastiikkapaatista saan juuri ja juuri merikelpoisen, kunhan paikkaan sen pahimmat reiät lasikuitukitillä. Moottorin varressa kiinnitetystä kepistä ohjattava moottori on parranajokoneen kokoa. Samassa kepissä on kaasu, josta saa moottorin ääntä isommalle. Sanovat sen vaikuttavan myös nopeuteen. Ulkomuodoltaan vene on oranssin likaisen ruma ja kulahtanut. Onpahan oma ja kokonaan maksettu.

Yhden mieliinpainuvan reissun sillä vaimoni kanssa teemme kirkonkylän rannasta Emolahteen appelaan. Matka yhteen suuntaan kestää vaivaiset kaksi tuntia. Ajelemme turvallisesti rantoja ja kaislikkojen reunustaa. Kaasukäsi ja niska kipeytyvät matkalla, kun pitää väännättää vartaloa koko matkan ajan nähdäkseen, minne mennään ja mistä tullaan. Myöhemmin meidän matkareittiä oikeat venemiehet ihmetellen kummastelevat. Pyhäjärven rannat ovat kuulut monen monista karikkoisista luodoista ja kivikoista. Kukaan ei ole ikimaailmassa sitä reittiä tohtinut moottoriveneellä lasketella. joku on yrittänyt, mutta on jättänyt propellinsa kivien sekaan.

– Tuurilla seilasitte, kun ei potkurissa potkinut kivet eikä kannot. Ettekö edes Paskaluotoon osuneet? Siitä harva pääsee ohi särkemättä potkuria.

Pian muovirumilus vaihtuu uuteen menijään. Koko suurenee puolella ja hevosvoimat tuplaantuu kertaheitolla.

Tukka putkella ja keula koholla ajelen sillä Pyhäjärven kesätuulessa ympäri Ruhasaarta. Huvittuneena ja nauruun tukehtuneena, kesävieraana ollut poikani seuraa rannalla menoani. Vauhti huumaa, maisema vaihtuu, kalliorannat vilisevät ja aallokko lyö kosteita tyrskyjä kasvoilleni. Pari nautittavaa kierrosta vauhtihuumaa saaren ympäri riittää minulle. Venemoottorini desibelit ylittävät menemisen solmut. Tyytyväisenä suorituksestani ja näytöksestäni rantaudun, hyppään veneestä ja vedän valkean kiiltävän kaunottareni kivien lomaan. Taas tulee yksi kuolematon hetki muistojen joukkoon esikoiselleni kertoa ja nauraa isäukon kummallisuuksista. Tarina elää kauan, joskin se vuosien varrella muuntuu vain monipuolisemmaksi ja naurettavammaksi.

Menee kesä, saapuu syksy, mutta pian pihassani on kultaa. Kauppa se on, joka kannattaa. Onnistuneella taulukaupalla saadut rahat polttavat näppiäni. Ne on saatava äkisti kiertoon. Teen ostosmatkan rautakauppaan Muhokselle, jossa kuulen olevan erikoisen hienon pikamenijän. Tapani mukaan kaupanteko kestää likimain vartin. Koska minulla ei ole kuljetuskalustoa, ostan saman tein trailerin, joka on kuin tehty uudelle Finn Marin -veneelleni. Tämä viisimetrinen vene sopii tyyliini. Se on urheilullinen ja vauhdikaslinjainen, uuden sukupolven kiitäjä. Se on leveytensä takia varsin turvallinen isolle miehelle. Kun ihailen sitä ennen kotiinlähtöäni, huokuu siitä tyylikkään pehmeä ja pyöreälinjainen muotoilu. Luvatut kolmekymmentä solmua vauhtia odottavat tulevana kesänä ottajaansa.

Kotiin saavuttuani esittelen innolla vaimolleni arvokasta hankintaani. Hänen kasvoiltaan näen huolestuneen ilmeen, kun hän mitään puhumatta kirjoittaa nimensä pyytämääni vekseliin.

Yhdessä peittelemme aarteeni pressulla. Siinä se saa talvehtia, Hunningon ja kirkon välillä.

Mutta keskitalvella elämäämme tulee muttia. Pörssikurssit maassa vaihtelevat jojomaisesti. Nyt ne laskevat. Taulukauppa on talven aikana satunnaista. Helsingin herrojen huonot sijoitukset ja maailman mahtien epävarmat rahavirrat vaikuttavat myös takapihalla olevaan venekaunottaren olemassaoloon. Pian loppuvat rahat ja sen jälkeen kärsivällisyys.
Päätän tehdä jotain sellaista, jota en ole veneitten kohdalla tehnyt ja teen taas. Myyn koko roskan. Eihän sitä sovi uskovaisen miehen liian lujasti kiintyä maalliseen. On aikaa ostaa, on aika myydä. Nyt on aika myydä. Alan kiinnittää katseeni ostoilmoituksiin.

Kaihoisin mielin kuorin veneeni talvipeitteestä kotini takapihalla. Vene tietää pienoisen tuskani. Aivan kuin se sanoisi:
– Ole huoleti, kyllähän meikäläisiä saa!

Naapurikunnan autoliikkeen johtaja kiinnostuu veneestäni. Tulee ja tekee kaupat. Maksaa käteisellä. Voittaa kaupassa. Minä häviän. Vaivaisen kymppitonnin. Trailerin verran. Käteen jää raha, mutta pankissa on vekseli. Kerron ja kiittelen ostajaa:

– Kannattaa ostaa talvella.

MENNEISYYTENI MUSTA VARJO I

Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän, OSA I

Raamattuopistolle, helluntaiherätyksen Isoon Kirjaan, sen ensimmäiselle Raamattukurssille Keuruulle, pääsen heti uskoontuloni jälkeen. Itselleni tuleva aika on yksi parhaita ajanjaksoja uskonelämäni ajalta, jos kotiyhdistyksen murheita ei oteta huomioon. On hienoa saada olla, edes hetken, kokoaikaisesti yhden asian mies. Saamme huippuopetusta päivisin. Iltaisin pidämme yhteisiä tilaisuuksia. Loppuajanjaksona kierrämme ympäri Suomea vierailemassa eri seurakunnissa, kokoaikaista hengellistä opiskelua kuukausimäärin. Mennään täysillä. On hienoa pysytellä kyydissä.

Hunningon murheet jäävät ainakin osittain. Kun suuret velkamme painavat päälle, joutuu Marketta kantamaan valtavan vastuun kaikesta. Kuukaudessa on revittävä mummonmarkkoja viisitoistatuhatta, jotta kotimökki pysyy meillä. Päivä toisensa jälkeen Marketta ja naapurin Annikki lastaavat yhdessä ostamamme kulkukauppa-automme tauluilla ja kiertelevät myyntireissuilla ympäri lääniä. Kohteena ovat koulujen opettajainhuoneet, vanhainkodit, kunnanvirastot ja sairaalat. Pyydettäessä käyvät esittelyillä myös yksityisissä kodeissa.

Ennen kiersimme me miehet. Nyt kulkukauppiaan elämää saavat maistaa Hunningon ehtoisat emännät. Välillä taidekauppaa tehdään kotona ohikulkevien turistien kanssa. Useimmissa tapauksissa turistit ovat nimensä veroisia, he kulkevat ohitse. Eniten asiakaskuntaa löytyy kuitenkin pyhäjärvisistä itsestään ja heidän vieraistaan.

Nyt on hätätapaus. Tulo taiteesta on hyvin satunnaista ja siksi meidän taidekodin puolella on aivan pakko aloittaa tehomyynti. Paikallinen lehti tulee tietämättään kuin taivaan lahjana avuksi. Toimittaja tekee tarpeeksi säälittävän kertomuksen Haapasten tilanteesta. Yleisöä alkaa käydä yhtenä joukkiona. Seinät tyhjenevät. Pannaan houkuttimeksi aikamoiset alennukset. Joudun Keuruulla yötöihin. On pystyttävä maalaamaan kaupaksi käyneiden töiden tilalle uusia. Nyt teokset eivät saa loppua. Onneksi olin tähän varautunut. Kaikki tarvittava välineistö on mukana. Marketta esittelee ja myy teoksiani päivisin ja iltaisin hän ajaa Keuruulle hakemaan jokusen lisää. Aamutunteina liihottaa auto täynnä akvarelleja kotiin takaisin. Sahaa edestakaisin kuin kauppamatkustaja.

Homma onnistuu. Murehtia ei saisi, mutta todellisuus on toinen. Murhe tuo aikaan muutosta, muutos toimintaa ja tehokkuutta. Tehokkuus lisää yrittämistä. Yrittäminen palkitaan. Kiitos jaksamisesta kuuluu Taivaan Isälle.

Helpottaa siihen asti kunnes isäinpäivä lähestyy. Naapurin rouva Hunningolta soittaa ja kysyy, voisinko tulla helluntaiseurakunnan päiväjuhlaan pitämään puheen isille. Vastaan myöntävästi aavistamatta, kuinka suuri tapahtumaketju siitä kohdallani käynnistyy. Ajellessani autollani kotiin käytän sanelulaitettani apunani ja alan valmistella sunnuntaista puhettani. Taivasta on huudettava avuksi, koska nyt on totinen paikka. Tuleva juhlapäivä on minulle yksi vaikeimmista päivistäni vuodessa. Isäinpäivänä hehkutetaan kaikkialla kaikissa tilaisuuksissa elämässään onnistuneille perheenisille. Itse koen kuuluvani toiseen äärimmäiseen kastiin epäonnistuneiden isien kanssa. Ylihuomioiden onnistuneet painetaan epäonnistuneet vieläkin alemmaksi.

Äänitysnauha pyörii. Tapani mukaan itken ja huudan. Kuulen ajatuksiini lauseita, joita alan tallentaa koneeseeni:

– Omat lapsesi rakastavat sinua. Heidän mielestään sinä et ole epäonnistunut. Sinä olet hyvä isä. Kun sinä puhut huomenna, katson minä sinua taivaasta ja näen kaikki teidät isät siellä alhaalla. Katson teitä kaikkia ikään kuin valkoisen harson lävitse. Se harso tekee teidät kaikki yhtä puhtaiksi. Näen sinut yhtä puhtaana kuin isät takanasi, yhtä puhtaana kuin isät edessäsi, yhtä puhtaana kuin isät sivuillasi. Minulle te kaikki olette tasavertaisia ja onnistuneita isiä. Harso välillämme on Poikani ansiosta, se kuvaa Jeesuksen sovintoverta. Koska oma poikani onnistui, en minä enää vaadi keneltäkään teiltä täydellistä onnistumista. Minä hyväksyn sinut Jeesuksen työn tähden. Voit mennä rauhassa ja puhua rohkeasti kaiken tämän. Minäkin rakastan sinua. Minusta sinä olet hyvä isä.

Juhlapäivänä oman osuuteni aloitan lastenlaululla:

”Kaikilla ei ole isää, ei ole äitiä, on maailmassa niin paljon erilaisia perheitä.
Mutta kaikilla on Taivaan isä, hyvä tuttu ja turvallinen. Hän rakastaa hellästi
sua ja mua, kaikkia perheitä…”

Osoitan puheeni rohkeasti epäonnistuneille isille. Osoitan sen erilaisille perheille. Lohdutan heitä. Nostan heitä. Kerron ikävästä, jota olen kantanut Lieksan lapsiani kohtaan lähes koko elämäni.

– Olen ikävöinyt kaikkia heitä suunnattomasti. Ikävä on ollut vieraanani päivin öin. Siitä on tullut minulle elämänkumppani. Eihän päivän eikä kahden ero lapsista, silloin tällöin, tuota ylipääsemätöntä ikävää, mutta vuosien ajan jatkuvana siitä on tullut piinaava. Se, jos mikä kuluttaa ihmistä aina äärirajoille asti. Ikävä voi muuttua henkiseksi ja fyysiseksi kivuksi. Pahinta on, kun tietää sen jatkuvan loputtomiin. Tietää, ettei ole helpotuksen päivää. Tietää, ettei ole lopun alkua.

Tunnustan heikkouteni, tunnustan epäonnistumiseni. Tahdon olla rehellinen, maksoi, mitä maksoi.
Avaan kaikki Jumalalta saamani eväät kuulijoille. Avaan eväspaketin kokonaan. Syötän murusetkin. Jätän tyhjän paperin lopuksi kaikkien eteen. Jälkiruokaa ei nyt ole.

Näen, että puheeni koskettaa takapenkin isiä ja etupenkin isiin se koskee.

Juhla etenee loppuaan. Olen kuin päivätyön tehnyt halonhakkaaja, täysin väsynyt, levon tarpeessa.
Päätöslaulun jälkeen äidit pyytävät kirkkokansaa täytekakkukahville alakertaan. Minäkin teen lähtöä muiden mukana. Näen paljon kohti tulevia katseita. Kukaan ei sano sanaakaan. En saa yhteenkään seurakuntalaiseen vähäisintäkään yhteyttä. Kaikki kävelevät ohitseni. Joku kiertää kaukaa. Nyt minulla on tilaa kulkea! Tunteet saavat vallan. Tunnen olevani aivan yksin. Pysähdyn paikalleni. Jalkani eivät tottele minua. En pysty kävelemään. Annan jokaisen mennä ohitseni. Kun kroppani rentoutuu, käännyn ja lähdemme, kitarani ja minä, kotiin. Ei tule tunnustusta, kuin yhdestä suunnasta, mutta sitäkin paremmasta:

– ”Yksin en kulje, en hetkeäkään. Vierelläin aina mä Jeesuksen nään. Suojellen varjellen, nostaen auttaen. Kanssain hän käy kautta maailman tään…” (Hengellinen laulukirja 464)

Raamattuopistolta lähtiessäni olin saanut terveiset vietäväksi oman seurakuntani vanhemmistolle. Kirjeessä pyydettiin johtoryhmää kuuntelemaan omia toiveitani jossakin mahdollisessa seurakuntani työmuodossa. Kirje valotti myös selvästi, että Raamattukurssin päätteeksi kaikilla meillä opiskelijoilla on valtava halu osallistua työhön. Tähän haluaisin nyt selvää vastinetta.

Haluamme vaimoni kanssa olla työpari. Nuorisotyö olisi meidän yhteinen juttu. Piirtelemme, kaksistaan kotimme näyttelytilan lattialla kyyköttäen, kaavioita, joista käy selville nuorisotyön tarpeellisuus ja tärkeys. On nuolia, on ympyröitä, on tekstiä. Nuolet vaihtavat paikkaa, ympyröitä tulee lisää. Yritämme selvittää keskeiset asiat ja liittää ne kokonaisuudeksi. Pulppuamme työintoa, kumpikin. Olemme viettäneet paljon aikaa nuorten kanssa. Marketta on seurakunnan keskellä ollut monelle melkein äiti. Hänen pienessä yksiössään saivat nuoret aikoinaan kokoontua pelaamaan, ruokaa laittamaan, rukoilemaan ja Raamattua oppimaan. Seurakunnan nykynuorista ovat monet olleet mukana tässä ”Marketan kerhossa”. Minä taas olen opettanut yläasteen ikäisiä parikymmentä vuotta. Tiedän, etteivät murrosikäiset nuoret ole olleet koskaan minulle probleema. Päinvastoin.
Sitä paitsi kodissamme käy jo luonnostaan useita seurakuntamme nuoria. Hetket aitojen ja rehellisten nuorten kanssa ovat aina olleet mielenkiintoisia. Uskalluksella he laukaisevat kärkevätkin mielipiteensä, kun näkevät ongelmia, jotka vanhemmilta ovat jo verhoutuneet hämärän peittoon. Nykynuoriso ei halua pysyä paikallaan nyhjöttämässä ja leipääntymässä. Onneksemme he eivät edes osaa pelätä maineensa tai kasvojen menettämisen puolesta.

Nuoret tuovat aina tuoreudellaan ja aitoudellaan kaivattua eloa ja uutta potkua seurakuntaan. Seurakunta ilman heitä on pian entinen. Annetaan tulevalle sukupolvelle tarpeeksi tilaa toimia ja osallistua. Nuorissa on tulevaisuus!

Menee vain hetki, kun meidänkin oman seurakuntamme nuoret ottavat paikkansa johtajina, vanhemmistoveljinä, pastoreina, evankelistoina, lähetystyöntekijöinä, lähetyksenjohtajina, talousjohtajina, hallituksen jäseninä. Vai ottavatko? Eivät, jos heille ei anneta siihen koskaan tilaisuutta. Nuorissa pitäisi nähdä mahdollisuudet!

Jos tahdomme evankeliumin leviävän, on meidän elettävä nuorten kanssa ja heidän rinnallaan. Opetettava, kasvatettava ja neuvottava, miten opetetaan, kasvatetaan ja neuvotaan. On itse elettävä niin kuin opetetaan. On välitettävä heistä kaikista. On luotettava heihin niin lujasti, että meihinkin luotetaan. On vaalittava pyyteetöntä yhteyttä. Jos olemme itse rakastuneet Jeesukseen, nuoretkin rakastuvat. Näin rakkaus synnyttää ilon elää evankeliumi todeksi. Kaiken tämän seurauksena evankeliumi leviää itsestään, eikä kukaan voi sitä pysäyttää. Siinä jujumme.

Esitimme vaimoni kanssa kaiken edellä mainitun suunnitelman lisäyksineen ja hyvin tarkkoine suunnitelmineen silloiselle saarnaajallemme siististi kauniissa mapissa. Olimme monistaneet jokaiselle johtoveljelle omat nidotut kappaleet tutkimista varten. Asia luvattiin käsitellä pian. Saarnaaja pyysi vielä lähes oma-aloitteisesti jokaiselta nuorelta heidän omat toiveensa sopivista nuorisotyöntekijöistä.

Meni viikko ja toinen. Meni kuukausi ja toinen. Koskaan emme saaneet virallista vastausta esitykseemme. Epävirallisesti saimme selville sen, ettei innolla tekemäämme suunnitelmaa koskaan oltu edes käsitelty. Viestin saimme paljon myöhemmin, joka kerrottiin minulle salaa keskusjohdolta kuutamolla:

– Joidenkin mielestä olet huono esimerkki nuorille menneisyytesi tähden.

Reppanat ovat sydämellä. Helluntaiherätyksen näkyvä ja aikaansaapa työmuoto on taatusti Kan-työ eli Kristillinen alkoholi- ja narkomaanityö. Perinteet ovat pitkällä ja työtä on tehty antaumuksella suurella joukolla. On elämänmittaisia työrupeamia. Suuri määrä ihmisiä ympäri maata on tullut joka vuosi uskoon. Kun on löydetty Jeesus, on elämä muuttunut täysin. Kierre maailman teillä on loppunut ja uusi parempi kierre on alkanut. Näin vastuunkantajaryhmä on koko ajan saanut kasvaa. Palkkaa työstä ei saada, koska palkan on maksanut Jumala ja aina ajallaan.

Eräs ystäväni perusti Pyhäjärven taajamaan ”Rauhanbaari”-nimisen kahvilan. Sen työ kohdistui pääasiassa nuorisoon sekä entisiin ja nykyisiin alkoholisteihin. Kahvilan yhteydessä alkoi pikkuhiljaa kokoontua Kan-työstä kiinnostunut joukko. Pian se oli yli kymmenen hengen innokas ryhmä, joka halusi tehdä oman osuutensa ruohonjuuritasolla. Joukkoomme tuli lisäksi myös muita seurakuntalaisia, koska imu sinne missä tapahtuu, vetää mukaan osingoille.

Meitä pyydettiin usein pitämään tilaisuuksiamme milloin millekin kylälle. Pyysimme seurakuntamme päättäjiltä lupaa saada aloittaa hengelliset kotitilaisuudet, kun kerran niille tuntui olevan tarvetta. Olin itse neuvotteluissa vanhemmiston kanssa. Asiasta keskusteltiin pitkään, koska olihan kysymys aivan uudenlaisesta työmuodosta, jossa vastuunkantajina eivät ole suuret ja mahtavat vaan pienet ja mitättömät. Saimme luvan ja olimme siitä mielin määrin mielissämme.
Niinpä heti seuraavalla viikolla olemme pitämässä kokoustamme yksinäisyyteen ajautuneen isännän pikku mökissä. Hyväntuulisena hän vastaanottaa meidät. Torppa oli siivottu puhtaaksi. Kahvi tuoreine korppuineen on pöydässä. Kasa kaljapullojakin oli piilotettu huolella porstuan eteisen verhon taakse, mutta avatessamme oven tuuli tekee tepposensa verholle ja isännällemme. Hämillään hän piti verhoa edessä ja pyysi anteeksi.

– Meitä ei pullon pohjat häiritse tipan tippaa, meillä on tärkeämpää puhuttavaa.

Tilaisuus pidetään. Lauluin ja pikku puheenpätkin kerrotaan ilouutista. Ilmassa on suuren juhlan tuntua. Loppulaulun aikana ovi käy ja sisään astui tuttu ja totinen vanhemman puoleinen mies. Tulee aivan oikeaan paikkaan, vaikka onkin vähän myöhässä. Jatkan soittamistani ja johdan tilaisuuden loppuun. Pyydän juuri tullutta miestä, joka istuu puupenkillä ovensuussa, rukoilemaan loppurukouksen. Sen tekee, ja väkevästi.

Tilaisuuden loputtua keskustelemme vielä talon isännän kanssa palasen menneestä ja palasen paremmasta mahdollisuudesta. Siinä hän istuu murtuneena vanhalla jakkaralla pää painettuna alas Jumalansa edessä. Kyynel, jos toinenkin laskeutui silmistä ajamatonta parransänkeä vasten.

Pihalla vanhemman puoleinen mies, joka myöhästyi juhlistamme, pyytää minut sivummalle ja kertoo, että hänet oli lähetetty tuomaan terveisiä:

– Tehtiin palaverissa tänään sellainen päätös, että saatte jatkaa näitä kokouksia. Meistä vanhemmista pitää olla kuitenkin aina mukana joku, joka pitää sitten sen pääpuheen. Ennen kokousta teette meille kirjallisen suunnitelman ja vielä sitten tilaisuuden jälkeen raportoitte, keitä oli kokouksessa ja tuliko joku uskoon tai ei.

– Jotta silleen? Ootko tosissasi? Kerro nyt sitten palatessa palaverin pojille, että nyt valjaat ovat minulle liian suuret ja painavat. Minun työsuhde taitaa napsahtaa kohta poikki.

Jatkoimme kaikesta huolimatta työtä kylän pinnassa pyörien siinä Baarimme nurkalla. Seurakuntaamme oli tulossa Kan-päivät. Pääesiintyjiksi tulevat tunnetut bassoääniset lauluveljet Muhokselta. Koko viikonlopuksi olemme järjestäneet ohjelmaa. Perjantai-illan tilaisuuden pidämme Rauhanbaarissa alan miesten ja naisten parissa ja toritapahtuman lauantaina parhaalla paikalla, keskellä kylää. Päätilaisuus on rukoushuoneellamme, jonka ohjelman sisällöstä vastaa oma pastorimme.

Toritapahtuma on suunniteltu huolellisesti, koska tiedämme sen keräävän tavallista enemmän kuulijoita ja katselijoita. Varaamme pari suurta pöytää, koska vieraamme ovat tuoneet myytäväksi itse valmistamiaan kynttilöitä, kapiokirstuja, kynttelikköjä, lampetteja sekä monenmoista muuta käyttö- ja koriste-esinettä. Meidän myyntivalttina ovat kirpputorituotteet. Kan-poikien työmuodoista ja päämääristä kerrotaan suurissa, pöytien yläpuolella olevissa mainoskylteissä. Esitteitä ja kannatuslappuja jaetaan kuulijoille. Laulumiehet antavat palaa täysillä, vuorotellen laulujen lomassa he kertoivat elämänkokemuksiaan ja viisauksiaan. Ihmettelin näitä asiansa osaavia ja hallitsevia ilosanoman kertojia. Heille ihmisten kohtaaminen on niin luonnollista. Aitous on avu, joka uppoaa kansaan. Kerrankin torilla tapahtuu.
– Huomenna jatketaan, tervetuloa!

Samana iltana saan puhelinsoiton päämajasta. Ilahdun ensin soitosta, mutta jo toisella hengenvedolla tiedän, että Haapanen on taas astunut jonkun varpaalle, isolle ja vielä jokaiselle. Puhelu liittyy seuraavan päivän koulutustilaisuuteen, jonka olemme järjestäneet yhdessä kaupungin sosiaalitoimiston, mielenvireyskeskuksen ja terveydenhuollon kanssa.

– Ette te voi pitää meidän nimissämme minkäänlaista koulutustilaisuutta!
– Eihän me teidän nimissänne pidetäkään!

– Te pidätte ne Kan-päiviin liittyen!

Yritän viimeiseen asti olla kiihtymättä, vaikka sisuksissani lämpö nousee. Kerron soittajalle, miksi tämä kaikki on haluttu tehdä. Olemmehan me kovasti omasta kyläyhteisöstä huolissamme. Selitän, että luennon on lupautunut pitämään oman seurakuntamme alansa osaava ammatti-ihminen. Huolenaiheena oleva asiamme koskee alkoholistin, vankilakierteessä olevan, päihdyttävien aineiden sekakäyttäjän tai muuten yhteiskunnassa olevan yksinäisen ja syrjäytyneen kohtaamista ja mahdollisen avunantamista. Tahdomme etsiä samansuuntaisia ja yhteneviä toimintamuotoja koko kaupungin päättäjien kanssa. Haluamme poistaa päällekkäisyyksiä ja tehdä sopuisaa yhteistyötä yli rajojen.

– Parempi olisi, jos huomista tilaisuutta ette kuitenkaan järjestäisi!

– Nauraisihan meille Liittoperän aidanseipäätkin, jos me sen näin viimetipassa peruisimme. Sitä eivät taatusti yhteistyökumppanimme ymmärtäisi.

– Ainakin nimi on muutettava! Vain me itse järjestämme omat koulutustilaisuutemme. Eikä torilla sitten kerätä rahaa enää teidän omalle Rauhanbaarin työlle!

– Anteeksi kuinka? Kaikki räteistä saadut rahat menevät teidän työllenne! Ja huomenna tulee lisää!

Neuvottelutilaisuus pidettiin. Yhteisiä eteenpäin vietäviä asioita ja työmuotoja löydettiin. Paljon opittiin uutta, niin luennosta, kuin toisiltammekin. Halua ihmisten auttamiseen löytyi jokaiselta ja joka sektorilta. Omia ajatuksiani häiritsi edellisen illan puhelu. Pahoitin taas mieleni. Päässäni velloo kysymyksiä? Miksi aiheutan kaikkialla närää? Miksi joudun aina törmäyskurssille?
Miksi minä näitä murheita otan? Murheet ovat pääkonttorissa? Minä hautaan tapahtumat pääomaksi mappiin Ö.

Aamulla Laulumiehet aloittavat kanssamme parin tunnin torijakson. Ajatukset puhdistuvat. Ilmoille kajahtaa pääasia:

-”Niin alhaalla kenkään ei kulje, ettei siellä Jeesus ois…” (Hengellinen laulukirja 267)

Istumme leppoisesti aamukahvilla, Marketta ja minä. Kahvinjuonti loppuu, kun puhelin soi. Vastaan ja tunnistan soittajan uskonveljekseni, pieneksi mieheksi kylältä. Tunnistan hänet ahkeraksi putkiremontintekijäksi ja laatoittajaksi omasta seurakunnastamme. Usein olen soittajan kädenpuristuksen siivittämänä kuullut hänen huuliltaan tutun tervehdyksen:

– Rauhaa!

Nyt mies ei julista rauhaa vaan sotaa. Niin tuntuu kiihtyneenä olevan. Laitan puhelimen kovaäänisen päälle, jotta Markettakin kuulee soittajan terveiset. Aluksi emme saa hänen soperruksestaan täysin selvää. Puhuu niitä näitä kierrellen ja kaarrellen, hengästyneenä. Ääni on arantuntuista ja värisevää ja vähän narisevaakin. Pikkuhiljaa alkaa lämmetä. Sitten, kun pääsee haluamalleen raiteelle, ystävämme lataa täydestä tuutista ja tokaisee kuin vaikutusvaltaisempikin mies:

– Se teidän talo on huoratalo. Seurakuntamme alamäki alkoi siitä, kun te menitte naimisiin. Se on aivan väärin, kun teidänlaiset saavat seurakunnassa työtä tehdä. En ymmärrä saarnaajan ja vanhemmiston touhua. Onhan Raamatun sanakin teidän avioliittoanne vastaan.

Hämmästyn suuresti miehen lausumia. Mistä ihmeestä hän on nyt tällaisen nosteen saanut sisältään purettavaksi? Vielä viime viikollahan hän oli meillä järjestämässämme rukousillassa niin kaveria, niin kaveria. Oli sangen ystävällinen ja mukanaoleva. Olin pannut jopa merkille, että hän nautti silloin tilaisuutemme jälkeen talon emännän paistamat pullat ja joi kahvit kerman kera. Ei silloin ainakaan kivi kengässä näyttänyt hiertävän. Enpä olisi uskonut, että nyt on sukset näin ristissä ja latukin poikki. Vuodatusta tulee meille molemmille, Marketalle ja minulle. Yritän keskeyttää sanomalla jotakin itsekin, mutta en saa siihen pienintäkään mahdollisuutta. Levy on nyt jäänyt soimaan miehellä samaan uraan. Se pyörii nyt vain yhden ja saman sanoman ympärillä, jonka jo teki selväksi. Ei löydä enää mitään uutta, jolla voisi lyödä meitä vielä syvemmälle haluamaansa pätsiin. Äänenpaino ainoastaan kovenee. Sitten keksin. Hykerrellen ja kysyn häneltä:

– Onko sinulla vielä jotakin sanottavaa. Tämä kaikki on mennyt nauhalle ja nauhurista loppuu kohta nauha. Vielä kerkiät!

Siihen loppui sanomiset. Siihen loppui vuodatus. Siihen loppui puhelu. Istun ja ihmettelen. Siinä tuli tämän päivän sontakuorma, tuoreena. Koko lavallinen kipattiin päälle niin nopeasti, että emme päässeet edes alta pois. Ollaan hajussa, joka kestää taas pitkään.

Erilaisia kysymyksiä alkaa tulla molempia ohimoita kivistävään päähäni: Miksi täytyy lyödä omia? Miksi soittajalla oli niin terävä kirves? Oliko hän itse sen teroittanut? Oliko kirves edes hänen omansa? Miksi terällä, miksei hamaralla? Mutta…Oliko hän vain käskyjä totteleva hakkaaja, joka oli laitettu asialle?
Vaikka kuinka joustaen yritämme vastaanottaa meitä haavoittaneet syytökset, emme ymmärrä mitä niin äärettömän pahaa me levitämme jatkuvasti ympärillemme. Aseet meitä kohtaan ovat kovat ja panokset vielä kovemmat. Tähän tuskin rutinoituu koskaan. Kun ammutaan läheltä kohti, osuu.

Markettaan koskee. Halaamme toisiamme ja itkemme yhdessä.

Ukonilma nousee, vaikka ex-lankoni tulee uskoon. Hän tulee perunankylvön aikaan kotiimme Hunningolle. Siinä juodaan kahvit ja puhutaan niitä näitä, mutta hyvin pian keskustelu kääntyy uskon asioihin. Esko kyselee yllättävän avoimesti kaikkea siihen liittyvää, kokemuksiani ja tunteitani. Kerron kaiken niin hyvin kuin taidan. Kerron kaiken tarkasti. Kerron, kuinka se minun kohdallani tapahtui. Hän kuuntelee ja kyselee. Innoissani kerron lisää. Koska tunnemme toisemme hyvin ja tiedämme toistemme elämänkuvioista paljon, keskustelumme on täysin rehellistä ja avointa.

Huomaan Eskon ajatelleen ja pohtineen paljon uskoon tulemiseen liittyviä probleemia, muutoksia ja seuraamuksia. Hän on läheltä seuranneena huomioinut myös minun elämässäni tapahtuneen ällistyttävän muutoksen, sillä häntä kiinnostaa kovasti, kuinka se on vaikuttanut lapsiini ja ympäristööni. Teen myös sen huomion, että hän alkaa olla rajamailla tekemään oman ratkaisunsa. Koska tiedän lankoni perin juuri tasaiseksi ja rauhalliseksi mieheksi, haluan antaa hänelle aikaa edelleen miettiä ja selvitellä itselleen näitä ikuisuuskysymyksiä. Päätän olla johdattelemasta häntä liikaa, ettei hänelle tule pakon ja paniikin tunnetta. En missään nimessä halua käännyttää puolipakolla ketään. En varsinkaan hyvää ystävääni. Ajattelen lopettaa ajoissa niin, että hänelle jää hyvä kuva keskustelustamme. Voidaan jatkaa sitten toisella kertaa siitä mihin tänään jäätiin. Voi olla, että on tullut jo liikaakin ensimmäisellä kerralla.

Samassa keskustelukumppanini yllättää minut täydellisesti ja sanoo:

– Enkö minä voisi tulla uskoon nyt?

Häkellyn aivan valtavasti hänen suoraa kysymystään. Saan hädin tuskin sanottua:

– Totta kai voit.

Hetkeen aikaan en oikein tiedä, miten tästä eteenpäin. Marketta ja Annikki ovat takapihalla perunaa panemassa maahan. Näen ikkunasta, kun Marketta on siellä hevosena ja Annikki auran ohjaimissa kääntämässä vasta tehtyä nurmikkoa perunapenkiksi. Matin kanssa on huomattu, että eukot ovat valtavan voimakkaita työmyyriä, jos heitä muistaa aina kehaista. Niinpä nytkin ensin huudan ovenraosta:

– Hyvä tytöt, tuleepa hieno pottumaa!

Akat ja akanvedettävä pysähtyvät. Molemmat katsahtavat minuun. Mutta miksi heillä kummallakin on niin myrtsi ilme? En jää sitä miettimään vaan jatkan:

– Tulkaahan tytöt sisälle. Tarvitaan kätilöä. Esko haluaa tulla uskoon.

Kuraisissa saappaissa, mutta nyt ilme paljon kirkkaana, tyttäret tulevat apuun. Esko polvistuu näyttelytilamme sohvan eteen ja me kolme yhdessä rukoilemme hänen puolestaan. Julistamme hänen syntinsä anteeksi. Ensimmäinen yhteisen kotimme uskonlapsi on syntynyt.

– Nyt taivaassa iloitaan, Eskoseni.

– Keitätkö Marketta kahvit, ennen kuin menette jatkamaan perunatalkoitanne. Me miehet jäädään tänne juomaan rotinakahvit. Jos olette ahkeria siellä pellolla, niin me Matin kanssa ostetaan teille ensi suveksi moottorilla toimiva puutarhajyrsin maanviljelystänne varten ja teetetään tonttien keskelle kunnon perunakellari.

Esko on mies, joka ottaa asiat tosissaan. Elämä kulku on vaihtanut rataa. Eskosta tulee kulkeva todistus Jumalan rakkaudesta. Näin ilosanoma jatkaa kiertokulkuaan. Asiat menevät hänen kohdallaan määrätietoisesti ja kiistatta eteenpäin.

Hän kertoo minulle haluavansa kasteelle. Otan yhteyttä silloiseen saarnaajaamme, joka on kovasti ilahtunut kuullessaan uudesta uskovaisesta. Väinö pyytää, että minä kastaisin Eskon. Hänen mielestään se sopisi vallan mainiosti, koska olemme läheiset ystävät ja meillähän Esko tuli uskoonkin. Sovimme Väinön kanssa kastepäivän ja teemme yhdessä juhlan kaikki valmistelut.

En tiedä, olenko koskaan ollut näin innoissani ja iloissani. Vihdoinkin on tullut se kauan odottamani aika elämässäni, että minut hyväksytään tasavertaiseksi muiden uskovaisten kanssa. Olenhan joutunut pettymään monen monta kertaa jo ennemmin niiden tehtävien suhteen, joita olisin ollut valmis suorittamaan. Sisälläni pieni poika riemuitsee.

Kerron Eskolle, että kastepäivä on sovittu. Olemme hyvillämme molemmat siitä, että pastorimme pyysi minua kastetoimituksen suorittajaksi. Kastepäivä lähestyy. Käymme tapahtumaa etukäteen läpi, että kaikki menisi oikein ja tyylikkäästi. Onhan tämä meille molemmille suuri juhla.

Aurinko alkaa mennä pilviharson taakse. Minulle soittaa mieshenkilö, joka joutuu kertomaan minulle nousseen kohun takia pidetyn hätäkokouksen päätöksen.

– Olemme päättäneet juuri, että sinä et voi kastaa. Vanhemmisto haluaa hoitaa sen omalla totutulla tavallaan.

Aurinkoa lähestyvät synkät pilvet. Kysyn tilanneneuvoa soittajalta:

– Miten minä nyt kerron tämän lankomiehelleni? Hänhän tietää, että kaikki oli jo sovittu saarnaajammekin kanssa. Enhän minä voi sanoa syyksi sitä, että te ette hyväksy minua kastamaan. Mitä mahtaa tällaisesta käytännöstä ajatella aivan hetki sitten uskoontullut mies?

Aurinko peittyy kokonaan tummiin pilviin. Ilma on kuin mustan surman aikaan.

– Se on teidän keskeinen sopimus, mutta direktoraatin kanta on se, jonka jo sanoin. Asiaa ei muuta enää mikään. Yritä ymmärtää, Patu, seurakunnan keskeltä tuli huomautus, ettet sinä voi kastaa. Tämä on lopulta koko seurakunnan parhaaksi.

– Enkä yritä! Kyllä minä syyn tiedän!

Lyön puhelimen kuulokkeen paikoilleen raivoissani. Pilvet peittävät koko taivaan kannen. Tulee pilkkopimeää. Ei näy aurinkoa, ei edes kuuta. Menneisyyteni musta varjo on heitetty taas päälleni.

– Nyt minulle riitti. Eikö tästä koskaan tule loppua? Eihän tätä alituista painamista enää kestä kukaan! Minulle valehdellaan. Minua halveksitaan. Pitävät minua edelleenkin toisarvoisena. Näyttivät taas kantansa jo ennen sanomaansa, että olen Jumalan silmissä eriarvoisessa asemassa menneisyyteni takia. Missä ihmeen Raamatunkohdassa sanotaan, etten minä saa kastaa? Minkä Raamatun mukaan miehet toimivat? Mikä estää uskovaista kastamasta uskovaista? Pelkureita! Valehtelijoita! Pistävät osasyyn muka jonkun sivullisen niskaan!

Ajatukseni eivät ole täysin enää omassa hallinnassani. Huudan ja alan itkemään:

– Ei ennen, ei tänään, ei huomenna! Tämä kaikki on perkeleestä!

Onneksi kaiken kodissamme riehuvan rajumyrskyn keskelle pastori soittaa ja sanoo kuulleensa myös jo asiasta. Pahoittelee sydämestään tapahtunutta. Ei ymmärrä itsekään, miksi näin näyttävästi käveltiin hänen ylitseen. Ei ole pastorillakaan paljon sananvaltaa seurakunnassaan. Kertoo, ettei voi itsekään mennä juhlaan.

– Patu, annetaan muiden hoitaa tämä loppuun. En vain ymmärrä, että uskoon saat johdattaa, mutta et enää kastaa, vaikka olen sitä itse pyytänyt ja toivonut. Tässä menee evankeliumin raja tänään.

Hetken kuunneltuaan itkunsekaista vuodatustani, alkaa Väinö rukoilla vahvasti. Rukoilee valoa ja vapautta. Rukoilee aurinkoa ja lämpöä. Profetoi tulevista vuosista rohkaisevasti. Samassa minut täydellisesti epätoivoon luhistanut kallion kokoinen paino tipahtaa kuin hajoten hartioiltani. Tunnen täydellisen irtaantumisen ja riippumattomuuden kaikesta äsken tapahtuneesta. Vain Väinö ja minä tiedämme, minkä sanoman hän minulle toi. Jään odottamaan sen täyttymistä.

Kysyn vielä, minkä syyn minä kerron Eskolle, huomispäivän sankarille?

– Kerro totuus!

PALANEN KULTAISTA HETKEÄ

Kultapiiri on nimensä veroinen. Marketta-vaimoni aloittama työmuoto seurakunnan vanhusten parissa alkoi 80-luvun alkupuolella. Elinvoimaisuudellaan se on ollut yhtäjaksoisesti mitattuna pitkäaikaisin työmuoto seurakunnassamme.

Kultapiiri ei ole koskaan ollut varmaan minkään seurakunnan keskellä tarpeeksi arvostettu työmuoto, mutta siitä huolimatta se on yksi parhaista. Sen saimme Marketan kanssa yhdessä kokea, kun olimme erään talviajan vetovastuussa heidän keskellään. En ole elämässäni kokenut ennen enkä jälkeenkään niin mielenkiintoista ryhmittymää. Siellä ei marista eikä riidellä. Siellä kaikki ovat hyväntuulisia ja myönteisiä. Täydellinen tasa-arvo vallitsee kaikkien kesken. Kukaan ei ole toistaan parempi. Kukaan ei ole toistaan kyvykkäämpi. Kukaan ei halua nousta toistensa yläpuolelle. Kukaan ei ole määräilijä. Kukaan ei ole enää johtaja. Turha tärkeys on karissut matkalla. Kaikki haluavat palvella toisiaan. Ensimmäisenä en ole minä, vaan kanssamatkaaja. Suvaitsevaisuus ja rohkaisu ovat avainsanoja. Keskenään ei enää kilvoitella vaan kilvoitellaan Kristuksen tuntemisessa.

Jokaisella on urheilumieltä, koska kaikki ovat jo samalla loppusuoralla. Kaikki haluavat päästä maaliin. Toivotaan, että jokainen saisi katkaista maaliviivan voittajana, kun tulee kalkkiviivojen aika. Kannustetaan toisia jaksamaan. Talutetaan ja autetaan heikompia. Riennetään hiljalleen yhdessä.

Kultapiiri on meille kuin näköalapaikka. Jokaisen kokoontumisen aikana saamme enemmän kuin annamme. Silmämme avautuvat näkemään rukouksen voiman. Valtava kokemus ei koskaan kuulu suuresti. Se on vain olemassa. Sen olemassaolon aistii.

Jokainen luottaa Jumalan armon suuruuteen. Omilla onnistumisilla ja tekosilla ei ole enää merkitystä. Mennään rauhallisesti sinne, minne taivaallinen virta vie. Harrastetaan rukousta hartaasti ja antaumuksella. Tiedetään, miten rukoilla. Ei tarvitse enää huutaa suuresti, koska tiedetään, että Jumala kuulee kuiskauksenkin, huokauksenkin. Jokaisella on omakohtaista kokemusta. Tiedetään rukouksen voimavaikutus. Rukoillaan sinnikkäästi. Rukoillaan kaikkien puolesta. Periksi ei anneta, koska pitkämielisyys palkitaan. Tiedetään, että rukous on hengellisen elämän mahtitekijä. Tiedetään, että rukous yhdistää. ja lujittaa. Tiedetään, että rukous vie aina lähemmäksi Kristusta. Rukoillaan siksi, koska Jeesus rukoili paljon ja näytti näin esimerkin meille kaikille: Pitkällä polulla on opittu Raamatusta rukouksen aakkoset:

” Jumala johdattaa, kun kuljen rukoillen… Kun rukoilen, annan anteeksi…Minun tulee rukoilla aina, eikä väsyä…Rukoilen iloiten ja kiittäen.”

Rukous on kaiken keskipiste. Siksipä rukoileva Kultapiiri on seurakunnan keskipiste. Se on kuin keskuslämmityskattila, josta lähtee lämpö ja voima koko seurakuntaan. Näin muodostuu voimakenttä seurakunnan ympärille suojelemaan ja varjelemaan jokaista.

Se rukoustaistelu, jonka jokainen käy yksistään kotona, ja se mikä käydään yhteisissä kokoontumisissa, sillä on suuri vaikutus kaikkeen, mitä hengellisellä rintamalla tapahtuu. Se on voima koko perhekunnalle, suvulle, kylälle ja koko kyläyhteisölle.

Saimme Kultapiiristä myös esirukoilijoita omalle taipaleellemme. Meidät oli huomioitu, kun olimme suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja talomme oli myynnissä. Saimi, yksi vanhuksista, kertoi meille huomanneensa myynti-ilmoituksen hengellisessä lehdessä. Hän oli asettanut lehden lattialle ja mennyt sen päälle polvilleen ja kääntynyt Jumalan puoleen:

– Auta Markettaa ja Paulia! Älä anna heidän menettää kotiaan!
Emme menettäneet kotiamme. Taivaasta vastattiin sydämestä lähtevään aitoon rukoukseen. Luopuminen talosta tapahtui vasta myöhemmin, aivan eri lailla ja eri aikaan. Olimme saaneet Kultapiiristä yhteiselämämme siunaajia ja liittomme hyväksyjiä. Saimme myös opetuksen:

– Lankea polvillesi ja kasva siinä!

Puhun kuin ruuneperi radiohaastattelussa, joka tehdään lapsuuskotini lähellä olevassa Sepänniemen Lomakylässä. Olen viettämässä tapani mukaan itselleni suomaa hiljaista viikonloppua. Se ei onnistu täysin, koska rauhan keskeyttää puhelinsoitollaan naapurikunnan alueradio Toiskan toimittaja. Hän on puskaradiosta kuullut taiteilija Haapasen ollen vaimoineen ”Toinen toisillemme” avioliittoleirillä. Kyselee, voisiko tulla tekemään pätkän haastattelua. Poikamainen innostus valtaa heti minut. Vaatimattomana lupaudun:

– Totta kai se käy. Mielelläni kerron kokemuksistani.

Ajattelematta seurauksia sen enempää punastun ja alan kelata, mitä kaikkea siellä Keuruun leirillä olikaan ohjelmassa. Tuttu tyhjyys tuntuu päässäni, kun soitan Marketalle ja kerron, mihin olen lupautunut:

– Kerro nyt hyvä ihminen, mitä kaikkea siellä viikon aikana käsiteltiin!

Puhelinlankoja pitkin aistin Marketan hymyn. Tietää minut innostuneen uskaliaaksi ja nopeatoimiseksi. Ei tohdi sanoa, että olen joskus ajattelematon ja tällä kerralla jopa hölmökin. Vaimonhan kuuluu auttaa miestään hädän hetkellä ja tarvittaessa vastoinkäymisissäkin. Nyt on hädän hetki tai ainakin myötävastainen. Marketta luettelee viikon luentoaiheita:

– Avioliiton raamatulliset perusteet… miehen ja naisen erilaisuudet… perustarpeet… Tunteet… kommunikointi…anteeksiantamus…seksi…avioliitonhoito…kriisit…

– Riittää, riittää jo. Kiitos!

Otsikkoja pidemmälle en pääsekään, kun toimittaja jo kolkuttaa mökkini ovea. Toivotan hänet tervetulleeksi. Kahvinjuonnin lomassa, pienen jutustelutuokion jälkeen, alamme siirtyä itse pääasiaan, avioliittoleirin mielenkiintoisiin kokemuksiin. On ennalta-arvaamattomien kysymyksien aika. Jotenkin näin se meni:

– Pauliaukusti, Eivätkö nämä avioliittoleirit ole nykyajan hömpötystä? Eihän niitä ollut kaksikymmentäluvullakaan?

– Ei kai kaksikymmentä luvulla ollut paljon muutakaan. Eihän silloin ollut kevytlevitettäkään leivän päälle. Minun mielestäni avioliittoleirít on kaikkea muuta, kun hömpötystä. Avioliittohan on aika vanha keksintö ja vanha instituutio. Sen hoitamiseen tarvitaan tänä päivänä paljon aikaa. Monet avioparit hoitavat puutarhaansa, mutta eivät avioliittoaan. Monet meistä miehistä hoitavat, puunaavat ja puhdistavat autojaan, mutta avioliitto jääkin sitten hoitamatta. Avioliiton puutarha vaatii jatkuvaa kitkemistä rikkaruohoista, rakkautta ja substraalia.

– Kuinka sinä, Pauliaukusti, kiinnostuit aiheista?

– Olen ollut kovan tien kulkija, kivisten polkujen tallaaja. Olen pakostakin joutunut kantamaan selässäni liian usein ja liian paljon raskaita, uuvuttavia taakkoja. Koska itselläni on ollut näillä alueilla erittäin vaikeita hetkiä ja kun tänään asiat ovat kunnossa, haluan tehdä vihdoin oman osuuteni. Tänään haluan viedä sanomaa hyvästä ja onnistuvasta avioliitosta eteenpäin. Tärkeintähän olisi se, että me kaikki jaksaisimme nähdä vaivaa ja tehdä avioliittojemme onnistumiseksi töitä. Onhan parisuhteiden alueilla paljon rikkinäistä.

– Vaadittiinko ehdottomasti uskoontulo, jotta sinä sait rohkeutta lähteä kertomaan tästä muille?

– Ei tästä muuten varmasti olisi tullut yhtään mitään. Kyllä uskoontuloni muutti oman ajatusmaailmani näiltä osin ja mahdollisti kaiken tähän liittyvän. Raamattuhan on kaiken pohjana oikeansuuntaiselle avioliittotielle.

– Eikö se riitä enää, että mies on vaimon pää. Mitäs siinä sitten enää rimpuillaan?

– Jos Raamatusta otetaan esille pelkästään irtonaisia jakeita, siitä on saatu ja saadaan edelleen mitä erilaisimpia oppeja ja ismejä jokaiselle mielelle sopivaksi. Näinhän seurakuntia on paljolti hallittu ja hallitaan edelleenkin. Monessa perheissä tällä sanankohdalla alistetaan vaimo kuuliaisiksi ja hiljaisiksi. Vaimo on siten pelosta kankeana oman miehensä itsetekemän jumalvallan ja lain alla. Alistaminen on niin julmaa, ettei uskalla edes kyseenalaistaa asemaansa. Luullaan nöyräksi, kun ollaankin nöyryytettyjä. Tätä tekee vääränlainen valta. Näin ei Raamattu meitä neuvo. Eikä isä perheessä ole lainkaan se, joka on aina oikeassa. Tällainen koti on kaukana kristillisyydestä. Tällaista mallia sanotaan yksinvallaksi.

Monessa perheessä, varsinkin saarnaajaperheessä, on äiti ollut se, joka on huolehtinut täysin lasten kasvatuksesta. Isä on käynyt vain välipalalla, pyykittänyt kauluspaitansa ja hoitanut hätäisesti pakolliset avioliittonsa välttämättömyydet. Sitten taas matkaan suupieliä pyyhkien muita evankelioimaan. Näin monesta miehen työnsä puolesta rukoilevasta vaimosta on tullut yhteisten lasten kasvattaja ja täydellinen perheenpää. Monille äideille on ollut raskasta ottaa vastuu aivan kaikesta. Yksi lohtu on kuitenkin ollut varmaa: Yksinäisyydessä on tullut Jeesus läheiseksi ja rakkaaksi.

Isän osalta vain oma tontti on jäänyt hoitamatta. Oma puutarha on vain villiintynyt. Nöyrä kotipuutarhuri – äiti on yrittänyt sitä yksin muitten töittensä ohessa hoitaa. Toisaalta isä on sitten kyllä se, joka loppukädessä joutuu kantamaan vastuun kaikesta, tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Näin tasataan lopussa tilit.

Onneksi se oli mennyttä aikaa. Onneksi nyt on nyt. Onneksi nykynuoret näyttävät tässä suhteessa parempaa esimerkkiä avioliitoissaan ja perheestään. Ollaan avoimia. Tunnustetaan tasavertaisuus ja tasapuolisuus. Tehdään paljon erilaisia asioita yhdessä. Eletään toinen toisillemme. Uskalletaan jopa puhua ja selvittää ongelmat. Alistutaan toinen toisillemme rakkaudellisessa ja oikeassa hengessä. Kansankielellä sanottuna: Uskalletaan nostaa kissa pöydälle.

– Minkälainen oli sinun kokemus ensimmäisellä avioliittoleirillä, jossa olit?

– Vaimonihan minua yllytti ja oikeastaan houkutteli minua sinne lähtemään. En ollut heti valmis, koska minäkin ajattelin hyvin perinteisesti muitten ”tosi miesten” tavoin. Olin varma että kaikki asiani uskoontulon jälkeen avioliitossani on kunnossa. Enhän minä tarvitse minkään sorttista leiriopetusta näiltä alueilta. Menkööt ne, joilla on probleemia.

Lopulta kuitenkin lähdin, vaimoni takia. Jospa hän tarvitsee oppia ja ahaa-elämyksiä. Toisin kävi. Sain itse omat elämykseni. Sain itse oman näkyni. Sain ajatuksen auttaa toisia heidän avioliitoissaan. Sydämelleni alkoi painautua rikkimenneitten ja uudelleen avioon uskaltautuneiden liitot.

– Pauliaukusti, mistä aiheesta sait eniten?

– Miehen ja naisen erilaisuudesta. Siinä kolahti heti jotain sellaista, joka ei ollut ennen kuulunut ymmärrykseeni. Äimistyin, kun sain tietää, että naisen ja miehen aivot ovat jo rakenteeltaankin erilaiset. Naisella aivokurkiainen on eri tyyppiä kuin meillä miehillä. Nainen pystyy siksi keskittymään moneen työhön ja tehtävään yhtä aikaa. Me miehet pystymme oman aivorakenteen takia tekemään hätäisesti vain yhtä ja samaa tehtävää kerrallaan. Naisen aivot ovat kuin vappuinen tomusokerilla kuorrutettu tippaleipä, kun taas miesten aivot muistuttavat suoraa makaronia. Jopa tämän takia kannatti lähteä. Pelkästään tämän ymmärtäminen parantaisi takuulla monien parisuhdetta.

– Voidaanko avioliittoon mennä liian heppoisin perustein?

– Perusteet olivat ennen muinoin varmaan erilaiset kuin tänä päivänä. Maaseudullahan moni nainen, ainakin sodan jälkeen, otettiin paljolti työtä tekemään, lapsia synnyttämään ja jäljelle jääneitä poikamiehen perheitä ja vanhaa anoppia palvelemaan. Moni tuli aivan kuin työhön, ammattitaidottomana, pakosta. Vaimo otettiin työhevoseksi. Mitä riskimpi, sitä parempi. Pääasia, että tonkat lentelivät. Tuskin siinä edes joka paikassa hevosta tarvittiin.

Tänään ei näillä riskillä aittapoluilla astelevilla emännillä enää liiemmälti ole kysyntää. Mieluimmin palvelukseen halutaan siroa missiä, jonka aika saa kulua kynsiä hioessa ja kuivatellessa. Pääasia, että on edustuskelpoinen ja kielitaitoinen. Ajokortti on eduksi. Pikaruoan saa marketin pakastealtaasta ja maidon kylmäkaapista sinivalkoisessa purkissa. Eduksi lasketaan, että tietää, missä on keltaiset ikkunateipit ja Makuuni. Pidetään hauskaa, nautitaan ja tehdään lapsia, sitten kun se sopii suunnitelmiin. Avioliittoon mennään vasta sukulaisten vaatimuksesta tai perinnön varmistamiseksi. Mieti nyt sitten, koska sitä mentiin heppoisin perustein naimisiin, ennen vai jälkeen sotien.

– Mitenkäs kommunikointia opetettiin?

Usein tapahtuu sanoman kääntyminen matkalla. Se menee näin: Kun minä sanon vaimolleni jotakin tarkoittaen hyvää, kääntyy sanontani matkalla ilmavirrassa nurinpäin ja saavuttaessaan hänen tajuntaansa minun hyvät sanani muuttuvat iljettävän pahanmakuisiksi ja ikään kuin pläsähtävät häneen suunnatonta mielipahaa tuottaen. Sitten hän vastaa minulle tajuamallaan tavalla. Sen sitten minä ymmärrän aivan oikein. Riita on valmis. Kaiken saa rikki hetkessä, mutta sen korjaaminen ottaa aikaa.

Tyypillisenä pohojalaasena tosi miehenä osaan kyllä puhua, mutta sitten kun pakotetaan, loppuu puhuminen taatusti hetkessä. Vaimot voisivat viekkaampina käyttää naisellisia kykyjään puhumattomuuden selvittämiseen. Hyvä, lämmin, hellä…

Pakko on kommunikoimisen pahin vihollinen. Toinen on voitolle pääseminen. Avioliitto ei ole kilpailu. Se on kuin sanaristikko, jota ratkotaan kirjain ja sana kerrallaan. Runttaamalla tai nalkuttamalla ei saavuteta koskaan mitään pysyvää. Tärkeintä ei ole voitto, vaan molempia osapuolia tyydyttävä lopputulos. Kun avioliitossa on taisteluja, silloin pitää oppia myös häviämään. Pitää osata kisailla kuin mies ja hävitä kuin mies. Tai ainakin olla häviävinään.

– Onko rakkaus niin kuin kaurapuuroa, jota pitää joka päivä hämmentää?

– Kokeile olla hämmentämättä kaurapuuroa sitä keittäessäsi. Kuinkas käy? Puuro palaa pohjaan. Eihän se kelpaa kenellekään. Niin voi käydä rakkaudenkin. Jos puuroa ei osata keittää oikein, sitä on opeteltava. Avioliitto on koulu, jossa opitaan ja opetellaan kaikenlaista. Jos me tarvitsemme ajokorttia varten autokoulua, emmekö tarvitsisi myös avioliittoamme varten ajokorttia?

Rukous rakentaa. Jos haluan muuttaa jotakin sellaista vaimossani, mitä en tajua enkä ymmärrä tai kestä, paras tapa on rukoilla Jumalalta pitkämielisyyttä ja voimia päästä koko asian yläpuolelle, Muuta minua Jumala! Silloin alkaa avioliitosta löytyä helmiä.

Seksi…perustarpeet…tunteet… anteeksiantamus…avioliiton hoito…kriisit…

Haastattelustani tulee pitkääkin pitempi, joka jaetaan lopuksi kahden eri tunnin mittaiseen jaksoon. Ohjelmasta tulee paljon hyvää palautetta. Kuulen ihmetyksekseni, että ohjelmat uusitaan yleisön pyynnöstä. Kiitos vaimolleni Marketalle otsikoista, jotka sain. Ne riittivät. Olen onnellinen avioliittoleirinkävijä. Toivottavasti myös oppivainen. Olenhan pilannut täysin kaksi ensimmäistä puutarhaani. Mutta…kolmas kerta toden sanoo.

KAIKUJA KARJALASTA I

Alku oli haisevan hankalaa, kun saimme mahdollisuuden vuoden -92 alussa pienen suomalaisryhmän kanssa käydä itärajan takana Suojärvellä, tutustumassa sinne avautuneeseen evankelioimisen työmuotoon.

Idän työn yksi vetureista, Palola, ryhmän johtajana näyttää meille upeaa esimerkkiä siitä, kuinka työtä tehdään maassa, jossa ei vuosikymmeniin ole Raamattua saanut omistaa, ei avata, ei lukea, puhumattakaan sen opettamisesta. Palola oli opetellut venäjän kielen ja pärjäsi sillä hyvin. Jopa hänen pukeutumisensakin on sen aikaisen itämuodin mukaista. Näin Palola sulautuu venäläiseen kulttuuriin loisteliaasti. Hänen taitava ihmistuntemuksensa sekä tapa lähestyä ja kohdata paikallista väestöä saa meissä ihmetystä aikaan. Hän tietää salaisuudet lähestyä vieraan kansan johtajia ja päättäjiä. Hän on kohtelias, kuuntelee ja osaa viedä neuvotteluja taitavasti tiettyjä etukäteissuunnitelmiaan kohti. Persoonallaan hän herättää aitoa luottamusta kaikkialla, missä hän liikkuu. Näin tulee lupa toisensa jälkeen pitää tilaisuuksia. Viisaasti tehty pohjatyö on kaikessa hyvän alku.

Jo menomatkalla Suojärvelle alkaa tulliasemalla Venäjän puolella tapahtua. Kylmänä, pimeänä pakkasiltana, ennen kuin lähdemme ylittämään rajaa, pyydän kuskiamme odottamaan hetkisen. Minun pitäisi pistäytyä WC:ssä. Käyn kysymässä tullimiehiltä sujuvalla käsimerkeillä, mistä sellaisen löytäisin. Koppalakkinen, viiksekäs karvaalle mahorkalle tuoksahtava tullimies ohjaa minut takaisin ulos ja näyttää sormella suoraan pimeyteen.

Lähden löytämisen toivossa ja näen hämärästi metsikössä rakennuksen, joka vaikuttaa etsimältäni paikalta. Menen kitkerästi tuoksahtavaa hökötystä kohti liukastellen sisälle, koska kenkien pohjissani on lunta ja lattiakin tuntuu olevan jäinen. Varovasti astun pimeässä nurkkaa päin ja samassa liukastun. Kaadun puolittain jonkun kyhäelmän päälle ja saan tukea käsilleni sen verran, että en ole aivan rähmälläni liukkaalla lattialla. Satutan siinä rytäkässä ranteet ja rystyset, pakarat ja kyynärpäät.

Palaan autolle ja tulen takaisin taskulampun kanssa. Onhan hommeli hoidettava. Järkytyn, kun menen sisälle rakennukseen. Taskulampun valossa minulle aukenee etova ja epäesteettinen totuus. Lattia on täynnä jäätyneitä ihmisjätöksiä, eikä huusin penkkiä ole nimeksikään. On vain rikkinäinen lautakasa törröttävine nauloineen. Tutkin paikan, jossa liukastuin ja mihin kaaduin. Taskulampun valo heijastuu rämän huusin penkin välistä kolme metriä alaspäin siellä olevaan limanuljaskalta näyttävään liejulammikkoon.

Menen autolle ja mennessäni puhdistan pitkään kylmässä lumessa käsiäni ja ravistelen housujeni lahkeita. Astuessani autoon pyytää seurueemme Nestori minua kertomaan huusin paikan. Hänelläkin olisi asiaa sinne.

– Älä mene, vanha mies. Voit vielä kaatua. Lähdetään!

En uskalla edes ajatelle, kuinka minun ensimmäinen lähetysmatkani Karjalaan olisi pahimmassa tapauksessa voinut jo alkutaipaleella päättyä. Olinko käymälässäkin suojelusenkelien huomassa?

Tuhtia ja terveellistä palan painiketta tarjottiin jokaisessa perheessä missä kävimme. Vieraanvaraisuus oli vertaansa vailla. Meille vieraille pistettiin pöytään aina parasta, mitä perheillä oli tarjota. Karjalainen ystävällisyys on vertaansa vailla.

Kulttuuritalolla vietetyn hengellisen illan jälkeen saamme kutsun paikallisen perusperheen kotiin. Ehtoisalla emännällä sattuu sopivasti olevan ruokaa tulossa hellalla ja niinpä meidätkin istutetaan ruokapöytään.

Emäntä sekoittaa vielä hetken keitostaan isossa kattilassa ja sitten lastaa lautasillemme kukkuramitalla paksuksi kunnolla suurustettua lihakeittoa. Minulle tulee heti mieleen oma Haapasen-mummola, jossa joskus tuoksahti lihakeiton mausteena eltaantunut voi. Tarkkailen ympärilläni olevia ja huomaan, että minun sattumapalani on ainoa, jossa on vielä sian suojakarvat lisukkeena. Kuinkas se nyt sattui ”sattuma” juuri minun lautaselleni tulemaan? Mietin siinä, että onkohan tämä jotain sitä samaa kuin meillä joulupuurosta löytyy manteli.

Muu pöytäseurue isäntäväkineen syö kaikessa rauhassa jokainen omaa herkullista annostaan. Yksi meistä ylikehaisee tapansa mukaan emännän tekemää keitosta, vaikka ei ole vielä edes maistanut kapustallistakaan. Tuntuu muille sakea soppa läskeineen makoisasti maistuvan. Vastapäätä oleva pastori lusikoi, keskustelee ja nielaisee nauttien normaalisti jokaisesta siemauksesta. Rohkeana teen ”palolat” ja päätän nielaista kerralla koko makupalan. Varmistan, että juomaa on riittävästi kyytipojaksi käteni saatavilla. Klunks…sinne menee niin, että karvat kurkkua kutittaa…eipäs mene…meneepäs…eipäs mene…Siinä pala kirnuaa edestakaisin kurkunpäässä ja kielellä. Silmissäni kostuu, kun päätän pureskella läskin palaa osasiksi. Ei onnistu vieläkään. Pala pysyy rasvaisen lämpimänä poskessani. Etoo niin vietävästi. Juomalasi kädessä yritän vielä kerran. Täydellisesti keskittyen tulevaan makuelämykseeni nielaisen ja nyt äänitehosteen kanssa. Klunks…klunks…Siellä on ja pysyy!

Pyyhin silmäni ja olen miehekkään onnellinen. Mutta vain hetken. Vieressäni istuva Ljudmila on tehnyt aivan väärän havainnon nautinnollisesta hetkestäni. Hymyssä suin karjalan neito pläjäyttää toisen ja vielä juhlakkaamman ja tuuheamman silavan palan omalta lautaseltaan perunoitteni päälle. Kaikki tapahtuu liian äkkiä. Olen itse vielä tainnoksissa edellisestä suorituksestani. Urhoollisesti toistan suoritukseni, joka ei taaskaan ole helppo. Nyt tiedän kuitenkin systeemin, kuinka kaikki tehdään. Sivusilmällä seuraan Ljudmila-ystävääni, ettei hän nokkelana pääse toista kertaa yllättämään minua. Nautin pelkistä perunoista. Syön ne tulpaksi ruokatorveeni.

Idän työn alkuhuumassa laitan Suojärven kulttuuritalolla eräälle rouva Tatjanalle nimen paperiin, kun hän pyytää päästä käymään Suomessa. Luulin allekirjoitukseni olevan vain muodollinen, mutta muutama kuukausi myöhemmin soitetaan Kiuruveden Maatalousoppilaitokselta ja kerrotaan siellä olevan naisen etsivän kutsujaansa. Ensin ihmetellään, sitten toimitaan. Haen hänet Hunningolle. Tatjana levittää tuliaisensa pöydälle. On suolasalkkaria, on posliinia, on koriste- esinettä, on pitsiä liinana ja huivina. On kristallia ja kaksi pulloa kirkasta. Kirkkaista viis, mutta lopuksi hän lyö pöytään sähköisen silitysraudan.

Vieraanvaraisina ihmisinä teemme hänen olonsa kotoisaksi. Yllätyksellisyydestään huolimatta hän saa tuntea olevansa tervetullut. Omistamme hänelle yhden huoneistamme, jonne hän saa asettua. Kun vietämme aikaa yhdessä keskustelu tapahtuu käsin ja äännähdyksin. Tulemme toimeen siedettävästi.

Kun Tatjana haluaa toimintaa, antaa vaimoni hänelle vastapestyä pyykkiä silitettäväksi korillisen ja toisenkin. Hän silittää aamusta iltaan. Tekee työtään kahdella silitysraudalla, perusteellisesti. Silittää lakanat, silittää pyyhkeet, silittää verhot. Silittää paidat, silittää puserot, silittää hameet. Silittää osan kahteen kertaan, varmuudeksi. Laulaa ja toivoo valloittavansa isäntäperheen. Näky on kuin suomalaisesta viisikymmentäluvun elokuvasta. Vain Tauno Palo puuttuu.
Kun täti Tatjana suurinauruisena ja topakkana esittelee minulle vaatekaappini uutta sisältöä, olen pudota pyrstölleni. Hän on silittänyt kaikki minun alushousunikin pieneen sievään myttyyn. Niitä kätösissään pyörittelee ja odottelee kiitosta. Päässäni alkaa tuntua surinaa. Nyt menee auttaminen jo liian pitkälle.

– Olisivat nuo pikkukalsongit silittyneet pakaroitteni päällä itsestäänkin. Spasiiba, spasiiba!

Kaksiviikkoisen vierailun päättyminen lähestyy. Kaikki irtonainen on silitetty. Huoneet siivottu ja lattiat pesty. Kaapit järjestelty. Piha kaavittu ja haravoitu. Nurmikko leikattu. Halot hakattu. Räystään ränneistä moskat puhdistettu. Ojat perattu. Pensaat leikattu.

Tatjana sai mitä halusi. Sai purkaa palveluintoaan täydellä tohinalla ja täysin vapaaehtoisesti.

Emme vain pääse yhteisymmärrykseen, kuinka ja miten vieraamme kotimatka alkaa. Kartta ja allakka apuna yritämme saada selvyyden hänen lähtemisestään. Vieraamme ymmärrys ei ota sitä vastaan tai hän torjuu sen tahallaan. Ravistelee päätään ja selittää käsin, kuinka paljon hänellä olisi vielä tehtävää huushollissamme. On tädillä kanttia. On määrätietoisuutta. Ei mene vaimoni ja minun tajuntaamme.

Kaikki alkaa olla liian vaikeaa ja monimutkaista. Keksimme ratkaisun, koska mikään ei tunnu hänelle sopivan. Monien neuvottelujen jälkeen kerron vieväni hänet Lahteen ja sieltä lähtevään Moskovan junaan. Teen tämän, koska tajuan lopultakin, että olenhan vastuussa kaikesta hänen matkansa aikana tapahtuneesta. Se tarkoittaa myös, että huolehtisin palauttamaan hänet takaisin kotimaahansa.

Kannan vastuuni. Kotihotellimme ilmoittaa Tatjanalle, että huomenissa lähdetään. Piirretään paperille aikataulu. Piirretään matkasuunnitelma teineen ja idänpikajunineen.

Kun kaksistaan köröttelemme nelisensataa kilometriä, näen välillä jo itseni pelkäämässä Lahden rautatieasemalla. Näen Tatjanan jähmettyvän laiturille. Hän ei nousekaan junaan vaan lähtee pakoon ja häviää Lahden iltaan. Mitä siinä sitten avuksi?

Kun kannan hänen kassejaan matkalippukassaa kohti, mietin tarkalleen jokaisen siirtoni. En jätä häntä silmistäni. Olen valmis vaikka juoksemaan hänet kiinni, jos hän pakenee. Kaikki menee kuitenkin peloistani huolimatta hyvin. Hänen katseestaan näkyy alistuminen. Tatjana nousee kiltisti junaan. Nostan hänen matkalaukkunsa perässä varoen itse astumasta rappusia ylös. Tiedä häntä, jos vieraamme sieppaisikin minut ehtymättömillä voimillaan kainaloonsa ja veisi väkisin Siperiaan.

Seison vain paikallani ja odotan, mitä tapahtuu. Junan lähtö kestää ikuisuuden. Sekunti tuntuu vartilta, kymmenminuuttinen tunnilta. Vihdoin arvovaltainen venäläinen junansuorittaja tulee ja sulkee oven toinen toisensa perässä. Vielä toinen virkatoveri varmistaa, että ovet ovat ja pysyvät lukittuna.

Näen rouva Tatjanan, joka seisoo ikkunan takana eteisessä ja katselee ulos paikalleen hyytyneenä. Astun pari askelta ja suutelen junaa. Kiitokseksi. Vaunu vaunulta kuuluu nytkähdys, ja juna on lopulta liikkeessä. Nostan käteni ja heilutan iloisesti raiteilla menevälle ainutlaatuiselle kokemukselle. Hymynvire huuliltani leviää naamalleni. Näen, kun punaposkinen vieraamme lähtee juoksemaan junan sisällä sen takaosaa kohti vaunusta toiseen. Heiluttaa ja heiluttaa. Onneksi junassa ei ole takaovi auki.
Samassa tiedän, mitä tarkoittaa se fysiikan laki, kun esine etääntyessään pienenee. Se tarkoittaa, että jos se ei pienenisi, olisimme saaneet itsellemme viisikymppisen punakan ja intohimoisen ottotyttären.

Työ Valkoisen meren kaupungissa, Vienan meren rannalla, Belomorskissa, alkaa 90-luvun alkupuolella hyvässä ja innokkaassa yhteistyöhengessä. Vaikka työmme loppumisessa kahden vuoden jakson jälkeen oli paljon tyrmistyttäviä ja sairaitakin piirteitä, aika kultaa muistot. Näin se meni:

Pastorimme Väinö pyysi minua mukaan ensimmäiselle tutustumismatkalle Vienan Karjalaan idäntyön veteraani Juntusen ja Leppäeskon kanssa. Pyhäsalmen pojat olisivat halunneet lähteä vain miesporukalla, mutta Marketan kanssa olimme alusta asti halunneet itsellemme jotakin yhteistä työmuotoa. Nyt koin varmuuden sisimmässäni, että tämä työ on tarkoitettu meille molemmille. Paukautin heti vastaukseni pastorini kysymykseen:

– Jos minä lähden, lähtee Markettakin! Me olemme työpari!

Näin tehdään. Yhdessä lähdetään. Mutta ensin teen tarvittavat alkuvalmistelut. Ensimmäiseksi pitää auto vaihtaa. Pitäähän sen olla tarkoituksenmukainen. Ajelen oitis Seinäjoelle tekemään autokauppoja. Tiedän, mitä haluan. Tapani mukaan suuremmalti ajattelematta, äärettömän vahvassa uskossa ja omasta mielestäni täydessä ymmärryksessä, ostan velaksi vahvarakenteisen Chevy Vanin. Ruostumaton kori, diesel-hevosia riittämiin, traktorinkokoiset renkaat, automaattia ikkunoissa ja vaihteistossa. Vakionopeussäädin mausteena. Voimanlähteenä V-tyylinen kuuden auton kokoinen moottori, jossa riittää vääntöä. Ihastun ohjaamoon, jonka sinisen samettiset etupenkit upottavat kuin parhaatkin nojatuolit. Vasemmanpuoleinen ”kipparinpenkeistä” kuuluu ehdottomasti minulle itselleni. Mutta jotakin autosta kuitenkin puuttuu. Sitten keksin:

– Tehkääs kolmen istuttava takapenkki matkustajille. Ja sivustalle ikkuna, jotta saavat puupenkin matkalaiset katsella pustan maisemia.

Näin tehdään. Tehdään myös pitkä maksusuunnitelma huikeiden korkojen kera automyyjän kanssa. Vaihtoautona annan vähän ajetun ”ruotsinsaabin”. Ei tule kaipuu muuta kuin edellisen autoni huomattavasti pienempiä kuukausieriä.

Siihen jää automyyjä hyytyneenä ihmettelemään, kun kerron auton pian palvelevan evankelioimistyötä itänaapurissa. Kiitän erinomaisen hyvästä palvelusta ja nousen rappusia pitkin autooni, kiinnitän turvavyöni ja hyvästelen myyjää amerikkalaistyylisesti vain hieman etusormeani kohottaen. Takakumit lyövät sutia automaattivaihteistoon totuttelevalle kuskille. Sepelipihasta neliö jos toinenkin repeilee ropisten varastorakennuksen ovipieliin. Kun kaarran moottoritielle, kirmaavat viereisellä raviradalla suomenhevoset laukkaan ikään kuin toivottaisivat hyvää matkaa. Pistän vetreän siniharmaan orhini laulamaan. Lentelen Lapuan kautta nelostietä kohti aivan kuin lentokoneessa, sen ykkösluokassa.

Eivät tienneet aikoinaan lännessä leveälieristen hattujen alla olevat texasilaiset liukuhihnan vieressä, että joku hullu suomalainen ajelee tällä vielä joskus hymyssä suin pitkin venäläisiä Karjalan kärrypolkuja.

Auto lastataan mustilla muovisäkeillä ja erilaisin mainoksin koristetuilla kauppapusseilla. Molempia tarvitaan. Ruoka on tarkoitettu voiteluksi isäntäperheille, joissa asumme. Kuivamuonaa on kymmeniä kiloja. Kauraryynit, makaronit, sokeri ja kahvi ovat tärkeintä vietävää. Löytyy myös voita ja säilykettä. Kaikki on saatu lahjoituksena.

Vaatesäkit menevät pääasiassa lastenkoteihin. Vaatetta on kerätty ympäri Pohjois-Pohjanmaata ja Savoa. Niitä on tullut autokuormittain lajiteltavaksemme. Matkalle tarjotaan aina lasten kengistä villasukkiin ja palttoosta pipoihin asti. Mukana on myös paljon ”riisuttua mallia”. Monista monoista puuttuvat nauhat. Löytyy useita mustia sarkatakkeja ja kauluspaitoja, joista on säästövimmassa, nuukuudessa ja tekoköyhyydessä irrotettu kaikki tarpeelliset napit irti. Mottona tuntuu joillakin humanitäärisillä lahjoittajilla olevan, etteihän sitä aivan kaikkea tohdi lahjoittaa. Mahtavatko naapurimaan raukat edes nappeja käyttääkään? Joku hyväsydäminen mummo on lahjoittanut aimo kasan vanhoja vaaleanpunaisia puolipitkäpulttisia viisikymmentäluvun alushousujaan. Katsomme parhaaksi siirtää koko loppuun käytetyt ja virttyneet pöksylahjoitukset kierrätyskuormaan.

Runsaasti löytyy tietenkin hyvää ja tarpeellista vietävää. Onneksi automme täyttyy huomattavasti ennemmin kuin kaatopaikalle menevä peräkärry. Moni on tyhjentänyt kaappinsa täysin käyttökelpoisista ja uuden karheista pukineista. Monet ovat ymmärtäneet asian ytimen aivan oikein. On paljon lasten talvikenkiä, monoja, kumisaappaita, lenkkareita ja lämpimäntuntuisia villapaitoja. Joku aikuistumassa oleva tyttönen on luopunut rakkaista leluistaan: mollamaijasta ja barbista. Isoksi kasvanut poika on takuulla itkussa suin ajanut leikkitalleistaan varikollisen autoja ja muita miehen alun näköisiä leluja ruskeaan pahvilaatikkoon. Löytyy Halpa-Hallin muovikassi, jossa on monta paria aivan uusia villasukkia, lapasia ja sormikkaita. Mummo Leskeläntieltä on virkannut taitavasti nipun kauniita ja koristeellisia pitsiliinoja. On paljon osuneita lahjoja naapurimaan lapsille ja heidän perheillensä. Tämä osoittaa oikean suuntaista lahjamieltä. Useat säkit ja laatikot on suljettu rukouksilla, lämmöllä ja välittämisellä.

Hädin tuskin saamme autoon sullottua omat matkatavaramme. Suurin osa niistä täytyy sovittaa matkustajien jalkatilaan. Onneksi olen kuski, eikä minun tarvitse hivellä matkalaukkuja matkamme aikana. Pidän huolen vain siitä, että metrilenkki, sinappi ja mustikkamehu ovat mukana. Ne otetaan varmuudeksi etupenkin alle.

– Mihinkäs laitetaan viidet kahdenkymmenen litran vetoiset vesiastiat ja nämä isot peltiset polttoainekanisterit?

Kaikki on aloitettava alusta. Omista eväistä ja matkatavaroista emme luovu. Takaosaa autosta on tyhjennettävä ja pakattava uudestaan. Kolme mustaa täyteen sullottua vaatekollia saa jäädä tulevaisuuden kuormaan. Kaikki on valmiina.

– Saattajat pois autosta! Matkustajat, pastilli huuleen ja baanalle!

Osa talkooväestä on hyvästelemässä ja toivottamassa enkeleitä matkalle. Koen suurta siunausta lähtiessäni ajamaan kohti Suomussalmen Juntusrantaa. Unelmani yhteisestä työnäystä vaimoni kanssa on toteutumassa.

Tullimuodollisuudet ovat vertaansa vailla. On saatu virallistakin virallisemmat kutsut vierailulle On täytetty kaavaketta, suomalaista ja venäläistä. Ilman niitä matkustaminen on mahdotonta. Täytyy olla joku isäntäperhe tai yhteisö, joka ottaa vastuun meistä arveluttavan tuntuisista suomalaisista. On otettu epäonnistuneet passikuvat. Jokainen näyttää niissä omasta mielestään konnalta. On anottu vaikeahakuiset viisumit. On tehty nippu vakuutuksia autoille ja matkustajille. On pitänyt pyytää omasta mielestäni niin tyhjäntuntuiset luottotiedot ja omistusoikeudet juuri hankkimastani kulkuneuvosta. Mietin vain, että ketähän sekin auttaa, kun tietävät autoni omistuksen olevan GMC-rahoitusyhtiöllä. Autohan on käytännössä ja teoriassakin minun oli sen rahoittaja sitten vaikka Roope Ankka Amerikasta. Jokaiseen paperiin olemme pyytäneet lyömään leiman ja parhaaseen kaksi. Tietoomme on tullut, että naapurimaan tulli tykkää tunnetusti erilaisista leimoista. Sillä ei ole niin suurta merkitystä, onko papereihin lyöty vaakunaa tai virtahepoa, kunhan leimassa löytyy.

Suomen viranomaiset sivuuttavat meidät nopealla passin tarkastuksella ja olankohautuksella. Pihalla tapaan tutun Norttia polttavan tuhdin tullimiehen. Käyn tervehtimässä häntä. Siinä tuprutellessa totinen mies toivottaa vain turvallista matkaa.

– Odottakaa rajalla tolppaan syttyvää vihreää valoa. Sitten menoksi.

Matkaseuralaiseni ihmettelevät, miksi minä tuon miehen juttusilla kävin. Vai oliko se vanha tuttu?

– No, se oli Rädyn Seppo. Halusin vain puristaa keihäsmiehen kouraa. Tuttu mies, mutta ei se tuntenutkaan minua.

Naurattaa ja jännittää, kun ajamme tarkastuspisteeseen. Nuori, virkaintoinen tullimies tulee ja käskee autoni matkustajat suoraa päätä tulliselvitykseen ja alkaa syynätä autoani yltä päältä. Tutkii joka paikan takuuvarmasti tarkemmin kuin hyvin. Etsii jotakin hansikaslokerosta. Näkee siellä vain nipun lasten kuvakirjoja. Eivät kiinnosta. Etsii tuolin alta. Ihmettelee vakosamettisen istuimen kokoa ja näköä. Istahtaa ja nostaa ahteriaan pari kertaa laiskanlinnastani ja pompahtelee paikoillaan. Katsahtaa minuun. Olen huomaavinani pienen hymynhäivän. Hän näyttää kovin tyytyväiseltä kököttäessään kipparin paikalla. Samassa muistaa mistä saa palkkansa. Kurkkaa takapenkille ja käskee avata sivuoven. Etsii taas jotakin. Etsii, etsii, eikä tiedä löytävänsä. Nostaa pastorin matkalaukun, avaa vetoketjun ja kaivelee jotakin. Kääntää laukun melkein ylösalaisin. Löytää vain vaatteita, sillivoileivän ja Raamatun. Selaa isoa kirjaa. Tietää, mikä se on, mutta tuskin tuntee kovin hyvin sen sisältöä. Ajatuksissani pyörii saamani ohje todistamisesta:

”Sopivalla ja sopimattomatta hetkellä…”

Koen hetken kohtuuttoman sopimattomaksi, koska tutkailija on avaamassa jo takaistuimeksi tehtyä vanerikantista laatikkoa. On näkevinään siellä jotakin erikoista. Löytää nipun sinivalkoisia Rönkön kaupan ruokakasseja ja sanoo ensimmäiset suomen sanansa:

– Olla kovia syömään.

Nyökkään ja taputtelen röllykkämahaani. Tullivirkailijan ilme ei kuitenkaan muutu. Huomaan, että mies lipaisee huulipariaan salamannopeasti. Onko pojalla pitkät ruokavälit? Tekisi mieli tarjota kassista pätkä sinistä lenkkiä, mutta en tohdi mennä asiattomuuksiin. Seuraavaksi tallustetaan takakontille. Avaan herralle lasiset pariovet. Nyt tutkijan ilme hämmentyy lopullisesti. Nenänvarsi rypistyy ja samassa tuuheat kulmakarvat nousevat pystyyn. Otsa kurtussa lausuu päättäväisesti:

– Otta kaiki pois!

Ajattelen jotakin sellaista, mitä ei nyt juuri sovi sanoa. Nöyrästi otan mustia muovisäkkejä alas hänen avattavakseen. Säkit ovat lujasti sidotut, kun hän tarvitsee solmujen avaamiseen jotakin teräasetta. Vasta kymmenennen rikotun säkin jälkeen hän huomaa tehtävän olevan ylisuuren ja ylipääsemättömän vaikean suoritettavaksi. Tutkimiselle alkaa tulla vihdoin loppu. Kuin merkiksi tarkasta työmoraalista hän avaa vielä kaksi punaruskeaa, peltistä kanisteria ja haistelee. Dieselin tulee tuttu haju vastaan.

– Laita luuku kiinni ja mennä sisään!

Hoidan tarvittavat velvollisuuteni passintarkastuspaikalla. Täytän pienellä präntätyn lipukkeen, johon on merkittävä kaikki, mitä minulla on mukana: Minolta-kamera, Landola-kitara, 18-karaatin vihkisormus, pienilenkkinen kultainen kaulavitja, Leijona-rannekello ja rahaa satanen ja vähän toista. Kiliseviä kolikoita ei oteta lukuun. Passiani ja viisumiani syynätään kahden naisvirkailijan toimesta. Toinen heistä, reippaasti toveriaan ehostetumpi, kysyy päämäärääni ja matkani tarkoitusta. Viileässä tullitunnelmassa teen työtä käskettyäni ja kerron aivan kuten Juntusmatti oli meille opettanut:

– Belomorskiin ollaan menossa ja viedään humanitääristä apua.

Katseemme kohdatessa leimat kolahtavat papereihin. Menen askeleen kaksi itään päin seuraavalle tiskille, jossa autoni kaikki paperit tarkastetaan alta ja päältä. Sivuhuoneessa oleva kenraaliruhtinas vilkaisee ovelta, katsahtaa matkanjohtaja Juntuseen ja nyökkää omille alaisilleen. Vastapäätä istuva miesvirkailija merkitsee paperini luetuksi latoen siihen tottuneesti vielä pari kerrosta lisää hänellekin niin rakkaita leimoja. Näin hän päättää toimellaan rajanylityksen tullimuodollisuudet.

Lähdemme matkoihimme ja otamme seuraavaksi päämääräksemme ”suomipoikien” rakentaman Kostamuksen. Sieltä saamme mukaamme yhden tärkeimmistä lenkeistä, Tyynen, joka on toiminut Juntusen tulkkina jo useamman reissun ajan. Parin kymmenen kilometrin matkan ajamme puolessa tunnissa. Matkaan tulee kuitenkin heti yllättävä seisahdus. Sadan metrin päässä tullista meidät pysäyttää lyhyenläntä, koppalakkinen mies. Tulee aranoloisesti ja avaa oven. Tarkistaa kaikkien viisumit. Silmäilee auton sisälle eteen ja taakse. On aivan niin kuin etsisi jotakin. Hänen kätensä tarttuu avonaisesta hansikaslokerosta näkyvään venäjänkieliseen lasten Raamattuun, jonka ottaa käteensä ja selittää jotakin mitä emme ymmärrä. Meistä yksi toisensa perään nyökkää miehelle, joka ilostuu välittömästi. Hymyilee. Ovea sulkiessaan sanoo iloisesti:

– Spasiiba bolsoi!

Tyyne Kirilova, tulkki vailla vertaa. Pitkään kierreltyämme Kostamuksen katuja löydämme vihdoin viimein kerrostalon, jota etsimme. Ympärillä on sata samannäköistä ja samankokoista valkoisista tiilistä muurattua korttelia, joskin nyt jo harmahtaneita. Löytämämme talon pihaan on vain yksi tie. Se on vielä hukassa. Lopulta se löytyy kunhan vain seuraamme oikeaa labyrinttiä perille asti. Nousemme viidenteen kerrokseen. Hengästyttää. Suomalainen yliherkkä nenäni aistii kissojen viettävän paljon aikaa näissä kerrostasanteissa. Mutta nokkaansa ei pidä nyrpistää. Tähän viiltävään ominaistuoksuun on tottuminen. Maassa maan tavalla. Kaikki, mikä annetaan, on otettava vastaan kiitoksin. Siitä huolimatta hengästyttää.

Juntuset astuvat ensin sisälle siistiin, lämpöiseen ja kauniisti sisustettuun huoneistoon. Kaikki meidät otetaan halauksin vastaan. Tyynen persoona valloittaa meidät uudet tulokkaat heti ensi minuuteilla. Karjalaista syntyperää. Karjalaista vilkkautta. Karjalaista avoimuutta. Karjalaista iloisuutta. Karjalaista päättäväisyyttä. Karjalaista ketteryyttä.

Mahonkiviiluinen, pulituurilla kiillotettu klaffipöytä levitetään keskelle huonetta ja valkoinen, iso putipuhtoinen pitsiliina pöytään. Tuolit ympärille. Venäläistä siroa koristeposliinia kupeiksi. Pöytä notkuu kohta talon antimista. Matti siunaa yhteisen hetkemme ja tulevan viikon matkamme. Olemme joukko, joka menee yhdessä. Joukko, joka tulee yhdessä. Joukko, jolla on yhteinen päämäärä: Ilosanomaa Vienan Karjalaan.

– Teetä ja kahvia. Pullaa ja lakkahilloa. Makaryyniä ja lihaa, olkaa hyvä. Ottakee lisää, ottakee lisää!

Tyyne touhuaa ja on innoissaan. Tyhjää nopsasti tuomamme ruokakassit, soittaa jo samassa tyttärelleen ja kertoo, että jos tarvitsevat, löytyy täältä ruokaa vaikka koko suvulle.

– Minä lähen nyt Belomorskiin, hei hei!

Heleä nauru soi rappusissa, kun laskeudumme kerros kerrokselta peräkanaa alaspäin. Helpottaa, kun ei hengästytä.

Tyyne ottaa heti omatoimisen joustavasti oman paikkansa autoni toisesta kipparin penkistä. Kartanlukija tarvitsee aitionsa. Marketta siirtyy toiseen riviin puupenkille Leppäeskon ja pastori Viikilän kanssa. Matka alkaa. Tyyne kertoo elämänsä tarinaa. Aloittaa räväkästi nauraen:

– Työ ette kyllä arvaa, kuinka minä uskoon tulin! No! Minä olin myymässä viinaa. Suomalaiset rakennusmiehet olivat aina mennen tullen Vodkan tarpeessa. Täällähän maassa sitä riitti. Pitihän suomipoikia avittaa. Se oli kaikista helpoin tapa ansaita elantonsa. Ainut varjopuoli siinä ol, kun piti tehä työtä pimeinä iltoina, öinä ja viikonloppuina. Mut pimeetä myyntiä se tok onki.

– Elähä mitä. Sitten kerran näin taas yhtenä iltayönä kaksi hortoilevaa suomalaista hotellia etsimässä. Menin heidän pakeilleen ja tarjosin tavan mukaan pulloa halvalla. Mutta ne ei olleetkaan ihan tavallisia rakennusmiehiä. Kertoivat olevansa pastoreita Oulun seudulta. Siinä kylmissään olivat kuin hukassa. Hotellia etsivät, eivät viinaa. Siinä varmasti ihan punastuin ja pistin häpeissäni het viinapulloni laukkuni pohjalle. Opastin heijät yöllä vielä majapaikkaan. Männessä siinä juteltiin niitä, näitä ja sivuttiin uskon asioitakin. Olinhan minä tok lapsena kaikkea tätä kuullut. Jotenkin siinä alkoi jupileeraamaan sisuksissa niin ihmeelliseltä. Pastorismiehet sanoivat, että huomenissa tullaan sinua katsomaan. Sen tekivät, minkä lupasivat. Tulivat ja toivat sapuskoa. Eikä siinä tarvittu sen enämpää. Tulin uskoon ja sillä tiellä olen. Tutustuin Juntusen Mattiin ja hänen tulkkinaan olen kulkenut jo pitkään. Tämä on nyt minun elämäni. Kiitos Jumalalle, että otti pois minut sieltä syntisestä yötyöstä!

Odotamme innolla jäniksenbaaria, kun ajamme kahdella autolla pitkin mutkaista, mäkistä ja kivikkoista tiepahasta kohti Jumalan avaamaa tulevaisuuden tuntematonta. Juntunen on luvannut, että pysähdymme pian baariin kahville. Tunti tunnin jälkeen käännymme, milloin vasempaan, milloin oikeaan. Risteyksiä on enemmän, kuin omassa maaseutukaupungissamme. Toivottomalta tuntuva matka kohti määränpäätämme jatkuu jatkumistaan. Seuraamme Matin ja Maija-Liisan neliskulmaista ja ruskeankeltaista pakettivolkkaria tiiviisti omalla amerikkalaisella maastohirviöllä. Matin pakettiauto osaa jo luikerrella ja kierrellä kouliintuneesti kaikki montut suonsilmäkkeineen tiestön pahimmilta paikoilta. Toinen auton roiskeläpistä lie jäänyt tälle taipaleelle, koska vasemmanpuoleinen takarengas näkyy kokonaan. Takapuskurikin on kärsinyt siihen tulleesta ulkopuolisesta tömähdyksestä. Turvaetäisyyttä ei tarvita, koska matkanteko on hitaanlaista. Seuraan Juntusta aivan kuin hai laivaa. Matkin hänen perässään kaikki sirkusmaiset ajoliikkeet. Pysähdymme kerran pari, kun on tarvetta:

– Miehet vasemmalle, naiset oikealle!

Jokainen saa valita itselleen omankokoisen pensassuojan. Toinen tarve tulee, kun polttoainetankki alkaa vilkuttaa tyhjyyttään. Varakanisterit ovat nyt tarpeen. Matti opastaa meitä tankkaamaan tarkasti viimeistä pisaraa myöden.

– Joka tippa tarvitaan, koska emme ole varmoja, riittääkö polttoaineemme perille asti.

– Onko dieselpiste tänään edes auki?

– Milloin on, milloin ei. On tahi ei.

Matka jatkuu. Tie ei ota parantuakseen. Samaa tiemestaripiiriä on koko Karjala, kiharaista sivuille ja eteen. Nyt teemme elämästämme seikkailua. Autossani ilmapiiri pingottuu pelokkaaksi. Jokaisen suoran ja mutkan jälkeen odotamme näkevämme huoltamon neonvalojen vapauttavat ja välkehtivät valot. Polttoainemittari hiipuu vääjäämättä kohti nollapistettä. Suu kuivaa ja kieli liimautuu kitalakeen. Rytmihäiriöiden värinä alkaa nousta kurkunpäähän. Kun edessä ajavan karjalaevankelistan auton jarruvalot syttyvät, mietin ääneen samassa, kun Matti pysäyttää autonsa:

– Tännekö asumattomien taipaleitten tielle jäämme viettämään yötämme ja odottamaan jotakin laupiasta venäläistä, joka hyvään hyvyyttään jakaisi tankillisensa meille matkaajille.

Lempeä virne suupielessä Matti hypähtää autostaan, tulee ja kertoo:

– Eväät esiin, tässä on Jäniksen Baari.

Vai jäniksen Baari? Meitä narutettiin. Meitä vedätettiin. Meitä vedettiin linssiin. Meitä vedettiin nenästä, höplästä. Kerralla ja kunnolla. Tyyne nauraa hykertelee etupenkillä. Hän tiesi koko ajan, mistä oli ollut kysymys. Tuntee Matin. Tuntee miehen mukavat kujeet. Tietää miehen hyväntahtoiseksi veijariksi, joka halusi tehdä ensimmäisestä yhteisestä matkastamme muistamisen arvoisen. Onnistui. Ymmärrämme, mistä on kysymys. Pupujussin baari on ympärillämme. Sen rappuset nousevat ojan pohjalta, istuimina ovat mättäät ja kannot, pöytinä omat polvet, seininä silmän kantamattomiin Karjalan kitukasvuiset kelohongat ja hoitamattomat, vapaasti karsitut, rämettyneet risukot, kattona illansuupilvet. Tuuli pyörittää papanoitten tuoksua lattialta. Tuulessa on terveisiä jänöltä, paikan isännältä.

Siinä me istumme, kuka missäkin, ympäri baaria, mutta kuitenkin samassa Taivaan Isän pitopöydässä. Nautimme kotitekoiset eväämme. Maija-Liisa tarjoilee jokaiselle termoskahvia ja itse tekemiään munkkeja. Pilvien raosta vilahtaa aurinko. Nautimme hetkestä. Matti yllättää vielä meidät:

– En muistanut kertoa, että dieseliä saa tuosta seuraavan mutkan jälkeen.

Lastenkodin ilmapiiri hellyttää lämpimällä vastaanotolla. Heti, kun automme pysähtyy, ovat talon vilkkaat ja iloiset lapset kintereillämme. Talossa asustaa parikymmentä lasta ympäri Sosnovitsan lääniä. Osa heistä on vailla kokonaan omaa kotia tai omia vanhempia. Kaikki ovat sosiaalisesti heikoista lähtökohdista. Meille kerrotaan, että useilla heistä on järkyttäviä kokemuksia lapsuudesta saakka. Kun kotona hallitsee alkoholi ja riidat, lähetetään lapset paremmassa toivossa muitten haltuun. Monet heistä asustavat siellä lähes koko talven käymättä edes omalla kotiseudullaan. Lapsista ei näy mitään traagisia merkkejä päällepäin. Jokainen näyttää aivan tavalliselta, touhuavalta, iloiselta ja ilakoivalta.

Meitä vieraita on osattu odottaa. Lattiat ja nurkat on pesty pihalle asti. Ne ovat vielä vetisen liukkaat ja kosteat. Omaan nenääni muistuu lapsuusajoilta juuri pestyt, pesurätille haisevat kansakoulun puulattiat. Parvi lapsia pyörii tutun sedän, Juntusmatin, ympärillä. Usein he ovat häntä odottaneet, eikä turhaan. Nytkin he tietävät, että odotus palkitaan. Pian on ”Suomipakettien” avaamisen aika.

Mutta ensin on tyhjennettävä auto. Itseään isompia mustia muovisäkkejä tarttuu pieniin käsiin ja säkit alkavat aivan kuin yhtenä mustana virtana mennä rappusia pitkin yläkertaa kohti. Siellä heitä vastaan tulee tiukkailmeinen Nadja, joka ohjaa napakasti lapsien viemiset omaan takahuoneeseensa. Viimeisen lahjasäkin saatuaan täti kääntää avaimella ovensa lukkoon ja varmuudeksi pyöräyttää vielä munalukon oveen. Varmistaa tällä, että saa itse omassa ylhäisyydessään ensin lajitella tavaraa ”mulle ja sulle”. Näin maalaisena hänen katseestaan ymmärrän. Liuta lapsia jää pettyneen näköisenä pyörittelemään nappisilmiään eteisaulaan. Itku on lähellä. Mutta me emme jätä heitä pulaan. Karamellipussit rapisten lapset rientävät hyväntuulisesti juosten omiin huoneisiinsa.

Meille on valmistettu perinteinen juhla-ateria piharakennuksessa olevaan ruokalaan. Suomalaisen tavan mukaan olemme jo menossa pöytiin, kun leipurilakkinen keittäjäemäntä käskee meidät kiertämään eteisessä sijaitsevan pesupaikan kautta. Matti ohjaa meitä maan tavoille. Vie tottuneesti vesihanalle ja sanoo:

– Täällä on tapana aina ennen ruokailua pestä kädet. Hygienia on huipussaan.

Toinen toistaan nolompina pesemme kätemme ja pyyhimme ne valkoisiin ja puhtaisiin meille varta vasten vaihdettuihin pyyhkeisiin.

– Tämä hyvä tapa olisi syytä opetella meidän savolaistenkin. Puhtaus on puoli ruokaa!

Nyt saamme luvan astua pienille tuoleille, tiiviisti toinen toistaan nojaten. Matti pyytää meitä laulamaan ruokarukouksen:

– Käy siunaamaan, käy siunaamaan, käy Jeesus siunaamaan…

Mietin, mihin me joutuisimme ilman Juntusta. Hän on monien itäreissujen mies. Aivan kuin tämä maa olisi hänen toinen kotimaansa. Niin sulavaa on hänen eleensä ja olemisensa. Päätän matkia hänen käyttäytymistään.

Meille tarjoillaan borskeittoa alkuliemeksi. Pääruokana on nyrkin kokoiset, rasvaiset maan maulla maustetut lihapullat. Nyökyttelemme tyytyväisenä, vaikka hampaissamme maistuu alumiinilusikka. Ruokailun päätteeksi nautimme isot kupit teetä ja vastaleivottua, lämmintä pullaa.

Päärakennuksen yläaulassa on lapsilla juhlat. Kaikki ovat pukeutuneet parhaimpiinsa. Pojilla on ruudulliset kauluspaidat ja värikkäät solmiot, tytöillä kansallispukumaiset liehuvat hameet. Neitosten tukat ovat palmikoidut ja niitä koristavat isot rusetit. Monilla heillä on valkoiset pitsikaulukset. Jännittyneinä he esiintyvät meille, laulavat ja tanssivat.

Pastorimme Väinö pitää lopuksi mieleenpainuvan pyhäkoulutunnin. Eläytyy näyttelemään Raamatun kertomuksen Jeesuksesta ja ”Pienen pojan eväistä”. Tyynekin joutuu tulkkina tekemään samat kuviot. Matkii Väinöä. Meitä kaikkia huvittaa muiden katsojien kanssa heidän taidokas ja mukaansa tempaiseva tulkintansa. Molemmat ovat elementissään, aivan kuin olisivat teatterin estradilla. Lapset kuuntelevat loppuun asti tarkkaavaisesti. Kuuliaisesti Väinön ohjeitten mukaan kertomuksen loputtua kaikki lapset ristivät kätensä ja sulkevat silmänsä. Väinö siunaa heitä ja rukoilee heidän puolestaan. Meidät hyvästellään ja kiitellään. Pienet, suloiset lapsukaiset jäävät vilkuttamaan talon rappusille, kun kaarramme lastenkodin pihalta sekatavarakaupan ohitse pohjoiseen vievälle kylätielle.

Valkoisen meren kaupunki, Belomorsk löytyy tunnin ajomatkan päästä. Matkanjohtajamme Juntunen johdattaa meidät ilman mitään ennakkosuunnitelmia Pyhäjärven ystävyyskaupunkiin. Tarkoitus on käydä haistelemassa ilmapiiriä ja sitten joskus tulevaisuudessa aloittaa hengellisen työn valmistelu. Koska ei ole mitään suunnitelmaa, voidaan sellainen tehdä. Matti rohkaisee ja innostuu:

– Onhan meillä puoli takakontillista mustia säkkejä vielä jäljellä. Tehdäänpäs humanitäärinen suunnitelma belomorskilaisille!

Tyyne etunenässä marssimme koko komppania kaupungintalolle pyrkimyksenä tavata suurin herra, joka löytyy.

– Turha uhrata aikaa pikkuvirkamiehiin.

Pitkän odottelutauon jälkeen meidät ohjataan kaupungin sosiaalipuolelle tupakalta tuoksahtavan, mutta viekkaan näköisen tumman herran luokse. Tyyne ottaa heti ohjat käsiinsä. Puhuu äänekkäästi ja selittää käsin asioita, joista meillä yhdelläkään ei ole minkäänlaista käsitystä. Korottaa luonnollisena tehosteena ääntään. Puhetta tulee tuutin täydeltä. Me muut katselemme vain toisiamme ja seuraamme odottavaisin mielin mihin tämä neuvottelu mahtaa lopulta johtaa. Harvasanainen mies katsoo Tyyneä paksujen kulmakarvojensa takaa epäilevästi, mutta nyökyttää välillä päätään. Meitä taitaa onnistaa, kun ymmärrämme sanojen seasta:

– Da, Da!

Mutta siinä samassa vastaneuvottelija ravistelee päätään ja vaihtaa sanoja ja lataa posket punaisena takamus tuolilta hypähtäen:

– Njet, Njet!

Tyyne kertoo meille, että on parasta poistua. Emme pääse asioissa yhtään eteenpäin. Kumarramme lähtiessämme, kuin opetetut englantilaislordien lapset. Kiittelemme näin virkamiestä meille uhratusta ajasta ja mielenkiinnosta. Eteisessä Tyyne näyttää tunteensa. Purskauttaa ne valtoimenaan koko käytävään. Käännähtää paikallaan, painelee sisälle uudestaan ja painaa oven takanaan visusti kiinni. Sisältä kuuluu aika mekkala, kun kaksi toistaan hurjempaa ottaa mittaa paremmastaan. Sitä kestää vain hetken, mutta sitäkin sotaisempana. Samassa ovi aukeaa ja Tyynen kasvoilla on ilkikurinen, mutta voittoisa ilme:

– Nyt mentiin saman tien sosiaalijohtajan puheille. Sitä paitsi huomenna saahaan pitää kulttuuritalolla ensimmäinen kokous. Siihen on nyt lupa. Minä tiiän, kuinka näitä ketkuja pitää käsitellä. Ite oon ollu samanmoinen ja pahempikin joskus.

Tajuamme, että Tyynessä on ytyä. Hän on meille ensiarvoisen tärkeä lenkki tässä ketjussa nyt ja tulevaisuudessa. Siinä meillä on tosi valtakunnan sovittelija ilman ennakkoluuloja ja ennakkopaineita. Kun kysyimme, mitä hän oli virkamiehelle sanonut, vastasi Tyyne tuhahtaen:

– Tottuuvven!

Illalla majapaikassamme teemme tiliä päivästä. Olemme jokainen kiitollisena siitä, että saamme olla mukana näin kallisarvoisessa pioneerityössä. Siunaamme totutun tavan mukaan toinen toisemme ja rukoilemme yhdessä. Väinön siunatessa minua, avautuu minulle ihmeellinen näkymä silmieni eteen: Näen ensin hyvin suuren ja kuivettuneen puun. Oksat ovat harmaita ja lyhyitä karahkoja. Hetkessä puu alkaa kukkia. Silmut avautuvat ja kauniit monenkirjavat kukat säihkyvät ja säteilevät jokaiselle oksalla. Oksat kasvavat pituuttaan ja koko puu suurenee kukkaloistoon. Kaikki tämä ihme tapahtuu hetkessä.

Näkemääni haen yhtymäkohtia tämänhetkiseen. Aavistan kuivan puun esittävän tämänhetkistä hengellisesti kuivettunutta ja kuollutta Belomorskia. Silmujen puhkeamisen uskon kuvaavan evankelioimistyömme aloittamista. Lopullinen ja kaunis kukkaloisto näyttää Jumalan vaikuttaman työmme hedelmän, koska hänellä on kyky herättää henkiin täysin kuollutta ja kuivettunutta. Kokemani on rohkaisuksi itselleni ja muille ryhmäläisille.

Ihmeneuvottelujen jälkeen täytyi löytyä paras ja nopein tapa tiedottaa kaupunkilaisille tulevasta kokouksestamme. Tyynellä on tähänkin ratkaisu:

– Mie kirjoitan laput, jos on paperia.

Epäilyksistä huolimatta tottelemme häntä. Olihan hän ollut tähän asti niin uskottava. Saan itse olla omakätisesti naulaamassa Juntusen kanssa ensimmäisen ja historiallisen julisteen paikallisen tavaratalon ulko-oveen. Olo on kuin entisellä saksalaisella naulaajalla, mutta

– Lutherilla se oli paljon yksinäisempää.

Elän pian kauhun hetkiä, kun huomaan, että kokouspaikassa on erittäin viileää ja kosteaa. Päätän mennä autoon vaihtamaan nopeasti lämpimämpää vaatetta, ennen kuin Juntunen pääsee oikein vauhtiin. Astelen reippaanlaisesti autooni, joka seisoi läheisellä parkkipaikalla, pihan toisella puolella. Ihmisiä perhekunnittain tuli poispäin läheiseltä urheilukentältä, jossa oli syksyn suuri yleisötapahtuma. Sirkus oli tullut kaupunkiin, mutta nyt sirkusväki taitaa kaivata toisenlaista huvia, kun tulevat kokouspaikkaamme kohti.

Hätäisesti etsin laukustani pitkähihallisen paidan ja lämpimät pitkälahkeiset alushousut. En tohdi jäädä Chevyni näyteikkunaan niitä vaihtamaan vaan ahtaudun mustien muovisäkkien sekaan takakonttiin ja vetäisen takaoven visusti kiinni. Pusken säkkejä tiiviimmäksi kasaksi taakseni. Saan lopulta kohtalaisen tilan, kun käytän molempia jalkoja ovea vasten ja heijaan näin koko kehollani kasaa kohti ohjaamoa. Pienessä ja ahtaassa tilassa, avustuslastimme kanssa, joudun vääntelehtimään ja mutkittelemaan riisuessani itseni lähes ilkosilleen. Teen pian huomion, että on helpompaa riisua, kuin pukea.

Kun alan pukea päälleni kalsareita ja paitaa, koen itseni gotleripötkyksi, joka ei taivu ei käänny, ei väänny. Menen vielä kankeammaksi, kun muistan olevani Venäjällä, ja kuka tahansa ohikulkijoista voi avata autoni takaoven. Voi hurja, minkä näyn avaaja saisikaan kohdata: Minä siinä kelteisilläni, lähietäisyydellä mustien muovisäkkien seassa ruhoni kanssa jalat pystyssä, ahterini osoittaen ovelle. Siinä menisi maine matkasaarnaajilta ja koko seurueelta kertaheitolla. Ajatus tästä saa minut pinnistämään voimani äärimmilleen. Auto heiluen teen tilaa voimalla ja väellä itselleni. Nanson pitkäpulttiset sujahtavat saman tien jalkaani. Nurinpäin menivät, mutta menkööt. Sukat jalkaan ja villapaita päälle. Vääntelen itseni solmulle, ennen kuin saan molemmat kenkäni kunnolla jalkoihini.

Pian helpottaa. Henkäisen pari kertaa jumppani jälkeen ja etsin kahvaa avata ovi. Tajuan silmänräpäyksessä, että eihän tämä ovi aukea kuin ulkoapäin!

– Voi teitä te Amerikkalaisten Vanien valmistajat. Teille on tullut ajatuskatko. Ette olleet tulleet suunnitellessasi ajatelleeksi, että Haapanen on joskus Venäjänmaalla takakontiin lukittuna kuin kanarialintu häkissään, eikä pääse sieltä ulos.

Punakkana ja hikisenä yritän tirkistellä takaoven ikkunan pienen pienestä raosta, olisiko joku ystävällinen ihminen kulkemassa ohitseni. Ei näy, ei kuulu mitään. Yritän huutaa, mutta eihän ääneni edes kuulu, koska takakoppi on niin hyvin äänieristetty. Kiitos avustuspussukoitten. Pian alkaa päässäni surista. Ahtaus tekee minusta vielä punakamman ja hikisemmän. Tajuan, että olen suljetussa paikassa, mikä on minulle kauhistus. En edes elokuvateatterissa pysty istumaan muualla kuin penkkirivin käytävän puolella. Ja nyt täällä on oltava vieraalla maalla, melkein pimeässä ja tunkkaisessa ilmassa. Ei ole edes keskirivin penkkiä. On vain ahdas pieni tila, joka pienenee pienenemistään, kun liukkaat muovisäkit vajoavat takaa takaisin päälleni.

Harvoin ajattelen niin selkeästi, kuin nyt. Sanon ääneen itselleni:

– Rauhallisesti. Hengitä syvään ja ota rauhallisesti. Kyllä sieltä kohta joku tulee apuun.

Mutta kun ei tule. Ovat niin innoissaan aloittamassa historiallista kirkonmenoaan, etteivät edes muista, että yksi puuttuu joukosta. Tirkistelen ulos ja yritän löytää rakosesta jonkun kiinnepisteen, jotta olisi helpompi hengitellä ja odotella. Verenpaineeni alkaa nousta, koska ohimoissa tuntuu sykkeen pullistelu. Ajattelen ottaa vielä rauhallisemmin ja kellistän itseni taaksepäin, suljen silmäni ja yritän rentoutua. Nyt tarvittaisiin sitä, mitä ei sovi meikäläisten tehdä. Pitäisi saada itsensä suggestoiduksi vain olemaan. Kehonhallintani ja itsehillintäni kokevat kolauksen. Keuhkoni lähes vinkuu ympärilläni olevien, pahalle ja ummehtuneelle haisevien, pyhäsalmisten vanhojen vaatteiden takia.

Alkaa oksettaa. Pidättelen päivällistä sisälläni. Kauhu on ottaa vallan aktiolaisesta. Menee tovi. Menee toinen. Harmittaa, kun en pääse muitten mukaan. Samassa ovi aukeaa ja Marketta avaa oven.

– Mitä sinä siellä makaat? Kokous on jo alkanut.

En selittele pitempään. Olen vain kiitollinen päästessäni vankilastani hengittämään raitista ilmaa.
Marketta kertoo ihmetelleensä, missä olen, kun minua ei näkynyt. Sanoo vain kävelleensä suoraan autolle, aivan kuin jonkun ohjaamana. Astelemme sisään muitten joukkoon ja liitymme menoihin mukaan. Näen Juntusen raamattulaatikkojen päällä ja kuulen hänen sanovan:
– Nyt Haapanen todistaa, mitä Jumala on hänelle tehnyt…

Kalpeana ja hämmentyneenä vielä ajasta autoni takakontissa kokoan itseni ja alan heti kertoa edessäni seisovalle satapäiselle kansanjoukolle omasta elämän muutoksestani. Teen sen mahdollisimman lyhyesti ja yksinkertaisesti:

– Minäkin olen löytänyt Jeesuksen… Olin ennen juoppo… Nyt olen raitistunut kokonaan… Jeesus muutti elämäni… Jeesus rakastaa minua… Hän antoi minulle kaikki syntini ja kaikki tekemäni pahat teot anteeksi… Jeesus kuoli meidän jokaisen puolesta, että jokainen meistä voisi saada uuden ja paremman elämän… Me olemme tulleet Suomesta asti kertomaan tämän sinulle… Jeesus rakastaa sinua… Tänään sinä voit pelastua, kun annat elämäsi Jeesuksen haltuun…

Matti puhuu vielä uudestaan. Lopuksi hän kehottaa sellaisten nostaman käsiään, jotka haluavat löytää Jeesuksen elämäänsä. Pian nousee ensimmäinen käsi. Arasti, mutta päättäväisesti. Se on vanhahko nainen aivan kaikkien keskellä. Kohta nousee toinen, kolmas… Kaupungin valloitus on alkanut.

Tie tulee tutuksi Pyhäsalmen, Kostamuksen ja Belomorskin välillä. Teemme matkoja kuukausittain. Saamme mukaamme joka kerta uusia halukkaita. Jotkut heistä käyvät vain kerran, toiset haluavat mukaamme useammin. Jokainen käyntimme on aivan ainutlaatuinen lajissaan. Uskovaisten määrä alkaa yhdestä ja lisääntyy kerta toisensa jälkeen. Koko seurakuntamme on syttynyt läheislähetystyöhön. Vaikka olosuhteet eivät ole tavanomaiset, ilo levittää sanomaa voittaa kaiken.

Alkuaikoina yövymme kaupungin parhaissa hotelleissa. Jääkylmät suihkut hiovat pintaamme aamuisin. Viileät huoneet ja tulikuumat patterit käyvät kisaa keskenään. Voitto tulee lämpimään peittoon käärittynä. Ei ole kylmä muuhun kuin nenänpäähän. Uni maistuu raikkaan raittiissa huoneilmassa, vaikka aamuisin herätään monesti hengitystiehyet tukkeutuneena vetoisten nurkkien vaikutuksesta. Aamupala on yhteinen. Onneksemme joukostamme löytyy aina joku, jolla on kokkaamisen ja keittämisen lahja.

Päivän ohjelma on joka kerta hyvin vaihteleva. Käymme lastentarhoissa, jossa ohjelma koostuu pääosin lasten leikeistä ja lauluista. Koulun juhlasaliin kokoontuu yleensä koko koulu opettajineen ja oppilaineen. Illalla on pääasiassa tilaisuuksia kulttuuritaloilla ympäri kaupunkia ja lähikyliä. Jokainen meistä on valmiina kertomaan omista uskonkokemuksistaan ja elämästään. Itsekin aina odotan omaa vuoroani, koska todistamisen halu aivan kuin pursuaa sisälläni. Kaikkialla meidät otetaan vastaan ystävällisesti. Huomaamme, että koko kaupunki on avannut ovensa.

Eräällä koululla suomea murtaen puhuva pieni vanhahko opettaja, Niilo, nousee tunnin lopulla etupenkistä ylös ja kääntyy suuren oppilasjoukon puoleen. Tyyne tulkkaa meille näyttämöllä istuville miehen sanomisen:

– Minulla on teille kaikille oppilaille ja opettajillekin tärkeää asiaa. Minun täytyy pyytää teiltä kaikilta anteeksi, koska minä olen valehdellut, ettei Jumalaa ole. Minä en ole uskaltanut kertoa teille totuutta, koska se on ollut kiellettyä. Tänään minä uskallan sanoa, että Jumala on olemassa!

Jos omien laulujemme ja puhepätkien aikana oppilaiden joukossa oli jonkun verran kuiskuttelua ja hälinää, niin Niilon puhe hiljensi ja vakavoitti kuulijat täysin. Jokainen varmasti esitti sisimmälleen kysymyksiä kaikkien oppilaitten tunteman opettajan kommentista.

Olemme ymmällämme. Olemme kiitollisia. Tämä oli päivän paras anti. Niilon lyhyt puhe vaikutti varmasti paljon enemmän kuulijoihin, kuin meidän kaikkien yhteensä. Tästä on hyvä jatkaa.

Meitä viedään vankilaan rautaporttien läpi. Olemme saaneet kutsun saapua paikkakunnan isoon ja vanhaan rangaistuslaitokseen. Pimenevänä iltana ilmassa on suuren ja jännittävän odotuksen tuntua. Lähestyessämme vankila-aluetta autoilla, joudumme jättämään kulkuneuvomme kauas pääportista korkeitten piikkilanka-aitojen taakse. Matka tuntui pimeässä pitkältä, kun yhdessä kävelemme meitä opastavan kulttuurityöntekijän avulla kohti kolkkoa tiilirakennusta, kohti valaistua pääporttia. Kantamuksina vain kitarat ja laukut, joissa ovat omat aseemme.

Kaksi vartijaa tulee aukaisemaan ison oven monet lukot. Avaimetkin ovat kokoluokkaa XXXL. Konekiväärit sojottavat valmiusasennossa nahkahihnoista olkapäillä roikkuen. Raskas rautainen ovi narisee avautuessaan aivan kuin lasten kummituselokuvassa. Kävelemme vielä joukon matkaa päärakennukseen, jossa on taas vastassa vartijakaksikko. Taas avautuvat ovet ja pääsemme eteiseen. Vankilanjohtaja on toivottamassa meidät tervetulleiksi. Toivotus on lämmin. Jännitys katoaa, mutta vain hetkeksi. Tarkat ohjeet saatuamme aloitamme siirtymisen sisätiloihin.

Varovasti astumme Marketan kanssa omalla vuorollamme isoon rautaisesta ja ruosteisesta verkosta valmistettuun koppiin. Kaksi ovea, toisesta sisälle ja toisesta ulos. Varovasti on mentävä, koska koppi on rautaosiltaan yltäpäältä sähköistetty. Paksut kumihansikkaat käsissä talon päällikkö pitää meille ovea auki, kun varovasti nostamme jalkamme kynnyksen yli ja harpomme häkkiin. Ovea kiinni laittaessaan kipinät lentävät ja takaamme kuuluu melkoinen räiske. Siinä miinus ja plus kohtaavat. Sama toistuu, kun hän avaa meille vastakkaisella puolella olevan oven. Mutta sitten olemme turvassa – vankilan sisällä.

Näin meidät saadaan kaikki sisäistetyksi taloon. Pienessä vapinassa siirrymme kolkon kalsean kylmään juhlasaliin. Nyt meidän mukaamme on tullut myös yksi talon luottovangeista. Hänen katseensa suuntautuu uutuuttaan kiiltäviin kitaroihimme. Hämärä, kylmä estradi ottaa meidät vastaan, kun puramme tavaramme ja otamme omat aseemme esiin. Pian taas saamme uuden kokemuksen lisää matkapäiväkirjaamme. Ohjeita tulee vankilanjohtajalta lisää. Meidän ei pidä säikähtää, vaikka eteemme tuleva vankijoukko kesken kaiken häiritsisi tilaisuuttamme. Talon vartijoilla olisi heidän hiljentämiseen sitten omat keinonsa.

Juhlasalin takaa aukeaa ovi ja joukko harmaaraitapukuisia, lakkipäisiä miehenköriläitä tulee jonossa täyttäen koko tilan etupenkistä takapenkkiin asti. Paikalla on satakunta tuomionsa suorittajaa. Vartijoita on vain pari kolme. Se herättää ainakin minussa pientä epäilystä tilaisuuden onnistumiselle. Kaikki sujuu kuitenkin mallikkaasti. Meille annetaan lupa aloittaa. Vankilanjohtaja esittelee meidät ja toivottaa meidät tervetulleiksi. Tilaisuus alkaa.

Laulamme venäjäksi oppimiamme lastenlauluja. Konkari Matti aloittaa ja kertoo, mikä on meidän vierailumme tarkoitus. Kysyy ensimmäisenä, onko kukaan kuullut Jeesuksesta. Monet kädet nousevat. Matti yllättyy moisesta ja saa luottovangilta selville, että he ovat katsoneet täällä monia eri kertoja raamatunaiheisia videokasetteja, jotka ovat tarkoitettu lapsille. Kuulemme, että sama kasettisarja on pyörinyt pitkään televisiossa. Matti yllättyy ja sanoo kaikkien kuullen:

– Täällähän ollaan paljon paremmassa tilanteessa, kuin meillä Suomessa. Ei siellä ole koskaan näytetty näin paljon Jeesuksesta kertovia elokuvia.

Olemme kaikki helpottuneita. Matti jatkaa, pitää alkurukouksen ja pyytää rukouksensa ajaksi miehiä ottaman lakit pois päästä. Jokainen tottelee. Kaikki vaikuttaa hyvältä.

Astun areenalle ja kerron taas oman tarinani. Olen suorapuheinen. Tiedän, että täällä ei tarvitse kaunistella. Eivät kuulijatkaan ole elämäänsä kaiken aikaa kaunistelleet. Kerron täyden toden rajusta elämästäni. Kerron syntisyydestäni. Kerron avioeroista. Kerron Jeesuksen löytymisestä. Kerron kaiken muuttumisesta. Kerron anteeksisaamisesta. Tarina on omani. Vain minä omistan siihen oikeudet. Jos kuulijani eivät puheestani mitään muuta ymmärrä niin ainakin sana anteeksisaaminen on takuututtu.

Minun jälkeeni tulee todistamaan yksi uskonveljistäni, joka aloittaa sanoilla:

– Minä taas olen ollut vähän erilainen, kuin Pauli. Olen ollut aina sellainen siivosyntinen.

Isku tulee vasten kalloani. Leka kolahtaa takaraivooni. Kolahtaa, että paukahtaa. Saan kuulemastani päänsärkyä. En pysty ymmärtämään, mikä ja kuka siivosyntinen. Omaan ajatuksenjuoksuuni ei moinen mahdu. Sisälläni pienet siivuaivoni työstävät sanaa siivosyntinen:

– Kuinka ihminen voi tehdä siivosti syntiä? Kuinka ihminen voi siivosti rellastaa ja ryypätä? Kuinka ihminen voi siivosti tuottaa läheisilleen kärsimyksiä? Kuinka mies voi jättää siivosti lapsensa jonkun toisen kaksijalkaisen takia? Kuinka ihminen voi siivosti valehdella? Kuinka ihminen voi siivosti huorata? Kuinka ihminen voi siivosti hajottaa perheensä?

Olisinpa minäkin osannut tehdä yhtä siivosti syntiä, kuin uskonveljeni. Vieressäni vaimoni tietää, mitä juuri ajattelen. Tästä on ennenkin puhuttu ja asiaa käsitelty. Raamatun mukaan synti on syntiä – ja sillä siisti. Ei sitä voi mitenkään lievittää. Ei edes oman kasvojen menettämisen pelon takia.

Laineet tasaantuvat sisälläni. Annan anteeksi ja lupaan itselleni olla kuulemastani hiljaa, ainakin tänään. Pätkä äskeistä lähentää itseäni noihin vankiressukoihin. Heidän ulkoisesta olemuksestaan näkyy valtavasti tuskaa, ahdistusta ja kärsimystä. Monen kasvoilta näkyy raju elämä. Toivottomuus on monelle ollut musertavan läheistä. Useat heitä on tuomittu vuosikymmeniksi, kuka ryöstöstä, kuka murhasta, kuka raiskauksesta. Säälittää.

Mutta Jumala voi auttaa. Kun Juntunen pyytää tavan mukaan niitä nostamaan käsiä, jotka tahtovat antaa elämänsä Jeesukselle, syntyy täysi hiljaisuus. Rohkein löytyy. Hän nostaa kätensä ja nousee varmuudeksi vielä seisaalleen. Teollaan hän saa aikaan uskallusta myös koko salissa. Vaikka olosuhteet ovat vaatimattomat, on ilmapiiri lämmin ja rakkaudenomainen. Siinä seisoo moni tuomittu vapauttavalla taivaallisella tuomiolla, päät painettuina alas. Raavaat syntiset miehet. Jumalan rakkaus kohtaa heidät. Monen aivan ensimmäistä kertaa. Vankilaan tulee vapaus.

Tänään on ollut mahtava päivä kokea ja nähdä käytännössä rautaovien perinpohjainen aukeaminen. On ollut hienoa nähdä muutoksen mahdollisuudet. Tässä maassa on vuosikymmenet julistettu ateismia ja kielletty rangaistuksen uhalla kaikki Jumalaan liittyvä. Nyt olen nähnyt konkreettisesti arvovaltaisen Jumalan avaavan ovia ja murskaavan maahan opetetut valheet. En ymmärrä, miksi on käytetty valtavan paljon energiaa todistamaan sitä, mitä ei uskottu edes olevan.

Jumala valitsi nuoren Aleksein koko kaupungin nuorten joukosta ensimmäisenä työhönsä. Aleksei oli tullut oman koulunsa kokouksessa uskoon. Nuori mies, arka ja hiljainen. Murrosikäinen ja päältäpäin aivan tavallinen nuori. Hän on heti alusta alkaen kaikessa täysillä mukana. Vanhanaikaisesti jotkut sanovat, että hän tuli heti ja kunnolla uskoon. En tiedä, mistä tällainen sanonta on saanut alkunsa. Mielestäni ihminen joko tulee uskoon tai sitten ei. Eipä taida tuossa olla paljonkaan välimuotoja.

Joka tapauksessa Aleksei tuli uskoon. Näkyvästi. Hänen antautumisensa on kokonaisvaltaista, kokosydämistä. Hän liimautuu heti meihin. Hän haluaa kuulua joukkoon. Hän tulee hotelliimme, eikä vain käymään vaan olemaan. Hän tulee huoneisiimme. Hän syö kanssamme. Hän ”pastoroituu” alusta alkaen omien pastoriemme tapoihin. Hän matkii tapojamme, tyyliämme. Hän on kiinnostunut kaikesta, mikä liittyy uskonelämään. Monen meidän tietämättä hän opettelee uskovaisena olemista. Onhan kaikki tämä hänelle niin uutta, koska hän ei kommunistiperheen lapsena ollut koskaan saanut mitään vastaavanlaista opetusta.
Joka kerta, kun olemme saapumassa Belomorskiin, on Aleksei meitä vastassa Raamattunsa kanssa. Joka kerta, kun lähdemme kotimaan puolelle, on hän viimeisenä meitä hyvästelemässä. Aleksein kasvot loistavat aina innostuneen poikamaisesti. Hän on pukeutunut useasti tummaan pukuunsa, jopa komeammin kuin meistä kukaan. Tuskin sellainen asu kuului sen aikaisten koululaisen tyyliin.
Joskus aluksi hänen peräänantamaton mukanaolonsa vaivaa ryhmäämme, niin tiivistä on hänen elämänsä meidän kanssamme. Varsinkin, kun joukossamme oli joskus liian perinteisten linjan miehiä. Aleksein mukanaoloa vähäteltiin. Hänen toimintoihinsa suhtauduttiin silloin varauksella. Hänen panostaan ei osanneet kaikki johtomiehet tarpeeksi arvostaa.

Aleksei tulee olemaan avain kaupungin herätykselle. Hänen luonteenlaadussaan on imua ja persoonassaan sellaista vetovoimaa, jota ei tule kaikille, vaikka kuinka ponnistelisi. Hänen kykynsä organisoida asioita on keskeisen tärkeä. Hän on ominaisuuksiltaan esimies. Hän osaa.

Aleksei tutustuttaa meidät kotiväkeensä. Isän ja äidin lisäksi perheessä on suloinen lettipäinen pikku tyttö. Meidät otetaan heidän kotiinsa aina avosylin vastaan. Pöytä on katettu täyteen, kerta toisensa jälkeen, mitä parhaimpia herkkuja. Laulamme ja saamme isäntäväenkin lauluihimme mukaan. Kerromme avoimesti, mikä saa meidät tulemaan ja kertomaan heille hengellisistä arvoista. Meistä kaikista tulee läheiset ystävät. Vanhemmat rakastavat poikaansa ja seuraavat hänen uuden elämänsä kuvioita. He toivovat pojalleen kaikkea hyvää. Kertovat tehneensä huomion, että Alekseitä ei enää kiinnosta kulkea nuorten tavanomaisissa huvituksissa kaupungilla. Tietävät poikansa terveet elämäntavat. Ovat ylpeitä pojastaan, vaikka eivät ymmärrä, mikä kaiken takana jyllää. Jokaisen vierailun jälkeen meitä vannotetaan tulemaan taas seuraavalla kerralla uudelleen istumaan iltaa heidän kanssaan.

Kun Aleksei täyttyy voimakkaasti vierailumme aikana Pyhällä Hengellä hotellin käytävässä, alkaa siitä hänen kohdallaan tapahtumasarja, joka vaikuttaa koko hänen kotiväkeensä. Kun hän menee myöhäisenä iltana kotiinsa, on ilo ja hengen täyteys niin suuri, että isä ja äiti luulevat poikansa olevan humalassa. Aleksei on viisas. Hän avaa Raamattunsa ja luetuttaa vanhemmillaan Apostolin teoista kohdan, joka on täysin yhtäläinen ja paikkansapitävä illan tapahtumille. Molemmat vanhemmat ja tytär tulevat muutama vuosi myöhemmin kaikki uskoon, mutta sitä ennen tapahtuu paljon koko kaupungissa.

Aleksein esimerkki alkaa vaikuttaa hänen koulutovereittensa keskuudessa varsin positiivisesti. Monet hänen ystävistään tulevat pian myös uskoon. Hyvä sanoma alkaa levitä. Aleksein johdolla nuoret tekevät yhteisiä suunnitelmia. He aloittavat yhdessä evankelioida kaupungin nuorisoa. Koulun johtajalle kerrotaan suunnitelmista. Koulu saa pian aivan uudenlaisia käyttötapoja. Johtaja hämmästyy suuresti, kun hän huomaa pian nuorten poikien elämäntavoissa suuria muutoksia. Pojat muuttuvat kohteliaiksi. He tekevät kiitettävästi kaikki koulutehtävänsä. He eivät ole enää viikonlopun jälkeen väsyneitä juhlimisesta. Miksi hän nähtyään kaiken tämän hyvän, kieltäisi nuoria tekemästä jotakin sellaista, mikä on parantanut koulun ilmapiiriä. Pojat saavat vapaat kädet toimia, kunhan koulun johtajaa informoidaan suunnitelmista.

Pojat marssivat myös kulttuuritalon johtajan luokse ja saavat käyttöönsä tarvittavia tiloja myös sieltä. Tämä aiheuttaa jonkinmoista närää meidän Suomen veljien päässä. Heidän mielestään nuoret ovat nyt astuneet saappaillaan maaperälle ilman isoveljen lupaa ja olleet turhan kerkiäviä. Kyseenalaistetaan saappaitten sopivuus ja puhtauskin. Kaikki toki ei mene, eikä pidäkään mennä meidän suomalaisten suunnitelmien mukaan. Tuskin kukaan tuntee niin hyvin nuoria venäläisiä poikia, kun venäläiset nuoret. Pojat tuntevat kulttuurinsa, he tietävät, kuinka lähestyä omia kavereitaan. Ketkä ovat nyt liian kerkiävä kieltämään nuorten parhaaksi kokemansa keinot? Parempi olisi innoittaa ja rohkaista, kuin etsiä toimintavirheitä. Kun poikia tulee uskoon, on siitä automaattinen seuraus, että se vetää myös tyttöjä mukaan. Se on elämän laki, jota ei pidä aliarvioida. Näin ryhmä kasvaa ja voi hyvin.

Kulkiessaan eräänä iltana suurena joukkona Belomorskin kadulla nuorten keskellä alkaa tapahtua kummia. Alkuillasta he ovat olleet pitämässä omaa tilaisuuttaan kulttuuritalolla ja päättäneet lähteä lopuksi kaupunkia valloittamaan. He kulkevat iloiten ja rukoilevat samalla koko kaupungin puolesta. Siinä heidät yllätetään, keskellä jalkakäytävää. Suuri osa heistä täyttyy Pyhällä Hengellä. Siitäkös riemu alkaa. He nauravat ja puhuvat kielillä, rukoilevat ja ylistävät Jumalaa. Ohikulkijat tekevät vääriä huomioita. Luulevat nuorten tulleen hulluiksi. Ovat siinä aivan oikeassa. Nuoret ovat tulleet Jumalasta hulluiksi.

Kun kuulen tästä nuorison iltakävelystä seuraavalla matkallamme, valtaa minut huvittava ajatus. Aivan kuin Jumala antaisi meidän suomalaisten olla täällä vieraalla maalla, Hänen tekemällään hiekkalaatikolla. Täällä Hän antaa meidän leikkiä leikkejämme. Meitä on siinä monenlaisia hiekkakakun tekijää: On Väinöä, Eskoa, Aarnea ja Veikkoa. On monta vahvaa ja monta heikkoa. Saamme leikkiä rauhassa ja kukin aivan omalla tyylillämme. Sitten kun me olemme kotona Suomessa, alkaa Jumala itse toimia väkevästi ja tekee mitä haluaa. Käyttää nuoria ja täyttää heitä hengellään. Ei Jumala meitä välttämättä tarvitse. Ei hän meille anna kunniaansa omasta työstään Hän vain antaa meidän olla mukana armostaan, koska hän rakastaa meitä. Onhan hän lasten ystävä.

Olen takuuvarma, ettei tällaista ajatusta oma tyhjä pääni pysty tuottamaan. Näin erikoisen ja osuvaan tuotokseen tarvitaan taitavampi muotoilija.

Pian perustetaan Belomorskin ensimmäinen seurakunta. Se saa pastorin Ukrainasta asti. Rukoushuoneeksi hankitaan vanha talo, joka kunnostetaan yhteistuumin käyttökelpoiseksi. Oma seurakuntamme auttaa heitä talon hankinnassa ja sen korjaamisessa. Seurakunta kasvaa ja voi hyvin. Nuoret ja vanhat tekevät työtä yhdessä. He oppivat säännöllisyyteen ja vastuuseen. Suurin helpotus on se, että saavat nyt jatkuvaa viikoittaista opetusta. Yhteydenpitomme jatkuu kaikesta huolimatta yhtä tiiviinä kuin tähänkin asti.

Korvissani kuuluu kummia, kun ajelemme kesällä Karjalassa sivukylälle, Sumposadeen. Aamu on aloitettu tavan mukaan valtaisalla ja maistuvalla aamupalalla. On syöty eloveenat ja ruisnäkkärit, jälkiuunit ja siniset lenkit. Ennen matkantekoa on hiljennytty yhteiseen aamuhetkeen, pyydetty siunausta ja varjelusta päivän työhön. On pyydetty viisautta, voimia ja oikeita sanoja. On pakattu auto tarvittavilla ruokalahjuksilla ja tutuksi tulleilla mustilla kiiltävillä vaatesäkeillä. Tarkoitus on taas tänäänkin hengellisten tilaisuuksien lomassa jakaa kyläläisille Suomen tuomisia. Lähdemme odottavalla mielellä päivän puuhiin.

Iloinen, tuttu aktioryhmä istuu autossani, kun huristelemme mutkikasta ja mäkistä tietä eteenpäin. Vierelläni vilisee komea, vaikkakin lähes täysin hoitamaton honkametsä tiheine villiintyneine pusikkoineen ja pystyyn kuivuneine honkapystyineen. Vauhti kiihtyy. Nautin vallattomasti ajamisesta soratiellä. Mutkissa auton takarenkaat raapii luisuen tienpintaa. Vaikka kysymyksessä on iso auto, kulkee se mukavan vaivattomasti. Näen sivupeilistä, kuinka sora lentää, ja jälkeemme jää vain valtaisa pyörivä pölypilvi. Kanssamatkustajani eivät edes huomaa vauhtia, koska heillä on keskenään aivan jotakin muuta hauskanpitoa. Tulee mäki ja alkaa pitkä viettävä kaarre vasemmalle. Samassa kuulen päässäni äänen:

– Hiljennä vauhtia, auto tulee vastaan!

Painan jarrua ja ajelen rauhallisesti. Matkustajani ovat ihmeissään poukkoilevasta ajotyylistäni. Menee parikymmentä sekuntia ja vastaan tulee täydessä vauhdissa ja ylitäydessä lastissa oleva veturia ja tavarajunaa muistuttava tukkirekka. Näen kuinka kuljettaja, natsa sivuhuulessa roikkuen, vääntää myrkynvihreän Gazinsa rattia monta kierrosta ensin oikeaan ja sitten vasempaan ja yhdessä silmänräpäyksessä se on jo rinnallamme. Pitkien tukkien päässä olevat latvukset, jotka ulottuvat monta metriä kuorma-auton taakse, pyyhkäisevät kuin tuhat luutaa autoni kylkeen. Kivet ropisevat päin lasia, ja sakea tornadomainen pöly on sokaista matkantekomme. Samassa auto on jo takanani. Nyt tiedän, mitä on se tarkoittaa, kun sanotaan sydämen pomppivan kurkkuun.

Kiitän ääntä, joka varoitti minua. Tajusin, että joku korkeampi pitää meistä todella huolen. En pelästyksissäni rohjennut heti kenellekään kertoa, miksi itse jarrutin niin äkkiä. Jatkoin ajamistani, nyt rauhallisemmin. Enhän edes aavistanut kenenkään ajavan meitä vastaan. Tein vain työtä käskettyäni.

Jatkamme matkaa. Porukka on hiljaista. Taitavat itseksensä rukoilla. Hyvä näin. Kyllä tässä rukousta tarvitaankin. Sama toistuu:

– Hiljennä vauhtia, auto tulee vastaan!.

Nyt ajattelen, että ääni on vain kaiku äskeisestä. Vähän aikaa emmittyäni kuitenkin hiljennän uudelleen ja odotan, mitä on tulossa. Taisi olla väärä hälytys. Mutta kohta toistuu täysin sama kuvio. Vihreä rautakasa kivineen, pölypilvineen ja karsimattomine latvuksineen pyyhkäisee sekin pölyt pois autoni sivupinnasta. Kivisade säestää sen matkaa. Liekö yhtiön ukoilla Karjala-ralli menossa?

Ei naurata. Matkustamme suuren armon alla. Kerron kohta ystävilleni koko tarinan. Ihmetellään yhdessä. Takapenkiltä alkaa kuulua rukous, johon kaikki yhdymme:

– Kiitos Taivaan isä suojeluksesta ja varjeluksesta…

Lapset rosvoavat roskapussin autostamme kaikkien muitten tykötarpeitten mukana pitäessämme tilaisuutta Savprotskan kylmässä kulttuuritalossa. Kokouksen loppupuolella tulee veljesheimon mustapartainen mies Tyyne-tulkillemme kuiskuttamaan ja kertoo, että autooni on murtauduttu. Kun lähden katsomaan pakkasessa värjöttelevää Chevy Vaniani, on talon edessä jo aikamoinen vilske asian tiimoilta. Ihmisiä nuoresta vanhaan hyörii autoni ympärillä.

Kuljettajan puoleinen tuuletusikkuna on avattu väkisin ja näin on saatu etuovi auki. Katson sisälle ja teen huomion, että tavaraa on hävinnyt. Ei näy kallista järjestelmäkameraani, ei näy vaatesäkkejä, ei näy kumisaappaita. Ei näy eväitä, ei limppua, ei limpparia. Makkaratkin ovat kateissa. Samoin avattu paketti Omoa. Auto on putsattu viimeistä piirtoa myöden.

Koko suomalainen ryhmämme taivastelee siinä yhdessä tilannetta ja yrittää selvittää onnistuneen murron vakavuutta. Minua itseäni teko harmittaa vietävästi. Onhan minun rakasta rautaani kohdeltu kaltoin. Ikkuna on korjauskelvoton ja vierailuviikkomme on vasta alussa. Lenkkimakkarasta ja eväistä viis, ne ovat uskoakseni menneet tarpeeseen. Kamera on tärkeä työvälineeni. Siitä, jos mistään, en olisi näin hevillä tahtonut luopua. Tässäkö on kiitos kaikesta vaivannäöstäni? Tässäkö on palkkani? Samassa helpottaa hieman, kun huomaamme pullean ja täysinäisen roskapussinkin kelvanneen varkaille. Vahingoniloisen tyytyväisinä lähetysaktiolaisina päästämme inhimillisen naurunrähäkän, joka kajahtaa pihapakkasessa komeasti. Mutta…

Kaikella on opetuksensa. Niin myös tällä. Paikkakunnan kyläpoliisien saapuessa paikalle leijailee heidän mukanaan taas niin tuttu väkevä halvan sikarin haju. Tärkeytensä tuntevina, kaikkitietävinä yksinvaltiaina he aloittavat tutkimuksensa. Koko seurakansan katsellessa sivummalta vihreisiin, kuusi numeroa liian suuriin sarkatakkeihinsa ja kovalierisiin koppalakkeihinsa pynttäytyneet miliisit kyselevät seurueeltamme, mitä on viety. Tyyne kääntää puolin ja toisin, puhuu ja pauhaa äreänvihaisena. Hänen selvitys on varman perinpohjainen. Virkapukuiset kuuntelevat. Sitten he poistuvat takavasempaan ja tutkivat monin miehin tuuletusikkunaa. Pian tekevät aivan oikean huomion, että se on potkaistu rikki. Mittailevat ja osoittavat sormella siinä olevaa kumisaappaan jälkeä. Koska jalanjälki ei ole iso, päättelevät siitä, että asialla ovat olleet kylän pojannulikat.
Samassa joku paikkakunnan tarkkasilmäinen vanhus huomaa peltoaukiolla monet jalanjäljet. Päämiliisi antaa määräyksen koko seurakunnalle lähteä etsimään syyllisiä. Siellä he menevät. Miliisit ja mummot, isännät ja emännät. Mustiin pukeutuneina, juhlatamineissaan. Kahlaavat innoissaan lumessa. Hyppivät yli ojien ja kynnösten. On menossa kissa- ja hiirileikki. Seurojen saarna on tehnyt tehtävänsä. On aika hylätä pahuus ja kaikkien tehdä parannus.

Kohta osa porukasta kääntyy jo takaisin kantaen tutun näköisiä muovisäkkejä. Osa säkeistä oli rosvoajilta jäänyt kiireessä polun varteen, koska kaikkia ei ollut edes avattu. Pellolta löytyy kasa lumisia vaatteita. On haalareita ja hupputakkeja. On housuja alle ja päälle. On vyötä ja villapaitaa. Yksi ojentaa käteeni oman karvalakkini. Toinen päällystakkini. Kiitos. Liekö olleet liian isoja, koska eivät olleet kelvanneet kenellekään?

Sitten naapurista, tietä pitkin, lähestyy pieni poika. Hänen molemmilla puolilla on saattajina virkavaltaa. Niskanapista taluttaen ronskit poliisimiehet vievät poikaparan talon sisälle. Nyt ei siinä edes talutettavan jalat maata viistä. Rappusetkin mennään kolmestaan kolistaen. Poika heitetään, kuin säkki, kaksien ovien välistä sisälle eteiseen. Meidätkin pyydetään sisälle seuraamaan itänaapurin kasvatusmetodia. Poliisi karjuu ja kiroaa pojalle sylkyetäisyydeltä, vääntää känsäisillä käsillään poloisen vasenta korvaa kierroksen ja toisenkin. Pojan ilme ei kerro mitään. Korva on varmaan ennenkin ollut rusetilla. Mutta, kun miliisisetä tekee lopuksi umpisolmun rustottomaan korvaan, pidättää poika hengitystään ja nyökkää nolostuneena. Syyllisenä poika kääntää katseensa minuun päin ja sanoo jotakin venäjäksi. Tulkitsen sen anteeksipyynnöksi. Nyökkään vastaan, vaikka asia ei ole kokonaan omalta osaltani vielä selvitetty.

Yömyöhään annan vielä ensiavun särjetylle ajopelilleni. Vääntelen ja taivuttelen pientä mutkalle potkaistua ja osittain irronnutta tuuletusikkunaa taitoni mukaan. Sappeni kiehahtaa täysin hellalle, kun en saa ikkunaa korjatuksi. En saa sitä kiinni, puhumattakaan että saisin sen lukittua. Syy ei ole osaamisessani vaan kohmeisissa käsissäni ja puutteellisissa välineissä. Työkaluina minulla ovat vain sakset, kynsileikkurit ja ruuvimeisseli. Suutun lopullisesti. Karjun siinä yksinäni, puolikuu takanani sirppinä. Puristan rystyset hanskoissani valkoisiksi. Lyön nyrkillä kerran päin lasia. Otan tukevan asennon ja annan jämäkän potkun yläviistoon. Kaadun rähmälleni ja sanon tähtitaivaalle tuijottaen:

– Niin se korjaantuu, kuin se on särjettykin.

Aamulla tapaamme illan tomerat rikostutkijat miliisiaseman pimeässä, vetoisassa ja sikarinhajuisessa kuulustelukäytävässä. Tarkoituksenamme saada takaisin kaikki loput varastetut tavarat, jotka meille oli luvattu. Herra päällikkö kävelee huoneesta huoneeseen ja yrittää näyttää arvovaltaisemmalta ja kiireisemmältä kuin onkaan. Tekee valtavan vaikutuksen, mutta vain itseensä. Tuore viinan haju erottuu muitten tuoksujen seasta selvästi.

Pitkästymme ja alamme hermostua, kun valmista ei ole tullakseen. Joudumme odottamaan toista tuntia tajuamatta, mistä on kysymys. Meidän olisi pitänyt olla jo ajat sitten muiden suomalaisten kanssa pitämässä yhteistä tilaisuutta läheisellä koululla. Mikään ei nyt vaan ota sujuakseen. Pitkä odotus tuottaa lopulta tulosta. Meidät vinkataan etusormiliikkeellä naapurikoppiin, jossa on puupenkille asetettu tavaroitamme. Otan rikkimenneen kamerani ja pari vaatepussia. Marketta puristaa kainaloonsa Omo-paketin. Roskapussi saa jäädä. Nokialaisia kumiteräsaappaitamme emme koskaan enää nähneet. Jäimme tappiolle, mutta emme hävinneet kokonaan. Saimme kristillismielisen opetuksen:

– Kaikki, mikä on sinun ei ole minun, mutta kaikki, mikä on minun on myös sinun.

Iloitsen miliisiauton kyydissä, kun he tuovat minut takaisin majapaikkaani. Olen vienyt oman autoni parin kilometrin päähän hotellistani kaupungin keskustan miliisijohdon etupihalle turvallisempiin maisemiin. Tarkoitus oli kävellä, mutta ystävälliset poliisimiehet haluavat tarjota minulle kyydin takaisin. Suostun, koska en ole kovin halukas yksikseni kävelemään melko tuntemattomaan Valkoisen meren kaupungin iltayössä.

Minut laitetaan sota-aikaisen myrkynvihreän peltimaasturin takakoppiin. Takaovet suljetaan – ja visusti. Teen ensitöikseni huomion, ettei niitä saa auki sisäpuolelta. Sama tyyli idässä ja lännessä. Dieselkäyttöinen, kylmä kuin jääkaappi, ilman minkäänlaisia iskunvaimentimien pätkääkään, lähtee pakkasiltaan kohti minulle tuntematonta. Heilun puolelta toiselle kovalla ja liukkaalla istuimella pidellen kiinni milloin katosta, milloin seinässä olevista tukipilareista. Autostani mukaan ottamat tavarani sinkoilevat mikä milläkin puolella jääkylmää peltilattiaa.

Pillit soivat ja valot vilkkuvat välillä, kun risteysalue toisensa jälkeen lähestyy. Minua viedään kuin varasta tai vankia. Ei haittaa. Viekööt vaikka Siperiaan. Hymyilyttää ja alan kiitellä vain Herraa. Tämän kyydin tulen muistamaan vielä vanhainkodin palosta paetessanikin. Eivät olisi Töysän sukulaisetkaan uskoneet, että Haapasta viedään joskus heidän kutsumillaan ”ryssänrattailla” täysin turvallisesti pitkin entisiä sotatantereita laukussa Raamattu ja olalla kitara. Kova on kyyti, mutta kova on pakkanenkin. Aamulla sitä mitattiin kolmatta mittarillista.

Matka alkaa kestää turhan pitkään. Ihmettelen reitin pituutta, vaikka eihän minulla ole vara nyt valita eikä valittaa. Taitavat antaa Suomen pojalle kerralla pätkän ilmaista ja ylimääräistä kyytiä. Välillä apukuski katsoo takaikkunasta ja tuprauttaa sieraimistaan paksua savua, aivan kuin nauttisi siitä. Sen verran heiluvaa ja pomppailevaa on illan ilmaiskyyti ollut, että takamukseni alkaa tuntua varsin hellältä.

Lopulta näen tutuntuntuisia katuja ja tienpätkiä. Saavumme sivuluisua hotellimme pihaan ja taksini tekee lähes käsijarrukäännöksen ennen kuin pysähtyy jäisten rappusten viereen. Toinen miliisimiehistä kävelee takaovelle. Menee kotvanen, menee toinenkin ennen kuin hän saa avatuksi oven. Nousen niska jäykkänä, peräpää hellänä ja kädet turtana autosta. Molemmat sarkapukuiset karvalakkimiehet virnistelevät onnessaan, kun huomaavat minun ”nauttineen” kyydistä. Kävelen portaita ylöspäin, heitän saattomiehille paketin Juhlamokkaa olkalaukustani ja huudan:

– Spasiiba bolsoi!

Perääni lähetetään vakooja ennen kuin juhlat ehtivät kunnolla edes alkaa. Vanhastaan tuttu mies avautuu puhumaan. Herkkänä, oikeudenmukaisena, mutta löyhähuulisena hän antaa meidän tietää jotakin sellaista, mitä meidän ei tulisi tietää. Ei tänään eikä huomenna. Tuskin koskaan. Hän tunnustaa, että ”Veli kaikista vanhin” laittoi hänet asialle. Hänet oli nyt aivan virallisesti valittu sopivaksi suorittamaan erinäisiä havaintoja liikkeistämme. Ei kaverini vaan minun. Onhan työtoverini vanhempien luottomies, vaikkakin aika tuore ja uusi hänkin. Kuuluu samaan itsetäydennettyjen joukkoon. Kotikaupungistani tulleen miehen tarkoituksena on seurata ja tarkkailla touhujamme tällä puolen rajaa. Varsinkin Haapasta, ettei hän vaan tee jotakin sellaista, mihin ei ole edes kelvollinen. Se tarkoittaa, ettei ylitä valtuuksiaan. Näin herruus vallita astuu kuvioihin päivä päivältä enemmän.

Tiedustelijaksi liian heppoinen, mutta takinkääntäjänä vallan mainio mies, kertoo tarkemmin, mistä on kyse.

– Kyllä Haapanen saa tehdä kaikkea toisarvoista ja jopa todistellakin. Opettaa ei saa, koska on huono esimerkki menneitten takia. Kaikista eniten on varottava sitä, ettei Haapanen vaan innoissaan kasta ketään uskoontullutta, koska ei nauti tehtävään riittävää luottamusta avioerojensa ja uuden avioliittonsa takia.
Joopa, joo! Olisi se sellainen kauhistus, jos näiltä osin rikottaisiin kirjoittamattomia sääntöjä. Entäs, jos joku joka tulee uskoon ja lukee Raamatusta sen aikaisen käytännön. Ihmiset tulivat uskoon ja heidät kastettiin välittömästi. Ei siinä ehditty uskovaisen kastajan taustoja kyselemään eikä luottamuslausetta paremmilta pyytämään. Ei myös selvitetty kasteelle pyrkijän entisyyttä, ei vääriä tekoja. Puhumattakaan siitä, että olisi hänelle opetettu mitään suurta ja tärkeää ennen kastamista. Toimittiin sanotun sanan ja vallitsevan käytännön mukaan.

Saman minäkin olen vähäisellä ymmärryksellä ymmärtänyt. Paljon kyllä kerrotaan entisten epäonnistumisien hautaamisesta ja unohtamisesta. Ainakin siinä vaiheessa, kun toivotaan ihmisten tulevan ja kääntyvän. Tosipaikan tullen ollaan kuitenkin niin varovaisia, ettei vaan tehdä virhettä. Siinä se virhe sitten saatetaankin tehdä. Varotaan tarpeeksi kauan ja silloin tilanne menee ohi. Monen vauhti on hidastunut ja pysähtynyt. Moni on jäänyt kokonaan matkan varrelle.

Mieleni täyttyy taas naapurimaan kylmässä hotellihuoneessa kysymyksillä: Miksi me opetamme täydellistä anteeksisaamista, jos entinen elämä kuitenkin vaikuttaa tulevaan? Olemmeko me kuitenkin eriarvoisia? Voimmeko saada seurakunnissamme kaikki uskoontulleet samanlaisia tehtäviä? Onko entinen murhamies ja entinen aviorikkoja eriarvoisessa asemassa? Hyllytetäänkö uudelleen avioitunut tehtävistä, joihin hän muuten olisi kelvollinen? Mitä Raamatun keskeinen henkilö siitä opettaa? Hän, joka sovitti jokaisen aviossa onnistuneen ja epäonnistuneen synnit.

Jeesuksen opetus on selkokieltä, jos se vain ymmärretään. Jo yksinkertaisempikin käsittää sen, että Jeesus armahti täydellisesti. Ei tarvitse lukea kuin Johanneksen kahdeksannesta aviorikoksesta kiinniotetusta naisesta. Jos se ei vielä kolahda tarpeeksi, voi tutkia lisää syntisestä naisesta lähteellä Luukkaan seitsemännestä. Ja jos usko lukemaansa ei vieläkään riitä, voi etsiä Matteuksen kahdennestakymmenennestäkuudennesta kertomuksen naisesta alabasteripulloineen.

Vanhan testamentin puolelta voi vielä varmuudeksi selailla kertomuksia Jeesuksen suvun suuresta kuninkaasta Davidista, joka teki huorin sotapäällikkönsä vaimon kanssa ja tapatti aviomiehen. Hän sai kaiken anteeksi kaduttuaan tekoaan, ja Jumala teki hänestä vielä suuremman ja mahtavamman kuninkaan. Tai saman suvun portosta, Raahabista. Hänet ja hänen koko sukunsa pelastettiin, vaikka kaikki muut Jerikon asukkaat hävitettiin polttamalla. Raabab oli elämäntyylistään huolimatta jumaltietoinen ja suojeli Joosuan lähettämiä vakoojia kuolemalta. Se katsottiin elämisen arvoiseksi. Tästä suvusta on myös Vapahtajamme lähtöisin. Jos sitten ymmärrys vastustaa vielä, voi lukea koko Uuden testamentin ja seurata Jeesuksen täydellistä ja erehtymätöntä opetusta. Hänellä oli valta antaa aivan kaikki synnit anteeksi, jopa aviorikkojaltakin. Onneksi Hän käytti sitä valtaa ja onneksi Hän käyttää sitä edelleen.

Nämä kaikki ovat esimerkkejä armahtavaisuudesta ilman minkäänlaisia jälkiseuraamuksia.
Jospa me ihmiset emme pysty antamaan juuri sen tähden kaikille kaikkia anteeksi, koska meiltä puuttuu se täydellisyys, mikä Jeesuksella Kristuksella oli. Tiedän sen puuttuvan minulta itseltänikin. En ole toisia parempi. Pystyn antamaan ja vaatimaan anteeksiantamusta itseni lailla eläneille, mutta en läheskään täydellisesti niille, jotka meidät tuomitsevat. Tällaisia me ihmiset olemme. Keskenkasvuisia. Mutta…

Kuitenkin tiedän lapsen tunteen, joka on ajettu toisten tahdosta nurkkaan häpeämään. Pahat katseet ja pahat sanat musertavat ja haavoittavat. Nyt, jos koskaan tekee pienen pojan mieli karata.
JOHDATUSTA JA AVOIMIA OVIA

Jumala puhuu puunhajulla yliluonnollisella ja käsittämättömällä tavalla. Pitkän aikaa olen kipuillut tulevaisuuteni kanssa. Olen miettinyt, mitä seuraavaksi. Olen pyöritellyt monia mahdollisuuksia ajatuksissani. Tiedän, että hengellinen työ on ensimmäisenä toivelistallani. Kokemuksesta tiedän myös, että sen mahdollisuus on monien muitten listalla viimeisenä, jos edes siellä. Muistan vanhan esimieheni Lieksassa sanoneen minua ”ruununraakiksi”. Tänään se kolahtaa: raakki, mikä raakki. Nyt se kolahtaa kunnolla.

Olen kysellyt Jumalalta, mitä tehdä, minne mennä. Olen huutanut Jumalan puoleen. Olen itkenyt ja pyytänyt, rukoillut ja anonut, kerjännyt ja mankunut. Pääasia on, että saisin olla Jumalan käytössä, missä sitten olisinkaan.

Yliluonnollinen vastaus rukouksiini tulee kulkukauppareissulla Pohjanmaalla. Olemme Marketan kanssa esittelemässä akvarellejani Kivistön koululla Seinäjoella. Vuosien takainen ystäväni ja pohjalainen pesäpallomies on mahdollistanut käyntimme. Kohta hän on tietämättään tilanteessa, jossa Haapasen polku kääntyy.

Kesken tauluesittelyn opiskelijakaverini tulee ja pyytää minua tutustumaan omaan käsityöluokkaansa. Ajattelen, ettei se minua kiinnosta, koska olen läpeeni kyllästynyt kouluun ja käsitöihin. Lähden, mutta ainoastaan ja vain kohteliaisuuden vuoksi. Niin me marssimme yhdessä pitkää koululle haiskahtavaa käytävää pitkin kohti kellarin käsityötiloja, hän edellä ja minä perässä. Astumme muutaman rappusen alaspäin sisään harmaasta palo-ovesta. Silmänräpäyksessä sieraimeni imaisevat tuoreen ja tutun puunhajun nenäontelooni. Samassa tajuuni tulee voimakkaasti ja vahvasti sanat:

– Käsityöluokka on sinun paikkasi!

Hymyilen partaani. Selittämättömän outo ja hyvä olo ottaa otteen minusta. Täysi selätys alle sekunnin. Samassa se suunnaton vastenmielisyys, inho ja kyllästyneisyys, joka oli tullut entistä opetustointani kohtaan, sulavat täydelliseksi mielihyväksi ja toiveeksi. Tiedän tarkasti, mitä minun on tehtävä ja minne mentävä. Tuskin maltan odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Taas on pikku poika innoissaan. Hyväksyn kaiken.

Kerron Marketalle kokemani vasta matkalla äitini luo, Töysään. Sinne saavuttuani soitan heti Pyhäsalmen koulutoimenpäällikölle ja kysyn häneltä:

– Mitäs mieltä olet, jos haen takaisin käsityönopettajan virkaani, kun se seuraavan kerran tulee auki?

Yllätyksiä yllätysten jälkeen. Esimieheni kertoo heti, että minulla on viikko aikaa hakea virkaa ennen kuin hakuaika päättyy. Nyt siihen on muitakin muodollisesti päteviä hakijoita, siksi se on viimeinen mahdollisuutesi palata takaisin. Hän lisää:

– Sitä paitsi, Pauli, sinua tarvittaisiin siellä koulussa.

Pari päivää myöhemmin käyn henkilökohtaisesti koulutoimenjohtajan luona. Tunnen vuosien varrelta hänet erittäin empaattiseksi kaveriksi, jolle olen ennenkin uskaltanut kertoa avoimesti elämäni vaikeita paloja. Hänen suhtautumisensa minuun, kaikesta töpeksimisestä huolimatta, on ollut aina lämpimän läheinen ja ymmärtäväinen.

Kerron koulutoimenjohtajalle, ettei hakemiseni ole ollenkaan minun oma ajatukseni. Nyt jauhavat suuremmat myllyt. Valaisen hänelle hieman, mitä on kohdallani tapahtunut Seinäjoen matkalla. Siihen hän sanoo yksituumaan:

– Tämäkö on nyt sitä johdatusta? Mutta entäs jos minä en esittelekään sinua tähän virkaan. Mitäs siihen sanot?

– Sitten minä olen käsittänyt Jumalani aivan väärällä tavalla.

– No, vieläkö tupakkalakkosi on pitänyt?

– Ei se ollut mikään tupakkalakko. Minähän lopetin koko tupakoinnin silloin kauan sitten. Etkös muista?

Koulutoimenjohtaja oli pakostakin, pienellä kylällä kun ollaan, esimiehenäni joutunut seuraamaan läheltä elämäni suurta muutosta. Olimme heti uskoontuloni jälkeen taidekodissani yhdessä hänen ja Lions-poikien kanssa suunnittelemassa paikallista Joululehteä. Siinä oman keittiöni pöytäni äärellä äyhyyttelin vielä vihreää Marlboroa toinen toisensa jälkeen. Kerroin tekemästäni päätöksestäni pöytäseurueelle:

– Seuraatte historiallista tapahtumaa. Olette viimeiset, jotka näette Haapasen pojan polttamassa tupakkaa.

Kukapa sitä otti tosissaan. Sitten, kun vedin viimeiset henkoset vihonviimeisestä tupakastani, kerroin ja pyysin ympärilläni olijoita huomioimaan:

– Nyt sammuu viimeinen sätkä!

Se oli siinä. Siihen loppui lähes kolmenvuosikymmenen mittainen keuhkojeni nokeaminen.

Takaisin entiseen virkaani esitti minua ylemmän komentokeskuksen toiveen mukaan edellä mainittu koulutoimenjohtajani. Jos hän ei ollut aivan varma valinnastani niin minä ainakin olin. Niin selkeästi oli Jumalani viitoittanut minulle tulevaisuutta.

Olin lähtenyt ison maailman tyyliin ovipielet rapinkia ropisten. Nyt tulen takaisin, toisenmielisenä ja kevyin askelin. On syksy 1992. Otan ehkä elämäni yhden tärkeimmistä askelista palatessani tuttuun työyhteisöön. Nyt taustavoimani on muualla kuin oman liivini alla. Tiedossani ei ole komennukseni pituutta, mutta luotan täydellisesti siihen, että suoriudun edessä olevasta tehtävästäni. Tiedän tarkalleen keneltä olen ottanut vastaan tehtävän. Haluan näyttää pitkällä aikajanalla, mitä on Jumalan armo ja mikä on se voima, joka muuttaa ihmiselämän.

Tiedän, että minua tarkkaillaan ja seurataan, mutta se ei haittaa itseäni. Olen se, mikä olen. Tietenkin on joitakin opettajia, jotka haluavat korkeassa kirkollisuudessaan lytätä minut väärämielisten lahkolaisten joukkoon. Sekin on aivan luonnollista tässä luterilaisessa ympäristössä. Törmään aluksi monesti omaa valtakirkkokuntaa perinteen vuoksi puolustaviin. Kun he käyvät kerran tai pari vuodessa kirkossa näyttäytymässä, ovat he sen perusteella mitä parhaimpia hengellisten totuuksien tietäjiä.

Yhtä asiaa kukaan ei kuitenkaan voi kieltää: Haapasella on uudenlaiset elintavat. Se on pakko kollegoidenkin uskoa.

Opettajatoverini ja entinen naapurini esittää yhtä ja samaa kärkästä ja pistävää piikittelyä edelleen. Naputtaa ja yrittää ärsyttää minua sen minkä kerkiää. Ehkä hänelle olisi sopinut paremmin minun entinen elämäntyylini ja elämäntapani. Tapa, jolla olisin kohta kasvanut kedon alla horsmanputkea. Hänelle ei näytä elämäni muuttuminen parempaan olevan hyväksi. Tämän nuoremman lehtorin suhtautumisesta päätellen uskoontuloni on hänelle kuin härälle punainen vaate. Alan väsyä päivittäiseen loanheittoon uskoontulostani ja helluntailaisuudestani. Hihhuleita ja lipputankoon kiipeilijöitä on hänen mielestään koko viheliäinen porukka. Toki mukana on myös paljon leikkimielistä vivahdetta. Siitä huolimatta se satuttaa.

Päätän keskustelulla viedä asiat siedettävään päiväjärjestykseen. Pyydän eräänä aamuna miestä entiseen tuttuun tupakkahuoneeseen ja haluan omalta osaltani sanoa muutaman valitun sanan:

– Kuulehan poika. Mehän olemme opettajatovereita ja meidän pitää olla pitkään vielä samassa työpaikassa. Minä olen tieni valinnut. Jospa sinä ymmärtäisit sen, että minä olen edelleen sama vanha paska, mutta sillä erolla, että minun sisuskumini on täysin uusittu. Elämäni muuttuminen paremmaksi on minun mielestäni hieno asia. Eiköhän lyödä kättä päälle ja mennään yhdessä eteenpäin.

Näin tehtiin. Tehtiin niin kuin tosi miehet. Siihen loppui naputus, loat, kärkkäät sanat.

Pitkän ajan päästä kaksi kouluni naisopettajaa antoi yllättäen minulle tunnustusta, kun olimme hernekeittopäivänä koulumme ruokalassa:

– Minä ajattelin, että nyt sinä olet taas yhden hyvän jutun keksinyt, kun tulit uskoon. Mutta nyt kun olen seurannut sinua melkein vuoden, voin sanoa, että kyllä se on totta. Sinä olet tullut uskoon.

– Minä taas ajattelin, että Pauli on hulluksi hurahtanut. Nyt täytyy sanoa, että sinä olet aivan oikeasti hurahtanut.

Tuon uusilla panoksilla ytyä päivänavauksiin. Monille opettajille tulee yllättävästi rima eteen, kun täytyy virittää itsensä keskusradion kautta koko koulun kuuluville. Entinen aamuhartauskäytäntö oli perinteisesti hengellinen. Tänään se tarkoittaa yksinkertaisuudessaan vain avata kyseinen päivä. Tavalla tai toisella. Kuka mitenkin. Voi puhua puuta heinää, kunhan se on asiallista. Hengellisyyskään ei ole kielletty, kunhan pysytään linjassa. Kun aamunavausvuoroja jaetaan opettajainkokouksessa, hämmästelen kovasti haluttomuutta ottaa tehtäviä vastaan. Itse ilmoittaudun vapaaehtoiseksi pitämään tarvittaessa vaikka kaikki viikon avaukset. Sen sanottuani alkaa löytyä vapaaehtoisia. Pelkäävät varmaan minun hihhuloimalla muuttavan perinteet. Saan omat vuoroni, mutta minulle tehdään selväksi saman tien rajat, missä minun on pysyttävä:

– Aamunavauksiin ei sitten saa kuulua käännyttäminen.

Naurattaa, mutta ajattelen, että en minä siihen lankaan mene. Minulla on omat henkilökohtaiset konstini kertoa, miksi ihmispoloisen kannattaa kääntyä. Onneksi omasta elämästä saa kertoa. Saa kertoa, missä on oltu ja mihin on tultu ja mihin ollaan menossa. Kun uskaltaa kertoa Jeesuksesta, kertoo siinä ihan vahingossakin evankeliumin iloisesta ytimestä. Kääntyy sitten tahi ei. Jos asian kertoo elävästi ja mielenkiintoisesti ja jättää kysymyksille tilaa, on homma hoidossa. Koskaan ei sovi tarjoilla mitään täysin pureskeltuna. Minulle on tärkeintä, että tavoitan koko koulun henkilökunnan aamunavauksillani.

Pian rakastan mikrofonia ja pientä koppia, josta aamunavaukset lähetettään eetteriin. Käytävissä, luokissa, opettajainhuoneessa, siivoojien taukopaikassa ja ruokalassa kaikuu, kun mies ja kitara ovat asialla. Paneudun tehtävääni täysipainoisesti. Koen sen jopa hetkellisesti tärkeämmäksi, kuin päivittäisen opetustyöni kellarissa. Omat oppilaani joudun jättämään oman aamunavaukseni ajaksi aina ilman valvontaa kuuntelemaan sanottavaani. Opetan heidät kuuntelemaan lauluani ja sanomisiani kovaäänisten välityksellä. Useasti kyselen heiltä vielä takaisin tultuani aiheesta, jota käsittelin. Näin pysyy rauha maassa.

Ajan mittaan voitin muitten opettajien luottamuksen ja he pyysivätkin usein minua tuuraamaan omaa vuoroansa. Minulle se sopi. Usein tulin pitämään heidän aamunavauksiaan vaikka tuntini alkoivat myöhemmin päivällä. Sen verran koin tärkeäksi tehtäväni.

Aamunavauksen aiheillani halusin tuoda aina Jumalan lähemmäksi. Halusin rehellisesti kertoa oman elämäni kokemuksista, mitään salaamatta, näin:

– Tänään kerron elämäni yhdestä tähtihetkestä. Toissapäivänä sain odotetun puhelinsoiton. Soittaja oli onnellinen isä. Ensimmäiset sanat, jotka hän minulle sanoi, olivat: Onnea vaarille! Mitä sitten ajattelin eilisiltana, kun näin ensi kerran ensimmäisen lapsenlapseni, tuon 50 senttisen ja 3-kiloisen tyttövauvan? Mieleeni tuli monia kysymyksiä: Mitä kaikkea tämä pieni ihminen tulee elämänsä varrella näkemään? Miten maailma hänen elinaikaan muuttuu? Tuleeko hänen elämästään hyvä? Mitä minä voin antaa hänelle? Minkälaisen elämisenperinnön hän saa? Millaisen hän itse joskus vuosikymmenten jälkeen pystyy antamaan omille lapsilleen ja lastenlapsilleen?

– Kun sain hänet ensimmäisen kerran syliini tunsin jotakin suurta sisimmässäni. Valtava ja erikoinen rakkauden tunne täytti minut. Pidellessäni pelokkaana tätä pikkuista nukkuvaa lasta käsivarsillani ajattelin, että tärkeintä kaikista on kuitenkin Jeesus, hänen rakkautensa ja hänen tukevat käsivartensa.

Miksi Jeesus olisi parasta tälle pikkuiselle? Siksi, koska Jeesus on sama eilen, tänään ja aina. Jeesus ei muutu, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuu: olosuhteet, elintavat, järjestelmät, päämäärät. Jeesus ei muutu, vaikka kaikki kaatuisi ympäriltä. Jeesus suojelee, varjelee, auttaa, ohjaa ja opastaa. Hän näkee aina kaikki ja kaiken. Jeesuksella on sinuun ja minuun näkö- ja kuuloyhteys, vaikka me olisimme missä hyvänsä

– Tänään toivon että tämä uusi elämän ihme, oma pikkuinen lapsenlapseni saisi tuntea isänsä ja äitinsä rakkautta läpi elämän. Toivon, että hän saisi kokea kodin lämpöä ja turvallisuutta. Toivon, että hän voisi elää onnellisen, hyvän ja antoisan elämän. Suurin toiveeni on kuitenkin, että hän oppisi tuntemaan Jeesuksen ja hänen läheisyytensä, huolenpitonsa ja uskollisuutensa. Toivon hänen ymmärtävän mahdollisimman nuorena sen, että Jeesus rakastaa häntä aina, oli hänen elämäntilanteensa mikä hyvänsä.

Tänä aamuna rukous ensimmäisen lapsenlapseni, ja samoin myös sinun ja minun puolesta on:

”Mä olen niin pienoinen, pienoinen aivan,
sä suuri ja voimakas, Isäni Taivaan, Isäni Taivaan.
En suotta saa peljätä, murhetta kantaa.
Kun sen minkä tarvitsen, Isäni antaa, Isäni antaa.

Kun voimani uupuvat, käsilläs kannat
ja syntini armostas anteeksi annat, anteeksi annat.
Oi, johdata jalkani, totuuden teitä.
Et Isäni armahin lastasi heitä, lastasi heitä.” ( I. Hellén)

KAUKAISIA VIERAITA

Suomalaisen talven ensipyryn räiskiessä autoni ikkunaan, ajelemme Iisalmesta kohti Hunninkoa. Olemme poimineet Helsingin pikajunasta kaukaiset vieraamme, Selwynin ja hänen vaimonsa Cornelian. Selwyn on englanninkielinen pastori Trinidad and Tobacosta ja Cornelia sveitsiläinen, luterilaisen papin tytär, joka puhuu saksaa ja englantia. Heidän on tarkoitus viettää koko talvikausi kanssamme, tehdä seurakuntavierailuja ja tutustua maamme talvisiin oloihin.

Olin tutustunut tähän tummaihoiseen ja säkkärätukkaiseen nuoreen Selwyniin edellisenä kesänä, kun hän oli mukana seurakuntamme nuorten leirillä. Selwyn oli opiskellut Belgiassa kansainvälisessä raamattukoulussa yhdessä oman kaupunkimme Kassu-pojan kanssa. Opiskelutoverinsa pyynnöstä oli tullut sitten kyläilemään Suomeen ja virkistämään opetuksellaan kesäleirin osallistujia. Selwynyn vieraillessa kodissamme kesäleirin aikana sovimme, että hän voisi tulla yhdessä vaimonsa kanssa meille vaikka pitemmäksi ajaksi.

Nyt on se päivä. Nyt on sen pidemmän ajan alku. Olemme tehneet merkittäviä esivalmisteluja kodissamme vieraittemme vuoksi. Olemme sisustaneet heille aivan oman huoneiston talomme eteläsiivestä. Siirsimme kehystystilan tarvikkeet ja tavarat näistä huoneista pois naapurin ulkorakennukseen, jotta saimme vieraillemme tarvittavat tilat hyvätasoiseen asumiseen. Huonekalut vaihdettiin varta vasten heidän tarpeisiinsa aina parisängystä sohvapöytään asti. Molemmat päätyhuoneet ovat nyt heidän omaa sviittiänsä seuraavat viisi kuukautta. Näin tahdomme antaa heille omaa asumisrauhaa. Ruokailut hoidamme oman asuntomme puolella.

Alussa vaaditaan sopeutumista molemmilta osapuolilta. Totutteleminen ei kestä onneksi kovin kauan. Vaimoni kielitaitoisena hoitaa tarvittavat keskustelut. Minä taas puhun eleilläni, käsiliikkeilläni ja niillä muutamalla sanoilla, jotka jäivät pakostakin mieleeni keskikoulun ehtoja suorittaessani. Vaikeinta minulle ovat ne hetket, kun Marketta on töissä ja minä joudun selviytymään yksin. Joskus pärjään välttävästi, useimmiten taas en. Harmittaa, kun tulee usein täysin väärin ymmärretyksi, eikä osaa tilannetta enää korjata myönteiseksi. Huomaan, että vieraani otsa rypistyy usein keskustelujemme aikana. Olen varmaan vastannut ei, kun olisi pitänyt sanoa kyllä ja päinvastoin. Keksin korjata tilanteen sillä, että nyökytän vain päätäni merkiksi. Se, jos mikä vasta metsään meneekin. Marketta parhaansa mukaan joutuu oitis kotiin tultuaan korjaamaan näitä päivän aikana tulleita konflikteja. Joudun pakostakin miettimään omanlaisia ”konstapylkkerömäisiä” ajatuksia:

– Miksi meidän härmäläisten on puhuttava aina meille niin kaukaisen vierasta englantia? Jos me olemme Englannissa, joudumme puhumaan englantia ja jos englantilaiset ovat meillä, joudumme täälläkin puhumaan englantia. Parempi olisi vanha hyvä sääntö: maassa maan tavalla. Puhutaan Suomessa suomea ja vieraalla maalla, vierasta maata. Se olisi oikein meille ja varsinkin heille.

Näin päätän tehdä. Puhun vain sitä, mitä osaan. Katsotaan sitten, mitä hyvin ymmärtävät. Minäkin saan luvan ruveta rypistelemään otsaani.

Yritykseni ei onnistu. Olen epätoivoinen, mutta en kuitenkaan toivoton. Suomalaisena minun on annettava periksi ja pyrittävä selviytymään. Keksin seuraavaksi jotakin, jota olen nähnyt ja kuullut:

– On puhuttava kovempaa, artikuloitava selväsanaisesti ja tarpeen tullen vaikka huudettava, että vieraamme ymmärtäisivät. On mentävä aivan sylkyetäisyydelle. On annettava suun ja naaman liikkeitten näkyä. On annettava ilmeen puhua. Jospa he eivät vaan kuule, mitä kerrottavaa minulla on.

Ei onnistu sekään. Nyt tulee sanomista, jota en ymmärrä alkuunkaan. Luovutan.
Selwyn näyttää esimerkkiä, kuinka opitaan vierasta kieltä. Parin viikon päästä hän hymyillen latelee painottaen sanojen loppua voimakkaasti:

– Posti, appelsiini, kiivi, sinappi, ketsuppi, uuni, tuli, järvi, nappi, naapuri, pastori…

Siihen vastaan ainoalla lauseella, jonka olen ulkoa oppinut. Näytän, että osataan sitä meilläkin:- Iks kjuusmii söör, vud juu bii sou kaind äs tell mii veör thö niörist poustofis is? Söötönli. juu tsast vöököhed änd ten töörn left raund thö koonö änd juu vill faund poustofis joo öhed…
Nyt meille kaikille nauru maistuu. Menneet möhläykseni on unohdettu. Aloitetaan paremmalla meiningillä. Päätän pärjätä heidän murteellaan. Näin on kaikille parasta.

Syksyn aikana kierrämme monissa eri seurakunnissa ympäri Suomea. Käymme Lieksassa, Huittisissa, Loimaalla, Nivalassa, Ylivieskassa, Jyväskylässä, Iisalmessa ja aina Rovaniemellä asti. Marketta hoitaa monet tulkkaukset, joissa hänellä on haastetta kerrakseen. Olen ylpeä vaimostani.

Selwyn on erinomainen puhuja. Hän on väkevä ja karismaattinen julistaja. Hänellä on paljon tietoa ja taitoa. Puheet ovat hyvin valmistettuja ja koskettavia. Sanoma etenee jouhevasti ja selkeästi. Jokaisessa saarnassa on tärkeä opetus. Selwyn osaa asiansa. Ei ihme, jos hän valmistui parhaimpana, stipendin saaneena, koulustaan Brysselistä.

Koemme yhteenkuuluvuutta ja valtavasti uudenlaista hyvää. Kohdallani on tapahtumassa jotakin sellaista, mitä olen kauan odottanut. Vieraamme hengellisen elämän sisältö ja malli alkaa tehdä itseeni läpimurtoa. Kuunnellessani ahmin hänen saarnatekstinsä ja opetuksensa. Olen hengellisesti nälkäinen. Olen hengellisesti janoinen. Alan saada ravintoa. Alan elää. Sisäiset vastukseni alkavat lämmetä, sillä moni asia alkaa kolahtaa kohdalleen. Julistus on äärettömän Kristus-keskeistä. Se on asia, jota pidän tärkeimpänä kaikesta. Se on kaiken alku ja loppu.

Liekkimeri loimuaa kirkon raitilla, kun tuhannet joulukynttilät syttyvät Hunningon ympärillä. Katselemme ikkunastamme huurteisten puitten lomassa ihmisjoukon liikehdintää. Näemme heidän pysähtyvän ja kumartuvan. Kohta he nousevat, lähtevät ja jättävät taakseen tuikkivaa ja välkehtivää. Illalla koko maasto on kirkkaimmillaan, ja tulevana aamunakin vielä osa sytytetyistä kynttilöistä välkehtii pimeässä aivan kuin huomenta meille toivottaen. Kaikki tämä loisteliaisuus tulee kotiamme ympäröivältä hautausmaalta. Joulunaikaan ihailemme silmänkantamattomiin tätä häikäisevää ja tuikahtelevaa valomerta.

Juuri, kun kauneimpien joululaulujen aika viereisessä naapuripuukirkossa lähestyy, saamme vielä kauan odottamamme vieraan. Tyyne, tulkkimme Karjalan matkoilta, saapuu virittämään joulunajan tunnelmaamme omalla heleänhehkeällä olemuksellaan. Hyväntuulisena, kuten aina, hän ottaa vastaan halauksemme. Nyt jos koskaan hersyvä nauru ja pulppuava puheensorina alkaa täyttää jouluvalmistelujen aikaisen kotimme.

Haluamme tarjota vieraillemme tavanomaisen suomalaisen joulun kinkkuineen ja laatikkoineen, pipareineen ja karkkeineen, kuusineen ja koristeineen, lahjoineen ja saunoineen, kirkkoineen ja lauluineen.

Kuusen koristelee Selwyn. Vanhanaikainen lippurivistö hallitsee kokonaisuutta. Oksille on rullattu kiiltäviä nauhoja. Palloissa välkehtii kynttilöitten kirkkaus kuin tuulahdus Karibian meressä välkkyvästä auringosta.

Käymme kirkossa kuuntelemassa illan laulelmat. Tänään kirkko on täynnä. Selwyn ja Cornelia, Tyyne, Marketta ja minä istumme tiiviisti lähes toistemme sylissä nauttien kuka enemmän ja kuka vähemmän illan ilmapiiristä ja laulujen temmosta. Sveitsiläisen papin perheen tytölle meininki on tuttua, mutta Trinidadista lähtöisin olevaa tummaa poikaa unettaa suomalainen veisun poljento. Hymyillen, vaikkakin vaivaantuneena, hän istuu loppuun asti ja tyytyy osaansa.

Kun sytytämme seitsenhaaraisen kynttilän aattona merkiksi ruokailun alkamisesta, tapahtuu pöydän ympärillä aivan jotakin ainutkertaista. Jouluevankeliumi luetaan neljällä eri kielellä: saksaksi, englanniksi, venäjäksi ja suomeksi. Näin jokainen vieraistamme saa hivenen kaipuuta omaan kulttuuriinsa kuullessaan tutulla kielellään tuttua ilouutista Joulun Herrasta.

Pöytä notkuu ruoasta. Tyyne siunaa venäjäksi ruokailuhetkemme. Vaikka meistä kukaan ei ymmärrä sanaakaan, tunnemme rukouksen merkityksen ja vaikutuksen.

Marketan valmistamat perinteiset herkut odottavat ottajiaan. Jännittyneenä talon emäntä odottaa vieraitten mielipiteitä valmistamistaan antimista. Antaudutaan makujen ja tuoksujen maailmaan. Hiljainen ja odottava hetki laukeaa, kun Selwyn ottaa kotikaljalasin, nostaa sen ylös ja lausahtaa tyytyväisenä:

– Skool !

Täysinäisin vatsoin lopetamme aterioimisemme rusinasoppaan ja punaiseen maitoon haudutettuun riisipuuroon. Mantelin puraisee puuron joukosta Cornelia, joka ei vielä osaa aavistaa, mitä sen löytyminen hänen kohdallaan merkitsee.

Tapaninpäivänä järjestämme kaukaisille vieraille yllätyksen. Naapuritallin vireä tumman kiiltävä ratsastushevonen on valjastettu vanhan tervatun reen eteen. Ystävämme pääsevät hämmentyneenä elämänsä ensimmäiselle hevosajelulleen. Heidät peitetään lämpimästi viltteihin ja vällyihin. Ohjastaja Matti nousee reen jalaksille ja antaa suitsillaan käskyn hevoselleen lähteä. Hauskuttaessaan meitä kaikkia, tekee ensin pari kierrosta pihassa ja antaa alkutuntumaa siitä, kuinka hevosella mennään eikä meinata. Tuttu tuoksu ja höyry lehahtavat rappusille, jossa huiskutamme kyytiä saaville. Lumi lentää ja pöllyää humman kengitetyistä kavioista, kun se kirmaisee innoissaan portista kulkuset helkkyen ja takana seuraavan reen jalakset lumessa luistaen. Kulkusten ääni vaikenee rekiretkeläisten laskiessa Pappilanmäkeä alas Pyhäjärven selälle.

– Rekehen, rekehen, joutuin matkaamaan, lumi alla jalasten se laulaa lauluaan…

Selwyn pettyi pahan kerran seurakuntamme penseään suhtautumiseen hänen vierailuunsa. Ennen Suomeen tuloaan hän oli jo valmistanut huolella pitkän nipun opetussaarnoja. Monia eri aihekokonaisuuksia oli varattu niin nuorille kuin aikuisillekin. Hän tiesi, että seurakuntamme on ilman omaa pastoria. Kumpulainen oli joutunut pakenemaan Nivalaan. Virtanen oli paimentamassa uutta laumaansa Huittisissa. Puheenjohtajiston vanhimmat olivat ottaneet vallan. Alkoi tulla neuvojia. Alkoi vanhan linjan veto. Linja muuttui ja koveni. Armo katseli taaempaa.

Selwyn halusi tarjota parasta, siksi hän oli tehnyt jo etukäteen suuren työn. Hän oli omien sanojensa mukaan saanut aiheet Pyhäsalmea varten rukouksessa. Hän halusi vilpittömästi totella Jumalaa. Uskon, että hän halusi antaa parasta. Mutta kuinkas kävikään?

Nuortenkin suhtautuminen oli varsin nuivaa. Joukko ei lämminnyt juuri yhtään. Jonkun mielestä opetus oli liian moralisoivaa. Toisen mielestä siinä oli liikaa vaatimuksia. Nuoret taatusti odottivat jotain viihteellisempää, kun taas Selwynin suurin toivomus oli saada nuoret sitoutumaan, näkemään omat mahdollisuutensa ja tekemään oman osuutensa. Ei onnistunut.

Nuoria ei voi yksin syyttää, koska monet heistä olivat mukautuneet täysin vallitseviin olosuhteisiin. Siihen aikaan heitä oli vielä mahtava ja kasvava joukko. Tosiasia oli, että tuskin kukaan omasta seurakunnasta oli heistä edes kiinnostuneita. Oli asetettu vain vaatimuksia, mutta ei annettu mahdollisuuksia. Vaadittiin, mutta ei annettu tilaa. Vaadittiin, mutta ei osattu toimia nuorten toiveilla. Vaadittiin, mutta ei ymmärretty nuorten kieltä. Kaikki osallistuminen oli tehty lähes mahdottomaksi. Väkisin on vaikea tehdä. Väkisin on vaikea ylittää muurit. Väkisin on vaikea ylittää vuoret. Eräällä nuorella oli vastaus valmiina:

– Jos omasta aloitteesta yrittää tehdä jotain sellaista, mitä kokee saaneensa Jumalalta, ei vastustusta sulateta purematta. Ideoitten ja ajatusten täytyisi vanhan tavan mukaan olla vanhemmilta osaajilta aina lähtöisin.

Selwyn odotti päästä puhumaan omista papereistaan. Sai odottaa hetken. Sai odottaa toisen. Odotus muuttui viikoiksi ja kuukausiksi. Ihmettelimme suuresti viivaa, joka oli vedetty ylittämättömäksi. Sitä se oli loppuun saakka. Mutta sitten, kun tiedettiin vieraittemme pian lähtevän takaisin, sai Selwyn astua lopulta puhujan paikalle. Se oli läksiäissaarnan paikka. Nyt nyökyteltiin ja kiiteltiin:

– Olipa hyvä puhe. Olisi tuota kuunnellut vielä toisenkin kerran. Mutta Selwyn saarnasi kerralla kaksi kertaa: ensimmäisen ja viimeisen.

Sitä kansa saa, mitä kansa janoaa!

Kun Selwyn ja Cornelia palasivat kotimaisemiinsa äitienpäivänä 1995, oli Cornelia raskaana. Tiedämme, että he olivat yrittäneet saada lasta jo viisi vuotta onnistumatta siinä. Hymyssä suin meille kerrottiin, että kaikki alkoi Hunningolla. Tapaninpäivän hevosajelu ja lauhkea sauna ja jälkilöylyt tekivät tehtävänsä. Syyskesästä perheellä oli pikku Sara-tyttönen.
Muutamia hetkiä myöhemmin keskustelin erään uskonveljen kanssa ja kyselin hänen mielipidettään vieraistamme. Hän tiesi Selwynin kiertäneen maatamme ristiin rastiin. Tiesi, että hän oli opettanut monta kertaa omissa nuorten illoissamme. Tiesi hänen koulutuksensa. Tiesi varmasti myös hänen taitonsa ja osaamisensa. Odotin saavani jonkinmoista myönteistä palautetta, edes hitusen. Yritin tahallani jopa lypsää toivomaani vastausta, mutta huonolla menestyksellä. Mutta lopulta harmaatukkaisen tarkkaavaisuus petti ja sain korvilleni, kuin huutolaispoika:

– Sinä teit Patu väärin, kun et kysynyt vieraitten tuloon lupaa ensin meiltä seurakunnan vanhemmistolta…Niin!

TUSKAA JA LOHDUTUSTA

Onnimanni, Pyhäjärven rannalla oleva lomamökki on ollut elämässäni yksi tärkeimmistä paikoista selvittää menneitä. Paikan omistajat eivät varmasti ole osanneet koskaan edes kuvitella, mitä hyvää he ovat tehneet, antaessaan tämän hirsimökin minulle paikaksi pitää lomaa ja selvittää täällä elämäni sotkuisia kiemuroita.

Kun astun sisään, keittiön seinällä lukee:

”Onnimannissa rentoudut ja säilytät rauhallisen mielen”.

Tulin Onnimanniin Raamatun, kitaran ja ruokakassin kanssa. Nukuin ensin väsymykseni pois. Söin ja nukuin. Nukuin ja söin. Luin ja lauloin. Soitin ja lauloin. Lauloin ja nukuin. Soitin ja nukuin. Vasta seuraavana päivänä aloitin Raamatun tutkimisen ja lukemisen. Luin tunti toisensa jälkeen. Luin ajatuksen kanssa. Luin rajattomasti. Luin, en väsynyt. Ahmin itseni täyteen sanan lupauksia. Omistin niistä jokaisen itselleni.

Menin vasta yömyöhään nukkumaan, rukoilin, huusin kurjuuttani, huonouttani, erilaisuuttani. Kiertelin huoneesta huoneeseen. Kävelin, istuin, nostin käteni kohti taivaita. Kiitin anteeksiantamuksesta. Kiitin armosta. Kiitin pelastuksesta. Kiitin uudesta elämästä, jonka ymmärsin Jumalan minulle antaneen. Kiitin siitä, että Jumala on huomioinut minut.

Toin Jumalani eteen jokaisen asian, jonka muistin menneisyydessäni tapahtuneen. Toin hänen eteensä jokaisen ihmisen, jotka olivat tavalla tai toisella vaikuttaneet tai olleet tekemisissä kanssani. Toin Jumalan eteen anteeksipyytäen kaiken väärän, minkä tiesin tehneeni. Halusin tuoda kaiken senkin, mitä en edes muistanut.

Tyhjensin itseni. Kaivelin kaivelemista päästyäni muistiani. Menin entisen elämäni läpi vuosi vuodelta. Menin vuosien takaisiin aikakausiini paikka paikalta. Menin matkani läpi kilometri kilometriltä, paikkakunta paikkakunnalta. Lapsuudesta, nuoruudesta, opiskeluajoista aina tähän päivään. Toin kaiken mahdollisen ja mahdottoman ristin juurelle. Toin entiset elämänkumppanini, toin lapseni, toin isäni ja äitini, toin veljeni, toin koko suvun. Toin työni, toin työtoverini, toin työyhteisöni, toin harrastukseni.

Taistelin, en luovuttanut. Pääsin aivan kuin kaiken menneen ja tapahtuneen yläpuolelle. Murruin suuren ja Pyhän Jumalan edessä. Itkien pyysin Jumalaa antamaan kaikki, kaikki, kaikki, virheeni, erheeni, loukkaukseni, väärät tekoni, valehteluni, paha puheeni, väärät ihmissuhteeni, pettymykseni, pettämiseni, petetyksi tulemiseni, jokaisen yksitellen ja kaikki yhdessä anteeksi. Pyysin uudelleen ja uudelleen anteeksiantoa Jumalani edessä. Pyysin myös voimaa pystyä itse antamaan anteeksi niille, jotka omasta mielestäni ovat kohdelleet minua väärin. Vetosin Raamatun lupauksiin, vetosin Sanaan, sen voimaan ja totuuteen. Toistin useasti:

– Tahdon tehdä oman osuuteni, vaikka en vielä pystykään täydelliseen anteeksiantoon.

Aika pysähtyi kohdallani Onnimannissa. Sain viettää Jumalani kanssa mitä ihanimman illan ja yön. Aluksi oli pimeää, myös sisälläni. Tuli aamu. Sitä seurasi auringon nousu, uuden päivän valo, uuden päivän toivo. Sieluni, mieleni ja henkeni täyttyi puhtaudella. Koin vapautusta. Koin rauhaa. Koin hyväksyntää Häneltä, joka antaa anteeksi, ei kaivele vanhoja, ei niitä enää muistele. Tiesin, että olin elänyt väärin.

On asioita, jotka on helpompi lakaista yhteisöissä maton alle kui käsitellä ne. On ihmisiä, joita kiinnostaa muitten repun sisältö ja sen ulkokuori huomattavasti enemmän kuin oma kantamus. Se käy pitemmän päälle raskaaksi. Oma suhde taivaallisiin jäähtyy, jos käy kuumana vain muitten pärjäämisestä. Pääasia on, että pidetään kulissit pystyssä ja puhtaana.

Tiesin, että olin elänyt väärin. Olin elänyt niin kuin miljardit muutkin ihmiset. Olin elänyt maailman tavoin. Kaikki hyvä oli tarkoitettu myös minulle. Mutta ihmisen muisti ei mukaile tietokoneen vastaavaa. Kuinka helppoa olisikaan tyhjentää koko levy ja aloittaa puhtaalta ja pyytää joskus kanssamatkaajankin se tekemään itselleen. Tiedän, että muistin nollaaminen Jumalan kanssa onnistuu. Tiedän, että Jumalan Sana antaa meille täydellisen lupauksen puhtaalta aloittamiseen. Luvataan uusi elämä. Luvataan pyyhkiä entinen paha pois. Luvataan sen tilalle kokonaan uusi elämä, uusi ihminen, uusi luomus. Tämän lupauksen omistin itselleni Onnimannissa.

Pappi Komulaisen aamunavaus tulee kuin tilauksesta. Istun koululla, opettajankopissani väsyneenä ja kyllästyneenä kaikkeen. Oppilaat ovat tulleet ja istuvat odottamassa tunnin alkua. Mietin, mitä pitäisi tehdä, kun joka puolelta on rassattu. Tunnen olevani umpikujassa, ylipääsemättömien vastoinkäymisien keskellä. Rahahuolet ovat valvottaneet koko yönseudun. Mikä on kotimme kohtalo? Mikä on tulevaisuus? Miten Jumala vie meidät tästä eteenpäin? Tiedän, että huomenna pitäisi neuvotella paikallisessa rahalaitoksessa. Ajattelin vielä viedä oman tarjoukseni velkojeni maksuista. Ei näy valoa tynnyrin toisessa päässä. On vaikea pidättää pahaa oloa sisälläni, joka sieltä odottaa tulilangan pamahtamista, aivan kuin ruuti tynnyrissä.

Aamunavauksen aluksi tulee tavan mukaan joitakin tiedotuksia. Tulkoon. Ei hetkauta.

– Komulainen tässä huomenta kaikille…

Oloni virittyy selvästi, mutta en pysty täysin keskittymään hänen tarinaansa, vaikka se onkin kiinnostava. Onhan hän, Markku, yli muiden, taitava ja mukaansatempaava puhuja. Kirkon nuorisopappi. Valtuutettu. Ihmisläheinen. Touhun mies. Suosikki. Puhuu kaikkia ikäryhmiä koskettaen. Odottelen siinä seisovien ajatuksieni kanssa jo loppumusiikkia. Tiedän, ettei sieltä ainakaan mitään itkuvirttä tule. Tulee Exit-yhtyeen kappale…alkusoitot…ja laulaja Simojoki aloittaa:

”Älä luovuta vielä, älä luovuta, sillä vierelläsi on Isä Jumala…”

Samassa räjähtää. En voi olla hetkeäkään oppilaitteni näköpiirissä. Lähden paikaltani kuin satasen aituri, suuntaan kohti eteistä ja ylös vieviä rappusia. Sisälläni nytkyy. Yritän pidätellä itkuani, mutta en onnistu. Jumala rakas, minulleko?

Uskon Jumalan suoraan toimintaan. Hänen osumatarkkuuteensa. Hän osuu juuri oikealla hetkellä ja juuri oikealla tavalla, suoraan ytimeen. Odottelen liikuttuneena pastoria käytävässä. Laulu soi vielä taustalla.

– Kiitos, se oli tänään minulle.

Sen enempää en kykene keskustelemaan. Pastori näkee, että nyt kolahti. Heiluttaa ystävällisesti mennessään ja sanoo:

– Siunausta, Patu!

Eskelisen Topin värisevä ääni kuuluu puhelimen toisesta päästä. Topi kertoo elämänsä vaikeuksista. Avautuu kertomaan pätkän elämästään liikeyrittäjänä. Kertoo kulkukauppiaan raskaasta ammatista. Kertoo huoltoaseman pitämiseen liittyneistä riskeistä. Kertoo epäonnistumisistaan, vararikostaan. Vastoinkäymisten kohdatessa hänet oli jätetty aivan yksin sen aikaisen helluntaiopin mukaan. Kertoo pettymyksistään.

Ei ollut vaikeuksien kohdatessa lohduttajia, ei ollut ymmärtäjiä, ei ollut vierelläkulkijoita. Oli vain syyllistäjiä ja vikojen etsijöitä. Palkaksi pitkästä seurakuntatyöstä vanhemmisto oli viisaudessaan erottanut ja eristänyt porukastaan tämän epäonnistuneen, yritteliään ja rehellisen liikemiehen. Nöyränä ja vaatimattomana soittaja lohduttaa ja kertoo kaiken kokeneena kuitenkin siunaavasti seurakunnastaan, jossa on edelleen mukana, nyt vain hiljaisena vaikuttajana, rukoilijana. Nyt hän jakaa minulle osan löytäneestä armostaan. Pyytää minua turvautumaan vain Jumalaan.

Topi tuli uskoon sodan paukkeessa, luotien keskellä. Siitä lähtien hän on ollut vankkumaton Jeesuksen seuraaja. Kotiuduttuaan rintamalta hän vei elämänsä aikana löytämänsä sanoman moneen kotiin. Teki hengellistä työtä kaikkialla, missä liikkui. Oli ihmisten tasolla puurtava yrittäjä ja evankelista. Työskenteli sydämellään. Menestyi monessa. Mutta konkurssi muutti elämän, konkurssi muutti miehen. Kaikki muuttui myöhemmin pääomaksi, joka näkyy ja kuuluu nyt vaatimattomuutena ja leppoisuutena. Mies, jota ei lohdutettu, oppi lohduttamaan:
– Apu tulee yksin sieltä. Anna anteeksi. Eivät tiedä, mitä tekevät ja miten kohtelevat. Älä anna tilaa katkeruudelle.

Vanhan kiharatukkaisen, leppoisan miehen äänessä oli syvyyttä ja elämänkokemusta. Se lämmittää.

Ennen Juhannusta Pyhäjärven rantamökissä mietiskelen tulevan juhlapyhien ohjelmaa. Moneen vuoteen emme ole uskaltautuneet Helluntaikonferenssiin Keuruulle, mutta nyt ehdotan kuitenkin Marketalle lähtemistä Ison-Kirjan maisemiin.
– Siellä varmaan tapaisimme paljon tuttuja.
Myöhemmin illalla rukoillessani tulivat muutamat sanat yks kaks sisälleni:
– Vai tuttuja tapaamaan. Jos haluatte kohdata minut, lähtekää Joensuuhun!
Nytpä tuli kummallinen käsky. Alamme heti selvittää, mitä Joensuussa tapahtuu. Marketalla on jotakin tietoa siellä olevasta Juhannusjuhlasta. Varmistelen ja soitan lisätietoja pastori Laamaselta. Hän kertoo tärkeimmät ohjelmasta ja toivottaa meidät tervetulleeksi juhlimaan.
Näin määränpäämme on juhannuslauantaina, minulle hurjasta nuoruudesta entuudestaan tuttu, Joensuun city, mutta nyt sen City-seurakunta.
Juhannusjoensuu ottaa meidät lämpöisesti vastaan. Koko matka taittuu kesänvihreässä. Sininen taivas yllä ja kumien alla harmaa, kuuma asfaltti. Karjalan pääkaupunki on kesäisen vilkas. Torielämä iloisen karjalaista. Hersyvä nauru kajahtaa avoimen raikkaana. Torikahvila on täynnä kesäturistia ja muuten vaan joutilasta. Pakkahuoneen rannasta lähtevä iso matkustajalaiva vie matkustajia Pielisjokea pitkin kohti Savonlinnaa. Meininki on kaikkialla entinen, hilpeä ja leppoisa.
Cityssä juhlittaan. Siellä lauletaan, ylistetään, karkeloidaan ja rukoillaan. Kaksi lämmintä päivää istutaan täpötäydessä salissa. Opetus on kesämieleen sopivaa ja kuplivaa. Juhannuskirkko on kuin kukkaan puhkeamassa oleva juhannusruusupensas. Seurakunta riemuitsee näyttävästi. Pastori on välillä tukehtumaisillaan nauruunsa. Välillä hän makaa kippurassa lattialla ja hänen seurakuntansa tanssii villisti lippujensa kanssa ympärillä. Jumalan antama ilo on ylimmillään. Välillä kuullaan hyvin vakavaa sanomaa, joka hiljentää kansan kyyneliin. Juhlakansa saa kaikkea sitä, mitä haluaa.
Itse odotan vielä jotain muuta. Mietin sanoja, jotka olin oman tietämykseni mukaan kuullut Jumalalta:
– Jos haluatte kohdata minut, lähtekää Joensuuhun!
Nämä sanat eivät jättäneet minua kuitenkaan rauhaan. Kaksipäiväiset juhlat alkavat lähestyä loppuaan, mutta itse en kuitenkaan päässyt kaikkeen mukaan aivan niin kuin olin odottanut ja toivonut. Osa juhlahumusta oli toki meille vanhoillisempaan menoon tottuneille hieman outoa ja vierasta. Molemmat varmasti halusimme heidän kanssaan samalle aaltopituudelle, mutta se ei nyt ainakaan omalla kohdallani ottanut onnistuakseen.
Loppukokouksen aikana menemme yhdessä Marketan kanssa rukoiltavaksi, niin kuin lähes kaikki muutkin osallistujat. Rukous puolestamme hoidetaan tavallisen ja totutun kaavan mukaan. Itse en kuitenkaan saa toivomaani, josta minulle oli lupaus.
Viimeinen tilaisuus on loppulaulua vailla. Juhlaväki lähtee jo takaisin penkkeihinsä, mutta Marketan kanssa me jäämme vielä kaksistaan seisomaan paikoillemme. Juhlien pääpuhuja Heather Jackson tulee lopulta luoksemme ja alkaa rukoilla:
– Rouva, tässä sinun sinisen pukusi pienet punaiset kukkaset kuvaavat Jumalan rakkautta ympärilläsi ja valkoiset kukat kuvaavat puhtautta. Helmet kaulallasi aarteita, jotka Taivaallinen isä on sinulle antanut. Siinä ovat viisauden ja tiedon sanat, henkien erottamisenlahja, esirukous ja parantamisen lahja.
Samassa pastori Laamanen alkaa tulkata Jacksonin puhetta kaikkien muidenkin kuultavaksi. Juhliva seurakunta rukoilee yhdessä, ja Jackson jatkaa:
– Sinä olet tulen läpi käynyt yhdessä miehesi kanssa seurakunnassanne. Jumala on sinun kanssasi kaikessa mukana, koska sinulla ei ole kova sydän.
Sitten Heather Jackson kääntyy minun puoleeni ja aloittaa:
– Sinun solmiosi väri puhuu Jumalan kirkkaudesta ja paitasi valkoisuus anteeksisaamisesta. Sinun kotisi tulee olemaan rukoushuone. Sinä alat saarnata ja Jumala on siinä mukana. Tulet tekemään tulevaisuudessa tiimityötä ulkomailla. Tiedän, että sinun luonteessasi on paljon sääliä ja siksi sinä tulet kulkemaan matkaasi ontuvien lähellä.
Lopulta Jackson räjäyttää pankin:
– Sinuun ei enää satu lyönnit, jotka sinuun on lyöty ystävän huoneessa. Oman seurakuntasi johtajien puolesta minä pyydän kaikkia heidän lyöntejään sinulta anteeksi. Jeesuksen nimessä. Aamen.

Jokaisen pitäisi olla keskipisteenä, ainakin kerran elämässään, edes omissa juhlissaan. Se, jos mikä lohduttaa arjen kovuuden keskellä. Se raikastaa omaa minää, kirkastaa itsetuntoa ja antaa sielulle virvoitusta. Kun kerran järjestin railakkaita juhlia ennen uskoontuloani, niin miksi en myös uskoontuloni jälkeen. Tapa, millä nyt juhlin, on tyystin erilainen kuin ennen.

Itse olen aina osannut juhlia kunnolla, mutta säälin niitä, jotka eivät ole sitä itselleen suoneet. Hunningon avajaisia aikoinaan sanottiin liian suurieleiseksi. Häämme olivat Hunningolla vielä komeammat. Niistä puhutaan tietyissä piireissä vieläkin, vaikka jotkut ovat sitä mieltä, ettei niitä olisi pitänyt viettää lainkaan. Tämä todistaa vaan sen, että niiden viettämisellä oli tarkoitus. Monissa taidenäyttelyni avajaisissani on ollut juhlatunnelmaa. Jos ihmiset eivät muista näyttelyistäni mitään muuta, muistavatpahan ainakin avajaiset. Hanuri on soinut niissä usein. Tarjoilu on ollut ylitsevuotavan erikoista.

Nyt pidän kahdet juhlat kerralla. Puolivuosisataa tulee syntymästäni Karhin peräkamarissa ja 30 vuotta ensimmäisestä taidenäyttelystäni Alavuden yhteiskoululla.

Helluntaiseurakunnan Kultapiiriläiset tuovat alkuun oman tuulahduksensa hanurein ja lauluin. Ne onnittelut tiedän tulevan rakkaudella ja sydänten syvyydestä. Heitä kunnioitan ja heitä rakastan. Tuntuu hyvältä nähdä ja kuulla niitä, jotka arvostavat puhdassydämisesti Hunningon juhlijaa.

Pyhäsalmen eräoppaat ovat pystyttäneet takapihalle lappalaismallisen kotansa. Taidolla he asettavat leveät haapalaudat tulisijan eteen pystyyn ja kiinnittävät lohet puutikuilla lautoihin. Lempeä tuli kypsentää lohet pikku hiljaa kypsiksi. Se on loimulohta suolapalaksi, jonka ammattimiehet valmistavat ja tarjoilevat.

Toinen kahden pystytangon teltta saadaan lainaksi helluntaiseurakunnalta. Ison teltan joudumme pystyttämään miesvoimin. Siellä tarjoillaan vieraille grillimakkaraa, perunalaatikkoa ja kotikaljaa. Lapsille on varattu nakkeja, mummon muusia ja limua. Sisällä, näyttelytilassa on muuta tarjottavaa. On nisukranssit pipareineen ja täytekakut nonparelleineen.

Upeat omat poikani, valkoisine tyttäreni ompelemine tarjoilijaessuineen ja asiaan kuuluvine rusetteineen, huolehtivat telttamajan koko tarjoilusta. On ilo seurata heidän ammattitaitoista ja ketterää liikkumistaan ihmisten seassa tarjottimineen ja tykötarpeineen. Joku vieraista haluaa tietää, mistä pitopalvelusta nämä tarjoilijapojat ovat. Ylpeänä ja vaatimattomana isänä vastaan:

– Ovat itse tekemiäni.

Haluan yllättää juhlavieraat, varsinkin oman sukuni. Se on yksi sisälläni kutkuttavimmista asioista. Suvun tuhlaajapoika haluaa juhlia kunnolla. Flyygelin ääreen tulee Kajaanin poika, Jari Levy ja vierelle asettuu hyvä ystäväni Viktor Klimenko. Tuttu laulu käy kohti päivänsankaria:

”Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän, anna ajan sen selvittää, kuka viereesi jää…”

Viktor ja Jari valloittavat kaikki kuulijat. Ihmiset kerääntyvät heidän ympärilleen kuuntelemaan ja nauttimaan korkeatasoisesta musiikista. Kukaan ei halua luovuttaa paikkojaan uusille vieraille. Siinä monet istuvat hymyillen, pää kallellaan. Ottavat kaiken, minkä saavat, ja Viktor ottaa juhlijat. Harvoin kuulijat saavat olla näin lähellä esiintyjiä. Privaatti tunne. Viktor laulaa useaan otteeseen aina sarjan oman valintansa mukaan. Ainoa pyyntöni oli, että hän esittäisi lauluja kaikkien makuun. Sen hän tosiaan tekeekin. Kuulemme villin ja romanttisen kasakan häikäiseviä ja mukaansatempaavia tulkintoja venäläisistä romansseista ja heprealaismusiikista. Saamme nauttia yhdessä myös monista tunnetuista hengellisen musiikin helmistä. Papin jalka vispaa reippaan slaavilaisen musiikin tahdissa. Kaikilla on mukavaa. Viki ja Jari valloittavat kaikki, ja juhlavieraat ihastelevat idoliansa. Pohjanmaan serkkukin on innoissaan:

– Tätä muistellaan vielä pitkään!

Tupa täyttyy. Vieraita tulee ja menee. On sukulaisia läheltä ja kaukaa. On opettajakollegoita. On ystäviä ja tuttavia. On naapureita ja kylätoimikuntaa. On pappia, lukkaria ja talonpoikaa. Miellyttävän yllätyksen tulollaan tekevät vanhat hyvät naapurit Lieksasta. Lappeenrannasta asti ovat ajelleet Kreikan Skiatoksella pari vuotta aikaisemmin tapaamani ystävät, joiden kanssa löysin hyviä yhteisiä säveliä matkallamme.

Viralliset edustajat joutuvat pitämään virallisia puheita ja tuomaan virallisia lahjoja. Saan kaupungilta kullatun rannekellon. Koululautakunnan edustaja ”satkeutuu sonoissaan” eli sotkeutuu sanoissaan, mutta ei monta kertaa. Seurakuntani pastorikin ojentaa minulle kellon, mutta se on vitjoilla varustettu ja kellotaskuun sopiva. Ei vaan ole olemassa kellotaskua, jossa kelloa säilyttäisi. Kellonantajat eivät vielä tiedä, että tulen saamaan vielä yhden taskukellon lopetettuani koulutyöni parin vuoden kuluttua.

Opettajien ammattiyhdistyksen puheenjohtaja kukittajineen saapuu myös lahjansa kanssa. Ennen kuin hän aloittaa puheensa opastan häntä hieman, ettei tule asiavirheitä:

– Muista sitten, ettet sano minun olleen aktiivinen ammattiyhdistysläinen. Olen tehnyt oman ennätyksen sarjassani. En ole ollut koko opettajaurani aikana yhdessäkään ammattiyhdistyksen kokouksessa. Lupaan pitää ennätykseni loppuun asti. Rahapussin, joka on kädessäsi, sen kyllä voin ottaa vastaan ja kukkaset myös.

Sanomiseni ei häiritse ammattinsa osaavaa ammattiyhdistysmiestä. Hän kiittelee, mistä on kiitettävää. Onnittelee, mistä on onniteltavaa.

Kiuruveden ystäväperhe seppelöitsee minut kukkasin. Rouva kertoo kirmaisseensa keltaiselle niitylle aamukasteen aikana ja keränneensä kukkaset kuin tanssien. Nyt Haapanen seisoo vieraittensa edessä kuin Hawaijin hulahula -sankari.

Juhlat kestävät pitkään. Tuntuu siltä, ettei kukaan tahtoisi lähteä pois. Parasta juhlissani on tietenkin se, että sankari kehutaan mutkille mennen tullen. Puheista päätellen kaikki se, mitä olen tehnyt tai mihin olen koskenut elämäni varrella, on muuttunut kullaksi.

Muistuu mieleeni ”itsenäisyyspäiväministeri” Uusitalon tunnetut sanat hänen 60-vuotispäiviltään. Kaikille puheenpitäjille hän vastasi vain yksiselitteisesti:

– Totta joka sana!

Säästöpankista itkien. Vaikka olen ollut ajoittain suunnattoman huono ja holtittoman järjetön finanssimies, en kuulu joukkoon joka sanoo:

– ”Se on pelkuri, joka velkansa maksaa”.

Olinhan niin usein joutunut velkojieni edessä nöyrtymään ja pyytämään jatkoaikaa maksuilleni. Halusin joka tapauksessa ja aina maksaa kaikille heille kuuluvat saatavat. Jos ei ajallaan, niin myöhemmin. Tiedän kokemuksesta, ettei Suomen kamaralla ole yhtään sellaista yritystä tai laitosta, joka ei odottaisi saataviaan, jos vain rohkeasti uskaltaa heihin ottaa yhteyttä ja pyytää tarvittavaa maksun lykkäystä tai uutta maksusuunnitelmaa.

Itsekin olen joutunut jokusen kerran olemaan maksun karhuajana. Koko lähes 40-vuotisen taiteilijan taipaleeni aikana on kohdalleni sattunut ainoastaan kaksi kertaa ostaja, joka ei ole koskaan maksanut ostostaan. Toinen, eräs laivanvarustaja Porvoosta, joka ei tehnyt liikettäkään useiden lähettämieni karhulaskujen takia, ei hätkähtänyt edes Kauppalehden protesti-listoille joutumistaan. Kun myöhemmin kävin häntä tapaamassa idyllisessä Vanhan Porvoon loisteliaassa kodissaan, kertoi hän antaneensa tauluni lahjaksi lapsilleen. Kokenut, vanha kettu. Tiesi jo ostaessaan, mitä tekisi ja mitä ei. Menin helppoon tämän suurieleisen, ankkurilla koristellun lippalakkipäisen, vauraalta näyttävän vanhan herran kanssa. Toiset maksamattomat taulut koristavat erään vanhapiika-opettajan kaunista kukkaisseinää jossakin päin Kainuuta. Mahtaako tyyneys ja rauha olla maksamattomia tauluja katsoessa katsojan sisällä?

Joka tapauksessa olin halukas neuvottelemaan lainojemme uudelleenjärjestelystä oman pankkini kanssa. Olin tehnyt ehdotelman ja maksusuunnitelmani. Olin myös valmistellut velkasaneerausta, jota minulle silloin suositeltiin. Saneerauspaperini olivat ainoastaan ja vain pankin omaa kommenttia vailla. Olin kirjannut senkin, että olin maksanut jo muutaman vuoden aikana pankilleni korkoja yhtä paljon, kun lainan alkupääoma oli. Näillä eväillä uskalsin sopia audienssin johtajan pakeille.
Painan ovikelloa. Punainen. Istun läheiselle tuolille ja katson itse tekemääni akvarellia vastapäisellä seinällä. ”Autiotalo” on teokseni nimi. Onkohan tämä enne? Onko oma kotinikin kohta autio? Vihreä! Arkana, mutta odottavin mielin astun sisälle pankkipäällikön huoneeseen. Kättelen häntä hikisin, kylmin käsin. Istun ja esitän asiani. Katseeni osuu punakan ja pienehkön pankinjohtajan takana oleviin omiin akvarelleihini. Ostivat ne silloin, kun molemmilla meillä meni lujaa, pankilla ja minulla.

– Ei käy! Näihin ehtoihin emme voi suostua! Jos laitat velkasaneerauspaperisi eteenpäin, myymme talosi ensimmäiselle ostajaehdokkaalle, joka siitä jotakin tarjoaa. Loput perintään! Kiitos ja näkemiin!

Ei voi olla totta? Näinkö minulta vietiin mahdollisuus. Tiedän, että olen tähän mennessä hoitanut kaikki maksuni sopimusten mukaan – ajallaan. Nyt on vain tilanne muuttunut. Haen vain korjausta, johon minulle on annettu lain mukainen mahdollisuus. Tämä tuntuu yksipuoleiselta tuomiolta. Kun saan katseyhteyden kulmiensa alta luimistelevaan pankkiiriin, kysyn:

– Oletko tosissasi ?

– Olen!

Tarmokas johtaja sulautuu kyyneleitteni ja taulujeni väliin kuin valuva elämäni. Järkyttävää! Olen parahtaa äänekkääseen itkuun. Puren huuliani.

– Kiitos ja hyvästi!

Lainaosaton rouva kiinnittää huomionsa minuun, katsoo silmät pyöreänä, kun poistun. Hänen katseessaan on myötäelämistä. Hän on ollut aina sydämellinen. En kuitenkaan pysty sanomaan mitään. Menen pois, kuin järkensä menettänyt. Autossani sisukseni räjähtävät. Päästän itkuni valloilleen. Itku tulee syvältä, liian syvältä.

Uusi johtaja on tuore, paikkakunnallemme juuri siirretty. Tekee työtään parhaiten juuri silloin, kuin ohjeet ovat selvät ja yksinkertaiset:

– On helpompaa tehdä kaikki, jos antaa toisten ajatella ja tekee saatujen ohjeitten mukaan!

Toki tiedän, että pankit käyvät kovaa vääntöä olemassaolostaan. Ovat itse hoitaneet pankkiensa raha-asiat kehnosti. Pian tullaan punnitsemaan, ketkä jatkavat ja ketkä lopettavat. Useat pankit saavat anteeksi omat töppäilynsä. Valtio auttaa pankkeja, mutta pankit eivät asiakkaitaan. Kovaa, mutta totista totta. Tiedän, että päälliköiden työpaikkoja on alueittemme pankeissa sekoitettu kuin korttipakkaa, jotta voisivat tehdä kylmänä jäätäviä päätöksiä tunteettomasti. Näin vieraat johtajat eivät tunne asiakkaitaan sen enempää kuin asiakkaat heitä. Olen varma, että nämä pankkien uranousijat tulevat vielä vanhetessaan heräämään yökasteluun ja näkemään painajaisunia tekemistään ratkaisuista. Tiedän myös sen, että kaikki johtajat eivät tähän peliin suostuneet. Jotkut uskalsivat vaihtaa työpaikkaa, jotkut jäivät ansaitulle eläkepäivilleen. He olivat niitä, jotka tekivät työnsä suurella sydämellä. He olivat auttajia ja palvelijoita. Heille syvä kumarrus.

Entisen pankinjohtajani kanssa oli hyvä asioida. Ihmisläheinen mies. Tiesi jo ajatuksenikin etukäteen. Hänen myötävaikutuksellaan sain suuremman lainan, mitä en olisi edes ansainnut. Hänen avullaan rakennettiin Hunningon uusi koti. Kaikki piti, mitä sovittiin. Vaikka korko lähenteli viittätoista prosenttia ja kuukausierät olivat yhtä monta tuhatta markkaa kuin prosentit, homma hoitui vuosia. Se vain teetti työtä yötä päivää. Mutta sitten tuli poliitikko Liikanen ja sanoi TV:ssä, että nyt on lama. Sinä päivänä se kaikki alkoi. Taulujen myynti loppui kuin tiiliseinään. Ei tullut ostajia. Ei tullut taulun tarvitsijoita. Ei tullut edes katselijoita. Soitot entisiin hyviin ostajafirmoihin olivat kuin olisi kepillä heikkoa jäätä tökkinyt:

– Taulukauppias Haapanen Hunningolta päivää. Olisi käsinmaalattuja seinätauluja, halvalla.

– Emme ota nyt vastaan…ei…emme huomenna…emmekä ylihuomenna…emme ensikuussakaan, Kiitos soitosta ja kuulemiin.

Ystävien jumalallinen ja oikein ajoitettu apu saapuu nytkin ajallaan. Itsestäni tietämättä joku suurempi järjestelee elämäni palikoita. Jumalalla on tapana käyttää ihmisiä, ja varsinkin niitä, jotka ovat oikeamielisiä ja auttavaisia sydämeltään.

Kotiin saavuttuani rojahdan selälleni näyttelytilan sohvalle, tuijotan katossa roikkuvia kahdeksaa pallon muotoista, valkoista lamppua. Muistan, kuinka suuri ja vaativa työ oli rakentajilla toteuttaa unelmani sijoittaa lamput pyöreään muotoon korkealle viistoon kattoon. Mutta he toteuttivat kuin toteuttivatkin suunnitelmani, unelmani. Lamppuja katsellessani heitän tyhjältä tuntuvan rukouksen ylös. Samassa soitan jo työhuoneestani serkkuni miehelle, asianajajatutulle Pohjanmaalle. Mies joutuu kuuntelemaan itkunsekaista ja epätoivoista vuodatustani, mutta hän lupaa kohta soittaa. Kuluu vartti.

– Terve, asia kunnossa. Kaikki ok. Kaikki asiasi hoidetaan.

Saan selvät ohjeet, miten toimia. Yllättyneenä ja hämmennyksissäni en edes varmaan osaa kiittää asiaansa hallitsevaa ystävääni siitä, mitä hän oli tehnyt, ja äkkiä. Asianajaja ajoi asian, todella ammattinimikkeensä mukainen mies. Kiitän Jumalaani. Joku kuiskaa mieleeni sanat:

– ”Neuvonantajien viisaus tuo menestyksen…”

Samana iltana katson ulos ja näen vanhan, mutta ison ja komean Mersun kääntyvän pihalleni. Taulun ostajako? Ei, vaan paikallisen pankin päällikkö, oman pankkini tien toiselta puolen, silloisesta KOP:stä. Astuu sisään ja lataa siltä seisomalta:

– Eiköhän pistetä sinun pankkiasiasi kuntoon. Tule huomenna käymään. Siirretään kaikki lainasi ja raha asiasi meidän holviin.

En ole uskoa korviani. En ole uskoa silmiäni. Kun hätä on suuri, apu on todella lähellä. Jumala on kokonaisvaltainen auttaja. Tiedän, että Jumala suuruudessaan järjesteli asioita. Jumala toimi jo, kun minä vielä sulattelin tapahtuneita. Jumala järjesteli tulevia, ennen kuin silmiäni kerkisin kunnolla kyynelistä kuivaamaan. Eipä jättänyt naapuripankin johtaja Haapasta pulaan.

Kerrankin minut saadaan hiljaiseksi. Tunnen itseni pieneksi ja Jumalan suureksi ja Pyhäksi. Menen pankinjohtajan perässä rappusille ja tuijotan taloni pääoven vieressä teettämääni kylttiä. Luen sen vielä kerran alusta loppuun ja varmuuden vuoksi kahteen kertaan:

”Ilman Ylä- Savon Säästöpankkia ei tätä taloa olisi koskaan rakennettu.”

Pistän nakkisormeni muovisen kyltin taakse ja repäisen rajusti. Ajattelen:

”On aika istuttaa ja on aika reväistä irti…” (Saarn 3:2)

Saarnaaja Pokela oli saanut käskyn Jumalalta kodissaan, Hämeenlinnassa, lähteä kohti Hunninkoa. Työnantajansa kanssa hän oli sopinut työmatkastaan aivan eri puolelle Suomea. Eero totteli yöllä Jumalalta saamaansa ajatusta sinisilmäisesti, tuli kotiini tietämättä edes mitä pitäisi sanoa. Istuu nyt näyttelytilan sohvalle ja avaa suunsa ja sanoo:

– Pauli, sait velkaa yli vakuuksien, rakensit Hunningon, tulit uskoon keittiösi pöydän ääressä, elämäsi muuttui täysin. Löysit Marketan, piditte täällä komeat kihlajaiset ja suuret hääjuhlat. Kotinne on ollut Jumalan käytössä koko ajan: on ollut vastauskoontulleitten iltoja, raamattupiirejä, soluja, ylistys- ja rukousiltoja. Ihmiset ovat saaneet käydä puhumassa teille vaikeuksistaan. Olette olleet sielunhoitajina monille epäonnistuneille ja elämäntoivonsa menettäneille. Olette saaneet paljon uusia ihmiskontakteja. Taide on ollut evankelioimisen väline. Ihmisiä on tullut täällä uskoon, heitä on täyttynyt Pyhällä Hengellä ja monet ovat uudistuneet uskossaan. Kotinne on ollut kuin majatalo. Puhujia ja muita vieraita on tullut ja mennyt. Olet pitänyt monta mielenkiintoista taidenäyttelyä ympäri vuoden. Tauluistasi on pidetty. Niitä on arvostettu. Olet saanut hyviä asiakkaita. Olet myynyt paljon akvarellejasi. Olet ollut hyvä esimerkki Jumalan muuttavasta voimasta. Olette päässeet tähän asti läpi kaikkien vaikeuksien. Jumala on ollut teille hyvin uskollinen.

Sitten Pokela veti kotvasen henkeä ja sanoi:

– Eikö olisi jo aika luopua koko Hunningosta?

Sanat lohduttavat ja antavat aivan uutta näkökantaa tulevaisuuteen. Miksi kiintyä vanhaan, jos on uutta tarjolla. Jos jotakin menee, niin aina parempaa tulee. Kurottaudumme tulevaan, jota emme vielä edes näe. Uskossa ja luottavaisin mielin alamme odottaa uutta.

Pokelan Eero, kouluttaja, lähetyssaarnaaja, tiedotuspäällikkö, vaikuttaja, kirjailija:

Pyhäjärven Sanomissa ollut raflaava mainos ei jättänyt yhtään lukijaa kylmäksi. Vai että seurat Hunningolla? Se hyväksytään, että Matti Korhosen vaimo Annikki on tullut uskoon, mutta sittenkin tämä on jo vähän liikaa! Pitäköön Leppä-akka uskonsa. Onko sitä ihan oikein seurat järjestettävä? Mahtavat Pauli ja Matti mennä nurkan taakse virnistelemään.

Seurat puhuttivat silloin ja puhuttavat edelleenkin. Niissä tapahtui jotain järjen ja ymmärryksen yli käynyttä. Pari kolme ihmistä tuli uskoon ja ilmapiiri oli niin avoin kuin se vain voi olla. Seurapappina en kyennyt julistamaan mitään ihmeellistä. Sana kuitenkin toimi dynamiittina ja räjäytti liikkeelle sisäisen maailman patoutumia. Saarnaani paremmin muistan seurojen jälkilöylyt. Pappia ei päästetty kotiin vaan istutettiin Matin ja Pauliaukustin kanssa samaan kahvipöytään.

Sen illan keskusteluiden repliikit muistan vielä nyt ihan kirkkaasti. Nurkan takana oli melkoisella varmuudella tehty päätös siitä, että pistetään Pokela haukkumaan muiden suuntien uskovaisia. Jos kaveri siihen sortuu, niin saadaanpa hyvä todistus uskonmiehen raadollisuudesta. Huomasin tuon ryvettyneen katiskan enkä ainakaan sillä kertaa uinut siihen. Joskus yhden aikaan yöllä antoi Matti Annikille tehtävän.

– Laitapa Leppä-akka perunat kiehumaan! Tämä keskustelu on niin mielenkiintoista, että otetaanpa peruna kaveriksi…!

Jo ennen tuota olin huomannut Matin sparraavan kanssani. Pauliaukustin sisällä olin jo keskustelun alussa nähnyt aran pienen pojan huutavan sinisen taivaan alla elämän tyhjyyttä.
Annoin myöntävän vastauksen. Tulkaa vaan tänne Espanjaan. Vuokraan teille sopivan näyttelytilan ja avustan muutenkin käytännön järjestelyissä. Sitä en tiedä, saatteko taulujanne myytyä mutta väkeä saan joka tapauksessa paikalle runsaasti. Niinpä Korhoset ja Haapaset laskeutuivat Alicanten lentokentälle.

Näyttely rakennettiin rutiinilla. Välimeren rannalla olevan valkoisen talon yläkerta sopi paikaksi kuin nyrkki silmään. Kauppa tuntui käyvän ainakin sen verran, että matkaliput saatiin maksettua. Parin viikon asunto löytyi läheltä olevasta Los Balconesin kaupunginosasta. Löysin itseni ja Paulin eräänä sateisena yönä keskustelemassa Jumalasta heidän talonsa patiolla. Mies oli sen verran maistissa, että naamarit eivät pystyneet peittämään sielun janoa.

– Rukoile minun puolestani. Sen tiedän, että usko on elämäni ainoa mahdollisuus. Mutta mistä saan riittävästi voimaa, voidakseni säilyttää uskon?

Enpä tiedä siitä Paulin saamasta voimasta. Kun sitten myöhemmin kuulin Suomesta viestin siitä, että Pauli oli Kumpulaisen Martin avustuksella antanut uusia matkaliittonsa, annoin kyynelten kastella alkanutta kasvua.

Usean vuoden kuluttua tuosta asun Hämeenlinnassa. Eräänä hetkenä työmaallani Rautaruukilla näen sieluni gallerian peräseinällä Paulin kuvan. Soitan välittömästi vaimolleni.

– Tietystikin sinä menet. Jos kerran koet, että Paulilla on vaikeaa, niin lähde ajamaan heti ja tule huomenna takaisin. Minä muistan sinua rukouksin. Eihän tuosta tule kuin noin tuhat kilometriä.

Ei sen iltainen rukoukseni Paulin puolesta järisyttänyt maata. Eivät edes ikkunalasit helisseet. Paremminkin oli kysymys siitä, että molemmat huomasimme, mitä merkitsee Jumalan antama veljesyhteys. Se ei alkanut tuon käynnin aikana. Oikeastaan en edes tiedä sen alkua. Mutta jos Pauli soittaisi juuri nyt Seinäjoelta tai vaikka Vinku-Intiasta, niin lähtisin vaikka kesken voileivän…

Lisää yhteisiä hengellisiä kokemuksia olemme saaneet vuosien varrella vaikka kuinka paljon. Työnteko Paulin kanssa on jollain tavalla hyvin helppoa. Kun kaksi lapsenomaista Jumalan hullua saa olla Taivaallisen Isän savotoissa, ei työnteko raskauta vaan on balsamia myös tekijän sydämelle. Milloin olemme olleet yhteistyössä Hunningolla, milloin jossain lomamökissä Hattulan korvessa, milloin työparina Kihu-päivillä tai taidenäyttelyn avajaisissa.

Pauliaukustin kanssa työskennellessä ei vuorosanoja kirjoiteta etukäteen. Jumalan Hengelle jää tarpeeksi liikkumistilaa. Toki usein on käynyt myös niin, että me pari pappia olemme olleet niitä, joita kaikkein eniten on liikuteltu. Kuulijakunta on seurannut tilannetta ikään kuin ulkopuolisena ja saattanut toki saada oman osansa sekin.

Parisen viikkoa taaksepäin eräässä suuressa runotilaisuudessani tapasin tuntemattoman miehen.

– Kiitokset vaan niistä sinun ja Paulin seuroista. Vaimo tuli sisälle saakka. Minä itse jäin pihalle autoon istumaan. Onneksi sinä iltana oli lämmintä. Kun kahdet ikkunat olivat auki, kuulin saarnanne ihan hyvin. Autossa huomasin, että taivas avasi minulle oman ikkunansa. Niinpä avasin silloin minäkin taivaalle…

Isä… Rakastava Isä ja rinnallamme kulkeva Jeesus… Ne ovat Pauliaukusti Haapasen niitä tavaramerkkejä, joista tunnistan hänet. Toki hänen taulunsa seinällämme puhuttelevat lakeuksien lasta, mutta paljon enemmän se lapsenomainen jumalsuhde, jonka veljestäni haistan joskus jopa tuhansien kilometrien tai kymmenien vuosien takaa.

Kerran ollessani saarnamatkalla Seinäjoella käyn Pauliaukustin galleriassa. Saan samalla kainalooni viisi taiteilijan kehystämätöntä nalletaulua vietäväksi lastenlapsilleni. Pihtiputaan Shellillä päätän pistää kahvihampaan kolotuksen kuriin. Joudun jättämään kuitenkin kuuman kupin pöytään, sillä hoksaan jättäneeni auton oven lukitsematta. On se toista tonnin kannettava mikrokin siellä takapenkillä.

Kun saavun autolle, huomaan mikron istua jököttävän omalla paikallaan. Se sijaan Paulin nalletaulut ovat kelvanneet varkaalle.

Jatkaessani matkaa nauran taivaalle. Parempi, kun veivät taulut todistamaan Jumalasta. Kannettava mikro tuskin olisi kyennyt puhumaan Isän rakkaudesta. Varastivat Paulin taulut, mutta koskekoonpa uskoonsa jos vain uskaltavat! Siinä näppinsä polttaisivat!

PARIOVET AUKEAA

Unta ja haavetta Afrikassa. Ruumis sielu ja henki – kolminaisuus, joka tarvitsee ruokaa joka ikinen päivä. Ymmärrän, että ilman ruumiinruokaa en voi elää kauan täysipainoista elämää. Hengen aterioistakin olen saanut nautiskella. Kun puhutaan sielun ruoasta, alan kysellä sen tarpeellisuutta.:

– Miksi sieluani tarvitsee ravita? Voiko sieluni olla aliravittu? Onko sieluni jäänyt ruokkimatta? Vaivaako sielunelämääni puutostila?

Jumala on luonut ihmeellisen ihmisen: voin aistia, tuntea, kokea, uneksia ja haaveilla.

– Mitä se sitten on, kun sielua ravitaan?

Yksinkertaisesti se on vaikkapa vanhan, hyvän tuttavan tapaaminen, vierellä kulkevan rohkaisu, samalla aaltopituudella olevan ystävän kanssa ”maailman parantaminen”, herkullinen ruokahetki hyvässä seurassa, antoisan elokuvan katsominen, lepuuttava teatteriesitys, silmiä hivelevä taidenäyttely, spontaani kylässä käynti, perhejuhlat, veneretki, voikukkapellossa makaaminen, pimeässä syksyn sateessa seisominen, aikuistuneiden lasten kanssa pelleily ym. ym. Niistä asioista joista nautin, saan puhdasta iloa, virkistystä, tyyneyttä, rauhaa ja rakkauden täyttymystä – ne ovat sieluni puutostilan korjaajia.

Jumala ohjailee ja opastaa niitä, jotka rukoillen kulkevat elämäänsä. Jumala avaa ja sulkee. Jumalan avaamia ovia ei kukaan sulje. Avatut ovet ovat usein täynnä valtavia yllätyksiä. Näin olen ymmärtänyt.

On vuosi 1997. Istun Pyhäsalmen yläasteen käsityöluokan opettajan kopissa ja pidän ansaittua välituntia. Olen juuri avannut postini. Kädessäni on kutsu saapua pitämään taidenäyttelyä Floridan Lake Worthiin tulevien Suomi-päivien ajaksi. Promoottorina kaiken takana on ollut hyvä ystäväni Eija Merilä. Kutsussa toivotetaan minut kohteliaan amerikkalaisittain tervetulleeksi heidän vieraakseen. Näyttelypaikaksi on saatu monille suomalaisille kävijöille tuttu Suomi-talo. Näyttelyni kestäisi siellä kaksi viikkoa.

Samassa puhelin soi. Soittaja on Raamattuopistoajoilta tuttu opettaja Matti Villikka, joka kertoo:

– Olen nähnyt sinun akvarellejasi Isossa kirjassa. Me Kaarina-vaimon kanssa harrastamme myös innokkaasti akvarellimaalausta ja haluaisimme opetusta tältä alueelta lisää. Olisiko sinulla mahdollisuutta ja aikaa tällaiseen? Jos on, niin esitän sinulle heti tässä kolme eri vaihtoehtoa: Menisimmekö tulevana kesänä Lappiin, jossa meillä olisi yksi mökki käytössä tai tulisimmeko sinun luoksesi sinne Hunningolle? Kolmas vaihtoehto on Kenia, jonne tietenkin tulisit vaimosi kanssa.

– Kiitos Kenia!
Vierailu Keniaan sovitaan saman tien. Henkäisen kerran pari ja sitten alkavat pyöriä suuret rattaat. Soitan Helsinkiin Aurinkomatkojen toimistoon. Sovin tapaamisesta ja taiteeni esittelystä toimitusjohtajan sihteerin kanssa. Rohkenen kertoa hänelle käyntini takana olevan ajatus matkoista sekä Keniaan, että Floridaan.
Menee kaksi päivää. Levitän Aleksanterinkadun toimiston käytäville ison kasan akvarellejani. Samaan aikaan, kun niitä työntekijät ja sikariporras ihaillen katselevat, meille etsitään kuumeisesti molemmille matkoille sopivia lentoja. Soitan Marketalle ja kerron tilanteen. Hän tietää pääsevänsä vuosilomansa aikana vain toiselle matkalle. Valinta on hänelle heti valmis:
– Lähden Keniaan!
Matkat varataan. Kaksi viikkoa Keniassa ja heti sen jälkeen lennän yksinäni Amerikoihin.
Floridan matkan lentoja löytyykin Suomi-päivien aikoihin vain yksi, ja siitä tulee peräti kolmen viikon mittainen. Näin Marketan valinta osui oikeaan, ja Kenia on yhteinen lomakohteemme. Tekemilläni kaupoilla saan maksettua edestakaisen matkalippuni Lake Worthiin.
Tässä vaiheessa en vielä ymmärrä, miksi siihen tuli haluamani kahden viikon jatkeeksi viikko ylimääräistä. Myöhemmin sen tajuan.
Lennämme Marketan kanssa Pariisin kautta Kenian Nairobiin. Lämpö ja Villikat ovat vastassa. Sadan kilometrin matkalla heidän kotiinsa Nakuruun saamme jo alkutuntuman heidän viehättävästä ja kiehtovasta maastansa. Uljas luonto matkan varrella on jo alkusilmäyksellä sellaista, jota ei edes unissakaan osaisi kuvitella. Vasemmanpuoleinen liikenne, pöly ja savuavat autot kummastuttavat. Edessä on kaksi unohtumatonta, kaksi pölyistä, kaksi helteistä unelmien viikkoa.
Isäntäperheemme on ollut lähetystyössä pitkälti yli 30 vuotta, joten heidän kanssaan liikkuminen ja eläminen vieraassa maassa eivät tule tuottamaan vaikeuksia.
Heti alkuun kuulemme hienoista ja mielenkiintoisista suunnitelmista, jotka on tehty meitä ajatellen. Kaksiviikkoinen alkaa.
Aamuisin meidät kutsuu alakertaan miespalvelijan helistämä pieni tiukukello, jonka kauniisti kilkattava ääni kuuluu keittiöstä. Kun nautiskelemme hedelmäaamiaista seitsemältä aamulla, katsomme samalla auringonnousun. Tuoreet, mehukkaat ja muhkeat mangot, papayat, ananakset ja passionhedelmät sekä puutomaatit hivelevät makuhermoja heti aamutuimaan. Ruokavalikoimaa on aivan kuin huippuluokan ravintolassa. Maissipuurosta on pyöräyttämällä valmistettu palleroita ja sisälle on kääritty afrikkalaisesti maustettua ja haudutettua maukasta kasvispataa. Tomaatit on leikelty koristeellisesti. Hedelmäsalaatti on maukkaan raikasta, aivan kuin aamu, johon nousimme.
Villieläimiä täynnä oleva luonnonpuisto, lintujärvi, sekä useat maaseutumatkat jäävät loppuelämäksi mielten maailmaan. Päivän kestävällä polttavan kuumalla ja uuvuttavan pölyisellä safarilla näemme kymmeniä, jopa satoja apinoita. Ruohikossa käyskentelevät puhvelit, antiloopit, seeprat ja sarvikuonot pelästyttävät meidät tuijotuksillaan. Saamme seurata hetken kahden naarasleijonan leikkimielistä kisailua ja käyskentelyä lähellä autoamme. Kuuluisalla lintujärvellä näemme sadoittain yhdellä jalalla hullunkurisesti seisovia flamingoja.
Joudumme matkustamaan kokonaisen päivän matkan alkuasukasheimojen pariin, pölyn ja hiekkamyrskyjen läpi, vanhalle suomalaisten alkujaan perustamalle lähetysasemalle. Kuin palkkioksi, pääsemme siellä kuuman vesiputouksen alle, ilmaiseen luonnon tarjoamaan akupunktiohierontaan. Ei ota pöly kurkkuun, ei hiekka hengitykseen, ei 36 asteen lämpötila sydämen rytmiin.
Kun Jumala tarjoaa sielun maailmaan jotakin, on tarjonta täydellistä ja kaiken kattavaa. Kaikki vapaa-aika kuluu maalatessa Kenian jylhiä maisemia ja ennennäkemättömiä kukkia akvarellivärein paperille. Siinä tulee ikuistettua monen väriset bougeianvilleat, temppelikukat, jakarandat, kiinanruusut, pulloharjapuut ja erämaanruusut.
Laskeutuminen jyrkänteeltä 200 metriä alaspäin Thompsonin putoukselle tekemään akvarellia on kokemus vailla vertaa. Siellä saan tehdä akvarelleja vesipölyssä. Ympärillä sujahtaa satoja lintuja ja läheisessä tiheikössä kurkistelee utelias apinaperhe. On aivan tarzanmainen olo.
Iltojen pimetessä ja viiletessä istumme, isäntäperhe ja me, pelaamassa Rummikubbia, tuota niin maailmankuulua ja kaikkien älynystyröiden kehittävää numero- ja muistipeliä. Isosta maukkaiden hedelmien täyttämästä kupista näkyy aina pohja ennen kuin kisat on saatu loppuun. Tämä ruumiista ja sielusta.
Hengen alueella saamme kokea myös jotain alkuperäisen läheistä ja koskettavaa. Olemme menossa parinsadan kilometrin päähän korkealle vuorelle, Bartolimoon pitämään hengellistä tilaisuutta. Matkalla piipahdamme pienessä seurakunnassa, jossa on menossa lasten pyhäkoulu. Iloiset, kymmenet mustat nappisilmät nauravat ja laulavat. He murtavat heti palan sydäntämme. Rytmikäs rummunmätke ja laulu kuuluvat vielä kauas kävellessämme pois mäentöyrällä olevasta kirkosta.
Lähestymme kokouspaikkaa tasankojen ja korkeitten pensaikkojen sekä mutkaisten ja mäkisten pikkuteiden jälkeen. Korviimme kuuluu jo kaukaa ison puun alta rinteestä laulua ja musiikkia. Näemme ihmisten tulevan perheittäin joka puolelta vuoristoa määränpäänä ulkoilmaseurat. Kutsuvaa rummutusta ja rytmikästä laulua on jatkunut jo monen tunnin verran, lähes aamusta asti.
Tilaisuus alkaa ja saamme tuoda terveisemme kylmästä Suomesta. Afrikkalaiseen tapaan on paljon laulua ja ylistystä. Mieleen jää erikoisesti rivi naisia, jotka rytmikkäästi leveitä lanteita heiluttaen ja käsiään taputtaen lauloivat itsensä sydämiimme. Tilaisuus kestää useita tunteja. Kenelläkään ei ole kiire. Kukaan ei lähde kesken pois, päinvastoin, koko ajan kuulijoiden määrä vain lisääntyy. Lopulta kuumassa ja polttavassa helteessä ruohikolla istuu viitisen sataa Jumalan sanan nälkäistä ja janoista afrikkalaista.
Lähtöpäivän aamuna isäntäperhe vie meidät Nakurun kaupungin kirkkoon. Laulu, ylistys ja Jumalan palvonta täyttää temppelin. Kaksi tuhatta Jumalan Hengen valtaamaa, vapaata ja täysin estotonta osallistujaa iloitsee ja karkeloi Jumalalle. Heissä iloitsee ruumis, sielu ja henki. Näemme aidon ylistyksen Jumalalle, Hänen persoonalleen. Voi, mikä välittömyys, ilo, yhteys ja ilmapiiri!
Ennen lentoamme Suomeen teemme vielä visiitin Kenian presidentti Moin hyvän liikeystävän kotiin Nairobiin. Saamme ikimuistoisen makuelämyksen. Meille tarjotaan kristallilautasilta hienosti maustettua, mureaan maukasta ja suussa sulavaa strutsinlihaa. Siinä koristeellisilla hopeahaarukoilla ruokaillessamme kiittelemme isäntäperhettämme ja kaikkea unohtumatonta, kaikkea kokemaamme – koko kaksiviikkoista.

Amerikan Lake Worthiin seuraavaksi. Finnairin sinivalkoiset siivet vievät minut viikko Afrikan arojen jälkeen kohti Floridan tasaista laattaa. Menolennolla minua jännittää kovasti, koska mukanani on kymmeniä taideteoksiani ja tiedän tullimuodollisuuksien olevan mitä tarkinta sorttia. Lennon aikana joudun täyttämään lomakkeen, jossa kysytään matkalleni ottamista arvoesineistä ja niiden hinta-arviosta. Tiedän vanhastaan, että taide luokitellaan näihin aarteisiin. Kun lasken kaikkien teoksieni hinnan saan siitä yhteensä lähes satatuhatta markkaa. Todellisuudessa, ilman maalaamisiani paperit, pahvit ja värit säilytyskasseineen eivät maksa kuin muutaman satasen..
Olen kuin nalli kalliolla, kun matkaopas jättää minut Miamin suurella lentokentällä täysin oman onneni nojaan. Aavistan, että huonona kielimiehenä en pärjää Amerikan tullissa; ei lauserakenne: ”ixjuu mii söör, vud juu bee sou kaind….” riitä. Ehdin jo mennä tarkastuspisteestä ohi, mutta sitten haikailen ison akvarellisalkkuni perään, jonka olin saanut erikoiskuljetukseen matkustamotilaan lentoemojen vahdittavaksi. Joku ystävällinen vanhahko suomalainen leveälierihattuinen turistirouva auttaa sen verran, että selvittää akvarellipakettini kohtalon.
– Se tulee viimeisenä kaikesta, koska se on erikoisrahtia.
Rouvan auttaessa saan luvan mennä takaisin tulliherroja kohti. Odottelen, ehdin hermostua ja pitkästyä. Viimein näen mustan ohuen neliönkokoisen teossalkkuni kurkistelevan liukuhihna- aukosta. Sinne se on juuttuneena kiinni ja tarvitsee apua. Hyppään keneltäkään kysymättä rullaavalle mustalle matolle paikkakuntalaisten americaanojen ihmetellessä liukasta toimintaani. Riipaisen sen sieltä syliini ja menen virkamiehen luokse. Hän katsoo tiukkailmeisesti minua tehtyään huomionsa tavastani seilata tullissa sinne tänne. Onneksi olen osannut jo lapsuudesta asti sanoa hyvin vakuuttavasti:
– Sori, ai spiik ounli veri litl inglish.
Miehen katseen mukaan sanon sen jopa liian vakuuttavasti. Yhdessä siinä selvitellään, mitä paketissa on, ja mihin sisältö on menossa. Tullivirkailija kurkistaa akvarellinivaskaani ja vaatimalla vaatii luetteloa sisällöstä. Yritän parhaani mukaa selittää, ettei minulla ole sellaista. Kun vastapelurini pyörittelee päätään, muistan samalla, että taskussani on Finlandia Daysin lähettämä kutsu virallisine allekirjoituksineen. Annan hänen käteensä rypistyneen ja monin kerroin taitetun kirjeen. Sen luettuaan tullimiehen ilme ei kuitenkaan muutu. Samassa kuivettuneesta aivolohkostani omaksi yllätykseksenikin löytyy keskikouluaikaisia vieraan maan sanoja. Lataan ne innoissani kuin syntyperäinen norjalainen:
– Ai teik ool dis bäk ven ai kou tu finland.
Nyt taisi olla avainsanat. Tullimies alkaa laskea akvarellejani ja merkitsee kappalemäärän johonkin paperiin. Hymyillen hän ojentaa kiistellyn salkkuni käteeni ja sanoo:
– Tänk juu, juu aa velkam! Nekst, pliis…
Helpottaa, kun näen poistuessani tullimuodollisuuksista, edessäni tutun miehen. Waarnan Jussi on seurueineen vastassa odotussalissa. Hän oli ollut kovasti huolissaan minusta, koska oli nähnyt minun edestakaisen kuljeskeluni tulliraitilla. En jaksanut kertoa hänelle koko tarinaa, sanoin vaan:
– Tullipoikien kanssa heitettiin huulta, ja he ihailivat tiskillä porukassa taidettani.
Ajamme tuhatta ja sataa vilkkaasti liikennöityä baanaa pitkin kohti Lake Worthia. Maisemat muuttuvat villieläinten neitseellisistä maisemista tasaiseen ja yksitoikkoisen kolkkoon laatikkomaisemaan. Afrikan rauha on muuttunut suurvallan kaaosmaiseksi hulinaksi. Maassa maan tavalla. Ainoat ensinäkymät ovat kilpaa toisiaan ohittelevat autot, monet viereiset ajokaistat, teitten liittymäsillat ja korkeat vieri vieressä olevat kerrostalot.
Ensimmäisen viikon asustan Waarnan, entisen naapurikaupungin perheen, kodissa. Kuljetusfirman mies Kiuruvedeltä myi hankkimansa, jätti kotimaansa ja lähti sisäisen ja varsin palavan lähetysnäyn perään. Jussin touhu on ihmisten keskellä. Hän on suomalaisten mukana kaikkialla. Palvelee yötä päivää. Auttaa kaikissa mahdollisissa asioissa. On valmis kuin partiolainen, aina ja kaikkeen. Lähtee aamukuudelta ja tulee iltamyöhään. Lähtee vaikka yöllä, jos joku tarvitsee apua. Viikon aikana huomaan, että ei ole lähetystyö auringossa makaamista, eikä hiekkarannalla löhöämistä.
Taidenäyttelyn avajaiset pidetään suuren kutsuvierasjoukon täyttäessä koko salin. Näyttelyn tervehdyssanat lausuu Suomi-päivien johtaja Kaija R. Kalervo. Lauluesitys on suomalaista huippuluokkatuontia. Järjestäjät ovat saaneet mantereella samaan aikaan vierailulla olevan Philomela Female Choir -kuoron esiintymään avajaisissa. Nuoret, kansallispukuiset suomineidot rytmittävät ja riimittävät esityksensä osaamisella ja ammattitaidolla. Heidän laulelmistaan, välillä perinteisellä ja välillä modernilla, haltioituu koko kuulijakunta, minä mukaan lukien. Musiikkia höystää mehevä ja eloisa koreografia. Näyttelyn avaussanat lausuu vaikutusvaltainen herra, suurlähettiläs Aapo Pölhö.
Esittelen näyttelyni, jossa on nelisenkymmentä akvarellimaalausta. Kerron niitten historiasta, tekotavoista ja tyyleistä. Kerron, kuinka rakastan vanhoja pohjalaisia ränsistyneitä pihoja ja pihojen taustoja. Kerron, kuinka vanhat suomalaiset rannikkokaupungit ovat sydäntäni lähellä. Tuon tietenkin terveisiä Afrikan maalausmatkalta ja esittelen muutamia kukkasia, jotka olen juuri pari viikkoa sitten siellä maalannut.
Vanhan hyväksi koetun tapani mukaan havainnollistan näyttelyäni ja teen avajaisissa muutamia kukka-akvarelleja. Ikuistan myös saamani onnittelukukat paperille vieraitten katsellessa maalaamistani vieressä.
Seuraavan kahden viikon ajan kulutan aamuaikani keräämällä tienvarsilta ja pensasaidoista monenkirjavia kukkasia, joita käytän sitten mallina maalatessani näyttelypaikalla uusia akvarelleja. Pidän Miamissa tapaamaani tullimiestä varten kirjaa siitä, että myytyjen teosten tilalle tulee aina yksi lisää. Näin hyödynnän käytännössä oppimaani erittäin lyhyttä matematiikkaa.
Tapaan näyttelyssä ensimmäisen viikon aikana Porvoo-tauluihin ihastuneen suomalaismiehen. Hänen kanssaan teen seuraavasta kahdesta viikosta hyvät kaupat. Hän ostaa minulta kotikaupunkinsa Porvoo-akvarelleja, ja minä lupaan asustaa hänen omistamassaan luxus-hotellissa loppuajan Lake Worthissa olostani. Nämä, jos mitkä, ovat reilut kaupat. Teemme vielä sopimuksen tavata tulevana kesänä Porvoossa. Johtaja haluaa maalauttaa Porvoon joen sillankupeessa olevasta suomikodistaan akvarellisarjan, edestä ja takaa.
Näin selvitään eteenpäin. Vailla huolta, vailla murheita. Käyn vierailulla Kotikirkossa, jossa tapaan paljon suomalaisia siirtolaisia. Joku on muuttanut tänne jo lapsena, joku eläkeikäisenä. Monet ovat tulleet vain talveksi, toiset jäädäkseen. Yksi on tullut pakoon velkojiaan, toinen itseään. Tämä on lomaparatiisi, mutta ei Paratiisi.

Pensacolan ovi avautuu. Silloin minulle selviää, miksi sain Aurinkomatkoilta aivan kuin vahingossa kolmannen matkaviikon. Olen kuullut valtavasta hengellisestä herätyksestä Pensacolan satamakaupungissa, Luoteis-Floridassa Meksikonlahden rannalla. Sinne on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Nyt vaan täytyy löytää kanssamatkaajat. Hietasista, Lake Worthissa asustavista suomalaisista, ne löytyvät. He tuntevat maan. He tuntevat tavat. He ovat saman aaltopituuden innokkaita uuden tuulen etsijöitä ja uskaltajia.
Yli tuhannen kilometrin matkaan menee yksi iltapäivä ja yksi yö. Hietanen ajaa. Väsymätön mies. Matkan varrella menevät Palm Beach, Walt Disney World ja Kennedy Space Center. Niihin ei ole nyt aikaa. Menee Tamba ja Panama. Vahingossa tehdään yöllä turha lenkki Tallahasseen piirikunnassa. Väsyneenä ja uupuneena matkastamme, lähestymme määränpäätämme. Kun lopulta tienvarressa näkyy kyltti, jossa lukee Pensacola 4, tuntuu siltä kuin tulisimme kotiin.
Ensimmäisenä aamuna käyn Hietasen kanssa kirkon työntekijöiden juttusilla. Tarkoituksenamme on tavata itse herätyksen voimamies Steve Hill. Meille kerrotaan hänen olevan lomalla huomiseen. Jätän käynnistämme hänelle lahjan: maalaamani akvarellin oman synnyinkotini maisemista. Henkilökunta ottaa sen mielihyvin vastaan ja lupaa toimittaa sen Steve Hillille. Tässä vaiheessa, en minä, eikä kukaan muukaan vielä tiedä, että Steve Hillin sukujuuret lähtevät Suomen Nivalasta.
Tämä 60000 asukkaan kaupunki on muuttunut kokonaan. Ennen niin musta ja pahamaineinen kaupunki on nyt rikostilastoiltaan ainoa seutu, jossa rikollisuus on kääntynyt huomattavaan laskuun. Hengellinen herätys on vaikuttanut kaikkeen: yksilöihmisiin, koteihin, seurakuntiin, kouluihin, työpaikkoihin, kaikkialle yrityselämään, sairaaloihin, virastoihin ym. Herätys on saavuttanut niin rikkaita kuin köyhiäkin, nuoria ja vanhoja, huumekauppiaita, liikemiehiä, punkkareita, rokkareita, homoseksuaaleja, narkkareita, alkoholisteja ja prostituoituja.
Vajaan kahden vuoden aikana seurakunnassa on jo vieraillut kaikkiaan yli kaksi miljoonaa ihmistä. Jumalan kutsuun on vastannut myöntävästi yhteensä 150 000 ihmistä. Se tarkoittaa, että he ovat löytäneet elämäänsä Jeesuksen ja halunneet lähteä seuraamaan häntä. Yksinkertaisesti sanottuna he ovat tulleet uskoon. Osa heistä on niitä, jotka ovat halunneet uudistaa rikkimenneen ja väljähtyneen uskonsuhteensa. Seurakunnan väkiluku on noussut jo ensimmäisen vuoden aikana 1500:sta 4000:een.
Kaupungin opettajat ja oppilaat käyvät usein yhdessä hengellisissä tilaisuuksissa. Kolmisensataa opettajaa on tullut uskoon. Monissa kouluissa välitunneilla ja ruokatunneilla luetaan Raamattua ja lauletaan ylistyslauluja. Seurakunnan työntekijöitä on pyydetty pitämään erilaisia tilaisuuksia oppituntien aikana, koska on huomattu sen vaikuttavan koko koulun ilmapiiriin. Kouluväkivalta ja koulukiusaaminen ovat vähentyneet rajusti.
Jonottamista kesti jonottamisen jälkeenkin. Jokaiseen tilaisuuteen jouduin jonottamaan muiden tuhansien janoisten kanssa 12–14 tuntia. Tilaisuudet kestivät yli puolenyön, eli noin 6 tuntia. Muutaman tunnin nukkumisen jälkeen nousin aamuneljältä ylös ja puoli viiden aikoihin menin taas kirkon pihalle odottamaan, että pääsisi illalla seitsemältä alkavaan ylistysjuhlaan. Monet nukkuivat autoissaan kirkon ulkopuolelle, jotta saivat näin hyvät lähtökuopat seuraavaan päivän jonoon.
Ihmisiä on mukana eri uskontokunnista, kaikista maanosista ja monista eri kansallisuuksista. Kirkko ja sen muut ympärillä olevat rakennukset ovat joka ilta ääriään myöten täynnä, ja kaikki halukkaat eivät edes mahdu sisään.
Koko Pensacola rakastaa tätä herätystä. Se on voitto moneen asiaan. Jumala siunaa koko kaupunkia. Siellä puhutaan sellaisesta liikehdinnästä, joka vaikuttaa koko yhteiskuntaan. Herätys on aina ollut Jumalan lahja, antaa Hän sen sitten mihin hyvänsä ja koska hyvänsä. Pensacolassa sanotaan: ”Tule tänne, lähdet muuttuneena pois”. Se pitää paikkaansa. Itse sain kokea jotain sellaista uutta ja raikasta Jumalan kosketusta, josta olen tähän mennessä vain uneksinut. Toivon tämän tuoreuden ja rakkauden Jeesukseeni säilyvän ja aina vain voimistuvan.
Näin Jumala tarjoaa rakkautensa läheisyyttä tänä päivänä ympäri maailmaa. Hengellinen liikehdintä on vavahduttanut eri maanosia ja kansallisuuksia. Jumalan voima on näkynyt eri kirkkokuntien leireissä samalla voimakkaalla tavalla. Ihmiset haluavat täyttää sisäisen tyhjyytensä sanomalla Hänelle:
– ”Tahdon!”
Olen nähnyt ja kokenut tämän alkuvuoden aikana paljon hyvää ja myönteistä. Sain tutustua eri maanosiin, maihin, kansoihin, kulttuuriin, luontoon ja elinolosuhteisiin. Sain itse nähdä ja kokea ihmeellisten ovien avautuvan. Ovet avattiin koko kolminaisuuden alueella. Jumalan antamat ovet eivät ole olleet vain raollaan, hän avasi ne aivan auki. Jumala avasi minulle pariovet!
Monta vuotta käyntini jälkeen Pensacolassa, tapaan Steve Hillin Seinäjoella. Luovutan hänelle ja hänen äidilleen maalaamani akvarellit, joiden aiheena ovat heidän esivanhempien syntymäkodin maisemat, Nivalan lakeuksilta. Muutama viikko myöhemmin saan kirjeen Colleyvillesta Texasista:
Rakas Pauli
Terveiset sinulle ja armoa tähän päivään. Kiitoksia paljon erittäin kauniista maalauksistasi, jotka teit meille. Sinun teoksesi ovat erityislaatuisia. Jumala on todella siunannut sinua taiteilijan talentilla. Aikamme Suomessa oli ihana. Jumala sinua siunatkoon. Steve & Jeri Hill

TEURAAKSI
Miesten rakentumisilta päättyy omalta osaltani murenemiseen. Ilta oli vähällä lopettaa kaiken kohdallani: uskon, toivon ja rakkauden. Koko elämäni.
Meitä suomalaisia kunnon uskovaisia miehiä oli kutsuttu ”rakentumisiltaan” seurakuntamme leirikeskukseen. Oli tarkoitus keskustella henkeviä, saunoa, paistaa makkaraa sekä tietenkin ja mikä kaikista tärkeintä, rakentua yhteisestä uskosta. Kaikki olimme saapuneet sinne odottavin mielin. Itse tulin läheltä vuokraamaltani kesämökiltä. Meitä oli täysi tusina raavaita, toinen toistaan henkevämpiä ja nöyrempiä suomalaisia, ”tosiuskovaisia” ukkoja.

Siinä ruvetaan heti maailmaa parantamaan. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin on miehiäkin. Tässä suhteessa me uskovaiset emme erotu millään lailla muista ympärillämme olevista. Sama, onko kyseessä Metsästysseura, Maalaisliitto, Motolan puhallinorkesteri, Marttaliitto, vai peräti Mekonniemen kyläyhdistys.

Kaikessa rauhassa edetään useita minuutteja. Heitetään huulta, hymyillään ja ollaan kavereita kaikki kaikille. Ilmassa alkaa olla pian urheilujuhlan tuntua. Puheen sorina muuttuu pian reiluksi mielipiteiden vaihdoksi. Vaihdetaan kuulumisia työmuodoista: lähetystyöstä, nuorisotyöstä, kokouksien kulusta, lauluista, musiikista, palanen ylistyksestä. Volume-nappulaa väännetään kierros kierrokselta suuremmalle.

– Ei ollut ennen vanhaan asiat tällä lailla!

Yksi ääni alkaa erottua muista. On muuten, kuin Mertaranta, mutta isokouraisempi ja rakastaa omaa ääntään ja mielipiteitään. Ei anna muille puheenvuoroa. Puhuu yli muiden. Haluaa tuoda julki ainoan ja oikean mielipiteensä.

– Miksikö seurakuntamme elää nykyään hiljaiseloa? Miksi väki vähenee? Miksi porukka hajaantuu? Se on kuulkaa sillä lailla…sanon tämän veljellisessä rakkaudessa…

Vieressä istuva veli yrittää keskeyttää, mutta ei onnistu. Sadatus jatkuu:

– Se on kuulkaa sillä lailla, että meidän seurakuntaan on lyöty kiila, on lyöty niin kuin kiila! Se kiila on niin kuin Saatana ja Haapanen…se on halkaissut seurakunnan… Seurakuntaan on lyöty kiila…Saatana ja Haapanen…

Menen sanattomaksi. Kaikki ympärilläni olevat veljet vain kuuntelevat miehen sadatusta ja syyttelyä. Miksei kukaan uskalla sanoa mitään? Kaikki vaan kuuntelevat. Kaikki ovat hiljaa. Siinä saa samalla vieressäni istuvakin kuulla kunniansa. Nyt rohkaistaan syyttämällä. Nyt heitetään kirveitä. Nyt teurastetaan. Olen täysin pois tolaltani. Olen täysin järkyttynyt. En pysty tällaisten syytösten edessä enää edes ajattelemaan mitään. Nousen, kävelen pois. Rinnassani on jalkapallon kokoinen möhkäle. Sisälläni repeää jotakin. Menen autooni ja lähden ajamaan. Mutkittelevalla hiekkatiellä ensimmäinen ajatus, mikä tulee mieleeni on:

– Menen nelostielle ja ajan ensimmäisen rekan alle. Saavatpahan sitä, mitä toivovat!

Miksi hän, joka on armon ja anteeksiantamuksen sananviejä ja lähimmäisten auttaja, halusi loukata minua? Vai oliko se ojennusta rakkaudella, kuten hänen tapansa on sanoa? Tuskin!

Muistan evankelista Kumpulaisen sanat: ”Evankeliumin vaikutus on aina hyvä, se ei tee koskaan kenellekään pahaa. Laki saa aikaan vihaa. Viha tappaa ja tuhoaa:”

– Jumala rakas! Jumala rakas! Auta minua. Sinä olet suurempi kuin Saatana. Auta!

Autoni ei käännykään nelostielle vaan kesämökkiä kohti. Suustani tulee huuto:

– Saatana ja Haapanen…Jumala rakas, siunaa sitä miestä siunaa, siunaa. Minäkin tahdon siunata häntä. Siunaa, rakas Jumala.

Nämä siunaavat sanat eivät tulleet minun järjestäni. Taivaasta ne tulivat, suuni kautta, tahtomattani.
Rantamökille päästyäni kaadun sängylle. Itken, kuin pieni lapsi. Huudan, kuin pieni lapsi, Potkin, kuin pieni lapsi. Olen varma, että tulen hulluksi. Menetänkö järkeni? Nytkö on sen aika?

Väsähdän ja melkein vaivun uneen. Tästäkö pitäisi aloittaa? Tästäkö pitäisi vielä mennä eteenpäin?

”Jumala rakas, anna heille anteeksi, koska he eivät tiedä, mitä he tekevät”.

Murentunut pikkupoika on taas yksin ja hiljaa. Onneksi ulkoa kuuluu veden rauhoittava liplatus Aallot lyövät rantakiviin. Sitä ääntä minä rakastan. Se on lohduttajani. Se on Luojan ääni, johon nukahdan…

”Sinä olet Jumalan paras.” Nämä neljä sanaa hyppäävät kohti tapettua minääni, kun aukaisen kaupunkikotini oven vielä samana iltana. Keittiön pöydällä on kirja nurinpäin avattuna. Kirjan nimi kolahtaa kohti. Istuessani tunnen ruumiissani vielä jäytävää kipua. Päässäni takoo, korvissa humisee. Sotilas on palannut kotiin omiensa haavoittamana, rakentuneena. Kirjassa lukee:

– ”Sinä olet Jumalan paras. Sinä olet Jumalan ajatus, Hänen unelmansa. Sinä olet ihanasti ja ihmeellisesti tehty Jumalan kuvaksi. Sinä olet aivan erityinen yksilö. Olet juuri sellainen, kuin Jumala oli suunnitellut.

– Sinun ei tarvitse olla toisen luokan kansalainen. Jumala rakastaa sinua riippumatta sinun tilanteestasi niin paljon, että Hän maksoi korkeimman hinnan antamalla Poikansa Jeesuksen, jotta Hän voi lunastaa sinut kaikesta synnistä kärsimällä rangaistuksen sinun synneistäsi sinun edestäsi. Ja Hän lunasti sinut, ennen kuin sinä edes tiesit tarvitsevasi lunastusta.

– Sinun juuresi ovat Jumalassa. Hän arvostaa sinua. Sinussa on rajattomat mahdollisuudet. Jumala haluaa rohkaista sinua. Sinä voit saada rauhan, menestyä, onnistua ja täyttää tehtäväsi. Sinä voit löytää rikkaan perintösi ja mahdollisuutesi, kun Jumala saa vaikuttaa sinussa

– Toivota siis tervetulleeksi rakkauden ääni, joka ei hyökkää kimppuusi eikä tuomitse sinua, vaan antaa sinulle toivoa muistuttamalla sinua, että Jumala rakastaa ja välittää.”

Sivun viimeisessä kappaleessa viimeisessä lauseessa on sanat, jotka saavat ruumiini värähtelemään. Tuntuu kuin Isä Taivas itse puhuisi:

”Sinä olet Jumalan paras. Jumala, joka loi sinut kaltaisekseen, asetti sinut tänne tiettyä tarkoitusta varten, eikä kukaan muu voi tehdä maan päällä sitä, mitä sinut on pantu tänne tekemään”

Ahmin kirjan itseeni. Otan sen lahjana Jumalalta. Tietämättä mitään illallisista kokemuksistani vaimoni oli ottanut kyseisen, pölyisen kirjan hyllyköstä ja selaillen lukenut sitä. Hän oli jättänyt sen pöydälle avonaisena aivan oikeasta kohdasta. Kirja oli täsmätarkoitettu juuri minulle juuri nyt. Tiesin heti, että Jumala toimii näin. Hän kokoaa taas palapeliäni. Tänään se palanen on T. L. Osbornin kirja. Koskaan ei voi olla tietoinen etukäteen siitä, kuinka ja miten äkkiä taivaasta vastataan. Jumala on yllätyksien Jumala. Tuntuu kuin koko taivas olisi mukana nostamassa ja kantamassa minua hetkellä, yhdessä taipaleeni pimeimmistä.
– Kiitos Marketta, olit tietämättäsi Jumalasi johdatuksessa!

Mitä kuoleman läheisyys opetti? Traagisen ja viiltävän miesten rakentumisillan tapahtumat sarvipäisine hyökkäyksineen ja mustine ajatuksineen olivat varsinainen käännekohta koko tulevaa uskonelämääni ajatellen. Koko uskonkäsitystäni ajatellen. Koko jumalkäsitystäni ajatellen. Koko tulevaisuuttani ajatellen. Koko ympäristöäni ajatellen. Koko seurakuntakuviotani ajatellen. Koko ihmiskäsityksiäni ajatellen. Moni asia muuttui aivan kokonaan päälaelleen. Jumala opetti minulle yhden perusasioistaan:

– Älä koskaan asetu toisen tuomariksi! Ole armollinen ja laupias!

Tiedän, että vain Jumala on itse se, joka tuomitsee. Tiedän minua opetetun, ja haluan itsekin oppia, että kaikki vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa. Senkin tiedän, että Jumalan armossa on minulle luvattu kaikki, mitä Jeesuksen seuraamiseen tarvitsen. Valitsen Vapahtajani seuraamiseen joko armeliaisuuden tai tuomitsemisen tien.

Jokainen uskovaisistakin pelaa ja käyttää vain niitä eväitä, jotka on syntymälahjaksi saanut. Joku on saanut armon kertoa asiat viisaasti ja rakentavasti. Toinen on saanut armon ymmärtää samalla tavalla. Joku on saanut armon opettaa vaikeita asioita lämpimästi. Toinen on saanut armon oppia asioita samassa lämmössä. Joku on saanut armon tietää armon suuruudesta. Toinen taas on saanut ymmärtää sen syvyyden ja äärettömyyden.

Jokainen meistä tekee kaiken elämässä varmasti vilpittömästi: ohjaa, neuvoo, opastaa ja ojentaa. Mutta me, uskovaisetkin, olemme tuiki tavallisia ihmisiä. Joku meistä, ainakin minä, syyllistyn tahtomatta itsekkyyteen, pahan puhumiseen, juoruiluun, oman edun tavoitteluun, mielistelyyn, oikeaoppisuuteen, omahyväisyyteen, ulkokultaisuuteen, teeskentelyyn, uskonnollisiin suorituksiin, kovuuteen, oman opin julistamiseen, ahneuteen, valehtelemiseen, armottomuuteen, pinnallisuuteen, tuomitsemiseen, rakkaudettomuuteen, vihamielisyyteen, riidanhaluisuuteen. Jos en muuhun niin ainakin maalliseen mässäilyyn ja ylensyömiseen. Me olemme läpileikkaus koko omasta erehtyvästä ugrilaisesta rodustamme, olimme sitten uskossa tai sitä etsimässä tai siitä jopa vielä kaukana.

Jumalan luonne on rakastaa meitä. Se on hänen oma tehtävävalintansa. Jumala rakastaa erityisesti jokaista omaansa. Jumala rakastaa ehdottoman tasapuolisesti meitä kaikkia käyttäytymisestämme ja persoonastamme huolimatta.

Tosiasia on, että Jumala antaa meille anteeksi kaikki väärät ja epäoikeudenmukaiset ajattelemisemme ja sanomisemme, jos me puhdassydämisesti kadumme ja pyydämme virheitämme anteeksi. Jos tahdon saada anteeksi, minun on annettava myös anteeksi, ilman ehtoja. Jos en heti täysin siihen kykene, tahdon ainakin. Tahto riittää Jumalan edessä. Silloin minulla on oikeus Jumalan itsensä lupaamaan anteeksiantoon!

Tähän ansaitsemattomaan armoon haluan peilata tulevan elämäni, sen loppumetreille asti. Jumala minua siinä armahtakoon!

”Sinä, Herra, olet minun turvani. Korkeimman minä olen saanut suojakseni. Ei kohtaa minua onnettomuus, eikä vitsaus lähesty kotiani. Sinä, Herra, annoit käskyn enkeleillesi varjella minua tämän päivän teilläni. Enkelit kantoivat minua käsillään, etten loukannut itseäni. Sinä kuljetit minut leijonan ja kyykäärmeen ylitse. Sinä tallasit jalopeuran ja lohikäärmeen. Koska minä olen luvannut riippua sinussa kiinni, sinä minut pelastit. Tänään minä huusin sinua avukseni ja sinä vastasit minulle. Sinä olet luonani, kun minulla on ahdistus ja sinä palautat minun kunniani. Jumalani, sinä lupaat minulle pitkän iän ja suot minun nähdä pelastuksesi armon.” (Ps. 91 mukaillen)

SILMUKKA KIRISTYY
Murenen lääkärin vastaanotolla, kun kylätohtori Ovaskainen alkaa kysellä kuulumisiani. Kerron tarinaani ja pyrskähdän syvään itkuun. Kun uupumustestini tutkitaan, näyttää se täysin ylihöyryävää ja punaista. Sain lomalapun kuukaudeksi. Sitten toiseksi. Tohtori lähestyi minua myöhemmin kirjeellään. Kantoi huolta voimattomuudestani ja elämäni vaikeasta ja ylipääsemättömästä tilanteesta. Tiedän hänen lähestyneen ystävänä. Tiedän, että hänen toiveenaan oli minun itsenikin pystyä ymmärtämään tilanteeni vakavuuden. Toivoi sen menevän kallonpohjaani asti, sinne ja syvälle:

– Kävit äskettäin vastaanotollani, jossa keskusteltiin asioistasi ja näin ollen kävin myös muiden lääkäreiden puheilla. He olivat myös havainneet aika vaikean masennustilasi, joka oli jo jatkunut pitkään. Luonnollisesti kysymyksessä olisi ollut lääkehoito. Siihen ei ollut kuitenkaan saatu sinun suostumustasi. He olivat ymmärtäneet, että yrität uskonnon avulla taistella masennustasi vastaan. Sairaus on kuitenkin laadultaan sellainen, joka ei ole tahdonvoimalla parannettavissa. Se on aivojen aineenvaihduntaan liittyvä tauti. Tähän sairauteen katsotaan olevan geneettinen taipumus olemassa, sitten vain tietyt laukaisevat tekijät, mm. erilaiset menetykset elämässä tuovat sairauden esiin tai saavat sen puhkeamaan. Samalla tavalla kuin sepelvaltimotaudinkin. Hoito perustuu yleensä kuukausia tai vuodenkin kestävään lääkitykseen ja psykoterapiaan, joka pitäisi olla tiivistä. Lääkitys keskeytetään, kun masennuksen oireet ovat pysyvästi poissa noin puolen vuoden ajan.

Lääkitsemättömän pitkään jatkuneen masennuksen vaarana on kroonistuminen ja muuttuminen hoitoresistentiksi, jolloin millään hoidolla ei enää päästä tulokseen ja sairaus jää pysyväksi.

Yllä olevista syistä johtuen suosittelen hankkiutumaan erikoislääkärimme vastaanotolle ja keskustelemaan perusteellisesti myös lääkehoidosta.

Ystävällisin terveisin E.O.

Se meni kallonpohjaan ja teki tehtävänsä. Ovaskainen seisautti veret ja pysäytti rytmit suoralla huolestuneella kirjeellään. Keskusteluterapia aloitettiin heti, nyt omasta pyynnöstäni. Suostuin kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Kuljin muitten omalaatuisten depressiofrendien kanssa seuraavat viikot saamassa apua henkilökohtaiselta asiantuntijalta. Baskeri syvään otsalle vedettynä, hartiat kyyryssä ja kaulukset pystyssä astelin kaikkea muuta kuin rohkeana ensimmäiselle uudelle terapiatielle. Ajelin tienreunoja pitkin hiljalleen autollani. Kun tepastelin kohti mielenvireyskeskuksen ovea, viheltelin mennessäni ja olin omasta mielestäni niin näkymätön kuin vain osasin. Ainoa asia, mikä petti oli se, että sisällä tuli vastaan enempi tuttuja, kuin konsanaan kaupassa tai kadulla. Odotushuoneessa ja vastaanottajina oli osa oman seurakunnan ihmisiä. Toiset apua antamassa ja toiset sitä sieltä saamassa. Näin se on pieni maailma. Tuttujen tapaaminen auttoi heti minua ja varmaan meitä kaikkia. Onhan se helpompi leimautua hulluksi, jos on paljon muita samanlaisia.

Olin kai jonkunlainen haaste heille ja samalla myös mahdollisuus. Uskalsin levittää kaikki elämäni eväät pöydälle niitä häpeämättä. Muutaman viikon jutustelun ja elämän tilanteiden oikeaoppisten asioiden kaivelujen jälkeen olin ymmällä. Hattuni alkoi nousta kiitokseksi aina korkeammalle ja korkeammalle jokaisen istunnon jälkeen. Ammatti-ihmiset osasivat asiansa. Uupumusta todettiin kolmenlaista: Oli työuupumusta, oli henkistä ja hengellistä. Onneksi olin itse pystynyt myös nämä kaikki jo etukäteen nimeämään.

Mutta oli jotain oudon odottamatontakin. Heillä näytti olevan muutakin annettavaa kuin pelkkiä käskyjä ja neuvoja. Löytyi ymmärrystä, löytyi rohkaisua. Sain aikaa esittää omia ajatuksia eikä niitä keskeytetty. Minun annettiin puhua ja puhua. Jokaiseen sanomaani suhtauduttiin asiallisesti. Minua ei pidetty täysin sekopäänä eikä edes hölmönä. Ketään ei syytetty. Ei minua. Ei lähelläni olevia eikä lähelläni olleita. Menneisyyden varjot haettiin. Rikkimenneet sirpaleet etsittiin. Tunnetaso kartoitettiin. Arat asiat selvitettiin. Menetykset muisteltiin. Hyvät hetket nostettiin. Kerrankin sai tietää kertovansa asiat avoimesti tietäen, ettei niitä kylällä lipputangon nokassa muitten silmissä peuhuuteta, eikä pöntöstä korvasyyhyyn kuuluteta. Tähän vammaisuuteen olin viime vuosina tottunut.

Olin luullut saavani kaiken tarvittavan avun oman seurakuntani keskeltä. Luulin, että siellä, missä se on tullutkin, se paranee ja lähtee saman hengen henkilökunnan kanssa huitsin nevadaan. Pian olin toista mieltä. Kun asiat ovat isoja ja ihmiset pieniä voivat ongelmat syventyä ja pahentua, jos ei ole tarpeeksi tietoa ja taitoa niitä käsitellä. Kaikki elämän dramatiikat ja probleemat eivät lähde enää yhtä helposti kuin vuosisata sitten. Jos ongelma on kuin räjähtämäisillään oleva atomipommi, ei se hyydy pelkällä voivottelulla ja hyssyttelyllä. Eikä se lähde karjumalla eikä pois käskemällä.

Tiedän takuulla, että Jumala hoitaa omiaan. Hän tahtoisi käyttää varmasti siihen meitä ihmisiä. Useimmiten se ei vaan toimi, koska todellisia avun antajia, vierellä kulkijoita, taitajia ja ymmärtäjiä on liian harvassa. Olen saanut persoonakohtaisesti tuntea sen luita ja ytimiäni myöden. Mitä rikkinäisempiä me ihmisraukat olemme, sitä enemmän me tarvitsemme tänä päivänä myös apua.

Paras apu löytyy yhteistyöstä, yhteisestä hyvästä. Kaikkia tarvitaan. Yhden apu ei sulje toisen apua pois. Avun antajat eivät ole toistensa vastakohtia vaan toisiaan tukevia. Ristiriidassa eivät ole hengellinen eikä ”hengetön” avunanto. Molempi parempi. Tehdään me oma osuutemme ja annetaan ammattiauttajien tehdä oma osuutensa. On syytä muistaa, että ammattiauttajissakin on hyvin paljon aitoja, nöyriä, auttavaisia ja työhönsä vakavasti suhtautuvia kristittyjä. Paras pitää vaan oma peili puhtaana. Ammattiosaajilla on omat hyväksi koetut keinonsa.

Kysymys on ihmisestä, jolla on ruumis, sielu ja henki. Se on eriskummallinen kokonaisuus. Oppimattomalla, niin kuin minulla, ei voi olla luonnonlahjana kaikkea määrää sitä tarvittavaa tietoa, kuinka stressin sietokyvyn heikentäneen ihmisen monimutkainen solukko, suolisto ja luusto pystyvät toimimaan yhteisymmärryksessä rauhasten, jänteiden, geneettisen aivoerityksen ja tunnemaailmaa säätelevän epäorgaanisten hermoläppien kanssa. Mutta lääkärit ovat viisaita. He tietävät ja osaavat avata lukkojamme, kun annamme heille mahdollisuuden opastaa meidät pois räjähtämisen ja hajoamisen orjuudesta.

Kaikki asiantuntijoilta saamani loppukirjelmät rohkaisivat siihen suuntaan, että minun aikani olisi siirtyä pois työelämästä tarvitsemalleni vapaalle. Paineet fyysisestä sairaudestani lisättynä hengelliseen painostukseen olivat saavuttaneet minussa mitä syvimmän ja tuskallisemman loppuunpalamisen.

Enhän toki ollut ainoa näitten myrskyjen kokija. Olin itse nähnyt paikkakunnallamme monien muittenkin hullaantuvan paineitten alla seurakunnassa ja jopa ilman seurakuntaakin. Moni meistä elämänsä syviä kokenut ”hihhuli” on kypsynyt ja väsähtänyt aivan liian aikaisin. Väitän, ettei tällainen loppuun palaminen olisi näin yleistä, jos rohjettaisiin kohdata tämän päivän ihmisten todelliset ongelmat aidon hengellisesti, rehellisesti ja avoimesti. Kohdattaisiin ihminen hänen ongelmien tasolta. Ei syyttäen, eikä entisiä kaivellen ja niistä repostellen. Syyttämällä ja tuomitsemalla me saamme syttymään vain vihan ja katkeruuden. Siinä on sitten työtä niin Jumalalla kuin ammattiauttajillakin.

Kun hoitojaksoni jälkeen iloisena kerroin selviytymistarinaani seurakuntani johdolle, sain siihen yksiselitteisen ja tylynkylmän vastauksen:

– Se ei ole tarpeellista eikä edes oikein meille uskovaisille. Kyllä Jumala hoitaa omansa.

Asiat on selvitettävä! Olimme jo vuosia vaimoni kanssa pyytäneet päästä seurakunnan johtajien luokse selvittämään välillemme muodostunutta luottamuspulaa. Emme saaneet toivomaamme audienssia, vaikka sitä tavan takaa pyysimme. Lopultakin, vuosien päästä, meille kuitenkin suotiin mahdollisuus neuvonpitoon, mutta vasta sitten, kun sitä toden teolla vaadimme.

Olimme valmistautuneet huolella. Olin tehnyt itselleni muistiinpanoja vuosien mittaan tapahtuneesta, meitä vastaan suunnatusta, ajojahdista. Olin tehnyt aimo joukon kysymyksiä, joihin toivoin vastauksia. Olin jopa saanut elämääni ja toimintaani läheltä vuosia seuranneen hengellisen isäni, entisen seurakuntamme työntekijän, Kumpulaisen, tuekseni. Heti, kun kerroin tulevasta palaveristamme, tarjoutui hän omasta tahdostaan mukaan.

Tilanne oli neuvottelujen alussa hyvin vaivautunut, varsinkin, kun ”puolustajani” astui mukaan vastapuolen sitä edeltä tietämättä. Koin aivan kuin tässä kokoonnuttaisiin vaimoni kanssa jonkun asteisen tuomioistuimen eteen, vaikka pyrkimyksenämme oli selventää ja oikaista molemmin puoleisia monia vääriä luuloja ja virhekäsityksiä. Emme kuitenkaan kokeneet neuvotteluamme missään vaiheessa turhaksi ja toivottomaksi. Pienikin voitto totuuden suuntaan auttaisi meitä jokaista. Parhaimmillaan tästä saattaisi tulla tulevia vuosia varten koko seurakuntaa avartava ”ennakkotapaus”. Se, jos mikä olisi voitto meille kaikille.

Halusimme Marketan kanssa selvittää kaikki seurakuntamme ja meidän molempien asiat perin pohjin. Kerroimme vaimoni kanssa monista asioita, jotka olimme kokeneet meille ongelmallisiksi. Selitimme oman näkökantamme meihin kohdistuneeseen vastarintaan. Olimme uskaliaan avoimia, koska halusimme päästä muiden seurakuntalaisten tavoin elämään vapautta ja tasavertaisuutta.

Etenimme järjestelmällisesti tapaus kerrallaan. Itse kerroin jokaiselle pöydän toisella puolella istuvalle vanhemmistoveljelle vuoron perään, mitä vaikeuksia, väärinymmärryksiä, mielenpahoituksia ja konflikteja oli kenenkin heidän sanomisistaan ja tekemisistään meille aiheutunut. Kerroin meitä vastaan puhutuista juoruista ja valheista. Kerroin avioliittoomme liittyvästä epämiellyttävästä ja epäoikeudenmukaisesta vastarinnasta. Pyysimme kannanottoja siitä, mihin Raamatun kohtiin kaikki kohdallemme tullut vastarinta on perustunut. Halusin tietää myös mikä on heidän linjansa menneisyyteeni, avioitumiseemme ja tähän hetkeen. Käytin kysymyksenä myös ”veli kaikista vanhimman” joskus käyttämää ajatusta:
– Miksi minä olen menneisyyteni takia huono esimerkki?

Jotkut neuvottelijoista kokivat koko keskustelun täysin turhanpäiväiseksi ja turhauttavaksi. Jotkut taas olivat myötämielisiä kertomuksillemme kuullen nyt vasta monista meihin liittyvistä asioista. Suurimmalta osalta heistä löytyi hyvin asiallista, ymmärtäväistä suhtautumista, mutta jotkut vähättelivät kaikkea kertomaani. Mielipiteet puolin ja toisin pyrittiin tuomaan esiin kuitenkin rakentavassa hengessä pingottuneesta ilmapiiristä huolimatta. Osassa onnistuttiin hyvin, osassa hyvin huonosti.

Veljeni Martin kertomus, meitä läheltä seuranneena ja työtä yhdessä tehneenä seurakunnan entisenä työntekijänä, valaisi muodostunutta pattitilannetta. Hän tietämyksellään ja taidollaan ratkaisi isoja solmuja. Hänen selvät kannanottonsa tukivat vahvasti sitä, jota me olimme tuoneet esille. Tärkein, mitä hän sanoi, oli:

– Ettekö te ole ajatelleet, mikä on se yksinkertainen asia, jota Haapaset vain hakevat? Sen nimi on Hyväksyntä, se on vain hyväksyntä!

Tämän kuultuaan porukan ”veli kaikista nuorin” sanoi ponnekkaasti:

– Eiköhän meidän ole aika lopettaa neuvonpito ja pyytää Marketalta ja Paulilta anteeksi sitä, miten me olemme heitä kohdelleet? Unohdetaan menneet ja aloitetaan kaikki uudelta, puhtaalta pöydältä.
Ilmeet vakavoituivat. ”Veli kaikista vanhin” kaivoi taskustaan Nitro-purkin, heitti suuhunsa napin jos toisenkin ja alkoi siunata meitä. Neuvottelu päättyi halauksiin ja kädenpuristuksiin.

Jorma Kauranen, työtoverini koulusta ja seurakunnasta:
On sateinen pimeä marraskuun lauantai 1998, kotini rikkinäinen ovikelle kertoo, että joku on ovella. Menen avaamaan, tulija on Pauliaukuati Haapanen, kollegani koulusta. Hän alkaa varovasti keskustelun kanssani hengellisistä asioista ja kokemuksistaan seurakunnassa. Olin silloin oman seurakuntamme vanhimmiston puheenjohtajana.

Pian selviää, että hän on käynyt samanlaista ”Jaakobin painia” kuin minäkin. Keskustelu avaa meidän todellisen ystävyytemme, toteamme, että olemme hengenheimolaisia, näkymme on samanlainen.

Päätämme aloittaa yhteisen taistelun seurakuntamme puolesta. Voin sanoa, että Jumala yllätti minut veljeni vierailulla. Jumala on ihmeellinen. Pauliaukusti oli ollut kyseisenä päivänä lepäämässä kotonaan sohvalla ja kuullut äänen:

– ”Mene Kauraselle”

Hän lähti heti. Minun suunnitelmiini oli tullut yllättävä muutos, oli peruuntunut sen päivän ohjelma ja olin kotona toimettomana. Jumala tiesi valita oikean ajan ja oikean osoitteen Pauliaukustille.

Näin Jumala pani meidät yhteiseen rintamaan rukoilemaan ja taistelemaan, aluksi seurakuntamme puolesta, myöhemmin uuden työyhteisömme ja kotikuntamme puolesta. Olen monta kertaa todennut, että jos Pauliaukusti ei olisi kuullut Jumalan puhetta ja totellut, emme olisi keksineet toisiamme, eikä ystävyytemme olisi kasvanut sellaiseksi kuin se muodostui.

Kaksi erilaista suomalaista miestä, Pauliaukusti energinen nopeita päätöksiä tekevä taiteilija ja minä harkitseva matemaatikko yhteistä työnäkyä toteuttamassa, rakentamassa Pyhäjärven Keidasta, joka toi siunauksia monen ihmisen elämään. Minä en ole koskaan kokenut sellaista työyhteyttä ja yhteistä näkyä ja taistelua kenenkään muun kanssa kuin veljeni Pauliaukustin kanssa.

– Kiitos veljeni kaikesta !

Kelottijärven Joonaksen kokoussarjan päätösiltana seurakunnassamme tapahtuu jotain rohkaisevaa. Olen pyytänyt Jumalalta merkkiä siitä, miten tulisi mennä tästä eteenpäin. Luovuttaako vai ei? Nostaako kädet pystyyn ja poistua takavasempaan? Jättääkö isoille pojille koko sotanäyttämö, koko hiekkalaatikko? Jatkaako vai niellä kamala katkero?

Tiedän, että Jorma-veli painii samoissa kilpailuissa. Vastustajamme olivat samat, mutta asiamme erilaiset. Olimme pohtineet viimepäivinä paljon yhdessä sotaretkeämme. Olimme etsineet ratkaisun avaimia meitä kaikkia kohdanneisiin pulmiimme. Olimme tehneet toinen toistaan käyttökelpoisempia suunnitelmia, jotka olivat suunnannäyttäjien taholta sitten vesitetty mahdottomina ja käyttökelvottomina. Taustallamme oli ollut vilpitön hätä seurakuntamme hiljaiselosta, ihmisten passiivisuudesta, poispoikkeamisesta. Olimme joutuneet tahtomatta oppositioon, kaksin.

– Mutta…miksi ottaa koko porukan murheet, jos omissakin on kylliksi tekemistä?

Sepä se. On halu saada itse enemmän taivaallisia ja toivoa kaikkien muidenkin saavan sitä samaa yltäkyllin. Hätä oli yhteinen.

Päätöslaulun jälkeen menen Jorman luokseen ja siunaan häntä. Saan kolme sanaa:

– Vielä kerran pojat!

Sanat tuntuvat hyvin maallisilta. Naurattaa. Vaikka tunnistan ne oitis Juha Watt Vainion laulun sanoiksi, nyt ne saavat aivan toisenlaisen kaikupohjan. Nyt niillä on uutta painoarvoa. Sanat koskettavat meitä molempia. Ne kohtaavat meidät yksinkertaisuudellaan. Yhteisesti teemme päätöksen toteuttaa ymmärtämämme kehotuksen mukaan. Hymyssä suin lähdemme Beetelistä kotiimme, taustalla kaikuvat taivaallisen hyvät ohjesanat:

– Vielä kerran, Pojat!

Paneudumme tehtäväämme, alamme innolla yhdessä kokoontua rukoilemaan meille tulleeseen sanaan vedoten. Vaikka teemme kaiken voitavamme koko sydämestämme, taustalle hiipii inhimillinen epäilys onnistumisesta. Taistelemmehan tuulimyllyjä vastaan. Tiedämme, että siivet eivät pysähdy helposti voimakkaan vastatuulen vallitessa. Mutta yritämme vielä kerran, yhdessä.

Jorma, vanhemmiston puheenjohtaja, on kutsunut minutkin johtajien kokoukseen, tosin aivan omalla vastuullaan ja uskalluksellaan. Saan ensimmäistä kertaa olla mukana ”evankelistana”. Olen sitä ollut oman toimeni ohella. Vajaa vuosi sitten minut siunattiin tähän tehtävään lähes salaa kuin varkain seurakunnalta. Mutta siunattiin kuitenkin.

Onneksi saan olla mukana tänään, koska nyt päätetään suurista suunnista.

Joko nyt vihdoinkin olisin kelvollinen ”aateliin”?

Kokouksessa vallitsee piukaksi virittynyt tunnelma. Jorman johtaessa kokousta asiat nuijitaan parin voimakkaan osallistujan etukäteen sopimalla tavalla. Omia ehdotuksiani ja suunnitelmia tulevasta vähätellään. Niitä ei haluta ottaa pätkän vertaakaan mukaan. Niille hymähdetään. Niille naurahdellaan. Nyt näen omin aistein, kun vahvat sanelevat, vahvat painostavat ja vahvat päättävät. Väistämättä tulee mieleen Pietari ja hänen kirjeestään otos:

”Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan: ”Kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa…Jumalan tahdon mukaan…sydämen halusta…, ei herroina halliten…ollen laumalle esikuvina…”

Jorma vaivautuu silminnähden. Oma niskani alkaa punottaa. En pysty, vaikka haluaisinkin, avaamaan enää suutani edes muodolliseen keskusteluun. Eipä minua kuunneltaisikaan. Muistan joku aika sitten käydystä yhteisestä neuvottelusta sen, että kaikkihan piti aloittaa puhtaalta pöydältä. Niin kai tässä tehdäänkin, pöytä on puhdistettu, mutta uusi jako, aivan kuin kortinpelaajilla, on jo käynnissä. Minulle jaetaan taas ne huonot kortit. Hetkessä silmäni aukeavat näkemään totuuden. Huuleni liikkuvat sen verran, että saan kuiskattua vaitonaisesti viestini hänelle, joka kuuntelee:

– Jumala rakas, jos seurakuntani asioita hoidetaan näin, kun olen nähnyt ja kuullut, en pysty enää näillä voimilla olemaan mukana. Olen taisteluni hävinnyt. Ajatuksissani nostan käteni antautumisen merkiksi.

Kotona Marketta odottaa jännittyneenä vaikutelmiani vanhemmiston asiakokouksesta. Täydellisesti pettyneenä ja itku repeämäisillään kurkussa, kerron päätöksestäni panna pisteen hengellisen työskentelyni ylle vuosia kestäneissä kuvioissa. Enää ei ole virtaa. Akku on tyhjä. Solenoidi ei kytke päälle. Ei starttaa, ei. Nyt poistun vapaaehtoisesti minulle niin tärkeästä ja rakkaasta seurakunnasta.

Marketta aavisti hyvin tapahtumien kulun. Mikään ei tullut hänelle yllätyksenä. Hän oli käynyt omat ”Jaakobin paininsa”, ehkä jopa kauemmin kuin minä, mutta fiksummin ja äänettömämmin kuin minä. Hän oli jo ennen minua kypsynyt ajatukseen jättää entinen ja lähteä uutta tuntematonta kohti. Odotti mukaansa vain minua. Nyt päätös on yhteinen ja yhtäläinen. Jumalan edessä, avoimin sydämin, päätös kypsyi kypsymistään. Kysyimme viisaammilta vanhan oppikysymyksen:

– Onko synti erota seurakunnasta?

Meille eräs vaikuttavassa asemassa oleva, sielunhoitajana tunnettu ja arvostettu pastori antoi neuvon:

– Paljon suurempi synti on pysyä väkipakolla kuivuudessa ja sen seurauksena kuolla hengellisesti sekä lopuksi erota kokonaan Jumalasta.

Tiedon, kokemuksen ja tuntemuksen yhtälö vei vääjäämättä siihen, jonka olisimme mielellämme jättäneet tekemättä. Joskus täytyy kuunnella kehoa ja toimia vaistonvaraisesti. Joskus on toimittava yleistä mielipidettä vastaan ja otettava riskejä. On kestettävä halveksunta ja sivallukset. On kestettävä puheet, jotka eivät ole totta. On pystyttävä ummistamaan silmät ja korvat oman elämän pelastukseksi. Joskus on kyseenalaistettava entinen. Joskus on meidän perheessä nyt. Se on valintamme. Tahdomme selvitä kuiville myös avioparina. Tahdomme hitsautua yhteen, vastarinnasta ja viiltävästä kohtelusta huolimatta.

– Lähdemme uppoavasta laivasta, kuin rotat. Mutta vain siksi, että pidämme itsemme hengellisesti hengissä. Parempi elää, kuin kuolla.

Viimeinen pesti tehdään täysillä. Villikan Matti, tuo mainio Raamattukurssin opettajani ja Afrikan vierailun isäntämme, on tullut Keuruun Isosta Kirjasta Lähetyskurssinsa kanssa vierailulle seurakuntaamme ja minut on pyydetty jo viikkoja ennemmin luotsaamaan tilaisuus. Pyytäjät eivät tiedä mitään edellisen päivän päätöksestäni poistua sivustalle tutuksi tulleen joukko-osastoni keskeltä omalle valitsemalleni kentälle.

Mitenkäs nyt suu pannaan? Tapani mukaan päätän hoitaa hommani, jonka olen jo edeltä luvannut. Pää pystyyn vielä hetkeksi. Ainakin yhdeksi illaksi. Vaikka en tunne mitään isäntämäistä, johdan kuitenkin illan kulun isännän ottein. En anna aihetta huomiselle. Kaikki sujuu hymyssä suin ja hyvin mielin. Nautin täysillä. Nautin vapaudesta. Mikään ei kiristä. Paitakin tuntuu pitkästä aikaa väljältä. Tätäkö on vapaus?

Olen päättänyt olla sekoittamasta vierastani omaan elämäntilanteeseen, mutta iltakahvien aikaan saamme seuraa, jotka tästä tietämättä paljastavat paljon ja turhaa. Vierailu saa aivan uuden käänteen. Ilmapiiri viilenee. Tarkoituksella tai tahtomatta. Iltapöydässä on paljon hiljaista lähetyssaarnaajamaista viisautta, ymmärtämystä ja pitkäaikaista kokemusta, mutta löytyy myös tulikivenkatkuista sanomista, neuvoja ja selittelyjä. Nuoremmat tietäjät selittävät minunkin puolestani. Hyvä niin, ettei minun tarvitse. Oman seudun porukka pui asiaani kuin ennen vanhaan riihessä elonkorjuun aikana. Tuntuu, että seinät muuttuvat savuisen mustiksi ja sakea ihmetyksen pöly leviää kaikkialle.

Lopetan liian monimutkaiseksi venyneen illanviettomme omalta osaltamme omalla tavallamme loppudiftongiin:

– Emme olisi tällaista iltaa toivoneet, ei Marketta, enkä minä. Olimme valmistautuneet huomiseen aivan rauhallisin mielin. Sen teemme. Syyt on selvitelty. Selittelyt on selitelty. Päätökset on tehty. Nyt on toteutuksen aika. Meidän polku on nyt uusi ja kulkematon. Menemme sitä yhdessä.

Olimme lähetyskurssin vierailun päätteeksi antaneet erotodistuksemme veljelleni ja ymmärtäjälleni, Jormalle, ja pyytäneet häntä lukemaan sen viipymättä tiedoksi. Niinpä seuraavana päivänä, sunnuntaina, seurakuntamme päiväjumalanpalveluksessa kerrotaan:

– Seurakunnastamme on eronnut tällä päivänmäärällä Marketta ja Pauli Haapanen
Suuremmitta järkytyksittä etupenkin liepeiltä alkaa kuulua hiljainen rukous:
– Siunataan Saatanan haltuun…

Sanomiset eivät enää koske aivan niin kovasti kuin aikaisemmin. Mieli pahoittuu ja se tuntuu aina yhtä pahalta kerta toisensa jälkeen. Se ei turru. Mutta nyt aukeaa uusi puhdas sivu kirjassamme. Emme anna sen nyt ryvettyä mistään, emme omista, emmekä toisten ajatuksista, sanomisista tai tekemisistä. Me olemme suuntamme valinneet.

Nyt on aika uuden. Nyt on aika lääkintäjoukkojen. Nyt on aika toipumisen. Nyt on aika parantumisen. Tahdomme tehdä sen rauhassa, omalla luvallamme. Tahdomme tehdä sen etsiessämme Jumalan johdatusta yhteiseen elämäämme. Tahdomme elää.

UUSIA LEIRITULIA

Villa Aukustissa onnemme kääntyy. Asumismuotomme vaihtuu väliaikaisesta, ahtaasta kerrostalokolmiosta Pyhäjärven keskustan tuntumassa olevaan tavallisille ihmisille liian erikoiseen omakotitaloon. Meille se sopii.

Joskus puolileikillään opettajarouva yläasteelta sanoi haluavansa myydä talonsa meille eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Hän kertoi talon sopivan hyvin meille erikoisuudesta pitäville ja ennakkoluulottomille taiteen kanssa touhuaville.

Talo edustaa modernia arkkitehtuuria mitä hienoimmalla ja persoonallisimmalla tavalla. Nuori arkkitehtiopiskelija suunnitteli talon äidilleen tarpeen ja mittojen mukaan. Kaksitaso-huoneratkaisu, paljon erikokoisia ikkunoita, pylväitä omintakeisine narujalkalistaratkaisuineen. Erilaisia tilanjakajia kuusimetrisessä huonekorkeudessa, ritilöitä, kaakelia, paljon vanhaa ja kaunista. Seinänkokoinen takkaosa on yli sata vuotta vanhoista tiilistä. Kaareva, pieni viehättävä eteisaula. Italialaistyyppisistä tiilimuurauksen välissä olevista ikkunoista voi katsella olohuoneeseen ja myös ylös parvelle. Väliovet, joita on vain kaksi koko talossa, ovat nekin vanhoja, restauroituja peiliovia vanhoine saranoineen ja lukkoineen.

Takan kaikki tiilet ja ovet ovat peräisin vanhasta puretusta kyläkaupasta. Hienot pallo-posliinivalaisimet on hankittu lakkautetun kansakoulun huutokaupasta. Kaikki vanha on hyvällä värisilmällä ja hyvällä maulla nivottu uuteen taidokkaasti.

Opettajarouva oli uurastanut päivästä toiseen rakennuksella. Hän oli puhdistanut koulutyöpäivän päätteeksi pari tuhatta tiiltä vanhasta kiinnipureutuneesta muurauslaastista, hionut ovet hohtavan puhtaiksi vanhoista kuudenkertaisesta maalikerroksesta. Toiminut lankunkantajana, roskien kerääjänä, siivoojana. Lakannut kuusimetrisen huoneiston paneeliseinät ja katon kahteen eri otteeseen.

Vanha Helkama-pyörä oli saanut kyytiä. Milloin sarvissa roikkui kaksi kymmenlitraista maalipurkkia, milloin tarakalla oli kasa parimetrisiä lautoja. Ei tarvittu peräkärryä, ei tarvittu rakennusaikaista autoa. Kaikki talousrahatkin laskettiin tarkasti, että niistä voisi pihistää pari lanttia nauloihin ja liisteriin. Puhelimessa tuli rakentamiseen tarkat ohjeet tyttäreltä. Ne koskivat myös paikkakunnan parasta kirvesmiestä ja muuraria.

Ei puuttunut erikoisen talon rakentamisesta vaikeuksiakaan. Muurari on muurannut kaarevaa eteisosaa jo metrin verran, kun talon ideoija saapuu paikalle.

– Pura tuo kaikki pois. Siinä on väärä kaarevuus!

– Mutta hyvä tyttö, tiedätkö, mitä se maksaa. Siinä on ainakin kahden päivän työ.

– Äiti maksaa. Pura pois ja aloita alusta.

Kirvesmies pidättelee nurkassa henkeään. Hän on juuri saanut kuusimetrisen, kolmekymmentäviisi senttimetriä paksun tukin pystyyn apuriensa kanssa. On kiinnittänyt sen lähtemättömästi paikalleen. Pyyhkii hikeä otsaltaan ja on menossa eväilleen eteiseen, kun hän kuulee käskyn:

– Hirtesi on kaksikymmentä senttiä liian keskellä. Vaihda paikkaa!

– Ei hyvää päivää. Nyt täytyy ottaa tuplat Costaricaa.

Näin talo valmistui suurella vaivalla, mutta se kannatti. Kirvesmies ja muurari olivat valmistaneet elämänsä rakennuksen. Tuskin toista samanlaista työmaata koskaan enää havittelevat. Ansaitsisivat molemmat rakentajien valkoisen ruusun ritarikunnan rintamerkit kullattuine ja helkyttävine helyineen. Heille kuuluisi kunniamaininta työn- ja pitkämielisyyden sankareina.

Taloon muutti lopulta onnellinen omistajarahoittajaäiti. Nyt muutamme me. Onnea alkaa tupata taloon sylin täydeltä.

Siirryn joustavasti kansankirkkoon. Minut toivotetaan tervetulleeksi, kun käyn ilmoittautumassa virastossa tutulle naapurilleni, kirkkoherralle kotikadulta. Olen kaikesta huolimatta aistivani pientä varauksellisuutta. Vai onko minusta tulossa epäilevä Tuomas? Täytynee tunnustaa, että sana Haapasesta on kiirinyt jo toiseenkin karsinaan. Lohdutan oman asuinalueeni pastoria:

– Ole huoleti. Tuskin minä nyt sentään näin isoa seurakuntaa pystyn palasiksi hetkessä pistämään.

Heti ensi visiitillä pyydän saada tietoa maallikkosaarnaajan tutkinnon suorittamisesta. Mutta mistä se innostus taas on lähtöisin? Juuri mutaan poljettu ja jyrän alle jäänyt ja taas täydessä vauhdissa. Tulee niin vaaleanpunaisenpantterimainen olo. Saan papilta kasan kirjoja, joihin olisi syytä tutustua ja niitä opiskella.

– Anomuksen opiskelumahdollisuudesta voit tehdä minulle tai virastoon. Sovitaan tentistä myöhemmin hiippakuntamme Isä-piispan kanssa.

Näillä eväillä lähden uudelle polulle. Olin niin tohkeissani, että en muistanut edes vaimoltani kysyä, olisiko hän ollut halukas siirtymään väestörekisteristä luterilaisten piiriin. Onhan hän sentään entinen kirkon työntekijä, virkaansa vihitty diakonissa. No, annetaan hänelle aikaa. Kerron vasta huomenna.

Kuulen kummallisia viestejä. Liitokset alkavat hajota helluntaissa. Muutaman viikon aikana moni sanoo työehtosopimuksensa Marketan ja minun lisäkseni sieltä irti. On vanhemmiston puheenjohtaja, on diakoneita, nuorisovastaava ja kuoronjohtaja, mikseri ja muutama muu. Kuka milläkin lailla pettynyt ja väsynyt taistelemaan tiukasti vartioidussa muurinaukossaan.

Monet, jotka seuraavat porukan irtaantumista luulevat meidän tehneen yhteisen sopimuksen lähtemisestä. Mutta eipä ole Haapasella onneksi niin suurta vaikusta ja sananvaltaa koskaan ollut. Jokainen lähtijä on kiistatta viisaampi ja järkevämpi kuin minä. Onhan se helpottavaa, kun nimitetään yhteisesti syyllinen. Jos kaikki on minun syytäni, niin siinähän aliarvioidaan muita ja heidän tekemisiään. Jos nyt jotakin minun hirttämiseksi halutaan tehdä niin korkeintaan olin se, joka puhkaisi kuplan rohkeana ja ennakkoluulottomana uskaltajana. Ketään en yrittänyt enkä edes toivonut lähtevän mukanani. Tiedän, että jokainen meistä teki ratkaisunsa henkilökohtaisesti ja itse kukin Jumalansa edessä. Ei hajottaen vaan uutta ja raikasta etsien.

Yksi ynnä yksi on kaksi. Kaksi ynnä kaksi on neljä…neljä ynnä neljä on kahdeksan…Kaikki ystävät eivät kaikonneetkaan, vaikka leiriä vaihdettiin. Kirjekyyhkynen lennätti viestejä:

– Hajottajat saakin lähteä. Pidot paranee, kun väki vähenee.

Pian huomasimme, me poispoikenneet, olevamme yhdessä ja etsivämme innolla uutta tapaa toimia. Uutta tapaa tavoittaa ihmisiä. Uutta tapaa kohdata tämän päivän tavallista ihmistä. Nyt tarvitaan viisautta. Sitä luvataan Raamatun lehdillä. Rukoillen sitä uskossa.
Syntyy Keidas? Se on seurakuntiin sitoutumaton yhteiskristillinen yhdistys, johon voi liittyä kristityt seurakuntataustasta riippumatta. Keidaslaiset ovat ihmisiä, joita yhdistää samankaltainen näky. Yhdistyksen tarkoituksena on palvoa Jumalaa, tukea ja syventää uskossa kasvamista, levittää evankeliumia ja tehdä nuorisotyötä sekä Pyhäjärvellä ja sen ympäristössä, Suomessa sekä ulkomailla.
Näkynämme on myös tukea ja auttaa sosiaalisesti syrjäytyneitä. Yhdeksi sydämenasiaksemme nousee uskovien yhteyden saaminen aitauksesta ja haasta riippumatta. Uskomme yhteistyöhön yli seurakuntarajojen. Pidämme avainteemana ihmisen kohtaamista arkielämässä: työssä, harrastuksissa ja vapaa-aikana. Haluamme sitoutua rukoilemaan kotien, koulujen, seurakuntien, työpaikkojen, työntekijöiden, yrittäjien, työttömien, lasten, nuorten, vanhusten, sairaiden, yksinäisten, masentuneiden, yksinhuoltajien, alkoholistien puolesta – koko Pyhäjärven puolesta! Tahdomme olla täysin Pyhän Hengen johdossa, raamatullisella perustalla.
Keidas levittäytyy. Keidas esittäytyy. Keidas saa näkyvyyttä. Keidas alkaa toimia heti monella sektorilla. ”Yhteydenillat” aloitetaan kotonamme Villa Aukustissa. Ne ovat vapaamuotoisia, vaikkakin ylistyksellä, hengellisillä lauluilla, keskustelulla ja Raamatun tutkimisella, sekä rukouksella on keskeinen sija. Joka kuukausi pidämme isompia tilaisuuksia ja konsertteja keskustan koulun tiloissa, johon kutsumme vierailevia puhujia ympäri Suomea. Rukousillat aloitamme keskiviikkoisin. Perjantai-iltaisin tutkimme Raamattua. ”Ystäväaterioille” koteihimme kutsumme ihmisiä eri yhteyksistä. Näin voimme tutustua paremmin paikkakuntamme ihmisiin. Lähetystyö aloitetaan Vienan Karjalan Belomorskiin ja Kontupohjaan.
Hedelmällinen yhteistyö alkaa Pyhäjärven kaupungin kanssa nuorisokahvila Wäinössä. ”St Lake Gospel” soi vuosittain Urheilutalolla lähialueiden nuorisolle. Panostamme parhaisiin. Panostamme Suomen tunnetuimpiin Bändeihin. Tilaisuuksissamme on satoja kuulijoita ympäri maakuntaa. Yksi suuri haaste on Raha-automaattiyhdistyksen kanssa kolmivuotinen ”Ankkuri”-projekti Pyhäjärven nuorison auttamiseksi. ”Keidas ilmiö” on alkanut! Keitaan Kokopäiväisenä nuorisotyöntekijänä aloittaa Törmälehdon Marja kesällä 2002. Kohta toimintamme ylittää laaja-alaisuudellaan entisen emoseurakuntamme. Näemme kaiken uuden koko kylän mahdollisuutena.

Marja ”Törmis” Törmälehto, Keitaan evankelista:

Ensimmäisen kosketuksen Patuun ja Markettaan sain Nivalassa 90-luvun puolessa välissä yhteisten ystävien kautta. Piirteet, jotka tästä pariskunnasta ensimmäisenä tulivat esille, olivat iloisuus ja tavallisuus. Heidän kanssaan oli hyvä olla. Ensivaikutelma osoittautui myöhemmin osittain vääräksi – tavallisuus on nimittäin heidänlaisistaan kaukana.

Ensitapaamisesta muutamien kuukausin kuluttua Haapasista tuli tärkeä osa elämääni ja työtäni. Vuonna 1998 kipuilin oman hengellisen kutsumukseni kanssa. Tänäkään päivänä en tiedä, mistä ajatus soittaa Patulle tuli mieleeni. Kysyin häneltä, mitä kuuluu Pyhäjärvelle ja erityisesti pyhäjärvisille nuorille. Tästä puhelusta lähtien lähtivät pyörät pyörimään ja sillä tiellä olen vieläkin. Aloitin osa-aikaisena koulu- ja nuorisotyöntekijänä Pyhäjärven Keidas ry:n palveluksessa, jonka perustajajäseniä Haapaset ovat.

Yhteistyö Patun ja Marketan kanssa oli alusta asti hedelmällistä. Samanhenkisyys teki meistä ystävät. Haapaset uskoivat mahdollisuuksiini Jumalan valtakunnan työssä ja tukivat minua täysillä niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Jos aamulla kerroin Patulle jotakin käytännön ongelmasta työssäni, niin ennen puolta päivää hän oli jo asian laittanut kuntoon. Hänen syttyvyytensä ja ihmeellinen toimeliaisuutensa olivat monessa paikassa todella tarpeen.

Haapasille on edelleenkin helppo puhua kipeistäkin asioista, mutta heidän kanssaan on myös mukava nauraa: Patun auto-, vene-, asunto-, asuntovaunu-, puhelin-, tai saarihankinnoille, heidän keskinäisille sanailuille, avannepussille ja monille muille asioille. Haapaset ovat tuottaneet minulle paljon iloa. Heidän kokonaisvaltainen antautumisensa Jumalalle ja ihmisläheinen, sydämellinen tapa kohdata ihmisiä on madaltanut heidän kotinsa kynnyksen hyvin erilaisille ihmisille. Se kiinnostus, mitä he toista ihmistä kohtaan osoittivat, on opettanut minulle paljon. Myös heidän anteliaisuutensa, valmius antaa omastaan, herättää minussa kunnioitusta.

Patun ja Marketan yhteinen elämä ei ole ollut helppoa. Se on ollut täynnä kohti tulleita sanoja, halveksivia katseita, arvostelua, tuomitsemista. Jumala on kuitenkin ihmeellisellä tavalla varjellut heidät katkeruudelta ja lannistumiselta ja osoittanut sen, että ihmisten mielipiteet ja asenteet eivät voi tuhota Jumalan suunnitelmia. On ilo jatkaa tätä matkaa, kun tietää, että Haapasten ovi on aina auki.

Nyrkit paukkuvat kohta pöytäni ääressä, kun paikallisen kansankirkon ystävä-pappini kanssa väännetään peistä. Tavallista paksumpi pöydän kansi on kovilla väittelyn viritessä jopa turhuuden mittapuihin. Onneksi kannen alla on kuusituumaa kertaa kuusituumaa paksut kuusipuusta valmistetut pöydänjalat kannattelemassa mahtipontista keskusteluamme. Vireä, äänekäs ja jopa kiivas keskustelu saa välillä liiankin painavat raamit, kun me molemmat, körttipappi ja hihhuliporukan jättänyt taiteilija, varmoin mielipitein opastamme toisiamme hengellisten autuuksien lähteille.

Tunnetta on, ainakin minulla, enemmän kuin tietoa ja taitoa. Näkökulmamme eivät juurikaan kohtaa, koska niin perusteellisen vankkumattomia olemme. Rehellisyyttä ja aitoutta aistimme joka tapauksessa toisissamme, vaikka Jeesuksen opit kanssaihmisen kohtaamisesta siinä tyystin unohtuvat. Minun olisi toki pitänyt kunnioittaa uuden hengellisen kotini johtajaa. Mutta, kun korkkiruuvia sisälleni vääntävät vieläkin hellarit ja toiselta jo luterilaiset. Mutta kiivashan se Paavalikin keskusteluissaan oli ja periksiantamaton…

Seuraavassa kirjeessä, joka on kirjoitettu kirkkoherralleni, yritän tyynnyttää keskustelun aikana aaltoja tai ainakin äyskäröidä liikoja vaahtoja. Taistelut on tarkoitettu taisteltavaksi ja asiat selvitettäviksi.

Jarmo S
En tiedä, mistä alkaisin… Ajatuksia on pääni täynnä, kunhan vain saisi ne sieltä oikeaan ja ymmärrettävään muotoon. Näin kirjoittamalla on helpompi lähestyä sisua. Taustalla on vahvasti käyty keskustelumme.

Olen viime kuukausien aikana muutenkin pohtinut elämää, sen sisältöä, merkitystä, menneisyyttäni, tätä hetkeä ja myös tulevaisuuttani. Tänään, ystävänpäivän aamuna pieni sisälläni oleva poika huutaa tyhjyyttään. Uupumus ja masennus raastavat. Elämäni on ollut täynnä särkymistä ja luopumista. Tällä hetkellä en koe saavuttavani mitään pysyvää, joka toisi turvallisuutta ja toivonkipinää elämääni.

Olin kuukausia sitten toivoa, intoa, iloa ja riemua täynnä, kun sain tulla takaisin seurakuntaasi, josta uskoon tultuani jäin pois. Sain mahtavan kasvuannoksen Jumalan rakkautta ja sanaa helluntaiyhteisössä, kaikesta huolimatta.

Olen aina pyrkinyt tekemään saamani tehtävät niin hyvin, kuin osaan. Näin olen myös vaatinut itseltäni liikaa. Fysiikkakin pistää nyt vastaan. Siinä yksi syy umpiuupumukseeni. Olen halunnut uskoontuloni jälkeen toteuttaa niitä tehtäviä, joita olen luullut saaneeni Jumalalta. Näin eivät kaikki ole sitä ymmärtäneet.

Olemme Kristuksen ruumis erilaisine oksineen, lehtineen ja kukkineen. Haluan edelleen olla uskollinen Jumalalleni, joka armossaan pelasti minut täydelliseltä elämän tuholta. Haluan palvella
Häntä viimeisillä voimillanikin, sanovat ihmiset sitten mitä hyvänsä. Se into josta mainitsen edellä, tukahtui kertaheitolla erään kirkkopyhän päätteeksi. Olin valtavan innoissani, koska olin kokenut, että suorittaisin maallikkosaarnatutkinnon, josta sovimme. Viisaudessanne lupaattekin neuvostossanne ensin vuoden tarkkailla sitä, kuka ja mikä olen. Näin tutkinnonsuorittaminen raukesi tai ainakin siirrettiin tuonnemmaksi. Halusin opiskella vain itseni takia, olenhan edelleenkin tiedonhaluinen ja sanannälkäinen. Sama leka kolahti, jota olin monet vuodet yrittänyt väistellä.

En vielä tänäänkään pysty ymmärtämään sitä motiivia, jonka mukaan saarnalupani evättiin. Se on nyt hautautunut minun suunnitelmistani. Näin haavoittuvainen ja heikko olen.

Muistan noin kymmenen vuotta sitten, kun elämäni muuttui ja avasin ensimmäisen kerran Raamatun ja katsoin erästä raamatunlausetta, jossa sanottiin jotakin yhteydestä. Koin heti sisimmässäni puhetta Jumalaltani, joka kertoi tehtäväni tällä paikkakunnalla olla joskus yhdistämässä Jumalan sanan avulla erilaisia kristittyjen armeijoita. Näitten asioiden toteutumista olen kysellyt Jumalalta tuon tuostakin. Tehtäväni taitaa olla inhimillisesti ajateltuna aivan mahdoton suorittaa, koska kirkkojen sisällä ilman minuakin on niin monenmielistä ja monella tavalla ajattelevaa.

Tarkoitushan ei ole repiä seurakuntien rajoja vaan alkaa vaalia yhteyttä sydänten tasolla hyväksyen ihmiset erilaisina Jumalan kuvina, erilaisella tavalla ajattelevina ja erilaisina persoonina. Mahdollisia yhteisiä työmuotojahan tässä olen vain viime aikoina etsinyt. Toivoisin, että minutkin nähtäisiin joskus mahdollisuutena eikä uhkana. Olen aiheuttanut suuni avaamisella aina pientä hämmennystä, seurakuntakuvioissa jopa paniikkia. Tänä päivänä kelpaisinkin seurakuntayhteyteen paljon paremmin, jos olisin julki jumalaton ateisti. Siitähän ei olisi haittaa eikä uhkaa oikealle opille, jota vaalitaan omalla tavallaan kaikkialla. Olen joskus sanonut sinullekin, että jos opista tulee tärkeämpi kuin ihmisestä alkavat hälytyskelloni oitis soida. Kelloni ovat viime aikoinakin kilkatelleet. En pidä siitä. Haluaisin niiden vaikenevan, koska se raastaa sisintäni.

Toinen tehtävä, minkä luulen saaneeni, on rukous. Olen varma, että rukouksella on aina ollut suuri merkitys kaikkialla. Rukous on vaikuttanut kaikkialla herätyksen alkuun. Meidän tulisi saada rukoilla yksin, perheen kanssa, ystävien kanssa, seurakuntana ja vieläpä yli rajojen kaikki kristittyjen kanssa. Rukouksella voimme muuttaa ihmistä, ja sen ulkopuolella olevaa maailmaa. Tänä päivänä tarvitsemme taistelurukousta kaikkea pahaa vastaa, eritoten Pyhäjärvellä, jossa saatananpalvontakin on jo järjestäytynyt omaksi ryhmäkseen. Vastaan tulee liian monia mustiin sonnustautuneita ja valkeakasvoisia. Tämä ei parane ihmettelemällä tai toteamalla, vaan taistelulla pahaa vastaa, jonka Jeesus on jo voittanut. Tämän päivän Saatana on varastanut meiltä niin paljon hyvää ja yhteistä, että meidän tulisi kaikkien kristittyjen herätä yhdessä sitä vastustamaan.

Nämä edellä mainitut ovat mm. niitä asioita, minkä tähden Keidas on perustettu. Meitä on pieni joukko, mutta sitäkin taistelutahtoisempia. Haluamme hyvää. Haluamme sitoutua. Haluamme olla kuuliaisia. Olemme kaikki kokeneet, että tämä on meille Jumalan antama työ. Emme halua luovuttaa, koska se olisi Saatanan voitto.

Keitaan ensisijainen tehtävä on yhdistää. Siitä pidämme kiinni. Siitä, että koemme kirkon piirissä suurta vastustusta, olemme tietysti pahoillamme.

Minua henkilökohtaisesti harmittaa ja jopa raastaa se, että minusta on tehty joku Keitaan henkilöitymä, kaiken pahan alku ja juuri. Olenhan vain kuitenkin yksi sen jäsen. En ole johtaja enkä sanelija. Olen tavallinen jäsen niin kuin kaikki muutkin. Korviini kantautuneiden viestien mukaan Keidas esiintyy mielestäsi liian usein julkisuudessa. Sitä me emme ole halunneet, eikä se ole meidän tarkoitus.
Toivon Sinun, Jarmo, ymmärtävän, kuinka vaikeaa minun on taiteilla kaikkien näiden mahdottomilta tuntuvien asioiden välissä.
Keskustelu ja kirjoittelu päättyvät onnellisesti ja ymmärtäväisesti pitkällä aikajanalla mitaten. Kuukausien päästä olemme samoissa kirkonmeiningeissä toisiamme kuunnellen, rohkaisten ja kunnioittaen.
Eläköön erilaisuus. Eläköön mielipiteiden vapaus. Eläköön ymmärrys ja yhteys. Eläköön voitto meille kaikille!

Lyhyt, mutta sitäkin antoisampi yhteistyö alkaa yllättäen, kun saarnaan tulevassa koululaisjumalanpalveluksessa jouluviikolla kyläkirkossa ala-asteen nappisilmille. Kun kirkkoherra sitä minulta pyytää, hämmästyn, mutta otan kiitollisena ja avoimin mielin minulle suodun arvokkaan tehtävän vastaan.

Teen huomioita monista tutuista lapsista ja opettajista puheeni aikana. Yllätys paistaa heidän kasvoiltaan, kun papin puvussa onkin Haapanen eikä tuttu pappi. Sanomani on yksinkertainen. Kerron Jeesuksesta. Kerron hänen syntymästään alhaisiin olosuhteisiin. Kerron hänen tavallisesta lapsuudestaan ja normaalista nuoruudestaan. Kerron hänen rakastavasta ja huolehtivasta vanhemmistaan. Kerron hänen kodistaan ja sen aikaisesta elämäntyylistä. Vien kouluväen Genetsaretin järven rannalle kalastajien isoihin veneisiin kalan hajun ja heittoverkkojen keskelle. Vien kuulijani haistelemaan Nasaretin ilmaa: puun tuoksua, kedon kukkia ja ilmassa leijailevaa rantapölyä. Kerron Jeesuksen kädentaidoista puuseppäperheen lapsena. Vien heidät kuulemaan taltan ja vasaran paukkeen. Vien heidät näkemään sen, kuinka lastut lentävät Jeesuksen höylätessä visaisen kovia laudan reunoja. Haluan tuoda hänen lapsuutensa ja nuoruutensa tämän päivän koululaisten ymmärryksen tasolle.

Valotan näkemyksiäni hänen erikoisista toimintatavoistaan ja hienoista menetelmistään aikuisena.
Painotan hänen tapaansa kohdata ihminen: lapsi ja nuori. Vedän lopulta saarnani säikeet taivaallisiin, ja selostan lomaa odottaville lapsille, miksi Jeesus syntyi.

Kirkkoherra pyytää minua puhumaan myös tulevana pääsiäisenä. Kahtena iltana hiljaisella viikolla tuon ajatukseni täydelle kyläkirkkoväelle. Kiirastorstaina minut pyydetään mukaan myös ehtoollisen jakoon. Tapani mukaan suostun mielelläni kaikkeen uuteen ja ennen kokemattomaan.

Seurakuntamestari pukee minut valkoiseen albaan ja sitoo nyörin kirkkoväen omalla solmulla vyötäisilleni. Pian istun hämilläni etupenkissä pappien kanssa, mutta kun astumme yhdessä alttarille jakamaan ehtoollista, oloni alkaa helpottua. Pieni poika sisälläni jännittää, mutta riemuitsee. Minulle tämä on ainutlaatuinen kokemus. Minulle tämä hetki on ainutkertainen ja pyhä.

Vaikka en ole ollut ennemmin tällaisessa toimituksessa mukana, teen kaiken omasta mielestäni tyynesti. Seuraan vieressäni olevaa kirkkoherraa ja toimitan tehtäväni häntä mukaillen. Tottumattomana kuitenkin tapahtuman erikoisuus herkistää minut antaessani pienestä pikarista viiniä kyynelehtiville, tutuille seurakuntalaisille. Koen muistoaterian ensimmäistä kertaa erittäin läheiseksi ja koskettavaksi.

Näin pääsen mukaan toimintaan, jota olen rakastanut uskoontulostani alkaen. Nyt alkaa kauan odotettu parantuminen monen vuoden piinasta. Annan syvän kiitoksen luterilaiselle seurakunnalle ja sen vastuunkantajille. Kaiken tämän keskellä koen Jumalan sanovan minulle:

– Kyllä minä sinut, Pauli, hyväksyn.

Kaurasen hallista tulee kirkkoni, kun alan kunnostaa itselleni omaa ”Nooan arkkia”, jolla pääsisin pakoon takaa alati tyrskyäviä aaltoja. Entisestä kotiseurakunnastani kohti tulevat iskut tämänhetkistä hengellistä toimintaani ja elämäntapaani vastaan eivät ota loppuakseen. Puhelinlangat käryävät monesti tulenkatkuisista soitoista ja syyttelyistä. Vaikka olen jo kaikesta kaukana ja erillään, kiinnostus tekemisiini jaksaa edelleen kiinnostaa. Koen sen heille valtavana ajanhukkana. Olen ylen uupunut.

Tajuan nyt, miltä tuntuu höyhensarjamiehestä, kun hän joutuu altavastaajaksi raskaansarjan väkevien nyrkkien alle. Sitä kestää aikansa. Lopulta on heitettävä pyyhe kehään ja antauduttava. Itse en kuitenkaan ole valmis antautumaan, mutta päätän heilutella hetken pyyhkeeni nurkkaa kehäköysien ulkopuolelta, paikasta, jossa voin olla rauhassa. On pakko olla hetken näkymättömissä, jotta pahimmat tulivuorenpurkaukset persoonaani kohtaan lakkaavat. Laava polttaa liikaa jo jalkojeni alla. Kuumuus on käryttänyt jalkani käyttökelvottomiksi. Alttius on niistä kaukana.

Sitten, kun jaksan paremmin, olen valmis palaamaan omaan tämän hetkiseen kehääni. Tahdon edelleen taistella uskoni puolesta omaa sotaani. Sitä sotaa, johon uskon varmasti. Tahdon edetä edelleen niillä menetelmillä, joihin luotan. Tahdon edetä Hänen kanssaan, joka on valmentajani ja voimavarani.

Ei aikaakaan, kun loppukesästä pihani sivustalla, tukkipuiden päällä makaa vanha ja tervalta tuoksuva, avonainen keskimoottorivene, jota alan fiksata huippukuntoon. Ostan myrkyt ja liuottimet ja vuokraan suuritehoisen ja ärhäkän painepesurin. Kohta entinen sisustus on historiaa. Auringon lämmössä kuivunut vene saa pian pintansa tarvitsemansa uuden ehostuksen.

Mutta huolenaiheenani on veneen voimanlähde, sen keskimoottori. En ole koskaan sellaisella itse ajellut ja tuskin osaisin sitä tarpeen tullen korjata tahi edes huoltaa. Aivan kuin tilauksesta tontilleni tulee mies, veneitten keräilijä Hynynkylältä. Mies, jolla tiedän jo entuudestaan olevan kuusi venhettä rannassa. Mutta jotain kai häneltäkin vielä puuttuu. Tulee ja katselee paattiani lippalakki kallellaan harmahtavaa partaansa hypistellen. Kiertelee ja tutkii. Tykästyy veneeseen. Kaupat lyödään lukkoon hetkessä.

Saan vaihtokaupassa vuosikymmeniä vanhan hytillisen yli kuusimetrisen puuveneen. Silmissäni kiiluu uutta ja mielenkiintoista. Pian alkaisi projekti, joka olisi vertaansa vailla.

Muistan, kun erään kerran olimme tällä veneellä seilaamassa pitkin Pyhäjärveä. Silloin sain haistella veneen kajuutassa öljyn, tervan ja polttoaineen sekaista ominaishajua. Se haju kuuluu oikeaan veneeseen. Olimme Selkäsaaressa nuotiotulien ääressä makkaranpaistossa. Ihailin suunnattomasti tätä venettä, joka oli ankkuroituna rantakallioiden kyljessä. Veneen muhkea silhuetti värisi veden pinnalla, kun se lipui hiljalleen pienessä tuulenhenkäyksessä eteen ja taakse. Välillä vene keinahteli levollisesti. Kun ankkurin köysi kiristyi, löystyi rannalla puuhun sidottu naru. Vuoronperään ne siinä tekivät omaa työtään pitäen isosta veneestä yhdessä huolta.

Saan veneen kunnostamista varten parhaan mahdollisen tilan teollisuusalueelta hyvän ystäväni isosta hallista. Aloitan siellä syksyn mittaisen, kokopäiväisen hankkeeni vaihtoveneelleni.

Nyt otetaan Haapasesta mitta. Nyt on pistettävä kaikki osaaminen, tieto ja taito peliin. Onneksi ei ole monia neuvojia, ei ole liikaa viisaita tietäjiä. Ei ole konsulentteja, joilla on kaikki elämän eväät.

Menee ensimmäinen viikko, kun rasvamontun yläpuolelle nurinpäin asetettu veneeni saa aivan uuden pinnan. Kauniin, vasta hiekkapuhalletun veneen pohjalautojen kaikki reunat ajan jyrsinkoneella pyöreäksi. Paikkaan kaikki halkeamat. Liimaan muutamia uusia laudansoiroja rikkilahonneitten tilalle. Vanha köli saa tukevuutta ja syvyyttä. Keulapuu saa uuden ja huljakkaamman ilmeen. Paklaan puuaineksesta valmistamallani liimakitillä jokaisen huomaamani uran ja kolon. Ruuvaan varmuudeksi satoja messinkiruuveja vahvistamaan liitoksia ja tukirakenteita. Hion koneellisesti koko veneen pinnan. Lopuksi vielä teen viimeistelyn käsin.

Ei ole enää pinnassa ryppyjä. Ei ole koloja. Ei ole halkeamia. Syvät ja kauniit syykuviot jäävät päällystemassan alle, kun koko pohja saa kolminkertaisen ja lujan lasikuitupinnoitteen. Vaikka koko viikon työ peittyy, tiedän kaiken olleen sen arvoista. Tässä rakennettiin tavallaan veneeni kivijalkaa, josta on hyvä jatkaa.

Menee toinen viikko, kun puran vanhan, riekaleisen hytin ja kaikki sen sisällä olevat penkit. Veistelen rikkoutuneitten sisäkaarten tilalle uudet ja vahvemmat. Suunnittelen uuden, virtaviivaisemman hyttiosan. Tilaan tähänkin kaikki pyöreäreunaiset ikkunapuitteet puuseppämestarilta Pohjanmaalta. Viikon verran hytin sivu- ja kattokaavoja piirreltyäni ja niitä moneen kertaan muunneltuani, saan vihdoin oikeat muodot. Ne siirrän vanerille sahausta varten. Sahaaminen ja pilkkominen oikeaan muotoonsa vaativat kärsivällisyyttä. Taas kierrän satoja ruuveja ja pintojen väliin puristan vedenkestävää liimaa. Pinta pinnalta alkaa hytti saada muotonsa. Nurkkien ja reunojen liimaamisen jälkeen kaikki taas hiotaan. Hytin ulko-osa ja koko keulakansi saa suojakseen, sekin, lasikuitukatteen.

Menee kolmas viikko, jonka aikana en juuri jaksa työskennellä. Tämä viikko on oman messuni viikko. Annan vähäisten ajatuksieni vain kulkea. Annan kaikelle itsessäni luvan levätä. Saan kokea hallikirkossani hyväksymistä, ymmärtämystä, tasavertaisuutta ja rakkautta, yksin. Saan kokea onnistumista tekemättä yhtään mitään. Saan olla oma itseni. Täällä minut hyväksytään tällaisenaan, ilman ehtoja. Täällä on ilmapiiri, jota en halua pilata. Olen täysin vastaanottavana osapuolena. Kuinka hienoa onkaan lähteä aamulla töihin ja olla vain työmaalla. Kun tulee kotiin, on rentoutunut ja levännyt. Suosittelen.

Jokaisena päivänä kaikuu aamusta iltaan hallikirkossani väkevä ylistysmusiikki. Musiikkia suoraan omaan makuuni. Musiikkia suoraan Pensacolasta. Sen tahdissa on hyvä rakentaa. Se virvoittaa ja vapauttaa. Se rohkaisee ja se antaa uutta tuulta. Saa huutaa hallelujaa! Saa kiitellä! Nyt tajuan minulle annetun mahdollisuuden suuruuden. Se on mahdollisuus parantumiseen. Se on mahdollisuus hetkelliseen riippumattomuuteen. Se on mahdollisuus täysivaltaisuuteen. Se on tilaisuus kerätä voimia.

Aivan kuin kuorrutukseksi kakun päälle käy loppuviikon aikana muutama ystäväni ihastelemassa teelmääni ja tekemisiäni. Tutkimatta ja tarkastelematta sen enempää he kehaisevat vilpittömästi näkemäänsä. He ihmettelevät aikaansaannostani. On hienoa saada välillä hyvää palautetta siitä, mitä on tehnyt. Kävijät eivät tiedä, kuinka suuren palveluksen he tekevät kertoessaan onnistuneeni erinomaisesti veneeni kunnostamisessa. He ovat hyvän tahdon enkeleitä lähetettynä vain minua varten. Myönteisellä palautteella jaksan jatkaa…

Lasikuitualan spesialisti Kalakukkokaupungin venetehtaalta auttaa ja opastaa minua oikeaoppisen pinnoitteen tekemisessä. Ilman hänen taitojaan olisin hukassa. Neljäs viikko menee lasikuituhartsin pistävässä ja karvaassa hajussa. Tunnen olevani välillä kuin toisessa maailmassa. Olenkin. Vaikka käytän hengityssuojaimia on päässäni oleva tasapainoelin jumissa. Se toimii enää vain ajoittain. Askeleet laivani kannella ovat kuin seilailu aallokon harjalla. Silmäni ovat vetisen punaiset katkerasta katkusta. Iho kutisee ja raavin käsivarteni vereslihalle. Tukka on pölystä harmaantakkuinen. Päälläni on märät vaatteet. Sen ovat aikaansaaneet hyvä ja toimiva aineenvaihduntani sekä melkoinen määrä liikarasvaa vyötärölläni. Jotkut sanovat hengittämäni myrkkykaasun aiheuttavan aivoissa jotakin peruuttamatonta. Onneksi minulla ei ole siitä enää suurempaa pelkoa. Niin aivottomaksi olen itseni useasti tuntenut. Jos en sitä itse ole huomannut, on löytynyt aina joku itseäni viisaampi huomauttaja.

Viides viikko menee viimeistellessä. Lasikuitumattojen reunat on leikattava tasaiseksi. Kaikki reunat on listoitettava. Ikkunakehikkoihin on kiinnitettävä lasit ja pantava ne paikoilleen. Istuimet valmistettava oman peräpäämuottini mukaan. Perämoottori kiinnitettävä tukevin pultein taakse. Moottorista on vedettävä letkut ja vaijerit ohjaamoon. Kääntyvät tukikaaret asennettava suojakankaalle. Etukannelle tehtävä lainmukainen merkkivaloristikko. Sähkötöihin en koske, koska en ymmärrä siitä mitään. Ne tekee ammattimies.

Kuudes viikko menee, kun väsään tuhannen kilon painoiselle veneeni vahvaa ja raskastekoista kuljetustraileria, apuna metalliosaamisen ja hitsausalan nuori ammattilainen. Hitsailemme tukevia teräspalkkeja toisiinsa ristiin rastiin. Taka-akselisto pyörineen löytyy vanhasta hajottamolla ruosteenraiskaamasta pakettiautosta. Sen kiinnittäminen tapahtuu hitsaamalla. Ennen kuin saamme akseliston suoraan kulmaan kohti vahvaa keskirunkopalkkia, pitää tehdä ihmesovituksia ja kokeiluja. Sivutuet kumipyörineen asennetaan kolmeen eri riviin pitkin trailerin sivustaa. Niihin on veneen hyvä levätä sitä kuljetettaessa.

Rakentamisen loppupuolella viimeistelen kuljetuskyhäelmäämme yksin. Minun on saatava koko laitos sivulleen, että pystyn hitsaamaan akselistoon vielä muutaman alakiinnikkeen. Nostan kaikin voimin, mutta kyhäelmä ei liikahdakaan. Otan miehen tavoin riuskan otteen, notkistan polviani ja karjaisen voimannostajan tavoin. Nyt tekeleeni nousee. Pinnistän kaikin voimin, vaikka vatsankupeeseen koskee vietävästi. Viiltävä kipu tuottaa hitsatessani karvastelevan kipeää, mutta pian se loppuu.

Seitsemäs viikko menee ihmetellessä ja ihaillessa omaa käden jälkeä. Se menee siivotessa paikkoja. Menee puhdistaessa nurkkia. Menee imuroidessa venettä. Menee maalatessa traileria. Menee pumpatessa käsipumpulla ilmaa valtavan isoihin renkaisiin. Lopulta saa ihailla ja ihmetellä elämän suuruutta. Saa vain ihailla onnistumista. Saa olla kerrankin oma itsensä. Saa ihmetellä tekojensa suuruutta. Saa kokea vapautta, jota on tarjonnut Taivaan Jumala.

Huomaan hallissa viettämieni viikkojen aikana, että kirkko ei ole pelkkä rakennus. Sillä ei ole väliä, onko se puusta, laudasta, vanerista, kankaasta tai pellistä. Tärkeintä on se, että se on Jumalan kohtaamisen paikka. Minulla se oli Kaurasen Osmon halli.

MENNEISYYDEN MUSTA VARJO II

Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän, OSA II

Kirje Intiasta saapuu kotiimme Villa Aukustiin. Kirje on kirjoitettu vanhalla kirjoituskoneella kellertävälle viralliselle paperille. Paperin kulmat ovat kuivuneet kuumuudesta käppyrälle. Kirjoitettujen kirjaimien reunat kertovat paljon kirjoitetusta ja kuluneen mustasta värinauhasta. Kirjeen päällimmäisessä sivussa on se tärkein:

– Kutsumme Pauliaukusti Haapasen Andrha Pradeshin osavaltion Machilipatnamin kaupungissa sijaitsevaan I.C.A.:n orpokotiin järjestämään ja ohjaamaan käden taitoihin perustuvia kursseja kolmen kuukauden ajaksi marraskuusta 1999 helmikuuhun 2000.

Kutsun arvovaltainen allekirjoitus: Aune Hyny, The President of I.C.A.

Kurssit, joissa opettaisin, ovat tarkoitettu lähinnä väliinputoajalapsille. Niille, jotka eivät ole onnistuneesti pystyneet suorittamaan kymmenettä vuosiluokkaansa ja ovat jäämässä kokonaan ilman ammattia. Heille ovat jatkokoulutuksen ovet kiinni. Siellä Intiassa, samoin kuin meillä täällä kotimaassa, monilla lapsilla on paljon taipumuksia käsityöläisammatteihin, kunhan he vaan saavat sopivaa opetusta.

Toinen allekirjoittaja Väinö Viikilä kirjoittaa kutsussa vielä:

– Valitettavasti emme voi maksaa Pauliaukusti Haapasen matkoja emmekä tarjota hänelle palkkaa. Myös työkalut hän joutuu hankkimaan itse. Tarjoamme vain vaatimattoman majoituksen, ruoan ja ylen määrin haasteita vaikeuksien kera. Hän joutuu suunnittelemaan työkaluja myös itse, teettämään ne kyläsepillä ja ratkaisemaan tukuttain ennen kokemattomia ongelmia.

Väinö Viikilä on koko idean isä. Hän on vuosia Intiassa olleena nähnyt ne ylipääsemättömät vaikeudet, jotka kohtaavat niitä nuoria, joilla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta sopeutua normaaliin työelämään. Monet hyvin menestyneistä orpolapsista ovat saaneet hyvän ammattikoulutuksen. Heitä on nyt lääkäreinä, insinööreinä, pastoreina, opettajina ja monen eri alan ammattilaisina ympäri Intiaa.

Tiedän Viikilän alun perinkin ajatelleen meitä suunnitellessaan Hynylän lapsille tätä käytännön koulutusta. Hän tietää entuudestaan, että olemme valmiita nopeisiin haasteisiin. Olimmehan menneet yhdessä avoimista ovista pioneereina Karjalan Belomorskiin. Tuntien Väinön rukoilevaksi Jumalan mieheksi, meillä ei ole pienintäkään epäilystä olla lähtemättä hänen suunnitelmiinsa. Tiedämme, että hän pohjustaa aina kaiken paastoten ja antautunein rukouksin.

Ennakkoluulotonta suhtautumista vaadittaisiin nyt lähtemiseemme monelta yksityiseltä Intia-ystävältä ja seurakunnalta. Tällaiseen ei oltu näissä piirikunnallisissa totuttu, varsinkin nykytilanteessa. Olimme vasta erottautuneet ulos Helluntaiseurakunnasta ja heti sen jälkeen perustaneet paikkakunnallemme yhteiskristillisen Keidas-yhteisön. Vielä siinä samassa hengenvedossa olimme siirtyneet aidan toiselle puolelle, valtakirkkoon. Siinä kolmet kirjavat taustaeväät kutsullemme.

Ratkaisuistamme ja monimutkaisuuksista huolimatta tahdoimme lähteä asiaamme viemään rohkeasti eteenpäin. Vihdoinkin olimme saamassa jotakin ainutkertaista, odottamatonta, erikoista, jonka emme uskoneet toteutuvan.

Kuitenkin meillä oli omat etumme. Olimme saaneet pitää tätä Intiassa niin tunnettua, mutta kaikkialla niin vaatimatonta Aune Hynyä muutama vuosi sitten vieraanamme Hunningon kodissamme. Saimme viettää hänen kanssaan teehetken ja käydä lämpöisen läheisiä ja muistorikkaita keskusteluja. Vaimollani ja Aune Hynyllä oli paljon muisteltavaa, koska he ovat tuttuja entuudestaan. Marketta oli ollut hänen lastenkodissaan, Intian Hynylässä, vuonna 1987 puolivuotisen työjakson auttamassa ”Poikien talossa”. Vastaavanlaiset mielenkiintoiset ja haastavat tehtävät odottaisivat sairaanhoitaja-vaimoani tälläkin kertaa.

Ennen kutsua olimme keskustelleet asiasta Väinö Viikilän kanssa. Hän toivoi meidän ottavan tehtävän vastaan. Hän halusi meidän selvittävän mahdollisuutemme lähteä. Asiasta oli kuitenkin jo sovittu alustavasti Hyny Children´s Home -lastenkodin johtajan Aunen Hynyn kanssa. Hän oli suostunut koulutuksen aloittamiseen ja mukaantulooni kouluttajana.

Laitan tapani mukaan välittömästi suuret myllynrattaat pyörimään. Onneksi en vielä tiedä, että tästä kaikesta lopputuloksena on myllynkivien ripustaminen omaan kaulaani.

Innokkaana kuin pieni lapsi uusista asioista olen kohta neuvottelemassa Suomen Vapaan Ulkolähetyksen kanssa Myyrmäessä. Sieltä saan ystävällisiä ja tarvittavia tietoja mahdollisuuksiimme toteuttaa tulevaa tehtäväämme. Kerron avoimesti taustoistani ja elämäni uusista tuulista ja palvelushalukkuudesta. Koskaan en ole peitellyt tekemisiäni ja epäonnistumisiani. Tälläkin kertaa ajattelin, että jos tämä kaikki siihen raukeaa, se ei ole tarkoitettukaan meille. Neuvottelumme sujuvat kaikilta osin yhteistyöhengessä.

Tiesin jo etukäteen, että raha on ratkaiseva tekijä. Teemme selvitystä myös rahoituksesta. Minulla on osoittaa heille alustava suunnitelma. Menoihin sisältyvät matkakulut, rokotukset, passit ja viisumit. Yksi suurimmista menoista liittyy pakollisen käsityön perusvälineistön hankkimiseen. Osan siitä löytyisi kotimaasta ja osa tehtäisiin ja teetettäisiin Intiassa.

Olin tehnyt alustavia kyselyjä. Avustusta meillä olisi mahdollisuus saada ainakin Pyhäjärven Opettajien ammattiyhdistykseltä ja Pyhäjärven Keidas ry:ltä. Oman kouluni, Pyhäsalmen yläasteen, rehtorin kanssa on sovittu ainutlaatuisesta tempauksesta Intian koululasten hyväksi. Oppilaitten kanssa voisin aloittaa välittömästi erilaisten työkalujen ja työvälineiden valmistuksen käsityötuntien aikana. Siitä tulisi sekä tyttöjen, että poikien yhteinen ”Käsillä Apua Intiaan” -projekti. Olin varma sen onnistumisesta. Se saavutti innostusta oppilaiden ja opettajienkin keskuudessa.

Oma rahoitusosuutemme koostuisi meidän molempien, Marketan ja minun kolmen kuukauden ansionmenetyksestämme, joka on yhteensä yhden ihmisen puolen vuoden palkka. Suoraa raha-apua tulisimme pyytämään neuvottelukumppaniltani, joka vastaa muutenkin helluntaiherätyksen lähetystyöstä. Koska sain alustavasti heiltäkin vaaleanvihreää valoa erikoiseen aktioomme, uskallamme näillä suunnitelmilla mennä eteenpäin.

Neljä seurakuntaa havahtuu, kun he kuulevat puskaradion kautta tekemisistäni. Näin jälkeenpäin olisi ollut toki viisaampaa hoitaa hakeutumistamme toisenlaisessa vanhassa ja totutussa herrojen toivomassa järjestyksessä. Oma-aloitteinen neuvottelukäynti lähetysjärjestössä oli liika lenkki, jonka suoritin. Siitä tuli minulle sakkokierros. En tiennyt astuvani kenenkään varpaille, mutta näin vaan kävi.

Tietenkin olen täysin ensikertalainen keltanokka, mutta innokkuuteni ja halukkuuteni peittoaa kaiken sen. Tapanani on katsoa tulevaisuuteen saavuttaakseni huomisen päämäärän. En halua tuhlata yleensäkään voimavarojani siihen, etteivätkö tehtävät, joissa voisin onnistua, toteutuisi. Tuskin edes osaan toimia katsomalla mahdottomuuksiin. Panostan ja suuntaan energiani suoraan eteenpäin haavettani kohti. Tämä, jos mikä aiheuttaa ennennäkemätöntä pelkoa ja varauksellista suhtautumista persoonaani, vaikka luulisi sen olevan juuri päinvastoin.

Ensimmäisenä minulle soittaa paikallinen lähetystyönjohtaja, joka ihmettelee, miksi tällaiseen asiaan ei ole pyydetty ensimmäiseksi heiltä lupaa. Tässä tiedän tehneeni suuren virheen, koska hän valvoo ja hoitaa viisaudessaan kaikkia Intian työhön liittyviä asioita. Syvä pelko iskee, kun hänen seurakuntansa epäilee meidän rientävän ensimmäisenä käsi ojossa heidän rahakirstuilleen. En ymmärrä sitä, koska emme enää edes kuulu seurakuntaan, jota hän edustaa. Sitä paitsi yhteydenotto on tullut Intian lähetystyötä tekevän Viikilän aloitteesta. Pahoittelen tapahtunutta ja haluan korjata tilanteen.

Lähestymme oman seurakuntamme vanhemmistoa kirjeellä, jossa pyydämme seuraavaa:

– Koska olemme hakeneet LKA:lta kyseistä projektia varten avustusta, tarvitsemme helluntaiseurakunnan vanhemmistolta tiedotteen, josta käy ilmi, että voimme teidän puolestanne lähteä ko. tehtävää suorittamaan. Kysymys on ainoastaan ammattitaidon viemisestä. Mahdollisia muita uusia yhteistyökumppaneita mietitään lähinnä avustamisen osalta. Kaikki on vasta suunnittelunasteella. Monien asioiden on vielä ratkettava, jotta kyseinen matka on mahdollinen. Omalta osaltamme meidän molempien on ensitilassa laitettava virkavapausanomuksemme omille työnantajillemme. Siksi toivomme pikaisia ratkaisuja. Mutta, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan ja tietyt ovet aukenevat, matka toteutuu. Intoa olemme kovasti täynnä, joka ei ole teille varmaan mitään uutta.

Langat laulavat. Kohta soittaa pohjoinen Suomi. Sielläkin hämmästellään, ettei tietoa ole heille herunut, vaikka he ovat yksi tärkeä lenkki Hynylän kannatusrenkaassa. He kummaksuvat toimintaamme selkänsä takana. Aallot kantavat terveiset myös lounaasta, yhdeltä Intian taustakannattajaseurakunnalta. Selvitän, ettemme ole tarkoituksella halunneet loukata sen enempää mitään seurakuntaa, emmekä minkään seurakunnan johtoporrasta. Asiat ovat nyt vain loksahdelleet nopeasti, osittain tilanteiden ja olosuhteiden pakosta. Rauhoittelen ja pyydän myötämielistä suhtautumista ja ymmärrystä. Rukousapukaan ei ole suljettu pois.

Tuntuu tutulta, kun taas puoli maailmaa olisi rakentamassa muuria tiellemme. Toisaalta huvittaa, että monet mahdit kiinnostuvat heti, kun Haapanen rakentelee elämänsä palapeliä. Toisaalta surettaa, kun tuhlaavat tärkeää aikaa täysin turhaan mieheen. Olen aina luullut, että se on sielunvihollinen, joka järjestelee esteitä hengelliselle työlle. Nyt hän on saanut vain naureskella toimettomana sarviinsa.

Soitan pääkallopaikalle Intiaan ja neuvottelen Väinön kanssa jatkosta. Väinö rohkaisee meitä menemään eteenpäin ja lupaa tuplata rukouksensa. Päätämme, ettemme kummassakaan päässä lannistu. Jatkamme suunnitelmien mukaan.

Tässä vaiheessa Väinö lähettää virallisen kutsukirjeen. Se on kirje, jonka sain ilokseni joku aika sitten vastaanottaa.

Kirjeen saamasta alkuhälystä ei mene toista viikkoakaan, kun tapahtuu hauskan hämmästyttävää. Kelkka muuttaa suuntaansa. Taas langat laulavat. Saamme hyväntahtoisen kutsun lähetysjohtajan luokse. Meidät otetaan ystävällisesti vastaan. Pullakahvien kera meitä kiitellään antautumisesta työhön. Saamme luvan jatkaa suunnitelmaamme kaikkien mukanaolevien yhteisöjen ja ihmisten kesken. Kukaan ei ole kuulemma koskaan vastustanutkaan lähtöämme. Väärinkäsitykset ovat kietoneet vain monia otteeseensa. Asia on hyväksi havaittu ja lopullisesti puitu.

Huomenissa vasta ymmärrämme, miksi näin. Onneksemme lähetysveteraani ja hyvä ystävämme Manninen sattuu olemaan Intiassa samaan aikaan vierailulla, kun soitan Väinölle. Hänen arvovallallaan ja dynaamisuudellaan saadaan suuretkin kivet kääntymään. Intiasta lähtee Mannisen allekirjoittama faxi kohti Myyrmäkeä, jossa toivotaan asian ratkeavan myönteisesti. Mannisen suositus riittää.

Suomen Vapaa Ulkolähetys soittaa ja kertoo varanneensa kolmen kuukauden matkaamme ja siitä aiheutuviin kuluihin 20000 markkaa. Se on meidän kaikkien voitto. Asia jää vain virallista vahvistusta vaille. Meitä ei suuremmin yllytetä, mutta saamme alkaa suunnitella kaikkea valmiiksi, jos näin tahdomme. Joka tapauksessa meille on osoitettu selvästi, ettei apua tule omalta paikkakunnalta eikä entisestä leiristämme. Onko meillä kuitenkaan enää luottamusta? Onko meillä enää edes tarmoa, jota näin ison asian loppuun viemiseen tarvitaan. Suurin osa siitä energiasta kului puolustaaksemme tehtäväämme. Vääntö oli kovaa, joka vei voimamme. Tuulen viuhuessa on tuulimyllyjä vastaan vaikea taistella.

Aivan samoihin aikoihin Markettaa tullaan pyytämään luterilaisen seurakunnan tehtävään. Diakonissan virka tulee avoimeksi ja kaksi kirkkoneuvoston johtojäsentä käy kodissamme pyytämässä vaimoani hakemaan kyseistä paikkaa. Koska asia on aika yllättävä, rukoilee Marketta ensin tapansa mukaan ja laittaa useitakin merkkejä Jumalalle. Saatuaan niihin vastaukset, hän lähettää hakupaperit eteenpäin. Haastattelu on tiukka ja kiperä. Sen pääasiaksi nousevat kuitenkin Keidas-yhdistys ja mahdollinen tuleva Intia-projekti. Puhutaan lillukanvarsista, kun pitäisi puhua lillukoista. Yhteistyötä yli rajojen ja aitauksien ei tunneta, tuskin on haluakaan.
Joka tapauksessa Marketta teki, mitä toivottiin. Haki virkaa. Virkaan pyytäjillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi sananvaltaa hoitaa asia kotiin. Kisaa pelataan näissäkin kuvioissa tallimääräysten sanelulla, aivan samoin, kuin formularadoilla. Vaikka Marketta ei tullut valituksi, teki hän Jumalansa edessä voitavansa.

Myöhemmin vaimolleni kerrotaan syy, miksi valinta ei osunut häneen:

– Olit haastattelussa liian rehellinen.

Oli niin tai näin, koen kuitenkin, että rattaittemme pyörien eteen heitetään taas yksi kivenmurikka hidastamaan vauhtiamme. Kun kumartaa yhteen suuntaan, pyllistää toiseen. Surullista.

Kirkkopolitiikka on kiemuraista. Tulee pettymyksiä vasemmalta, tulee oikealta. Ikäväkseni kirkon kanssa aloittamani työ töksähtää, mutta onneksemme vain hetkeksi. Oppi ja valta tulevat usein evankeliumin eteenpäin viemisen esteeksi. Se hyvä, joka sai alkunsa sisälläni, tulee varmasti jatkumaan. Vaikka tulet sammuvat, hiillos jää. Kaikki toiveet eivät toteudu koskaan, mutta kuviot kirkastuivat kuitenkin.

Ajatus karkaa aina välillä kirkon karsinasta takaisin menneeseen. Heti, kun löytyy samanlaisia yhtymäkohtia seurakuntien välillä suhtautumisessa minuun, mietin syntyjä syviä. Miksi aikoinaan helluntailaiset yleensä rukoilivat uskoontuloni puolesta, jos he kuitenkin vastustivat valtavalla hartaudella kaikkea, joka koski kohdallani evankeliumin eteenpäinviemistä? Työ, jota kaikelta osin rakastin, tehtiin siellä toivottoman vaikeaksi.

Viikate oli kuitenkin osunut syvälle, vaikka olin ainoastaan pahoittanut mieleni. En halunnut enää taistella ylivaltaa vastaan. Jaksoin aikani olla puimurin hampaissa, mutta nyt olen nähnyt loputkin jyvälaarista. Mutta…jospa Jumala kysyikin tällä tapahtumasarjalla vain valmiutta, kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta?

Olen haavoittunut tulleista ammuksista ja nostan rikkirevityt käteni kohti pilviä antautumisen merkiksi. Heitän pyyhkeeni lopullisesti kehäköysien sisäpuolella.

– Anteeksi, etten jaksa enää. Anteeksi, että olen olemassa.

Väsymys painaa, mutta haluan siunata itää ja länttä, lahkoa ja lohkoa. Haluan siunata vaimoani ja itseäni. Haen taas apua asiantuntijoilta. Nyt ei enää pelkkä hengellinen apu enää riitä. Tuntuu siltä, että kaikki mitä on saavutettu, revitään irti. Enää ei kärsi pelkkä mieli. Ruumiini vuotaa verta.

SAIRAUDEN SALAISUUDET I

Makaan tutkimuksissa muutama hetki myöhemmin Oulun Yliopistollisessa keskussairaalassa. Syöpä! Näin sen itse seurattuani tähystyksen tekemistä edessäni olevasta kuvaruudusta. Lääkäri lopetti toimenpiteen, koska hänen työntämänsä rautakanki ei mennyt enää syvemmälle suoleeni pesiytyneen kasvaimen ohi. Pyysi huoneeseensa ja alkoi selittää näkemäänsä. En ollut suuremmalti halukas kuuntelemaan vaan sanoin:

– Tiedän, mistä on kysymys. Nimensä näköinen, verta tihkuva niljake. Yököttää!

Menen mykäksi, sanat loppuvat, korvat eivät ota vastaan lääkärin sanoja. Ajatus on vain viivana päässä. Nytkö elämäänikö laitetaan piste?

Ajatus kuitenkin selkenee kävellessäni ylös rappusia pitkin osastolle kahdeksan. Lasken taulujen määrän käytävillä, elämäni vaikeammalla kulkureitilläni. Pääsen kahdeksaan asti. Omia akvarellejani vuosien varrella tänne hankittuja ilostuttamaan sairaita. Tiedän akvarellejani olevan sairaalan käytävillä ja huoneissa kaikkiaan yli kuusikymmentä. Tässä sitä nyt ollaan omien taulujen keskellä. Eivätpä tuo paljon lohtua nekään.

– Noidenkin hinta taitaa olla kohta nousussa.

Ensimmäinen selkeämpi ajatus, mikä tulee tyhjään päähäni kaiken sekavuuden ja järkytyksen jälkeen:

– Eihän minulla ei ole mitään hätää, olenhan minä Jumalan käsissä, mutta entäs ne, jotka eivät ole löytäneet rinnalleen taivaallista lohduttajaa.

Heistä olen jo huolissani. Tiedän minua opettaneiden sanoneen, ettei Jumala tee virheitä. Uskon sen myös omalle kohdalleni. Kuitenkin tänään olen vain heikko ihminen. Ensimmäiset hetket valtavassa paineessa, yksin. Ajatus tuo lausahduksen:

– Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

Harhailen käytävillä. Etsin paikkaa, johon paeta. Hoitajia tulee ja menee. Kukaan ei huomaa. Kukaan ei tule edes kysymään, mikä on hätänä. En uskalla, enkä pysty menemään edes omaan huoneeseeni. Käyn ovella. Siellä on viisi muuta potilasta ja kaiken lisäksi heidän vieraitaan. Heillä tuntuu olevan hauskaa. Omat vitsini ovat vähissä. Pelkään mennä puhelimen äären, koska odotan soittoa kotoa. Jos nyt vaimoni ja lapseni soittavat, murenen kappaleiksi välittömästi, jos kuulen jonkun heidän äänensä.

Nyt, jos koskaan tarvittaisiin pehmustettu, eristetty ja suojattu huone, johon voisi mennä yksistään edes hetkeksi huutamaan ja itkemään Jumalan eteen. Haluaisin pyytää voimia ja keskittyä rauhassa muutamaan elämäni vaikeimpaan puheluun. Uskaltaudun kuitenkin huoneeseeni sen verran, että sieppaan omasta kaapistani puhelimeni. Toivon hartaasti, että vuoteeni vieressä oleva puhelin pysyisi mykkänä. Onnistun.

Ainoa yksinäinen ja rauhallinen paikka, jonka löydän, on syksyisen jääkylmä parveke. Tänne pääsen turvaan. Nojailen kaidetta vasten. Kierrän aamutakkini vyötä kireämmälle. Pakkanen ei saa minusta otetta. Nyt kylmyys tuntuu sisäisesti, ei ulkoisesti. Soitan tuskissani elämäni raskaimmat puhelut rakkailleni. Yritän olla vahva, yritän olla niin reipas kuin vain tässä tilanteessa pystyn. Kuitenkin jokaisen puheluni kohdalla ääneni alkaa pätkiä. Murrun, koska aistin vaimoni, lapsieni ja äitini hädän. Hiljaisuus seuraa toinen toistaan. Sanat eivät riitä. Sydänten yhteys on käsin kosketeltava. Tiedän heidän jokaisen olevan lähelläni. Se lohduttaa. Aivan kuin he kaikki ympäröisivät ja ottaisivat suojaansa minut, ukko ressukan. Voi, kuinka minä rakastankaan heitä.

– Ei minulla kuitenkaan ole mitään hätää. Kaikki menee hyvin. Olkaa huoleti.

Yritän parhaan kykyni mukaan kysellä myös kuulumisia, mutta tällä kerralla ne jäävät vaisuiksi. Elämäni yksi tuskallisimmista tehtävistä on suoritettu.

Alkaako elämässäni lopun laskeminen 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1 ja…? Syöpä viestii aina jotakin vakavasta sairaudesta, usein elämän loppumisesta ja kuolemasta. Sairaus tulee kuitenkin usein odottamatta ja äkkiarvaamatta. Harvoin siihen osaa varautua auringon nousun lailla. Kuoleman pelko ottaa vahvasti sijaa uutisen tullen. Luopuminen on raastavinta. Mutta kuitenkin on helpompi käsittää ja sallia tämä kaikki omalle kohdalleni kuin jonkun läheiseni kohdalle. Ajatus siitä, ettei minulla ole hätää ottaa onneksi minusta niskalenkin. Se ikään kuin selättää minut. Olenhan jo tavallaan jatkoajalla. Sain tulla Jeesuksen luokse myrskyisän ja loppumaisillaan olevan elämäni jälkeen. Lapsuusvuosieni laulu, jonka äitini joskus lauloi, alkaa soida mielessäni:

”Jonk´ on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa…”

Kun tulen kylmältä parvekkeelta pois ja kävelen käytävällä kohti tyhjyyttä, vieläkään lasikaapin henkilökunta ei ole huomaavinaan minua. Joka kerta, ennen tätä päivää, minulle aina huiskuteltiin ja kysyttiin kuulumisia. Tieto on näköjään tullut perille tuloksistani. Missä on osaaminen ja lähestyminen hetkellä, jolloin sitä eniten tarvitsisin. Tuttu juttu. Menen kysymään ja sanon:

– Onko talossa pappia? Tarvitsen juttuseuraa.

Pappi löytyy pohjakerroksesta, huoneesta, jonka pienellä sivupöydällä palaa kynttilä Raamatun vieressä. Kolkon tuntuinen huone, ei edes ikkunoita. Nenäni on haistavinaan kalman tuoksun samalla, kun minulle toivotetaan:

– Hyvää päivää!

Heti, kun sisälläni alkaa näin terveesti arvostelun armolahja toimia, teen huomion, ettei tässä ole vielä peliä kokonaan menetetty. Ei kai tässä loppupuheita tarvitse vielä pitää? Ammattinsa osaava ammattipappi menee totutun kaavansa mukaan ja kyselee tuntemuksiani kirja kädessään. Vastailen verkalleen. Olen tottunut hieman erilaiseen sielunhoitoon, lämpimämpään ja ihmisläheisempään, mutta kaava etenee ja tekee tehtävänsä. Tunnen olevani vain kapula toisten kapuloitten joukossa. Kaipaamaani syvällistä yhteyttä ei löydy. Sivu toisensa jälkeen lähestytään toimituksen loppua. Naispappi laittaa kätensä pääni päälleni ja siunaa:

”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…”

Sisälläni laineet taukoavat. Koen lopulta kaiken kuitenkin hyvänä, vapauttavana, vaikka kaikki oli minulle perin muodollista ja outoa. Pitäähän minun luterilaisena nyt tämä tapa hyväksyä. Annan opettajana sielunhoitajalleni tyydyttävän arvosanan. Jumalalle kiitettävän, koska hän oli mukana hetkessämme, omista tuntemuksista ja ajatuksen juoksusta huolimatta. Hän on kaiken yläpuolella. Rauhoitun.
Iltavuoroon tulee hoitaja, joka tuntee minut. Tulee luokseni ja kysyy heti vointiani. Keskustelu siirtyy vapautuneesti ja välittömän tuntuisesti sairauteeni. Rohkeana ja avoimena ihmisenä hän rohkaisee, kuuntelee. Hän on ensimmäinen, joka on samalla aaltopituudella minun kanssani. Syntyy lämmin vuorovaikutus. Tämä on ammattimaista, mutta ennen kaikkea luontaista osaamista. Keskustelu siirtyy pian hengellisiin asioihin. Tiedän, että meitä yhdistää yhteinen tekijä: usko Vapahtajaan.

Muutaman tunnin kuluttua tulevat Marketta ja Kaisa. Herkkä hetki. Kaulakkain siinä itketään ja toisia rutistetaan. Marketta ammatti-ihmisenä pystyi peittämään osittain tunteensa, ainakin minun nähteni. Hänen sisällään varmasti kiehui ja velloi. Hän tiesi meistä kolmesta parhaiten, mitä tämä kaikki saattaa merkitä. Hän tiesi ennustetilastot parantumisesta. Hän tiesi epäonnistumisen vaarat. Onneksi Marketan rauhallisuus tarttui minuunkin.

Kaisalle tiesin tämän olevan tuskallinen hetki. Se, itku, jonka tunsin olkaani vasten, oli syvä. Se tarttui, mutta se lohdutti. Tiesin, mitä tämä tässä vaiheessa niin avuton tyttönen ajatteli. Hän oli muutenkin tarrautunut avioeromme jälkeen minuun. En ole lainkaan väärässä, jos arvelen hänen menettävän isänsä. Tämä oli myös hänen tuskansa. Onneksi Marketta oli saanut tulomatkalla sairaalaan kertoa ja keskustella Kaisan kanssa. Marketta oli selostanut hänelle kaiken mahdollisen ja voinut näin rauhoitella hysteeristä, isän nuorta ja läheistä tyttöstä.
Leikkaus oli tarkoitus tehdä välittömästi, mutta h-hetken lähestyessä minut passitettiin vielä viikoksi kotiin, koska leikkaussalien tarve oli kiireisimmille päivystyspotilaille välttämätön. Maalaispoika sai vielä viikonloppuloman.

Tästä hetkestä Kaisa oli kuin varjo minussa kiinni. Hän vietti aikaansa sairaalassa vierelläni leikkauksen jälkeen tunti tunnilta, päivä päivältä. Marketta ja Kaisa vuorottelivat lähelläni, vaikka minusta ei ollut paljonkaan heille seuraa, varsinkaan alkuaikana. Minulle oli tärkeää, että oli joku lähellä. Sitkeitä tyttösiä.

”Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme
Uni paras lääke on, sitä nauttikaamme. Nalleraukan kuntohon aamuksi jo saamme.”
(Ryynänen- Roine- Richard)

Herään kiitos huulillani. Olen suoriutunut leikkauksesta hengissä! Tuntuu hienolta herätä hyvinvoivana.

Kun aamusella suoleni katkaisija tulee minua vuorollani tapaamaan, kahdeksan valkoisiin puettua opiskelijaneitosta seuraa imussa. Onnellisena kerron olostani, mutta kysyn tiedonhaluisena:

– Saisinko selvityksen, mistä tässä on oikein ollut kysymys?

Lääkäri selostaa minulle leikkauksen kuviot ja kiemurat, mutta katsoo kertoessaan valkoiseen puettuja enemmän kuin minua. Jospa se on täällä tapana. Minähän olen vain potilas no 123, huoneessa viisi, osastolla kahdeksan. Hänen lauseensa on possessiivisuffiksia, deorodantteja ja muita dekoratiivisiä efektejä ja ammattitermejä täynnä, joten en ymmärrä siitä juuri mitään. Sen saan nippa nappa selville, että syöpä oli ns. yhdennentoista hetken poisto. Liero, pahanlainen ja pahanlaatuinen, oli puhkaissut paksun pakoputkeni seinämän ja kurkisteli sieltä, mihin levittäytyisi. Mutta eipä ehtinyt.

Samassa tajuan, mitä tapahtui Kaurasen hallilla, kun nostin ja reväytin alamahani. Kun kerron siitä tohtorille, hän kertoo revähdyksen mahdollisesti olleen hyväksi syövän löytymiselle:

– Kipu vatsan vasemmalla sivustalla saattoi johtua jonkinasteisesta syöpäkudoksen repeämästä. Repeämän seurauksena aiheutui verenvuoto. Ilman sitä syöpä olisi saattanut löytyä vasta kuukausien päästä.

– Kiitos veneen ja hallikirkkoni.

Vasta nyt alan herätä todellisuuteen. Kuinka lähellä olinkaan kaikista pahinta? Vai olisiko se ollut kaikista paras? Onneksi en tiedä, mitä vielä tuleman pitää. Olen vasta alussa oppimatkalla henkilökohtaiseen suolikirurgiaani. Ei oppi ojaan kaada, vaikka vuoteeltani noustessa olemukseni horjuu.

– Nyt ei anneta periksi. Voitto on meidän eikä pelastusarmeijan!

Samassa pärisee puhelin yöpöydälläni. Saan pienen taistelun jälkeen kuulokkeen korvalleni ja huudan haloota. Poikani Jori soittaa ja kyselee kuulumisiani ja vointiani. Kohta saan kuulla jotakin ainutlaatuista. Olin aivan unohtanut onnen, joka lähestyi toisen poikani perhettä, koska olin niin sidottu kivuliaisiin menneisiin päiviin ja aamun heräämishetkeen. Jori kertoo sanat, jotka muistan elämäni loppuun asti:

– Isä, nyt on taas yksi syy lisää jaksaa elää! Viime yönä on sinulle syntynyt yksi lapsenlapsi lisää, ihana pörröpäinen täydet pisteet saanut tyttövauva.

Poika hiljentää isänsä kyyneliin. Ääneni sortuu, kun kyselen lisää tästä uuden elämän ihmeestä. Tämä tulee parhaalla mahdollisella hetkellä. Melkoinen lahja vaarille.

– Kiitos, kun ajoititte lapsen teon prikulleen oikeaan hetkeen. Halaa äitiä ja vauvaa puolestani!

Huoneessani on kaksi muutakin leikeltyä. Hiljainen vanhus vastapäätä ja vieressäni verhon takana ikäiseni, vanhalta näyttävä mies. Lapissa sanoo kertomansa mukaan syntyneen, eri puolella Suomennientä asuneen. Kotipaikkakin varmistuu. Ollaan saman kylän, Pyhäsalmen poikia, vaikka en häntä vielä tunnekaan.

Kyseinen poromies kärsii varmaan kovista kivuista, kun jatkuvasti joutuu valittamaan ja apua pyytämään, sääli. Totuus naapurisängystä paljastuu kuitenkin auttamattomasti, ja pian. Säälini tätä kummajaista kohtaan vaihtuu pikkuhiljaa jo ensimmäisen illan kuluessa tuskaan. Siitä se suurenee yön aikana kiukkuun ja aamulla pikkuvihan puolelle.

Yöllä herään ihmeellisiin ääniin. On voivotusta ja örinää. On huutoa ja melskettä. Välillä vieruskaverini ääntelee kuin sorsapilli. Pian nakuttaa kuin teeri. Nyt siinä on jo lentoon lähdössä oleva pulu, joka alkaa pian kotkottaa ja räpytellä siipiään metsomaisesti peitot ja lakanat pöllyten.

Mies on johdotettu ties kuinka monella letkulla, mutta riuhtoo ja repii itsensä irti, huutaa hoitajille, kiroilee ja päästää ties mitä kohteliaisuuksia kaikille meille muillekin, yli hulmuavan väliverhon. Kummallinen mies, kun saa itsensä vieritettyä korkeiden sänkynsä sivulaitojen yli, tömähtää maahan ja lähtee käytävään sänky perässä vinkuen. Kitka on sen verran suuri, että nesteletkut irtoilevat ja kaatavat mennessään liuoksia kannattavat telineetkin. Suolapussit lätkähtävät maahan. Yössä draamaa. Kuin sotaelokuvasta, K-15, pääosassa Lapinaslakki. Ei naurata.

Aamulla pätkän nukuttuani tiedustelen huonekaverini vointia. Hellyttäen hän kertoo tarinansa ja huomioin, että ollaan vähän niin kuin kohtalotovereita. Suolivammainen hänkin. Huimetuksissaan on juossut kaverinsa moraan. Siinä rytäkässä tuli reikä paksuun suoleen, joka on vasta leikattu ja paikattu. Mora teki myös toisella pistolla reiän sydänpussiin. Koko sairaala on ihmetellyt ihmettelemistään, kuinka hän kovista koettelemuksistaan on voinut ylipäänsä selvitä elävänä. Näillä jutuilla hauskuttaja yrittää pehmittää yön tapahtumia. Taitava tarinoija. Ei saa minua aivan täysin vakuuttuneeksi. Hoitajat vahvistavat ja vakuuttavat minulle lapinmieheen kohdistuneet puukotukset seurauksineen.

Tulee ilta ja toinen yö. Sama kuvio jatkuu, samoilla mausteilla ja metkuilla. Haapanen alkaa käydä kuumana. Väsyttää niin vietävästi. Koko päivä on mennyt seuratessa naapurimme viestittämistä. Hän on huoneemme oma kukkoileva keskipiste.

– ”Nyt saa tää jo riittää, nyt saa tää jo riittää. Viimeinen kerta tää olla saa.”

Tulee ilta ja kolmas yö. Samat sävelet. Sama messu. En uskoisi, jos en itse olisi ollut kuulemassa ja näkemässä. Hoitajat vaihtuvat, mutta me potilaspojat pysymme.

Keskiyön tunteina luulen olevani fiksumpi kuin olenkaan. Herttaisesti pyydän kerran, jopa kahdesti, kummajaista hiljentämään menoaan. Eipä ole pyynnöilläni tehoa rahtusenkaan vertaa. Aivan kuin elokuvissa: Kun valot sammuvat, mökä yltyy ja alkaa yhden miehen show. Eilinen toistuu.

– Mies yli laidan!

Lähden vatsaani pidellen perään ja huudan hoitajille, että tulisivat jo apuun. Yöhoitaja, nuori purukumia pureksiva tyttönen, katsoo minuun pahemmin kuin kaveriini:

– No, mikä Haapasella hätänä?

– Haapasella ei ole muuta hätää, kun saada tämä mahtailija maate.

– Haapanen menee sänkyyn. Me kyllä hoidamme itse potilaamme. Ei tarvitse teidän puuttua meidän tehtäviimme.

Vai niin ja vai niin! Haapanen menee häntä koipien välissä petinsä pohjalle, vetäisee peitot korvilleen ja puskee päänsä höyhentyynyyn. Herttainen hoitaja taluttaa Lapin pojan takaisin huoneeseemme, lepertelee, asettelee varovasti hänet selälleen ja loppujen lopuksi malttinsa menettäneenä survoo letkut letkeään häirikköön itse siitä mitään kipua tuntematta.

– Hyvää yötä Aslak ja kauniita unia!

Ei tule kauniita unia. Ei tule hyvää yötä. Sama nauha pyörii, mutta kahta äänekkäämmin. Kaikki toistuu uudestaan useampaan kertaan. Soittelen hälytyskelloja ja kolmannella säkeistöllä saan päivystäjäsisaren kurkistamaan ovenraosta. Nostan pääni höyhenistä, kohotan käteni ja osoitan sormellani yönäytöksen päähenkilöä ja sanon selvästi tajuttavalla suomen kielellä:

– Saat tasan kaksi vaihtoehtoa. Jompikumpi lähtee. Joko tuo tai Haapanen.

Haapanen jäi. Joku lähti. Joku puettiin valkoiseen paitaan. Paitaan tehtiin sievä vetosolmu selän taakse. Naapuriosaston täti oli auttamassa pikkuista pukemisessa.

Omatunto oli vähällä syytellä. Nyt se ei saanut otetta hymyssä suin nukkumaan rupeavalta Haapaselta. Käytävästä kuului tuttuja äännähdyksiä ja huutoja. Paksu huoneemme ovi vaimensi desipelit siedettävän matalaksi. Unihiekan pöllähtäessä kuulin ajatuksistani hiljaisen vanhanaatamin kuiskauksen:

– Heilutelkoot nyt siellä hoitajien toimistossa letkujaan, pudotkoot rauhassa sängystään, repikööt viimeisetkin verisuonenpätkät hauiksistaan.
– Hyvää yötä!

Toivun ennätysvauhtia. Minut kotiutetaan vajaan viikon kuluttua leikkauksesta. Liikkuminen on kuitenkin hidasta ja vaivalloista. Eteenpäin mennään joka tapauksessa. Menettelee. Tuttu taksimies hakee minut kotiin. Komeasti Mersulla, vaivaiset parisataa kilometriä. Oulun ja Pyhäsalmen välissä, nelostiellä, pysähdytään kahville. Minä onneton tahdon korvapuustin. Nautin tämän ihanuuden turhapuromaisesti silmät sokkona ja korvat lukossa. Tummanruskeaksi ja kovaksi paistettu korvapuusti matkaa kohti suolistoa. Hyväilee sitä. Ensimmäinen oikea ja kunnollinen herkkupala sitten leikkauksen. Tekee terää.

Koti näyttää tänään kovin kauniilta, värikkäältä. Yhtä hymyä kaikki. Alan totutella varovasti arkeen. Rappusiin ja ruokaan. Olo on hyvä, mutta jotenkin niin avuton. Illan lähestyessä alkaa viluttaa. Pian kaikki kiloni tärisevät. Saan täydellisen horkan. Ambulanssi kotiovelle ja sairaalaan kiireesti. Lääkäri antaa rauhoittavia oloon ja särkyyn. Värinä ei lakkaa. Tulee pitkääkin pitempi yö.

Totuus on karu. Aamulla on lähdettävä Oulun sairaalaan takaisin. Kivut ovat valtavat. Nyt otetaan miehestä mittaa.

Seitsemäs päivä leikkauksesta. Strateginen ajankohta. Miehen pitäisi olla kunnossa, mutta makaan kuuden tunnin odottelun jälkeen, aivan puhkiväsyneenä, märkänä kuin raato, röntgenin kylmään pöytään kiinnitettynä paksuilla tiukoilla vöillä. Aivan kuin vyöt uppoaisivat vatsani sisään. Siinä minua käännellään, väännellään ja kuvataan. Onneksi ei kuvata kasvoja. Ruumiista viis, sisälmyksistä ei pätkääkään. Tunnekokemus on liian raju. Menee taju.

Ilta vaihtuu yöksi. Tuskaisten tuntien päivä. Pitkältä yli kellonympärys tutkimuksia. Lopulta minut viedään vihonviimein uudelleen omalle, jo tutuksi tulleelle osastolle. Tuomio luetaan:

– Suoliliitos on hajonnut. Suolen sisus on räjähtänyt sisälläsi. Leikkaukseen välittömästi.

– Jumala rakas!

Monta pitkää ja tummaa tuntia odotusta. Turrun kipuun. Mihinkään ei enää koske. Pelko on poissa. Mahdottomien olosuhteiden ylle laskeutuu rauha. Raskaan päivätyön vierelläni tehnyt vaimoni lähtee majapaikkaansa. Aamuyön tunnit hän joutuu myös viettämään samassa sairaalassa. Sappikohtaus palkkioksi vaivannäöstään.

Leikkaussali ottaa minut vastaan vasta aamulla.

Sairaanhoitaja hetekoineen tulee hakemaan minua osastolle takaisin. Ottaa käsijarrun pois ja tokaisee:

– Lähdetäänpäs Haapanen!

Ohitetaan ensimmäinen ovi. Ohitetaan toinenkin. Päästään käytävälle. Ihmettelen sitä, mihin meillä on niin tajuton kiire? Siinä sokkeloidaan käytävällä. Porukkaa tulee ja menee. Sitten kolahtaa.

– Oho!

Ruumiistani sojottavat letkut tarttuvat seinän vierustalla olleeseen tyhjään sänkyyn ja nyt tuntuu päässä jos toisessa. Letkeät letkut lentelevät sinne tänne. Nenäletku irtoaa ja pihlajanmarjan makuiset vatsahapot täyttävät suun. Sänkyni työntelijä kerää letkut rullalle ja pitää koko kasan peittoni alle. Tunnollisena kurkistaa vielä peittoni alle mahani sivustasta pullottavaa avannepussia ja sanoo:

– Sepä on hyvin kiinni!

Tämän viisaan huomion jälkeen hoitaja alkaa tunkea irronneita letkuja takaisin ruumiini reikiin. Työntää osan suuhun, osan kohti nokkaa. Minusta alkaa tuntua, että olen kuin kesken paiston räjähtänyt joulukinkku.

– Älä hyvä ihminen tee sitä. Minähän tukehdun.

Samassa irtoaa mahan sivustalta dreeni, jonka tehtävänä oli poistaa ylimääräiset leikkauksen jälkeiset nesteet monen päivän ajan.

– Nyt lähti kinkun paistomittarikin!

Nestepullojen heiluessa korkealla telineissä irtaantuu tippaletkut kättäni repien. Alavatsan seudulla koskee. Pissat lirisevät pussista lattialle. Hyvästi kaikki putket, letkut ja pullot. Täältä tullaan eikä meinata.

Sairaanhoitaja yrittää rauhoitella minua ja peitellä omaa pelästymistään. Näyttää olevan tytöllä hätä. Itse en tästä kaikessa morfiineissani oikein osaa pulttia ottaa. Tunnen vain pahaa hajua ja pahaa makua. Uusi vauhti ja hissillä ylös. Osastolle ja omaan huoneeseen. Miksi minua kuljetetaan aivan kuin salaa? Hoitaja hikoilee ja tärisee. Sanoo jotakin täysin epäselvästi lasikopissa istuvalle sisarelle. Hätääntyneenä melkein päästää itkun. Huudan letkukasan takaa:

– Rauhoitu ny jo, en minä tähän kuole!

Hoitajan tarkoitus on vielä tunkea osan letkuista takaisin, mutta siihen en suostu näillä eväillä.

– Pistä nyt vaan tuo suolaliuos juoksemaan suoneen. Eiköhän se riitä?

Siihen sänkyni viereen tuppautuu koko hoitohenkilökunta. Siinä ihmetellään ja taivastellaan. Eniten minua ihmetyttää tapahtuneen vähättely. Siinä kaikki puhuvat, mutta oikeastaan kukaan ei sano mitään. Sitä ollaan niin varovaisia. Kukaan ei uskaltanut sanoa suoraan sänkyni kuskille, että nyt on toheloitu tarpeeksi. Siinä sängystäni lohdutan auttajiani ja sanon:

– Minkäs sille nyt enää voi, jos on lämpöiset lahkeissa.

Pikku hiljaa palataan päiväjärjestykseen. Vouhotus laantuu. Vuoro vaihtuu. Hoitajani pääsee kotiin muistelemaan työpäivänsä kohokohtaa.

– Oho!

Vatsani aukeaa, kun nousen vuoteellani istumaan. Haava tihkuu nestettä ja niittejä repeilee itsestäni irti. Osastonhoitaja lääkäreineen haetaan taas apuun. Heille tämä on tuskin uutta, minulle kylläkin.

– Avataan vaan kokonaan ja aloitetaan puhdistushoito. Soittakaa myös avannehoitaja antamaan opetustuokio ja tilannekatsaus.

Kysyn lääkäriltäni omalta kannaltani tärkeitä asioita ja yritän saada selville, mitä kaikkea minulle on tapahtunut ja on tapahtumassa.

– No, tällaista sattuu joka kymmenelle. Suoliliitos pettää ja on tehtävä toinen leikkaus, jossa on sitten tehtävä avanne.

Selitys ei tyydytä minua, mutta enpä nyt jaksa kiinnostua enempää selittelyistä. Vastausta hain kysymykseen, miksi tämä kolari sattui tuolla leikkaussalin pääsuoralla ja siihen, miksi minut kiidätettiin ylinopeutta tänne osaston varikolle. Kaikkea letkun irtoamista ja kaikkea siihen liittyvää kierrettiin tästä lähtien hyvin järjestelmällisesti. Siitä ei haluttu puhua. Tuli salailun tuntu ja hoitaja sai pitää ajokorttinsa. Saman tien haki pyörillä olevan suihkukärryn ja komensi:

– Haapanen, käydäänpä ensin suihkussa ja katsotaan sitten, mitä tehdään.

Suihkuttajat saapuvat. Ottavat tottuneesti tukevan otteen kainaloitteni alta. Olo on kuin painikilpailuissa. Hellästi sitten istuttavat pyörätuoliin. Tuolin molemmat käsinojat repeytyvät irti ja minä vatsainvalidiraukka olen pudota lattialle.

– Oho!

Vaikka vatsassani viiltelee vimmatusti, mennään kolmestaan kohti pesuhuonetta. Siellä viimeiseen takanurkkaan, jonne suihkun alle parkkeerataan risainen kulkupelini.

– Haapanen riisuu vaatteet siihen.

Haapanen alkaa riisuutua. Otan paidan pois, joka on värjäytynyt likaiseksi. Kun alan ottaa housujani pois, hajoaa koko tuoli altani sillä seurauksella, että putoan lattialle, samassa haavani aukeaa kertarysäyksellä. Verta lentää valkoisille kaakelilaatoille, koristellen niitä akvarellimaisesti. Kauniisti alaspäin valuen, muodostaen siihen eripituisia ja -paksuisia viivoja. Osa jää kaakeleitten väliin, leviten täyttölaastiin. Ei tarvitse Haapanen tänään väripalettia, ei vettä eikä pensseliä. Kaikki hoituu itsestään. Lopuksi vannepussi irtoaa itsestään. Auttavaiset apusisarista toinen, ripeämpi ja pienempi on hakenut jo uuden tuolin ja hitaampi ja suurempi sanoo:

– Haapanen nousee nyt vain silta lattialta. Tämä tuoli kyllä kestää.

Haapanen nousee ja istuutuu. Saan peseytymisohjeet. Ehtoopuolen tyttöset poistuvat.

– Menkää vain, kyllä minä pärjään.

Siperia opettaa. Siinä istun ison peilin edessä, yksinäni hiljaa. Katson itseäni. Koko vatsa aukireväistynä. Vatsan sivussa ruusunmuotoinen reikä, avanne. Siinä olen minä, Haapanen, uusine ulkomuotoineni. Näytän teurastetulta elukalta. Puristan kämmeneni tuolin käsinojiin tukevasti. Alan itkeä. Säälin peilikuvaani. En tunnista siitä enää itseäni. En jaksa peseytyä. En jaksa mitään muutakaan enää. Enhän ole enää edes ihminen. Vaivoin saan huuliltani sanottua:

– Jumala rakas.

Alistettuna ja aivan kuin nurkkaan heitettynä kokoan itseäni pala palalta. Elämän pitää voittaa. Suoritan pesuyritykseni omalla tavallani. Pyyhkeet ja puhtaat vaatteet ovat oven vieressä kolmen metrin päässä. Tuolissani ei ole pyöriä! Sekin vielä. Nousen naama tuskaisena. Horjuen astelen märkää ja liukasta lattiaa pitkin oven luokse, kuivaan itseni ja taiteilen yhdellä jalalla seisten vaatekappaleen toisensa jälkeen päälleni. Heitän pyyhkeen kiukkuisena päin peiliä, avaan oven käytävälle ja kävelen kohti sänkyäni, kohti omaa turvapaikkaani.

– Haapanen olisi voinut soittaa kelloa, niin olisi tultu auttamaan.

– Oho!

Kuume alkaa nousta ja tulehdusarvot hyppäävät pilviin. Vatsaonteloni on pöpöjen valtaama, koska siellä on suoliliitos räjähtänyt rajusti. Tietämättäni käyn lähellä kuolemaa, koska komplikaatiot seuraavat toinen toistaan. Minut pumpataan täyteen mitä erilaisimpia antibiootteja. Lopulta löydetään sellainen myrkky, joka tepsii. Kuume lähtee, ja päivä päivältä ja viikko viikolta kuntoni paranee. Samalla aloitan päivittäiset kävelyt. Ensin tepastelen sänkyni ympärillä, sitten huoneessani ja viimein käytävällä.

Kaisa-tyttäreni alkaa taas päivystää vuoteeni vierellä. Istuu vuorotta, viettää siinä aikaansa päivä toisen jälkeen. Omasta tahdostaan sen tekee. Auttaa kaikessa, seuraa tarkasti eri toimenpiteitä tulevia viikkoja varten. Tuntuu hyvältä, kun tietää jonkun olevan lähellä nukuin tai valvoin.

Kuntoni parantuessa minut siirrettään naapurihuoneeseen, jossa on uusia tuttavuuksia. Viereinen huonekaveri seuraa silmä tarkkana, kun asetan heti ensimmäiseksi Raamattuni yöpöydälle. Huomaan hänen olevan kiinnostunut tavastani viettää aikaa lukemalla sitä, tekemällä muistiinpanoja ja alleviivaamalla kirjaani. Monesti hän on kysymässä jotakin minulta, mutta aina kun sairaanhoitaja tulee huoneeseen, kysymykset jäävät. Kerran sopivan hetken tullen kerron hänelle uskoontulostani ja elämäni muutoksesta.

Nytpä hän uskaltaa aloittaa oman virtensä. Heti ensimmäisestä hengenvedostaan tajuan vieressäni olevan jehovalaiskäännyttäjän. Hän haluaa viedä minut oikeille poluille vääräoppisuudesta. Hän puhuu minulle omiaan lakkaamatta, mutta heti kun joku tulee huoneeseen, jää häneltä jopa lause kesken. Sitten se taas alkaa, kun olemme kahdestaan. Sama virsi, sama sävel. Minua huvittaa miehen tapa toimia. Lataan puolestani:

– Mitä sinä mies häpeät? Tässä on Raamattu. Se on minun tavaramerkkini. Se on minun elämäni. Se on minun sanakirjani. Eikä sitä tarvitse hävetä.

Siihen loppuu minulle osoitetut saarnat. Ainoa, mitä Nivalan mies vielä kysyy:

– Tunnetko todistaja Toivasta Pyhäsalmesta?

– Tunnen hyvinkin, liiankin hyvin.

En kehdannut kertoa, että kyseinen jehova on saanut monet lähdöt kodistani. Pilkkaajani eivät ole kotiini toivottuja. He saavat minun puolestani matkustaa omia reittejään ja omissa vaunuissaan.

Mies tervehtyi ja kotiutettiin kotikylälle kertoilemaan kertomuksiaan. Toisaalta minun kävi sääliksi maalaismiestä, joka varmaan oli vilpittömästi aikanaan etsinyt Jumalaa. Ei ollut vielä ainakaan löytänyt kristittyjen Jumalaa. Oli löytänyt ainoastaan Jehovan ja mikä vielä hänelle tärkeintä, jehovalaisuuden. Pitää pinnistää ja ponnistaa koko elämän tekosensa äärimmilleen, joka hetki. Ei ole tietoa armosta, ei anteeksiantamuksesta, ei taivaasta. Tieto ja teot vievät paratiisiin, jossa on vain omia.

Minä saan jäädä parantumaan rauhassa yksikseni huoneeseeni. Taas alkaa tapahtua jotakin ennalta odottamatonta.

Sairaalan vahtimestari, iloinen ja hyväntuulinen, Herra Karhu, vanha hyvä tuttu entuudestaan, soittaa ja kertoo tulevansa minua katsomaan. Puskaradio on toiminut hospitaalissakin. Lupasi tulla taiteen kanssa. Sen tekee. Kantaa kainalossaan sairaalan minulta hankkimaa jätti-isoa taulua. Akvarellini aihe on Taalainmaalta, mutta siinä ei ole signeeraustani. Aina joskus tulee eteeni omia teoksiani, joihin en ole muistanut myyntihetkellä nimeäni kirjoittaa. Pysyvä vika. Se, miksi niissä ei ole aina nimeä, johtuu vanhasta taiteilijoitten perinteestä: Signeeraamaton taulu ei ole ulosottokelpoinen. Näin varmistetaan tausta ja tulevaisuus.

Teemme hoitajien kanssa tilaa kehyspajaa varten vierashuoneen pöydälle. Lupaan piirtää tauluun nimeni mitä pikemmin, vaikka en ole läheskään kehystyskuntoinen. Olen ainoastaan kehystyshaluinen. Irrottelen siinä pikku hiljaa taulun taustaniitit mitä ihmeellisimmillä pinseteillä Taitavat olla niittien poistopihdit, joita sairaalan vuodeosastolta lääkärin hätäapulaukusta minulle kaivettiin. Nostan painavan lasin hiljaa sen verran ylös, että saan pätkän lyijykynää turvoksissa olevien nakkisormieni kanssa pieneen väliin. Raapustan nimeni. Lasken lasin alas, työntelen niitit yksi toisensa jälkeen paikalleen. Kiinnitän taustateipiksi rullallisen laastaria, nostan käteni ylös ja huudan:

– Homma hoidettu. Soittakaa Karhulle, että työ on tehty. Eikä maksa mitään.

Oulun yliopistollinen sairaala oli tullut tutuksi jo ennen omaa viikkojen mittaista oleskeluani, tosin aivan toisissa merkeissä. Olimme Korhosen kanssa käyneet monen vuoden aikana esittelemässä talouspuolella tuotantoamme. Sairaala hankki kilometrin mittaisille seinille täytettä ostamalla aina jokusen työn kerralla. Mutta se, miksi taulujani on siellä pilvin pimein silmän kantamattomaan, johtuu entisen sairaalan johtajan Linsurin rakkaudesta taiteeseen.

Palataan ajassa muutama vuosi taaksepäin. Taidekotimme kaikkein kriittisimpänä aikana pidin hetken taiteen alennusmyyntiä. Eräänä sunnuntaina niihin aikoihin johtaja Linsuri tulee näyttelyyni, tutkiskelee tauluja ja alkaa valita. Tuo tuosta…tuo…nämä kaikki…tuo sarja…tuo…Pidättelen henkeäni…vielä nämä…nämä…

– Älä nyt hyvä mies kaikkia vie. Ei, ei, vie vaan.

Näin valinta etenee. Yhteensä nelisenkymmentä akvarellia. Eikä pienimmästä päästä.

– Voithan toimittaa nämä Ouluun tulevalla viikolla?

– Ja mielelläni. Kiitos.

Käden puristus ovella kruunaa hetken. Kaksi suurta kouraa puristaa toinen toistaan.

– Olet taivaan lähettämä. Rukouksiini on vastattu. Siunausta!

Silminnähden tämä hyväntahtoinen ja sydämellinen taiteen ostaja liikuttuu. Myöhemmin kuulen, että hän itse on ollut joskus vaikeissa elämäntilanteissa. Silloin häntä auttoi joku ystävä. Nyt tämä suuren sairaalan lämminhenkinen johtaja näyttää, kuinka hyvä pannaan kiertämään. Valinnat hän teki sydämellään, ei asemallaan. Saan tietää myös, että Sairaalapiirin pyhäjärviset taustajoukot olivat toimineet asian hyväksi. Näin toimii ”Ystävien jumalallinen ja oikein ajoitettu apu”.

Sairaala on varsin mielenkiintoinen paikka, monessa mielessä, ainakin minulle. Ihmeellisiä tapahtumasarjoja toinen toistensa perään. Sinne, minne minä nokkani pistän, siellä tapahtuu, halusin sitä tai en.

Sinkkisanko ja mies. Vanha, pieni mies, astuu huoneeseen ja istahtaa vapaana olevalle sängylle. Seuraamme Kaisan kanssa mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. Kohta verhot vedetään sängyn ympärille. Miehelle tehdään intiimisuojaa. Lääkäri käy antamassa ohjeet ja lupaa tulla myöhemmin uudestaan, kunhan näytteet on saatu.

Ruoka-aika lähestyy ja päivällinen tuodaan eteeni. Samalla lähestyy myös miehen H-hetki. Ounastelumme osuu oikeaan. Mies on tuotu siihen tyhjentämään sisuksiansa. Silloin alkaa kuunnelma, jolle ei löydy vertaa muualta paitsi oululaisesta ammattiteatterista. Kaikki alkaa lorinalla. Kun se loppuu, alkaa kuulua kaikuvaa, kireää ääntä. Ääniefekteistä syntyy lentävä leija, joka valtaa ensin telttamajan, sitten se levittäytyy ympäristöömme pahempana, kuin tappava kemiallinen sota-ase. Tämä toistuu vähän väliä koko ruokatuntini ajan.

Katson välillä Kaisaa ja välillä lautasta, josta en ollut puraissut palaakaan. Pihvi on ja pysyy uunilämpimänä lautasella.

– Eikö Haapaselle maistunut tänään ruoka?

En sano sanaakaan. Onneksi samassa, kun koskematonta ruoka-annostani haettaan pois, tulee vielä yksi kertosäe verhon takaa. Hoitaja ymmärtää yskän.

Ei saanut vielä sinä päivänä näytteitä. Huomenissa kyllä. Heti aamusella. Herään siihen, kun naapuri tyhjentää sinkkisankoon koko suolistonsa. Silloin onnistuu. Soitan hälytyskelloa ja olen nukkuvinani, kun hoitaja tulee ja kysyy:

– Onko Haapasella hätä?

– Ei, mutta naapurilla oli!

Kuukauden päästä saan kutsun huonetoverini kotiin. Tutustuimme siinä kaiken tapahtumien välissä, yhden iltapäivän aikana. Hän toivoi, että ottaisin akvarellejani mukaan, koska hän haluaisi tutustua tekemisiini. Oman jälkitarkastuskäynnin aikana toteutan hänen pyyntönsä. Vierailen hänen kerrostaloasunnossaan ja huomaan heti, että hän on arvotaiteen kerääjä. Juon kahvit leppoisan ja sympaattisen vanhuksen kanssa. Siinä hän kertoo, että suolistosta ei löytynyt mitään vikaa. Käynti sairaalassa oli väärä hälytys. Kaikki on nyt hyvin.

Teemme kaupat. Toivotan miehelle siunausta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Suolistosta tulee elämäni. Kaikki alkaa pyöriä vatsalaukkuni alapuolella. Sairauteni seuraamukset hallitsevat päiviäni. On opittava uusia asioita. On opittava kokonaan aivan uusi elämäntapa. On opittava aivan uusi suhtautuminen elämään. On sopeuduttava. On opittava tulemaan toimeen pussukoitten kanssa. Tyylipisteisiin ei ole varaa kiinnittää huomiota. Intimiteettisuojani on tipotiessään. Nyt, jos koskaan Haapanen pudotettaan tykkänään maan pinnalle pilvilinnoistaan.

Märkivää, vatsanpeitteisiin ulottuvaa, syvää haavaa hoidettiin avonaisena neljä kuukautta aamuin illoin. Lääkkeenä vain vesisuihku ja puhdistava ja kosteutta poistava vanu. En ikinä olisi uskonut, että pitkä avautunut teurasviilto umpeutuu ajan kanssa itsestään kiinni. Kaikki tuntui lopulta aivan ihmeelliseltä, jopa ihmeeltä. Luonto teki tehtävänsä. Elämä voitti.

Onneksi maanläheisestä suhtautumisestani tuli apu arkeen. Minua auttoi avoin ja totuudenmukainen kertominen sairaudestani. Minulle se sopi. Oli kerrottava, että vyötäröpussini ääntelee, tahdoin minä sitä itse tai en. Ei se katso paikkaa eikä aikaa. Vaikka olisin Linnan kutsuilla tai puskassa piilossa, tilanne ei siitä muuttuisi. Hirtehinen huumori höystettynä naurulla auttoi myös kodissamme käyneitä vieraita. Heidän ei silloin tarvinnut jännittää monille heistä niin outoa tilannetta.

Toki olisinhan minä voinut valita vaihtoehdoista puhumattomuudenkin ja asian väistelyn, mutta olin varma ystävieni kestävän avoimuuteni. Ovathan he kestäneet muutkin minun typerät toilaukseni. Monesti minulta kysyttiin, että onko tähän kaikkeen vaikea tottua. Tapanani oli vastata:

– Jos minulle lyödään seitsemän tuuman rautanaula päähän, se haittaa minua juuri niin kauan, kunnes baskeriini tulee reikä. Sittenhän kaikki on taas hyvin.

Tiesin, että tuleva elämäntaipaleeni tulee olemaan raskas ja vaikea, mutta sen pituutta en uskaltanut edes lähteä arvailemaan. Tiesin, että minun ja vain minun on tämä kannettava ja sen kanssa jaksettava. Tein tietoisen päätöksen, että sairauteni kiemurat eivät saa hallita liiaksi minua. Jos kaikki tämä on minulle sallittu, tulee sen mukana elämääni myös voittoja.

Tunteissani kolahti välillä rankasti. Itsesääli, itku ja mitättömyys rusensivat rajuilla otteillaan. Oma voimani ja päättäväisyyteni paljasti pian pienuutensa. Kun kerran huusin vuoteellani voimattomana suuriäänisesti apua Jumalalta, Jumala vastasi. Heti. Omalla tavallaan:

– Katso lattiaa! Olet niin kuin lautojen raossa oleva roska ja pölyn hiukkanen. Sinä et itsessäsi ole mitään. Mutta minun armossani on sinulle kyllin.

Tyynyni kastui kyynelistä. Sairastava, fyysisesti rikkipantu mies murtui. Siinä vietiin Haapasesta taas yksi oman osaamisen murunen. Jumala näytti paikkani – roskana parketin raossa. Ei tuntunut pahalta. Tuntui hyvältä. Tuntui jopa liiankin hyvältä. Tunsin hetkisessä olleen jotain suurta. Olin ottavana osapuolena. Ymmärsin, että armo riittää minullekin. Taas yksi armon kokemus lisää!

Pensselit ovat purkissa, vesi astiassa ummehtunutta ja väripaletti on kuivunut käppyrälle työpöydälläni. Katselen valkoista akvarellipaperikasaa pöytäni sivustalla. Pyörittelen sitä käsissäni ja puhallan sen päälle laskeutunutta pölyä pois. Koko tavarakirjo edessäni tuntuu vieraalta. Kauan on siitä, kun niihin tosimielellä tartuin. Usein ne värittivät kuluvan ajan elämänväristä intoa. Ne antoivat paljon.

Pahvipaletti on läpileikkaus mennyttä väriä. On kirkasta ja lämpöistä. Ne muistuttavat iloisista ja ratkiriemukkaista päivistä. On sinistä ja vihreää. Ne tuovat mieleen viime kesän, kun ajelimme suurella veneellämme lasten ja lastenlasten kanssa pitkin Pyhäjärveä saaristoa. Rantauduimme kalliorantaiseen Ohrasaareen. Nuotionräiskeessä söimme yhdessä prinssinakkeja. Lastenlasten silmät loistivat, kun he saivat osallistua mummon kanssa muurinpohjalettujen paistamiseen. Kädet ja suupielet rasvassa ja hillossa nautimme yhdessäolosta ilta-auringon jo alkaessa laskea järven länsireunaa pitkin Emoniemen kaukaisen metsäsilhuetin taakse.

Paletilta löytyy oranssia, murrettua vihreää, okraa ja keltaista. Ne muistuttavat edellisestä syksystä. Pihakeinussa istuessani katselin, kuinka syreeninlehdet putoilivat kilpaa koivunlehtien kanssa. Ne tekivät tuulenvireessä edestakaisia kaaria aivan kuin olisivat pudotessaan tanssahdelleet. Taaempana oleva pieni vaahtera oli värjäytynyt loistoonsa. Se seisoo kuin kunniamerkeissä pihatiemme nurkalla.

On paljon harmaantummaa ja likaisenkylmää. Ne muistuttavat menneistä kärsimysviikoista. Pelkoa, surua, ja murhetta. Kipua ja toivottomuutta. Itkua ja tuskaa. Kaikkia yllin kyllin. Aika aikaa kutakin, ajattelen.

Paljon olen maalannut vuosien varrella, mutta nyt aika on kypsynyt. Tiedän, että olen viimeiset vetoni siveltimellä vetänyt. Olen täysin uupunut ja väsynyt ajattelemaankin taulujen tekemistä. Ei ole vahvuutta eikä innostusta. Ei kiinnosta. Ei kiinnosta pätkääkään.

Tyttäreni Kaisa pyörii ympärilläni ja ilostuu, kun olen työpöytäni ääressä

– Isä, maalaa minulle jotakin – En minä jaksa.

– Maalaisit nyt – En minä jaksa, enkä edes välitä.

Tätä samaa jatkuu pitkin päivää. Samoin seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Sitten vaihtuu pyyntö:

– Isä, maalaa minulle nalle – En jaksa.

– Maalaisit nyt! Maalaa edes yksi – En, en, en, usko nyt jo. En maalaa.

Illalla Kaisa käy mummolassa ja kantaa muovipussissa jotakin. Kävelee suoraan toipilassänkyni viereen, hymyilee ja nostaa kassista äitinsä vanhan nallen viereeni. Hellyttävästi katsoo ruskeilla silmillään minua ja pyytää:

– Isä, yksi nalle!

Nyt mennään jo sen rajan yli, jota en voi voipuneenakaan vastustaa. Nousen hoippuen ja astelen kipeää vatsanahkaani pidellen kohti työpöytääni. Asettelemme yhdessä tyttäreni sukunallen pöydälleni istumaan. Tuemme sen purnukoiden ja purkkien väliin. Kaisa juoksee vaihtamassa uuden ja tuoreen maalausveden tunkkaisen tilalle.

Kun otan tukevan asennon, kastan ison, tuuhean pensselini puhtaankirkkaaseen veteen, otan värinapista tummanruskeaa ja pyöräytän nallen nenän valkoiselle puhtaalle paperille, on kaikki selvää tästä eteenpäin. Ensimmäinen nalle hahmottuu paperille. Se syntyy kuin synnyttämisen riemusta. Olemme yhtä iloisia, tytär ja isä.

En heti arvannut, mikä tarkoitus tyttärelläni oli. Nyt näen sen hänen kasvoiltaan. Ne loistavat tyytyväisyyttä ja riemua. Hänen suunnitelmansa alusta alkaen oli ollut vain se, että minä saisin maalaamisesta tarvitsemaani uutta elämäniloa ja elämänsykettä. Sitkeänä tyttönä hän jaksoi päivästä toiseen sitä pyytää ja pyytää. Tärkeintä on se, että hän onnistui. Ovela ja rakkaudellinen pehmitystekniikka.

Näin alkaa maalaamiseni uudestaan. Nalletauluja syntyy samaan tahtiin heti pari tusinaa. Ne täyttävät kohta kotimme kokonaan. Nalleja on lattialla, pöydillä ja tuolilla, pitkin mattoja ja sänkyjä. Kotimme on kuin synnytyssalin lastenhuone. Näin alkoi kohdallani nalleherätys.

KAIKUJA KARJALASTA II

Maanalaisessa seurakunnassa tapahtuu, kun olemme Keitaan ryhmän kanssa Kontupohjassa. Aleksei on kutsunut meidät ikimuistoiselle vierailulle. Saan lankomieheltäni lainaksi maasturin, joten kahdella samankokoisella autolla huristelemme kohti Karjalaa ja sen aroja. Kauranen porukoineen edellä Land Roverilla ja minä perässä Mitsubishillä.

Joka ei ole ajanut tarpeeksi vauhdikkaasti, menkööt Kaurasen perässä ja yrittäkööt pysytellä lähimailla. Se on kokemus, jonka kaikkien pitäisi saada nauttia.

Aleksei on ”Uusi-Elämä” -seurakunnan pastori. Seurakunnan toimitilat ovat kellarikerroksessa. Aleksei sanoo leikillisesti seurakuntansa nimen olevan Underground church. Hänellä on ylistyksen johtajana nuori Aleksanteri, pohjoisen poikia Murmanskista. Hän on erittäin lahjakas muusikko, joka on suunnittelemassa omaa ensimmäistä levytystään. Aleksanteri saa seurakunnan eläväisesti ja pirteästi ylistämään omalla valloittavalla ja viehättävällä tavallaan. Jotenkin tuntuu, että Aleksanterille nämä ovat liian pienet kuviot. Senlaatuista on hänen osaamisensa. Hieno kitaramusiikki ja laulu kaikuvat maanalaisen seurakunnan tiloissa. Taivaallinen sointu.

Aleksei kertoo tilaisuuden aluksi, kuinka koko seurakunta järjesti leikkausteni ajaksi aamusta iltaan rukousketjun. Tämä, jos mikä on yhteyttä yli rajojen ja kulttuurin. Rajat eivät merkitse yhtään mitään, kun on kysymys uskovaisista. Rukouksella voidaan lähestyä välimatkoista riippuen avun tarpeessa olevia. Jumala kuulee jokaisen rukoukset. Koskaan ne eivät mene hukkaan. Rukouksella on aina hyvät seuraukset. Olen varma, että Kontupohjan maanalaiset ystäväni saavat avosylin vastaanottaa kaiken muistamisensa takaisin itselleen moninkertaisena.

Tästä on hyvä jatkaa. Liikuttuneena astun puhujan paikalle. Minut siunataan sekä vasemmalta että oikealta. Selaan papereita Raamattuni välissä samalla, kun kerron kuulumisiamme ja kiitän kaikkia muistamisesta. Olen valmistanut useammankin puheenpätkän. Mikään niistä ei tee nyt juuri edes itseeni vaikutusta. Teen jotakin ainutkertaista. Heittelen saarnanaiheet yksitellen olkani yli ja kerron:

– Tästä en tänään saarnaa…enkä tästä…enkä tästä…enkä tästä…

Liuskat lentelevät pitkin betonilattiaa ja käteeni jää vain Raamattuni. Taivas antaa aiheen ja sanat. Pidän yhden parhaimmista ja vaikuttavammista saarnoistani. Harmittaa vain, kun ei ole tuhatta kuulijaa. On niin helppo puhua, kun ilmapiiri on vastaanottava. On niin helppo sanoa asiansa, kun puhetta tulee lakkaamatta. Huomaan puhuvani jopa sellaista, mitä en ole koskaan ennemmin Raamatusta löytänyt. Kaiken tämän vaikuttaa Hän, joka on antanut uuden elämän. Tässä porukassa tunnen olevani tasavertainen. Tässä porukassa tiedän, että minua jopa arvostetaan uskovaisena. Tiedän, että tämän seurakunnan pastori on puhunut paljon hyvää minusta. Nyt näen sen, kuinka puhumalla saavutetaan paljon hyvää. Kukaan ei ole täällä toistaan ylempänä. Kukaan ei ole toistaan parempi. Näin pitää olla. Jokainen meistä on hyvillä mielin.

Illalla kokoonnumme tapamme mukaan yhdessä syömään. Meidän omat ruoanlaittajamme ovat loihtineet keitettyihin makaroneihin tällä kertaa aivan erikoisen maun. Kysymys on tänään makuryyneistä. Siihen kun lisätään nautasikaa purkki ja pienennettyä pippuria kourallinen voisilmän kera on höyryävät lautanen valmis tarjoiltavaksi. Jälkiruoaksi teen ja kahvin kanssa suklaapipareita ja vehnäpullaa, viimeiseksi kristallivadillinen paperipäällysteisiä karamelleja. Tällä kertaa ei ole tietoakaan kevytateriasta. Tänään ruoka maistuu hyvältä

Jumala laittaa kierrätykseen kitarani, kun illan päätteeksi pidämme rukoushetken. Aloitamme sen lauluilla. Otan kovasta nahkakotelosta oman uuden kitarani, jonka olen saanut äidiltäni lahjaksi. Valkoinen, harvinainen erikoisuuteni. Pitkään harkitsin, olisiko edes viisasta ottaa tätä helmeä matkalle kolhiintumaan ja vääntymään kosteassa ilmassa. Siinä se on kaikkien ihailtavana. Pyydän Aleksanteria säestämään kitarallani, koska oma soittotaitoni on hänen osaamisensa rinnalla kuin pajupillin ja urkujen ero. Aleksanteri pyörittelee kitaraa, silittelee ja katselee edestä ja takaa. Ottaa soinnun ja ottaa toisen.

Aivan kuin hän vertaisi kitaraani omaansa, jolla hän päivällä soitteli seurakunnassa. Hänen oma kitaransa on vanha, haljennut ja kulunut. Hankauksen jäljet kitaran kielien vieressä ovat tulleet ahkerasta soittamisesta. Se on aivan kuin pieneksi käynyt hänen sylissään. Vain Aleksanteri itse pystyy näppäilemään siitä vanhasta ja resuisesta kitarastaan ilmoille upeat sävelet.

Aleksanteri aloittaa soittamisen. Kaikki hänen ympärillään yhtyvät lauluun. Itse katselen soittajaa, joka nauttii täysillä soittamisesta silmät kiinni. Hän uppoutuu säveliin ja loihtii mielikuvitukselliset soinnit. Siinä on kitara ja mies.

Samalla hetkellä kuulen äänen, joka sanoo:

– Pauli, anna kitarasi kokonaan hänelle.

Ajatuksissani vastaan hymyillen Jumalalle:

– Voi ei!

Mutta yhtä varmasti, kun kuulin äänen, yhtä varmasti tiedän heti tarinan lopun. Näen juuri nyt kitaran sen uuden omistajan käsissä. Minun lahjakitarani. Oman äitini ostama ja sitä paitsi melko kallis. Eihän äiti pojalleen osta mitään huonoa. Hyvä vain on rakkaalle kyllin parasta.

Kaikki tapahtuu tavallaan yhdessä silmänräpäyksessä. Kukaan muu ei osaa aavistaakaan, millaisessa puhuttelussa olen. Mietin vain, kuinka asian ilmaisisin kitaran saajalle. Ilmassa on, ainakin minun kohdallani, jännitystä ja dramatiikkaa. Tuntuu hyvältä. Tuntuu oikealta. Näen mielessäni jo Aleksanterin ilmeen, kun kerron hänelle uutisen. Iloitsen myös siitä, kun kerron asiasta vanhalle äidilleni. Olen varma, että myös hän iloitsee tästä kaikesta kanssamme.

Jaksan tuskin odottaa laulu- ja rukoushetken loppuun. Olen unohtanut kokonaan itse laulamisen, koska olen hymy huulessa saanut olla Taivaallisen Isän puhuttelussa katsellen välillä kitaransoittajaa, Aleksanteria.

Kun rukousjuttu on loppupuolella, pyydän saada kertoa, mitä koin laulujen aikana. Kerron Aleksanterille, että kitara on nyt hänen. Hämmästyksissään hän ei ensin edes uskalla ymmärtää tarinan koko totuutta. Pian nuoren miehen poskille nousee puna. Hänen ilmeensä kertoo kaiken. Se on katsomisen arvoinen. Sen juuri minä halusin nähdä. Aleksanterilta saamani kiitokset ovat herkän aidot. Ensimmäistä kertaa koen elämässäni todeksi:

”Antakoon kukin, niin kuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.”

Aleksei Savelieff, ikuinen ystäväni:

Tutustuin Pauliin Venäjällä, syntymäkaupungissani Belomorskissa huhtikuussa v. 1992. Koulupäivä loppui ja olin lähdössä kotiin. Koulun ulkorappusten vieressä näin muutaman auton, joissa oli ulkomaalaiset kilvet. Siihen aikaan tämä oli hyvin harvinaista. Päätin palata kouluun ja kysyä kuka se on. Aulassa oli seinään ripustettu käsikirjoitettu ilmoitus. Kaikkia oli kutsuttu hengelliseen kokoukseen. Kasvatukseni takia ajattelin, että se juttu ei ole minulle ja lähdin kotiin. En tiedä miksi, mutta jo käveltyä puoli matkaa kotiin, käännyin takaisin kouluun.
Koulun salissa oli paljon ihmisiä. Yllätyin odottavasta ilmapiiristä. Kaikki olivat jännittyneitä. Sovittuna aikana ulkomaalainen ryhmä tuli lavalle. Kokous alkoi. Oli sanottu monta lämmintä sanaa Jumalan rakkaudesta ja armosta. Kaikista mielenkiintoisin oli se, että vaikka kaikki laulut olivat suomen kielellä, ne koskettivat meidän sydämet. Kun kokous loppui minä menin tulkin luokse. Tulkki oli Jevdokija Kirilova, Kostamus kaupungilta. Halusin puhua hänen kanssa ja kiittää. Yhtäkkiä meidän luokse tulee Pauli. Muistan, kun hän ojensi oman käden ja sanoi: ”Tervetuloa Jumalan valtakuntaan, Jumalan perheeseen.” Seuraavana päivänä kävin toisessa kokouksessa. Kolmannessa kokouksessa, 11 huhtikuutta 1992 otin Jeesusta vastaan. Se oli hieno hetki minun elämässäni, ja siitä minä kiitän Jumalaa ja sitä ryhmää Pyhäsalmesta.

Seuraavana päivänä menin taas heidän kokoukseen. Ulkona näin heidän auton ja menin sen luokse. Yllätyin, kun minua kutsuttiin istumaan autoon. Autossa kerroin tulkin kautta, miten tulin uskoon. Sitten menimme viimeiseen kokoukseen, minkä ne pitivät meidän kaupungissa. Kokouksen jälkeen Pauli antoi minulle traktaatit, ja sanoi, että minun piti jakaa niitä, ennen kun he tulevat uudestaan.
Seuraavien kuukausien aikana he kävivät muutamia kertoja vielä meidän kaupungissa. Jokaisen ryhmän tulo oli minulle ainutlaatuinen tapahtuma. En unohda niitä ensimmäisiä rukoushetkiä, jotka oli pidetty hotellissa. Minulle, ihmiselle, joka kasvoi tässä kaupungissa ilman yhtä seurakuntaa ja jolle lapsuudesta saakka oli opetettu, että Jumala ei ole. Se oli ihme. Ja voin sanoa, että ihme tapahtui.

Ensimmäisiä sanoja suomeksi olivat: ”Voimasi tarvi, oi Jumalani!”. Ja ne sanat, jotka kuulin, kun Pauli rukoili rukouskokouksissa: ”Oi rakas Jeesus!” Ymmärsin näitä sanoja, tietämättä suomen kieltä. Näin, miten viattomasti Pauli rukoili näillä sanoilla. Ja se puolestaan vahvisti minua siinä, että Pauli uskoi, että Jumala on olemassa. Olin iloinen, että vanhempani ilolla toivottivat heidät meidän kodissamme. Ja uudestaan ilmapiiri oli vapaa ja vilpitön.

Elokuussa vuonna 1992 Belomorskissa syntyi seurakunta. Aluksi se oli pieni ryhmä, johon kuului viisi henkilöä, mutta jo kuukauden päästä meitä oli jo yli 30 ihmistä. Lokakuussa vuonna 1992 lähdin opiskelemaan Moskovaan. Vuonna 1995 palasin takaisin Karjalaan. Vuodesta 1995 toukokuun 1996 olin pastorin apulaisena Kalevala kylän seurakunnassa. Pastorina siellä oli Matti Juntunen. Kesällä 1995 minä ja pari muuta ihmistä Belomorskin seurakunnasta ensimmäistä kertaa lähdimme käymään Pyhäsalmessa, vaikka emme puhuneet sanaakaan suomea. Vähän englanti meillä oli mahdollisuus puhua meidän ystävien kanssa.

Toukokuussa 1996 lähdin Moskovaan. Lokakuussa samana vuonna minua kutsuttiin työskentelemään Kondupohjan seurakuntaa. En nähnyt Paulia sen jälkeen vuoteen 1998 saakaan. Kuulin toki hänestä, mutta en ole nähnyt. Oli monenlaiset huhut, puhuttiin kaikenlaista. Mutta minun sydämessä oli vain se, että kaikki tulee olemaan hyvin ja Paulin kanssa ja hänen perhekunnalle ei tapahdu mitään.

Syksyllä 1998 tulimme käymään Suomessa. Kesken matkaa meidän suunnitelmat muuttuivat. Me jäimme kaukaa Venäjän rajalta ilman autoa ja meidän piti löytää jonkun, kenen luona me voitais olla pari päivää. Se paikka oli Töysä. En tiedä miksi, mutta päätin löytää Paulia (eli koko sen ryhmästä halusin löytää hänet). Soitin hänelle, ja saattiin selville, että Töysä oli hänen syntymäpaikka. Kolmen tunnit kuluttua me olimme jo hänen kodissa Pyhäsalmessa. Oli tunne että me tulimme kotiin. Ja ne pari päivää loi varmaan ystävyyspohjan meille. Kun me puhuimme, huomasimme että meidän elämä ollut viime vuosina samankaltaista, mikä oli ihmeellistä meidän silmissä. Se oli ihmeellinen tapaaminen.

Myöhemmin, parin vuoden ajan Pauli kävi Kondupohassa. Sen jälkeen, kun Pauli muutti Seinäjoelle, me alkoimme pitää yhteyttä yhä enemmän ja enemmän. Monta kertaa me olemme käyneet Paulin ja Marketan luona. Ja muutama kertaa ystävien kanssa. Minun oli ihana nähdä, miten meidän tapaamiset ja keskustelut menevät. Jokainen käynti toi siunauksen. Minä aina olin ylpeä. Paulilla oli sellainen isän henki. Tavallinen ja avoin , mutta toisaalta on ollut auktoriteettia.

Vuonna 2000 minulla syntyi näky tehdä työtä venäläisten kanssa Suomessa. Se oli voimakas ja kirkas näky. Noin kaksi vuotta rukoilin sen puolesta. Keväällä 2003 minä kävin Seinäjoella Paulin luona. Yhtenä päivänä menimme rukouskokoukseen. Sen jälkeen joimme kahvia seurakuntalaisten kanssa, ja puhuimme minun työstä. Pauli kertoi Aleksein näystä. Yksi seurakuntalaisista, evankelista Timo, kertoi Lappeenrannasta. Pauli soitti saman tien Helluntaipastorille ja ne puhui asiasta. Jo kesän lopussa aloitin tehdä työtä maahanmuutajien kanssa.

Kun minulla oli ensimmäinen kokous Lappeenrannassa venäjän kielellä, minä uudestaan tajusin sen asian, että Jumala tarvii niitä ihmisiä, jotka kuuntelevat ja tottelevat Häntä. Kokouksen jälkeen luokseni tuli yksi ihminen ja sanoi, että kiitos Jumalalle, että tulitte. Tämä on vastaus meidän rukouksiin. Sen jälkeen kuulin samoja sanoja uudestaan ja uudestaan. Tietenkin näiden muutamien vuosien aikana kun tein töitä täällä Suomessa olen oppinut paljon. Mutta se, mikä on ollut tärkeä minulle, on hyvä ja kestävä ja pitkä ystävyys.

Kiitän Jumalaa, että vuonna 1992, ryhmä Pyhäsalmesta, joka kuuli Jumalan kutsun, tulivat Belomorskiin. Kiitän Jumalaa, että näiden vuosien aikana, Jumala kädellä johdatti Paulia ja Marketta. Ja mistä olen erityisesti kiitollinen, on se, että Jumala antoi lahjaksi meille niin ihanat ja luotettavat ihmiset, kuten Pauli ja Marketta.

On aika heittää hyvästit Valkoisen meren maalle, kauniille Karjalalle. Vierähti vuosi, vierähti toinen ja kolmaskin. Käyntimme olivat harventuneet harventumistaan, kunnes ne loppuvat. Kaikella oli aikansa. Oli aika saapua. On aika lähteä. On aika mukautua. On aika sopeutua. Elämä muuttuu ja tilanteet sen mukana. Haave jostakin uudesta alkaa vallata mielen. Onneksi näin. On totta ja sävähdyttävää, että taivaasta tarjotaan aina tilalle uutta luovutetun tilalle. Näin tapahtuu, jos entinen käy mahdottomaksi. Viimekädessä Jumala siirtelee palikoitamme.

Saamme vaimoni kanssa jostakin vielä intoa lähteä itärajan taakse katsomaan vuosien takaisia tutuksi tulleita nuoria ystäviämme. Saamme kanssamatkaajaksi aina niin hyväntuulisen, neiti Rebekan. Tämä matka on tarkoitettu jäähyväisille.

Teemme kiertomatkasuunnitelman. Ensin Vartiukseen ja rajan yli. Kostamuksesta sieppaamme Tyynen matkaamme. Sitten Vienanmeren rannalle tuttuun Belomorskiin ja sieltä rullaten alaspäin Karhumäen läpi aina Aleksein perheen luokse Venäjän Karjalan Kontupohjaan. Matkaa tästä kertyy vaivaiset parituhatta kilometriä. Jo alkuvaiheessa tiedämme, että matka on menemisen arvoinen.

Menemme sinne, missä on elämää. Ensin ajamme Belomorskiin. Sinne tiedämme olevamme tervetulleita. Meidät otetaan avosylin vastaan. Rukoushuoneelle on järjestetty iloiset tulojuhlat, jossa lämmin ilmapiiri tempaa mukaansa meidät kaikki. Marketta, Rebekka ja minä, kaikki me kolme olemme muistojen sylissä. Näemme kuinka nuoret, epävarmat ja arat pojat ovat muuttuneet vuosien varrella. Paitsi, että heille on tullut pituuskasvua, ovat he kaikki venähtäneet uskonpolulla äärettömästi eteenpäin.

Belomorskin nuoret ovat irtaantuneet omaksi seurakunnaksi ja toimivat äärettömän aktiivisesti saavuttaen kaupungin ihmisiä. Innokkaina heidät oli sivuutettu kaikista tehtävistä helluntaiseurakunnassa erimielisyyksien vuoksi. Ylistys oli vedenjakajana, aivan samoin, kuin monissa suomalaisissa seurakunnissakin. Parin vuoden ikäisen seurakunnan päättäjät olivat ajautuneet hyvin vanhoilliseen johtamistapaan, joka ei antanut nuorille pieniäkään mahdollisuuksia toteuttaa ajatuksiaan. Riideltiin aidasta ja aidanseipäästä ja aidansidosvitsastakin Nuoret eivät antaneet periksi mukautua vaan järkähtämättömästi noudattivat omaa näkyään ja kokosivat vastustuksestakin huolimatta evankelioimismieliset yhteen ja perustivat Ylistysseurakunnan.

Kaikki he ovat nyt vastuunkantajia. Heillä jokaisella on omat tehtävänsä, joita he pyyteettömästi suorittavat. Heissä on johtaja-ainesta, jokaisessa. Denis on seurakunnan pastori. Tiedän, että hän on hyvä ja asiaansa perehtynyt Raamatun opettaja. Volodja johtaa ylistystä. Hän on hyvä laulaja ja on oppinut soittamaan kitaraansa loisteliaasti. Vovan vastuulla on Kan-työ.

Alkulämmittelyksi he valloittavat meidät muutamalla tutulla, meidän heille aikoinaan opettamilla, yksinkertaisilla ylistyslauluilla. Sitten venäläisellä tyylillään, inspiroiden ja moniäänisesti laulaen. Ylistysryhmä kajauttaa näin osaamisensa ilmoille. Tähän iloon on helppo yhtyä.

Uutta seurakuntaa on tukenut voimakkaasti niin taloudellisesti kuin hengellisestikin Norjan helluntaiseurakuntalaiset. He ovat tuoneet vaateavustusta rekka-autolasteittain. Mikä näin suomalaisittain erikoista on se, että suurin osa tuodusta vaatteista on ollut uutta ja muodikasta. Ei sitä haiskahtavaa lumppua, mitä me aikoinaan niin paljon ajokkeihimme survoimme.

Nuorten seurakunta on kasvanut moninkertaisesti, ollen tätä nykyä lähes kahdeksankymmenen hengen uskovaisten joukko. Ensimmäinen paikkakunnan, se vanhempi, emoseurakunta nyhjöttää henkihieverissä muutaman henkilön voimin.

Nuoret ovat aloittaneet paikallisen Kan-työn alkoholistien ja narkomaanien saavuttamiseksi. He ovat organisoineet kaiken muunkin toimintansa varmalla ja ennakkoluulottomalla tavalla. Sitoutujia on riittänyt ja seurakunta on kasvanut. Nostan hattua nuorten rohkeudelle. Meistä suomalaisista riippumatta kaikki on kuitenkin mennyt loistavasti eteenpäin. Meidän kaikkien olisi syytä mitata työn onnistumista näkyvien merkkien mukaan, eikä niinkään sitä, onko pysytty ennalta sovitussa kuosissa ja totutuissa perinnäistavoissa. Onneksemme Belomorskin nuoria eivät ole liiaksi sitoneet meidän seurakuntien omat tottumuksemme vaan he uskaltavat toteuttaa omaa tuoretta näkyään ajanmukaisella ja puoleensavetävällä tavalla.

Minua huvittaa kovasti kun kuulen kuinka kaukana Karjalassakin kerrotaan minusta kaikenmoista turhaa. Ensimmäisen seurakunnan valtaapitävät ovat varoitelleet nuoria pastoreita minusta, koska en ole kunnon uskovainen. Joidenkin mielestä en ole uskossa ollenkaan. Vihollisen puolella kerrotaan minun olevan. Minun kanssa ei kannattaisi veljeillä vaan paremminkin varoa. Hajottaja, väärintekijä ja huono esimerkki kun olen. Ovat tehneet minusta turhan tärkeän ja pelottavan.

Nauramme yhdessä, mutta en kuitenkaan pidä tätä pelkkänä vitsinä. Tiedän, etteivät nuoret miehet, joihin minulla on ollut vuosien ajan hyvä yhteys, ole näitä itse hatusta vetäneet, eivätkä tuulesta temmanneet. He ovat kaikki löytäneet kotimme ensimmäiseksi aina Pyhäsalmelle tullessaan ja viihtyneet kanssamme. Jostakin tämän tumman juorujen juorun on täytynyt alkunsa saada. Jäljet johtavat tuntemalleni sylttytehtaalle. Sitä vaan en voi käsittää, mitä tällä kaikella on voitettu.

Siunaten jätämme toisemme. Tyyne tekee paluun takaisin Kostamukseen, ja me kolme uskaliasta jatkamme matkaamme aamutuimaan pitkin Petroskoin tietä kohti Kontupohjaa. Puolenpäivän lähestyessä päätämme käydä tutustumassa päätien varrella olevaan Karhumäkeen, joka ennen kohtalokkaita sotavuosia oli maamme hallussa.

Karhumäen tiemestaripiiriin saapuminen on ikimuistoinen. Elämässä on hetkiä, joita ei unohda koskaan. Kaarramme kohti kaupunkia aivan uutta ja sangen erikoista liittymää pitkin. Ensin käännymme oikeaan, sitten kaarramme vasemmalla etuviistossa näkyvään liikenneympyrään, joka jatkuu kahdeksikkona vasemman kautta oikealle. Kohta nousemme viistosti kapeamman tien yli ja samalla hetkellä laskeudumme jyrkästi toisen ali, mutta vain kerran. Taas joudumme kahteen liikennejakajaympyrään, kierrämme vielä kerran kahdeksikon ja sujautamme automme toisesta oikealle kaartaen kohti ylös vasempaan. Huokaisemme kaikki helpotuksesta selviydyttyämme tieviidakosta. Olemme turvallisesti suurella valtatiellä. Kaikki on hyvin, mutta menosuuntamme on pohjoinen, josta juuri olimme tulossa. Ensimmäisessä tienvarsitaulussa lukee Belomorsk 210. Teen täyskäännöksen ja palaamme uskaliaasti vielä edellä olevaan risteyshirviöön. Olemme päättäneet käydä Karhumäessä ja sen teemme.

Yritän uudestaan. Samaa tietä ensin oikeaan ja taas kohti liikenneympyrää. Olen ajaessani täysin sekaisin. Siinä aikamme pyörittyämme ajan umpimähkään ulos. Toisesta ikkunasta näkyy yksi ympyrä, toisesta kaksi alikulkusiltaa ja takapeilissä alkaa pyöriä toinen ympyrä aivan kuin väärään suuntaan. Nyt valehtelevat jo silmätkin. On opastetta sinne tänne. On eteen ja taakse. On kiellettyä, on sallittua. Kohta kiehuu omassakin syylärissäni yli. Survaisen taas summanmutikassa pois. Kuinka ollakaan, olemme lopulta oikealla polulla. Kunnianosoitus ja kiitos paikalliselle tiemestaripiirin insinöörille piirustuslaudalla sattuneiden leikkimielisten kömmähdysten takia.

Ajelemme pientä ja mutkaista tietä korkealta mäeltä alaspäin. Suuret kuuset vieri vieressä teiden varsilla muodostavat varjoisan ja salaperäisen kujan. Harmaita taloja on harvakseltaan, siellä täällä. Mikä rinteessä, mikä alempaa näkyen. Arkkitehtuuri on tutuksi tullutta venäläistä rakentamista. On vanhaa ja vieläkin vanhempaa. Ensin on rakennettu laudasta ja hirrestä tupa. Seuraavaksi jatkoksi siihen kiinni hökkeli jos toinenkin. Pihat täynnä vajoja ja puukatoksia. Mahdottomuudessaankin se näyttää kokonaisuudessaan hyvältä ja kauniilta.

Edessämme alhaalla näkyy kaupunki. Ajaudumme aivan kaupungin keskustaan. Pysähdymme suuren muistomerkin luokse, yhden tämän maan tuhansista. Nousemme tarkkailemaan rikkinäisten reunuskivien ympäröimää patsasta. Ymmärrämme sen olevan sotamuistomerkin, koska sammaloituneet numerot viittaavat sotavuosiin. Siinä on kirjoitusta suomeksi ja venäjäksi rinta rinnan. Vaikka kukaan meistä kolmesta ei ole sota-ajan lapsi, valtaa meidät kunnioitus menneitä sukupolvia kohtaan. He taistelivat. Voittivat tai hävisivät. Yksi lysti. Tässä turhassa urheilumuodossa ei jaettu kultaa ei hopeaa. Liian monet uhrautuivat kuitenkin maamme puolesta, meidänkin. Täällä taistelivat kylänmiehemme. Jotkut palasivat. Osa ei koskaan. Kalliiksi tuli maamme itsenäisyys. Aivan liian kalliiksi se tuli tuhansille kodeille Suomessa.

Suomesta kuuluu kummia. Hiihdon MM-kisat Lahdessa ovat saaneet hämmästyttävän lopun. Suomalaisia urheilijoita on jäänyt rysän päältä kiinni. Valmentajat ovat olleet huolimattomia. Tikkurilan Shellille on vahingossa jäänyt laukku, joka sisältää tyhjiä tankkaustarpeita. On verisiä pussukoita, letkuja ja muita tykötarpeita. Kukaan ei tunnusta mitään. Koko Suomi on ihmeissään. Vain tiedotusvälineet ja iltapäivälehdistö saavat aihetta tuuletukseen. Norjalaisetko ne ovat tämän takana? Onhan se hyvä, että omaa pesää ei liata vaan haetaan naapurimaasta syylliset. Urheilijat, johtajat ja valmentajat ovat kaikki yhtä tyhmän tietämättömiä asiasta. Hauskinta hommassa on se, että Tikkurila on saanut oman ja uuden huoltoaseman, Hemohessi-Shellin.

Itseäni ei paljon kiinnosta syyllisten hakeminen. Ajattelen vain, että miksi näin suurta haloota ei koskaan synny taiteilijoitten kohdalla. Tietääkseni suuri osa taiteilijoista tekee työnsä jonkunlaisen dopingin vaikutuksen alaisena. He rellastavat ja kansa nauttii. Hyvä, jos pysyvät kunnolla pystyssä, esitellessään töitään julkisesti kaupunkien verorahoilla maksamissa halleissa. Mutta jos urheilija pistää suoleensa jotakin piristävää, huutaa siitä koko kansa. En toki puolustele urheilijoita, mutta säännöt eivät kuitenkaan ole aina kaikilla samat. Kuinka monia suomalaisia kohtaisi diskaaminen, jos jokaisella työpaikalla alettaisiin ottaa viikottaisten tankkausten jälkeen veri- tai virtsanäyteteitä työnsä ääressä? Loppuisi monelta työt ja loppuisi kisat.

Saamme ruhtinaallisen vastaanoton, kun illanhämärissä pääsemme lopulta toiseen määränpäähämme, Kontupohjaan. Meitä ovat vastaanottamassa Aleksei ja Elina tutuksi tullein lämpimin halauksin. Pöytä olohuoneeseen on katettu. Lämmin ja höyryävä iltapalan näkeminen tekee meidät matkaajat entistäkin nälkäisemmäksi. Tänään juhlimme yhdessä. Joukkoomme liittyy vielä Aleksein koko kotiväki, joka on myös muuttanut pohjoisesta Belomorskista pastoripoikansa perässä Kontupohjaan. Muistelemme menneitä. Muistelemme tutustumisemme alkuaikoja. Saamme iloita yhdessä kaikista hienoista viime vuosien tapahtumista.
Illan kuluessa tapaamme myös seurakunnan ylistyksen johtajan, Aleksanterin. Tämän musiikkimiehen pitkä letti saa myöhemmin illalla lähteä, kun Rebekka parturoitsee hänet ammattinaisen ottein. Saman tien koko katras saa uuden hiusmuodin, isästä äitiin ja äidistä tyttäreen.

Sunnuntain päivätilaisuus on kohokohta. Se tulee jäämään mieleeni. Puhun kokouksessa ja tiedän, että se on viimeinen saarnani, jonka tulen täällä pitämään. Edessäni on seurakunta, joka on rukoillut tulenpalavasti sairauteni ja leikkaukseni aikana. Yksituumaan he ovat kantaneet raskasta kuormaani. Jään tälle ahkeralle ja uskolliselle joukolle siitä velkaa loppuelämäkseni. Sitä saa olla onnellinen, että on hädän tullen rukoilijoita, jotka pyytävät taivaallista apua silloin, kun itse ei enää jaksa. Kiitollisuus täyttää sydämeni. Se vain menee näin:

– Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain. (Gal6:2)

On helppo puhua. On helppo kertoa Jumalan ihmeistä. On helpottavaa tietää, ettei kukaan pane täällä rattaisiini hidastavaa hiekkaa. On vain siunaajia ja kannustajia. On vain kuulijoita, jotka ottavat sanani todesta. Heitä on ollut aina ja kaikkialla näissä maisemissa, työmme alusta aina tähän merkittävään päivään saakka. Seison ilmaa jalkojeni alla. Kiitollisuus sykkii sydämessäni. Se sykkii Taivaan Isälle. Hän on aina ollut mukana matkoillamme aina ensimmäisestä tämänpäiväiseen – viimeiseen asti. Hänen avullaan muutama vuosi sitten aloittamamme työ on tuottanut hedelmää. Siitä sydän kiittää. Sitä sydän on täynnä.

Olen nähnyt evankeliumin muuttavan voiman. Olen nähnyt kuinka se parantaa ja tekee uutta. Olen nähnyt, kuinka se opettaa ja kasvattaa. Olen nähnyt, kuinka se vaikuttaa yksilöön, perheeseen ja koko kylään. Olen nähnyt, kuinka se synnyttää halun kertoa tätä samaa ja muuttumatonta sanomaa edelleen. Tätä tekee vain evankeliumi, kaiken muuttava ilosanoma.

Karjalassa käynnit ovat parasta, mitä uskonelämäni aikana on koskaan tapahtunut. Se työ imaisi ruumiin, sielun ja hengen. Jo ensimmäisestä matkastani alkaen olin varma, että tämä oli meille avattu ovi. Ovi oli auki meille, Marketalle ja minulle, ensisijaisesti avioparina. Se antoi kaiken, mitä hengellinen työ voi antaa. Varsinkin loppuaikoina saimme kulkea pitkän matkaa siunauksista siunauksiin, seuraten Aleksein ja muitten Belomorskin nuorten elämää Jumalan sotilaina. Kannatti lähteä ensimmäisen kerran. Kannatti käydä viimeisen. Hyvästit on jätetty kiitosmielin. Työ jatkuu.

Kysyn itseltäni, miksi lähdin mukaan moiseen? Vastaus on yksinkertainen. Se menee näin:

– Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”
(Matt 28:19-20)

PUTKEN PÄÄSSÄ NÄKYY VALOA

Pohjanmaa-kaipuu herää, kun veljeni jälkikasvua ensimmäisessä ja toisessa polvessa vieraillee luonamme Villa Aukustissa. Kati, Nina ja Toni, hymykasvoiset symppisnuoret, tuovat tullessaan jotain ennalta arvaamatonta. Mitä ihmeellistä voikaan yksi pari sinisiä ja kaksi paria mustan ruskeita nappisilmiä tehdä!

Jokainen heistä, yhdessä ja erikseen, tekevät jo pelkällä tulollaan vaikutuksen. Ovemme saranoitahan eivät ole pohjalaiset sukulaisemme liiemmälti kuluttaneet. Nytkään ei ole kysymys määrästä, mutta laadusta sitäkin enemmän. Näistä nuorista huokuu minulle jotain ainutkertaista ja tuoretta. He ovat kuin sukuni rauhanlähettiläitä. He tulevat ja valloittavat. Heillä on sanoma. Heistä kukaan ei osaa aavistaa, kuinka suuren ja merkityksellisen sanoman he tuovat tullessaan. Sanoma ovat he itse.

Sisälläni alkaa soida Pohjanmaa. Kaipuu, jonka olen aina tietoisesti torjunut. Sulosointia nuorten vieraittemme kautta minulle. Se on heidän olemuksessaan ja heidän persoonassaan. Se on heissä oleva luonnollinen ja arvokas lähestymistapa, joka vetää puoleensa. Kysymykset pakkaavat pääni:

– Miksi minä olen ollut vuosikymmenet kaukana kaikesta siitä, joka liittyy lapsuuteni maisemiin? Miksi minä olen ollut koko elämäni kaukana läheisistä sukulaisistani? Miksi minä en ole ollut tietoinen siitä, että suvussani on näin hurmaavia nuoria?

Hämmästyn tilannetta, joka on tässä ja nyt. Säikähdän itseäni, vaikka tunne sisälläni on varsin tuttu. Hymyilen sisäänpäin, itselleni. Tieto tulevasta on valmiina, mutta tunne kiemurtelee. Tiedän jo tulevat seikkailut, mutta en saa niitä vielä puettua sanoiksi. Odotan oikeaa hetkeä.

Nuoret kaikkialla ovat aina tehneet minuun suurenmoisen vaikutuksen, mutta nyt nämä nuoret saavat ajatukseni suuntautumaan tulevaan, jotain sellaista kohti, joka on meille aivan oikein.

”Pois, pois Pohjanmaalle, poika se lähtee avarammalle”

Tiedän, että olen viime vuodet hiljaa haaveillut, unelmoinut ja toivonut muutosta elämäämme. Se tarkoittaa: Pois Pyhäsalmelta, melkein mihin hyvänsä. Se ei vain ole onnistunut monista yrityksistä huolimatta. Usein pattitilanne on tuntunut aivan liian raskaalta kestää. Tiedämme, että tämä on ollut meidän tiemme. Tiedämme, että Jumala on vahvistanut meitä aina ennen uutta matkaa. Olen odottanut usein tilannetta, johon tarttua. Olen odottanut aikaa, jolloin mahdoton tulee mahdolliseksi. Nyt on se aika. Nyt on Jumalan mahdollisuuksien aika.

Ajatuksissani olen käynyt linjalla Porvoo-Seinäjoki, jonnekin sille välille. Lähemmäksi lapsiani, lastenlapsiani ja äitiäni. Pois tuomion ja ymmärtämättömyyden keskeltä. Pois pahanpuhumisen ja solvaamisen piiristä. Pois suvaitsemattomuuden ja ylilyöntien ulottumattomiin. Elämään sitä, mitä meille on Jumala armossaan luvannut. Elämään tavallisena avioparina hyväksynnän keskelle. Elämään todeksi Jumalan lupaamaa vapautta. Elämään todeksi Jumalan lupaamaa rauhaa. Ja ennen kaikkea elämään uudessa paikassa myös kaikkien niiden monien hyvien muistojen ja tapahtumien kanssa, joita Pyhäsalmen vuodet antoivat. Paljon on kaunista, paljon unohtumatonta, paljon ainutlaatuista. Nyt on pikku pojan ikävä kotiin.

Ovia avataan pikavauhtia. Karmeissa on pitelemistä, kun ovet lentävät muutamassa viikossa levälleen. Päätös sisälläni muuttuu teoiksi ja toiminnoiksi. Vaimoni on Oulussa kuntoutuksessa, kun alan järjestellä yksikseni, tapani mukaan, yhteistä tulevaisuuttamme. Vaikka muutostamme Pohjanmaalle ei ole paljon ääneen puhuttu, on Marketta tarkkaan tietänyt, että se on edessäpäin, ennemmin tai myöhemmin. Nyt se tarkoittaa ennemmin. Hän sanoo, ettei paina nyt jarruja, ei ainakaan savuille asti. Antaa luvan toimia.
Nyt ei enää kuvitella, nyt toimitaan. Vapaus on lähempänä kuin arvaankaan. Soittelen vaimolleni, joka ei pysty kesken kuntoutusten edes ottamaan kantaa vauhdikkaaseen viikkooni. Hänellä on arvatenkin samanlainen tunne nyt, kuin monesti ennen soittaessani autokaupasta hänelle sairaalaan kesken työpäivän kiireitten keskelle kysyen, mitä mieltä hän olisi uudesta autosta ja varsinkin sen väristä ja kuutiotilavuudesta. Osoittaahan se suurta ymmärrystä ja viisautta mieheltä osata soittaa vaimolleen oikealla ajoituksella. Näin saa hyväksynnän tarpeellisille ja välttämättömille hankinnoilleen. Parisuhteen vireyden takia kannattaa miehenkin aina tehdä kaikkensa perusteellisesti sitä ensin harkiten. Sitten se koituu lopuksi perheen yhteiseksi hyödyksi. Vielä parempi on yllättää täydellisesti, koska se tuottaa aina mieleenpainuvimman lopputuloksen.

Kaikessa Marketta ei oikein pysy perässäni, kun eilen oltiin muuttamassa Porvooseen ja tänään jo Hämeenlinnaan. Mutta sitten, kun kerron huomenissa Seinäjoesta, alamme olla samoilla linjauksilla.

Nyt on pistettävä töpinäksi. Katsotaan, kuinka Haapasen käy. Panen suuren rattaan pyörimään. Vaikka vauhtini huimaa helposti monia sivusta katsojia, minä nautin hurmiossa tästä kaikesta silmittömästi. Puikot ovat hallinnassani.

Ensin tarvitsemme vain ostajan talolle, asuntovaunulle ja veneelle. Sitten tarvitaan Seinäjoelta vain uusi asunto ja taiteen tekemiseen työtilat. Asuntovaunuja saa uusia ja veneelle ei ole pelloilla käyttöä. Soitan puhelun Salomäen veljeksille. Saan Sepolta neuvon soittaa paikalliselle uskovaiselle kiinteistönvälittäjälle. Niin teenkin ja seuraavana päivänä olen jo ajelemassa kohti Seinäjokea. Uskovaisia kun ollaan, minulle tarjotaan parasta mahdollista: Sata vuotta vanhaa, sydänkeskustassa sijaitsevaa puutaloa, puolensadan neliön liikehuoneistoa, ei vettä, ei omaa wc:tä, mutta lahoamaisillaan olevat ulkorappuset ja pakkasen päästävä ulko-ovi löytyy. Vuokrakaan ei ole kuin toistatuhatta mummon markkaa, ilman sähköä ja lämmitystä. Otan kuvia muistoksi. edestä ja takaa. Toivon niitä joskus tulevaisuudessa näyttäväni lastenlapsilleni kertoen, että Patuvaari oli vähällä aloittaa menestyvän liiketoiminnan vuosituhannen vaihteessa hajoamaisillaan olevassa talossa. Mutta ei aloittanut.

Samalla reissulla käväisen Vaasassa veljeni perheen luona kertomassa suunnitelmastani. Ihmeissään siellä ollaan, mutta tyrmäämällä ei ajatustani oteta vastaan. Tuntuu hyvältä. Ajellessani iltamyöhälle Seinäjoelle, eteeni avautuu juuri ennen Seinäjokea, Heikkilänmäeltä, koko valaistu lakeus. Valtava valomeri ulottuu vasemmalta Nurmosta aina oikealle, pitkälle Ilmajoelle päin. Siinä keskellä kaupunki Lakeudenristineen, Jouppilanvuorineen ja monine kerrostaloineen. Yhtä kirkasta ja välkkyvää valonauhaa silmänkantamattomiin. Kun katsahdan ylös, näen kuulakkaan tähtitaivaan antavan omat valonsa kuin kruunuksi kaupungille ja sen koko tummanpuhuvalle komeudelle. Aivan kuin joku sanoisi juuri näkemästäni minulle:

– Tämä on Marketan ja sinun tuleva kotikaupunki!

Tunne on taas niin voimakas, että uskon sen olevan totta ja toteutumassa. Varmuus muutosta lakeuksille saa näin vahvistuksen. Ajelen kotiin rauhallisin ja odottavin mielin.

Leikin Gideonia. Tiedän, että Raamattu kertoo hänen laittaneen merkkejä Jumalalle tehdäkseen oikeita päätöksiä ja siirtoja elämässään. Jos Jumala sitten vastasi laitettujen merkkien eli ”villojen” mukaan oli oikein ja turvallista ryhtyä toimeen. Jos taas merkkien mukaista vastausta ei tullut oli syytä jatkaa kyselemistä. Minun villani Jumalalle olivat: Jos viikon sisällä menee vene, asuntovaunu ja talo, edellä mainitussa järjestyksessä, muutamme Seinäjoelle.

Leikistäni tulee täyttä totta. Lehti-ilmoituksen perusteella myyn molemmat, veneen ja asuntovaunun, heti seuraavana päivänä ensimmäiselle ostajalle. Kiitos, Korkatti & poika.
Asuntovaunusta viis, mutta veneen mukana menee mukavia muistoja. Tällä kuusimetrisellä veneellä oli jopa ratkaiseva merkitys syöpäni oikeahetkiselle löytymiselle.

Olen kokenut useita kertoja mielestäni taivaallista johdatusta elämässäni, mutta usein se on ollutkin vain omaa toiveajattelua ja turhia kuuloja ja turhia luuloja. Nyt kuulemiset ovat jotenkin todempia. Askeleet on aivan kuin asetettu vain kuljettavaksi. Raamatun vahva lupaus taitaa olla tänään totta kohdallemme:

”… ja hän avaa, eikä kukaan sulje, ja hän sulkee, eikä kukaan avaa…” (Jes 22:22)
Näin uskon tänään vahvasti. Tiedän, että uskoa ei oteta. Se annetaan. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, uskossa.

Kaksi puhelua ja kaksi vastausta. Ensimmäinen vastaus tulee, kun soitan helluntaipastorille. Hän neuvoo työhuoneasiassa ottamaan yhteyttä Torikeskuksen johtajaan. Soitan ja sovin tapaamisemme välittömästi. Tästä rohkaistuneena muistan serkkuni miehen, joka on ennenkin auttanut avaamaan mahdottomia. Kerron asiani:

– Tarvittaisiin asunto. Keskikaupungilta, kerrostalosta, kolme huonetta ja keittiö, mieluimmin ylimmäisestä kerroksesta. Avara olohuone on välttämätön. Siisti ja hyväkuntoinen.

Tuure lupaa soittaa kohta, koska hän on juuri nyt kiireinen. Puhelu tulee alle viiden minuutin. Aivan sama kaava toistuu kuin Hunningon vaikeuksien aikana.

– Kävisikö kolmio ylimmäisestä kerroksesta, Keskuskadulta? Olohuone tosi iso, kolmisenkymmentä neliötä. Siitä avautuu puistonäkymä. Kaikki palvelut ovat lähellä. Pauli, kun soitit äsken, istui minua vastapäätä asunnonomistaja, joka etsii vuokralaista juuri remontoitavaan osakkeeseensa. Olen sopinut, että voitte tulla heti katsomaan.

Näin helppoa ja yksinkertaista se on, kun taivas ja Tuure ovat mukana.

Marketta on kotiutunut kuntoutusreissultaan. Lähdemme heti huomenissa liikkeelle. En tiedä yhtään, mitä vaimoni ajatuksissa liikkuu. Ehkä minä olen väsyttänyt lopullisesti hänen innokkaan jarruttamisensa alituisilla uusilla ideanpoikasilla ja suunnitelmillani. Tiedän, että jarruttajaa on tarvittu yhteisten vuosiemme aikana. Vaunu vain ei ole ottanut pysähtyäkseen. Joskus se on kyllä hetkeksi hidastanut vauhtiaan, mutta vain hetkeksi. Jospa Marketta ei kerta kaikkiaan jaksa enää jarrutella. Olisiko hän viisaampana luovuttanut? Olisiko hän myös varma siitä, että nyt mennään, eikä meinata?

Olen intoa täynnä. Uudet haasteet kiehtovat. Tunnen kuinka pikku poika tulee taas esiin ison miehen nahan alta. Nyt ei haittaa viimeaikaiset murheet ja koettelemukset pätkääkään, kun ajatukset lentävät jo Pohjanmaan alavilla kevätniityillä.

Katsastamme Seinäjoella Keskuskadun vuokrahuoneiston. Kaikki on aivan kuin sadussa. Vaikka remontti on vasta meneillään, kalustan jo sieluni silmin huoneistoamme. Hyväksymme vuokrasopimuksen ja sovimme yksityiskohdista ja muuttoaikataulusta. Kaikki sopii meidän kuvioihin tarkalleen. Vuokraisäntämme tekee meihin molempiin miellyttävän vaikutuksen. Kyllä me hänen kanssaan pärjäämme. Mukava mies. Hyväksyy meidät tuntematta. Suosittelijamme ansiota. Kiitos!

Torikeskuksen johtajan kanssa katsastamme toisen kerroksen valoisan huoneiston.

– Tämä huoneisto on suunniteltu alun perinkin taidenäyttelyä varten. Siinä se on odottanut pitkään tyhjillään uutta vuokraajaansa. Jos kiinnostaa, tehdään saman tien vuokrasopimus.

– Kiinnostaa, kiinnostaa!

Hymy huulillani allekirjoitan sopimuksen. Ei tiedä vastapuoli, kuinka tarkalleen kaikki on ennalta valmistettu. Kaikki täsmää. Kaikki menee vielä paremmin, kuin olin pyytänyt. Unelmista ja haaveista alkaa vihdoinkin tulla totta.

Mutta…vielä on monia asioita loksahdettava kohdalleen. Olemme laittaneet kotimme myyntiin, mutta muutamista yhteydenotoista huolimatta emme ole päässeet asiassa eteenpäin. Alan olla toivoton ja sanon Marketalle:

– Eiköhän tästä tulekaan mitään.

– Älä hyvä mies. Vastahan taloa on yritetty myydä muutama päivä. Rauhoitu, rauhoitu, rakas!

Kun jonkun ajan kuluttua olen tietokoneellani lähettämässä talomme myynti-ilmoitusta paikkakuntamme lehteen soittaa Marketan sisko Lapin matkaltaan linja-autosta:

– Kiinteistövälittäjäni kertoi juuri, että hän on saanut myytyä asuntoni Espoossa. Minä ostan sen teidän talon.

Jumala vastasi täydellisesti pyytämieni ”villojen” mukaan.

”Silloin Gideon sanoi Jumalalle: ”Jos sinä aiot vapauttaa Israelin minun kädelläni, niin kuin olet puhunut, niin katso, minä panen nämä kerityt villat puimatantereelle: jos kastetta tulee ainoastaan villoihin ja kaikki maa muuten jää kuivaksi, niin minä siitä tiedän, että sinä minun kädelläni vapautat Israelin, niinkuin olet puhunut.” Ja tapahtui niin. Sillä kun hän varhain seuraavana päivänä nousi ja puristi villoja, pusersi hän kastetta villoista koko vesimaljan täyden. ” (Tuom 6:37-38)

Työkyvyttömyyseläke kolahtaa postilaatikkoon. Kaiken touhuamiseni keskellä en ole edes muistanut mokomaa anomustani. Olinhan tavallaan sen varaan rakentanut muuttoamme muualle. Nyt olimme kuitenkin ratkaisumme jo tehneet päättäväisesti ja onnistuneesti.

Yksi suurista ratkaisuista oli vaimoni irtisanoutuminen omasta sairaanhoitajan virastaan. Toisaalta se oli hänelle jo tuttua. Monta kertaa hän oli lähtenyt ja aina palannut. Läksiäiset olivat hänelle tulleet tutuksi vuosien varrella. Milloin lähti, milloin perui. Nyt palaamisesta ei ole ainakaan näillä näkymin tietoa.

Olin täydellisesti väsähtänyt yrittäessäni vielä uudelleen sairastumisen jälkeen jatkaa opetustyötäni. Tein vielä yhden rupeaman, mutta se jäi vain pätkäksi, kun aloin hakeutua sairaseläkkeelle. Olimme aivan hukassa, avanteeni ja minä, kun yritimme tulla toimeen oppilaitteni ja opetukseni kanssa. Kun kysymyksessä on käytännön opetus vaarallisten koneitten ja laitteiden kanssa, oli mahdotonta valvoa oppilaitteni työskentelyä täydellisesti. Syntyi liian helposti monia vaaratilanteita, joista päästiin pois aivan kuin hyvällä tuurilla seilaten.

Opetustilanteessa tuli joskus väistämättä esiin se kaikista ikävin puoli, kun alkoi avannepussistani kuulua pörinää. Ääni muistutti lähinnä samaa, kuin olisi virittämättömällä ja käyttökelvottomalla trumpetilla yritetty aloittaa ”Porilaisten marssia”. Naurattihan se alkuun minuakin, mutta mittani tuli kuitenkin täyteen heti opetusryhmäni ensimmäisten naurunpurskahduksien jälkeen. Otin kaikki nuoret herrat puhutteluun. Kerroin heille kaiken sairastumisestani syöpään niin avoimesti ja suoraan kuin osasin. Se lähenteli luentoa, lähtökohtana oma sairaskertomukseni. Vetosin tarkoituksella heidän tunteisiin:

– Jonain päivänä teistä joka kolmannen kodissa tullaan sairastamaan jonkun sortin syöpää. Onko se sitten isänne tai äitinne, siskonne tai veljenne, mummonne tai ukkinne. Ei sitä kukaan tiedä etukäteen. Kaikki tulee aina yllätyksenä, arvaamatta sitä etukäteen. Katsokaapa toisianne! Joka kolmas teistäkin tulee mitä todennäköisimmin sairastumaan tähän vakavaan tautiin. Ikävä kyllä, teistäkin kahdestakymmenestä nuoresta, joka viides kuolee tämän nyt naurattavan taudin seurauksena. Minä sain jatkoaikaa elämälleni osittain tämän ääntelevän ja narisevan pussini takia. Minä en voi hallita vatsanseudulta kajahtavia pierun purkauksia, mutta minä olen kuitenkin ainoa, joka tässä luokassa saa niitä päästellä. Minulle ne ovat elämän ääniä.

Se ero minulla ja teillä on, että omani ovat hajuttomia. Teille kenellekään tämä ei anna pienintäkään erivapautta omiin sooloiluihin. Onko selvä?

– On!

Se tuli kuin yhteisestä suusta. Porukka poistui kalpeana jokainen omiin töihinsä. Keskustelua käytiin varmaan vielä monessa poikaporukassa, mutta opetustani ja oppilaitani ei pussukkani enää häirinnyt yhdelläkään tunnilla. Olin suorittanut opettajan urani ensimmäisen todellisen pedagogisen kliimaksin.

Ca coli operata cum stoma ovat avainsanat lääkärinlausunnosta Kansaneläkelaitokselle ja Kuntien eläkevakuutuskeskukselle. Hyväksi muodostuneen depression lisäksi diagnooseiksi todettiin Obecitas, Hernia abdominalis gravis, Extra systolia ventriculares, Hpl prostatae, Hypertonia arterialis, Asthma bronchiale ja Hypothyreosis medicata. Ainoa, jonka itse näistä ymmärrän löytyy sairaudesta Hypertonia art eriialis. Siinä sana art tarkoittaa taidetta amerikan-kielellä ja se on jotakin tulevaisuuteeni viittaavaa ja suuntaa antavaa.

Eläkehakemukseni käsittely valtionhallinnossa on sekin aivan jotakin erikoisen nopeaa. Vain kuukausi anomukseni jättöpäivästä saan myönteisen päätöksen. Kaikista ihmeellisintä on varmasti se, että myönteinen päätös tulee aivan kuin pisteeksi kaiken päälle muuttoaikomustemme keskelle. Päätös tyrkkää meidät eteenpäin kohti tulevaa. Näin eläkepäätös tulee turvaamaan perustoimentulon itselleni harjoittaa vapaasti taiteilijan ammattia. Se on minulle valtiolta saamani koko loppuelämäni käsittävä työskentelyapuraha. Näin unelmistani ja haaveistani alkaa tulla koko ajan enemmän ja enemmän totta.

Parasta, mitä työkyvyttömyysanomukseeni sain, oli koulun rehtorini kirjoittama eläkettäni puoltava lausunto. Kysyessään, mitä hän lausuntoonsa kirjoittaisi, sanoin:

– Kirjoita totuus. Tee selväksi niille, että on vastuutonta pitää hullua ja täysin väsähtänyttä enää koulutyössä. Rehtori Hyvönen kirjoitti:

– Useiden tapaamisten ja keskustelujen perusteella olen sitä mieltä, ettei lehtori Haapasen terveydentilassa ole tapahtunut sellaista oleellista muutosta siihen suuntaan, että hän olisi kykenevä hoitamaan teknisen työn lehtorin virkaansa. Myöskään opetuksen opettajalle asettamat vaatimukset eivät ole muuttuneet helpompaan suuntaan vaan entistäkin vaativammiksi mm. oppilaiden ongelmakäyttäytymisen lisääntymisen myötä. Koulun näkökulmasta katsottuna tuskin on tarkoituksenmukaista määrätä töihin henkilö, joka ei pysty hoitamaan tehtäviään yksin vaan tarvitsisi avustavan henkilön fyysisten töiden suorittamiseen. Tähän koululla ei ole myöskään taloudellisia mahdollisuuksia.

Eläke myönnetään määräaikaisena. Se ei haittaa, koska ollaanhan sitä elossakin vain määräaikaisesti. Käytännössä se tarkoittaa varmaa jatkuvuutta vanhuuseläkkeeseeni asti. Olen yhtä onnellinen kuin nuoruuteni Lieksassa. Posti toi silloin minulle viestin Puolustuslaitokselta, jossa kerrottiin minut vapautetun varusmiespalvelusta rauhan aikana. Koen, että elämä on yhtä juhlaa. Mukana seuraava pienipränttinen kirjeenosa on muutoksenhakuosoitus. Sitä en tarvitse. Revin sen tuusan nuuskaksi ja heitän juuri sytyttämääni takkaan. Voi, kuinka iloisesti se palaa! Vuoristoneuvos Tuuran sanoja lainatakseni huudahdan:

– Tämä on onnen päivä!

Innostuneen tyytyväisenä saamastani kirjeestä soitan, hypistellen kädessäni olevia virallisia vapautuspapereita, puhelun Suomen Valtionkonttoriin:

– Pauliaukusti Haapanen, hyvää päivää! Onko Herra Vatanen?

– Kyllä on, kuinka voin palvella?

– Esittäisin vain sydämelliset kiitokseni tänään saamastani päätöksestänne, joka koskee työttömyyseläkkeen myöntämistä minulle. Te olette tehneet aivan oikean päätöksen. Kiitos paljon!

– Öh… Kiitos vaan. Eipä ole koskaan sattunut vielä tällaista puhelua kohdalleni. Kiitos soitosta!

– Siunausta Herra Vatanen!

OPETTAMISEN SEKAHEDELMÄSOPPAA

Opettamisen hurmos päättyy murrokseen. Sairastumisen jälkeen ajatusmaailmassani velloo monenkirjavia ja hajanaisia ajatuksia menneiltä opettajanvuosiltani. Vasta nyt, kun työrupeamani käy ehtookellojen aikaa, kykenen tutkistelemaan omia menneitä opetusvuosiani. On aika raapaista mennyttä pintaa syvemmälle.

Nyt voin jo kyseenalaistaa työmoraalinikin, koska urani opettajana on lopussa. Olin selvinnyt työstäni, jopa sivistyneen hienosti, lähes kolmekymmentä vuotta valmistamatta etukäteen ainoatakaan oppituntiani. Viimeisen suunnitelmani tein Rauman seminaarissa 70-luvun alussa pakolliselle oppinäytetunnille. Sillä päätin pärjätä ja pärjäsin. Luotin luovuuteeni.

Opettajanurani viimeisinä hetkinä tunsin usein olevani kuitenkin ainoastaan palkannauttija, enkä palkanansaitsija. Sisimpääni se toi kaikesta huolimatta viimeisinä aikoina pienoisia omantunnon tuskia.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Jokaisen luokan vuoden ensimmäisellä tunnilla sisimmässäni kihelmöi hupaisasti aina se, selviydynkö oppilaitteni edessä ilman ennakkosuunnitelmaa. Päiväkirjaa kirjoittaessani sain aina kuitenkin tarvittavan konseptin ajatuksiini, jota aloin sitten toteuttaa.

Ehdottomasti parhaimmat muistot ja onnistumiset koin aina uusien yläasteensa aloittavien seiskaluokkalaisten ensimmäisillä tunneilla. He olivat syksyisin aluksi uudenpelokkaita ja säikkyinä odotuksia täynnä. Eikä suotta. Koulu on vaihtunut monen kohdalla turvallisesta pienestä kyläkoulusta isoon oppilaitokseen. Oma kyläkoulun opettajan tilalle on tullut liuta tiukannäköisiä aineenopettajia, ja jokaisella näistä näyttää olevan heti omat toilaukset ja pinttyneet tapansa. Lehtoreista ja maistereista yksi vaatii yhtä ja toinen toista. Siinä sitten äitien kullannuppujen pitäisi yht´ äkkiä aikuistua ja sopeutua kaikkeen tähän.

Käytän tilaisuutta hyväkseni parhaalla kokemallani tavalla. Tiedän jotakin ensivaikutelman voimasta. Tiedän, mitä seuraa, jos tulee hyväksytyksi. Olen pakostakin joutunut elämäni varrella oppimaan turhapuromaista ”rategista tsykologiaa”. Haluan sen opin hyödyttävän tänäänkin käytännön elämää. Siksi haluan panostaa kaiken osaamiseni ja tietämiseni jokaisen seiskaluokan ensimmäiseen kolmeen tuntiin.

Asetun heidän keskelleen omalle samanlaiselle vanhalle, rispaantuneelle ja maaliselle jakkaralle kuin hekin. Esittelen itseni. Kerron työstäni ja tehtävästäni. Kyselen kuulumisia. Kyselen, kuka on ollut heidän käsityönopettajansa ala-asteella. Haluan kuulla myös heidän edellisen vuoden käsityönumeronsa. Näin tutustumme toisiimme ja pääsemme samalle aaltopituudelle. Pian vien heidät innolla muotoamisen salaisuuksiin:

– Olen kuin kolmijalkainen tuoli: opettaja, taiteilija ja muotoilija. Muotoilun ja taiteen maailma on aina kiinnostanut minua opettamisen rinnalla. Taiteen tekemisellä, muotoilulla ja käsillä tekemisellä on hyvin paljon yhteistä. Ne nivoutuvat useilta osilta yhteen. Sama asia, mutta eri paketissa. Kaikille ovat yhteistä suunnittelu, toteutus, muoto, väri ja sommittelu. Kaikilla on oma tekniikkansa. Kaiken tulee näyttää lopuksi kauniilta – käsintehdyltä.

– Kun herätyskellosi soi aamulla, sinä heräät. Siinä sinä rähmäisin silmin, uneliaana tavoittelet nappulaa, josta herätys sammuu. Ei kellosi ole sattumalta sellainen kuin se on. Et varmaankaan ajattele, että joku on tutkinut tämän pienen nappulan muotoa ja toimivuutta työpäiviä. Hän on piirtänyt siitä jopa satoja luonnoksia, miettinyt sitä ruoka- ja kahvitunneillakin. Kello on ollut suunnittelijan mielessä päivällä, illalla ja yöllä – jopa unimaailmassakin.
Suunnittelija elää ja asuu ideoittensa kanssa. Hänellä on yleensä monta työtä yhtä aikaa teon alla. Kellon nappulan lisäksi hän saattaa suunnitella rekka-auton etumaskia, lentokoneen ohjaamon istuimia tai Pendolinon hattuhyllyjä. Niitä hän sitten miettii ja yrittää keksiä jokaiseen parhaat ratkaisut. Koko ajan hän ideoi vielä jotakin sellaista, jota ei ole vielä edes keksitty. Eli suunnittelija on tavallaan myös keksijä

– Herättyäsi menet vessaan. Ovenripa, johon kätesi osuu, on sekin suunnittelijan muotoilema.. Kohta istahdat pytylle. Senkin reiän reunoineen ja kansineen on joku muotoillut juuri sinua ajatellen. Kannesta on tehty useita kymmeniä, ehkäpä satoja mallikappaleita. On pyritty löytämään siihen monien erikokoisten ja -tapaisten takapuolten keskiarvo. On otettu huomioon istujien paino, ahterin leveys tai kapeus. Tehtaalle päässeet koeistujat ovat testanneet ja kokeilleet kukin istumista omalla tyylillään. Kannen muotinvalmistus on maksanut uuden auton hinnan, vaikka lopputulos maksaa vain parin kolmen Marlboro-askin verran. Myös pytyn vesisäiliön kymmenet osat ovat tieten ja tarkoin insinöörien työtä. Kaiken on toimittava moitteettomasti. Mikään ei saa mennä pieleen. Lopputuloksena on kaunis, kestävä ja hyvin pestävä.

– Sitten peset hampaasi. Markkinoilla on tuhat erilaista hammasharjaa, toinen toistaan parempaa. Ainakin mainokset näin lupaavat. On normaalia ja nykyttäjää. Jossakin malleissa taittuu varsi, joissakin varren juuri. On tasapäisiä ja eripituisia harjaksia. Joissakin harjakset ovat sivulla pitempiä, toisissa keskellä. On puhdistajaa ja nystyrää kielelle ja kitalaelle.

En ole huono ennustaja, jos sanon, että tulevina vuosina markkinoita hehkutetaan ainakin yhdellä uudella hammasharjatyypillä. Keksitään aina joku keino saada sinutkin vaihtamaan hyvä ja käyttökelpoinen harjasi uuteen ja parempaan. En yhtään ihmettelisi, jos joskus tulevaisuudessa sinä näkisit TV-mainoksessa hammasharjan, joka puhdistaisi hampaita harjatessa risat, nielut ja nenäontelot.

Hammasharjahan on vain hampaitten puhdistamista varten. Vanha, tavallisen yksinkertainen hammasharja tekee sen aivan yhtä hyvin ja jopa paremmin kuin uudet monimuotoiset kauhistukset. Puhdistetaan kieli ja kitapurjeet muilla keinoin.

– Muotoilijat hallitsevat maailmaamme. Kaikki muukin sinun kodissasi on jonkun suunnittelijan muotoilemia: sähköhella nappuloineen, astianpesukone kaikkine ”vipstaakeineen”, vesihanat keittiöstä kylpyhuoneeseen.

– Mitä tämä sitten tarkoittaa? Sitä, että suunnittelua ja muotoilua käytetään kaupankäynnin edistämiseksi. Se on väärin! Tähän samanlaiseen halpaan menemme usein myös me vanhemmat. Isät vaihtavat vuosittain autoja sen takia, kun auton etumaski tai peilit ovat muuttaneet muotoaan. Näin pienin muutoksin, muotoilun avulla, saadaan autoja myytyä enemmän.

Muoti saa äidit villeiksi. Vaatteiden tyyliä, muotoa ja materiaalia muutetaan jatkuvasti. Siitä seuraa se, että muutaman kuukauden ikäinen vaate näyttää vanhalta, vaikka se on täysin ehjä ja käyttökelpoinen.

Sama on teillä jokaisella. Entinen hyvä polkupyörä on vaihdettu TV-mainoksesta tutuksi tulleeseen maastopyörään. Mainostettu pyörä liikkuu leikiten yli ojien, yli peltojen ja yhtä ketterästi metsässä ja kuoppaisilla poluilla. Talvella ei ole haittaa lumesta, ei tuiskusta. Polkeminen on kisailua ja leikkiä. Entäs käytännössä. Matka katkeaa metsässä ensimmäiseen risuun, joka jää ketjujen tai pyörän pinnojen väliin.

– Entäs tuoli? Sen tärkein tehtävä on istuminen. Istumista on monenlaista. Käyttötarkoitus määrittelee tuolin muodon ja materiaalinkin. Koulutehtäviä tehdessäsi sinä istut takuulla erilaisella tuolilla, kun taas televisiota katsellessasi. Rentoutuminen ja lepääminen ovat aivan oma maailmansa. Sitä varten on omat sääntönsä. Silloin pitää saada nauttia ja löhötä. Itse haluan tehdä kaksi asiaa samalla kertaa, kun nautin vapaa-ajastani: istua ja maata. Parhaiten se onnistuu ”laiskanlinnassa”, johon voin yksikseni upota ja nukahtaa. Se ei onnistu vanhanaikaisessa rokokoo-tuolissa, jossa on istuttava ryhdikkäästi, selkä suorana.

– Satula onn yksi istuin, johon ihmisen takamus sopii erikoisen hyvin. Sitten on vielä yksi erikoinen istuin, joka muotoutuu jokaisen meidän painon, koon ja takapuolen mukaan täysin oikean muotoiseksi. Mikä?

– Säkkituoli!

– Kaikkia ei kuitenkaan suunnittelussakaan ole otettu huomioon. Ajattelen itse usein pikkulapsia. Otetaan esimerkki yksi- tai kaksivuotiasta. Ajattele hänen pieniä pulleita sormia ja pienen pientä kättä. Hänelle tavallinen kynä on lähes sama, jos sinä ottaisit rautakangen käteesi ja yrittäisit piirtää sillä. Tavallinen juomalasi hänen kädessään tuntuu kymmenen litran muovisangolta. Lusikka on kuin lapio. Haarukka kuin talikko. Lautanen kuin pesuvati. Hammasharja kuin katuharja. Siinä olisi designerille haastetta kerrakseen.

– Esineen pitää toimia.: Tuolilla pitää pystyä istumaan. Tuolin pitää pysyä pystyssä. Sängyssä pitää pystyä nukkumaan. Kynällä pitää pystyä kirjoittamaan. Ovenrivalla pitää pystyä avaamaan ovi. Avaimella pitää pystyä avaamaan lukko. Kukkamaljakon pitää pysyä pystyssä ja sen pitää olla vedenpitävä. Hammasharjalla pitää pystyä harjaamaan hampaat…Lapiossa pitää olla varsi, jotta pystyy nojaamaan…

Nautin näistä kolmesta tunnista. Oloni on kuin teatterin estradilla taituroivalla näyttelijällä. Monologini tekee tehtävänsä. Oppilaani eläytyvät kaikessa mukaani. Kuuntelevat ja katselevat esitystäni. En ihmettele, koska näin on toistunut seiskaluokkalaisten kohdalla vuosi vuodelta. En voi ylpistyä, koska tätä sattuu kohdalleni vain vuoden ensimmäisillä tunneilla. Iloitsen kuitenkin heidän puolestaan, koska he saavat nyt kuulla uutta sellaiselta alueelta, johon heitä tuskin on aikaisemmin viety. Toivottavasti he myös muistavat vuosia myöhemminkin muotoilun merkityksen heidän arkielämässään.

Vien tuntini kohti loppua ja loppuhuipennusta. Tänään aivan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten:

– Kädellä kosketeltavan esineen pitää olla miellyttävä ja käteensopiva. Katso kättäsi ja vieruskaverisi kättä. Kätelkää toisianne. Käsi toisen kädessä on hyvä esimerkki käteensopivasta. Ystävän käsi omassasi. Sitä kannattaa harrastaa.

Istun tuolilleni ja odotan, kun kaikki on aivan hiirenhiljaista. Asetan omat käteni ristiin. Katson jokaista oppilastani silmiin. Odotan hetken. Kerron ja näytän, mikä on paras esimerkki käteen sopivasta: Omat kädet ristissä. Oppilaani tekevät sen perässäni, käskemättä.

Pekka Pikkarainen, teknisentyön opettaja, entinen oppilaani Pyhäjärveltä:

Pauliaukusti Haapanen tuli tutuksi minulle hänen ollessa teknisen työn opettajanani Pyhäjärven yläasteella.

Rakkaalla opettajalla on monta nimeä. Yleensä Pauliaukustia kutsuttiin oppilaiden keskuudessa Patuksi. Muita kehiteltyjä väännöksiä olivat Paukusti ja Kustaa. Patusta on jäänyt elävästi muutamia asioita mieleen, niistä on pakko mainita. Hän oli opettajana hyvin perustyylin omaava teknisen opettaja, olen oppinut sen stereotyypin ollessani itsekin nykyään moinen. Tuntomerkkeinä on monesti: Paksu risuparta, örisee omassa luolassa enimmän ajasta, tekee vapaa-ajalla kaikenlaisia härveleitä ja muut opettajat katsovat yleensä kieroon, syystä tai toisesta. Oppilaat puolestaan yleensä pitävät teknisen opettajista, johtunee aineen erilaisuudesta muihin verrattuna. Patun viritelmistä komein minkä tiedän, lienee Kustaa-niminen puuvene, joka pudotti leukoja Pyhäjärvellä jo ennen kuin olin kouluiässä.

Tekninen työ oli minun kohdallani aina ykkösaine. Syynä tähän oli varmasti hyvän ja rennon ilmapiirin aikaan saava opettaja. Rennoin rantein veistellen satuin saamaan seiskaluokan keväällä ensimmäisen kymppini teknisestä työstä. Se numero taisikin jäädä ysiluokan kevääseen asti todistukseen. Täydellisyyteen ja tarkkuuteen panostaminen kannatti, vaikka työt tulikin tehtyä monesti aika hitaasti tunteella.

Teknisen työn tunneilla ei tarvinnut hätäillä. Toisinaan tuli pönkättyä pöytää, onneksi se oli sallittua. Eipä sitä ilman inspiraatiota sovi mennä tekemään, sutta ja kantturaahan siitä työstä tulisi. Muita väliaikatoimintoja oli apinointi oppilastöiden varastossa jos Patu ei sattunut huomaamaan. Otettiin ihan aikaa kellolla kuka meni katossa olevaa putkea pitkin käsillä roikkuen nopeitten varaston päästä päähän. Jäätiinhän sitä joskus kiinni, mutta kantavan äänen omaava Patu ei kuitenkaan repinyt pelihousujaan, vaikka paksu otsasuoni olikin melko näkyvästi pinnassa.

Olen aina halunnut opettajaksi. Aikoinaan tuumiskelin että voisi olla hienoa lukea itsensä luokanopettajaksi. Onneksi en mennyt sille linjalle, koska mielestäni teini-ikäiset lapsoset ovat enkeleitä verrattuna pieniin mukuloihin. Minusta tulikin teknisen työn aineenopettaja, siitä saan kiittää entistä teknisen työn opettajaani. Satuin käväisemään teknisen työn luokassa morjestamassa Patua eräs päivä ollessani jo lukion puolella. Tuli puheeksi että olen hakenut luokanopettajan koulutukseen, tähän Patu tuumasi:

– ”No mikset hae Raumalle teknisen opettajan koulutukseen?”.

Jos allekirjoittaneella on joskus syttynyt valo päähän kirkkaana, niin tuo lienee yksi niitä harvoja tilanteita elämässäni. En edes tiennyt, että on olemassa sellainen laitos jossain päin Suomea. Sinnehän minä tietysti hain ja pääsin toisella yrittämällä. Pääsykokeessa rustasin kieli poskessa porukan parhaan pahviauton, se meni ylivoimaisesti pisimmälle. Koomista sinänsä, vaikka sillä hetkellä se olikin vakavaa selviämistaistelua.

Patulla ei ollut tapana huutaa parta lepattaen oppilaille, ainakaan aiheetta. Muistan kaksi ainoaa asiaa, mistä ison miehen ääni sai tiiliskivet tärisemään ja rappaukset irtoilemaan katosta. Lienevätkö lasitkin säröilleet, olihan hänellä kaikupohjaa, ainakin siihen aikaan. Ensimmäinen oli kielletty kulkureitti, jos toisen luokan oppilaat sattuivat menemään teknisen luokan läpi. Toinen asia mikä tuli jämäkkänä huutona: ”välitunti!”. Perään kun olisi voinut lisätä: kahvia ja pullaa. Muistelen että Patulla oli joskus pilli, jolla ilmaistiin välitunnin alkaneen.

Kahvista ja pullasta puheen ollen, Patulla oli tapana juoda kahvia ja syödä pullaa tai munkkia. Asia jäi hyvin elävästi mieleen, koska se sopi miehen tyyliin kuin rollaattori kyttyräselkäiselle mummolle. Jostain syystä ostin kerran pussin edullisia päivän vanhoja munkkeja, syytä miksi ostin, en muista. Lieneekö kyseessä epäonnistunut voiteluyritys, tai joku vedonlyönti, mene ja tiedä. Kommentti oli: ”Nämähän on vanhoja munkkeja!”. Ei oikein kelvannut. Ja rappaukset sai taas kyytiä.

Akvarellityöt olivat ja lienevät vieläkin Haapas-Patun intohimo, luulisin. Ainakin yhden komean taulun sain jokin aika takaperin tuppaantuliaisena, kun muutin yhteen Patun vaimon veljen tyttären kanssa. Joskus tunnillakin luovuuden iskiessä saattoi havaita pensselin viuhinaa opettajan kopista. Kaiken kaikkiaan Patusta on jäänyt hyvin omalaatuinen kuva opettajana, taiteilijana ja ihan vaan persoonana. Hyvin positiivinen ja lämmin sellainen.
Opettajainhuoneessa minua viilsi eniten jäähileinen kilpailuilmapiiri, jokaisen opettajan oman oppiaineen tärkeys ja minäkeskeisyys. Se pisti väliin minut mietteliääksi ja harvasanaiseksi. Tuskin yksikään opettaja tiesi ajatuksenjuoksustani mitään. Minulle tuli hätä sisälleni kasvattamisen puuttumisesta. Tiedän, etten itsekään ole ollut koskaan siinä riittävän hyvä. Siksi se varmasti puristikin mieltäni. Olisin halunnut olla enempi kasvattaja kuin tiedonjakaja. Kun tiesin, että oma työni koululaitoksen parissa on pian tehty, tajusin, että minun kohdallani kaikki alkaa olla jo liian myöhäistä. Tajusin, että tehtyä en saa tekemättömäksi, enkä tekemättä jättämistä tehdyksi. Tajusin, että en kykene enää tarvittavaan muutokseen.

Olin huolissani paljon enemmän yläasteelle tulevista oppilaista kuin eläkkeelle menevistä opettajista. Olihan pienten lasten yksilöllisyys ja persoonallisuus unohdettu koko koulutoimessa kaiken muun ”mukatärkeimmän” taakse. Turvalliselta ala-asteelta siirtyminen yläasteen massatuotannolliseen liukuhihnatyöskentelyyn on lapselle liian suuri ja äkillinen muutos. Kun useimpien lasten vanhemmat eivät edes jaksa seurata lapsiensa aikuistumista, joutuvat lapset itse kantamaan liian paljon vastuuta itsestään.

Koulussa tietäminen, viisaus ja äly ajavat elämisen oppien ohi. Opettajan tehtäväksi jää vain valtavan tietomäärän siirtäminen opetussuunnitelman vaatimalla tavalla oppilaille. Oppilaasta välittäminen jää pakostakin toisarvoiseen asemaan.

Vain menestyvä oppilas tuo koululle ja sen tilastoille kunniaa. Se pätee varsinkin lukiotyöskentelyssä, jossa päämääränä on vain ylioppilastutkinto. Tärkeintä on läpikirjoittajien määrä. Taso pitää saada maan keskiarvon yläpuolelle. Näin ollaan opettajina menestyneitä ja kouluna onnistuneita. On suuri häpeä opettajille, jos hylättyjen määrä on suuri. Oppilas unohtuu opettajien omien tavoitteiden ja kunnianhimon taakse. Porukalla mennään päin jotain aivan väärää.

Hyvin menestyneet huomataan ja huonoimmat saavat usein vain tyhjän katseen. Eniten minua ovat satuttaneet kuulemani lausahdukset verrattaessa härskisti ja kuuluvasti oppilaita toiseen. Huonosti menestynyttä ja surkeista olosuhteista tullutta oppilasta voidaan nöyryyttää ja satuttaa kovasti. Se saattaa olla ylipääsemätön loppuelämän tuskainen taakka.

Kaikista eniten pohtimista on minulle itselleni aiheutunut siitä, että kuka on se, joka osaa koulussa ottaa tarpeeksi huomioon lasten erilaiset olosuhteet ja lähtökohdat. Onko sula mahdottomuus pohtia syvästi ja rehellisen avoimesti seuraavaa kahta esimerkkitapausta?

Ensimmäisen esimerkkiperheen lapsi tulee aamulla kouluun likaisissa vaatteissa, nuhraantuneena ja väsyneenä. Hän on tehnyt vaadittavat koulutehtävänsä jossakin pienen mökin ahtaassa huoneessa vanhan Singerin apupöydällä. Ympärillä leikkii kymmenen muuta mukulaa. Isä ja äiti rellastavat siinä äänekkäästi omien samanhenkisten vieraittensa kanssa, polttavat paperiin käärittyjä ja haisevia sätkiä yömyöhään. Viinakset, pontikat ja kotitekoiset kiljut juodaan loppuun. Yömyöhäisen perheriidan päätteeksi isä ajaa äidin ja lapsukaiset naapuriin tai pimeään heinälatoon, jossa äiti ressukka sammuu.

Huoltajaksi joutuu lopuksi perheen vanhin lapsi, tyttö tai poika, jonka pitäisi olla puhtaana, terävänä ja koulukelpoisena aamulla. Hänellä menee yö valvoessa ja sen oikean hetken odottamisessa, kun uskaltaa yrittää takaisin kotiin palata. Pelossa nukkuu ja pelossa herää. Ei ole aamiaiseksi tarjottavana itselle eikä muille lapsille. Löytää vain eilisen aamun kuivaneet puurokattilan reunarösöt. Varmistaa, että nuoremmat siskot ja veljet saavat puettua jostain nurkasta ryttyiset vaatteensa päälle. Huolehtii, että nämä pienemmät ovat myös valmiita omaan kouluunsa. Kävelee itse vielä vähissä pukineissaan kilometrin ja pari maitolaituripysäkille. Ajaa linja-autolla jostakin Kuusenkorvesta Latvaperän kautta kaupungin keskustaan tunnin verran ennen kuin pääsee omaan luokkaansa.
Toisen perheen lapsi on saanut valmistautua koulunkäyntiinsä hieman eri tavalla. Hän on saanut tehdä koululäksyt omassa valoisassa huoneessaan rauhassa kaikelta ulkoapäin tulevalta häirinnältä. Hänestä on huolehdittu kaikin tavoin: Terveellinen iltapala on tuotu tarjottimella. Nukkumaan on saanut mennä pehmoiselle ja puhtoiselle patjalle silkkilakanoiden väliin. Pestyn ja kammatun tukan on saanut levittää kirjaillulle enkelityynylle. Yöuni on ollut rauhallinen ja makoisa. Aamulla on isän tai äidin suukotteluun herätty. On valmiina pestyt ja puunatut vaatteet viikattuna nätisti sängyn vieressä, josta ne on helppo pukea päälle. Lämmin, valmis aamupala on odottamassa valmiina. Ajetaan uuden karhealla autolla koulun pihaan ja mennään tunnille aivan niin kuin muutkin luokan oppilaat.

Sitten nämä kaksi eri perheistä lähtenyttä on samassa luokassa ja heiltä molemmilta vaaditaan samat oppimistulokset, samanlainen käyttäytyminen ja samanlainen asenne opetettavaan aineeseen. Toinen on arka ja väsynyt. Toinen on pirteä ja rohkea. Toinen onnistuu. Toinen ei. Toista kehutaan, toista haukutaan.

Koska opettajien ja koulun on jatkuvasti pysyttävä muuttumaan kaikessa ja kaiken aikaa, eikö tässäkin epäkohdassa olisi jo muutoksen paikka?

Suuresti arvostan ja osoitan kiitollisuutta kaikkia niitä entisiä opettajatovereita kohtaan, joille nuoren kasvatus, välittäminen ja kannustaminen ovat olleet aina opetuksen ensisijaisia, luonnollisia tavoitteita. He ovat pyyteettömästi, tavoittelematta omaa etuaan, palvelleet niin lapsia, nuoria, vanhempia kuin koko yhteiskuntaammekin. He ovat auranneet esimerkillään nuorille polun kulkea elämässä turvallisesti eteenpäin. Näitä opettajatovereitani en ole voinut olla huomaamatta. Heitä kunnioitan. Heitä sisimmässäni kadehdin.

POHJANMAAN POIKA PALAA JUURILLEEN

Kaksikymmentäneljä vuotta parasta miehuuteni Pyhäjärveä jää taakse, kun reimarit viitoittavat tiemme kohti lakeuksia.

Sinne jäävät entiset työtoverit räpistelemään ennen kuin saavat työntäyteiset vuotensa täyteen eläkkeelle siirtymistä varten. Ei ole pätkääkään ikävä pakollisia välitunti- ja ruokailuvalvontoja. Sinne jää yhä pienenevä joukko alakoululaisia, jotka eivät koskaan saaneet nauttia ensimmäisistä yläasteen käsityötunneista, jolloin olin parhaimmillani. He eivät kuule koskaan hammasharjateoriaani, jolla raotin muotoamisen ja suunnittelun salaisuuksia. Olen varma, että entiset oppilaani muistavat vielä vanhainkodin palosta paetessaankin, että joka vuosi tulee markkinoille uusi korvaamaton hammasharja puhdistusväline, joka syrjäyttää vääjäämättä entisen.

Sinne jää terveyskeskuksen henkilökunta, joka antoi minulle aina auliisti vastaanottoajan. Jos aikoja ei ollut enää vapaana, minulle se sorvailtiin vaikka väkisin. Sinne jää tutuksi tullut kovettuneitten ja halkeilleitten jalkojeni parissa veistään taitavasti heilutellut seutukunnan paras jalkahoitajani. Sinne jäi hierojaportsari, joka jyskytti selkälumpioni ytimiä myöden mustelmille yrittäessään parantaa vaivojani. Sinne jäi naapurikorttelin psykiatrini täyttämään varauspäiväkirjaansa aneemisen kylän apaattisilla potilailla. Hänen onnekseen heitä riittää ja vieläpä yli tarpeen. Sinne jää vanhainkoti dementiapuolineen. Eivätpä saaneet minua koskaan kolkkoon ympäristöönsä ajamaan hoitajia rollaattorilla takaa.

Sinne jää monen kodin seinälle taulut muistuttamaan siveltimieni vedoista. Sinne jää monet kodit, jotka eivät ymmärtäneet ajoissa sijoittaa taiteeseeni.

Sinne jää monia, jotka muistavat vain elämäni ennen uskoontuloa. Sinne jää moni, joka toivoi, että en olisi koskaan edes tullut uskoon. Sinne jää ainakin yksi pariskunta, joka uskoontuloni jälkeen kyseenalaisti ystävyytemme, eikä suvainnut minua enää hajuetäisyydellekään. Sinne jää ne, jotka eivät olisi ikimaailmassa halunneet, että Marketta menee kanssani naimisiin. Sinne jää moni tuttu tavoittelemaan toivotonta tulevaisuutta etsiessään itselleen työtä.

Sinne jäävät Karhusaaren ja Selkäsaaren kivikkoiset rannat. Sinne jäävät saarten viettävät muurinpohjaletunpaistokalliot. Sinne jää koko järvi muikkuineen, särkineen ja lohenpoikasineen. Sinne jää Tikansaaren vanhat harmaat ostamatta jääneet mökit ja saaren puolikas. Sinne jää kolme pankkien aikoinaan täysin rahoittamaa asumusta. Sinne jää monta vanhenevaa pankinjohtajaa, jotka eivät koskaan saa enää kymmeniätuhansia euroja korkoja lainoistani. Sinne jää Vaskikellon helisevät, kilisevät ja kumahtavat tuhannet kellot. Sinne jää autioituva ja hiljenevä kylä bäripakkoineen ja laukkasineen. Sinne jää moni alkoholisoituva nuorukainen ainoana toivonaan toivottomuus. Sinne jää räkääntyvät ja vanhalle villasukille haisevat kapakat looseihin sammuvine, elämän toivonsa menettäneine yksineläjineen. Sinne jää vanhat ja vuosittain muualta Suomesta tulevat uudet ja uudet juoppolallit puistonpenkkeineen.

Sinne jäävät seurakunnat toinen toistaan ihmettelemään. Sinne jäi viimeiseksi kotiseurakuntana ollut Pyhäjärven luterilainen seurakunta pappeineen kaikkineen. Sinne jää heidän ystävällisyytensä, joka oli meitä kohtaan vertaansa vailla. Kun he pyysivät viimeiseen jumalanpalvelukseen minua pitämään läksiäissaarnani, olin varma, että tästä vielä noustaan tuuliin ja pilviin. Aivan kuin pisteenä kaiken päälle oli meille yllätyksenä lähetysväen järjestämät kirkkokahvit sekä kirkkoneuvoston antama jäähyväislahja.

Sinne jää entiseen seurakuntaammekin, onneksi, joukko ymmärtäjiä ja läheiseksi tulleita ystäviä. Heidän siunauksensa ja rukouksensa ovat viitoittaneet ja viitoittavat edelleen tietämme eteenpäin. Sinne jää keidaslaiset veistämään itselleen omaa tilaansa muiden suurempien joukossa. Heistä uskaliaista tuli hengenheimolaisia, joita en olisi koskaan halunnut jättää. Tänään me kaikki kuitenkin tiedämme, että Jumala kuljettaa omiaan. Sinne jää myös koko joukko pyhäkkäitä, jotka haluaisivat, että elämä muuttuisi samaan tapaan, kuin eräällä Haapasella aikoinaan. Monilla muuttuukin. Jumalalla on jokaiselle suunnitelmansa.

Sinne jää monilukuinen joukko poisnukkuneita ystäviä: entisiä oppilaitani, työtovereitani ja hyvänpäivän tuttuja entisen kotimme Hunningon viereisille hautausmaille. Sinne jää hiljenevä Hunningon raitti kesänäyttelyineen ja savusaunoineen. Sinne jää Hunningon ehtoisa emäntä raaputtamaan pihaa puhtaaksi tulevan kesän näyttelyvieraita varten. Sinne jää Korhonen, pitkäaikainen ystäväni ja ymmärtäjäni. Sinne hän jää kyläläisten iloksi, lukemista vaille taitava terapeutti. Hän on käytännön tasolla oleva sielunhoitaja, joka ei ole jättänyt minua koskaan pulaan. Eikä jätä vieläkään. Huokaisee ja muistaa edelleenkin, jokaisen hätäni hetkellä.

Muutamme linja-autolla, jonka alaosan suuren ja avaran tavaratilan täytämme huonekaluilla ja kymmenillä pahvilaatikoilla. Kaikki särkyvä pakataan muutossa olevien ystävien kanssa matkustamoon. Näin saamme myös kantoapuvoimat mukaan avuksi määränpäähämme.

Saapuessamme Seinäjoelle, meidät yllätetään uuden kerrostalokotimme pihalla torvin, lauluin, nisuin ja kukkasin. Punainen matto oli levitetty eteemme, aivan kuin valtiovieraille. Vain siniristiliput puuttuvat. Sukulaisia ja tuttuja ympäri Pohjanmaata on remmissä mukana.

Suuriperäinen linja-auto mahtuu hädin tuskin portista sisäpihalle. Ratin takana on kuitenkin linja- automies, rajanaapurimme, Pyhäsalmesta. Taidokkaasti hän pyörittää muuttolinjurinsa lähelle ulko-oveamme. Kun auton suuret alaluukkujen ovet avataan, muistuttaa näky Kyläkauppa Keskisen pihalla olevia venäläisiä linja-autoja. Tavaraa on tupattu alalaari niin täyteen, että on oltava tekijä, joka pystyy ottamaan lastin sieltä ehjänä ulos. Miestä ja naista, lasta ja vaaria on yhtenä letkana, kun hankittua omaisuuttamme viedään hissittömässä talossa nopeasti ylös. Minut on jäävätty kaikenlaisista kantamisista, koska olen muitten mielestä työkelvoton. Sopii toimenkuvaani.

Ainoa vaikeus kohtaa meidät, kun iso ja pyöreä pallotuoli ei mahdu ovesta sisään tuumankaan vertaa. Hätä keinot keksii ja aidot raavaat pohjalaiset. Veljeni pojat ovat varmoja, että tuoli saadaan ylös ja sisälle kolmanteen kerrokseen nostamalla se kadunpuolelta köysien avulla. Jo on pojilla huvit. En halua puuttua asiaan, koska kuulemma sen osaavat. Siinä virittelevät köysiä sinne ja tänne, ylös ja alas. Sitovat pallotuolin jalkaan köyden, kääntävät tuolin sitten ylösalaisin. Kellot tahdistetaan samaan aikaan ja tarkalleen huudetaan yhdessä:

– Hiio hoi…hiio hoi…

Tasatahtia lasikuituvalmisteinen ja metrin halkaisijaltaan oleva tuolimme alkaa matkansa ylöspäin. Siinä se liikkuu nykäyksittäin, sentti sentiltä, desimetri desimetriltä, metri metriltä. Ylhäällä narunpäässä on vetämässä osa riskimpiä miehiä ja alhaalla kannattelemassa talosta poispäin veljeni porukka, jotka varmistavat, ettei tuoli heilu liiaksi ja särje talon muita ikkunoita.

Kaksi asiaa käy mielessä: Entäs, jos tuoli alkaa heijata ja se menee karmeineen väärään osoitteeseen. Alakerran naapurit saavat yht´äkisti jotakin sellaista, mitä eivät ole unissaankaan toivoneet. Tai jos joku ylhäällä saa sairaskohtauksen tai verenpurkauman pullistuneisiin ohimoihinsa, putoaa tuoli alas ja alkaa pomppimisen kotikatumme asfaltilla kohti rautatieasemaa.
Pelkokertoimeni on nousta liikaa. Niinpä rantaudun ajatuksieni kanssa joksikin aikaa takahuoneeseen ja palaan vasta sitten, kun kuulen pallotuolin olevan jo huoneistomme kohdalla. Joku kajauttaa huudon, joka sopisi paremmin synnytyslaitokselle:

– Se on nurinpäin.

Kätilömäisin ottein veljeni poika kääntää tuolin ja alkaa sisäänveto. Kuuluu vuoronperään huuto:
– Työntäkää…vetäkää…työntäkää…vetäkää…

Iltalenkillä oleva ihmisjoukkio pysähtyy ja jää katsomaan, mitä kummaa on tekeillä. Joku on ajaa autollaan päin parkkimittaria, kun veivaa sivuikkunan auki ja jää ajaessaan tuijottamaan ihmeellistä näkyä. Keskuspuiston kemistitkin nousevat parrat täristen ihmettelemään pensaitten takaa hullunhurjaa touhua. Mutta tuoli on sisällä. Ulkoilmoille kajahtaa kolmannesta kerroksesta:

– Ne tekevät, jotka osaavat.

Asustamme uutta ja viihtyisää kotiamme. Nautimme sen sijainnista ydinkeskustassa. Toiveemme oli avara olohuone. Tässä se on. Sen piti olla valoisa. Sekin toteutui. Isoista ikkunoistamme näkyy kadun toisella puolella olevaan puistoon. Pian siellä kukkii koko kesän loisto. Siellä on lastenlapsiamme varten erityisen hyvät leikkipaikat. On liukumäkiä, keinuja ja kiipeilytelineitä. Onneksi makuuhuone on takapihan puolella. Iltamelu ja liikenne eivät tule untamme häiritsemään. Siinä kaikki, mitä tarvitsemme.

Istuessamme muuton jälkeen kodissamme kelaamme kahta tapahtumaa menneiltä kuukausilta. Kun olimme muuttoaikeissa, ja Marketta oli kuntoutuksessa, käväisin Kiuruvedellä evankelista Aili Heinosen kokouksessa. Kun kokous päättyi, pyysin häntä miehensä kanssa minua vielä yksityisesti siunaamaan. Kerron elämänkuvioittemme muutoksesta. Sen enempää kyselemättä Aili rukoili:

– Kiitos Isä siitä, että Pauliaukustin kohdalla kaikki elämässä on hyvin. Sinä olet pelastanut hänet. Sinä olet auttanut häntä sairauksien keskellä. Paranemisen sinä viet hyvään päätökseen. Sinä olet jo varannut Pauliaukustille ja Marketalle heidän uudelta paikkakunnaltaan kodin. Se tulee olemaan juuri heitä varten. Se tulee olemaan ihanan kaunis ja viihtyisä kuin mittojen mukaan heille tehty. Kaiken muunkin tarvittavan sinä tulet heille antamaan. Siunaa heidän tulevaisuutensa ja suunnitelmansa, Jeesuksen nimessä. Amen.

Nyt nautimme tästä uuden kodin ihmeestä. Tiedämme Jumalan hoitaneen toivomustemme mukaisesti asioitamme. Olemme saaneet olla taas hänen johdatuksessaan. Vaikka Jumala valotti vain vähän aikaa sitten näin selvästi palvelijansa Ailin kautta tulevaisuuttamme, oli se täysin unohtunut. Missään vaiheessa muuton suunnittelua ja muuttoa tämä ei edes käynyt mielessäni. Nyt, kun kaikki on tehty ja on valmiina ympärillämme, muistuvat sanotut sanat tarkasti mieleeni. Näin varmaan on tarkoitettukin. Tämä on kuin varmistus kaiken jälkeen. Tämä antaa lisää toivoa tulevaisuuteemme.

Toinen muuttomme liittyvä rukouksen sanoma oli jo vuosia sitten. Olemmehan jo kauan toivoneet pääsevämme kuolettavan häkäkaasun keskeltä puhtaampaan ihmiselle sopivampaan ilmanalaan. Ystävämme Sirkka rukoili puolestamme kodissaan Oulussa. Hän koki usein rukouksessa jotakin voimakkaasti. Niin nytkin:

– Te tulette muuttamaan pois Pyhäsalmesta ja kaikki tulee tapahtumaan vauhdilla!

Silloin emme vielä tienneet mihin päin maailma meidät veisi. Ei meillä ollut mitään tietoa siitäkään milloin se tapahtuisi. Odotettiin vain oikeaa aikaa. Unohdettiin välillä koko asia. Odotettiin sitä hetkeä, kun palapelin palaset loksahtaisivat kohdallaan.

Rahat menevät taivaan tuuliin, kun vaimoni täyttää viisikymmentä. Yli sata vierasta on kokoontunut Marketan kotikulman Hiisituvalle juhlistamaan merkkipäivää. Syksyinen päivä on hohtava, aivan niin kuin päivänsankarikin. Vieraat täyttävät juhlapaikan lehtereitä ja porstuaa myöden täyteen. On sukulaisia, on entisiä työtovereita, on ystäviä, on naapureita, on lamminaholaisia. On vauvoja, lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia. On koululaisia, työläisiä, on eläkeläisiä. On läheiset minunkin puoleltani: lapset, miniät, vävyt ja lastenlapset.
Perinteen mukaan on juhliin valmistauduttu viikkokausia. On suunniteltu ja tehty toinen suunnitelma. Sitä muutetaan ja veistellään vielä paremmaksi. Tehdään kolmas suunnitelma, joka alkaa jo olla kohdallaan. Varmuuden vuoksi ruokaa ostetaan vielä kuusi kassillista lisää.

Olen saada kaalista kaaleeni, kun ehdotan tarjoiluherkuiksi häistämme tuttuja ja turvalliseksi havaittuja karjalanpiirakoita. Marketan suku päätyy lopulta muutamaan hyvään lajikkeeseen. Ei tarjoillakaan kylän tavan mukaan seitsemää sorttia. Kuusi riittää.

Alkaa leipominen. Alkaa pullan ja sämpylöitten vääntö. Päivänsankari tekee ne itse. Onneksi, mestari kun on. Pullista tulee kranssit. Kolme komeaa, halkaisijaltaan lähes puolimetriseksi ja kullanruskeaksi paistuvaa herkkua on jäädä uunin suuluukusta kiinni, sen verran mahdikkaan näköiset ne ovat. Viikon on keittiön pöytämme jauhoista pölyinen ja valkoinen, kun Marketta pyörittelee siinä jauhot, rasvat ja maidot sekaisin. Keittiö on kuumaakin kuumempi, koska sähköuuni lämpiää joka päivä aamu kuudesta ilta pimeään. Vastaleivotun tuoksu saa minut suunniltaan. Onnekseni muutama pellillinen menee leipojan mielestä pilalle ja siinä on minun mahdollisuuteni. En tarvitse koko viikolla muuta syömistä, kuin näitä pilalle menneitä, herkullisia, kuumanpolttavia leivänpyöryköitä ja nisunkänttyröitä sekä tietenkin molempien päälle lohko Valion punaista kevytvoita.

Juhlapäivää edeltävänä päivänä alkaa salaatin pilkkominen. Hiisituvan keittiössä on vipinää, kun useampi kokki on veitsiensä kanssa antamassa kyytiä kurkuille, tomaateille, sipuleille, juustoille ja ties mille terveiksi havaituille maanpinnasta myös alaspäin kasvaville juureksille. Lopputuloksena kolme sangollista, yksi kutakin merkkiä: Mozzarellaa ensimmäinen, Kreikkalaista toinen ja Waldorfia kolmas.

Ruisleivän suhteen Marketta on tarkkaakin tarkempi. Leivän tulee olla kotitekoisen makuista. Sen on maistuttava lapsuudelle. Sen on maistuttava oman äidin tekemälle, ajalle kymmeniä vuosia sitten.

Se onkin hakusessa, mutta lopulta löytyy tarvittava kasa leipiä Pyhäsalmen torikauppiaalta, mummolta Rannankylältä. Mummon myyntipäivä loppuu lyhyeen, kun kerralla saa kaupaksi kaikki tekemänsä. Hymyillen toivottaa vielä hyviä juhlia.

Viikko on mennyt ja kaikki on valmiina. Vastaanotto voi alkaa. Olen Marketan kanssa kuin Tarja Arajärvineen, paneelisalin itäsiiven puolella vastaanottamassa vieraita. Parhaisiinsa pynttäytyneet juhlijat otetaan vastaan kädenpuristuksin. Minun tehtäväkseni jää sanoa jokaiselle:

– Lahjapöytä on tuolla salin sivustalle. Ruskeat kirjekuoret otan minä.

Marketan isoveli, Manu, muistelee vaimoni lapsuutta herkästi ja mieliinpainuvasti. Tunnistan sieltä asioita, jotka edelleen pitävät paikkansa:

– Pikkusiskoni Reeta, olit aina luonteeltasi vilkas, iloinen ja ulospäin suuntautuva. Pikkulapsena sinä söit lattialta kaikki hämähäkit ja leppäkertut. Kouluiässä sinä teit läksyjäsi lattialla, katselit televisiota ja kuuntelit rockia ja Beatlesiä ja teit virkkaustöitä, kaikkia yhtä aikaa.

Seinäjoen kodissamme on tänään kaikki lähes samoin, paitsi hämähäkit ja leppäkertut ovat vaihtuneet voileipiin ja porkkanoihin, läksyt ristisanatehtäviin, Rockin ja Beatlesin kuuntelu Bachiin ja Beethooveniin sekä virkkaustyöt sukkien kutomiseen.

Juhla jatkuu. Hiisituvan ympärillä laskee ilta-aurinko. Jään itse odottamaan illan pimentymistä. Silläkin on tänään tarkoituksensa. Ennen sitä on oman puheeni vuoro:

– Onnittelen sinua Marketta… Kun sinä, Marketta, tulit vuotta ennen kihlajaisiamme saunomaan naapurin Annikin kanssa ja sanoin sinulle silloin, että täällä olisi emännän paikka auki, sinä loukkaannuit. Silloin olin sinulle vielä ilmaa… Avioliittomme ensimmäiset vuodet olivat lujan perustan luomista… Olemme rakentaneet kivijalkaa yhdessä Taivaan Isän kanssa… Olemme saaneet häneltä hyviä rakennusohjeita ja rakennuspalikoita.

Yleensä avioliitto on alussa valtavaa huumaa. Näkökyky heikkenee ja silmät sokaistuu. Me olemme aloittaneet paljolti aivan nurinkurisesti. Me jouduimme raivaamaan omalle avioliitollemme tilaa. Näin jäljestäpäin se on hyvä. Se teki kestävän pohjan…Lama koetteli Suomea. Se koetteli meitä…Kun toinen on ollut heikko, toinen on aina ollut vahva. Sinä olet useimmiten ollut se vahva.

Pian me muutimme loppuelämäksi Susitielle, Villa Aukustiin… erikoiseen ja kauniiseen ihannetaloomme… Elimme Keidasaikaa…Mutta pikaisesti sieltä taas lähdettiin.Seinäjoki aukesi. Sinä olit heti siihen valmis…

Elämääsi on tullut valtavan paljon uusia asioita… On tullut lapsia, on tullut lastenlapsia. Olet joutunut sopeutumaan. Olet joutunut muuttumaan… Olemme oppineet paljon Taivaan Jumalasta yhdessä, hänen huolenpidostaan, hänen ihmeistään, hänen johdatuksestaan… Matkamme jatkuu…Toivottavasti meillä on yhteisiä elinvuosia enempi edessäpäin kuin takanamme… Yhdestä asiasta olen täysin varma: Sinä olet Jumalan antama vaimo minulle. Minä rakastan sinua.

Puheeni jälkeen laulan Marketalle yhtä hänen vanhaa lempparikappalettaan:

” Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä lähelläin, niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin. Siihen mä jään. Sä tuot niin hiljaa kätes kädellein. Sanot kultasein: mä näin tahdon olla vain…” ( Vexi Salmi)

Kun laulun viimeinen säkeistö alkaa, tulevat kaikki lapseni vaimoineen, miehineen ja omine pikku lapsineen laulamaan kanssani laulun loppukerron, aivan niin kuin etukäteen oli sovittu. Joudun nieleskelemään viimeisen kerron alkaessa säkeistön alkusanat, koska liikutun täysin näkemästäni.

Halusimme tällä tempauksella osoittaa yhteenkuuluvuutemme. Halusimme myös näyttää kaikille ystäville ja sukulaisille, että meidän kesken vallitsee täysi tasapaino, hyväksyminen ja rauha. Olen ylpeä siitä, että olemme kuin samaa perhettä. Kaikki lastenlapsenihan ovat syntyneet Marketan aikana. Laulun loputtua kaikki halaavat Markettaa. Lapsenlapset roikkuvat hänen kaulassaan. Kyyneleet sekoittuvat poskelta poskelle. Jostain kuuluu:

– Tössi-mummo!

Kerron lopuksi, juhlaväelle, että kunhan on saatu iltapalasta vatsat täyteen, sen jälkeen menemme ulos ja siellä vasta avataan oma lahjani Marketalle. Ilta pimenee sopivasti, kun piha alkaa täyttyä ihmettelijöistä. Itse seison Marketan kanssa kaikessa tyyneydessä ihmisjoukon keskellä. Siinä värjötellessä kukin alkaa esittää omia arvailujaan lahjasta:

– Savuaako tuolla metsän reunassa? Onkohan siellä tulipalo vai tervanpolttajat? Tuodaankohan Marketalle uusi auto?

Kohta pamahtaa. Pamahtaakin komeasti. Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta… Ilotulitusraketit alkavat lentää metsän reunasta pimeää taivasta vasten. Niitä ei ole kymmentä eikä kahtakymmentä. Niitä on sata ja kaksisataa…Välillä paukahtaa yksi, välillä useampi. Komeat valovälähdykset värittävät taivaankaarta. Valojuovat sinkoilevat rytmikkäästi muodostaen erikokoisia ja erinäköisiä kuvioita. Väki on ihmeissään. Eikä suinkaan Marketta niistä vähimmin. Iloista huutoa ja kiljuntaa kuuluu ympäriltäni. Jokainen näyttää eläytyvän tapahtumaan täysin rinnoin. Tarkoitus oli yllättää ja antaa nautintoa, joka ei ole jokapäiväistä. Taidan onnistua. Huudan ääneni yli muiden:

– Marketta on aina sanonut, että minun rahani menevät taivaan tuuliin ja nyt näytän, että se on totta! Ajattelin ensin lähteä vaimoni kanssa kaukomaille, mutta eikö näin ole parempi. Nyt me kaikki saadaan nauttia hetki yhdessä!

Mekkala on mitä melkoisin ja kaikilla tuntuu olevan hauskaa. Ehkä siksi, kun siellä ei liidä omat rahat. Ilotulitus jatkuu ja jatkuu. Tulee valtaisa pamaus ja perään piirtyy heti valoa räjähtelevä sydämenkuva mustaa taivasta vasten. Kun se hajoaa alkavat valojuovat nousta korkeuksiin toinen toisensa perään. Yläilmoissa sinkoilee joka puolelle punaisia, keltaisia ja tähtiä. Taivas on yhtenä paukkuvana valomerenä. Itsekin jo ihmettelen, kun takapihan ilottelusta ei tule loppua. Kun katselen ihmisiä ympärilläni näen heidän silmissään vilkkuvan erivärisiä valoläikkiä.

Joku laskee satasia kauempana. Saa laskea vielä kauan. Seison onnistuneena ja ylpeänä tekosestani. Pääasia, että kaikilla on, mitä katsoa ja ihmetellä.

– Ei oo totta! Huuuuuiiiiiiii! Kuunnelkaa, miten nuo iäntelee männessään! Kauheeta, eihän tällaista ole ennen missään nähty, ei edes elokuvissa!

Rakettimeri taivaalla hiljenee. Näkyy vain pieniä valoheijastumia siellä täällä. Tulee hiljaisuus ja sitten pamahtaa iso taivaan täyttävä valopommi, kuin tykinsuusta. Joku sanoo vieressä:

– Se ol loppupaukku! Vielä mitä, ei ole Paulin rahat vielä loppu. Nyt se vasta alkaa.

Niin alkaa. Itsekin olen äimän käkenä. En takuulla tiennyt tilatessani ilotulitusfirmaa Oulusta asti, kuinka loistokkaan ja näyttävänpitkän hetken he junailevat maailmanympärysmatkarahoillani. Seison itsekin niskani kipeäksi tuijottaen viettelevän ilakoivasti paukkuvaa ja solkenaan räiskyvää taivasta. Laukaisen vielä itsekin suuriäänisesti taivaan tulia tuijottaville juhlijoille:

– Näin vaatimatoonta se on meillä Pohojanmaalla!!

Nautin siitä, kun muutkin nauttivat. Yhteinen ilo on jaettu ilo. Ihmiset nauravat ja huutavat yhteen ääneen kilpaa taivaan värisykkeen ja ritisevien pikkupaukkujen kanssa. Kiuruveden Antero sanoo räiskeen loputtua hymy huulilla:

– Nuin se panee rahan iänellä!

Kaikki loppuu aikanaan. Rakkaus ei milloinkaan. Se oli Marketalle!

Käsinmaalattuja seinätauluja on ripustettu seinät täyteen, kun Torikeskuksen Ateljeeni avautuu ”Seinäjoen yö” -juhlien aikana. Avajaisissa soi pohjalainen kansanmusiikki. Jurvalaiset kansanpelimannit musisoivat rennosti hanurilla ja viululla. Juhlamieli valtaa avajaisvieraat kuin juhlakalunkin. Ihmisiä tulee ja menee. Moni kutsutuista tuli, mutta moni jätti tulematta. Isännällä on joka tapauksessa pollea olo. Olen tyytyväinen. Olenhan pohjalainen.

Ateljee kaikkine toimintoineen on nyt minulle yksi elämäni suurimmista, mutta sitäkin mielenkiintoisimmista haasteista. Jos minun hengellinen työnäkyni ei ole koskaan saanut kunnolla toteutua, haluan nähdä nyt vaivaa sen eteen, että näkyni taiteilijan työstä toteutuisi mahdollisimman laadukkaasti.

Koska rakastan puupintoja, olen valmistuttanut näyttelyhuoneeni kalustosta ja näyttelyseinämateriaalista suomalaisesta aidosta männystä. Alan yritys, yksi suomen tasokkaimmista puusepänliikkeistä, valmisti ideoimansa kalusteet sadankymmenen prosentin osaamisellaan. Sitten ammatti-iskuryhmä tuli, sovitti ja ruuvasi palaset yhteen. Ihailin ja ihmettelin. Näin hetkessä katkelman nurmolaista osaamista.

Ykköset-lehti kirjoittaa avajaishuumasta:

– Pauliaukusti Haapanen kutsui Seinäjoen Ateljeensa avajaisiin ilmoittamalla kutsukortissa, että ”ympyrä sulkeutuu”. Itse asiasta kuultuna akvarellisti näytti kutsuun piirrettyä ympyrää, joka ei ole vielä täydellinen. Ympyrä on siis sulkeutumassa, mutta ei vielä sulkeutunut.

– Muutto Seinäjoelle on peruuttamaton. Entinen koti Pyhäsalmesta on myyty ja uusi löytyi aivan keskustasta. Lähdin maailmalle syntymäkodistani Töysästä vuonna kuuskytkuus – siitä on ikuisuus.
Jotain täytyi keksiä, että pysyy virkeänä. Jotain sellaista uutta, että jaksaa.

– Pyrin tekemään joka kodin seinälle sopivaa lämminhenkistä taidetta, joka ei ole mitään raflaavaa, vaan sellaista, mikä antaa hyvää mieltä. Tällä ikää kun ei ole tarkoitus ärsyttää katsojaa, vaan saada hänet hyvälle mielelle.

Näyttelysuma lakeuksille ja maailmalle alkaa näyttelytilani avauksen jälkeen heti: Töysä… Porvoo…Alahärmä… Jyväskylä… Vammala…Hämeenlinnan Aulanko… Helsinki… Kärsämäki… Alavus… Lappajärven Kivitippu. Välillä levähdetään tovi tehden uusia teoksia.

Matka jatkuu…Ruotsin Lycke… Harjavalta… Imatra… Lappavilla… Pori… Savonlinnan Riihisaari… Punkaharjun Retretti…

Nuorena jaksaa paljon, vanhempana paljon enemmän. Kaiken hyvän ja tasaantuneen elämän innoittamana alan kaiken vouhottamiseni kylkiäisenä laittaa muistoja elämäni koukeroista tietokoneeni kovalevylle. Välillä käyn parissa kirurgisessa leikkauksessa. Pitkä sairasloma antaa melkoiset puitteet tehdä uusia suunnitelmia. Alan tottua yllätyksiin. Haaveilen, näen unta huikeasta huomisesta. Tällaista polkuahan olen saanut käydä pitkin ja poikin. Jaksaa paremmin, kun rakentaa pilvilinnoja. Jaksaa paremmin, kun antaa sen tulla, mikä on tullakseen. Tänään istutetaan omenapuu sivellin kädessä, vaikka huomenna lähdettäisiin tuuliin ja pilviin.

Taiteilija vai yrittäjä? Molempi parempi. Perusteluina yksinkertaisesti se, että teen taiteilijana vuosittain yrittäjän veroilmoituksen aivan kuten mikä tahansa Suomen suurimmista yrityksistä. Yrittäjän on kaikkialla tultava toimeen itsenäisesti. Minun on tultava toimeen yrittäjille tehtyjen pelisääntöjeni mukaisesti. En minä voi kuvantekijänä vaatia muita elättämään itseäni. Yrittäjänä minulla on velvollisuus elättää itseni työnteollani. Olen taiteen tekemisen työläinen. En enää mikään outo ilmestys, renttu tai siipiveikko.

Itse en ole hevin valmis hakemaan pinta-alalisiä, katokorvauksia tai viheralueen kunnostuskorvauksia puhumattakaan peurojen, hirvien, jyrsijöiden ja muitten ilkivallan tekijöitten aiheuttamista tuhoista johtuvia, luonnossa tärveltyneille maalaustarvikkeille ja tuhoutuneille töilleni aiheuttamia tuhokorvauksia. En Suomen valtiolta, en Elokuva-arkistolta, en Taiteen toimialakunnilta, enkä varsinkaan EU:lta. Kun epäonnistun työssäni tai sitä kohtaa joku katastrofi, on se minun itse kestettävä ja siitä vastattava täysin jopa taloudellisesti ja henkisesti.

Pistän kaikkeni itsestäni likoon, kun yritän taiteillen markkinoida. Asian voi typistää hyvin yksinkertaisesti niin, että sen voi käsittää jopa omalla otsaluullakin. Tarjoan kaikille ilmaiseksi kymmenen kohdan ohjelmaa:

Kun markkinoin tuotettani, markkinoin myös itseäni. Kun markkinoin itseäni, markkinoin myös tuotettani. Jos annan hyvän kuvan itsestäni, annan hyvän kuvan myös tuotteestani.

Lopulta hyvä tuote tekee molemmat, sekä itsensä ja valmistajansa tunnetuksi. Jos suuri yleisö kiinnostuu joko tuotteesta tai tuotteen valmistajasta, onnistunut kierre alkaa kulkunsa. Ei sellainen yrittäjä tule koskaan menestymään, joka tekee sopimattomia, rumia ja epäkelpoja esineitä ja yrittää niitä myydä peräkamarissaan hunajaisella hinnalla. Siinä on melkoiset mahdollisuudet tulla vain katalaksi ja katkeraksi ruikuttajaksi. Sitä alkaa pian vaatia muita elättäjäksi ja maksupojiksi. Kuuluisuutta voi saada, mutta se ei ole välttämättä hyödyksi. Maine voi kasvaa, mutta kunnia mennä.

Olen henkeen ja vereen yrittäjätaiteilija, mutta en halua yrittää taiteellani itseäni hengiltä. Kun kaikki on tasapainossa oman itseni kanssa, enkä anna minkään hallita elämäni kevättä enkä edes syksyn pimeyttä, minulla on mahdollisuus elää sovussa yhtälailla kaikkien ihmisten ja jopa itseni kanssa. Kaikkea ei saa koskaan ottaa liian vakavasti. Minä ainakin haluan nauttia siveltimen vedoistani.

Siinä näkyni, työkyvyttömyyseläkkeelle päässeen entisen lehtorin näky. Opettajan, jonka sairaus pelasti akvarellistiksi ja galleristiksi, taiteilijaksi ja yrittäjäksi.

Presidentin kainaloon pääsee liian harvoin. Kaustisilla minulla käy hyvä flaxi. Olen saanut ainutkertaisen tilaustyön Folk Music Festivaaleilta. Konsertin jälkeisessä yksityistilaisuudessa tullaan taideteokseni luovuttamaan Tasavallan presidenttiparille, Haloselle ja Arajärvelle, sekä Unicefin hyväntekeväisyyskonsertissa esiintyneille artisteille.

Saapuessamme juhlapaikalle hienon päätöskonsertin jälkeen Vip-tilaisuuteen, meitä tavantallaajia jännittää kovasti. Joukossa on Kaustisen järjestelykermaa, kunnan virkamiestä ja poliisivoimaa. On johtajia isoista ja vielä isoimmista yrityksistä. Kaikki rouvat posket punoittaen helyissä, irtoripsissä ja olkatoppauksissa. Jokainen pyntätty yltä päältä parhaimpiinsa ja kalleimpiinsa. Meikäpojalla tavan mukaan alennusmyynnistä ostettu isojen poikien irtojäännöstakki sekä päällä itsesiliävä nailonpaita. Kaulaan olen virittänyt erikoisuutta. Kravatti on ranskalaista käsityötä. Viisikymmenvuotislahjaksi vaimoltani saatu, rouva Bardotin suunnittelema. Näin me rahvaat saamme kerrankin nauttia veronmaksajien rahoilla.

Pääjoukko onkin sitten paljon vapautuneempaa. Tummiin pukeutunut valtakunnan turvamies seisoo ovella käsissään musta kiiltonahkalaukku. Pitelee sitä tottuneesti suupieli virneessä. Pitää illan kunniakkaimman vieraan, presidentti Halosen omaisuutta. Aivan kuin omaansa.

Virallisen osuuden alkupuoliskolla ojennan jännittyneenä presidenttiparille akvarellin, jossa on kuvattuna aivan oma ideani, rönsyilevästi kukkiva maapallo. Saan kiitokset kädenpuristuksin molemmilta. Taulu viedään sivummalle, turvamiesten hoiviin. Siinä katsellessani tapahtumaa mieleeni tulee pakosta nuiva ajatus:
– Mihin lie lahjataulunsa laittavat? Näkösälle, lahjakomeroon vai kierrätykseen? Jospa Halosilla löytyisi vaikka Mäntyniemen toiletista sopiva naula. Siellähän se olisi ihailun kohteena päivänä jos toisenakin.

Esiintyvät artistit saavat vuorollaan myös oman teoksensa sellofaaniin käärittynä ja punaisen rusetin kera. Oman lahjansa vastaanottavat kaikki konsertin esiintyjät mm. Hector, Sakari Kuosmanen, Katri Helena, Mikko Kuustonen, Anna Erikson, Susanna Haavisto, Esa Nieminen, Anna Hanski ja Eija Ahvo.

Murheet ne ovat taiteilijallakin. Luulen aluksi, että olen vaimoni kanssa huomattavasti itseämme hienoimmassa, kouliintuneimmassa ja paremmassa seurassa. Mitä vielä! Tavallisia ihmisiä. Tavalliset tavat. Jokaisella hiki. Jokaisella nälkä. Kun ruokailu alkaa, tulee kaikille kiire. Jono syntyy yhtä nopeasti, kuin Hurstin avustusjonosssa. Lautaset täyteen ja einehtimään. Majoneesit ja marmeladit pyyhitään suupielistä sormin, niin kuin meidänkin takapihan grillijuhlissa. Juotavaa tippuu lasista pitkin partaa, pitkin poskia. Nauretaan ja nauratetaan toisia.

Artistit, Suomen huippuesiintyjät, tuntevat toisensa entuudestaan. Heitä ei jännitä. Unicefin rauhanlähettiläs Kuustonen istuu rappusten reunalla pikkutakki kainalossa. Häntä naurattaa Suomen komein ja isoin trubaduuri, laulaja Hector. Siinä syövät herkkupalleroitaan sinapilla höystettynä.

Käytän tilaisuuden hyväkseni. Kärkyn sopivaa hetkeä. Presidentti Halonen jutustelee laulajakuuluisuus Katri Helenan kanssa. Hikiset käteni yrittävät saada otetta taskussani pullottavasta digikamerasta. Samalla lähestyn päättäväisen arasti kahta, ennen vain TV:stä ja lehdistä tuttua leidiä. Vyöttäydyn pikku hiljaa lähemmäksi. Annan Marketalle merkin seurata minua. Keskeytän naiset koputtamalla presidenttiämme olkapäähän ja sanon enempää ajattelematta:

– Tuliskos ne tytöt minun kanssani kuvaan?

Samassa Halonen koppaa minua vyötäisiltä terhakkaasti kiinni ja sanoo vetävästi hymyillen, aivan kuin vanhalle tuttavalleen:

– Totta kai!

Siinä seisoo, Katri Helena vasemmalla ja Halonen oikealla, molemmat kyljissäni nyhjöttäen. Annan vaimolleni latausvalmiin kameran. Yritän olla luonnollinen, mutta se jää yritykseksi. Värisevin käsin hän laukaisee. Jokin menee vikaan. Pettymys on suuri. Äääh!

– Ei onnistunut. Tämä vekotin meni ihan pimmeeksi!

Siinä ringissä, päät toisissamme lähes kiinni, Halosen ja Katri Helenan kanssa ihmettelemme tekniikan pettämistä. Pyöritellessään kameraamme Presidentti kummastelee:

– Voi, näinkö pieniä ne vehkeet on nykyisin? Kokeillaanpa uudestaan!

Otos uusitaan. Otteet ovat samat, kuin hetki ennemmin. Asetumme vieri vierin. Hymyilemme. Kamera välähtää ja hetki on tallennettu.

– Lapsenlapsille. Kiitos!

Maiseman kauneus ja raudan lujuus on lähtöisin Jumalasta. Näin otsikoi Etelä-Pohjanmaan Viiskunta-lehti taidenäyttelymme avajaisia Taidekeskus Harrissa Alavudella. Näyttely on yhteinen, sukulaispojalla, lusikkataiteilija Heikkosella ja minulla. Näyttelynavauksestamme lehti kirjoittaa vielä:
– Kuinka taidetta voi näytellä? kyseli siellä avajaispuheen pitänyt Pauliaukustin serkuksi itsensä esitellyt Anne Ristikangas. Kysymykseensä vastatessaan hän totesi kuvan puhuvan kullekin katsojalle omalla tavallaan. Jobin kirjasta hän lainasi kohdan, jossa kuvataan Jumalan piirtäneen rajaksi veteen taivaanrannan, sinne, missä valo ja pimeys kohtaavat.

– Jumalan luomaa maailmaa sinäkin olet piirtänyt tauluihisi vesiväreillä. Kunnioituksesta ja iloiten, hän totesi, serkulleen.

– Jouko, sinun materiaalina käyttämä rauta kertoo kovuudesta ja kestävyydestä. Jumalasta ovat lähtöisin niin lujuus ja uskollisuuskin.

Parasta kuulemaani taidenäyttelyn avajaisissa. Rohkeasti Anne osuu suoraan katsojajoukkoon. Harvoin näin maallisissa tilanteissa ihmisten silmät kostuvat kuulemastaan. Väki seisoo ja kuuntelee liikahtamatta. Lähellä seisovien hengityksen ja sydämen äänetkin voi melkein erottaa toisistaan. Useimmiten vastaavissa tilaisuuksissa kaikki eivät edes jaksa keskittyä kuuntelemaan avajaissanontaa. Kummallista. Onhan taide joka lailla tekemisissä sielun, mielen ja hengen tuntemuksenkin kanssa. Kukapa se enempi olisi ollut luovuuden kanssa tekemisissä kuin itse Taivaan Jumala. Sitä paitsi hän jatkaa edelleen luomistaan. Siinä oiva esimerkki.

Muutenkin kaikki palaset olivat näyttelyn avajaisissa kohdallaan. Herkkää avajaispuhetta siivitti Sibelius Akatemiassa opiskeleva nuori mies, joka revitti hohdokkaasti vähärivistänsä. Veteli sitä taidokkain ottein, mestaripelimannin lailla. Sävelet, hanuri ja mies ovat kuin yhtä. Tuskin kukaan paremmaksi tätä pistäisi. Siinä mies irrotteli riemuisasti näyttelyn avatuksi.

Hanurimusiikki on ollut rakkauteni kohteena aina lapsesta asti. Jos mikä, niin se saa minut lumoihinsa. Hanurimusiikkia kuullessaan voisin nukkua vaikka ikiuneen. Mutta kohta on muutakin taivaallisen tuntua. Järven takaa lähestyy puuskittaisessa tuulessa yllättäen muhkean musta pilvi salamoineen, jyrähtelyineen ja rankkasateineen. Kohta se piiskaa Harrin talon isoa ikkunaseinää. Tuntuu tutulta viidenkymmenen vuoden takaa. Synnyin samoissa olosuhteissa Rankilan peräkamarissa kesäkuisessa aamusalamoiden räiskeessä ja myrskyn ruoskimassa ukkosen jyrinässä.

Tänään kaikki palikat ovat kohdallaan. Sisälläni serkkuni puheen aikaansaama henkäys kutkuttaa ilosta. Nautin illan kokonaisnäytöksestä eniten. Tuntuu mahtavalta kuulla ja nauttia Jumalan sanasta taiteen vieressä, nähdä ja kokea luonnon valtava voima ja sanan mahti.

Samaa sukua, serkkuni Anne, naapurikadulta:

Isovanhemmista kaikki lähtee. Sieltä mekin, sinä ja minä. Olemme serkukset; sinun äitisi ja minun isäni olivat sisaruksia. Muistan Karstulassa, Keski-Suomessa, asuessamme kuinka sinä tulit lomilla Töysästä, kuin pyörremyrsky. Sinä toit kotiimme iloa ja huumoria. Naurulla ei ollut silloin rajaa. Sinun ruskeat silmäsi tuikkivat. Voiko niin nuoren pojan silmistä sanoa? Kyllä ne tuikkivat vieläkin, jos oikein tarkasti katson. Sellainen sinä olit…Tuo mielikuva tulvahtaa mieleeni noilta ajoilta 50- 60-luvuilta.

Vuodet kuluivat. Elämä vei meidät kauaksi toisistamme. Kuulin sinusta äidiltäsi eli tädiltäni Taimilta. Hänestä oli vuosien varrella tullut minulle ”varaäiti”. Minua hän kutsuu tyttärekseen. Soittelimme usein toisillemme. Meitä yhdisti usko. Rukoilimme puhelimessa usein. Äidiltäsi sain kuulla sinusta ja hänen huolensa oli joskus suuri. Ihmettelin erästä hänen rukoustaan. Hän rukoili, että sinä, Pauli, joutuisit niin tiukkaan paikkaan, että ei olisi muuta vastassa kuin – Kristus. Silloin en ymmärtänyt tuota rukousta. Kysyinkin, kuinka hän voi lapselleen toivoa näin. Nyt äitinä ja isoäitinä sen ymmärrän. Minäkin olen joutunut näkemään, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä.

Koitti vihdoin vuosien perästä päivä, jolloin sain kuulla, että olit tullut uskoon. Olisitpa silloin kuullut äitisi riemun ja kiitollisuuden. Hänen rukouksensa oli vihdoin saanut vastauksen. Mutta olit todella joutunut tiukkaan paikkaan. Ei ollut enää pakomahdollisuutta. Jumala otti sinut kiinni, sai kopin!

Sain nähdä ja kuulla elämäsi muutokset. Se lisäsi myös meidän yhteydenpitoamme. Kunnes eräänä päivänä kuulin sairaudestasi. Olit menossa leikkaukseen. Muistan, että soitin sinulle Oulun sairaalaan. Aikomuksenani lohduttaa ja kuunnella.

– Kuinka kävikään? Tänä päivänä näen virsikirjastani erään virren kohdalla merkinnän Pauli –99. Tuo kyseinen virsi on numero 307.

– Kiitos olkoon Jumalalle, Karitsalle, olen armoliitossa. Minut kalliisti hän osti, minut nosti kadotuksen kuopasta…Purjeisiini tuulta anna, mua kanna meren yli mailleni. Pidä, Jeesus itse perää, Herra herää! Muuten hukkuu haahteni.

Siellä sairaalan vuoteessa sinä lauloit kiitosta Jumalalle! Taas olin ihmeissäni. Sinä lohdutit minua ja meitä muitakin. Sinä näytit, mitä on luottamus Jumalaan vaikeina päivinä. Sinä jo kiitit, vaikkei olisi ollut aihetta. Mutta sinulla oli! Sinä uskalsit sanoa sen ääneen, mitä me muut pelkäsimme. Sinä uskalsit puhua myös kuolemasta.

– Siellä riemun maassa taivaan alta vaivan päästyä sua kiitetään. Siell´ei aalto uhkaa laivaa, synnin vaivaa siell´ei itke yksikään… Siell´on kirkas lasimeri, pyhä veri kiitosvirtenämme on. Siellä aina Jumalalle, Karitsalle ylistys soi loputon.

– Sinä tulit takaisin.

Sinä ja Marketta muutitte Seinäjoelle. Sinä juurillesi kuin kotiin. Nyt asumme lähellä toisiamme. Kyllä minua hengästyttää välillä seurata, mitä kaikkea yllätyksiä elämäsi sisältääkään! Millaista johdatusta!

Olet ollut minulle oppaana rohkeuteen. Sinä uskallat hypätä uuteen. Sinun ideasi eivät näytä tasaantuneen keski-ikäisiksi. Olet yhä se sama vintiö, jonka silmät tuikkivat jo silloin, kauan sitten.

Olemme samojen isovanhempiemme siunausten kohteita. Rukoustyö on jatkunut sinun vanhemmissasi ja minun. Nyt on meidän vuoromme jatkaa sukupolvien perinnettä ja rukoilla tuleville polville siunausta, eikä vain omille, vaan kaikille. Olen nähnyt käsiesi menevän usein ristiin ja pääsi painuvan elämän suuruuden edessä. Olen ylpeä, että olemme samaa sukua, isovanhemmistamme alkaen, ja iloitsen erikoisesti siitä, että olemme saman Isän, Jumalan lapsia. Hän on pitänyt ja, niin uskon, tulee pitämään meistä huolta, loppuun saakka.

– Sydän hämmästyypi näissä ilohäissä, lunastetut riemastuu. Yljän eteen ihmeissänsä ystävänsä kasvoillensa kumartuu.

Pauli, sinusta kiitollisena serkkusi ja ystäväsi Anne

ARMELIAS RAKKAUS

Helluntaiseurakunta imaisee armollaan heti ensimmäisenä sunnuntaina. Tuskin alkusävelet ovat kajahtaneet kunnolla ilmoille, kun molemmat, Marketta ja minä, koemme Jumalan pyhyyden murtavan meidät. On niin yllättävää ja outoa, kun kaikki tilaisuuden puhujat käsittelevät armoa ja rakkautta. Kokouksen johtaa leppoisa ja hyväntuulinen mies. Kaikki hänen toiminnassaan on jotenkin niin huoliteltua. Sanoma tulee selvästi ja ymmärrettävästi. Puhetyyli on koskettava. Äänen sointi on hellä ja hyvässä vireessä. Mies mustissaan puhuu takuulla sydämestään. Ei ihme, koska myöhemmin tutustun häneen Keskussairaalan sydänosastolla. Hänen ovessaan lukee: Rekiaro, osaston ylilääkäri. Mistäs muualta armo ja rakkaus lähtevät, kuin terveestä ja laajasta sydämestä. Meille sitä on nyt juuri tarjolla. Täällä taitaa olla koko seurakunnan sydämen asiat erinomaisessa hoidossa. Tällaista tervehdyttävää sydämenlaajentumaa toivoisin kaikkialle.

Tapaan heti ensimmäisessä tilaisuudessa vanhoja koulukavereitani. En ole heitä tuntea, koska vuodet ovat tehneet heihin molempiin omat uurteensa ja vuosirenkaansa. Itsestäni sitä en huomaa, koska näen oman orvaskeden kurttuuntuvan portaattomasti. Muisti meillä kaikilla pelaa hyvin, mutta onneksi heillä molemmilla vielä paremmin. Rauman aikaisen opiskelukaverini kanssa tapaamme ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen. Meissä ei ole mitään muuta sen aikaista samaa, kuin nimet: Mäntynen ja Haapanen.

Keskikoulukaverini esittelee vaimonsa, joka siunaa meitä tietämättään mistään entisestä. Hänen rukouksestaan jää mieleemme pääsanoma:

– Teidän jalkanne ovat verillä, mutta kun te käytte tässä seurakunnassa sisään ja ulos, ne tulevat terveeksi.

Ensimmäisessä ehtoolliskokouksessa, jossa olemme mukana, tapahtuu lopullinen päätös hakeutua virallisesti juuri tämän helluntaikirkon yhteyteen. Ilmapiiri on taas aivan yhtä hoitava, kuin edellisellä kerralla. Minuun tekee hätkähdyttävän suuren vaikutuksen, kun vanhemmisto ja muu seurakunnan johtotiimi astuu jakamaan ehtoollista. Mietin melkein ääneen ja kuiskaan sitten Marketalle:

– Ketä nuo kaikki poikaset ovat. Eihän siellä ole yhtään edes minun ikäistäni, puhumattakaan joistakin ikälopuista.

Yllätysten päivä tämäkin. Tätä seurakuntaa taidetaankin johtaa ihmisten tasolta ja tässä päivässä.

Parin viikon päästä olemme Helluntaikirkossa. Pastori Kallionpää esittelee meidät ja kertoo taustoistamme, mutta onneksi raottaa sitä vain himpun verran. Viisas mies. Pala kerrallaan. Kysyy hymyillen kirkkoväeltä mielipidettä:

– Otetaankos Haapaset seurakuntaan?

Ihmiset huiskuttavat iloisesti. Se tulkitaan hyväksynnäksi. Polvistumme. Vanhemmisto ja koko seurakunta rukoilee puolestamme. Näin meidät siunataan seurakuntaan. Päälle saamme vielä paljon aitoja halauksia ja jämeriä kädenpuristuksia.

”Sinä olet siellä, missä armoa jaetaan…sinä olet siellä, missä elämä uudistetaan…
sinä olet siellä, missä anteeksi annetaan…sinä olet siellä, missä rauhaa rakennetaan…
sinä olet siellä, missä toivon mä uudelleen saan…sinä olet siellä, sinä olet siellä.”

Juhannusaattona ajeltiin Ison Kirjan maisemiin. Pastorimme oli rouvineen ja ystävineen ensimmäinen ja iloinen näky – makkarakioskin nurkallapa. Aamullinen ajatus oli toteutumassa. Omiamme lähdettiin kuulemaan. Siksi valitsimme aurinkoisen perjantain.

Parrakas seitsemänkymppinen savonmies tulee kohti. Ostin häneltä aikoinaan talon. Tavattiin viimeksi 15 vuotta sitten ensimmäisessä konferenssissani. Silloin kerroin hänelle iloisena uskoontulostani ja elämänmuutoksestani, mutta sainkin häneltä sanansivalluksia, kirveitä ja puukoniskuja päin naamaa eletyn elämäni takia. Hän muistutti minua kovaäänisesti kokousväen kuullen siitä, että synti on tullut seurakuntaan, kun vihkivät siellä teitä huorapareja. Menin ymmälleni, hiljaiseksi ja pahoitin mieleni. Häpesin häntä ja häpesin itseäni. Häntä sen vuoksi, että hän oli käyttäytynyt uskovaisena hyvin sopimattomasti. Itseäni sen vuoksi, koska hän häpäisi minut, juuri antaumuksellisesti uskoontulleen heimoveljensä. Teki mieli painua juhlakansan penkkirivistön alle piiloon kaikilta.

Onneksi hengellinen isäni otti välittömästi tämän kaikkitietävän sanasepon puhutteluun. Puolustajani otti miehestä läheisen katsekontaktin, heilutti oikeaa sormeaan miehen sieraimien kohdalla ja sanoi ponnekkaasti:

– Pidä sinä kuule huolta vain omista ja nykyisen seurakuntasi asioista. Meille sinulla ei ole enää neuvojasi antaa.

Nyt olen kirveenheittäjän puolesta iloinen. Hän hymyilee ja tervehtii, onnellisesti dementoituneena, varmaankin. On unohtanut menneisyyteni. Siunausta.

Päätettään uusia Ristin Voiton tilaus. Ovella seisoo vahtivuorossa iso mies, hyvä tuttavani. Kertoo lehden linjan olevan nykyään päin prinkkalaa. Emme kuulemma ymmärrä, kun olemme niin tuoreita helluntailaisia. Eipä niin. Vaimollani ja minulla on yhteisiä uskonvuosia vasta vajaat viisikymmentä. Myyntipuhe tekee päinvastaisen tehtävän. Teemme mahtipontisesti aikomamme tilauksen Rädyn Pirkolta. Hänen iloinen olemuksensa kiittää. Muistellaan samalla vuosien takaista tapaamista kodissamme.

Tuttavarouvan mies on kateissa. On hävinnyt ihmisvilinään kännyköineen, joka ei tietenkään vastaa. Pian tapaamme hänetkin sinapit viiksissä makkaransyöttöpisteessä. Vaihdettaan kuulumiset. On viettänyt puolitoista tuntia kokouksessa ja sen sanoo tehneensä kaipaamassaan rauhassa.

Aleksei, tuo toistakymmentä vuotta sitten ensimmäisenä Vienan meren rannalla, Belomorskissa uskoon tullut, löytyy Karjalatyön osastolta. Halauksia ja hymyä. Monien opiskelu- ja pastorivuosien jälkeen hän pääsi aloittamaan evankelioimistyönsä Lappeenrannan seudulla omiensa keskuudessa, joita siellä asustaa puolisentoista tuhatta. Perhe voi hyvin. Toivon mukaan hekin pääsevät muuttamaan pian Suomen puolelle, vaimo ja lapset.

Nälkä alkaa tehdä tuloaan puolelta päivin. Ruokateltan jonossa on loppumattomuuden tuntua. Se etenee liian hitaasti. Siirrymme pitsateltan puolelle. Kohta tuo tuoksu on syöty. Matin Vuokko kuiskaa, että jono on teltan ympärysmitan pituinen. Luovutamme ja siirrymme makkaraosastolle. Kuinka syötävän maukkaita osaavatkaan olla seinäjokisten reseptillä myydyt ja maustetut makkaralla täytetyt nakkisämpylät majoneesin kanssa. Hautalan nuori miehen alku myy jo olemuksellaan. Täynnä hymyä silmät ja suu.

Tutun saarnamiehen kanssa muistellaan Hunningon taidekodin aikoja 90-luvulta. Siellä hän vieraili useasti reissuillaan meitä katsomassa. Muisti hyvin ”Suomen suurimman” taiteilijaystäväni naapurista. Oli jäänyt lähtemättömästi mieleen illat maustettuine, rasvaisine ja suolassa liotettuine siankylkipaloineen. Kerron ystäväni pudottaneen painosta saarnamiehen itsensä verran. Nauretaan menneelle: ajalle ja läskille.
Aina yhtä sydämelliset Manniset pysähtyvät juttelemaan toviksi. Heiltä riittää kotvanen kaikille. Ystäviä lähellä ja kaukana. Vaurula vaimoineen, aina innostavana ja myönteisenä, tartuttaa hyvää sisimpäämme. Mies vain nuortuu ja uudistuu hengen paloksi ja malliksi niin nuorille ja varsinkin ehtoopuolen uskoville.

Tiittasen Anssi soittaa ja pahoittelee, ettemme voi tavata. Anssi oli aikoinaan lempitodistajani telttakokouksissa. Kitara, mies, rotsi ja lippalakki. Mukava ja sympaattinen nuori mies jo silloin. Laulajana ja lauluntekijänä pistämätön. Nykyään paljon soitetun ”Enkelin” kuulimme kodissamme hänen laulamanaan jo paljon ennen sen julkaisemista. Miestä valjastetaan suuriin tehtäviin. Hänet on huomattu. Hänessä on ainesta.

Kainuulainen sorina ja heleä nauru lähestyvät. ”Karhalaisethan” ne siinä: Leena ja Pentti ihan ilmielävinä, Leena jopa ilmieläväisenä. Luulevat ensin lähestyvänsä Nokian Koivistoa. Minullehan se on kunnia, Markulle kyseenalainen. Karjalaiset ovat vuosia olleet Espanja-työmyyriä. Uskaltavat elää uskossa elämänsä. Ihmeitä ihmeiden perään. Siunaan heidän vilpitöntä ja lämmintä olemustaan.

Kävelemme nurmikonkokoisen, kaatuneen nuorisojoukon ohi telttaa kohti. Tapaamme tuttavamme, vuosien takaisen pikkupojan, säteilevä morsian kainalossa. Ovat rakastuneet silmittömästi toisiinsa ja mikä hienointa, Jeesukseen. Se näkyy ja kuuluu. Jumala kanssanne aloittamallanne uralla!

Väsyneenä, jalat kuin Aku Ankalla istahdamme tyytyväisinä selkänojatuoleille, etupenkkiin. Tuppurainen tulee ja ojentaa tottuneesti laumaansa. Vain veteraaneille! Osoittaa meille puupenkkejä. Tottelemme. Heti, kun Tuppurainen ei näe, tai ei enää välitä, vaihdamme takaisin paremmat penkit yhdessä muitten seinäjokisten kanssa. Veteraanien takana olemme turvassa. Odotettu kokouksen alku lähestyy. Tuppuraisella on kaikki langat käsissä. Hän on kaikkihuomioija. Antaa ohjeet kuvaajille ja koko kokouksen poppoolle. Kokouksen kulkua, jossa Markku on vetäjänä, ei tarvitse jännittää. Jännitys on siinä, mitä kaikkea rakkaudellista ja kutkuttavaa onkaan tänään tarjolla. Jos perustettaisiin Tuppurainen fun-club, olisin minä siihen liittymässä ensimmäisten joukossa. Ihailen tuota Jumalan miestä. Niin varmaan Jumalakin. Omaa luomustaan. Savolaisista ykköstä.

On niin kotoinen olo. On mukava istua pehmustetuilla tuolilla, nauttia ja rauhoittua. Ottaa, mitä annetaan ja kuunnella omaa pastoria. Omaa seurakuntaa on vierellä. Omaa seurakuntaa on edessä. Ei petytä. Ollaan sydämestämme ylpeitä omistamme. Sana elää ja vaikuttaa pastorimme kautta. Jumala voitelee. Tekee mieli huutaa Aamen. Kultalahden Eskopa uskaltaa. Kaikki hyvin. Sokeri pohjalla!

Mitä päivä opetti meille? Olemme vain ihmisiä. Oli mukava tavata tuttuja. Oli mukava tavata ystäviä. Oli mukava tavata omia. Oli mukava tavata Jumala. Erään ala-asteen oppilaan runonpätkää lainatakseni:

-”Taivaal ompi tähtein rata, meillä syyvään makkarata!”

Miksi sinä rakastat minua niin paljon? Käsivarret ojennettiin poikkipuulle, kädet naulattiin suurilla ruosteisilla nauloilla, jalat lävistettiin ja kiinnitettiin ristinpuuhun. Siinä oma poikasi riippuu päivänpaahteessa verihaavoille runneltuna, janoisena ja ahdistuneena, yksinäisenä, vierellä kaksi ryöväriä.

Miksi Sinä kaadoit poikasi päälle kaiken sen lian, jonka minä olin ansainnut? Miksi annoit Hänen kantaa kaikki elämäni virheet ja pahat teot, jopa ajatuksenikin? Miksi? Miksi Hän kuoli minun kuolemani? Miksi teit Pyhän synniksi? Miksi teit siunatun kiroukseksi?

Miksi Poikasi oli valmis siihen kaikkeen vapaaehtoisesti? Hän, pelastukseni, lunastajani, armahtajani, syntieni sovittajani. Minä tiedän, Isä, että siinä oli sinun täydellinen rakkautesi, tuskaisena sovittamassa kaikkea sitä, johon minä olin syyllinen. Miksi Sinä ja Poikasi rakastitte minua niin äärettömän paljon?

Rakas Taivaan Isä, minua on vuosien varrella opetettu, miksi suunnittelit ja teit kaiken tämän. Kaikki kertoo rakkaudesta, kaikki hyvästä tahdostasi. Kaikki siksi, että halusit antaa minulle uuden mahdollisuuden: pelastit minut, annoit aivan uuden elämän, rauhan onnen ja siunauksen. Halusit, että voin elää armahdettuna ja vapaana ilman pelkoa ja ahdistusta. Mikä parasta ja ihmeellisintä, olen saanut lupauksen viettää Sinun ja rakkaan poikasi kanssa Taivaan ihanassa ilossa ja riemussa koko iankaikkisuuden, kunhan aikani on kulunut loppuun. Sen mahdollisti oma, rakas poikasi. Ymmärrän, että olen saanut kaiken lahjana, en omasta ansiosta. Siksipä lahjasi on minulle valtavan arvokas.

Olen kuullut, että risti on kuva väkivallasta, mutta minulle se on avain rauhaan. Risti on kuva kärsimyksestä, mutta minulle se on avain paranemiseen. Risti on kuva kuolemasta, minulle avain elämään. Risti on kuva heikkoudesta, minulle se on avain voimaan. Risti on kuva kuolemanrangaistuksesta, mutta minulle se on avain armoon ja anteeksiantamukseen. Risti on kuva vihasta, minulle avain rakkauteen. Risti on kuva suuresta häpeästä, mutta minulle maailman suurin kerskaus.

Taivaallinen Isäni, olen maalannut kotiseurakuntani seinälle teoksen, jonka haluan välittävän sitä kiitollisuuden sanomaa, jonka risti minulle antaa:

Vesi, jota maalauksessani käytin, on valuessaan kuin kyynel, se yhdistää värit toisiinsa lähtemättömästi, aivan kuin Sinut ja minut. Sateenkaaren värit seinällä, ne ovat lupauksesi. Maan rajasta lähtevät kirkkaat värien viivat ja liike ylöspäin on antamasi elämän kasvu. Ristin keskellä on puhdasta ja valoisaa, se kaikki on armoasi. Sivuilla näet sen, mitä silmäsi katsoo taivaasta: maata ja peltoa – Pohjanmaata. Päällimmäisenä piikkikruunu, täydellisyyden ympyrä – rakkautesi. Näen teoksessani ristin. Ristissä suuruutesi. Suuruudessasi pyhyytesi. Se on ristin tie, tie ristiin.

SAIRAUDEN SALAISUUUDET II

Yksinäisyyteen viikoksi, Onnimanniin saavuin odottavin mielin. Olin tullut valmistautumaan seuraavaan leikkaukseen. Leikkausta edelsi äärettömän vaikea ja pitkä ajanjakso. Olin jotenkin ajautunut tuskaisan pelon valtaan. Tiesin, että tuleva leikkaus on hyvin iso ja erittäin vaarallinen. Olinhan jo edellisellä kerralla kokenut, miltä tuntuu elää neljä pitkää kuukautta märkivän haavan kanssa. Jos nyt epäonnistuttaisiin saattaisi kaikki alkaa taas alusta tai sitten kaikki olisi vääjäämättä ja lopullisesti ohi.

Uskalsin tunnustaa pelkoni ja hätäni kaikkialla. Sain taustatuekseni kokonaisen armeijan rukoilijoita. Idästä ja lännestä. Pohjoisesta ja etelästä. Venäjältä Amerikoihin ja Intiasta Suomen Lappiin asti. Oma seurakuntani toki oli kaikkein lähimpänä kantamassa minua. Tiesin monien päivittäin ja hetkittäin rukoilevan puolestani, että pelko poistuisi kintereiltäni. Tiedän tarkalleen, mitä Jumalan Sana sanoo pelosta ja sen voittamisesta. Tiedän tarkalleen, mitä sanotaan murehtimisesta. Tiedän, että pitäisi olla levossa ja rauhassa olosuhteista huolimatta. Tiedän, ettei minun olisi tarvinnut Jumalaan luottavana pelätä hitustakaan. Heikkona, pelokkaana ja väsyneenä murehtijana halusin kuitenkin olla rehellinen: Pieni poika pelkää ja se pieni poika pelkää paljon.

Hätääntyneenä ja arkana halusin ennen tulevaa sairaalamatkaani jakaa sisintäni ja kirjoittaa kirjeen heille, joita rakastan. Omistin kirjeen vaimolleni Marketalle, lapsilleni: Tonille, Jorille, Jatalle ja Kaisalle ja heidän läheisilleen. Kirje saavutti heidät leikkauspäivän aamuna. Samoihin aikoihin he saivat myös paketin, joka sisälsi kauniin lasienkelin.

Rakkaimmista rakkaimmat! Onnimannissa 12.02.2003

Tämä ei ole jäähyväiskirje – vaan rakkauskirje Sinulle:

Elämässä onnenhetket näyttävät vihdoinkin saaneen täyden jalansijan. On aika, jota en antaisi pois mistään hinnasta. Mieleni on herkkä kuin naapurimaan kristalli: läpinäkyvän ohut, puhallettu ja poltettu, korjattu ja paranneltu ja sormintuntuvasti hiottu ohuita raitoja ja kuvioita täyteen. Tunnen kaikesta huolimatta olevani herkästi särkyvä. Tiedän, että minut on hiottu juuri sellaiseksi, mitä olen tänään – näin annan itselleni luvan sisimmässäni tuntea. Saan olla läpinäkyvä, avoin, myös aika helposti rikkimenevä, mutta välillä herkästä kosketuksesta jopa soiva. Jotkut voivat kylläkin nähdä minut ikään kuin olisin vain paksu ja vahva saksalainen oluttuoppi. Mutta tiedättehän: palasinakin kristalli on kristallia. Näin tiedän luojani minut näkevän.

Onneksi olen saanut nähdä ja kokea, mitä on kun taivaalliset tarttuvat elämään ja muovaavat sille uudet kuoret, uuden sisuksen ja aivan uudet ajattelutavat ja tottumukset. Ei mitään mielikuvia, mielikuvitusta eikä luuloja vaan omia henkilökohtaisia, konkreettisia, päivänselviä ja todenpitäviä kokemuksia vuodesta vuoteen. Mutta miksi ei ennemmin? Minulle sanottiin kerran:

– Elämä on Jumalan lahja sinulle, se, mitä elämälläsi teet, on sinun lahjasi Jumalalle.

Oikeastaan, kun katsoo vuosirenkaita ja tapahtumia, olen tänään sinut menneen kanssa. Anteeksisaaminen ja anteeksiantaminen ovat tehneet kaiken mahdottoman mahdolliseksi. Siksi voin sanoa juuri nyt elävän onnessani. Kaikki te lämpimät ja läheiset pienimmästä suurimpaan ja nuoremmasta vanhimpaan täytätte ajatusmaailmani aamusta iltaan. Teidän ympäröimänä on hyvä olla: Saa tuntea rakkauden lämmön, ymmärryksen, huomaavaisuuden ja läheisyyden. Kylmänä ei ole pidetty miestä, isää, vaaria ja appiukkoa. Onnen huippu on se, kun on saanut nähdä nuorison olevan kunnollista, tyylikästä, menestyvää ja onnistunutta omasta itsestäni huolimatta. Näin ei ole kaikkien isien kohdalla. Minua on näin siunattu, josta olen erittäin kiitollinen.
Moni asia mullistui vielä kolme vuotta sitten, kun sairastuin. Herkähköstä miehestä tuli jopa liiankin mureneva. On tietenkin asioita, joihin ei sitten tahdo saada vastauksia sitten millään. Mutta opiksi pitää ottaa. Vanhenevana ymmärtää ja hyväksyy jopa sairauden tuomat muutoksetkin. Sitä en vaan vielä käsitä ja tajua, kun pikkuiset ja suloiset sairastuvat. Jos voisin, kantaisin heidänkin vaivansa. Mutta, sitä ei vain pysty kaikkeen, mitä tahtoisi.

Kun on kokenut monenmoista muutosta sisäisesti ja ulkoisesti, fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti, on olut pakko kysellä kaiken tarkoitusperiä. Mutta, kaikesta oppii. Kaikki mikä on tehnyt kipeää, on lopulta tehnytkin hyvää. Joku viisas on joskus sanonut, että omistamme vain sen, minkä olemme antaneet pois.

Tänään monien tuskien, itkujen ja kiukuttelujenkin jälkeen en antaisi näitä kolmea sairastamaani viime vuotta elämästäni pois mistään hinnasta. Tahdon mitata monet elämääni liittyvät asiat menetysten – en menestyksen mukaan. Olemmehan kuin kiveä, josta kuvanveistäjä veistää ihmishahmot. Taltaniskut tuottavat kipua, ne tekevät meistä kuitenkin täydellisempiä.

Aivan viime aikoina, kun olen yrittänyt valmistautua tulevaan viikkoon, on kaikkien teidän rakkaudesta ja läheisyydestä tullut mitä ihaninta ja suloisinta elämäni täytettä. Eikä tietenkään vähäisimpänä se rakkaus, jota olen olosuhteista huolimatta saanut Taivaan Isältä. Kaikki tämä vie minua lähemmäs ja lähemmäs sitä suurta Jumalaa, joka on antanut minulle armossaan lahjaksi niin valtavasti.

Jumala haluaa opettaa: Hyväksy tämä hetki! Miksi elämässä sitten on kipua ja tuskaa, jos Jumala on rakastava ja hyvä? Siksi, koska siinä me kasvamme, se on Jumalan rakkautta, se opettaa kärsivällisemmäksi ja pitkämielisemmäksi. Muistakaa, että jokaisella ihmisellä on maailman suurimmat vaikeudet. Niitä ei saa verrata omiimme.

Viime vuodet ovat olleet rukousvastauksia täynnä eli ne ovat niitä haaveita ja unelmia, joita totisesti on liittynyt arkeemme. En tarkoita autoja, puhelimia enkä Hästensiä, enkä mitään muutakaan materiaa. Se on kaikki kaupanpäällistä. Joskus jopa on tuntunut, että itse olen saanut olla Jumalan lempilapsi.

Yhdessä Tössin kanssa olemme saaneet teitä seurata ja siunata kaikessa, mihin olette ryhtyneet. Tiedän, että hän on valtavan kiitollinen siitä hyväksynnästä ja läheisyydestä, jota on osakseen saanut. Kaikkea hyvää on yhdessä olomme aikana tapahtunut. On uuden elämän ihmeitä, pehmeitä ja pikkuisia. On ollut valtava etuoikeus saada rukoilla kaikkien näiden pikkuisten puolesta, heti siitä lähtien, kun olemme tienneet elämän alun alkaneen. Rukoukset jatkuvat edelleen aamuin illoin. On saatu kuulla päiväkodeista ja kerhoista. On ollut koulun alkamista, varttumista pojaksi ja tytöksi, naiseksi, mieheksi, äidiksi, isäksi. On voitu pyytää teille työtä, terveyttä, hyviä asunto-olosuhteita ja menestymistä, siunausta ja varjelusta kaikessa: kotona, työssä, harrastuksissa, matkoilla ja missä ikinä olette ja mitä ikinä teette. Se, jos mikä, on yhteyttä yli ajan iän ja etäisyyden.

On valtavan sykähdyttävää ollut aina tulla ja nähdä odottavat pikkuisten ilmeet ja tietää olevansa odotettu vieras jokaiseen kotiin. On saanut rakastaa ja tulla rakastetuksi. Sydämemme syvyyksistä lähtee jatkuva pyyntö teidän onnistua parisuhteissanne. Muistakaa: Koti ei ole vain rakennus, se on perheenjäsenten suhde toisiinsa. Hoitakaa, kuunnelkaa, ymmärtäkää, hyväksykää, puhukaa, anteeksi antakaa, huomioikaa – puolin ja toisin. On se hyvä neuvoa, kun itse on tehnyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat virheet. En tahdo, enkä halua puhua ylhäältä.

Jokainen teistä rakkaat: Toni, Jori, Jatta ja Kaisa, olette sydämestäni ottaneet ison ja samansuuruisen palan. Rakkauttani olen toivonut jakavani tasapuolisesti: rakastan teitä kaikkia, yhdessä ja erikseen. Teidän pikku palleroita varten taitaa olla aivan oma sydän. Kaikki he ovat sanomattoman ja käsittämättömän ihania ihmisten alkuja, omia persoonia kaikki. Olen ylpeä heistä. Kaisa: Odotan tekoja ja valtavaa halua myös nähdä sinun onnenkäärösi omassa sylissäni.

– Enkeleitä kaikkien pikkuisten elämään, tulevienkin!

Ihanaa on ollut saada tuntea kummallisuuksistani ja oudosta suvustani huolimatta, että teiltä: Terhi, Kirsi, Marko ja Lasse olen saanut lämpimän hyväksynnän. Teihinkin olen aidosti ja syvästi kiintynyt ja kaikista teistä riemuinnut. Tunnen sydämessäni yhtä ja samaa rakkautta teitä kaikkia kohtaan.

Marketta, tiedän, että sinusta on joskus tuntunut siltä, että riittääkö siitä rakkauden kakusta enää sinulle. Olen luvannut rakkautta elämäämme loppuun saakka ja sen lupauksen aion pitää. Se on meidän aikuisten välistä rakkautta, joka sisältää paljon sellaista, jota en pysty sanoin kuvaamaan. Se rakkaus, jota tunnen lapsiini, ei ole sinun kakustasi pois. Jokaiselle on oma lokeronsa ja kaikkihan se kuitenkin lähtee samasta sydämestä. Olet aina ollut tukenani rikkinäisestä ja murentuneesta taustastani huolimatta. Koskaan et ole muistuttanut minua menneistä. Tiedän sinun toteuttavan nöyrästi ja uskollisesti Jumalan lupauksen: Se, minkä Jumala on puhdistanut, on tullut puhtaaksi. Kiitollisuus täyttää mieleni. Voi kuinka toivonkaan itseltäni parantumatonta sydämenlaajentumaa tulevaisuudessa kaikkiin suuntiin.

Olen myös kiitollinen, lapset, äideillenne, että olen voinut sopia ja pyytää anteeksi virheitäni ja aiheuttamiani elämän sotkuja. Äärimmäisen kiitollinen olen siitä, ettei minua ole koskaan käytetty pelinappulana teidän ja minun välillämme. Jumala heidän elämänsä siunatkoon.

Näin ovat huolet ja painolastit vuosi vuodelta vähentyneet – kiitollisuus lisääntynyt ja syventynyt. Kiitollisuutta ei voi ostaa. Se annetaan. Se lämmittää. Se parantaa. Se auttaa.

Kun mietin tulevia viikkoja, ajatukset kulkevat harhaillen. Sanottavaa olisi paljon. Jokainen sana, joka on edessäsi, on sydämeni syvyydestä annettu sinulle, joka olet minulle rakas. Tahdon kerrankin sanoa sanottavani, ettei olisi liian myöhäistä. Yritän tulla sinuiksi itseni kanssa, löytää tasapainoa ja rauhaa sisimpääni. Jollain tavalla tunnen kuitenkin itseni äärimmäisen riittämättömäksi, avuttomaksi ja pelokkaaksi tulevan leikkauksen takia. Tiedän kaikesta huolimatta, olosuhteista huolimatta, olevani Luojan varmoissa ja huolehtivissa käsissä. Olenhan saanut häneltä jo pari eri jatkoaikaa. Mikä lohtu onkaan luovuttaa elämän sekavat langat Jumalan käsiin ja jättää ne sinne!

Tiedän jopa satojen ihmisten rukoilevan puolestani Karjalasta aina Intiaan asti. Ne rukoukset kuullaan taivaassa – se lohduttaa minua ja lohduttakoon teitäkin. Myös monet, monet lupaukset, jotka olen Raamatusta löytänyt, antavat minulle toivon hyvästä ja terveestä huomisesta teidän kaikkien lähellänne, vielä jopa väsymiseenne ja kyllästymiseenne saakka. Työni ja tehtäväni ovat teidän keskellänne vielä kesken, sen avoimesti tunnustan. Sitä paitsi olenhan Jumalalleni usein huutanut sitä, että mitä minä taivaassasi teen, jos siellä ei ole kaikkia rakkaitani. Eihän se ole silloin minulle täyden ilon paikka.

Olkaa varuillanne, minä tulen vielä! Tulen taatusti kuin myrskypilvi, terveenä takaisin kertomaan kaiken mahdollisen siitä, mikä Jumala on ja mikä on elämän ja tulevaisuuden perustarkoitus. Tulen tuomaan julki, mikä on se sanoma, joka on vallannut elämäni. Tätä haluaisin väsymiseenne asti toitottaa, mutta enpä ole uskaltanut. Jos ette usko muuten, ajatelkaapa, miten on mahdollista, että elämäni kaikilla osa-alueilla muuttui yhtäkkiä läpikotaisin 13 vuotta sitten. Olenko yrittämällä yrittänyt? Olenko kieltämällä kieltänyt vuosien varrella entisen elämäntyylini? Siinäpä se. Eipä ole tarvinnut painiskella muutosten kanssa. On vain ihmetellen menty vuodesta toiseen. Tätä tekee isien Jumala! Sitä ei voi järjellä selittää. Se on rakkautta taivaasta tavalliseen taatelintallaajaan. Tätä kaikkea en olisi edes ansainnut ja siksipä sitä kutsutaan armoksi.

Itsellänihän oli mitä mallikelpoisin koti. Minä tunsin olevani rakastettu ja toivottu. Ikään en muista sellaista tilannetta, josta minua olisi haukuttu tai sanottu minulle pahasti. Isäni ja äitini olivat aina rinnallani täysin pimeinäkin elämäni hetkinä. Ilman heidän ymmärrystään ja huolenpitoaan en tässä tänään olisi. Minua autettiin aina sekä henkisesti, että taloudellisesti. Sitä en voi koskaan unohtaa. Ne tuhannet rukoukset, jotka äitini rukoili 43 vuoden aikana minun puolestani, tuottivat hänelle toivotun vastauksen. Sitä haluan puolestani jatkaa, enkä anna periksi, koska tiedän sen onnistuvan – ennemmin tai myöhemmin, ja tätä sanotaan uskoksi. Vaikka, ette, rakkaat sitä ymmärtäisi: rukoukset, jotka teidän kaikkien puolesta on rukoiltu ja tullaan rukoilemaan viimeiseen asti, tulevat vaikuttamaan kaikkea hyvää kaikkien hyväksi, halusitte tai sitten ei. Minähän, jos kukaan, olin täysin mahdoton tapaus ihmisten mielestä, mutta Jumalalle kaikki oli ja on edelleenkin mahdollista.

Onnellisena ja otettuna muistan aina sen, että vanhempieni lisäksi te lapset olette aina olleet rinnallani. Te ette ole koskaan tuominneet, ettekä hyljänneet minua. Jaksoitte jopa kannustaa vielä uudelleen ja uudelleen jaksamaan ja aloittamaan alusta. Se on rakkautta, se on voimaa, joka auttoi, ja se on huomioitu myös Jumalan edessä. Hän rakastaa ja vetää puoleensa oikealla hetkellä. Tämä hetki voi olla se. Sydämen usko riittää. Siihen ei tarvita mitään ismejä, lahkoja ja lohkoja tai systeemejä. Hän etsii avoimia sydämiä ja hän on taitava siinä.

Näin toimii Jumala – siitä olen aivan varma. En anna periksi, ennen kuin tiedän, että me kaikki yhdessä vietämme seuraavat vuosituhannet taivaan loistossa ja ilossa. Siellä sitten hypellähän ja iloitahan…

Ole rauhassa, puhun sinulle tulevaisuudessa vähemmän Jumalasta, mutta Jumalalle enemmän sinusta. Tai en ole ihan varma…odotetaan ja katsotaan…

Menen levollisin mielin leikkaukseen luottaen kaiken onnistuvan. Tervetuloa sairaalaan katsomaan sitkeää vaaria, isää ja aviomiestä! Rakkaudella, kiitollisena kaikesta, Jumalan pyhyyden edessä.

Teitä siunaten Patu-vaari, isä ja aviomies

Ps. Pyyntö joka on tärkein minulle tänään: Rukoilethan pienen, pienen rukouksen puolestani?
Tieto siitä helpottaa ja auttaa minua reppanaa. Huokauksesikin kuullaan taivaassa!

Musiikki vie pelkoni, kun makaan sairaalan vuoteella ja odotan leikkaukseen pääsyä. Oma Raamattuni on vieressäni pöydällä, mutta tällä kertaa en jaksa sitä lukea. Siinä se vain on lähelläni kuin turvallisuuden, toivon ja luottamuksen lähde.

Olin ennen pitänyt korvalappustereoita hip-hop poikien ja kuntolenkkeilijöiden turhanpäiväisinä kapistuksina. Nyt olen itse tajunnut, kuinka sen avulla voin sulkea kaiken ulkopuolellani tapahtuvan pois ajatuksista. Se on oma sopeutumisvalmennukseni tulevaan operaatioon. Pitkään olen etsinyt ja hakemalla hakenut sellaista musiikkia, joka poistaisi sisälläni kalvavan rauhattomuuden ja pelon. Olin jo kuukauden ajan joka ilta nukkumaan mennessäni ja musiikkia kuunnellessani vajonnut rauhoittavien sävelien ja laulujen kautta leppoisaan uneen. Se oli tapani uskaltaa nukahtaa rennosti. Kun sitten yön hiljaisena hetkenä heräsin, oli puristava pelon tunne häipynyt ja pystyin jatkamaan untani rauhallisesti.

Laulusta, ”Unet tulee vastaan” tulee yölauluni. Se on rukous, johon nukahdan:

” Puhalla liekki jo sammuksiin…Sytytä tähdet joka öiseen vartiointiin… Lähetä rauha ajatuksiin… Hyräile hiljaa unille laulu… Lähetä yöhön laulujen laulu… peittämään meidät hyväilyihin…Unet tulee vastaan… huolet nukkukaa… Hiljaisuus on täällä… meitä lohduttaa… Unet vielä valvoo… ne meidät peittelee… Enkeli on täällä… Yössä rukoilee… Enkeli on täällä… Yössä rukoilee… Enkeli on täällä… Yössä rukoilee…”

Seurakunnassa vaimolleni oli annettu CD, lahjaksi minulle, ennen leikkausta. Siitä tulee minulle ase pelkoa vastaan:

”Kun voimat on loppu, yö sieluun käy…Kun pursi se keinuu, rantaakaan ei vielä näy…Sä, Jeesus oot voimanani, oot turvani, suojani…Vaik´kaikkii muu katoaisi, sä Jeesus jäät viereeni…On joskus elämä raskastakin…On huolet ja itkut, väsyä voi kiusauksii… Mut ´Jeesus oot voimani, oot turvani suojani…Vaik´kaikkii muu katoaisi, sä Jeesus jäät viereeni…Pelkää mä en, tiedäthän sen, Vapahtajani Jeesus mua johdattaa, voiman antaa, perille kotiin mut vie…” (Marika Tainio)

Kun suljen silmäni sängyssä, en tunne mitään ulkopuolella olevaa, en edes huomaa ajan tajua. Musiikki vain tekee tehtävänsä.

Katselen vuoteellani Raamattua, jonka hankin yli viisitoista vuotta sitten. Näen siinä elettyä elämääni. Näen siitä omaa itseäni. Menneet vuodet kuvastuvat sen sivuilta. Uudet, puhtaan hohtoiset lehdet ovat päivien kuluessa muuttuneet. Sivut ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä merkintöjä. Olen alleviivannut, jopa moneen eri kertaan ja eri värein, minua syvästi puhuttelevia asiakokonaisuuksia. Olen ympyröinyt kynällä sanoja, lauseita ja jakeita, jopa kappaleita. Sivustoilta hypähtävät esiin monet erikokoiset piirtämäni huutomerkit, jotka Raamattua lukiessani ovat olleet sivun ehdottomasti tärkeintä sanomaa. Joissakin kohdin on viivoja ristiin rastiin. Näin olen halunnut yhdistää samantyyppisiä asiakokonaisuuksia toisiinsa. Rikkikirjoitettuja raamatunlehtiä on teippaamalla yritetty parsia paremmaksi.

Olen merkinnyt muistiin tärkeitä kuulemiani lausahduksia ja sanontoja. Olen kirjoittanut ja jopa piirtänyt mieliajatuksiani ja henkilökohtaisia kokemuksiani. Raamatun leveissä reunuksissa on käytettyjä ja käyttämättömiä saarnojen aihioita, itse keksityillä teksteihin liittyvillä otsikoilla. Mieleen painuneet sanonnat kirjan reunoissa ovat suurelta osalta jonkun jo ennen löytämiä aarteita, jotka olen halunnut itseäni varten tallentaa. Karheaksi tuuhettuneet sivut kertovat minulle aikakaudesta, päivistäni Jumalani lähellä. Suurimmat nurkkakulumat ovat armotalouden ja anteeksiantamuksen kohdalla. Uuden ja Vanhan testamentin välilehdelle on liimattu Pensacolan kirkon ulkopuolelta, Meksikon lahden rannalta, matkamuistoksi otettu pihapuun lehti. Alla lukee:

– ”Raamattu on kirja, jonne on siroteltu jalokiviä tuoksuvien kukkasten sekaan. Tämä kirja pitää minut erossa synnistä ja synti pitää minut erossa tästä kirjasta.”

Reunahuomautukset ja aforismit tukevat toinen toistaan sulassa sovussa lehdeltä toiselle, luvusta lukuun. Muistorikkaat, eri tilanteisiin saadut lippuset ja lappuset tipahtelevat Raamattuni välistä, kun alan innoissani peukaloida testamenttia uudesta vanhaan. Jokaisella on oma tarinansa. On vakavaa ja vähemmän vakavaa.

Aina pitää olla myös jotakin opiksi. Tässä palanen parasta laatua. Marketta-vaimoni löytämää ”Hän pitää sinusta huolen”- kirjasesta:

-” Jos Jumala siunaa sinua, tuo siunauksesi omaan seurakuntasi elämään ja työhön. Jos haluat nähdä enemmän elämää seurakunnassasi, anna sille oma elämäsi. Jos haluat kokea enemmän rakkautta, anna oma rakkautesi. Jos haluat nähdä enemmän Jumalalle luovuttautumista, anna itsesi. jos haluat nähdä enemmän palvelua, ryhdy itse palvelemaan.”

Omat tuntevat omansa. Eritoten vaimot miehensä. Täysillä mennään. Kaasu pohjassa. Lehtileike, jonka olen teipannut kirja-aarteeni alkulehdille, pysyvästi. Napakymppi. Tämäkin Marketalta, ”Aino Suholan” ajatelma:
-”Tärkeää elämässä on nöyryys ja intohimo. Minkä teetkin, tee takapuoli savuten, syöksy siihen suorin vartaloin kahdella kierteellä, koska vain siten lunastat itsekunnioituksen. Ja jos kaadut, nouse ylös, pane heftaa polveen ja etene taas. Jos kaadut aina vain, ajattele, että kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä, niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle. Sillä autuaita ovat ne, jotka osaavat nauraa itselleen, koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.”

Nukutuslääkäri oli jo iskeä piikkinsä, vaikka leikkauspöydällä maatessani käyn vielä tovin keskusteluja lääkäreiden kanssa. Minä avuttomana selällä röhnöttäen, kädet ja jalat tiukasti pöydän putkiin köytettyinä pam – tokkurassa, yritän myös osallistua kykyni mukaan sananvaihtoon. Onhan tässä jollain tavalla kysymys minustakin. Lääkärit painelevat ja tökkivät heiluvaa röllykkämahaani ja käyttävät salaista sanastoaan, joka ei tee ainakaan minua yhtään tietävämmäksi. Vihreäpukuiset hoitajatkin pysähtyvät alkutoimiltaan kuuntelemaan ja ihmettelemään, kuka tässä käskee ja kuka määrää. Minulta poistuu loppujännitys, kun huomaan lääkäriveljeksillä pilkkeen silmäkulmissa. Ei kai tämä nyt niin haudanvakavaa taida ollakaan. Tuskin tämä on sen ihmeellisempää, kuin oman pensselini heiluttaminen ja paperiveitsellä pahvin leikkaaminen. Kunpa ei leikkaukseni aikana kirurgi vain omaa kättänsä viiltäisi. Saattaisi mennä tuppelot ja putkilot sekaisin.

– Mitäs sitä nyt tällä kerralla taiteilijalta poistettaisiin?

Tiedän, että tasan tarkalleen vain kaksi vaihtoehtoa: joko kolme vuotta vaivannut puolen lentopallon kokoinen haavatyrä leikataan tai poistetaan avanne, joka on ollut pussukkoineen siinä vyölenkeissä mukanani vielä kauemmin. Onneksi minulle on muodostunut, vaimoni rohkaisemana, viimeisinä tunteina itsellenikin selvä varmuus siitä, että nyt vuorossa on avanteen poisto. Tiedän, että riskit ovat sangen suuret, mutta tiedän myös, että Jumala on kaikkia näitä riskejä suurempi.

– Avanne pois!

Näin sovitaan. Neuvonpidossa oleva vieraileva tähti, plastiikkakirurgi Jyväskylästä, lupautuu vuoden parin päästä leikkaamaan sen vihonviimeisen tyräyksen vatsanpeitteiltäni. Mennessään herra Salmi pysähtyy, nostaa peukalonsa ja toivottaa hymyillen hyvää matkaa. Nukkumattia suoneen ja uneen.

Herään samassa, vaikka jokunen tunti on vierähtänytkin. Minut on kääritty lämpöisiin. Hengitys on vaikeaa, kun vatsanalue on kiristyssiteellä punottu ristiin rastiin. Se vain tarkoittaa sitä, että siellä osastossa on tehty suuri remontti. Heräämön hoitajat tarkistavat tilannettani vähän väliä. Olo on hyvä ja rento.

– Kuinka kauan te täällä minua pidätte?

– Tavan mukaan iltaan asti. Haluamme nähdä, että kaikki on hyvin.

Joku hoitajasisar tunnistaa minut maalariksi. Alkaa keskustelu taiteen tekemisestäni. Olen niin innoissani, että alan vääntää jo taulukauppaa, vaikka heräämisestäni ei ole tuskin tuntiakaan.

– Haapanen on jo aivan kunnossa. Soittakaa osastolle, että hakevat jo pois.

Kiitollisena kaikille: lääkäreille, hoitajille, henkilökunnalle, seurakunnalla, rukoilijoille lähellä ja kaukana, äidilleni, vaimolleni, lapsilleni, laulunsäveltäjille, sanoittajille, esittäjille, muusikoille… lähden sairaalasta hiljalleen tutustumaan omaan arkeeni. Taas kerran on läpikäyty suuria. Kohta saan olla taas minulle niin tärkeitten ja rakkaitten ihmisten lähellä.

Toipumisaikana saamme yllätysvieraan kotiimme Lypsykadulle, kun Pyhäsalmen aikainen pastorimme Virtanen istahtaa keittiömme pöydän ääreen tutun oloisesti.

Tunnelma on oitis niin kuin ennen. Virtanen on edelleen empaattinen, sympaattinen, myönteinen, läheinen, ystävällinen, hyväksyvä, kannustava, herkkä ja aina innostuneessa virrassa.

Muistan, kun kerran Pyhäsalmella, kuusitoista vuotta sitten, näin aamukymmeneltä kylätietä ajellessani Virtasen kävelemässä kirkonkylän tienvartta. Iloinen ilme kasvoillaan hän heilautti käsiään tervehdykseksi. Pysähdyin ja kysyin, mitäs se pappi täällä lenkkeilee, kun pitäisi puolen tunnin päästä olla jo kirkossa sananleipää jakamassa. Virtanen naurahti ja hihkaisi:

– Saarnaa tässä teen, mutta kohta se on valmis!

Toiset lukivat saarnansa paperista ja toiset taas eivät. Virtanen kuului niihin, jotka eivät tarvinneet muistiinpanoja. Hänellä oli taito puhua suoraan sydämestä ja lämpimästi. Hänen saarnansa paransivat kirkossa istuvat viimeiseen penkkiin asti. Hän ohjasi ja neuvoi isällisesti rakkauden tekoihin. Hän ei lyönyt opetuksellaan vaan hän nosti. Hänelle Jumalan palveleminen oli aitoa ja rehellistä.

Saarna oli sinäkin sunnuntaina Jumalan lähellä, kylätiellä, loistavasti valmisteltu ja se tarjoiltiin seurakuntalaisille makujen ja mausteiden kera valmiina kuin hopeatarjottimelta. Virtanen todisti kansalle, että Luojan läheisyydessä valmistettu ruoka on ravitsevaa.

Kun Virtanen muutti Huittisiin, me jäimme kuin nallit kalliolle. Tahti muuttui ja virret vaihtuivat. Virtasen isällinen ote teki hyvää niin kauan, kuin sitä riitti.

Viritämme ajatuksemme menneisiin aikoihin. Entinen oma pastorini alkaa tarinoida tuttuun tuttavalliseen tyyliinsä:

– Muistatko, kun istuimme gospel-konsertissa Huittisissa. Lava täynnä kamaa ja musiikki pauhasi lähes täydellisenä. Sitten Patu sinä tuumasit minulle ykskantaan:

– Silloin Pyhäsalmella aikoinaan vedettiin herätys kahdella akustisella kitaralla.

– Ja se toinen taisi olla usein epävireessä.

– Pyhäjärven tai Pyhäsalmen herätys. Siinä oli sitä jotakin. Silloinen herätys tuli vastauksena uskovien määrätietoiseen rukoukseen, eikä herätyksellä ollut ketään ”merkkihenkilöa”. Te kaikki vasta uskoon tulleet piditte asiaa esillä niin, että Pyhäjärvellä tuskin oli ketään joka ei olisi tiennyt miten tullaan uskoon.

– Patu, sinä tulit tämän herätyksen aallon keskellä myös uskoon. Sinut tunsivat kaikki paikkakuntalaiset. Aloitit heti legendaariset ”Hunninkoillat.” Joka kerta tapahtui aina jotain, kuka tuli uskoon, kuka täyttyi Pyhällä Hengellä, kuka parantui sairaudestaan. Sinulla oli merkittävän lämmin, aito ja luonnollinen tapa lähestyä ihmisiä. Silloin elettiin sellaista aikaa helluntaiherätyksessä, jolloin vielä oli päällekarkaava evankelioimistyyli. Sinä toit siihen ihmisläheisyyttä.

– Kyllä olisi paljon muisteltavaa. Minähän olin seitsemän vuotta Pyhäjärven Helluntaiseurakunnan pastorina. Työtoverinani minulla oli kauan paikkakunnan oma poika, Kumpulaisen Martti, evankelista. Yhdessä me iloitsimme sinun ja kymmenien muiden uskoontulosta. Karismaattisuus syntyi aivan suoraan taivaasta tulleena. Muistatko, kun armolahjat vain alkoivat toimia?

– Kauan sitten ei tätä ihanuutta kuitenkaan kestänyt, kun saimme kokea myös vastustusta ja ihme kyllä – omiemme taholta. Kaikkihan eivät sulattaneet iloista menoa ja ylistystä. Tummat pilvet nousivat ja erikoisen syytökset koskettivat sinua Patu. Se haavoitti varmaan kovasti, koska ne koskettivat avioliiton herkkää aluetta. Äärimmäisen lakihenkinen linja ei olisi sallinut teidän avioitua, koska sinulla Patu, oli ollut vaimo ennen uskoontuloa, ja liitto oli ajautunut karille. Eikä sinun entinen liittosi yrityksistä huolimatta korjaantunut. Tiedätkös, jos tällainen lakilinja olisi ollut raamatullista, meillä ei olisi Moosesta, Daavidia, Paavalia, ei edes kelvollista Juudaan sukukuntaa, johon Messias olisi voinut syntyä.

– Näin usein vierestä pastorina ja sielunhoitajana miten teihin koskivat nämä syytökset ja vihjailut. Lakiryhmä oli hyvin pieni mutta sitäkin äänekkäämpi. Saat olla varma, että sinun julkinen evankelioimistoimintasi ei todellakaan karkottanut Jumalan läsnäoloa, kuten vastustajat väittivät, vaan prikulleen päinvastoin. Kun sitten jossain vaiheessa siirryit muualle olisi luullut herätyksen lisääntyvän paikkakunnalla, mutta vielä mitä, herätys sammui totaalisesti.

– Mitä tästä opimme? Vai opimmeko mitään? Rakkaus rakentaa! Sen ainakin minä opin. Armo kasvattaa ja vain armo! Laki saa aikaan vihaa, varsinkin kun sitä käytetään epähengellisesti ja kovassa hengessä. Kateus vei lopulta kalatkin merestä ja Pyhäjärvestä.

– Pidetään Patu ja Marketta tämä sanoma korkeassa kurssissa. Hallelujaa!

TAITEEN TAIPALEELLA ETEENPÄIN

Monia vuosia sitten, pian uskoon tulemiseni jälkeen, olin Lahdessa tekemässä suurta taidenäyttelyä monien taiteilijaystävieni kanssa. Tavan mukaan porukoilla oli siihen aikaan työskentelyn virittäjänä kaljaa ja punaviiniä. Nytkin sitä on yli tarpeen. Minä, joka vielä vuosi sitten hitsauduin täysin kyseiseen joukkoon, olin nyt aivan eri aaltopituudella. Olinhan aloittanut uuden kappaleen elämässäni ja kertarysäyksellä päässyt irti viinan paholaisesta. Nyt en tahtonut enää jaksaa kavereitteni kaljahumun ja kaukaa turhanpäiväisestä haetun hauskuuden keskellä kaikesta innostua. Tuskin sitä muut edes näin näkivät. Murhe oli luultavasti oman pääkuoreni sisällä.

Päivä venyi pitkäksi ja lähestyi jo nukkuma-aika. Pitkäveteisyyden päätteeksi menin tympääntyneenä ja rättiväsyneenä omaan autooni, istua lysähdin penkilleni, tarrauduin rystyset valkoisina ohjauspyörästä ja purskahdin itsesäälin valtaamaan spontaaniin itkuun. Tuntui vain siltä, että en sopeutunut enää kyseiseen joukkoon elämän muutokseni jälkeen. Valittelin Jumalalle nykyisiä tuntemuksiani ja olotilaani:

– En jaksa enää tässä porukasta. Eikö minulle olisi sinulla jotakin muuta helpompaa ja sopivampaa tekemistä?

Jumala vastasi samassa syvälle tajuntaani omalla yllättävällä ja voimakkaalla tavallaan:

– Kuka siellä heidän joukossa sitten on valonani, jos et sinä?

Niitä sanoja en voinut vastustaa silloin. Enkä voi vastustaa vieläkään. Haapaselle annettiin silloin taiteilijana pitkän taipaleen eväät. Ne sanat valloittivat minut silloin ja valloittavat edelleen. On suuri vaara, että ihminen uskoon tullessaan erakoituu jopa hyvistä ystävistään. Sitä Jumala tuskin haluaa. Onneksi se oli omalla kohdallanikin vain hetkellistä.

Lahden Rautatienkadun parkkipaikalla saamaani sanoma on kantanut minut tähän päivään. Nyt olen vapautuneempi kuin silloin muinoin. Enää ei paina sisintäni yhteistyö toisenlaista elämäntapaa viettävien kanssa. Enää eivät tilanteet ole ylipääsemättömiä. Päinvastoin. Nyt osaan nauttia omasta erilaisuudestani. Nyt se on minulle mahdollisuus. Jokainen ihminen on mahdollisuus. Uin tänään kuin kala vedessä.

Aika ennen amanuenssia. Joskus pikkupätkän päivästä minulla oli ateljeessani yläasteen tai lukion oppilaita taksvärkissä. Hyvä apu, mutta päivä meni jotakin pientä asiaa opettaessa tai nyhrätessä. Monia koululaisia kävi kesäksi töitä kysymässä, mutta huomasin opettamisen olevan pieneen työjaksoon aikaa vievää hommaa. Opetin heitä kuukauden ja sitten kun he oppivat, he lähtivät loppulomalle. Kerran otin yhden töihin ja hän oli minulla kerralla kaksi kesää: ensimmäisen ja viimeisen. Nirppanokkien on vaikea olla palveluammatissa, jos ei jaksa edes tuoliltaan nousta palvelemaan asiakasta. Jos vanhaherra, taiteilija Haapanen, itse jaksaa, pitäisi sen saman toimia myös rippikouluikäisillä.

Mutta kerran onnisti. Nuori virkeä-ääninen ja reippaanoloinen tyttö soitti ja pyysi saada audienssin.

– Tarvitsisin harjoittelupaikan lähes vuodeksi, taiteen ala kiinnostaa.

Nuori Eija-neiti tuli. Alkoi minuakin kiinnostaa. Heti vanha opettaja aisti, että tässä on tarjolla oiva apu ja juttuseura. Teräväkielinen ja mikä vielä parempi, terävä-älyinen. Sovittiin, että hän voi aloittaa heti. Tyttönen ihmetteli nopeaa päätöstäni. Sanoin hänelle:

– Älä sinä siitä huolehdi, ihmistuntemukseni pelaa.
Ja pelasi. Kaikki onnistui aivan ensivaikutelmani mukaan, paitsi Eija osoittautui sen lisäksi miellyttäväksi asiakaspalvelijaksi ja vielä jopa mahdottoman hyväksi, ahkeraksi, aikaansaavaksi, osaavaksi, ja taitavaksi työntekijäksi. Keskusteluissa ja jopa universaalisessa tietämisessä hävisin hänelle joskus 10–0. Yhtä asiaa, Eijan työjakson jälkeen, pohdin edelleen:

– Kuinka kauan naissukupuolella kestää elämässä kyselykausi?

Eija Kuisma: ”Minä ja Herra Haapanen”

Tapasimme Herra Haapasen kanssa ensimmäistä kertaa vuoden 2003 syksyllä, kun olin hakemassa työ-/harjoittelupaikkaa Seinäjoelta vapaavuoteni ajaksi. Soitin ja sovimme haastatteluajan, ja siitä alkoikin yhdeksän kuukauden työharjoittelu sekä varsin mielenkiintoinen ja värikäs tuttavuus. Työnkuvani Torikeskuksen Ateljeessa voisi kai tiivistää assistentin työksi, mihin sisältyi kaikki näyttelyjen kokoamisesta paspojen leikkaamiseen, sekä kahvinkeittoon ja asiakkaitten kanssa rupatteluun.

Tänä aikana opin paljon kuvataiteilijan todellisesta työnkuvasta arkipäivänongelmineen, ja jos ruusuisia harhakuvia vapaasta taiteilijaelämästä olikin ollut, ne karisivat syksyn mittaan. Suhteellisen pieni osa ajasta oli varsinaista pohjien tekemistä ja vapaata inspiraatiota, sillä työrupeamaan kuului luonnollisesti valokuvausta ja sitä mukaa kuvausmatkoja, toimiston tavalliset paperityöt sekä ”business-neuvottelut”. Yhdeksän kuukautta kuluivat kuin siivillä eikä yksikään päivä jäänyt mieleen yksitoikkoisena, paitsi tietenkin ne päivät jolloin Herra Haapanen ei ollut paikalla ja seuranani oli vain iso kasa paspoja nallevedoksia varten, odottamassa ahkeraa leikkurin käyttäjää.

Viimeisinä päivinä Herra Haapanen pyysi kirjoittamaan pienen tekstinpätkän nettisivujaan varten, mutta jotenkin tunsin silloin, ettei aika ollut vielä kypsä kirjalliselle ulosannille yhteisestä vuodestamme. Kaikki opittu ja koettu ei vain ollut löytänyt paikkaansa sanojen maailmassa, harvinaista kyllä. Aika kuitenkin kuluu ja teksti jäi sinne jonnekin takaraivon perille hautumaan, ja sen hautomisen ohessa muutin Poriin opiskelemaan heti syksyllä 2004, missä uusi elämä veikin jo täysin mukanaan. Näimmekin Herra Haapasen kanssa seuraavan kerran vasta melkeinpä vuoden päästä, ja heti ensimmäiseksi huomasin kuinka paljon kumpikin oli muuttunut, kuitenkin pysyen ennallaan. Kultakeramiikan tiloista löysin saman karhumaisen olemuksen tutun virneen kera ja huomasin oivaltaneeni muutakin harjoitteluaikanani kuin sen, että ”aikuisten oikeesti” on olemassa ihmisiä, jotka juovat kahvinsa niin vahvana, että lusikka todella seisoo siinä.

Kahvi ja puheen sorina naurulla höystettynä kuuluivat Ateljeeseen yhtä olennaisesti kuin akvarellit ja Haapanen itse. Ja silloinkin kun asiakkaita ei ollut, kuului takahuoneesta melkeinpä taukoamaton pulina. Meillä oli tapana ”keskustella” Herra Haapasen kanssa milloin mistäkin aiheesta ja juuri näitä ”keskusteluja” jäin itsekin kaipaamaan. Se oli sanojen ilotulitusta, naljailua, nasevia huomautuksia ja tiukkaa argumentointia, eikä mikään aihe tainnut jäädä käsittelyä vaille; kyytiä saivat niin tiibetiläiset kuin nimeltä mainitsemattoman taideyhdistyksen toimintaperiaatteet, ja selvisi siinä sivussa sekin, ettei palkkaamiseeni olisi vaikuttanut lainkaan se, jos olisinkin ollut poika. Kaiken kaikkiaan nämä ”keskustelut” olivat varsin antoisia ja niistäkin sai paljon irti, mutta loppujen lopuksi ne olivat vain osa kokonaisuutta, vaikkakin se mieleenpainuvin.

Ne yhdeksän kuukautta antoivat todella paljon, opettivat hyvästä asiakaspalvelusta sen, että jokainen asiakas on päivän tärkein asiakas. Töitä tehdään sydämellä ja antaumuksella tai muuten se on aivan sama mitä tekee, vai onko tekemättä. Maailma ei kaadu yksityiskohtiin, vaikka kiinalaiset niin väittävätkin. Ja jokainen päivä on liian arvokas tuhlattavaksi. Ne opettivat myös sen, että ylä- ja alamäet kuuluvat ihmisyyteen, ja ettei niitä milloinkaan kannata ottaa vakavasti. Riittää kun on vain oma itsensä, oppii virheistään eikä koskaan lopeta ikuista yritystä tulla paremmaksi ihmiseksi. Tämän takia Herra Haapanen jäi minulle mieleen niin pysyvästi, että muistot noilta yhdeksältä kuukaudelta tuskin häviävät pahimmankaan dementian kourissa. Aika Herra Haapasen kanssa antoi paljon hyviä eväitä maailmalle ja vaikka aika kuljettaa meitä milloin minnekin muuttaen jokaista, täytyy sanoa että löytyy sitä Herra Haapasen tuntemaa kipinää ja räiskettä vieläkin. Tuskin se koskaan katoaa, mutta luulenpa etten ole ainut, joka muistelee itsekseen naureskellen Ateljeen kommelluksia.

Kaiken kaikkiaan toivon, ettei Herra Haapaselle jäänyt sen pahempia traumoja yhteisestä ajastamme ja mikäli jäi… no, muutama trauma silloin tällöin pitää elämän mielenkiintoisena, vai mitä?

Amanuenssini lähdettyä opiskelemaan, jäin hoitelemaan taas yksin koko yritystäni. Yksityisyrittäjä kun olen, persoonani on jakauduttava päivän mittaan moneen. Olen taas autonkuljettajani, vahtimestarini, juoksupoikani, ikkunanpesijäni, kehystäjäni, siivoojani, roskakuskini, esittelijäni, edustajani, myyjäni, puhelinneitini, sihteerini, markkinoijani ja pääluottamusmieheni. Kaikkien edellä mainittujen tehtävien yhteensovittaminen on sitä vaikeampaa, mitä pienempi yritys on. Tästä pienemmäksi se ei enää voi tulla.

Itseäni parempaan seuraan pääsen oltuani ensimmäistä kertaa Suomen Akvarellitaiteen vuosikokouksessa Helsingissä 2004. Istun auditorion takapenkkiin seurailemaan tilannetta. En näe tutulle vivahtavaakaan ympärilläni. Joku vieressä istuva taiteilija tekee kokouksen alussa tuttavuutta. Kyselee, kuka olen ja mistä tulen. Annan hänelle esitteeni, jota hän tutkii siinä jonkun aikaa kokouksen alkupuolella. Kun tulee aika valita hallituksen jäseniä, mies ehdottaa jämäkästi minua jonkun muun jo kauan siinä olleen ja menestyneen taiteilijan tilalle. Itse siinä, suu auki ja otsaani kurtaten kuuntelen moista ehdotusta. Ennen kuin mitään pääsee tapahtumaan, kuuluu satapäisestä kokousjoukosta kuin yhdestä suusta:

– Kannatetaan!

Näin minusta, tuiki tuntemattomasta Pohjanmaan taiteilijasta tulee kertaheitolla Suomen suurimman taidejärjestön näköalapaikkalainen. Silloiset hallituksen jäsenet hengittävät pitkään ja syvään, ennen kuin edes uskaltautuvat taakseen katsomaan, minkälainen mies heidän tuttuun ja turvalliseen porukkaansa valittiin. Näin ensituntumalta koen suurta varautuneisuutta johtoportaassa. Aistin heillä olleen toisenlaiset suunnitelmat. Jäänviileästä ilmapiiristä ja terävistä katseista tiedostan, että jollekin muulle paikkani oli alun perin petattu. Se lohduttaa, etteivät kannatushuutajat onneksi näistä kuvioista mitään aavistaneet. Toimitaan vain yhdistyssääntöjen mukaan. .
Pian joku perinjuurin innokas esittää minua vielä yhdistyksen rahastonhoitajaksikin tietämättä kyvyttömyydestäni näillä alueilla. Hätääntyneenä nousen pystyyn ja selitän punaisena ääni väristen:

– Älkääs nyt. Se on viimeinen homma johon minua voi ajatella. Finanssipuoli on heikkouteni. Olen itse teettänyt jo kaksikymmentä vuotta oman kirjanpitoni tilitoimistolla, koska minä en ymmärrä muusta kuin rahan kuluttamisesta. Sitä paitsi olen tehnyt elämäni varrella kaksi konkurssia, jos se antaisi teille jotain suuntaa osaamisestani. Ei, Ei! Ja jos minä kertoisin kotiin mennessäni vaimolleni, että olen näin suuren kerhon rahavarojen takana, nauraisi hän minut pihalle.

Vesivärimaalarit ympäri Suomea katsovat takakenossa minua. Naurunrähäkän jälkeen esitys vedetään välittömästi pois. Parempi näin, kaikille. Huokaisen helpotuksesta. Mietin siinä itsekseni jo menneen talven lumia:

– Mahtaako tuo esittäjäkään olla täysissä ruumiin ja sielun voimissa? Tekikö hän esitystään edes tosissaan? Tehty, mikä tehty. Sanottu, mikä sanottu.

Uusi hallitus kokoontuu heti ison vuosikokouksen jälkeen. Akvarellistien kerma jää vain paikalle. Minä mukana. Pian huomaan olevani itseäni paremmassa seurassa. Puheenjohtajana on suurlähettiläs. Hallitukseen kuuluu taiteilijaprofessoreita, akateemikko, filosofian maistereita ja mitä lie taiteen tohtoreita. Asiantuntijoita taiteen alalta, pääkaupunkiseudun vaikuttajia jokainen. Nyt tulee Haapasen pojalle pala kurkkuun. En tunne kuuluvani joukkoon. Olo on kuin sekatavarakaupasta ostetulla halpaakin halvemmalla makkaralla.

Ulkopuolisena ja uunituoreena selittelen heti valintaani. Huomasin pientä kyräilyn poikasta ja ajattelin helpottaa omaa oloani. Kerroin, että tämä ei miltään osin ollut ennalta suunniteltu ja sovittu juttu. Huomaan, että selittelyni ei auta. On kuin puhaltaisi ilmaa rikkinäiseen ilmapalloon.

Kohta tilanteen laukaisee ymmärtäväinen ja ystävällinen, sympaattinen ja mukava, harmaatukkainen herrasmies. Mies esittäytyy:

– Minä olen Visurin Osmo. Kiva, kun tulet mukaan. Tervetuloa!

Tilanne purkaantuu ja helpottuu. Jutustellessamme miehessä alkaa olla jotakin tuttua. Tunnistan hänet julkkikseksi, joka oli vuosikymmeniä sitten television yksi parhaimpien dokumenttiohjelmien tekijä. Hän kertoo elämäntarinaansa viis välittäen, mitä ympärillä oleva muu porukka keskustelee.
Meihin luodaan sivusilmäkatse jos toinenkin. En anna sen olla itselleni häiriöksi. Kuuntelen mielenkiintoista 80-vuotiasta akateemikkoakvarellistia. Meistä ainakin tulee ystävät.

Arjen johdatus ei lopu. Minuuttiaikataulu alkaa rassata äärettömästi jaksamistani Torikeskuksessa. Kaikki saa alkuna yksinkertaisesti pitkästymisestä ja väsähtämisestä. Kaksi vuotta olen ollut avaamassa aamuisin ja sulkemassa iltaisin Ateljeeni ovia sovitun aukioloajan mukaisesti. Joskus pitää odottaa yksikseen silmät tapillaan kellon loksahtamista viiteen, että pääsee kotilepoon. Joudun usein sulkemaan putiikkini päivisin tunniksi jopa kahdeksi asioidessani itse muualla kaupungissa. Pian minusta alkaa tuntua siltä, ettei tämä ole oikein niitä kohtaan, joita vastassa on vain lappu ovessani ja taiteilija itse on ties missä. Olinhan koulutoimen jätettyäni luopunut rannekellostakin, etten olisi enää ajan orja. Nyt alkaa sama orjuus piiskata viikko viikolta selkäpiitäni. Mitä neuvoksi? Muutenhan kaikki on ihan hyvin. Olinhan saanut Ateljeeni muuttohuumassa selvästikin Jumalan antamana ja todella yksinkertaisen helposti.

Pieni poika sisälläni alkaa taas herätellä uusia toiveita. En jaksa ruveta minkäänlaiseen rukoustaisteluun. En jaksa tehdä asian hyväksi mitään muutakaan. En laita uskonsaappaita jalkoihini, puhumattakaan siitä, että ottaisin niillä edes ensimmäistä askelta. Asia jää vain mieleni syvyyksiin ja unohtuu sinne muhimaan.
Vaimoni Marketta näkee tilanteeni vierestä paremmin kuin minä. Hän aistii tympääntymiseni ja tekee omat johtopäätöksensä. Harvoin hän on ehtinyt minua yllyttämään johonkin uuteen, vikkelä kun itse olen. Mutta nyt hän sanoo aivan kuin ohimennen:

– Kyllä sinun aikasi siellä Torikeskuksessa taitaa olla ohi. Sinusta näkyy pitkästyminen. Olethan sinä saanut sen toimimaan ja onnistunut siellä kaikessa tekemässäsi. Taitaa olla jo aika vaihtaa paikkaa tai keksiä jotain muuta ajankulua.

Mieleni mukainen sävel jää soittamaan sisälläni mahdollisuutta, jonka Marketta on sivusta seuranneena aivan oikein oivaltanut. Hän tuntee miehensä paremmin, kuin omat farkkutaskunsa. En saa nyt mistään puhtia ryntäillä ja hamuta jotakin toisenlaista. Koko asia unohtuu ja jää lepäämään.

Tunnen kummajaiseksi itseni, kun maalailen akvarellejani kesän 2004 alussa Punkaharjulla, Taidekeskus Retretissä. Olen omasta mielestäni aivan kuin eri hiippakunnasta muitten taiteen tekijöitten seurassa. Olen yksinäinen hengellinen susi. Siitä huolimatta tai jopa sen takia nautin tilanteesta.
Meillä Suomen akvarellitaiteen yhdistykseen kuuluvilla on täällä maanalaisessa ja maankuulussa luolastossa näyttely ja akvarellityöpaja. Monet meistä esittelevät tulevan kesän aikana vuoropäivinä ja vuoroviikkoina omaa tapaansa taiteilla. Retretin vierailijat voivat seurata akvarellien syntymistä, keskustella taiteilijoiden kanssa, sekä kokeilla itsekin viereisessä pajassa itse akvarellien tekoa.

Siinä minäkin panen omalla esittelyviikollani parastani. Kerron suu kuivaksi oman maalaamiseni salaisuuksista. Havainnollistan tekemiseni erilaisilla nopeilla näytteillä. Näytän, kuinka vesi ja väri liittoutuvat sekoittuessaan yhteen muodostaen sattumanvaraisesti mitä ihmeellisimpiä ja kauniimpia värisävyjä. Viikon verran saan nautiskella olemisestani ja tekemisistäni siinä suuren, alati vaihtuvan joukkion edessä. Sieluani kutittaa, kun näen ihmisten ihmettelevän ja hämmästelevän maalaamistani. Hyvän olon tuntemus ottaa vallan minusta. Otan yleisöni!

Kotimatkalla mietin suurehkoja ja värillisiä ajatuksia: Kuinka minä voisin omalla esimerkilläni ja taiteen tekemisellä vaikuttaa ympäristööni ja kaikkeen eteeni tulevaan? Kuinka minä voisin onnistua paremmin taiteilijana? Kuinka minä voisin onnistua paremmin ihmisenä? Asetan päämääräksi itselleni jotain sellaista, mikä voisi auttaa minua taiteilijana ja ihmisenä:

– Pyrin olemaan ystävällinen ja huomaavainen kaikkia kohtaan, koska se rakentaa. Tahdon kannustaa ja rohkaista, koska se ei ole minulta pois. Tahdon puhua enemmän hyvää, koska hyvän puhuminen palkitsee itseni jatkossa. Tahdon lopettaa kadehtimisen, koska se tukahduttaa luovuuteni. Tahdon riemuita siitä, kun toiset menestyvät minua paremmin. Se on jaettu ilo. Tahdon tehdä enemmän sellaisia tuotteita, joista kiinnostutaan. Tiedän, että hyvä tuote tekee molemmat, sekä itsensä, että valmistajansa tunnetuksi. Yritän muistaa, että olen itse tuotteeni esite. Jos annan hyvän kuvan itsestäni, annan hyvän kuvan myös tuotteestani. Palvelen jokaista asiakastasi sydämellä, aivan kuin hän olisi se ainoa ja ainutkertainen. Kun iloitsen työnteostani, tiedän, että se lisää kunnioitusta kaikkien keskuudessa. Haluan tehdä parhaani, taiteilijana ja yrittäjänä, olosuhteista huolimatta.

Jumala siirtelee palikoita niin, että heikompia huimaisi. Toinen rupeama Punkaharjulla minulla on syksyllä, kun koulut ovat juuri alkaneet. Olen menossa pitämään lupaamiani oppitunteja viikon ajaksi kesällä tutuksi tulleeseen luolastoon. Ajelen yksikseen aamuvarhaisella Jyväskylää kohti. Kun ajan rantabulevardin ohi, kaupungin sivustaa, kuulen tuttuakin tutumman äänen:

– Pysähdy Jari-Pekan huoltoasemalla Hankasalmella. Vartiaisen Juholla on sinulle asiaa.

Tunnistan äänen, koska olen tämän ohjaavan äänen kuullut ennenkin. Tiedän, ettei se ääni puhu turhaan. Tiedän, ettei se ääni valehtele. Hyvän olon tunne valloittaa minut kääntyessäni kohti Hankasalmen välietappia. Odotan mielenkiinnolla, mistä on kysymys.

Kaarran huoltoaseman pihaan kellon näyttäessä puolikymmentä ja kävelen hymyssä suin sisälle. Ostan kahvit ja istahdan pöytään. Luen aamun Iltalehden. Totuttuun tapaan tulee ensimmäinen inhimillinen epäilys. Jospa mitään ei tapahdukaan. Jospa kuulemani olikin vain omaa mielikuvitustani. Joka tapauksessa on aamukahvin aika. Vähän rauhattomasti lehden luku kuitenkin sujuu, kun pälyilen vain ympärilleni. Tuijottelen ovelle. Tuijottelen eteen ja taakse. Kukaan ei näytä tutulta. Pongailu tuottaa tuloksen alle viiden minuutin. Siinä saapuu pastori Vartiainen aamu-unisena ja tukka hulmuten. Kävelee luokseni ja sanoo:

– Jumala herätti äsken minut ja käski tulla tänne. Mitä kuuluu?

Vaihdetaan kuulumiset. Kerron kaiken olevan hyvin. Juho, Ateljeessa usein vierailleena, kyselee myös taiteen rintamalta kuulumisiani. Kerron, mitä on kerrottavaa.

– Vähän väsymystä pakkaa päälle. Ateljee sitoo minua liiaksi. Olen aivan kuin sen vanki. Siihen olen kyllästynyt. Haluaisin muutosta, mutta en oikein tiedä mitä, miten ja koska?

Juho kuuntelee mietteliäänä. Hän on mies, joka ei halua vilpittömänä Jumalan miehenä heti suin päin vastausta antaa. On poikkeus lahkossaan. Lähdemme hänen kotiinsa. Yritän pysyä poikamaisesti kurvailevan Rellu-autoilijan perässä, pätkän matkaa siinä onnistuen. Kaarramme kumit pöllyten, perä perää pastorin rivitalon pihaan. Sisälle päästyä pidämme hetimmiten pienen rukoushetken. Rukouksensa jälkeen Juho sanoo:

– Jotenkin koen, että sinä varmaan vaihdat Torikeskuksesta sinne alempaan kerrokseen, jossa olisi asiakkaitakin enemmän…mutta nyt minä näen sellaisen vanhan rähjäisen puurakennuksen… ei se ole sekään…nyt edessäni on kolme suurta ikkunaa ja siellä oikeanpuoleisessa on sinun taulujasi… en tiedä, enkä osaa sanoa, mitä nämä tarkoittavat. Tällä lailla minä asian koin. Katsotaan, mitä tapahtuu.

Kiittelen hymyilevää ja Jumalalle kuuliaista ystävääni siunauksesta ja rukouksesta. Lähden ajelemaan kohti Savonlinnaa ja Punkaharjua uusia elämäneväitä kuulleena. Eväät annettiin kylläkin erikoisessa paketissa. Nyt ne vain täytyisi saada avatuksi. Siihen eivät riitä tämän pikkupojan konstit. Mietin Jussilta kuullutta:

– Tuskin minä Torikeskuksen vilkkaampaan kerrokseen haluan. Siinä vietäisiin vielä loputkin minun yksityisyydestäni…ja riittäähän asiakkaita siellä yläkerroksessakin. Siellä jää sitä paitsi hyvää aikaa yksikseen miettiä syntyjä syviä ja piirrellä tulevaa. Tästä vanhasta talosta ei tule mieleen muuta kuin Megakeskusta vastapäätä oleva vanha rötiskö, johon minua ensin Seinäjoelle tullessamme houkuteltiin työtilani laittamaan. Ei käynyt silloin, eikä käy nytkään…ei tämä ainakaan näillä laineilla selviä, pitääkö lipua tyyrpuuriin vai paapuuriin päin.

Unohdan jutun totaalisesti, kun saavun työmaalleni Retrettiin. Otan viikon varrella vastaan monia eriasteisia oppilasryhmiä. Nautin viikosta ja kaikesta sen tuomasta virkistyksestä. Puseron alla taisi herätä uinuksissa oleva vanha opettaja. Pätkätyönä tämä on melko siedettävää, mutta onneksi tätä ei tarvitse enää tehdä elääkseen! Kiitos käymisestä luola ja Retretti, Savonlinna ja savolaiset.

Kyllikin kauppaan Keskuskadulle teen syksymmällä tavanomaisen visiittini. Hänellä,

lahjatavaraliikkeessään, Kultakeramiikassa, on ollut vuoden verran myynnissä pieni valikoima pikkuakvarellejani. Vien muutaman työni lisää ja sovimme edelleen jatkavamme yhteistyötä. Siinä jutellessamme kysyn äkkiarvaamatta:

– Olisiko sinulla mahdollisuus joskus ottaa enemmän ja muutamia isompiakin töitä tänne myyntiin? Löytyisikö sen verran seinätilaa? Minä joudun aika ajoin olemaan paljonkin pois omasta Ateljeestani Torikeskuksesta. Olisi sitten aina halukkailla paikka löytää töitäni, olin sitten missä päin maailmaa hyvänsä.

Kyllikki vastaa yllättäen heti ja vielä myöntävästi. Kertoo, mistä löytyy tyhjää seinää akvarelleilleni. Mutta tämä on vasta ensimmäinen askel. Samassa täysin ennalta suunnittelematon toinen kysymykseni pulpahtaa:

– No, entäs sitten, jospa minä siirtäisin koko Ateljeeni tänne?

Itsekin ihan pelästyn salamannopeaa valloille päässyttä kysymystäni. Kyllikki katsahtaa minuun, nyökkää ja sanoo innostuneesti ja hymyillen:

– Kyllä sopii. Eiköhän me löydetä sopiva tila tuolta liikkeen takaosasta. Täytyy vain tiivistää ja tehdä vähän muutoksia. Saat tuon vasemmanpuoleisen ison näyteikkunankin käyttöösi, jos tahdot!

Päätämme toteuttaa idean. Tämä on toinen askel. Alan tehdä suunnitelmaa, jonka käymme yhdessä läpi Kyllikin ja hänen miehensä kanssa. Liikehuoneiston takaosasta saan riittävän määrän neliöitä. Erotamme sieltä Ateljee-tilan suurilla valkoisilla seinälevyillä. Torikeskuksesta tulevat käyttöön koko muu kalusto. Kahden kuukauden irtisanomisajan jälkeen olen valmis muuttopuuhiin. Sen suorittaa hyväntahtoinen talkooporukka: hengenheimolaiset ja sukulaiset. Se on kolmas askel.

Viimeinen askel tällä erää kolahti somistaessani Ateljeeni näyteikkunaa lokakuussa vähän ennen avajaisiani. Tajuntaani iskettiin kuin satakiloisella moukarilla samalla, kun ripustelin suurta omaperäistä mainostaulua. Olin tyystin unohtanut kaiken, toimin vain sisäisen ääneni mukaan. Olin pudota polvilleni, kun mieleeni vyöryi Hankasalmen pastoripojan syyskesän sanomiset. Nyt edessäni on kolme suurta ikkunaa ja oikeanpuoleisessa on minun taulujani.

Asetan ikkunaan elämäni avoimesti nähtäville. Lähes ikkunankokoisessa tekstissä lukee:

Akvarellistin rakkaudentunnustus:
Pian tulee 40 vuotta ensimmäisestä näyttelystäni. Aluksi kaiken piti olla jotain aivan erikoista. Jostakin oli aloitettava. Teoksiani ihmeteltiin, niille hymyiltiin, naurettiin. Elämä oli edessä. Haaveita, unelmia, intoa, kokeilunhalua ja yritystä riitti. Sieltä elämänmittaiset eväät.

Monien murrosvuosien ja elämän palapelin hajoamisen jälkeen oli varaa vain lyijykynään, palaan paperia ja kouluajoilta tutuksi tulleisiin vesivärinappeihin. Pyörittelin niitä käsissäni – inhosin niitä syvästi aluksi. Alkoi tutustuminen vaikeaan, mutta kiehtovaan ja viehättävään tekniikkaan. Työskentelin usein ja paljon. Se oli tutustumista värien ja veden ihmeitä aikaan saavaan maailmaan. Olin löytämässä monien eri työtapojen jälkeen oman tapani tuottaa kuvia. Akvarellit sieppasivat koko miehen.

Pohjimmiltani olen piirtäjä: vahvan viivan käyttäjä. Tätä graafista ilmaisua aloin yhdistää vesivärien kanssa. Alkoi matka Luojan luomaan luontoon ja suomalaiseen maalaismaisemaan. Pohjanmaa on kotiseutuani – hengitän sen avaraa maisemaa. Kunnioitan vanhoja hyljättyjä pihapiirejä. Takapihojen kiehtovat kohteet vievät menneille vuosikymmenille, vuosisadoille: ihmisten tekemisiin, elinoloihin ja elämäntyyleihin. Autiotalot kertovat ja puhuvat paljon jo olleesta. Anteeksipyydellen liikun niitten ympärillä. Joskus uskaltaudun lähelle katselemaan sitä kaikkea, mitä on jäänyt jäljelle menneestä. Ei kuulu elämän ääntä: työmies on työnsä tehnyt, emäntä lypsynsä lypsänyt, lapset leikkinsä leikkineet. Naapuritalokin on tyhjä. Koko kylä on autio. Hiljaisuus koskettaa syvältä.

Taiteilija-imagoon kuuluu osaaminen ja menestyminen. Pohjalaisena se ei ole vierasta eikä vaikeaa. On opetettu olemaan aito ja rehellinen. Siksi jokainen päivä on koulua – eilinen ja huominen. Osaan nauttia hetkistä. Kiitos tämänpäiväisestä kuuluu niin Luojalle kuin ympärilläni oleville, lämminhenkisille kanssamatkaajilleni.

Olen talvi-ihminen. Minulle talvi on enemmän kuin kesä. Löydän talvesta enemmän värejä kuin kesästä. Tallennan minulle niin läheistä maalaisympäristöä välillä kaukaa ja välillä hyvinkin läheltä. Olen löytänyt rannikkokaupunkien kiehtovat vanhat puutalomiljööt. Kesällä viihdyn kukkaniityillä ja rantakivillä. Tänään olen juurillani, kotona pohjalaisessa maisemassa, pellon laidalla.

Suomi ja suomalaiset ovat tulleet tutummaksi. Satojen näyttelymatkojen aikana eri puolelle maata olen saanut tutustua monenlaisiin näyttelypaikkoihin kuin myös mitä kummallisimpiin taiteen tuottajiin ja heidän vielä kummallisimpiin mielipiteisiinsä ja ajatuksiinsa.

Minulle taiteen tekeminen on elämäntapa – elämäni. Toisaalta vain työtä. En löydä siitä mitään mystistä. Suhteeni akvarellien tekemiseen on rakkaussuhde. Otan sen tosissani. Haluan syvemmälle sen todelliseen oppimiseen. Minulle se on ollut tahdon asia: Tahdon elää tämän mielenkiintoisen ja vaikean tekniikan kanssa. Tahdon taltuttaa veden ja värin. Joskus vielä maalaan sen elämäni akvarellin, joka sisällä sielussani odottaa paperille pääsyä.

Akvarellien maalaaminen ravitsee, antaa iloa, tyydytystä, mielenvireyttä ja sisältöä arkeeni. Sen hetkellinen ja nopea tekniikka on kuin tehty persoonalleni ja elämäntyylilleni – se on osa minusta. Onnistumiset kuuluvat yhtälailla elämääni kuin epäonnistumisetkin. Vesivärien kanssa tämä on totta.

Olen onnellinen, koska minua on siunattu rikkaalla elämällä. Olen matkalla. Siveltimeni ei ole vielä hiljentynyt.

Italian Spellooon matkustamme jo vuosi akateemikko Visurin ensitapaamisesta. Asumme vaimoni kanssa hänen upeassa kodissaan Via Buon Gesu -kadulla. Vanhan kaupungin rauniot ja sitä ympäröimä muuri on keisari Augustuksen aikaisia rakennelmia, niin kuin myös asustamamme talo.
Kaksi viikkoa vietämme näissä muistorikkaissa maisemissa. Katselen vanhassa rinnekaupungissa aamuyöllä auringon noustessa, kaupungin kahdenkymmenen kirkon joukosta sen vanhinta ja läheisintä, ensimmäisen tuhatluvun alussa pystytettyä kirkontornia. Sen uljaaseen ja korkean tornin huipun avonaisiin aukkoihin osuu aamuauringon ensisäteet. Kohta kumahtelee neljän kellon soitanta. Sävelkaaviosta en saa mitään selvää, koska lähes samaan aikaan koko kaupungin kymmenet muutkin kellot alkavat pitää aamumessua. Parvi kyyhkysiä pyrähtää lentoon tornin rakenteista, joissa ne ovat viettäneet pimeimmän osan yöstään. Italiaksi kiekuva kukko naapurista alkaa myös oman aamuvirtensä.

Olen päivällä käynyt tutustumassa itse kirkkoon, tähän ikivanhaan roomalaiskatoliseen temppeliin. Astun kuin eri aikakauteen ja aivan kuin johonkin epätodelliseen. Silmä ei ymmärrä kaikkea hetkessä. Maalaukset mykistävät, veistokset hiljentävät. Teoksien suuret koot pieniä yksityiskohtia myöden pistävät ajattelemaan, kuinka kaikki on ylipäänsä aikanaan ollut mahdollista. Mittasuhteet ja ihmiskäden tekemä tarkan tarkka anatomia on kaikissa teoksissa osunut kohdalleen. Laadusta ei silloin tingitty. Kiireellä ei pilattu tekemisiä. Taitajat osasivat asiansa.

Kirkon puupenkissä vilisevät vuodet ja vuosisadat. Monen sukupolven murheet on kannettu näiden sileäksi kuluneiden penkkien väliin. Kyyneleet ovat pesseet lattiaa tippuessaan marmorin pintaan. Monien lapsien ottamat ensiaskeleet käytävillä ovat muuttuneet verkkaisiksi ennen kuin ovat kokonaan ajan saatossa hiljentyneet. Alttarin edessä ovat monet hienot kukkalaitteet vastaanottaneet nuoren ja onnea pursuavan hääparin tuoksuihinsa. Monien yhteiselämä on siitä alkanut, mutta monet ovat siinä myös toisensa hyvästelleet. Kaikesta kauniista huolimatta kirkot ovat täällä vain historian näyttämö kuin haju menneisyydestä. Kultaa, kuvia ja marmoria. Turistit katsojia ja ihmettelijöitä. Minulle luonto on täällä paikka kohdata Taivaan Isä. Kadut ovat kirkkoni käytävät, maisema-alttarini.

Menee varttitunti, kirkonkellot lopettavat aamusoittonsa. Vain kukolla jää levy päälle. Se tietää sitä, että monet vielä nukkuvat. Kahden metrin päästä, naapuristamme, kuuluvat heräämisen äänet. Haukotus muuttuu kuiskaukseksi, kuiskaus puheeksi. Puhetta tulee paljon, kovaa ja vauhdikkaasti, henkeä vetämättä, täysin palkein. Maassa maan tavalla. Jos ymmärtäisin naapureitten keskustelun, tietäisin heistä ja heidän asioistaan kohta aivan liikaa. Äänen väristä ja sävelestä päätellen siellä asustaa ainakin aviopari, kaksi lasta ja vanha mummo. Italialaista perheidylliä kerrakseen. Tulee kaipuu kotosuomea. Kuten tavallista tulee kaipaus lapsia ja lastenlapsia. Hyvänen aika…tänäänhän on äitienpäivä…nyt tulee ikävä jopa miniöitäkin.

Ensimmäisenä onnittelen äitiäni, omaa ysikymppistäni, joka ikävässään, ääni alavireessä, odottelee huomionosoituksia. Pian äitini ääni virittyy tuttuun kiitokseen ja alakulo häipyy olemattomiin.

Sitten tyttäreni, kolmen lapsen äiti ja kaksi miniääni saavat kaukaiset sydämellä lämmitetyt terveiset lempeänlämpöisestä, kevään primaverden vihreästä aurinkoisesta aamusta pohjoisen päivään. Sisäisesti näitä nuoria äitejä lämmittää, tiedän sen, pikkuisten taapertajien aamuonnittelut, heleät laulut ja itsetekemät kortit ja lahjat. Aamutepastelu keittiössä isän kanssa on pitänyt taatusti päivänsankaritkin hereillä. Mutta sitten pikku varpaitten lähestyessä sänkyä on täytynyt äitien nukkua salaunta ja herätä silmiä hieroen valtavaan yllätykseen. Kaikki tämä, pienine yksityiskohtineen, on rakkautta. Äidinpäivänä sillä ei ole rajoja. Tänään se ei ole pelkästään sanoja, se on myös tekoja. Teitä rakastetaan. Nyt täältä Umbrian aamuauringosta asti.

Äitienpäivä on minulle työpäivä. Kahden viikon ajan olen kulkenut täpötäysi reppu selässäni. Olen kävellyt rinnekaupungin liukkaaksi hioutuneita mukulakivikatuja kilometreittäin. Olen jalkautunut enemmän kuin koskaan. Mukanani on ollut koko taiteentekijän tarvikevarasto: värejä, papereita, rättejä, sieniä ja siveltimiä. Marketta-vaimolla kainalot täynnä vaikeasti kannettavia maalausalustoja sekä käden jatkona sangollinen vettä. Eväinä vain acquaa ja hedelmiä.

On se paikkakuntalaisille ollut silmiä siristävä näky, kun toistasataakiloinen, gotlerinmuotoinen akvarellisti on huteralla luhistumispisteessä olevalla kolmijalkaisella retkijakkaralla yrittänyt tallentaa taidetta. Paperille on ikuistettu ubranruskeasta oliivinvihreään ja venetsianpunaisesta indigonsiniseen välkkyvää perugialaista mittaamattoman suurta Jumalan luomaa kauneutta.
Muuttaisin koska hyvänsä näihin maisemiin, jos voisin tuoda tänne mukanani kaikki läheiseni, Citroen Berlingoni, elävän, ja karismaattisen seurakuntamme kaikkine työmuotoineen ja kaikenkarvaisine ystävineen. Ilomielin kuitenkin nousen Roomasta lähtevään Finnairin sinivalkoiseen.

Olen aina toivonut tuovani arkiympäristööni myönteisen kuvan taiteen tekemisestä ja koko taiteilijana elämisestä. Jos en nyt aina, mutta viimeisinä seesteisimpinä vuosinani. Nyt minulle tarjotaan siinä suurempaa mahdollisuutta, kun istun Seinäjoen Taidehallilla ja minua ehdotetaan Pohjalaisen Taiteilijaliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Moni muu ennen minua on juuri kieltäytynyt kuka mistäkin syystä. Yllätyn ehdottajan motiivista suuresti, koska olenhan aika tuore liiton jäsen. Persoonallisuuteni on kuitenkin äkisti mukautuvainen vallitsevaan tilanteeseen. Ajatusmaailmassani ei ole varattu vastustusta varten paljonkaan solukkoa, joten asia sujuu hetkessä. Nousen seisomaan ja avaan sanaisen kirstuni:

– Ihmettelen suuresti, miksi kukaan teistä ei ole halukas ottamaan tätä, ainakin minun mielestäni kunniakasta, tehtävää vastaan. Onhan meidän liittomme yksi Suomen vanhimmista ja arvostetuimmista. Itselläni on, vaikka olenkin vasta vuoden verran ollut jäsenenä, suuri kunnioitus Pohjalaiseen Taiteilijaliittoa kohtaan. Onhan aikoinaan ensimmäisiä jäseniämme ollut äitini eno, Matti Annala. Sukututkimuksemme tuorein tieto on se, että olen myös kaukaista sukua edesmenneelle liittomme syntysanojen lausujalle Eero Nelimarkalle.

– Otan mielihyvin ja kiitollisuudella tehtävän vastaan, jos saan tarvittaessa neuvoja ja apua tehtävieni hoidossa. Ehtona on myös se, että päätös on yksimielinen.

Nuijan kopautuksella asia on päätetty. Hymyävin ilmein kiitän ja kumarran luottamuksesta. Kerron tekeväni parhaani. Tiedänhän oman tapani toimia: Joko teen kunnolla tai en tee ollenkaan. Miksi sitä ei sitten sitoutuisi ja antaisi kaikkeaan. Samalla vaivallahan tehtävän voi tehdä huonosti tai hyvin. Mieluimmin teen sen hyvin.

Muistan kiitollisuudella kokouspöydässä istuvia nuoruusvuosien kuvaamataidonopettajiani, Kantokorven Jannea ja Vodea. Olenhan heitä molemmilta saanut ensimmäiset tosikannustuksen siemenet piirtämiseen ja maalaamiseen jo viisikymmentäluvulla kouluaikoina Alavuden yhteiskoulussa. Jokainen heidän käyntinsä on Ateljeessani ollut aina piristävää ja virkistävää. Innostus, mikä seitsemänkymppisellä Vodella on vielä tallella, on ihailtavaa. Hän jaksaa olla edelleen se sama kannustaja, joka oli hänen luonteenpiirteensä parikymppisenä nuorena ennakkoluulottomana opettajana.

Muistan, kun joku aika sitten Ateljeessani käydessään Vode tapansa mukaan taas meni polvilleen ja katseli siellä akvarellejani toinen toisensa jälkeen. Siinä hän konttasi antautuneena välittämättä särkyneistä polvistaan. Tuumaa lattianrajasta polvet pölyisenä, mutta vakuuttavasti, hän sanoi:

– Kyllä sinun Pauli pitää hakea meidän liiton jäsenyyttä.

Tästä rohkaistuneena lähetin hakemukseni ja minut valittiin. Ilman sarvia ja hampaita. Valittiin välittämättä raittiudestani, elämänkatsomuksestani tai kaupallisuudestani. Pääasia, että valittiin.

Vuosikokouksen kestäessä muistini harhailee hetken parin vuoden takaisessa. Silloin oman paikkakunnan taiteen tekemistä harjoittava seura oli Seinäjoelle muutettuani vesittänyt juuri jäsenanomukseni. En ollut piirtynyt kaikkien mieleen soveltuvana. Kristillinen elämänkatsomukseni oli ollut jollekin liikaa. Tunnustuksellinen kristitty. Hyi! Eihän Haapasesta ole edes ryyppykaveriksikaan. Melkoinen mammanpoika. Toisten mielestä olin taas aivan liian kauppiasmainen kuvantekijä. Silloinen yritykseni Torikeskuksessa oli näille ammattitekijöille liikaa. Eihän taiteilijan sovi elättää itseään yrittäjänä, ainakaan näkyvästi. Pikimminkin ruinattava alituiseen rahaa erilaisilta rahastoilta ja yhdistyksiltä elääkseen boheemia, railakasta ja tavallisten ihmisten kadehtimaa vapaamuotoista rillumarei elämää. Yhteiskunta ottakoon vain kaikesta vastuun.

Tuoreen puheenjohtajan valtaa ilo kotimatkalla. Nostan suurimman kiitokseni Hänelle, joka näitä pikku ihmisen asioita täällä järjestelee. Taas elämässäni toteutuu se, että Jumala antaa aina menetetyn tilalle uutta ja parempaa. Harvoin, mutta nyt taas, minulla on jotensakin hivenen vahingoniloinen olo. Olihan vuosikokouksessa minua juuri ollut valitsemassa osa heitä, jotka eivät jokunen vuosi taaksepäin olleet minua joukkioonsa kelpuuttaneet. Silloin emme vielä toisiamme tunteneet. Emmekä tunne vieläkään. Toivon, että opimme tuntemaan tulevina vuosina. Pienoisesta vahingonilostani huolimatta otan tehtävän nöyrästi vastaan.

Päässäni alkaa heti raksutella toiminta-ajatuksia ja päämääriä. Haluan vaikuttaa. En ole pitkien linjauksien tekijä vaan paremminkin lyhytjänteinen innostaja. Tiedän, että myönteisen kylvön tekeminen tuottaa takuuvarmasti parhaan sadon.
Kaikilla kuvantekijöillä on äärettömän suuri vaikutusmahdollisuus koko yhteiskuntaan ja sen suhtautumiseen koko kulttuurikenttään. Vähäisintä ei ole sekään, minkä vaikutuksen voimme esimerkillämme tehdä meille niin tärkeään ostajakuntaan.

Olemme kaikki: maalarit, veistäjät ja graafikot samalla viivalla. Olemme kasvattajia ja vaikuttajia. Jokaisella meistä on ykkösluokan mahdollisuudet levittää mielenkiintoa taidetta kohtaan omilla tekemisillä ja teoksillamme. Kun meistä pursuaa ilo ja riemu tehdä työtä, on sen vaikutus verraton. Vaikka joskus 1940-luvulla Liittomme kirjeluonnoksessa oli sanat: ”taiteenharjoittaminen ei ole leikittelyä”, en ole koskaan ainakaan itseltäni kieltänyt leikkimielisiä kokeiluja ja kaikkea sitä hauskuutta, mitä taiteeni synnyttämiseen on liittynyt.

Vuosikymmenten kuluessa oman akvarellitekniikkani ja minun välille on syntynyt läheinen ja syvä suhde. Tiedän, että tätä suhdetta täytyy vaalia, jotta se pysyisi läheisenä ja osana minusta. On tehtävä työtä onnistumisen eteen. On harjoiteltava paljon. On pystyttävä muuttumaan ja mukautumaan. On otettava haasteita vastaan. On sitouduttava. Kun epäonnistun, en luovuta, vaan tunnustan virheeni ja aloitan uudelleen. Tämän suhteen kestämisestä tai sen hajoamisesta olen vain minä itse vastuussa.

Kaikilla meillä taiteilijoilla, ryhmästä tai joukosta riippumatta ovat samankaltaiset päämäärät. On kysymys työstä ja toimeentulosta. On kyse elämästä ja elämisen laadusta. Tarvitsen toisten hyväksyntää ja toiset tarvitsevat minun hyväksyntääni. Joukkuepelin voimavara on näin myös voimana minulle. Lajivalintamme on sellainen, että emme joukkueina ole toistemme kilpailijoita. Meidän tulee olla kannustajia ja nähdä ympärillämme mahdollisuuksia, eikä uhkia. Rohkaisun saaminen antaa paljon, mutta rohkaisun antaminen vielä enemmän – itsemme takia.

Joskus minäkin omaksuin ajatuksen:

”Täytyy kasvattaa katsojia, että he ymmärtäisivät taidettamme.”

Tänään, vuosikymmenten jälkeen, kääntäisin lausahduksen päälaelleen:

”Täytyy kasvattaa meitä taiteilijoita, että me ymmärtäisimme katsojia.”

Nautin taas opettamisesta, kunhan saan ensin lämmitettyä vanhan opettajapersoonani. Minut on pyydetty kotikaupunkini ala-asteelle kertomaan ja näyttämään akvarellimaalauksen salaisuuksia. Vien isoon parkettilattiaiseen, koululta haiskahtavaan isoon juhlasaliin autolastillisen rekvisiittaa. Mukanani on viitisenkymmentä akvarellia, jotka levittelen pitkin seinänviertä, osan tuomiini telineisiin ja osan sivuseiniä kiertävien puolapuiden eteen ja osan viereiselle pöydälle. On pientä ja suurta, on kehystettyä ja kehystämätöntä.

Kymmenet siveltimet purkkeineen, vesivärit, paperinäytteet lumpusta lehtiöön, veitset, akvarelli- ja lyijykynät, sienet, hiekkapaperit, talouspaperit, vessapaperit, paperinenäliinat ja pahvit järjestelen pitkin ruokasalista tuotuja isoja pöytiä. Pöydälle maalaustelineen vierelle nostan kymmenen litran punaisen vesisangon. Vesi ei saa loppua ja sitä on oltava paljon. Se on opetuksessani tärkein. Kysymys ei ole suuruudenhulluudestani vaan vuosien kokemuksesta.

Siinä on tavaraa lasten ja opettajien ihmeteltäväksi. Minusta on hauskaa tehdä tapahtuma rahtusen suurieleisesti. Jos ei laatu, niin ainakin määrä ratkaiskoon. Samalla vaivalla kaiken voi tehdä jopa kunnolla.

Seutukunnan suuren päälehden Ilkan toimittaja, itsekin akvarellisti, on tullut seuraamaan opetustuokiotani. Saman firman valokuvaaja kiertelee minua edestä ja takaa. Ottaa kuvan sieltä toisen täältä. Minua media ei häiritse, ei toimittaja, ei kuvaaja. He kumpikaan eivät tiedä, että eniten oppitunnista nautiskelen minä itse. Eivät tiedä opettajat eivätkä oppilaat, että osaan herkutella hetkellä.

Teen mielelläni opetuksestani leikkimielisen ja teatraalisen. Olen oppinut, että tällaisissa tuokiossa pitää olla jotain ”kyllitätimäistä ja timotaikurimaista”. Pensselin pitää olla alati vauhdissa, veden pitää saada roiskua pitkin pöytiä ja lattiaa. Homma ei saa herpaantua hetkeksikään. Pikemminkin se saa vaikka karata vähän käsistä. Tämä on hetkeni. Sitä en saa hukata. Olen sorvini ääressä…

Oppitunti hurahtaa hetkessä. Neljäkymmentäviisi minuuttia ja suuni huutaa kuivuuttaan. Kieleni on kiinnittyneenä kitalakeen. Tukka märkänä ja sekaisin. Sormet vesivärissä. Pöytä pyörremyrkyn jäljiltä sekaisin. Oppilaita tungeksii vielä pitkään työpöytäni vieressä. Kysymyksiä satelee joka puolelta. Vastaan, mihin jaksan. Olen onnellisesti väsynyt. Rehtori kiittelee.

Pian juhlasalissa olen vain minä, suuri työnäytökseni jättämä sekamelska ja korvissa vinkuva hiljaisuus. Istun hetken. Olen otettu. Voin kerätä tavarani takaisin pakettiautooni ja peräkärryyni ja lähteä kokemusta rikkaampana oman kotoisan, yksinäisen työpöytäni ääreen. Palkkani olivat kirkassilmäiset ja innostuneet isien ja äitien kullannuput.

Yksi taiteilijaelämäni parhaimmista ja riemastuttavimmista lehtitarinoista on juhlasalissa valmistumassa. Koulutunnin mittaisesta elämyksestä kerrotaan osuvasti heti seuraavan aamun lehdessä. Lähes sivun kokoisessa hienosti oivalletussa lehtijutussa on palikat kohdallaan. Näin tapahtuu vain silloin, kun tosimiehet ovat olleet asialla. Taidokkaan sukkela ja omaperäinen kirjoitus on höystetty osaavan ammattivalokuvaajan väriotoksilla. Teksti otsikolla ”Nopean toiminnan joukot” on parasta kirjoitelmaa sivustakatsojan näkövinkkelistä taiteensaraltani neljäänkymmeneen vuoteen. Se tempaisee minut aamukahvikupposen ääressä elävästi takaisin Kivistön koululle:

– Kymmenen oppilaiden edessä syntyy suit sait maisema- ja kukka-akvarelli. Lämpimät värit ovat etualalla kuten yleensä luonnossakin. Valumat ja roisketäplät antavat elävyyttä kuten elämässä. Pauliaukusti Haapasen akvarellituokio on kuin akvarelli itse, nopeasti valmis. 272 oppilasta käy kolmessa ryhmässä kolmen vartin ajan kokemassa, näkemässä ja kuulemassa akvarellimaailman. Noiden varttien lomassa värittyy myös kaksi akvarellia valkeille papereille – nopeasti, varmasti ja herkästi.

– Taiteilija sanoo tekevänsä mieluummin lyhyitä tehoiskuja kuin opettavansa päiväkaupalla. Ehkä muutama Seinäjoen Kivistön koulun oppilaista alkaa katsoa maailmaa tämän jälkeen kuin se olisi tekemistä vaille vesivärityö. Omien sanojensa mukaan ”100 vuotta” maalannut Haapanen on oppinut, että akvarellisti ei ole koskaan täysin oppinut. Hän piti ensimmäisen näyttelynsä 40 vuotta sitten, mutta hän etsii aivan uusia tapoja miltei päivittäin.

– Oppilaita naurattaa, kun maalari vetää esiin aina vain isompia pensseleitä. Värejä vanhalle tekijälle on kertynyt joka lähtöön.

– Tässä on, ja tässä on, ja tässä on. Tässä on vähän käytetyt ja tässä on vähän enemmän käytetyt. Nappivärien lisäksi on tuubivärejä. On satoja erilaisia papereita, eri paksuisia ja myös erilaisia pinnaltaan.

– Siveltimien lisäksi akvarellisti saattaa käyttää myös vesivärikyniä, mutta Haapanen korostaa tiukasti, että akvarellia ei piirretä, se maalataan.

– Se on lähempänä sitä, kun isä maalaa talon seinää kuin sitä, että lapsi piirtää kynällä keittiön lattiaan. Ja vesivärintekijä tarvitsee teippiä kiinnitykseen. Nenäliinoja nuhaa vastaan. Vessa- ja talouspaperia liian veden ja maalin pyyhkimiseen. Sienellä voi puhdistaa likaisia kohtia. Myös hammasharjalla pystyy suttaantunutta paperia pesemään lähestulkoon puhtaaksi.

– Akvarellillakin on hyvä luonne: läpinäkyvä, raikas, puhdas, värikäs. Akvarellia ei tuhrata päivää eikä kahta. Sitä tehdään enempi tunti tai kaksi. Liian pitkään tehtäessä se käy synkäksi. Pieniä virheitä ei pidä missään tapauksessa pestä. Kukaan taiteilija ei tiedä etukäteen, mitä paperille syntyy. Akvarelli on arvaamaton. Aina on sattumaa, kun vesi ja väri sekoittuvat. En ole koskaan tehnyt täydellistä akvarellia, mutta helmiä tulee toisinaan.

Onnistunut päivä lehtijuttuineen poikii. Pian olen jo toisessa koulussa… Pian kolmannessa… Seuraavaksi seurakunnan lasten illassa… Sitten vanhustenpiirissä… Kiasman kiertokoulussa… Retretin akvarellityöpajassa…

– Sitä saa, mitä pyytää!

Taidekriitikko Raimo Hautanen tekee minusta ”Kuulaan järvenselän ikuistajan”

Tapasin Pauliaukusti Haapasen ensimmäisen kerran, kun hän oli juuri avannut galleriansa Seinäjoen Torikeskuksessa. Samoissa tiloissa oli aiemmin toiminut kaksi taidenäyttelytilaa, joten taiteenystävät löysivät tiensä hiljakseen myös Pauliaukustin luokse.

Tuhti, hyväntuulinen taiteilija valloitti välittömästi minutkin; paljon nähneen, joskus kyynisenkin taidekriitikon. Yhteinen opettajatausta helpotti tietenkin tutustumista.

Pauliaukusti kertoi avoimesti itsestään, monista vaiheistaan, sairaudestaan ja uskostaan. Mies oli käynyt pitkän ja vaikean tien ihmisenä ja taiteilijana.

Pauliaukusti on taiteilijatyypiltään akvarellisti, nopeasti valmiiseen teokseen kurottaja. Suomalaisen akvarellimaalauksen suurmies, unkarilaissyntyinen Nandor Mikola on sanonut, että ”akvarelli on äidinkieleni”. Pauliaukustikin voisi todeta samoin.

Töysässä syntynyt Haapanen ikuistaa paperille mielellään oman syntymäseutunsa maisemia. Suomenselän alueella pohjalainen tasamaa vaihtuu keskisuomalaiseksi, kumpuilevaksi ja moni-ilmeiseksi kukkulaseuduksi, josta lakeutta ei löydy kuin pilkahduksina. Suomenselän seudut ovat silmää miellyttävän vaihtelevia. Kivikoista ja kannikoista raivatut peltosarat lepäävät rauhallisesti metsäsaarekkeiden sylissä.

Herkimmillään Pauliaukusti on kuvatessaan kotiseutunsa hyisen talvista järvenselkää. Tuuli on tuiskuttanut lunta lahdelman rantapenkoille kasoiksi. Viima on höylännyt jäälakeuden paljaaksi ja tasaiseksi. Taiteilija seisoo rantatöyräällä ja katselee lahden yli kohti niemen kainalossa lämmittelevää taloryhmää, pientä kylää.

Kokonaisuus on ikuistettu varmalla kädellä ja nopein siveltimenvedoin. Lyijykynäviiva terästää ja rajaa näkymää. Maalaus on kuulas ja yksinkertaisuudessaan kaunis.

Ihmisen jäljet luonnossa ja kulttuurimaisemassa kiehtovat taiteilijaa. Pauliaukusti samoilee mielellään uuden kotikaupunkinsa Seinäjoen laitamilla; syrjäisten, rämettyneiden pihapiirien liepeillä. Aivan läheltä kaupungin keskustaa löytyy vieläkin kokonaisia maalaistalon pihapiirejä, joissa osassa yhä asutaan. Muutamien on annettu ränsistyä – ehkä perikunnan odottaessa tontinhinnan nousua.

Näistä näkymistä Pauliaukusti maalaa sadunomaisia kuvia, joissa mennyt vauraus ja työn jäljet hiipuvat enää aavistuksena puhki ruostuneessa niittokoneessa tai sammaloituneessa navetanseinässä. Haapasen akvarellit ovat menneitten sukupolvien hien ylistystä ja työn runoutta.

Pauliaukustin uudesta galleriasta löytyy ryhmä keväisellä Italian-matkalla maalattuja tuotoksia. Italian Spellon alueen vuorenrinteet ja utuiset näkymät ovat innoittaneet tasamaan kasvattia. Märkää märälle -tekniikalla Pauliaukusti on kutonut yhteen maan ja taivaan rannan. Vihreän ja sinisen sävyt nivoutuvat toisiinsa muodostaen abstraktin värikudelman. Maiseman yksityiskohdat on häivytetty palvelemaan kokonaisuutta.

Vuorenrinteiltä on malleiksi löytynyt myös kimppukaupalla raikkaita kukkia. Heleitten värien seuraksi taiteilija on vetäissyt iskevän, sinisen valonsäteen rytmittämään rajattua näkymää. Kukkakimpuissa ihastuttavat muotojen pelkistyneisyys ja värien puhtaus.

Minun on syytä pysyä totuudessa – kuvantekijänäkin. En lopulta ole taiteilijanakaan erikoisen ihmeellinen. En ole läheskään valtakunnan valio. Käsieni lävitse on päässyt vuosikymmenten varrella paljon keskeneräistä ja ala-arvoistakin. Puurtamisen ja yrittämisen puutteesta minua ei voida syyttää. Olen vääntämisen mestari. Milloin teen sen oikein, milloin väärin. Täytän juuri sen paikan, jossa elän ja vaikutan. Se on vapautta olla oma itsensä. Saa tehdä sitä, mitä tietää tai ainakin luulee osaavansa. Saa tehdä sen niin hyvin, kuin osaa. Saa tulla toimeen eväillä, jotka ovat matkaevääksi kääritty. Saa nauttia tästä hetkestä. Saa nauttia tämän päivän eväspaketista, kun eilinen on jo avattu ja huomisen anti on vielä salassa.

Jokainen osaa. Yksi yhtä ja toinen toista. Joku hallitsee tekniikan, toinen värien käytön. Joku sommittelun, toinen muodot. Joku hurmaa väreillään. Joku käännättää päät mustavalkoisillaan. Joku kuvaa hetkellisyyttä, toinen mennyttä. Onneksi jokainen meistä kykenee yhdistämään omalla tavallaan kaikkia näitä erilaisia palasia.

Mutta muutkin ihmiset osaavat. Joku osaa kasvattaa pitkiä ja meheviä porkkanoita, toinen Lapin puikuloita. Joku sorvaa paperikoneenlaakerin niin ineneksen tarkasti, että se kestää tuhansien kilojen paperirullan pitkällisen ja tasaisen pyörimisen, toinen hitsaa loistoristeilijään miljoonakiloa kantavuutta. Joku pojankloppi veistää keväisestä puusta kirkkaasti soivan pajupillin, toinen villitsee jazzin kuvioilla koko Yyterin. Joku lumoaa dramaattisella sopraanolla Metropolitanin, toinen viinanpolttamalla kurkullaan lavatanssien humppaväen.

On parasta oppia unohtamaan oma napansa aina vain useammin ja useammin. Aina hetkittäin itsekin pystyn katselemaan, kuuntelemaan ja näkemään elämää ympärilläni. Sen huomaaminen ja aistiminen opettaa suhtautumista ulkopuolellani olevaan välttämättömään. Jos osaan arvostaa muita, opin arvostamaan myös itseäni, terveemmällä tavalla. Kun löydän muista kulkijoista onnistuneempaa, oivallisempaa ja osaavampaa kuin itseltäni, olen oppimassa näkemään avarasti ja hyvin. Ruusuja kannattaa aina antaa. Jos ei ole ruusuja, kannattaa antaa edes ruusun kuvia. Hyvä palaute nostaa ja kantaa, viimetipassa minua itseänikin.

Jos tahdon ylläpitää kaiken vuosikymmenten aikana suurella ja taidokkaalla työllä saavutetun hyvän, on minun pystyttävä myös unohtamaan. Menneistä pettymyksistä murunenkin tähän päivään hidastaa rattaita. Pahimmassa tapauksessa ne voivat jopa pysäyttää matkanteon. Pahinta on se, että se murunen jäytää lopulta pahiten pettymyksissä omaa kenkääni. Totta, että tänään ymmärrän ja käsitän asioita aivan samoin väärin kuin ennenkin. Voitan virheeni vain anteeksi antamalla. Se pätee yhtälailla menneeseen ja tulevaan.

Jokaisen taiteilijan, minunkin, etuoikeus on edesauttaa alueemme luovaa kehitystä ja kasvaa siinä toisten rinnalla. Saan olla mukana uuden ideoinnissa ja kannustamassa kaikkia muitakin. Kannustus, rohkaisu, hyväksyminen, ymmärtäminen ja kiitos… siinä hyvät eväät päämääriimme.
Hyvä voi olla joskus liian lähellä. Paras voi olla liian yksinkertaista. Kaunista ei huomaa, jos katsoo liian kauas. Näin taiteessa ja näin muussakin elämässä.

Onnistuneena iloitsen. Iloni levittäytyy ympäristööni. Iloisena onnistujana tulen huomatuksi. Lopulta saan taiteeni paljon paremmin julkituoduksi siitä nauttiville, ihaileville, ostaville tai sitä vain muuten katsoville.

Akvarellistina ”veden ja värin liitto” puhuu minulle hyvin suuresta. Se puhuu maailman luomisesta, kaiken alkuvaiheesta. Jumala näki hyväksi ja tarpeelliseksi luoda meille kiinnostusta herättävän maailman: väriloiston, mahtavat maisemat vuorineen ja laaksoineen, taivaat alati muuttuvine ja leikkivine pilvineen, hengitysilmamme tyvenestä tuuleen, tuulesta myrskyyn, myrskystä rajuilmaan, kosteuden aamukasteesta rankkasateeseen. Luojana Jumala on esimerkkitapaus kaikelle kauniille. Siinä on Töysästä lähteneelle pikku pojalle tosi isot saappaat! Mutta en edes yritä sovittaa pieniä jalkojani niihin. Jotain kuitenkin toivon:

– Jos pystyisin, taltuttaisin vain veden ja värin.

Mutta eipä minun tarvitse. Luoja pystyy siihen. Luoja itse oli se, joka antoi esimerkin kuvataiteelle:

– Tee kaunista, luo!

Koska Jumala loi kaiken hyväksi ja kauniiksi ovat velvollisuuteni ja etuoikeuteni kuvantekijänä pyrkiä parhaaseeni. Koska Jumala rakasti kaikkea sitä, mitä hän teki, on velvollisuuteni sanoa, että rakastan työtäni ja kaikkea sitä, mitä se tuo elämäni arkeen. Jumala tiesi, mitä oli luomassa, minä näen tulokseni vasta kun olen luonut. Näin on hyvä.

Suhteeni maalaamiseen on intiimi. Rakastan värejä, rakastan sommittelua, rakastan yllättävää, ennen arvaamatonta lopputulosta. Äkillinen ja nopea vesiväritekniikka on kuin tehty vikkelään persoonaani ja sukkelaan elämäntyyliini. Se on osa minusta.

Muistelen ajatuksiini painautuneena, että viisitoista vuotta sitten eräs ymmärtäjä neuvoi minua ponnekkaasti, taidekodissani Pyhäjärvellä, luopumaan tästä maallisesta taiteiluun liittyvästä elämäntyylistä kokonaan. Hän itse oli tehnyt pesäeron taiteen syntiin pian oman uskoontulonsa jälkeen. Tosi nopea pyhittyminen. Sitä samaa tarjosi minullekin. Järkytyin jähmeäksi. Toivoin silloin kaikin keinoin riippuvani elämäni loppuun asti kiinni ammatissani, jonka olin lahjana saanut. Nyt kiitän Jumalaa siitä, etten ottanut neuvosta vaarin.

Samoihin aikoihin kodissamme vieraillut ystäväpastori rukoili ja sanoi:

– ”Maisemiini tulee aivan uudentyyppinen taivas: Taivas, joka kiinnittää katseet, taivas, joka muistetaan, taivas, joka puhuttelee, taivas, joka evankelioi, taivas, joka puhuu Luojasta ja hänen rakkaudestaan.”

Tänään, kuusitoista vuotta myöhemmin, jälkimmäinen vaihtoehto on totta. Hienoa, että tein tämän valintani. Olisi jäänyt monet, monet mielenkiintoiset ja antoisat ihmiskontaktit saavuttamatta ja kokematta. Olisi monelle jäänyt kertomatta ihmeellisestä elämänmuutoksestani. Olisi monelle jäänyt kertomatta Jeesuksesta. Olisi monelta jäänyt näkemättä veden ja värin liitto: mieleenpainuvat taivaat.

SAIRAUDEN SALAISUUDET III

Olen Onnimannissa keräämässä voimia tulevaan viikkoon. Neljännen kerran minut sidotaan leikkauspöytään ja operoidaan tulevana torstaina. Toivon sen olevan toivontorstain. Kysymyksessä on nyt ns. korjausleikkaus. Tulen saamaan aivan ainutlaatuisen kohtelun, kun itse plastiikkakirurgi Salmi saapuu veitsiensä kanssa Jyväskylästä asti toimenpidettä suorittamaan. Kävin häntä puoli vuotta sitten tapaamassa ja hänelle siellä näyttäytymässä. Pitäähän minun nähdä mies, joka menee nahkani alle. Silloin hän kutsui tehtäväänsä ns. peltisepän työksi. Hän tekee nykyään vain pintakorjauksia. Toivon mukaan on hyvä välineiden käyttäjä ja viiden sauman hitsari. Varmuudella tiedän kuitenkin vain sen, että koskaan minusta ei tule enää ihmisten ilmoille rantaleijonaa, mutta se riittäisi, että keskivartaloni pysyisi jatkossa kasassa ilman korsetteja.

Onnimanniin, Pyhäjärven rannalle, kokoamme entisiä hengenystäviä rukoilemaan ja toisiamme siunaamaan. Pilkahdus nostalgiaa ja ikävää entiseen tuoksahtaa ympärillämme. On niin kotoista. Aivan kuin ennen vanhaan. Siunaamme toisemme. Rukoilemme toistemme puolesta. Tiedämme, että rukousyhteys väliltämme ei koskaan katoa. Tiedämme, että siunaaminen ei katoa edes pitkiin välimatkoihin. Rukous kulkee ilman lankoja. Tiedämme, että langaton puhelinyhteys kulkee taivaalla liikkuvien satelliittien kautta määränpäähänsä. Joskus se pätkii pahasti ja jopa katkeaa. Rukous kulkee myös taivaan kautta. Se kulkee Taivaan Isän kautta ja se yhteys ei koskaan katkea, eikä edes katko. Rukous on samaan aikaan jo perillä kohteessaan, kun sen lausumme. Nopeus on jotain muuta kuin nopeinkaan bittikone. Taivaan bitit ovat aivan eri hiippakunnassa kuin maalliset.

Ystäväni Jorma tulee siunaamaan minua. Asettaa kätensä ylleni ja rukoilee:

– Asko Salmi, sinun kätesi ovat siunatut. Sinun veitsesi tekemiä viiltoja johdetaan taivaasta. Sinun taitosi ja osaamisesi otetaan käyttöön. Taivaan ylilääkäri, valvo sinä Patun leikkausta. Kaikki on sinun käsissäsi, Jumala. Tapahtukoon sinun tahtosi. Amen.

Myöhemmin illalla saan tekstiviestin:

– Rukouksen aikana näin pienen rasavillin pojan, joka säntäili sinne tänne ja kaatuili, mutta pojan takana seisoi iso enkeli, joka nosti pojan ylös. Kun poika juoksenteli, levitti enkeli hohtavat siipensä pojan suojaksi. terveisin Liisa K

Plastikkakirurgi ei tyri, mutta tyrä lähtee, kun veitsi käy. Lääkäri on taitava veitsenkäyttäjä. Tapasin hänet ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten Keskussairaalan leikkaussalissa. Jäin silloin leikkuupöydälle kun nalli kalliolle tohtorin lähtiessä hyvää onnea toivottaen vuoteeni viereltä pois. Mies pitää lupauksensa ja viiltää nyt minut terveeksi. Hän korjaa kaikki Oulun aikaiset möhlingit, jotka ovat hankaloittaneet elämääni jo viisi vuotta.

Puolen lentopallon kokoinen pallukka on pitänyt puristaa vuosia kureliivin avulla pienemmäksi aina, kun olen ollut ihmisten ilmoilla. Olen kokenut, miltä tuntui viisikymmentäluvun ylilihavien naisten elämä. Hengitys on ollut heilläkin paikka paikoin katkonaista, aivan kuin minulla. Varmaa on myös se, kun liika puristetaan piiloon, niin jostakin sen on muljahdettava esille. Minulla se tuli onneksi vartaloni yläosaan, rinnuksiin. Näin se teki olemukseni hyvin atleettimaiseksi, etten sanoisi jopa gotleettimaiseksi. Kaikista vaikeinta on ollut kesähelteellä, kun ei ole koskaan voinut olla niin kuin normaalit miehet, paitahihaisillaan tai T-paidassa. Aina on täytynyt peittää vyötärönkohta kaksirivisellä Turo Tailorin palttoolla. Juhlat ja erilaiset tilaisuudet ovat olleet joskus kiusaavan hautovia. Juhlien jälkeen olo on ollut, kuin pikkuhiljaa lämmitetty ja räjähtämäisillään oleva Atrian punainen.

Kun minua viedään nyt neljättä kertaa leikkaussaliin, olen viisitoista kiloa kevyempi, kuin edellisellä kerralla. Enää ei edes kauhistuta, koska pelkoni on jo moneen eri kertaan käsitelty. Nyt vaan mennään, kun viedään. Tiedän, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin mennä. Täysi luottamus ja varmuus kaiken onnistumisesta ovat viimein vallannut pienen poika poloisen.
Leikkausavustajaneitoset rojauttavat minut sairaalapetiltä leikkauspöydälle. Annan sitoa itseni rimpuilemattomaksi vastaan pistämättä. Narkoosilääkäri pistää piikkinsä kädenselkämykseen tottuneesti. Kaikki tämä on jo tuttua.

Vihreä väri huoneessa rauhoittaa. Se on kesän väri. Vaikka olen talvi-ihminen, kesä sopii minulle tänään. Vajoan rauhalliseen uneen.

Kuusi vuotta ja neljäs leikkaus. Kaikki käy taas niin nopeasti. Muutama tunti on kuin silmänräpäys. Herään taas helposti ja helpottuneena. Ensimmäisenä kokeilen vatsanseutuani. Kireä side osuu käteeni. Ihmeitä ihmeiden perään. Kaikki meni niin kuin oli suunniteltu. Rukoukset huokauksineen kuultiin. Selviydyin tästäkin onnellisesti, riskeistä huolimatta.

Näin plastiikkakirurgi kaunisteli vanhaa pohjalaispalleroa ihmisten ilmoille siedettävämmäksi.

Vanheneminen on vain asenne. Se saapuu hiipimällä, mutta siihen pitää tottua. Ihmisen elämään kuuluu luonnollinen rappeutuminen iän mukana. Vanhetessaan ihminen vääjäämättä väljähtyy. Se on täysin luonnollista. Ihminen on juuri niin vanha ja heikko, kun hän itse sen kokee. Joillakin on taipumusta tuijottaa ainoastaan täytettyihin vuosiin. Itse olen tehnyt selväksi kaksi asiaa: Ensimmäiseksi on hyvä, jos jaksaa joka päivä, aamuin illoin, jopa useamminkin, katsahtaa peiliin. Silloin ei huomaa vanhenemistaan, eikä näe etenevää prosessia. Jos katsoo harvakseltaan, vaikkapa vain kerran vuodessa, näkee rajun muuttumisen. Toiseksi, ei pidä päästää nahkaa roikkumaan. Rypyt pitää poissa ainoastaan vuosittainen muutaman lisäkilon hankkiminen.

Sairauksien kohtaaminen on myös väistämätöntä. Harvassa ovat ne, jotka selviävät mummoiksi ja papoiksi potematta päivääkään. Toiset pääsevät vain niukemmilla kivuilla kuin toiset. Itse olen saanut kokea monenkirjavaa. Ihmisestä itsestä riippuu, haittaako se elämän tahtia. Välillä se on hidastanut ja välillä jopa pysäyttänyt, mutta lopulta rattaat ovat alkaneet taas pyöriä normaalisti. Ei pidä tuijottaa sairauksiin, vaan niistä selviämiseen. Ei pidä tuijottaa edessä olevaa muuria, vaan ajatella mitä on muurin takana. Ei pidä hukkua rajuilmaan vaan ajatella sitä raikkautta, mitä on rajuilman jälkeen.

Ajatukseni sairauksista ja sairastamisesta ei ole Jumalan parantamista vastaa. Uskon täysin Jumalan mahdollisuuksiin kaikessa ja kaikkien kohdalla. Jumala ei tee koskaan virheitä yhdenkään kohdalla. Jumalalla on vain tapana parantaa kenet, koska, missä ja miten hän haluaa. Minun kohdalla hän toimi minulle parhaalla katsomallaan tavalla. Prosessi oli erittäin monivivahteinen ja monimutkainen.. Se oli tehokkaampi, koskettavampi ja vaikuttavampi kuin osasin edes uneksia. Se kosketti syvästi ja pysyvästi jokaista elämäni aluetta.

Mutta, mitä kaikki opetti? Sairaus toi minut lähemmäksi Jumalaa. Se toi syvyyttä rukouselämääni. Se toi kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä ja periksiantamattomuutta. Se opetti elämään olosuhteiden yläpuolella. Se opetti luottamusta ja rauhaa. Se opetti olemaan narisematta turhan pienistä kivuista ja puutteista. Se opetti näkemään ympärilläni sairastavat. Se opetti arvostamaan terveyttä. Se toi minut paikalle, josta näen lopultakin vain Jumalan mahdollisuudet. Se opetti kokemaan Hänen loputtoman hyvyytensä ja uskollisuutensa. Se toi minut iloon. Se toi minut armoon, jota en olisi saanut kokea muuten näin rikkaasti. Sairaudella Jumala näytti minulle oman heikkouteni, pienuuteni ja mitättömyyteni. Miksi Jumala rakastaa minua niin paljon, että paransi minut? Minusta kaikki tämä on Jumalan ihmetöiden toteutumista elämässäni.

Nautin elämästä. Nautin terveydestä. Nautin tästä päivästä.

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen” (Ps 8: 4-5)

Saan lopulta matkaani vielä aikuisiän diabeteksen, joka tarkoittaa tässä vaiheessa seitsemän tabletin lisäksi vielä kolmea lisätablettia päivässä. Tuntuu, kuin kaikki taudit ja tartunnat mitä maapallo päällään kantaa ovat nyt nahkassani ja sen alla. Siitä huolimatta en kuulu siihen ihmisryhmään, joka elää sairauksien ehdoilla. Pikemminkin sairaudet elävät minun ehdoillani. Ne tulevat siinä rinnalla aivan samoin, kuin vaatetukseni. Ne ovat pakollisia, kun olen tässä iässä. Pääasia, että muisti pelaa sen verran, että osaa ottaa kourallisen pillereitä aamuin illoin. Siinä ainoa vaiva.

Toki terveellinen elämäntapa saattaa auttaa elämän laadussa ja määrässä. Ihminen löystyy ja kuivuu joka tapauksessa ajan myötä, oli sitten himo lenkkeilyyn, urheiluun tai kunnon ylläpitämiseen. Paikat lonksuvat ja eivät kestä sitä samaa rasitusta, mitä ne kestivät nuorempana ja sitkeämpänä. Pistää sinne tänne, jänteet katkeilevat ja eltaantuvat. Yksi paikka väljähtyy, toinen kiristyy. Lopulta moni paikka ihmisruumiissa lopettaa kokonaan toimintansa.

Moni on lähtenyt hiihtoladulta, lenkkipolulta tai vaikkapa maratonilta. Joku hurratessaan jalkapallokatsomossa ja toinen salamaniskusta pesäpallokentällä. Ei auta, missä olet, mitä teet ja kuinka paljon, kun lanka kerässäsi loppuu.

En tarkoita sivaltaa sanojani kuntoilua vastaan. Kohtuus kaikessa. Mutta kaikessa jossa mennään äärimmäisyyteen, tai jos jostakin tulee pakkomielle, ei se välttämättä aina paranna elämisen laatua. Ihmisestä tulee kireä, kiukkuinen ja lyhytpinnainen, oman asian puolesta taisteleva ja paasaava. Lopulta saa sitten olla kaiken keskellä yksinään.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut hupsut naisihmiset haluavat seitsemänkymppisinä näyttää vielä kaksikymppisiltä. Nahka vedetään niin tiukalle, että rotu muuttuu. Kaulan löysyyttä ei voida korjata edes pyykkipojalla niskanapin takaa. Se, jos mikä paljastaa turhat nuorennusyritykset. Ihmisen on näytettävä ikäiseltään. Toinen hupsu ihmisryhmä on kehonpullistelijat, jotka treenaavat lihaksistonsa näyttämään räjähtämässä olevilta kumimassalta. Syödään pillereitä ja hormonia. Ahmitaan kasvuturvetta ja Kekkilän ihmelannoitetta. Ihaillaan peilin edessä ylävartalon kasvua ja saavutettua lihaksistoa. Ollaan tyytyväisiä lihaan, josta rasva on kaukana. En tiedä, kuinka moni emäntä haluaisi sellaisen epämuodostuneen ja rasvatun möhkälekimpun ihollensa. Voi olla, että me pohjalaiset tosimiehet jäätäisiin sittenkin toiseksi. Mutta, ihmisen pitää saada olla ihminen. Nuori tai vanha, rypistynyt tai ei, ihminen on aivan samalla tavalla Jumalan kuva kuin vastasyntynyt.

Pihtipieletkään eivät riitä aina, kun kävellessäni huojun meriveneen tavoin puolelta toiselle. Tavarat eivät tahdo pysyä kädessäni, kun puristusote herpaantuu kädessä ja toisessa. Ajatus pätkii päivä päivältä aina enempi ja enempi. Nimet tulevat usein jälkijunassa. Vatsa roikkuu, kaksoisheltta leuan alla rypistyy entisestään. Jalat kipeytyvät kävellessä. Sydän hakkaa epätasaista rytmiä milloin enemmän, milloin vähemmän. Päässä vinkuu ja suhisee yötä päivää. Otsanahka kiristää ja nenässä kasvaa kutisevia karvoja liikaa. Tukka harvenee ja harmaantuu. Silmäpussit silmien päällä haittaavat näkemisiäni.

Usein pitää kysellä asioita moneen kertaan, kun kuulokäytävä alkaa luutua umpeen. Käsistä tulee kurttuiset ja käppyräiset. Sormet vapisevat, kun tekee tarkkaa työtä. Langan neulansilmään pujottaminen on toivotonta. Pienet liukkaat paidannapitkaan eivät pysy enää näpeissä. Kun jotakin putoaa lattialle on laskeuduttava varovasti ensin nojaten seinään, sitten pöydän reunaan ja siitä hivuttauduttava hitaasti alas. Kontallaan tavaroita etsiessä tilanne pysyy hallinnassa siihen sakka, kunnes polvinivelet ovat halkeamispisteessä. Takaisin on noustava varovasti, ettei vaan revähdytä selkäänsä ja lukituta polviaan. Nukkumaan mennessä maailman meno pyörii lakkaamatta. Uni ei tahdo tulla lampolan lampaita laskemallakaan.

Yöllä herää alituiseen vessahätään. Aamulla pääsee liikkeelle osa kerrallaan. Käyntiinlähtö vaatii totuttelua ja kierroksien lisäämistä asteittain. Muutenkin tuntuu, että kaikki paikat eivät ole vielä auenneet.

Liikakilot painavat ja rasittavat kaikkea liikkuvaa. Se on elämänmittainen koulu. Ihannepainossa pysyminen on huuhaata. Toiset pysyvät aina, toiset eivät koskaan. Jotkut jopa alle ihanteenkin, vaikka syövät porsaan päivässä. Toiset paisuvat ylilihaviksi pelkillä iduilla, mössöillä ja heinillä. Itse olen ollut painontarkkailussa yli puolet elämästäni. Painoni nousee ja laskee aivan kuin hissi. Painontarkkailuohjelmani on jojo-tyyppiä.

Olen laihduttanut satoja kiloja elämäni aikana ja lihonut ne viittätoista kiloa vaille jokaisen takaisin. Välillä olen kevyt, välillä raskas. Onneksi en enää ole kevytmielinen sen enempää kuin raskasmielinenkään. Kaikki, mitä syön, on kevyttä. Paitsi se, mitä syön salaa. Kaikki elämässäni alkaa olla nykyään kevyttä, jopa rakasteleminenkin.

Itse olen, ajoittain ainakin, hyväksynyt itseni tällaisena, mutta ympärillä olevat ovat tavan takaa huomauttaneet raameistani. Moni heistä on ollut aivan syystäkin huolissaan. Mutta niitä en ymmärrä, jotka tekevät sitä ympäristöhygieniasta johtuvista syistä. Ei liikalihava ole vaaraksi ympäristölleen. Eikä liikalihavuuden haju haittaa yhtään sen enempää maailman menoa, kuin himourheilijan kainalokuopista nouseva menovesi.

Minulle ei ole ikikuuna päivänä järkyttänyt liian laihan ihmisen persoona. Hänelle normaalipainoon pääseminen voi olla mieltä rassaavaa. Ei olisi tullut mieleenkään mennä mainitsemaan kenellekään kilojen puutteesta. Se on vaikea pala purtavaksi meille molemmille ääripäille. Normaalipainoinen kohottaa toisia arvostelemalla omaa herneen kokoista itsetuntoaan. Onhan se äärettömän maukasta, kun löytää toisesta joitakin virheitä enemmän, mitä ei itsellä ole. Tyhmyys, törkeys ja ajattelemattomuus ovat huomattavasti huonompia ominaisuuksia ihmisellä verrattuna ihmisen ulkonäköön ja kokoon. Millä muulla sitä maatiainen näyttää vaurautensa, kuin läskillä luitten jatkeena.

Minulle riittää se, että pysyn mieleltäni virkeänä vaikka raajat, ruumis ja pää eivät aina tahdokaan totella äkkinäisiä liikkeitäni. Myönteisellä asenteella elämä maistuu makealta pienistä vajavaisuuksista huolimatta. Onnekseni olen kelvannut aina Jumalani eteen tällaisena kuin olen. Hänen kuvanaan. Tärkeintä on se, että tällaisen ison ja muodottomaksikin venyneen nahkapeitteen alla asuu onnellinen ihminen.

Luonnon lakeihin ei olisi syytä koskea. Ruumiimme, oli se sitten sileä tai ryppyinen, lihaksikas tai veltto, maatuu jokaisen osalta samalla tavalla mullan mössöttäjien ravinteeksi. Se on elämän kiertokulku. Vasta silloin, kun pääsen taivaallisiin, olen kaikkien muiden kanssa tasavertainen. Saan muuttua lopulta Hänen täydellisyytensä kaltaiseksi, jota rakastan. Se on lupaus suoraan Raamatusta.

HERKKIÄ HETKIÄ

Pääsiäiseen liittyi odotuksia ja mukavia muistoja jo lapsena. Kaikki oli kivaa, käsittämätöntä ja kiehtovaa. Oli oman äidin tekemä mämmi. Sen mausteena käytetyt sitruunan kuorenmurut olivat kirpakan purtavaa, aito maatiaislehmästä vispattu kerma onneksi tasoitti makua. Isän kanssa etsittiin pajupensaita ja kierrettiin rantapellon kovahankisia ojan laitoja. Tehtiin löytöjä. Pajut olivat kasvattaneet kauniin hopeanvärisiä silmuja. Pienen pojan pää ei ymmärtänyt, miksi niitä sanottiin pajunkissoiksi. Kananmunat koristemaalanttiin vesiväreillä. Ruokapöydässä kaikkien sormista levisi värit kuorittuihin kananmuniin. Se ei makustelua haitannut.

Ainakin viikko oli seurattu ikkunalaudalla siemeniä mullassa. Kasteltiin ja katseltiin. Yhtenä aamuna ne vain olivat muuntuneet. Ne kasvoivat vihreää. Lautaselle muodostui lopulta tuuhean pehmyt ruoho. Ruohikon keskelle tiputeltiin pieniä erivärisiä karkkeja ja suklaamunia. Hennot, keltaiset, rautalankajalkaiset pääsiäistiput paineltiin hellästi keskelle pientä pääsiäispeltoa, jossa ne yrittivät pysyä pystyssä alati kasvavan ruohon kanssa.

Illemmalla sisälle leijaili hyvältä tuoksuva savun haju. Sen lähtökohtana oli sumuisessa ja viilenevässä illassa sytytetyt pääsiäisvalkeat. Ikkunoista niitä tiirailtiin. Kauimmaiset savutupsut tulivat Ponnenjärven takaa mummolasta. Lähin naapuri Lötjöseltä punaisen saunan sivulta. Katsellessa ikkuna höyryyntyi omasta hengityksestä. Siihen oli kiva piirrellä. Lopuksi painaa nenällä pyörylä ja maistaa lasinpintaa kielellä.

Vanhemmat veljeni kertoivat lentävistä trulleista. Pelottelivat näin pienempäänsä. Enkä ymmärtänyt, kun he kertoivat, että pääsiäisenä pitää saada heilan pää kainaloon. Myöhemmin tajusin tarinan.

Pitkäperjantai oli perjantaita pitempi. Pysyttiin visusti kotona. Turvallisesti ja hiljaa. Syitä ei kysytty. Riitti, että oli pitkäperjantai. Äiti kertoi Jeesuksesta ja rististä, mutta ei sitä lapsen tietoisuudella pystynyt ymmärtämään. Kotona olemisessa oli kaikesta huolimatta silloin jotain sanomattoman suurta ja ihmeellistä. Turvallisuus eli tyyneydessä.

Vuosien kuluessa menivät kymmenet pitkäperjantait. Ei ollut pitkää, ei lyhyttä. Tuiki tavallisia vain. Oli savua sisällä, ei enää pihalla. Tiput vaihtuivat trulleihin. Mämmi vaihtui mäskiin, sitruunan kuoret katkeroon, kerma likööriin. Ikkunaa vasten hengityksessä oli monta promillea yli sallitun rajan. Tyyneys ja turvallisuus olivat tipotiessään. Loppuivat namut, kuivui ruoho.

Tulet polttivat, mutta nyt sisällä. Onneksi tuli uusi pääsiäinen. Muuttuivat perjantait. Sisäistyi sen sanoma. Tuli vierelle ystävä, auttaja, lohduttaja ja anteeksiantaja. Tuli takaisin lapsuuden ilo ja seesteisyys. Kaiken sen antoi ristin mies, Jeesus Kristus, vapauttaja ja kaiken uuden antaja, mahdollisuuksien antaja. Hän otti harteiltani taakan. Hän otti sydämestäni tuskan. Hän poisti syyllisyyden, pelon ja pahuuden paljouden. Hänen rakkautensa oli ääretön. Rakkaus, joka kestää ja peittää syntisyyteni. Rakkaus, joka peittää huonouteni. Rakkaus, joka peittää epäonnistumiseni. Rakkaus, joka on armoa. Armoa ilman suorituksia, paineita ja turhanpäiväisiä yrittämisiä. Ristin mies onnistui kaikessa, minun tähteni. Hän päästi minut monesta pahasta.

Vaikka kokemukset pääsiäisen sanomasta tulevat ja menevät, ovat ne kohdallani aina ajatonta ja totta. Taas tämän vuoden pitkäperjantain ristiinnaulitun mittaamaton teko osuu. Tiedän, mitä Hän on tehnyt puolestani. Tiedän, kuinka paljon Hän on minua armahtanut. Vain minä tiedän, mistä hän on minut, reppanan, nostanut. Siksi sydämeni itkee ilosanomaa. Ylistää taivaallista tekoa.

Elämäni pihtipielet on sivelty pääsiäisen verellä. Se on turva eloon, tänään ja huomenna. Onneksi Jumalalla oli suunnitelma, jonka Kristus toteutti. Pyyteetön rakkaus mahdollisti kaiken.

Vaikka vanhan ajan pääsiäisessä oli lapsellisen maallisiakin tapoja, haluaisin niistä kauneimmat takaisin tämän päivän koteihin. Viattomat leikit, tavat ja perinteet eivät lapsen mieltä ole koskaan sumentaneet. Sieltä turvallisen ja lämpimän kodin lapsuusmuistoista olen itse ainakin pääsiäisestä omaksunut jotain minua niin ihmeellisen ihanasti lämmittävää. Vaikka lapsena en pääsiäisen sanoman ydintä ymmärtänytkään, heijastui taivaan pääsiäinen kuitenkin lapselliseen mieleeni. Se välittyi lapsen pieneen sydämeen isän ja äidin tietämyksestä ja uskosta.

Hankiaisten aikaan istun entisen kotini olohuoneessa Pyhäsalmessa viisi vuotta muuttomme jälkeen Pohjanmaalle. Asutimme tätä kaunista ja takuulla paikkakunnan erikoisinta taloa ennen kuin lähdimme Pohjanmaan lakeuksille. Vaikka lähdimme kohti vapautta, kohti avaruutta, ajatukseni valtaa tänään mennyt. Tämäkin koti, jossa asuimme muutaman vuoden, oli täydellisen ja nopean johdatuksen aikaansaama. Ennen kodin hankkimista eräs ystävämme näki rukouksessa ison simpukan, joka avautuessaan paljasti suuren, kauniinhohtavan valkoisen helmen. Se oli monien muiden kokemusten kanssa rohkaisemassa meitä talon ostoon. Me kun uskomme onneksi vielä ihmeisiin.

Viikoittaiset kokoontumiset ystäväjoukon kanssa loivat yhteyttä yli rajojen. Syntyi ilmapiiri elää ja syvähengittää jumalallista happea. Yhteydestä tuli arkea. Täällä rukoiltiin, täällä itkettiin ja täällä naurettiin. Täällä juhlittiin ja täällä surtiin. Täällä otettiin vastaan iskuja. Täällä rohkaistiin ja lohdutettiin. Yhdessä taisteltiin. Yhtenä rintamana edettiin. Ei kaaduttu. Jumala tuli tutummaksi.

Kun kuusi vuotta sitten lähdin vaimoni saattelemana Oulun keskussairaalaan syöpäleikkaukseen, jäi suuri joukko ystäviämme kotiimme rukoilemaan. Ennen kuin jätimme heidät taustalle taistelemaan, oli minut siunattu yltä päältä. Siitä oli hyvä lähteä. Vaikka lähtijät ja lähettäjät näyttivät iloiselta, jäyti pelko meitä jokaista. Huominen oli tietämättömyyden peittämä. En osannut kuvitella, mihin sairausryöppyyn olin lähtemässä. Meni viikko, mutta tulin takaisin. Vain päivä kotona ja takaisin Ouluun. Sairaala ja leikkaussali tulivat tutuiksi seuraavan kuukauden aikana. Tulin taas takaisin. Ystävieni rukoukset kantoivat.

Toipilasaikana tunteissani kolahti välillä rankasti. Itsesääli, itku ja mitättömyys rusensivat rajuilla otteillaan. Oma voimani ja päättäväisyyteni paljasti pienuutensa. Huusin voimattomana apua Jumalalta. Jumala vastasi tutulla tavalla:

– Minun armossani on sinulle kyllin!

Jumala rakastaa. Jumala antaa unelmille ja haaveille mahdollisuuden toteutua. Elämässä mennään eteenpäin. Me teemme sen Seinäjoella. Ei ole ikävä takaisin menneeseen. Ei kovin usein. Tänään se riipaisee läheltä. Riipaisee niin, että tuntuu. Nautin tunteesta sisälläni. Nautin kaipuusta. Tänään muistelen mennyttä. Tänään kiitän siitä. Kiitän tästä päivästä ja huomisesta. Aika on kullannut haavat.

Seison sisällä vanhan kodin lämmössä, ison ikkunan edessä. Aurinko paistaa naapuritalon takaa. Ulkona kimmeltää kunnon vanhanaikainen talvi. Puhdas metrinen lumikerros peittää pihaa. Vain pieni polku tuo entiselle kotiovelle. Istuttamani omenapuu pihassa on kasvanut moninkertaiseksi. Lumi pöllähtää pakkaseen, kun tiaiset pitävät oksia kiitoratoinaan. Ennen niin pienet syreenit kurottavat nyt monihaaraiset ja jäiset oksansa korkealle ylös. Itse tekemä tukeva puutarhapöytä penkkeineen on peittynyt lumeen. Naapuritontilta suurella kauhakuormaajalla aikoinaan pihaan tuotu iso kivi on kokonaan kinoksen sisällä. Tämän seitsemäntoistanurkkaisen talon omistaa nyt vaimoni sisko, onneksi. Se mahdollistaa meidän viipymisen muistoissa. Kaikella on aikansa.

Kevät muuttaa mielialan kohdallani usein varsin mietteliääksi. Vaikka kaikki luonnossa nukkunut alkaa herätä ympärilläni eloon, herkistyn pelottavan helposti kaikelle. Muistelen menneitä vuosia. Muistelen hukattuja hetkiä. Muistelen tehtyjä turhuuksia. Ikävä ottaa ja valtaa hetkittäin koko miehen. Vaikka on vain pari viikkoa lasten ja lastenlasten viime näkemisestä, ovat he tänään taas liian kaukana. Ikävöin huutoja, jotka välittömästi saavuttuani lastenlasteni luokse, kuuluu ovenraosta:

– ”Patuvaari, Patuvaari, meidän oma Patuvaari, ihana Patuvaari!

Ikävöin pikku-Iippo Ossi Iisakkia, joka pyysi saada nukkua kanssani lattialle tehdyllä petilläni. Pyysin, että hän nukkuisi omassa sängyssään, koska meille tulisi liian ahdasta. Kyyneleet silmissä pienimies pyysi saada päästä viereeni ja heti, kun annoin myöntävän vastauksen, hän ilostui ja pää kallellaan sanoi hellyttävästi ja sydämestään:

– ”Kiiiitos!”

Siinä vieressäni hän sitten unilaulujaan viritteli. Tunsin kuinka kikkaratukkaisen miehenalun sisällä sykkii herkkä ja hurmaava sydän. Pyrskähdin nauruun, kun hän alkoi, pieni ja pullea käsi kaulallani, ponnekkaasti laulaa:

– ”Patuvaarilla oli sika, hiiala, hiiala hei. Vaari se hoiteli sikojansa, hiiala, hiiala hei…”

Unilaulu teki tehtävänsä. Pikkuinen lapsenlapseni nukahti. Ainutlaatuisen ja unohtumattoman herkän hetken tarjosi kultalautasella vaarilleen. Ikävöin vaahteramäeneemelimäistä Renne Petteriä, vanhimman poikani kuopusta, joka vähäisestä iästään huolimatta sanoo ensimmäisenä, kun astun sisään:

– ”Mitä sinä toit, Patuvaari”?

Ikävöin Riina Aino Elissaa, prinsessamaista neljäsluokkalaista, joka huolehtii, hellii ja puolustaa pikkuveljeään muitten torumisilta. Hieno tyttö, joka on ollut pitkään kirjeenvaihdossa 94-vuotiaan äitini kanssa. Ikävöin Roni Eppu Eemeliä, tietokonepelimiestä, jonka sairauden puolesta rukoillessamme olemme olleet särkeä sydämemme. Ikävöin Miitta Meri Pauliinaa, tomeraa ja touhukasta taiteilijan alkua, vasuria, jonka puhe on tuhansien sanojen helinää. Keksii juttuja toisen sieltä, toisen täältä, päättömiä ja hännättömiä tarinoita. Ikävöin Peetu Eeli Eevertti -vauvaa, joka on vielä autuaan onnellinen ja tietämätön kaikesta ympärillään olevasta kylmästä maailmasta. Hänelle riittää onneksi vielä kaikki se lämmin, mitä äidiltään saa. Ikävöin Emma Henriikan ja Kalle Aukustin isovanhempien joulujuhlaa, johon minut oli jo puoli vuotta ennemmin kutsuttu ja varattu. Kun pienet jalat hakivat vanhan piirileikkiin, suuret ruskeat nappisilmät katsoivat alhaalta. Olin tietoinen, että siellä ajatuksissa olivat sanat:

– ”Minun oma Patuvaari!”

Ikävöin miniöitäni ja vävyjäni. He osaavat elää ja omistaa rakkaudenhetket lapsilleni oikealla tavalla ja oikeaan aikaan. Heille on annettu erikoinen taito ymmärtää myös minun kummallisuuttani.

Ikävöin omia aikuisia lapsiani, joille minulla ei ollut riittävästi aikaa ollessani isä-ikäinen. Oli liian paljon menemistä, oli liian paljon tekemistä, oli liian paljon heitä tärkeämpää. Vuosikymmenten kuluttua, tänään, voin aivan rehellisesti sanoa:

– ”Minä en kasvattanut lapsiani, mutta he kasvattivat minua.”
Kaikki nämä rakkaat ovat rukouksissani. Toivon, että Jumala etsii heitä parhaalla mahdollisella keinolla yhteyteensä. Olen joskus purkanut Jumalalle syvimmästä sydämeni itsesäälin sykkeestä sanat:

– ”Mitä Jumala minä teen taivaassa, jos siellä ei silloin ole myös kaikki rakkaani ja läheiseni?”

Kävelen vanhan äitini kanssa lapsuuteni kotikylän keltaisen kellotapulin vieritse hautausmaalla. Polku hautarivistön välissä on kapea ja hiekkainen. Äitini pitää lujasti kiinni oikeasta käsivarrestani yrittäen käydä pitkin suoraa käytävää. Itse pysyttelen vieressä viettävällä, aamunkasteen kosteuttamalla kesänurmikolla. Äidin katse on kiinnitettynä pitkän käytävän päässä olevan vanhan, paksun ja tuuhean männyn juurelle. Kumpikaan meistä ei sano sanaakaan. Tunnen äidin ja tiedän hänen ajatuksensa, koska niin monesti olemme nämä samat kymmenmetriset tässä yhdessä kaksistaan kulkeneet. Äidilleni nämä muutamat minuutit ovat päivän, jopa viikon, jopa kuukauden kohokohtia. Täällä hän aistii lapsuutensa. Täällä hän aistii kotikylänsä menneisyyden. Täällä on koko hänen ystäväpiirinsä. Koko eletty elämä. Tiedän äitini käyvän tässä pikku hetkessä läpi elämänsä vuosikymmeniä. Päällimmäisenä hänen muistoissaan ovat ainoastaan hyvät ja kauniit tapahtumat. Vaikeat päivät ovat menettäneet merkityksensä. Ne ovat varmasti olemassa, mutta äitini pystyy ne sivuuttamaan kokonaan, koska hänen asenteensa elämään ja vanhuuteen on käsittämättömän myönteinen ja kiitollinen. Äitini kohdalla on täysin totta sanonta: ”Aika kultaa haavat.”

Äiti muuttaa yllättäen suuntaa ja sanoo:

– Käydään ensin tuolla äidin ja isän haudalla.

Käännymme vähän sivummalle. Ollaan menossa iäkkään äitini kaukaista lapsuutta ja nuoruutta kohti. Kun pysähdymme, tarrautuu äitini aivan kuin uudella voimalla käsivarrestani, pää painuu nöyränä alas:

– Elina ja Oskari, äiti ja isä, kiitos kaikesta!

Lähes koko käytävää hallitsee Rankilan suku. Minullekin niin läheisiä ja rakkaita ihmisiä. Siellä he ovat maan syleilyssä. Jumalaan luottavaisina he lähtivät. Sieltä kaukaa vuosikymmenten takaa ovat ”rukouksen ja huokauksien maljat” täyttyneet ja tulleet nuorimmillekin sukupolville todeksi. Rohkenen todeta tänään: Siinä on sukumme siunaus. Siinä on sukumme menestys. Siinä on oleva sukumme pelastus.

Jatkan äitini kanssa matkaa. Sukulaisten kummut on nähty. Kaarramme viereiselle käytävälle verkkaisesti. Olemme määränpäässämme. Olemme meille molemmille niin rakkaan ihmisen, Reino- isän, haudalla. Vaikka olemme yhdessä kymmeniä ja kymmeniä kertoja menneitten vuosien aikana tähän tulleet, on jokainen käynti erityinen ja ainutkertainen. Vaikka olisin tullut maailman ääristä äitini luokse, on hänen toiveensa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ollut aina yksi ja sama: päästä käväisemään hautausmaalla.

Isäni hautakumpu on kesänkaunis. Se on kokonaan sinisten ja violettien orvokkien peittämä. Olen kouluni käynyt ja oppinut tarkalleen tietämään, mitä äitini kummulle haluaa. Kaikki on oltava kuin edesmenneen isäni toiveitten mukaan. Isä oli sinisen ja violetin ystävä. Äiti on sen täysin omaksunut ja kunnioittaa edelleen isäni värimaailmaa. Muutenkin, täsmällisyys ja tarkkuus on sukuvika, rankilaisten puolelta. Ja se vika jatkuu edelleen.

Nyppiessäni kuivahtaneita orvokin lehtiä ja kukkia, huomaan että sinivioletin kukkaisloiston keskeltä paistaa yksi pieni keltainen orvokki. Se hyväksytään joukkoon. Siellähän se on turvassa muitten keskellä, yksinäisenä, mutta piristeenä.

Äitini osoittaa Jarmo-veljeni tekemällä mustanpuhuvalla kävelykepillään eteenpäin. Tiedän jo entuudestaan, mitä hän tarkoittaa. Tässä ei nyt tarvita turhia sanoja. Kumarrun ja kerään yläpuolella olevasta männystä pudonneet ruskeaksi värjääntyneet havunneulaset käteeni. Laitan sivulla olevaan maljakkoon uudet kukat kuivuneitten tilalle.

– Vesi on ehdottomasti vaihdettava!

Kun kaikki tarvittava on tehty, seisomme siinä kaksistaan. Äitini ryppyiset kädet menevät ties kuinka monetta miljoonaa kertaa ristiin. Rukous nousee syvältä hänen sydämestään:

– Taivaan Isälle kiitos hyvästä miehestä ja hyvästä isästä.

Tiedän, että olemme hänelle äärettömän pyhässä ja arvokkaassa paikassa. Äitini tietää, että hänen oma lopullinen lepopaikkansa on siinä saman paljon nähneen ja paljon kuulleen männyn tuuheitten oksien varjossa. Oksien, jotka levittäytyvät tänään isäni haudan päälle ikään kuin enkelten siivet. Kaipaus, ikävä ja suunnaton kiitollisuus valtaa meidät molemmat.

Taas heikot, mutta minulle rakkaat kädet tarrautuvat minuun tukea hakien. Lähdemme verkkaisesti takaisin. Vaikka lähes 95-vuotiaan äitini askel on hitaan hapera ja lyhyt, korvaa sen edelleen ryhti ja päämäärätietoisuus. Katsahdan vielä taakseni itse suunnittelemaani hautakiveen, jossa lukee:

”Haapanen Reino Aukusti, s.6.5.1906 k.26.10.1984”

ARVOSTELIJA VAI ARMAHTAJA?

Maailma on muuttunut, sillä saan alustaa sielunhoitajien vertaisryhmässä. Kun saan kertoa suoleni tyhjäksi läpikäymistäni vaikeista mustista vuosista, poistuu loputkin kipupisteet sisältäni. Löytyipä vihdoin paikka, jossa uskalletaan käsitellä yhtä seurakuntiemme nurkkakaappiin visusti piilotettua arkaa uusperheitten synnyttämää syndroomaa. Kaikki uskovaiset tietävät takuulla asian olevan ajankohtainen ja kaikkia seurakuntiamme koskettava, mutta koskaan sitä ei ole uskallettu nostaa oikeassa mittakaavassa ja kunnolla esiin. Jumala näyttää taas jotakin suuresta anteeksiannostaan salliessaan minun olla jakamassa tätä arkaluontoista tietoutta.

Tunsin valtavaa innostusta puhua omassa kotihelluntaiseurakunnassani uusperheiden asemasta ja hoidosta sellaiselle ihmisryhmälle, joka tiedostaa tilanteen vakavuuden ja on valmis tekemään asian hyväksi kaikkensa. Tämä oli mahdollisuus minulle itselleni valottaa sitä, mitä se voi pahimmillaan olla. Aukaisin palasen arkaa historiaani. Aukaisin sitä siksi, jotta se voisi auttaa niin monia samoissa elämäntilanteissa olevia. Tieto tosiasioista ehkäisee myös avioeron kokeneita ja uudelleen avioituneita joutumasta vastaaviin ylipääsemättömiin tilanteisiin, joissa pyöriskelin itseni enemmän kuin vereslihalle.

Miksi minulle annettiin mahdollisuus puhua tästä? Kuka on avioeron asiantuntija? Kuka on uuden perheen perustamisen asiantuntija? Onko se kaikessa täydellisesti onnistunut vai onko se epäonnistunut ja uuden mahdollisuuden saanut? Itse uskon tietäväni sekä aviokarikoista, että uusperheestä aika paljon. Tiedän, mitä on yksinäisyys, toivottomuus, epäonnistuminen, särkyminen, itku, murhe, tuska, syytökset, häpeä. Tiedän myös, mitä on rakkaus, onni, hyväksyminen ja menestyminen. Tältä pohjalta rohkenin avata eväsnippuni kääreen.

Halusin puhua avoimesti. Halusin puhua suoraan. Halusin kertoa, kuinka itse Marketan kanssa selvisimme lopulta kuiville. On helppoa kertoa siitä, minkä on itse kokenut ja joutunut käymään kaikki pitemmän kaavan kautta. Ei tarvitse arvailla. Ei tarvitse olla tietävinään. Ei tarvitse puhua toisilta kuullusta ja väritetystä. Uskallan puhua tänään, ainakin omasta mielestä enää vain pienoisella katkeruudella, koska olen saanut itselleni nämä selvitettyä niin pitkälle kuin nyt yleensä on mahdollista.

Koko uskonelämäni alkuvuodet kulminoituivat erooni ja uudelleen avioitumiseen. Niitten jatkuva käsitteleminen ja niistä puhuminen vaikuttivat alkuvuosina uuvuttavasti elämäämme ja veivät valtavan osan vaimoni ja minun energiasta, joka olisi tarvittu oman parisuhteemme rakentamiseen. Kun olisimme vaimoni kanssa tarvinneet alkuaikoina seurakunnaltamme tukea ja rohkaisua, saimme aivan jotakin muuta. Kun olisimme tarvinneet vierellä kulkijoita, saimme kokea yksinäisyyttä ja häpeää. Kun olisimme tarvinneet hyviä neuvoja, saimme lyöntejä. Kun olisimme tarvinneet silittelyä, saimme sivalluksia. Toisaalta kaikki meitä kohtaan käytetty vastustus tarkoitti myös selviytymistä kaikessa kaksistaan. Näin rakennettiin vahvaa kivijalkaa yhteistä tulevaisuuttamme varten. Huomasimme, että paras apu löytyykin Jumalalta, eikä suinkaan kaikilta Jumalan nimessä touhuavilta. Lopulta saimme rakentaa avioliittoamme yhdessä parhaan neuvonantajan kanssa. Kiitos lopulta meneekin niille monille oikeaoppisille Raamatusta yksittäisten jakeiden irrottajille, jotka pakottivat teollaan meidät etsimään totuutta. Kaikki kääntyikin lopulta hyväksemme.

Monet kauhistelivat ja olivat omilla nitropurkeillaan heti kuullessaan synnistä, johon olimme ajautuneet menemällä naimisiin. Uskallan sanoa, että kuinka moni muu uskoo yhtä vahvasti ja lujasti avioliittoon, kuin minä itse. Kaksi hajonnutta avioliittoa takana ja vielä uskaltauduin uuteen. Raamatustani olen pyrkinyt etsimään oppia elämän peruskysymyksiin. Eikö se näin mene:

– Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. (Hebr 11:1)
Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Monet asiat olen joutunut lähes yksin selvittämään aivan oman mielenterveyteni vuoksi. Olen kaivanut kaiken mahdollisen tiedon pohjia myöden. Moni asia selvisi lukemalla, tutkimalla ja kyselemällä. Suurimmat rohkaisut ja lohdutukset löytyivät Raamatusta. Sieltä löysin tarvitsemiani aarteita. Suurimmaksi osaksi hain vain ja ainoastaan hyväksymistä ja tasavertaisuutta. Yhteisö, johon kuului, vaati onnistumista. Piti yrittää. Piti tehdä kaikkensa. Jos onnistuisin, saatettaisiin minut hyväksyä, ainakin osittain.

Monet eri seurakuntien työntekijöistä olivat avioerosta ja uudelleen avioitumisesta kanssani samaa mieltä, mutta vain kulissien takana. Epävirallisesti uskallettiin ottaa kantaa, mutta ei virallisesti. Tiedän, että pelättiin yleistä mielipidettä, joka oli kielteinen minun tekemille ratkaisuille elämässäni. Tilanne näytti useimmiten toivottomuutensa. Kerrottiin kyllä auliisti, kun olin tehnyt väärin. Ei kylläkään tullut neuvoja eikä ohjeita, miten selvitä sen jälkeen eteenpäin.

Onneksi tämä kaikki on sattunut minun kohdalleni. Tätä raskasta taivalta eivät olisi kaikki kestäneet. Eivätkä olekaan, koska moni on uupunut taipaleelle ja jäänyt syrjään.

Tiedän, että avioliitto perustui ja perustuu edelleen Jumalan sanaan. Tiedän, että avioliiton pysyvyys on Jumalan tahto. Tiedän, että avioliiton hoitaminen kaikissa vaiheessakin on Jumalan tahto. Tiedän, että Jumalan alkuperäinen tarkoitus oli ja on elämänmittainen yhdessäolo. Tiedän, että avioliiton perustarkoitus on sitoutuminen ja uskollisuus.

Aatamin ja Eevan aikaan Jumalan säätämää liittoa hallitsi täydellinen hyväksyntä, ihailu ja avoimuus. Puoliso oli rakkain, läheisin ja turvallisin. Puolisot katselivat kukkivassa puutarhassa hedelmien seassa toisiaan täydellisinä ja virheettöminä, tietämättä tulevasta. Mutta, lankeemus väärään tekoon paratiisissa muutti kaiken, Jumalan alkuperäisestä suunnitelmasta huolimatta. Käärme oli viekkaampi Aatamia ja Eevaa, ja synti astui kuvaan. Onneksi kaikkialla opetetaan:

– Mutta minkä synti hajottaa, sen Jumala korjaa!
Avioeron kohdanneilla se usein tarkoittaa teoriassa eri asiaa, kuin käytännössä. Itse olen monasti miettinyt, miksi uskoontuloni puolesta rukoiltiin usein ja paljon, koska minua ei uskovaisena sitten enää hyväksyttykään. Anteeksiantamus riitti juuri ja juuri siihen, kun tulin uskoon. Sitten se yks kaks loppui, kun Jumala antoi minulle uuden avun viereeni.

Avioliiton pysyvyys on tietenkin Jumalan pyhä säätämys kaikkia kulttuureja ja kaikkia aikoja, myös Haapasta ja kaikkia suomalaisia, varten. Raamattu korostaa aina voimakkaasti avioliiton rikkomattomuutta, ja olen täysin varma siitäkin, että Jumala vihaa kaikenasteista hylkäämistä. Mutta, kun… tosiasia on se, mitä tapahtuu … Entäs sitten?

Miksi mennään uudelleen naimisiin? Uudelleen avioituminen on usein turvallisuuden ja rakkauden etsimistä. Kaikki ihmiset haluavat rakastaa ja tulla rakastetuksi. Onhan se Raamatun yksi keskeisimmistä asioista. Avioliitto on paras kasvupaikka ja turvapaikka myös uusperheelle.

Totuutta emme kuitenkaan voi unohtaa. Särkyneitä perheitä on yhä enemmän ja enemmän. Jos me emme uskovaisina tee jotakin ja pian, räjähtää asia kokonaisuudessaan käsiimme. Sen jälkeen siihen puuttuminen on toivottoman mahdotonta. Uusperheet joutuvat usein taistelemaan tuulimyllyjä vastaan aivan kaksistaan. Asiat voi oppia tekemään jatkossa paremmin, vaikka se olisikin maksanut avioliiton. Jokainen avioero on tuonut ja tuo edelleen tuskaa. Tuskasta halutaan päästä eroon. Sitä ei voi koskaan pyyhkäistä pois, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Siihen tarvitaan raamatunmukaista anteeksiantoa ja menneen unohtamista ja uuden hyväksymistä.

Maailma antaa hyväksynnän. Mielenkiintoista. Maailma on se, jonka lakien alla me arjessa olemme. Käsketäänkö meidän noudattaa vallitsevia lakeja vai toivotaanko meidän olemaan niitä vastaan? Onneksi maailmassa ei ajatella aina rakkaudettomasti kuin monet herätyksemme viisaat veljet ja sisaret. Johonkin on ollut pakko vetää linja. Se on tässä ja tuntuu pysyvän. Kukaan ei uskaltaisi erota, jos heille kerrottaisiin ennakkoon uskovaisten suhtautuminen heihin, mutta uskaltaisikohan kukaan tulla uskoon, jos he tietäisivät ennakkoon meidän suhtautumisemme? Jumalan lapsina elämässämme on runsaasti tilaa kasvukivuille, kriiseille ja epäonnistumisille. Voimme Jeesukseen uskoen kokea myös jatkuvaa puhdistumista kaikista omantuntomme syytöksistä. Monet muutkin etsivät tänä päivänä vain tasavertaisuutta, hyväksyntää ja huomaavaisuutta

Uusioperheet, niin kuin meitä hengellisessä piireissä hyvin loukkaavasti nimitetään, tarkoittaa jotakin kierrätykseen vietyä, tarpeetonta. Eli kelpaamatonta alkuperäiseen tarkoitukseen. Miksi polkea suohon sellaiset, jotka juuri ja juuri ovat sieltä saaneet päänsä pinnalle. Nostaako se minääni, jos näen ympärilläni vielä pahemmassa ja vaikeammassa tilanteessa olevia? Miksi asioista vaietaan, vaikka vanha sanonta sanoo:

– Vaitiolo on myöntymisen merkki!

Minulle antoi eräällä avioliittoleirillä eräs johtava sisar seuraavan ponnekkaan lausunnon, kun olin ehdottanut parisuhdeleirien aloittamista myös uudelleen avioituneille eli uusperheille.

”Jos avioeroista ja uudelleenavioitumisesta alettaisiin puhua, tarkoittaisi se sitä, että me uskovaiset hyväksyisimme avioerot.”

Itse ihmettelin kaulasuonet punaisena vastakysymyksellä tätä ärhäkkää lausuntoa:

– Entäs sitten herätysliikkeemme alkoholityö ja huumetyö? Eihän me hyväksytä viinalla mässäilyä eikä tietääkseni myös huumeiden käyttöä. Vai olenko minä aivan tietämätön rouvan linjasta?

Pahimpana puutteena pidän, ettei meillä ole selvää valtakunnallista käytäntöä. Ei ole selviä ohjeita, miten suhtautua eronneisiin ja uusperheisiin, entäs uskovaisena eronneisiin sananjulistajiin ja heidän perustamiin uusperheisiin. Siinä menee monelta kertaheitolla työpaikka, toimeentulo ja kansalaisluottamus.

Toki siinäkin on omat vaikeutensa, koska jokainen avioliitto, ero ja uusperheen muodostaminen on aivan oma lukunsa. Jokaisessa on omat erilaiset taustansa. Jokaisessa on omat erityispiirteiset kuvionsa. Jokaisessa on omat kommervenkkinsa. Täytyy tuntea jokainen tapaus ja käsitellä sitä sen mukaisesti. Toiselle tapaukselle sopii eri neuvot ja ohjeet, kuin toiselle. Jos ohjeet ja neuvot ja käsittelytapaohjeet tulisivat joltakin keskusyksiköltä, voisi niiden suhteuttaminen olla monessa seurakunnassa mahdotonta. Ennakkoluulot menevät monta kertaa ymmärtämisen ja suvaitsevaisuuden edelle.

Anteeksisaamisesta on selvät ohjeet Raamatussa. Pyhän Hengen pilkka on ainoa, jota ei saada anteeksi. Mieliinpainuvimmin minulle on sanonut uskonelämän alkuaikojen oma pastorini:

– Jos lakilinja olisi raamatullista, meillä ei olisi Moosesta, Daavidia, Paavalia, ei edes kelvollista Juudaan sukukuntaa, johon Messias olisi voinut syntyä.

Täydellisellä anteeksiantamisen puutteella vesitämme julistamamme linjan. Ristiriitaisuus on valtava julistetun sanan ja käytännön välillä. Itsekin kelpasin diakoniksi, mutta monet työmuotoni jossa olin, lakkautettiin siksi, koska olin huono esimerkki menneisyyteni takia. Seurakuntapalvelijallahan on samat säännöt, kuin seurakunnan johtajilla.
Kun ihminen pelastuu, sanotaan suuriäänisesti:

– ”Tervetuloa !”

Iloitaan muutoksesta, puhutaan lämmöllä särkyneistä, kerrotaan hyväksymisestä, mutta sitten vedetään henkeen Symbicorttia ja Nitroja soodan kanssa kaupan päälle, kun taustalla on avioero. Kaikkea muuta saa olla, kunhan ei ole eronnut ja uudelleen avioitunut. Saa olla rosvo, ryöväri, juoppo, väkivaltarikoksen tekijä, rikoksen uusija ja raiskaaja. Murhamiehellekin annetaan kaikki anteeksi. Jos hän on kuitannut maallisessa tuomioistuimessa kaikki tuomionsa, on hän periaatteessa kelvollinen vaikka herätyksen johtoon. Avoliitossa ollut huorintekijä, joka tulee uskoon, hylkää avopuolisonsa ja menee sen jälkeen naimisiin, katsotaan kelpo mieheksi. Rikollista, joka on suorittanut rangaistuksensa, ei tuomita uudelleen, mutta eronnut ja uudelleen puolison löytänyt saa kokea karvasta kalkkia loputtomiin.
Raamattu antaa monenlaisia ohjeita ja käskyjä. Näinkin siellä todetaan:

”Sillä se, joka muuten kaikessa noudattaa lakia mutta rikkoo sitä yhdessä kohdassa, on syypää kaikilta kohdin. Hän, joka sanoi: ”Älä tee aviorikosta”, sanoi myös: ”Älä tapa.” Vaikka siis et teekään aviorikosta, olet lainrikkoja, jos tapat. (Jaak 2: 10-11 )

Eikö tämä juuri merkitse sitä, ettei meistä ihmisistä kukaan pysty täyttämään Jumalan antamia lakeja ja käskyjä. Toinen ei ole toistansa parempi ja puhtaampi, vaikka kuinka itse yrittäisi. Ilman Jeesuksen sovitustyötä olisimme joka ikinen hukassa. Hän on se, joka tekee meistä soveliaita Jumalalle.

Yleisesti seurakunnissa uskalletaan puhua vain onnistuneista avioliitoista. Puhutaan avioeron kauheudesta ja vääryydestä ja joukossa on sen kokeneita. Ei ymmärretä, miltä se tuntuu niistä, jotka ovat hajottaneet pelinsä perheensä. Eron kokenut tietää kuulemattaankin, kuinka hirveää se kaikki on. On mautonta ja epäasiallista julistaa osa porukasta upoksiin.

Hyväksynnän puuttuminen oli viedä minut täydelliseen epätoivoon. Se oli syvällä rinnassani liian kauan pesiytyneenä vangitsemassa ja lisäämässä epätoivoa ja tuskaa. Se kulutti henkiset, fyysiset ja hengelliset voimavarat loppuun. Jos ei ole hyväksyntää, uusperheet ajetaan uudelleen uusiin ongelmiin ja ristiriitoihin. Ympäristön paineen vuoksi on mahdotonta hoitaa uutta parisuhdetta, jos siihen ei löydy tukea. Usein ihminen, joka eniten tarvitsee apua, on vähiten kykenevä sitä vastaanottamaan.

Ihmistä varten on olemassa perustuslaki, jossa on määrätyt ihmisoikeudet suojelemaan kaikkia, varsinkin vähemmistöä ja valtaa vailla olevia heikkoja kulkijoita. Tasapäiset oikeudet on tarkoitettu kaikille ihmisille, uskontoon, sukupuoleen ja rotuun katsomatta. Tämän mukaan se koskettaa myös uskovaisia ja kaikkia heidän hallitsemiaan järjestöjä. Toimimme perustuslakia vastaan, kun emme pidä tasa-arvoa kunniassa ihmisen menneisyydestä huolimatta.

Eikö tasa-arvon vuoksi seurakunnissamme voisi julkisesti rohkaista särkyneitä ja uuden elämän aloittaneita? Kuka uskaltaa ensimmäiseksi sanoa:

– Me rakastamme teitä eronneet, yksinhuoltajat ja uusperheet, aivan samalla tavalla kuin muitakin uskonveljiämme ja uskonsisariamme. Me välitämme teistä ja me hyväksymme teidät elämäntilanteistanne, menneisyydestänne ja menetyksistänne huolimatta. Siunaamme teitä ja rukoilemme teidän omien ja yhteisten lastenne puolesta. Me olemme Jumalan edessä samalla viivalla, koska olemme kaikki hänen tasavertaisia lapsiaan. Me tahdomme huomioida teidät tulevaisuudessa yhtä kauan kuin olemme olleet teitä huomioimatta. Me rakastamme ja siunaamme juuri teitä tänään aivan erikoisesti.

Sanat, jotka auttoivat ainakin minua eteenpäin löytyivät nekin herätyksemme armonjakajalta, armoitetulta J. Kuosmaselta. Häntä mukaillen:

– Käskyjä, jotka on annettu avioliittoa varten ei saa käyttää lyömäaseena jo hajonneisiin liittoihin.
Ei saa estää elämän korjaamista. Särkyneelle suhteelle on olemassa omat raamatulliset säännöt. On armahdus, anteeksiantamus ja rakkaus. Jos astia on rikki ja avioliitolta pohja pois astuu silloin voimaan sirpaleista kokoamisen laki, armon laki ja sielunhoidon laki.

– Ei voida vaatia alkuperäistä asetusta, koska sitä ei enää ole. Ei voida vaatia alkuperäisiä periaatteita ja ehjää menneisyyttä, koska sitä ei ole. Sirpaleista kootaan, mitä saadaan ja tällä uudellakin astialla on oma tehtävänsä. Kaikkien ihmisten täytyy saada elää.

Itse mukautan seuraavassa edellistä. Jos isä on antanut pienelle pojalleen uuden polkupyörän, on poika onnellinen saamastaan lahjasta. Jonkun ajan kuluttua poika tulee kuitenkin isänsä luokse naama verillä ja nyrkit mustelmilla sydän itkien ja sanoo:

– Isä, minun pyöräni on aivan rikki, ajoin sillä jorpakkoon, ja monta kertaa.

Mitä tekee isä. Isä katsoo pyörää ja näkee, ettei sitä voida enää koskaan korjata. Hän lohduttaa lastaan ja sanoo hankkivansa uuden ja ehjän pyörän. Lapsi ilostuu, menee isän lähelle ja kiittää isää.
Entäs, jos isä sanookin pojalleen vihaisena:

– Sinun pyöräsi pitää olla ehjä!

Kysyn: Kumpi isä sinä olet? Oletko se, jolla on pyöränsä rikkonutta lasta kohtaan armollinen ja anteeksiantava asenne vai oletko se, joka vaatii lapseltaan ehjää pyörää, jota ei ole enää edes olemassa?

Kysymys on asenteesta. Uusperheellä on elämää hidastavia ja vaikeita asioita jo tarpeeksi, joita ei enää tarvitsisi tulla lisää. Ulkoapäin nakertaa usein syyttely, loukkaukset, iva, laiminlyönnit, vähättely, torjunta, vertailu, naljailu ja vihjailu. Mielellään luetellaan virheitä ja annetaan lisää mahdottomia sääntöjä, joita ei kukaan edes itse pystytä noudattamaan. Sääntöjen lataajalla itsellä usein omatunto syyttää jostakin menneestä virheestä ja piilotetusta synnistä. Se helpottaa, jos saa siirtää omat hengen nuuskat toisten vielä heikompien niskaan. Muutkin sortavat, miksen minä!

Epäonnistuneen pitää kätkeä ja kovettaa tunteensa, koska ulkopuolelta tuomitaan. Jokaiselle meistä on elämämme varrella tullut liuta selvittämättömiä asioita, menneiden unohtamista ja uusien tilanteiden hyväksymistä, anteeksiantamattomuutta, katkeruutta. Eronneilla ne tuodaan usein tarjottimella muitten haisteltavaksi.

Pitäisi olla vahva, vaikka on heikko. Ei ole voimaa eikä edes halua käsitellä mennyttä. Muutto uuden perheen erilaisiin ympyröihin on jo uusi luku sinänsä. Se tuo mukanaan aivan arkielämäänkin suuria muutoksia: uusi koti, erilaiset elämäntavat, erilaiset ruokailutottumukset, erilaiset kasvatusmetodit, uudet sisarukset, uusi äiti, uusi isä, uudet isovanhemmat, uudet naapurit, uudet sukulaiset, uudet koulut, uudet opettajat, uudet ystävät, uusi seurakunta…

Uusperheen keskellä on vanhempien vaikea osoittaa toisilleen ja lapsilleen tarvittavaa hellyyttä. Mustasukkaisuus ja pälyily ovat jokapäiväistä ja hyvin inhimillistä.

Vaikka perheen rikkoutuminen on kahden kauppa, koskettaa se suurta yhteisöä. Vaikka uuden perheen perustaminen on tavallaan kahden kauppa, koskettaa se vielä suurempaa yhteisöä. Näissä tilanteissa puuttuu meiltä liian usein tarvittavaa kypsyyttä käsitellä asioita. Kypsyys asioiden hoitoon ja ymmärtämiseen saattaa löytyä usein vasta yhteisömme ulkopuolelta. Apu täytyisi löytyä omasta seurakunnasta, johon jokainen on tullut luottavaisena apua hakemaan.

Monimutkaisen menneisyyden takia uusavioliitot kaipaavat paljon enemmän hoitoa kuin pystyssä pysyvät avioliitot. Jos apu ei ole armollista, ymmärtävää ja huomioivaa, tukehtuu moni ja etääntyy. Lopulta moni luovuttaa kokonaan ja lähtee omille entisille teilleen, sinne jossa ymmärrettiin. Kenen on sitten vastuu Jumalan edessä?

Mitä, mitä, mitä? Mitä seurakunnat voisivat tehtävä uusperheitten auttamiseksi? Olisiko aika ottaa kolisevat luurangot esiin kaappien kätköistä? Löytyisikö lukkoon menneeseen tilanteeseen armoitetut ja sopivat avaajat rakkauden avaimiensa kanssa? Olisiko liikaa ymmärtää avun tarvitsijoita taustasta huolimatta? Jokainen täysivaltainen armahdettu pystyy tukemaan, jos siihen opetetaan esimerkillisesti. Mistä muualta kuin omasta seurakunnastani voin ammentaa voimaa avioliittooni? Eikö oma seurakunta ole kaiken keskipiste? Pannaan jokaisella elämänalueella käytäntöön sana:

– ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room 12:15)

Usein vasta sitten asenteemme muuttuu, kun asia koskettaa läheltä ja omia. Silloin ei ole enää tarvetta vetäytyä eikä vaieta. Silloin ei enää ammuta omia, kun he ovat omia.

Seurakunnan energian voi viedä kokonaan toisten tuomitseminen ja virheiden etsiminen. Aika menee aivan väärien asioiden hoitamiseen. Mitä kaikkea me voisimmekaan saada, jos me käyttäisimme jokainen erikseen ja kaikki yhdessä energiavaramme oikeaan suuntaan? Pienikin teko oikeaan suuntaan voi auttaa. Se voi olla pelkästään hymy tai lämmin sana. Se voi olla huomioiminen, rakkaudellinen teko, aitous, avoimuus, toisen kunnioitus ja arvostus. Kaikki nämä ovat vain tahdon asioita. Monissa uskon asioissa sana ’tahdon’ merkitsee menemistä johonkin suureen ja ennalta arvaamattomaan hyvään. Mistä löytyy se uskalias, auktoriteettinen opettaja, joka ottaa elämäntehtäväkseen opettaa näiltä liian kauan varjeltuja ja piilotettuja alueita?

Meidän on auttaessa unohdettava parempi-huonompi-akseli. Oikea ja väärä tullessaan korkealta koskee kovasti. Ei avaruusaluskaan voi tulla ilmakehään missä kulmassa tahansa. Jos se niin tekee se palaa karrelle. Se menettää tehonsa ja särkyy kappaleiksi. Se säilyttää voimansa, ja muotonsa vain aivan oikeassa lähestymiskulmassa. Insinöörit ovat sen laskeneet, koska he eivät halua menettää kallista lastiaan. Olisiko meidänkin arvostettava omiamme ja mietittävä kuinka heitä lähestytään?

Hyväksy heikkous ja avuttomuus, jos luulet olevasi vahva. Hyväksy itsesi ja lähimmäisesi. Jos rakastan itseäni, olen velvollinen rakastamaan myös toisia: Vaikka vihaisin itseäni, olen sittenkin velvollinen rakastamaan toisia. Meitä kaikkia on aina opetettu siunaamaan ja rukoilemaan kaikkien puolesta. Näin me saamme osallistua omiemme ja toistemme avioliittojen hoitoon. Voimme seurakuntana luoda halutessamme turvallisen ympäristön kaikille sen yksinhuoltajille, eronneille ja myös uusperheille sekä heidän lapsilleen, olivat he sitten ensimmäisestä, toisesta tai kolmannesta avioliitosta. Tarvitaan vain todellisen vapauden, avoimuuden ja rakkauden ilmapiiri, missä kipeitä asioita voidaan lähestyä. Lähimmäistä on autettava pyyteettömästi kaikessa, ilman omia ehtoja, aina. Kun katson ympärilläni olevia ”hyviä uskovaisia”, muistelen Jumalan sanaa lohduttaen itseäni:

– ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room 3:23)

Vanhojen kaivelu on aina väärin. Se ei auta ketään, ei koskaan. Vaikka itse olen perso kuokkimaan mennyttä, en ole koskaan jaksanut ymmärtää oman peltoni möyhentämistä. Näin raadollinen olen.

Oman rikkinäisen elämäni parasta ja lohduttavinta oli ja on edelleen vaimoni Marketan suhtautuminen menneisyyteni. Kiitoksenkäsi sydämellä voin sanoa, että hän ei ole ainuttakaan kertaa kaivellut minun menneisyyttäni. Se tarkoittaa ei kertaakaan! Ei koskaan! Varmaan hänellä, jos kellään olisi ollut aihetta. Hän ei ole koskaan edes vihjaillut menneestäni. Hän on ollut ainoa, joka on nähnyt minut uskoontulohetkestäni niin puhtaana, kuinka puhtaaksi Jumala saa Jeesuksen verellä pestyksi syntisen ihmisen.

Oman parisuhteemme alkujaksossa toimimme tietämättämme niin, että toinen rohkaisi toista kestämään. Välistä toinen oli vahvempi, välistä toinen. Aikaa myöten oli useimmiten vahvempi se, joka näytti heikommalta. Monesti se vahvempi oli vaimoni.

Jumala on antanut paljon löytöjä. Itse olen joutunut pakostakin hakeutumaan tiiviiseen jumalsuhteeseen. Onnekseni. Apu löytyi usein Raamattuni lehdiltä. Olen huutanut yksinäisyydessäni kohti taivasta ja saanut vastauksia. Olen pyytänyt ratkaisun avaimia omaan henkilökohtaiseen elämääni ja saanut niitäkin. Koska aivokapasiteettini ei ole kovin valtava, on minussa paljon lapsenmielisyyttä. Onnekseni. Se, jos mikä, on auttanut ymmärtämään Jumalan sanaa. Uskon moneen asiaan ymmärtämättä sitä edes itse.

Lapsenuskoisena olemme molemmat vaimoni kanssa astuneet yhteistä polkuamme. Jumala on näin johdattanut meitä muitten mielipiteistä huolimatta. Tiedämme, että niitä lukemattomia hyviä asioita, joita avioliitossamme on tapahtunut, ei olisi tapahtunut ilman Jumalan siunausta. Monien pettymykseksi olen selvinnyt uskoontulovuoteni Jumalan suuressa armovarjeluksessa. Avioliitto on suojannut minut joutumasta niihin ongelmiin, jotka olivat ennen minulle elämäni heikkoja alueita.

Omat armon kokemukset ovat olleet vapauttavina vastauksina omiin kysymyksiini. Pyhä Henki on kirkastanut minulle omia vaikeita, menneitä elämäni alueita. Olen halunnut löytää vapauden, ennen kuin olen täysin toivoton. Olen hyvin usein pyytänyt Jumalalta, että hän voisi antaa minulle niin herkät aistit, joilla oppisin tajuamaan hänen puhettansa. Tiedän sen yliluonnolliseksi, mutta en suinkaan mahdottomaksi. Jossain vaiheessa aloin aistia asioita aivan uudella tavalla. Useat kokemukseni liittyvät juuri omiin kaikista vaikeimpiin elämänhetkiini.

Kerran Raamattua lukiessani luin Jeesuksen ristillä tekemästä työstä, ja sain vastauksen:

– Pauli, jos joku epäilee syntiensi anteeksisaamistasi, ei epäilekään sinua vaan hän kohdistaa epäilyksensä minuun. Hän epäilee Poikani Jeesuksen Kristuksen täydellistä työtä Golgatalla.

Toisen kerran tuskanhuutojen keskellä, pahimpien painostusten alla, Jumala nosti aivan kuin hengessä Raamatun pääni päälle. Se oli avoinna ja suuren käden kannattelema. Kuulin omilla korvillani Hänen äänensä:
– Pauli, näet tämän Raamatun. Siinä on minun käskyni, lakini, säädökseni, ohjeeni ja kaikki neuvoni, mutta kaiken tämän päälle minä vuodatan armoni.

Eräänä yönä Seinäjoella jo murehdin keskellä yötä monia vanhoja kipeitä asioitani, minulle ikään kuin näytettiin Raamattu ja sen läpileikkaus. Ajatuksiini annettiin vain yksi kysymys:

– Missä vaiheessa Jeesus sovitti maailman synnit?

Tämä selvitettiin minulle näin:

– Ensin olivat Vanhan testamentin käskyt. Jeesus opetti elämään niiden mukaan. Hän antoi lisää ohjeita ja neuvoja elää oikein ja vanhurskaasti. Tähän kuuluvat myös osaset avioliitosta, avioerosta ja uudelleen avioitumisesta. Mutta, kaiken tämän jälkeen hän vasta sovitti maailman ristillä. Se poisti kaiken menneen pahan ja toi täydellisen anteeksisaamisen.

Minulle painotettiin ymmärrykseeni sanaa: kaiken tämän jälkeen. Tuskin tästä kokemuksesta on muille ohjeeksi, mutta se oli minua varten ja se vapautti taas yhden osasen mennyttäni. Olen varma, että Jumala puhuu erittäin henkilökohtaisesti jokaisen ymmärryksen tasolle. Minulle hän on puhunut näin ja se riittää. Mielenkiintoista, että Jumala on käyttänyt omaa nimeäni puhutellessaan minua. Nimen sanomiseen on aina liittynyt valtava lempeys. Siihenkin löytyy vastaus Raamatusta. Jumala on kutsunut nimeltä pelastukseen meitä jokaista.

En tarvitse kuulemalleni muitten selityksiä enkä arveluja. Tämä ei ole oppi, jota julistan. Se sisältää vain osan Herrani armotaloudesta minunkin talouteen.

Jeesuksen omat arkielämän esimerkit ovat parasta opetusta siitä, miten meidän itse kunkin tulisi kohdella kaikkia lähellämme olevia. Aviorikoksen tehneen naisen kohdatessaan fariseukset saivat kuulla kysymyksen:

– ”Kuka teistä on synnitön?

Jeesus ei ollut tuomari vaan vapauttaja. Ei Jeesus sanonut naiselle, että älä etsi itsellesi miestä. Ei hän käskenyt naista elämään loppuelämäänsä yksin. Vahva uskoni on, että hän syleili naista, silitti hänen pitkiä hiuksiaan ja lohdutti häntä taivaallisella rakkaudellaan. Lopuksi hän antoi naiselle vapauttavan vastauksen:

– ”Mene, mutta älä täst edes syntiä tee”

Jeesuksen esimerkit osoittavat, että hän ei hyväksy syntiä, mutta hyväksyy syntiset. Tiedän sanasta, että Jeesus ei hyväksynyt avioeroa, mutta tiedän, että hän hyväksyy avioeron läpikäyneet? Tiedän ihmisten hyväksyvän minut onnistuessani, mutta tiedän myös, että Jeesus hyväksyy minut, kun epäonnistun.

– ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla” (Room 3:23)

Samoin hän hyväksyy kaikki ne entisen hengellisen yhteisön johtava trion Pyhäsalmessa, jotka kärsivät pian haaksirikon omassa parisuhteessaan, pian sen jälkeen, kun irrottauduimme toiseen seurakuntaan. Nämä esimerkkimiehet joutuivat kulkemaan saman tien, minkä itse olin läpi käynyt. Uskon, että vilpittömyydessään he ohjasivat minua aikoinaan pois etulinjasta, mutta nyt he joutuivat itse poistumaan takalinjaa turvaamaan. He reppanat eivät aavistaneet mihin tuskaan menneisyytensä takia joutuvat. Jokainen heistä varmasti rypee joskus lahjomattomassa itsesäälissä, tuskassa ja ahdistuksessa tekosiensa takia. Olin järkyttynyt tapahtuneista, mutta en onneksi vahingoniloinen, vaikka siihenkin minulla olisi ollut syytä. Tällaista en olisi missään tapauksessa toivonut tapahtuvan. Mieleni valtasi vain valtava sääli heitä ja heidän perhekuntaansa kohtaan. Koskaan en ole toivonut kenellekään kulkea samaa kivikkoista tietä, jonka itse jouduin käymään. Kysyin silloin vain:

– Näinkö Jumala?

”Me astumme yhdessä valmista polkua, jonka Jumala on meille tehnyt. Jokainen askel vie meitä lähemmäksi häntä ja lähemmäksi toisiamme. Me liitämme kätemme yhteen, emmekä enää koskaan ole yksin. Me liitämme rukouksemme yhteen, kunnes sydämemme lyö samaan tahtiin Jumalan ja toistemme kanssa. Me astumme yhdessä, me kolme, eikä kolmisäikeinen lanka helposti katkea. (John & Betty Dreschner)

Jos meillä on oikea asenne, on kaikki lapsellisen helppoa: hoida, helli, hoivaa, lohduta.

VASTUSTUS ON MUUTTUNUT VASTUUKSI

En olisi uskonut, että elämäni olosuhteet hengellisellä kentällä koskaan voisivat enää muuttua. Taiteeni parissa jaksoin toivoa vielä murroksesta jonkinmoiseen uuteen ja tuoreeseen. Olin luovuttanut. Luovutus oli täydellinen. Siinä oli avain. Se oli uskalias muutto lakeuksille. Sekä taide, että hengellinen elämä kokivat piristävän elpymisen. Olen saanut elellä viimeiset viisi elämäni parasta ja hienoista vuotta syntymämaakunnassani onnesta huomiseen ihmetellen. Kurottautuminen kohti tuntematonta kannatti.

Pohjanmaan kotitantereet tarjoavat hetki hetkeltä enemmän ja enemmän sitä, mitä kaipaan. Tiesin, mitä hain. En vain tiennyt, mistä ja miten. Sitten se vain tuli. Nyt se on ympärilläni. Sain sen lahjana. Sain sen lahjana kotiseurakunnaltani. Sitä annetaan täällä ilmaiseksi. Se asuu ihmisissä. Se on sisällä Jumalan omissa. Sen nimi on hyväksyntä.

Ruumistani on ravittu. Henkeäni on ravittu. Sieluani on ravittu. Nyt riittää happea hengittää. Nyt riittää aavaa ajatella. Nyt riittää korkeutta kurottaa. Nyt riittää ystäviä ymmärtämään. Nyt riittää läheisten lämpöä. Nyt riittää hymyä hyväilemään. Nyt riittää iloa ilmaan.

Täällä se lähtee Jumalasta. Täällä sitä kutsutaan rakkaudeksi, lähimmäisenrakkaudeksi. Saa rakastaa ja saa tulla rakastetuksi. Täällä sitä kutsutaan yhteydeksi. Sitä kutsutaan armoksi ilman omia tekoja. Vaikka kaikki on vain armoa, on se suurinta, mitä ihminen voi omistaa itselleen ja toisilleen. Sitä voin ilmaiseksi jakaa ja osoittaa, koska itsekin on sen ilman omaa työtä saanut. Täällä se suuri salaisuus on löydetty, se on huomattu. Se on otettu vastaan. Sitä jaetaan. Sillä ravitaan. Siihen uskotaan. Siihen luotetaan. Se on Jumalan antama ja viitoitettu tie.

Vastuu lisääntyy, mutta ei hätää, koska Jumala järjestelee elämistämme. En olisi koskaan uskonut, että minuun luotetaan niin paljon, että saan pitää samana vuonna sekä isäinpäivä- että äitienpäivä-saarnat. Koen sen valtavan suurena arvostuksena seurakunnaltani.

Tulevana syksynä aloitamme seurakunnan Päiväpiiristä huolehtimisen. Varttuneet ja armolliset ikinuoret saavat meistä uudet vetäjät toiminnalleen. Otamme tehtävän nöyrin kiitosmielin vastaan. Tiedämme pääsevämme sellaiseen toimintaan mukaan, joka antaa taatusti enemmän meille kuin me pystymme antamaan heille. Palaamme alkujuurillemme. Ensimmäinen yhteinen työmme vaimoni kanssa entisessä kotikaupungissamme oli vastaava, ”Kultapiiri”, josta meillä on vain hyviä muistoja.

Olen tästä kaikesta suunnattoman kiitollinen Jumalalle. Ennen vain toivoin, mutta nyt tiedän hänen antavan kaikki ajallaan. Uskon hänen lupaukseensa:

Nuorten seurassa nuortuu. Kun Jumala järjestelee palasia, tapahtuu mukavia asioita. Kahden eri perheen taholta meitä pyydettiin aloittamaan jokaviikkoiset raamattuillat. Halusimme, että lupa seurakuntamme ulkopuolella tapahtuvaan toimintaan varmistettaisiin seurakunnan johdolta. Sitä nuoret ihmettelivät. Vastauksemme oli:

– Varmuudeksi!

Kolme vuotta on nyt mennyt. Olemme kokoontuneet koulukuukausien aikaan lähes jokainen viikko. Vuoron perään olemme kokoontuneet toistemme koteihin maistelemaan Raamatun lisäksi nuorten tarjoamia herkkuja.

Neljän nuoren avioparin kanssa aloitettiin. Mukana olivat heidän kaksi lastaan. Ensimmäiset ajat olimme Jeesuksen, Nikodemuksen, Nehemian, Pietarin ja Johanneksen jalanjäljissä.

Kesätauon jälkeen, seuraavana syksynä käytiin jo viiden lapsen ja samojen nuorten kanssa Apostolien teoista kaikkiaan neljäsataakahdeksankymmentäkolme jaetta yhteisesti läpi.

Kolmantena kautena elimme Jeesuksen vertaukset läheisesti jo seitsemän lapsen kanssa ja heidän vanhempien kanssa. Käyskentelimme hetket tuhlaajapojan, Laupiaan Samarialaisen, fariseuksen ja publikaanin, viisaitten ja tyhmien morsiusneitojen ja viinitarhan vuokraajien kanssa.

Neljäntenä syksynä joukkomme kasvoi taas kahdella pikkuisella. Vuorossa on ollut Vanhan testamentin suuri mies Joosua ja hänen ja Israelin kansan monitahoinen, mielenkiintoinen ja opettava loppuvaellus luvattuun, mettä ja hunajaa vuotavaan maahan. Välillä on huuhdottu verkkoja kalastavien opetuslasten kanssa ja katseltu sokeaa Bartimeusta silmästä silmään.

Nuorten kanssa toimiminen on pitänyt mielen nuorena. Vaikka ajatus pätkii, on raamattuopetuksen takia joutunut paneutumaan asioihin toden teolla. Nuoret eivät päästä helpolla. On tullut kiperiä kysymyksiä. On tullut kipakoita vastauksia. Nuorten etuna on kautta aikain ollut rehellisyys, avoimuus ja vilpittömyys. Parasta kokemaani on kuitenkin mahtava aitous, jonka soisi tarttuvan meihin kaikkiin.

Väliin porukan miespuoliset ovat hujan hajan. Yksi on ollut Bayerissa autoja ostamassa rekkakuormittain, toinen Texasissa koneiden varaosia hankkimassa, kolmas Thaimaassa täydentämässä yrityksensä paitavarastoaan, neljäs matkalla nostamaan keltapunaisen hinausautonsa kyytiin naapurikunnan johtajan uutta 500-sarjan Mersua. Tällöin on pidetty pelkkään lastenhoitoon ja lastenodotukseen liittyvä herkutteluhetki kahvin ja jäätelön kanssa.

Tänä päivänä meitä on ”raamiksessa” vaimoni ja minun lisäkseni neljä avioparia ja yhteensä yhdeksän alle viiden vuoden ikäistä lasta. Kertomusten on joko muututtava pyhäkoulumaisemmaksi tai on saatava lapsiavustajat, jotta saisimme ”pikku seurakuntamme” järjestyksen toimimaan. Totuushan on se, että me vaimoni kanssa vanhenemme ja ”Raamiksemme” keski-ikä laskee laskemistaan vuosi vuodelta.

Lapsiahan on syntynyt lisää keskimäärin kolme vuodessa. Kymmenen vuoden päästä lapsia olisi jo kaksikymmentäyksi. Jos kahdeksankyppiseksi asti saamme pitää tätä nuorten raamattupiiriä, olisi meitä ahtautuneina kotiimme lähes neljäkymmentä, joista lapsia kolmekymmentäkolme.

– ”Raamiksesta” emme luovu. Se on meidän oma juttu!

Seurakunnan pannuhuone on päivärukouskokous. Se on kuin seurakunta seurakunnassa. Päivittäin kokoontuu ruokatunnin aikoihin sitoutunut armollinen joukko rukoilemaan ja sanaa kuulemaan. Siunataan ja tullaan siunatuiksi. Voimavirtaa saadaan ja se lähetetään edelleen jokaisen mukana vaikuttamaan arjessa. Täytyy lämmitä, että voi lämmittää.

Joukko on monitahoinen. On nuorta ja työikäistä, on eläkeläistä, on pastoria ja paimenta. On evankelistaa ja vapaaehtoista. Kaikki ovat sulassa sovussa keskenään vuoroin jakamassa sanaa, ajatuksiaan ja kokemuksiaan.

Itselleni se on ollut oman näkyni mukainen mahdollisuus omalla vuorollani julistaa ja kertoa kaikesta siitä, mikä on elämässäni vaikuttanut myönteisesti. Rakastan Raamatun lukemista. Rakastan puhumista. Rakastan julistamista. Sytyn sitä enemmän, mitä suurempi on kuulijakuntani. Näilläkin alueilla olen monen mielestä kummajainen. Peittelemättä ja pelkäämättä mennyttä ja vaikeita vuosia haluan jakaa oman elämäni kaikki palaset myönteisesti opetukseksi ja ohjeeksi vastaavissa elämäntilanteissa eläville. Kun on käynyt kyntämässä syvällä, tietää mistä on pohjamudat tehty. Mitään elettyä ei kannata säästellä, jos siitä on apua jollekin toiselle. Haluan julistaa, että elämää on avioeronkin jälkeen. Nyt osaan arvostaa auringonpaisteessa ja lämmössä kasvamista.

Uskon saaneeni viime vuosina paljon sellaista rakkautta, jota rohkenen nyt jakaa. Kun itsetunto on saanut palautua ja jopa vahvistua rakkauden ja välittämisen keskellä, voi uskaliaasti olla sitä, mitä on. Ei tarvitse peitellä Jumalan tekemää työtä.

”Hän avaa, eikä kukaan sulje, hän sulkee, eikä kukaan avaa.” (Jes 22:22)

TÄNÄÄN OLEN ONNELLINEN MIES

Olen onnellinen poika.

Äitini, ihmeellinen ihminen, pian jo 95-vuotias, nuorekas ja ajanmukainen, kolmen lapsen, kahdentoista lapsenlapsen, kahdenkymmenenkolmen lastenlapsen mummo, elää elämäänsä palvelukodissa, Töysän Elviirassa.

Suuren osan eletystä elämästään hän on viettänyt Töysän Ponnenjärven ympärillä, sen molemmin puolin. Oman kodin hoito on aina ollut hänelle elämäntyö. Kolmekymmentäluvun alkupuoliskolla äiti kävi Evankelisen kansanopiston Karkussa, oli hetken harjoittelijana Ylistaron kunnalliskodissa ja sodan alkaessa tuli kotinurkille auttamaan vanhempiaan. Karhinmäen kotinurkilla teki tyypillisiä maalaistalon tytön töitä. Päivärutiineihin kuului lehmien hakeminen laitumelta, lypsäminen, eläinten ruokkiminen ja niiden hoitaminen. Kesällä oli heinäntekoa, kodin hoitoa, leipomista ja ruoanlaittoa.

Kun viikoittain leivottiin omalle perheelle, laitettiin aina talon tyttärille nyytti kainaloon, ja jokainen lähti vuorollaan viemään lämpimäisiä kylän vähempiosaisille. Elina-mummo, isoäitini, halusi toteuttaa rakkauden käskyä jo nuoresta. Näin koko suurta perhettä siunattiin. Kun siunaukset alkavat, niillä ei yleensä ole loppua.

Äidin veli Aarno tuli uskoon jo nuorena ja aloitti elämänsä mittaisen maallikkosaarnaaja uran. Kurssitti itsensä kolportööriksi. Opetteli Raamattua ulkoa, kierteli vuodet toisensa jälkeen puhumassa ympäri maata. Hän teki lähtemättömän vaikutuksen äitini tulevaisuuteen. Seitsentoistakesäisenä nuorena tyttönä Taimi-äiti ajeli tyttöporukan kanssa tansseihin sivukylän nuorisoseuralle. Matkalla Aarno-veli tuli vastaan itsekin ajaen pyörällä, lauleskeli jotakin hengellistä laulua ohi kiitävän hetken. Laulu jäi soimaan nuoren tytön mieleen. Veljen laulu muistutti äitiäni tanssisalin lattialla. Hätääntyneenä siitä alkoi vain yksi ja sama ajatus soimaan uudelleen ja uudelleen hänen mielessään:

– Mihin joutuisin, jos nyt kuolisin?

Kohta äitini teki elämänsä parhaan päätöksen: lähti pimeässä ajamaan kohti kotia. Pimeys muuttui valkeudeksi. Sillä reissulla löysi Jeesuksen.

– Hänen mukanaan olen kulkenut kohta kahdeksankymmentä vuotta, enkä tanssiaskeleita ole sen jälkeen ottanut.

Näin äiti pontevasti yli seitsemänkymmenen onnellisen uskonvuosien jälkeen.

Elina-mummon perimä on vaikuttanut myös suuresti äitini persoonaan. Samanlainen kuin oma äitinsä: miellyttävä ja herttainen. Olemukseltaan hiljaisena, nöyränä, ahkerana, kuuliaisena ja tottelevaisena, aviopuolisoaan kunnioittavana äitini jäi usein isäni varjoon. Isä oli kodissamme vahva, mutta ei missään määrin ankara vaikuttaja. Ehkä parhaiten kuvaa kodissamme vallinnutta vanhempieni suhdetta se, että äitini sai koko pitkän avioliittovuosiensa aikana valita kotiimme jopa kahdet ikkunaverhot.

En edes kaivelemalla muista yhtään tilannetta, että isä ja äiti olisivat riidelleet. En ikinä kuullut heidän edes sanailevan. Se, miten he vaikeat tilanteensa selvittivät, jää varmaan salaisuudeksi. Oliko niitä vaikeita tilanteita edes olemassa. Varmasti! Olivathan he aivan tavallisia ihmisiä. Osasivat vain selvittää kaikki niin hienotunteisesti.

Kotimme oli aina hyvin hoidettu. Äiti huolehti erinomaisesti puhtaudesta. ”Luuturasu” kädessä hän touhusi aina jotakin pyyhkimässä. Tiskaamattomia astioita ei näkynyt koskaan. En tiedä milloin hän lepäsi. Aina meillä kaikilla oli panna päälle puhtaat, hyvälle tuoksuvat ja silitetyt vaatteet. Kaikkien neljän miehen täydellisestä vaatehuollosta vastasi äiti. Muistan, kuinka hän istui illat pitkät pöydän ääressä parsimassa sukkia. Sukat käytettiin aivan loppuun, niin kauan, kun ne vaan parsimalla voitiin koossa pitää.

Meillä oli kotona aina päivittäiset, yhteiset ruokahetket. Saatiin tulla valmiiksi katettuun ruokapöytään. Olosuhteisiin ja aikaan nähden ruoka oli hyvin yksinkertaista, mutta se maistui. Kerran viikossa pöydässä oli valkoinen, sileä liina. Oli juhla, oli sunnuntai.

Entäs tänään, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Mikä on muuttunut? Vuosikymmenten aikana vain numerot iän kellossa ovat suurentuneet. Tukka hopeoitunut. Pieniä uurteita kasvoissa. Menee ponnekkaasti rollaattorilla rullat vinkuen. Muisti on terävä ja hyvä. Joskus vähän liiankin terävä. Ysikymppinen saisi jo unohtaakin asioita. Tai ei oikeastaan, koska joudun usein äidiltäni kysymään asioita, joita olen itse unohtanut.

Taimi-mummo on edelleen tarkka kaikessa. Kaikki on oltava justiinsa eikä melkein. Pitää huolta itsestään: ulkonäöstään ja pukeutumisestaan. Siistinä, asianmukaisesti tyylilleen uskollisena, hän käyttää kaunistuksenaan asusteidensa väreihin sopivia sifonkihuiveja. Pääsiäisenä keltaista, kesällä vihreää ja sinistä, jouluna kirkkaan punaista. Harmaa tukka on aina kauniisti kammattuna.

– Kengät pitää olla puhtaat…Aamutossuissa en lähde ihmisten ilmoille…Hyväksyn kävelykepin…En häpeä kulkea sen kanssa…Huomenna pitää tilata parturi…Pitäiskö Keskisestä hakea uudet kengät, jotta kehtaa mennä ihmisten ilmoille…Uutta, valkoista paitapuseroakin tarttis… Mikään vaate ei saa kinnata, eikä olla liian väljä…Pitää olla kunnossa, kun käyn katsomassa vanhuksia tuolla naapureissa.

Asuinhuone on Taimi-äidillä aina siistissä kunnossa. Hän tuulettaa säännöllisesti huoneensa joka aamu, tarkalleen samaan aikaan. Huoneessa tuoksuu aina raikkaalta. Vuode sijattuna. Sohvalla tyynyt, jokainen omalla paikallaan ja oikeassa järjestyksessä. Ei yhtään roskaa lattialla. Minulle, kuusikymppiselle ”vauvalleen” hän pistää kahvinjuonnin ajaksi alustan, ettei pöytäliina sotkeudu. Aivan kuin ennen vanhaan – varmuuden vuoksi.

Ikäisekseen äiti on erittäin sosiaalinen. Seuraa aikaansa ja on kiinnostunut maailman menosta. Elää tässä päivässä. Keskustelee paljon puhelimessa, soittelee tuttavilleen ja ystävilleen. Kyselee kuulumisia, kuuntelee, antaa elämänohjeita, antaa niitä suurella sydämellä.

– Hei, tuolla on joku karannut ulos vähissä vaatteissa. Vilustuu vielä. Minäpä soitan heti hoitajille.

Äiti kokee tärkeimmäksi tehtäväkseen rukoilla omaistensa ja ystäviensä puolesta. Siinä hän on periksiantamaton. Jokainen ilta nukkumaan mennessään hän siunaa lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset. Eikä hellitä. Tietää rukouksen voiman, luottaa siihen. Tietää, että rukous kantaa. Tietää, että rukous voi tehdä paljon. Luottaa rukouksen voimaan. Eräänä iltana rukoillessaan oli unohtanut yhden lapsenlapsenlapsensa nimen. Ei auttanut muu, kuin mennä katsomaan kirjahyllystä kaikkien kuvat. Löytyihän se sieltä, joka jäi väliin. Uudelleen vuoteeseen ja siunaamaan. Tällaisia esirukoilijoita tämä maa ja kansa tarvitsevat.

Anteeksiantamus näkyy äitini elämästä ja olemuksesta. Yksi äitini parhaista elämän neuvoista ja opetuksista on anteeksiannon sisällyttäminen jokapäiväiseen elämään. Neuvo lähtee hänen sydämestään:

– Elä anteeksiantamuksessa. On helpompi elää, kun antaa anteeksi.

Pitkä elämä viestii kokemuksesta. Pitkä elämä viestii rakkaudesta. Pitkä elämä viestii hyväksymisestä. Hän on aivan turhaan ja liian usein tuntenut huonoutta, heikkoutta ja syyllisyyttä.

Äitini on ollut loputon anteeksipyytäjä, loputon anteeksiantaja. Tietää, että ihmissuhteiden ainoa oikea ja kestävä perusta on anteeksiantamus. Tietää, että muuten syntyy kovuutta, katkeruutta ja vihaa. Tietää, että lopuksi se voi muuttua läpitunkevaksi ruumiin kivuksi.

– Lahjaksi saatu, lahjaksi annettu.

Siinä äitini esimerkki meidän nuorempien elämään!

Joka ikinen kerta, kun olen käynyt äitiäni katsomassa, hän jää ikkunaan kädet ristissä toivottamaan hyvää matkaa. Jossain vaiheessa nuorempana heitin hänelle mielessäni tällaisessa hetkessä jäähyväisiä. Nyt olen sen lopettanut. Tiedän hänen seisovan samassa paikassa samoin ottein taas seuraavalla kerralla.

Äiti on ollut koko elämänsä aina kaikkialla ajoissa. Vielä nykyäänkin. Hänen geeneissään ei ole havaittu myöhästymisen perimää.

– Kerran, seitsemänkymmentä viisi vuotta sitten myöhästyin linja-autosta. Auto oli kylläkin etuajassa viisitoista minuuttia.

Olen onnellinen aviomies.

Tein Jumalalle täyden luovutuksen kuusitoista vuotta sitten ja pyysin, että hän viisaampana ja vanhempana ottaisi kaikki langat käsiinsä hoitaakseen minulle sopivan elämänkumppanin omien epäonnistuneitten avioliittojeni jälkeen. Hän hoiti homman kotiin. Alkuajat muokkasimme Marketan kanssa maata. Tehtiin lujasti töitä liittomme perustuksen eteen. Kivijalkaa muurasimme kaksistaan, kun talkoolaiset olivat vähissä. Jotkut yrittivät kaivaa perustuksien alta tarvitsemamme lujiteaineet, mutta eivät onneksemme onnistuneet. Jumalamme, parhaan rakennusmestarin avulla, selvisimme ja saimme seinät pystyyn. Harjannostajaiset pidettiin Hunningolla. Sisustaminen alkoi. Paransimme kotiamme. Siihen on tullut elämisen makua. Siihen on tullut iloa. Tänään seiniemme sisäpuolella kukkii onni. Luullaksemme se näyttäytyy myös ympäristöömme. Tämä on meidän yhdessä rakentamamme rakennus – oma avioliittomme.

Marketta:
Lapsuudenkodissani 21. joulukuuta 1989 odotan hakijaa. Olen ollut opiskelemassa Helsingissä vuoden, eikä minulla ole enää asuntoa Pyhäsalmessa. Murehtiessani sitä sain kirjeen Helsinkiin. Siinä ystäväni Annikki pyysi minua talonmieheksi kotiinsa Hunningolle siksi ajaksi, jonka he ovat Espanjassa. Riemastuin kovasti ajatuksesta. Nyt samalla tontilla asuva taiteilija, Korhosten ystävä, on tulossa hakemaan minua Hunningolle. Tiedän, että Pauli on tullut uskoon, mutta kun hän astuu alas valkoisesta pakettivolkkaristaan, astun askelen taaksepäin ja nielaisen tyhjää. Miehen kasvoilta loistaa valtava kirkkaus. Muutos entiseen on huomattava.

Muutamaa kuukautta aiemmin olin Annikin kutsumana Paulin uudessa kodissa saunomassa. Pauli tervehti minua sanoen, että täällä olisi emännän paikka auki. Loukkaannuin, sillä ajattelin, että hän tekee minusta pilaa. Saunan jälkeen istuimme kahvilla soikean pöydän ympärillä. Paulilla oli muitakin vieraita, jotka olivat nauttineet talon tarjoamia viinaksia. Istun Paulin vieressä. Yht’äkkiä hän kääntyi puoleeni ja kysyi:

– Mitähän Jumala ajattelee minusta? Vastasin: Jumala rakastaa sinua.

Vasta myöhemmin kuulin syyn, miksi Pauli nousi nopeasti pöydästä ja häipyi jonnekin. Hän ei voinut pidättää kyyneleitään vaan poistui itkemään toiseen huoneeseen.

Toisen kerran istun Haapasen keittiössä kahvilla seurakunnasta vierailulle tulleen pariskunnan ja heidän pienen poikansa kanssa. Silloin olin muuttanut jo asumaan Korhosille, naapuriin. Pauli murehtii, kun ei ole emäntää talossa. Vieraat toteavat, että siinähän se taitaa istua kahvipöydässä kanssamme.

Minua alkaa jo huimata nämä puheet ja eleet. Samalla tunteeni alkavat ryöpytä. Mietin millaisesta miehestä olin haaveillut, olin nähnyt jotain unta ruskeista silmistä Mietin joskus tekemääni listaa. toiveitteni miehestä, iso…partainen…kitaraa soittava…evankeliumin työtä tekevä. Säilytin listaa pitkään Raamattuni välissä.. Muistin myös miten minua oli haastettu vastaanottamaan sellainen mahdollisuus, että elämäni miehellä olisikin menneisyydessä perhe, perheitä…Pyörryttää!

Ei kulu pitkäkään aika kun ikkunanpesu Paulin puolella alkaa nostattaa sukuani varpailleen:

– Se viihtyy liikaa siellä naapurissa.

Pian huomaan puuhailevani päivittäin hänen täydellisesti varustetussa keittiössään. Teen huomion, että vain karjalanpiirakoitten leivontapulikka puuttuu. Kun rakastuminen tapahtuu, vanhaa piikaa viedään. Hullaannun niin, että järki lähtee.

Vakuuttelin pian seurakunnassa

– Jos Haapasesta ei tule minun mieheni en ole ikinä Jumalaa tuntenutkaan.

Kuluu jonkin aikaa ja asiat menevät eteenpäin niin, että soitan äidilleni ja ilmoitan meneväni kihloihin Paulin kanssa. Äitini ei aluksi pysty sanomaan mitään. Kuulen vain puhelimessa, kuinka hän itkee ja valittaa huutaen. Sitten hän saa sanotuksi:

– Kaksi viikkoa ja saat sieltä lähdöt.

Sisareni tulee puhelimeen ja sanoo minun tehneen elämäni suurimman virheen. Kun kerron Paulille perheeni tuntemukset, hän sanoo minulle rauhoittaen:

– Annetaan heille aikaa

Minulla oli ollut tiettyjä periaatteita. Yksi niistä oli se, että velkaa ei saanut olla. Maksoin vähäiset laskuni aina ennen eräpäivää. Periaatteet heittivät kuperkeikkaa, kun avasin tuoreena rouva Haapasena laskuja, joita tuli joka päivä pinoittain. Ihmettelin punaisella merkittyjä maksukehotuksia. Pauli lohdutti kuitenkin minua:

– ”Älä välitä, kyllä ne kerkiää maksaa. Se on vasta kolmas kehotus samasta laskusta”.

Paulin asuntolainan lyhennys kuukaudessa oli lähes kaksi kertaa niin suuri kuin sairaalasta saamani kuukausipalkka. Kaiken hyvän lisäksi olin sanoutunut irti virastani, samoin Pauli oli jättänyt opettajan virkansa. En yhtään ihmettele, että työkaverini sairaalassa olivat kauhuissaan, kun tajusivat, että olin retkahtanut Haapaseen. Eräs heistä kertoi vuosien kuluttua, kuinka häntä oli kehotettu menemään luokseni ja kieltämään seurustelu Paulin kanssa. Mutta eiväthän he voineet mitään, kun virta vei. He olivat sittemmin suurilukuisesti mukana häissämme ja iloitsivat onnestamme, samoin kuin oma perheeni ja sukuni.

Taivaanrannanmaalari ja sinnikäs murehtija yhdessä eivät ole mikään helppo yhdistelmä. Monet kerrat on uni kaikonnut ja itku ollut vieraanani. Mieheni on virikeostoksien kunkku.. Eräänä yönä istuin Hunningon olohuoneessa ja itkin katkerasti. Syy oli Paulin minulle ostama auto, joka seisoi ensimmäistä päivää etupihallamme. En osannut olla siitä onnellinen, koska murehdin mieheni ostosvimmaa.

Pian pihassamme oli farmariauto, jonka mieheni kertoi ostaneensa ajatellen koko loppuelämäämme. Niin uskoin. Silloin. Sen jälkeen pihaamme on tullut kymmeniä autoja, ensin Saabeja, sitten Opeleita ja viimeiseksi vuosittain uusi Citroen Berlingo.

Koko avioliiton ajan olemme menneet matalalentoa perä maata viistäen. On ollut menoa ja meininkiä. Ideoita on tullut ja mennyt. Aina on ollut työn alla. joku suunnitelma ja sille pari varasuunnitelmaa Olen yrittänyt pysyä parhaani mukaan menossa mukana. Olen jarruttanut hihnat punaiselle, mutta useimmiten huonolla menestyksellä. Mutta kaikkeen oppii, kun on luvannut rakastaa ala- ja ylämäet. Vuosien saatossa käsi kädessä kulkeminen on tullut luonnollisemmaksi.

Löysimme uusia harrastuksia. Vaikka toivelistassani oleva urheilullinen, luonnossa retkeilevä miesihanne ei toteutunutkaan. Löysimme televisiosta jääkiekon, jalkapallon ja tenniksen. Opimme nauttimaan veneilystä ja saarista. Kuljimme vuosi vuodelta vahvemmin rinnakkain. Harmoniassa sovimme Hunningolta lähdöstä. Se tapahtui vuonna -97, joka oli meille merkittävä rakentumisen vuosi. Silloin oli Kenia, Pensacola, Emoniemen mökki, juhannus Joensuussa, muutto Susitielle, 17-kulmaiseen taloon.

Minulle on joskus sanottu, että tulen saamaan paljon lapsia. Paulin kautta tämäkin asia on toteutunut elämässäni. Kahdeksan mahtavaa lastenlasta kutsuu minua Tössi-mummoksi. Kaikki he ovat syntyneet avioliittomme aikana.

Tänään Seinäjoella elämme mielestäni parisuhteemme parasta aikaa. Minulla on kodissani aviomies, ystävä ja tukija. Saan olla mukana näkemässä, miten Jumalan aloittama hyvä työ hänessä on saanut jatkua. Tänään osaan jo nauraa mieheni hulluillekin hankinnoille, koska olen kasvanut hänen kylkeensä. Minusta, ”harmaavarpusesta”, on tullut ymmärtävä ja huomista suunnitteleva aviovaimo. Nautin erikoisesti mieheni puheista ja kirjoituksista, hänen tavastaan olla Jumalan käytössä. Kiitän elämästäni hänen rinnallaan.

Olen onnellinen isä.

Olen ylpeä lapsistani. Olen koko elämäni hetket ikävöinyt heitä. Tämä päiväkään ei ole poikkeus. Olen onnellinen, että olen voinut antaa lapsilleni jonkun palasen omaa itseäni: avoimuutta, herkkyyttä, leikkimieltä, intoa ja rohkeutta. Onnekseni olen saanut elämäni joka vaiheessa pelkästä lasteni läsnäolosta sydämeeni rakkautta, lämpöä ja onnea. Ikäväkseni en ole aina itse kyennyt vakuuttamaan heitä elämäni sekasotkuissa omalla rakkaudellani. Onneksi sain lisäaikaa nähdä ja kokea, että heistä jokainen on lopulta hyväksynyt minut ja he rakastavat minua tänään, epäonnistumisistani huolimatta. Se kaikki on ansaitsematonta lahjaa minulle. Heidän kirjeitään lukiessani kasvoni kirkastuvat hymyyn ja onneen – liikuttavan ja syvän itkuni jälkeen. Lapset ja heidän perheensä ovat minulle elämä, jota hengitän. Elän ja tulen aina elämään heissä ja heidän kauttaan. Siksi en kuole koskaan.
Lapseni kirjoittavat:

Toni:
Isälle. Muistan, kun muutettiin Lieksaan Kuhmonkadulle, paljon on jo asioita kuitenkin lapsuudesta unohtunut. Joskus kesäisin reissattiin milloin milläkin autolla. Yhtenä kesänä käytiin muistaakseni Kemissä tai Rovaniemellä, jossa isä astui naulaan, ja kulki jalka paketissa. Tai sitten se oli samalla reissulla jossain muualla? Muistan käyneeni Aigabrihassa, joka oli ravintola, ja isän taidenäyttelyssä kauppaopistolla. Inhosin hammaslääkäriä, mutta kerran isä sai minut houkuteltua sinne, kun lupasi ostaa mikroskoopin. Isä ei kuitenkaan ollut lääkärireissulla, vaan äiti. Sain mikroskooppini.

Isä oli töissä Peltolan koululla. Asuttiin vieressä, mutta isää ei paljoa näkynyt, tai sitten minä olin aina menossa. Joskus vierailtiin koululla paikan päällä, isän tekemät maalaushuoneen kyltit kuivuneine pensseleineen olivat vielä seinällä minun ollessani peruskoulussa. Kerran kävin kavereiden kanssa pyytämässä nauloja majan rakennusta varten. Saatiin taskut täyteen erikokoista rautanaulaa. Olin ylpeä isästäni, vaikka jotenkin tuntui koululle mennessä, ettei sieltä varmaan mitään saa.

Joskus yöllä heräsin, kun isä tuli kotiin. Tuntui olevan hankalaa äidin kanssa. Ei lasten tarvinnut isäänsä pelätä, mutta pahat riidat vain jättivät ikäviä muistoja. Isä muutti pois, mutta avioeron jälkeen vierailtiin isän luona silloin tällöin. Näistä vierailuista on jäänyt paljon mieleen, isä otti meidät aina onnellisena vastaan, ja tilanteesta riippumatta sinne oli kiva mennä. Joskus huomasin, että isä pahoitti helposti mielensä, kun vaikka Jorin kanssa riideltiin.

Olin monena kesänä lomalla mummolassa Töysässä. Joskus isä tuli käymään. Lähdettiin Keskiselle pappa etupenkillä, ja minä takana. Sitten ajettiin Alavudelle, kun pappa kävi Alkossa. Käytiin Haapasen Eerolla, ja muilla sukulaisilla jutustelemassa. Isän kuplavolkkarin maalaaminen oli unohtumaton homma, pääsin ajamaankin sillä niin, että isä paineli polkimia apukuskin paikalta.

Isä muutti Pyhäsalmelle ja lopulta Harjutielle. Olin siinä vaiheessa vissiin viidentoista, kesälomat kuluivat nyt isän luona. Tennistä, vieraita, mainosten tekoa, ja pitkiä illanistujaisia, eipä tullut aika pitkäksi nuorella miehellä. Oli se hurjaa aikaa., vaikkakin suurin osa ajasta istuskeltiin vain Korhosen Matin kanssa siinä kuuluisalla takaterassilla. Isä puhui monesti siitä, kuinka oli lapsiaan aina ikävöinyt, kun oli meidät jättänyt. Tuntui olevan vaikea asia. Itse en asiaa koskaan ollut niin syvällisesti miettinyt, oltiinhan aina oltu yhteydessä ja hyvissä väleissä. Riidat ovat jääneet meiltä riitelemättä, kun ei olla koko aikaa oltu saman katon alla.

Vielä Hunningon alkuaikoina jääkaapissa juomapuoli oli parempi kuin ruokapuoli, kuten isä itse totesi. Olin jo ravintolaikäinen, ja tulihan ne paikalliset joskus kierrettyä. Jossain vaiheessa isä alkoi kuulostaa väsyneeltä, ja elämä tuntui menevän huonompaan suuntaan. Joskus puhelimessa isä kysyi, mitä tekisi. Olin kyllä huono antamaan neuvoja, vaikka isä niitä olisi kaivannut. Hän oli selvästikin paljon miettinyt asioita, ja halusi jotain muuta. Sitten tuli muutos, joka muutti kaiken, vai muuttiko? Uskoontulo, Marketta, juomisen lopettaminen, kitaransoitto hengellisine lauluineen, ja talo täynnä uskovaisia. Siinähän sitä. Jorin kanssa mietittiin, että olihan se helpotus monella tapaa. Oltiin sitä mieltä, ettei isäukko olisi hengissä pysynyt vanhaa vauhtia.

Kerran Hunningolla katsottiin jääkiekkoa Jorin kanssa. Suomi teki maalin, ja tuuleteltiin, niin kuin yleensä tapana on. Isä kulki edestakaisin hermostuneen näköisenä, ei sitä enää jääkiekko kiinnostanut. Kuului hirvittävä huuto:

– ”Hallelujaaa! Minäkin saan huutaa sitä mitä haluan, kun kerran tekin huudatte sitä jääkiekkoa”!
Tuijoteltiin Jorin kanssa toisiamme vähän aikaa pieni virne naamalla, näytti olevan aika fanaattista tuo uskovaisen miehen elämä. No, hieman ovat tunteet sisällä tasoittuneet vuosien varrella, isästä kun on tullut keskimääräistä innokkaampi penkkiurheilija. On tehty aina pientä kiusaa isälle näillä uskonvoima-asioilla, ja varmaan sekin on vähän tasoittanut ajatusmaailmaa.

Sitten alkoivat opiskelut osaltani olla ohi. Mentiin Terhin kanssa naimisiin, Riinasta tuli ensimmäinen lastenlapsi. Kysyin isältä, että oletko sinä nyt Haapasen pappa. Isä halusi olla lastenlapsilleen mieluummin vaari, Patuvaari. Vieraillessaan usein meillä harrastustensa siivittämänä Patuvaari tuo aina mukanaan kotiimme lämpöä. Me aikuiset, ja varsinkin lapset otamme vaarin aina mieluusti vastaan.

Mitä minulla ei ole, sen hommaan, eli vielä yksi tarina. Vaari toi kerran rikkinäisen stereonsa minulle, kun ei cd-soitin kuulemma toiminut, radio kylläkin. Ei ollut viitsinyt korjauttaa, ja siitä syystä oli saman tien hakenut kaupasta uuden. Tössi-mummo oli kotona pyöritellyt päätään, taisi olla takuukin voimassa, muttei kuittia missään. Laitoin piuhat paikoilleen, ja kokeilin. Ei toiminut, vaan pätki koko ajan. Avasin luukun, ja puhalsin sisään. Levy takaisin, ja soitin toimi moitteettomasti. ” Ei kerrota Tössille, eihän. ”

Jori:
Isä. Jos pitäisi muistella ensimmäisiä muistikuvia isästä, löytyisi heti ensimmäinen isää ja minua yhdistävä asia: kumpikaan ei taida muistaa niistä mitään. Itse olen hävittänyt nuo muistikuvat jo lapsena, kipeitä kun olivat. Ja mitäs kolmenkymmenen vuoden takaisia asioita muistelemaan jos isäkään ei niitä muista. So not. Tässä ja nyt.

Minun isäni asui Pyhäsalmessa. Ei Lieksassa, ei Joensuussa vaan Pyhäsalmessa. Osoitteita ja asuntoja oli vuosien varrella monia, jotka kaikki ovat edelleen mielessä. Mieleenpainuvimmat hetket isän kanssa taidettiin viettää Harjutiellä ja Pyhäjärventiellä sekä tietysti Hunningolla.

Käsityö. Niinpä. Jos joku asia on täysin käsittämätöntä, niin se on meidän Haapasten ammatti. Jotain älytöntä on siinä, että minäkin – isän ja isoveljeni Tonin tavoin – päädyin opettamaan teknistä työtä. Isän syytä siis.

Kun muistelen Pyhäsalmea ja isän koulua, niin tunnen vieläkin isän teknisen työn luokassa olevan puun ja metallin tuoksun; saman tuoksun, jonka kohtaan omalla työpaikallani aina palatessani kesäloman jälkeen takaisin töihin. Silmät kiinni, ja olen Pyhäsalmella isän kanssa. Näen silmissäni isän luokan kaikkien koneiden ja laitteiden paikat ja näen myös isän rennon hahmon arvioimassa oppilaiden töitä oman työpöytänsä takana. Rauhallisena ja humoristisena – oppilaiden arvostamana ja ihailemana hahmona.

Isä jätti varmasti persoonallisuudellaan mieleenpainuvan ja unohtumattoman muiston oppilailleen. Hän oli hyvä opettaja. Kun sain itse olla omien hiihtolomieni aikana mukana isän luokassa ja oppitunneilla, tarkkailin ja kuuntelin häntä taukoamatta. Ihailin ja olin ylpeä. Minun isä.

Pyhäsalmi, Harjutie. Harjutiellä tapahtui paljon. Noiden vuosien aikana kasvoin itse pikkupojasta lukioikäiseksi nuoreksi. Aluksi katsoin sivusta isän vauhdikasta ja rankkaa elämää, ja vähitellen olin itsekin mukana sen monimuotoisissa kuvioissa.

Keskeistä oli siis vauhti ja työteko. Koko ajan mentiin jonnekin tai tehtiin jotain. Autotalli on varsinainen monityöllistäjä: tein kehyksiä ja kehystin tauluja sekä opettelin tekemään vähitellen omaa osuuttani Mainosaukustin töistä. Taidettiin välillä painaa T-paitojakin. Harjutiellä isä opetti tekemään töitä tai oikeastaan isä antoi mahdollisuuden tehdä töitä, joista vielä kaiken lisäksi maksettiin rahaa.

Ja koko ajan isä itse teki ja myi taidetta.

Ainoat muistikuvat rauhallisista hetkistä taitavat liittyä kulmasohvalla makailuun ja tenniksen katsomiseen telkkarista. John McEnroen huippuhetket nähtiin juuri siellä, jäätelöä ja mansikoita ylensyöden.

Harjutiellä saunottiin ja grillattiin, soitettiin kitaraa ja opeteltiin juomaan Karjalaa. Vieraita tuli ja meni ja elämä jatkui päivittäin yömyöhään saakka. Korhosen perhe ja Hunninko oli toinen puoli elämää; isä ja Matti olivat kasvaneet yhteen.

Vähitellen elämä Harjutiellä alkoi olla tosi epänormaalia. Isä joi liikaa ja perhe-elämä Astan kanssa meni pilalle. Kaisa oli pieni ja kärsi eniten. Itse näin paljon ja olin läsnä vaikeissa tilanteissa.

Aika Harjutiellä oli kokonaisuudessaan kuitenkin aivan uskomatonta; hyviä muistoja on paljon. Nautin olostani suunnattomasti – sain olla paljon isän kanssa ja ennen kaikkea isän lähellä aamusta iltaan.

Pyhäsalmi, Pyhäjärventie. Aika Pyhäjärventiellä Harjutien jälkeen oli osittain käsittämätöntä sekoilua. Kaikki lomat painettiin entiseen malliin töitä, nyt vain kellarissa olevassa työtilassa. Ja yhä edelleen henkilökohtainen energiatankkaus hoidettiin pitkälti nestetankkauksen turvin. Vaikka isän tilanteen vakavuus alkoi näkyä selvästi, se ei yhteistä menoa haitannut – hauskaa oli.

Paikallinen yöelämä alkoi näyttämään kynsiään minullekin hyvissä ajoin. Hotelli Pyhäsalmi tuli tutuksi useampaankin kertaan; taidettiin siellä juhlia kesällä -88 minun kahdeksantoistavuotissyntymäpäiviäkin – tosin vuotta liian aikaisin.

Ikimuistoinen juttu samoilta ajoilta oli myös, kun olin isän ja Matin kanssa joillain taidenäyttelyreissulla Kiirunassa. Älytön reissu WV Transportterilla Matin ajaessa minun ja isän höyrytessä vieressä. Oli muuten autossa ahdasta – ja hauskaa!

Aikaa Pyhäjärventiellä varjosti paljon isän ja Astan välisen suhteen surkea tila, josta kärsi erityisesti taas Kaisa. Kaisan olisi pitänyt saada olla lettipäinen, iloinen ja huoleton koulua käyvä tyttö, mutta jo Harjutiellä alkanut epävarmuus ja rikkonaisuus eivät antaneet siihen mahdollisuuksia. Se oli väärin.

Pyhäsalmi, Hunninko. Kaaos vallitsi, kun isä rakensi Hunningon. Ja sitä kaaosta jatkui vielä hetken, kunnes isän elämä muuttui. Muutos tuntui aluksi tosi radikaalilta, mutta pienen sulattelun jälkeen oli helppo huomata, että vain paheet lähti. Tavat säilyi.

Vietin ylioppilaskirjoitusten jälkeisen kevään Hunningolla melkoisen myllerryksen keskellä. Isän elämässä puhalsivat todellakin muutoksen tuulet, jotka näkyivät ja kuuluivat. Katselin sivusta ja ihmettelin isän ja Marketan ensimmäisiä yhteisiä hetkiä. Vieraita tuli ja meni, mutta jotenkin rauhallisemmissa merkeissä. Kuten aina aikaisemminkin, olin ylpeä isästä ja onnellinen isän puolesta.

Vaimoni Kirsi tapasi Isäni ensimmäistä kertaa Hunningolla, isän elämänmuutoksen jälkeen. Ja se oli hyvä. Koska Kirsi ei koskaan nähnyt sitä aikaisempaa P. Haapasta, jäi minulle takataskuun iso liuta huimia tarinoita kerrottaviksi – niin uskomattomilta kuin ne kuulostivatkaan.

Patu-Vaari. Elämä Hunningon jälkeen Susitiellä ja Seinäjoella on näin jälkeenpäin tarkasteltuna ollut isän elämässä valmistautumista ja siirtymistä vaarin rooliin. Isän vakava sairastuminen säikäytti todella pahasti, mutta hänen kykynsä selviytyä ja järjestää elämänsä uudelleen antoi myös hienon esimerkin sitkeydestä ja periksiantamattomuudesta.

Vauhtia – autoja, asuntovaunuja ja kännyköitä – ja töitä riittää isällä edelleen vaikka muille jakaa. Emma ja Kalle näkevät kuitenkin vain tärkeimmän: Patu-vaari ja Tössi-mummo ovat odotettuja vieraita meidän perheessä, ja Seinäjoen mummola on lapsille todella rakas paikka.

Isä-Poika. Meidän isä-poika-suhde on varmasti ollut mitä erikoisin. Haparointia ja epävarmuutta minun ollessa pieni, josta suhde kasvoi vähitellen hemmetinmoiseksi kaveruudeksi ja lopuksi mitä parhaimmaksi ja ”normaaleimmaksi” isän ja pojan väliseksi suhteeksi. Omien lapsuus- ja kouluvuosien aikana olisin tietysti tarvinnut isän läsnäoloa enemmän, mutta se kaikki puute on nyt jo toisarvoista.

Parhaimmat hetket isän kanssa ovat ehdottomasti olleet niitä tavallisia yhdessäolon hetkiä, jolloin isän hauska ja hyväntuulinen elämänasenne on saanut kukoistaa. Tyhmyyksiä ja ylilyöntejä on tullut joskus isän kanssa tehtyä, mutta onneksi niin. Onpahan ainakin jotain, mitä vanhana muistella. Ja sitä haluan tehdä: hihitellä isän kanssa vanhoille jutuille, jotka tapahtuivat vuosikymmeniä sitten. Ja todellakin vuosikymmeniä sitten: haluan pitää isän lähellä omaa ja perheeni elämää vielä vuosikymmenet, niin että kaikki mikä ukosta irti saadaan, saadaan siirrettyä jälkipolville. Niin arvokasta se on.

Parhaiten suhdettani isään voisi kuvailla sanalla ylpeys. Niin pitkään kuin vain muistan, olen ihaillut isääni. Kaikkine tempauksineen ja nopeine elämänmuutoksineen – ja ehkä juuri niiden vuoksi, olen aina ollut isästä suunnattoman ylpeä. Minun isäni on persoonallinen ja herkkä, rakastettava monitaiteellinen luova hullu, jollaisia ei jokaisella oksalla kasva. Hän on vaari, jota lapsenlapset palvovat ja rakastavat.

Isä on ihminen, jonka läsnäolo saa minut aina onnelliseksi ja hyväntuuliseksi.

Jatta:
Ensimmäinen muisto. Ensimmäinen lapsuuden muisto sinusta isä, on ajalta, kun olitte vielä äidin kanssa naimisissa. Asuimme Lieksassa, olin kolmen vanha. Oli myöhä ilta kun tulit kotiin. Muistan olleeni iloinen nähdessäni sinut pitkästä aikaa. Äiti siivosi keittiössä, pojat pysyttelivät huoneissaan. Heitit avaimet kädestäsi eteisen pöydälle, olit väsyneen näköinen. Kovaan ääneen huokaillen kävelit olohuoneeseen ja istahdit sohvalle, jonka muistan olleen suuri ja pehmeä. Pyysit minua viereesi, johon istuin onnellisena. Olit humalassa, muttei se haitannut, olinhan saanut jakamattoman huomiosi. Pyysit minua hakemaan suuren lasillisen maitoa, olit niin väsynyt. Menin keittiöön, jossa äiti sanaakaan sanomatta ojensi minulle maitolasin, jonka toin sitten sinulle.

Isän luona. Luoksesi oli aina kiva tulla. Ei ollut sääntöjä, ei kotiintuloaikoja. Olit aina ostanut kaapit täyteen kaikenlaista herkkua. Eniten odotin kuitenkin ystäväni Jonnan tapaamista. Suurimman osan ajastani taisinkin viettää hänen luonaan. Yhdessä kuljimme kaiket kesät ja lomat, jotka siellä vietin.

Muistan päiviä ja iltoja, kun sinulla oli vieraita. Istuitte takapihan terassilla, sinä, pojat ja muut vieraat. Välillä yritin tulla lähellesi, päästä mukaan, mutten tuntenut lainkaan kuuluvani joukkoon. Joten vähin äänin poistuin yleensä paikalta. Usein toivoin, että osaisin olla niin kuin Jori ja Toni. Heille olit läheisempi, olitte niin luontevasti yhdessä. Samoin Kaisa oli sinulle tärkeä. Lapsen mielellä ajattelin, että Kaisalla on aina kaikkea, joten sinun täytyi pitää hänestä enemmän. Vertailinkin usein suhtautumistasi muihin sisariin.

Kaiken keskellä olen kuitenkin aina ollut ylpeä siitä, että olet isäni. Olen aina pitänyt siitä, että olet taiteilija, näkyvä persoona.

Minulla ei ole sellaisia muistoja lapsuudestani, että olisimme tehneet jotain yhdessä. On vain pieniä hetkiä, jotka muistan tärkeinä. Kuten yksi saunailta sinun ja Kaisan kanssa. Kaisa nauroi kun kuivasit hänen hiuksiaan kovasti päätä heilutellen. Ja yhtäkkiä sanoitkin että Jatan tukka myös! Näin pieni hetki jäi mieleeni, tunsin olevani tasavertainen.

Häät. Kun häitäni alettiin suunnitella noin vuosi ennen, oli minulle ilman muuta selvää, että alttarille minua saattaisivat veljeni. Olivathan veljeni olleet minulle siihen asti ”isähahmoja”. Tiedän, että he olisivat kaiken hämmästyksen ja epäilyjen jälkeen ottaneet tehtävän mielellään vastaan. Muistan ajatelleeni, kuinka ylpeänä kävelisin Tonin ja Jorin keskellä, kumpaakaan jättämättä viereltäni pois.

Mutta, jossain vaiheessa kuitenkin soitin sinulle ja pyysin sinua saattelemaan minut alttarille. Tapasi mukaan innostuit heti, vaikutit liikuttuneelta ja jopa yllättyneeltä. Olen myöhemmin miettinyt, mikä sai mieleni muuttumaan. Ehkä sisimmässäni olin toivonut muutosta, koska en koskaan ehtinyt pyytää Tonia ja Joria saattajikseni, vaan jätin asian ikään kuin ”auki”, odottamaan ratkaisua. Ja jotain ratkaisevaa sen vuoden aikana todella tapahtui, annoin isälleni uuden tilaisuuden.

Häiden jälkeen aloit käydä meillä useammin. Olimme ostaneet Markon kanssa ensimmäisen yhteisen kodin Vammalasta. Tuntui hyvältä, kun pidit talosta, sanoit sen olevan kodikas ja lämmin. Vähitellen meillä alkoi olla hyviä keskusteluja, pohdittiin ja oltiin usein eri mieltä monesta asiasta. Parasta sinussa on aina ollut avoimuus, kanssasi on ollut helppo keskustella omista iloista ja suruista, koska annat aina myös jotain itsestäsi. Olet hyvä kuuntelija, et keskeytä etkä tuputa omia ajatuksiasi, vaan annat minun kokea asiat omalla tavallani.

Lapset. Noin vuosi häiden jälkeen aloin odottaa ensimmäistä lastani. Olit tiiviisti mukana odotuksessa. Kuten kahdessa myöhemmässäkin. Soitit usein, ja aina muistit, koska olin käynyt neuvolassa tai lääkärissä, ja kysyit mitä siellä oli sanottu. Oli uskomatonta kuinka kiinnostunut olit. Meinasin välillä aivan hermostua siitä ylenpalttisesta huomiosta jota sain. Myöhemmin kuulin, että olit soitellut jo Kaisalle ja kysellyt mitä minulle kuuluu. Minä kun taisin ärähtää siinä vaiheessa kun aloit soittaa useamman kerran päivässä, että ilmoitan kyllä kun lapsi on syntynyt!

Raskaus on aina saanut minut miettimään omaa lapsuuttani ja pohtimaan omaa ja isän osaa lapsen elämässä. Suurimmat tunnemyrskyt olenkin kokenut juuri raskauksien alkuviikkoina. Aina lopulta olo on ollut todella ahdistava. Ja silloin olen nähnyt unta Reino-papasta. Yhden unen muistan erityisesti, odotin silloin toista lastani. Istumme papan kanssa vierekkäin meidän talon rappusilla, on kesäinen lämmin päivä. Juomme kahvia ja nauramme yhdessä. Muistan papan käheän äänen ihan elävästi. Ja niin oli olo taas rauhoittunut, ja moni kipeä asia jätetty taakse.

Isä sairastui. Tiesin, että olit sairaalassa tutkimuksissa, mutten arvannut pelätä mitään vakavaa. Oli syksy -99. Marko oli ulkona, pihan perällä puita hakkaamassa. Minä touhusin sisällä, odotin ensimmäistä lastani, joka syntyisi 3kk:n kuluttua. Puhelin soi, istahdin keittiön ikkunan eteen kun huomasin soittajan olevan sinä. Äänesi oli hiljainen, apea. Sanoit, että tutkimuksissa oli löytynyt mitä olit pelännyt, ja että kasvain on pahanlaatuinen. Sydämeni hakkasi, puhuit jotain, en jaksa muistaa mitä. Puhelun lopuksi sanoit: ”Älä Jatta huolehdi, kyllä asiat järjestyy”

Suljin puhelimen, juoksin ulos Markon luo. Muistan illan olleen lämmin, aurinko paistoi. Istuin alas, yritin saada hätäännykseltäni kerrottua, mitä oli tapahtunut. Kädet tärisivät, ja lopulta purskahdin itkuun. Tilanne oli ahdistava, yritin koko ajan rauhoittua ja silittelin pyöreää vatsaani. Minut valtasi kamala tunne siitä, että voisin menettää isäni. Ajatus siitä, että kaikki kipeät asiat jäisivät nyt käsittelemättä, tuntui pelottavalta. Jossain sisimmässäni kuitenkin tiesin, että selviät.

Vaari. Vaari on lapsille tärkeä, ja lapset vaarille. Nyt näen, kuinka nautit lastenlapsista. Koen, että lapseni ovat saaneet kaiken sen rakkauden ja huolenpidon josta minä tunsin jääneeni paitsi. Menneillä tapahtumilla ja asioilla ei enää ole merkitystä, tuntuu, että olet ”korvannut” kaiken sen lapsilleni. Se riittää. Tiedän nyt, että olen sydämessäsi samalla viivalla muiden sisarusteni kanssa.

Meidän isä ja taivaan isä. Viimeiset ajat ennen uskoontuloasi olivat lohdutonta aikaa. Kun tulimme käymään, oli kaikkien niiden herkkujen tilalla vain pulloja. Koko ajan oli vauhti päällä, juhlimista kaiket illat, aamulla pahaa oloa. Jos tulin kotiin yöllä ja satuit olemaan hereillä, sinulla oli kamala tarve puhua. Oli paha olla, ja lopulta painoit pääsi alas ja itkit ja itkit. Se oli raskasta, tuntui että olit niin käpertynyt omaan pahaan oloosi, eikä muiden pahalla ololla ollut enää väliä. Aloin vältellä tilanteita, joissa oli pienikin mahdollisuus joutua ”olkapääksi”. Aloin vähitellen inhota kaikkea sitä mitä elämäntyylisi edusti.

Pian tämän jälkeen soitit ja kerroit, että olet kokenut herätyksen ja tullut uskoon. En tiennyt mitä ajatella. Mielessäni kävi, että tämä on vain taas joku vaihe, uusi päähänpisto. Mutta kun sanoit, että ei enää tippaakaan viinaa eikä yhtään tupakkaa, aloin tosissani toivoa että lupaus pitäisi.

Pikku hiljaa muutos alkoi näkyä. Ensin uskoontulo näkyi voimakkaammin, halusit kaikkien tietävän mitä olet kokenut. Ajatus siitä, että alkaisit puhua meillekin uskonnosta tuntui vastenmieliseltä. Ei ajatus itse uskonnosta, vaan siitä että sitä tuputetaan, yritetään ”käännyttää”. Onneksi pelko kuitenkin osoittautui turhaksi, vaikka siinä samalla oma elämäsi muuttui täysin.

Jatta ja Kaisa:
Edelleen uskolla on suuri merkitys sinun elämässäsi. Ja sitä kautta myös meidän muiden elämässä. Sen ansiosta olet saanut paljon lisävuosia, samoin me saimme lisää vuosia kanssasi. Olet jaksanut kunnioittaa meidän näkemystämme elämästä ja uskonnosta. Kun kohtaamme elämässämme hyvää tai pahaa, sanot aina ”muistavasi” meitä, yhdessä Marketan kanssa. Se tuntuu pelkästään hyvältä. Olemme jopa oppineet pyytämään, että ”muistaisitte” meitä, kun tuntuu, että lisävoimaa tarvitaan.

Kaisa: Muistatkos isä?
Kun yläasteella jokaisen piti piirtää kuva omasta perheestä, vei opettaja minun piirustukseni opettajainhuoneeseen ihmeteltäväksi. Olinhan piirtänyt siihen kaikki ne ihmiset, jotka olivat minulle
”meidän perhettä”. Minun ja koirani Alman lisäksi olin piirtänyt sinut isä, äitini, Tössin, äidin miesystävän, Jatan ja Markon, Jorin ja Kirsin, Tonin ja Terhin, Jatan, Jorin ja Tonin äidin Sirpan sekä Selwynin ja Cornelian, sen ulkomaalaisen pariskunnan, joka asui meillä Hunningolla niihin aikoihin.

Opettajanhuoneessa moni oli sitten ihmetellyt päitä pyöritellen, että kaikenlaisia perheitä sitä on nykyään. Sinäkin, isä, olit moista piirrosta kummastellut ja olit huomannut, että piirustuksen
alareunassa luki minun, oman tyttäresi, nimi. Olit jossain vaiheessa ottanut kuvan talteen ja säilytät sitä nyt työhuoneesi kaapin ovessa. Yhdessä olemme sitä siinä katselleet… Mutta, isä, siinä se on, meidän perhe… joka on vain kasvanut ja kasvanut…

Entäs, kun pienempänä olin ihan koukussa naisvoimisteluun. Halusin lopettaa harrastukseni, mutta pelkäsin seuraamuksia. Monille tytöille oli kerrottu, että jos he eroavat voimistelijoista, joutuvat he maksamaan kaikki heihin uhratut rahat järjestölle takaisin. Sinun mielestäsi minulla oli liikaa harjoituksia. Olin lähes kaikki lauantait koulun tunkkaisessa liikuntasalissa aamusta iltamyöhään, tauotta ja syömättä juuri mitään. Sitä sinä et ymmärtänyt.

Kerran halusit videoida esitykseni harjoitukset. Minulla oli silloin ensimmäinen soolo-osani yhdessä ”Hiiritanssi”-esityksessä. Sinulle tultiin sanomaan, ettet saa kuvata. Olisit tallentanut vain pätkän minun, oman tyttäresi, esiintymisestä muistoksi minulle, vuosien mittaisesta mukanaolostani. Kuulin, kun sinulle sanottiin, että koko esitys on ohjaajamme oma taideteos ja siihen on hänellä yksinoikeus. Silloin mittasi tuli täyteen ja sanoit, että tyttärenipä on minun taideteokseni ja minulla on häneen yksinoikeus. Jouduit lähtemään pois ja kuvauksesi jäi tekemättä. Sinä, isä, hermostuit tästä kovasti ja lupasit ostaa minulle vaikka ponin tai vaikkapa hevosen, jos lopettaisin harrastukseni.

Pian tämän jälkeen lopetin. En saanut ponia, enkä hevosta, mutta sain sähköpianon…niin ja kun vielä kävin esittämässä muutaman esityksen, ostit vielä koirankin, Montzan, varmistaaksesi, ettei aikani enää riittäisi voimisteluun.

Sinä ostit ja myit jotain koko ajan. Sähköpianon myit pian tarpeettomana ja ostit vahvistinlaitteet seurakunnan Venäjän työtäsi varten. Kerran ostit laskettelusukset, kun sitä pyysin. En lasketellut,
mutta pyysin lumilaudan. Senkin sinä ostit. Lumilautakin oli pian tarpeeton. Myit sen pois ja ostit huilun. Soitin sillä jonkun aikaa, mutta kohta sekin vaihdettiin rahaksi.

Halusit ostaa isojakin asioita. Kerran olit ostamassa saarta, mutta onneksi Tössi ei innostunut siitä. Pian haaveilit Pyhäjärven keskustassa olevasta Motellista. Muistatko, kun sanoin silloin sinulle:
– Isä, ethän sinä ole vielä koskaan Motellia ostanutkaan!

Muutama vuosi sitten veit minut Seinäjoelta Tikkurilaan äitini luokse ja tulit kanssamme kahville. Kun olimme kahvipöydässä yhdessä, sinä kerroit sairaalaan menostasi. Olin jo ennemmin huomannut puheestasi, että olit peloissasi, vaikka et näyttänytkään sitä minulle. Yhdessä siinä istuttiin ja juteltiin, se oli minulle todella tärkeä hetki. Sitten otit meitä molempia, äitiä ja minua, kädestä kiinni ja pyysit itkunsekaisin sanoin äidiltäni anteeksi kaikkea sitä, miten olit häntä joskus satuttanut. Äitiäni se liikutti myös – tietenkin hän antoi anteeksi. Minäkin aloin itkeä ja pelästyin sitä, miksi sinä puhut tällaisia juuri ennen suurta leikkausta. Sinä sanoit, että on helpompi mennä leikkaukseen, kun on kaikkien kanssa asiat kunnossa. Vaikka itsekin olin peloissani, jäi se, mitä juteltiin, mieleeni loppuelämäksi.

Kun olit sairaalassa kirjoitin sinulle pieneen punaiseen lappuun tekstin, jolla hyvä ystäväni oli lohduttanut minua silloin, kun sairastuit syöpään. Halusin lohduttaa sinuakin sillä. Kirjoitin: ”Älä pelkää. Joskus on niin vaikea käsittää, mikä merkitys koettelemuksilla on. Älä mieti merkitystä silloin, kun vaikeus on kohdallasi. Mieti merkitystä vasta sitten, kun osaat arvostaa sitä, miten selvisit vaikeudesta. Et ole yksin, olen tukenasi. Enkä ole ainut.” Tiedän, että olet säilyttänyt tätä lappua siitä lähtien Raamattusi välissä.

Meillä on aina ollut erittäin avoin ja läheinen suhde sinun kanssasi. Olen aina pystynyt kertomaan sinulle huoleni ja murheeni. Sanotkin aina, että ”meidän perheessä asioilla on tapana järjestyä”. Kun sen kuulee sinun sanovan, se lohduttaa, koska silloin tiedän, että kaikki kääntyy parhain päin.

t. pikku Kaisasi

VIELÄ KERRAN LAPSUUTEEN

Pysähdyksiä I

Seison huoneen ovella, jossa parkaisin kuusikymmentä vuotta sitten ensimmäisen itkuni. Länteen olevalla seinällä olevasta ikkunasta on näkymä Ponnenjärvelle. Pihapihlajat levittävät tänään oksansa ikkunoihin asti. Koivut talon takana ovat kasvaneet uljaaseen korkeuteen. Nyt ne peittävät suurimman osan näköalasta järven toiselle puolelle, kirkonkylän pelloille päin. Pohjoisen ikkunasta näkyy puuliiteri, jonka antimilla aikoinaan koko tupa ja monet korkeat huoneet lämpenivät.

Ulkorakennuksen ovet ovat ikivanhan patinan peitossa. Jostakin laudanreunasta paistaa vanha okra. Yhdessä vanhanpuhuvassa ovessa on iso valurautainen avain, jollaisia näkee enää vain museoissa. Voi vain kuvitella, kuinka monta kättä se on ovia avatessa ja sulkiessa tervehtinyt. Molemmat kyläsepän takomat lehtisaranat ovat paksun ruosteen peittämät.

Sisällä talon päätyhuoneistossa on tehty suuria muutoksia. Nyt seinä jakaa ennen niin ison ja valoisan huoneen kahtia. Puolet huoneesta on pesutiloina. Toinen osa on edelleen makuuhuoneena. Kaikki tummasävyiset ja koristeelliset tapetit ovat saaneet väistyä. Seinät ovat vaalean nykyaikaisia. Ovet ovat alkuperäiset, mutta ne on valmistettu päälle liimatuin peilikoristein. Kaikki maali on viimeistä piirtoa myöden poistettu. Lakatun pinnan alta näkyvät vanhan mäntypuun syykuviot. Ikivanha moniurainen ponttilautakatto satoine oksineen ja tuhansine kärpäsenkäynteineen on saanut uuden pintarakenteen. Päälle on naulattu uudenaikainen pehmeä, valmiiksi pintakäsitelty neliömäinen huokoslevy. Isäni naulaama, joka pala. Ovilistat ja jalkalistat ovat alkuperäiset koristeelliset ja leveät, jonka kuluneet reunaurat ovat hankautuneet vuosien saatossa. Kynnys, jolla seison, on nuhjaantunut keskiosan reunoilta pyöreäksi. Ei siihen osu enää piian jalka ei emännän varvas.

Kauan sitten omat isovanhempani, isäni ja enoni hääräsivät täällä yhdessä kätilön kanssa äitini synnytysvuoteen vieressä. Seinällä oli silloin vahvoilla väreillä taiteilija Idmanin maalattu kukkataulu, jota äitini kertomansa mukaan katseli, kun pukkasi minua maailmaan. Taulu on nyt ikääntyneen äitini oman huoneiston seinällä Töysän Elviirassa. Taulun takana on omistuskirjoitus:

”Lahjaksi saitte, niin lahjaksi antakaa” Muistoksi 7.8.-46 Äiti ja Isä

Pysähdyksiä II

Ensimmäistä vanhempieni yhteistä kotia etsiskellessä Lehtimäen perukoilta käyn kysymässä tietä eteen osuneesta maalaistalosta. Tuvassa talon vanharouva tekee kevätsiivoustaan ja pyytelee kovasti anteeksi sekasotkua. Minua se ei liikauta, koska en ole siitä kiinnostunut. Odotan näkeväni palan menneestä, isäni ja äitini nuoruudesta, rauhallisen pihapiirin, jossa asumattomat rakennukset ovat sovussa toinen toisensa vieressä.

– Olen Haapasen opettajan poika. Etsin Pekon koulua. Mistähän sen löydän?

– Vai Pekon koulua. Tuolla ne rauniot ovat parin sadan metrin päässä. Haapasen Reinon poikako? Tämä meidän talo oli joskus vanhempiesi maidonhakupaikka. Näin talon vanhaemäntä on kertonut. Paljon ovat kylällä puhuneet opettaja Haapasesta. Se oli ollut hyvää aikaa.

Kääntyessäni Pekonrannantietä näin mielessäni jotakin sellaista, josta olin vain kuullut. Minulle oli kerrottu, että olin ensimmäiset kuusi viikkoa asunut vanhempieni kanssa luonnonkauniilla rantatöyrällä olevalla koululla.
Karu näky kohtaa minut, kun laskeudun vahvan kuusikon välistä vievää hiekkatietä piha-alueelle. Ei ole pihapiiriä. Ei ole koulua, ei rantasaunaa. Edessäni on menneen vuoden tulipalon tekemä totaalinen tuho. Komeitten rauduskoivujen keskellä on vain suuri maansiirtokoneilla myllerretty muutaman aarin kokoinen alue. Monet isojen koneiden renkaan kuviot sorassa kertovat tulipalon jälkisiivouksesta.

Koulurakennuksesta ei ole mitään muuta jäljellä kuin kaksi valtavaa kivijalkaröykkiötä, joku palanut laudanpätkä ja pätkä pari vanhaa tinakuorista sähköjohtoa. Aikansa eläneen pönttömuurin peltiriekaleet heiluvat äänekkäästi itätuulen voimasta. Piha on aivan täydellisen tuhon jäljiltä.

Laskeudun pettyneenä alas rannalle. Katselen koulun rantakivikossa koivurivistön keskellä järven selälle. Toisella puolen aaltoilevaa järveä näkyy jokunen maalaistalo. Siellä on vielä elämää. Tällä rannalla elämä tuntuu pysähtyneen. Vaikka ympärille on noussut uudenajan mökkikylä erilaisine ja erikokoisine hirsirakenteisine kyhäelmineen, on hiljaista, koska kesälomalaiset eivät ole vielä tulleet. Pois on se idylli, jossa omat vanhempani saivat viettää avioliittonsa alkuajat.

Palaessaan maan tasalle koulu vei mennessään muistoja kahdelta vuosisadalta. Pala pienen kylän historiaa nousi hetkessä savuna ilmaan.

Astellessani apeana pitkin entistä rakennuksen paikkaa huomaan kivetysten välissä nipun vanhaa ja osittain palanutta lehden nurkkaa. Uteliaisuuteni herää heti. Paksu nippu on märkä ja yltä päältä liassa. Irrotan palaset varovasti toisistaan. Teksti on vanhaa. Kaivelen maata ja löydän ympäri piharaittia lisää repeytyneitä sivuja. Kyseessä on ikivanhan Vaasa-lehden sivuja, vuodelta 1937. Erikoista, koska se oli juuri se vuosi, jolloin isäni aloitti opettajan uran kyseisellä koululla. Kerään joitakin sivunpalasia muistoksi. Lohkaisen vielä palasen vanhasta kivijalasta, muistoksi kuudesta ensimmäisestä viikostani. Elämä antaa. Elämä ottaa. Minulle se antoi tänään ajan saatossa ruskeaksi muuttuneita sanomalehden palasia ja nyrkin kokoisen graniittilohkareen.

Lähtiessäni nousen vielä suurikokoiselle sammaloituneelle kivelle ja kuvittelen mielessäni onnellisen isän ja äidin pikkupyöräisten ja vanerireunaisten lastenvaunujensa kanssa pihamaalle. Ympärillä leikkii viidenvanhat villit kaksospojat. Se oli silloin. Nyt kaksospojat käyvät seitsemääkymmentä. Äiti käy kohta sataa. Isä on maan mullissa ja vaunussa nukkunut vauva täyttää tänä suvena kuusikymmentä.

Pysähdyksiä III

Koko pienen kylän väki on ahtautunut vanhan koulun isoon luokkaan juhlimaan. On Suutalan koulun kevätsession aika.

Menen pakostakin menneeseen, kun istun luokkahuoneessa, jossa minun pitkä elämänmittainen opiskeluni alkoi olympiavuonna opettaja Laura Ahon opastuksella. Huone on sama, mutta nyt ei ole enää kahdenistuttavia pulpettijonoa, ei ole vihreää liitutaulua, ei ole liitutaulun vieressä vanhoille muistoille haisevaa taulusientä, ei ole katosta kuutta pitkissä varsissa roikkuvia pallokupulamppuja, ei ole harmaaksi maalattuja, pitkiä rakoja täynnä olevia, lautalattioita. Luokastani on tehty ruokala. Tänään pitkällä pöydällä on kahvia ja munkkeja. Se sopii näin alkuun.

Käyn vilkaisemassa entistä asuntoamme. Pitkät rappuset vievät yläkertaan. Molemmilla puolilla on käsinojat, jotka ennen olivat paljon korkeammalla. Avaan oven oikealle. Kävelen keittiön läpi ruokailuhuoneeseen ja pysähdyn isojen aukiolevien pariovien eteen. Ne ovat valkoiseksi maalattuina, ennen ne olivat kauniin kiiltävät ja ruskeaksi petsatut. Olohuoneesta menevää oviaukkoa makuuhuoneeseemme ei ole. Makuuhuoneemme on nyt seinänaapurien käytössä. Olohuoneestamme on tehty luokkahuone. Minua se ei haittaa. Näen vain kaiken entisen, en tätä hetkeä. Hetken kunnioitus riittää menneitä vuosikymmeniä kohtaan. Käännyn ja pyyhin kosteat silmäkulmani ja kävelen lapsena niin monta kertaa juoksemani portaat alas.

Istuessani ”yläluokan” puolella ennen juhlan alkamista pälyilen edelleen ympärilleni. Etsin jotakin entistä, jotakin muistini kätköistä. Huomaan edessäni olevat, kahden luokan välillä aukaistut ikivanhat isot ovet. Kynnykset ovat myös vanhanajan tekoa, samoin ovipielien listat. Niistä näkyy monien maalikerrosten muodostama rosoinen pintarakenne. Kattoon asti rakennetussa nurkkakaapissa on väännettävät ovisalvat. Ne ovat muistikuvistani tutut. Kaapeissa oli, vahapaperilla päällystettyjen lautahyllyjen päällä, isäni aikaan erilaisia koulutarvikkeita. Oli kyniä, kumia, viivoittimia, vihkoja kaunokirjoitukseen ja laskentoon. Oli taululiituja, mustekynän varsia ja niihin erilaisia teriä. Sen kaapin ovea ei ollut lupa oppilailla avata. Opettajan poikana tiesin sen sisällön salaisuuden, koska olin niitä saanut sinne isänä kanssa järjestää.

Viisikymmentäneljä vuotta on kulunut siitä, kun istuin täällä ensimmäisessä kevätjuhlassani. Olin kuusivuotias pikkupoika äidin tekemässä raidallisessa slipoverissani. Sen alle oli laitettu puhdas, silitetty ja napitettu valkoinen kauluspaita. Paidan kaulukset eivät pysyneet kuosissaan, vaan molemmat niistä olivat nurkistaan rullalla. Jalassa oli Amerikan-malliset vihreää, ruskeaa ja keltaista pientä näppyläkangasta pinnaltaan olevat golf-housut. Jalassa ihka ensimmäiset isohkot sandaalit. Tukka oli leikattu sivuilta ja takaa lyhyeksi ja etutukka jätetty sen ajan mallin mukaisesti pitkänhuiskeaksi, edestä paksuksi ja tasaiseksi otsaa vasten. Se oli kammattu juuri ennen juhlaa veden kanssa siistiksi. Jännitti.

Niin tekee tänäänkin. Ympärilläni on kylän miehiä ja naisia lapsineen. Ilmapiiri ahtaassa luokassa on välitön, koska kaikki he tuntevat toisensa, mutta itse olen aivan kuin vieraalla maalla. Yritän etsiä joitakin tuttuja, mutta heitä ei löydy. Joissakin nuorissa kyläkoulun lasten isissä olen näkevinäni menneitten sukupolvien piirteitä.

Tämän ajan lasten suorittamassa ohjelmassa on samoja piirteitä kuin ennenkin. Lauletaan, leikitään ja esitetään näytelmiä. Enää ei sorruta esihistorialliseen kulttuuriantiin eikä isoisänisän aikaiseen, ohjelmat liippaavat tosi läheltä tätä päivää. Lapset ovat olleet kautta aikain samantyyppisiä esiintyessään. Yksi nyplää hameen helmaa ja toinen kaivelee kynsiään. Yhden mielenkiinnon herättää pörräävä kärpänen, toisen yleisön joukosta huuteleva pikkuveli. Joku etummainen jännittää kasvot punaisena ja taaempana oleva poikaporukka naureskelee koko touhulle. Mutta se on varma, kun tulee laulun aika, kaikki laulavat, oli sitten laulunääntä tai ei. Siitä kymmenen pistettä. Laulun aikana tulee tippa silmään. Menneet tulee kohti:

– Kuismat kuiskivat rannoillaan, taipuu vehreät haavat haan,
tuulen kuiskeessa kuulen sen, synnyinseutuni sävelen.
Siellä, missä kuljen, sydämeeni suljen; juuriani koskaan unohda en…
…Seudut Töysän ja pohjanmaan muistan missä jos kuljenkaan,
koulutietäin käyn menneeseen, lapsuutein elän uudelleen. (San. Leena Pihlaja ja Juha Jokiaho)

Vanhan tavan mukaan jaetaan hymypojalle ja hymytytölle kipsipäät. Tämä viisikymmentäluvulta alkanut perinne on tavallaan annettu stipendi oppilaan iloisesta, reippaasta ja auttavaisesta asenteesta ja mukautuvasta persoonasta.
Vanhan perinteen mukaan juhla loppuu jokaiselle Suomen koululaiselle ja koulunsa lopettaneelle tuttuun kevätkauden Suvivirteen. Tähän lauluun päättyi ensimmäinen kouluvuoteni kuusivuotiaana nuorukaisena. Nyt samat sävelet siivittävät minut, eläkeikäisen kuusikymppisen, tulevaan kesään:
– Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon, se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon…
(Virsi 571)
YMPYRÄ SULKEUTUU

Vihdoinkin olen valmis kohtaamaan naapurin nurkan takana sen paikan, josta vuosikymmeniä sitten pikku poikana aloitin pelon vallassa epätoivoisen juoksuni. Päätän kulkea nyt saman polun, jonka kuljin aikoinaan isääni etsien.

On toukokuun puoliväli 2006. Koivut ovat juuri aukaisseet pienet lehtensä. Ilma on keväänvihreää täynnä. Lämmin ja lyhyt kevätjakso on ohi. Tuulee.

Kävelen hermostuneena edestakaisin lapsuudenkotini pihanurkilla etsien vanhaa polunpaikkaa naapuriin. Eteeni tulee heti täysikasvuinen kuusiaita, jota ei lapsena tässä ollut. Löytyy vain hivenen harventunut ja huonokasvuinen oksaston väli, josta ahtaudun väkisin läpi. Nyt menen vanhan muistini ohjaamana.

Polkua en löydä, mutta tästä tieni vie. Vasemmalle puolelleni jää menneen syksyn kynnetty pellonreuna. Siinä oli lapsuusaikaan kasa ammuttuja, teräväreunaisia kiviä ja iso kasa vetistä savea. Muistan, kun lähellä kotia polun reunalla oli pieni koivu, josta oli latvukset kaivon etsimisen aikana katkenneet. Nyt koivu on talon mittainen ja komea. Parin metrin korkeudesta se haaroittuu kymmenhaaraisena ja paljon tuuheampana kuin muut pihanreunuskoivut.

Naapuri näkyy. Ulkorakennus heti oikealla. Sauna taaempana metsän reunassa. Lapsena ne olivat suuremmat. Tänään ulkorakennuksen seinänvieret täyttyvät kasoista turhaa ja unohdettua. Talven mentyä moni tarvekalu näyttäytyy ruskeanvihreän korren alta. Piha on sekaisempi kuin koskaan muistini aikana. Ei ole enää ahkeraa Väinö-setää siivoamassa ja järjestelemässä nurkkia. Ei ole enää Maija-tätiä marjapensaitten keskeltä antamassa kimakoita ohjeita omalle työmiehelleen. Heidän mukanaan meni iso pala naapurimme historiaa.

Ohitan navetan, jonka rakennusaikoihin sen päätymuurauksen viereen rustattiin ensimmäiseksi vain iso lattia. Siinä tanssittiin viisikymmentäluvulla juhannuksena talon tyttären häitä. Vasta viimeisen häävalssin tauottua alkoi seinien ja kattokehikon pystytys. Pitkään kuului setämiehen vasaranpauke aamusta naapurin navetanteelmäksestä.

Ohitan kaksiosaisen ison oven. Toinen puoli on jäänyt auki talven jäljiltä. Ovien alareunalaudat ovat rispaantuneet. Sisältä näkyy männyn-, kuusen,- ja lepänklapia.

Lähestyn paikkaa, johon en ole koskaan, sitten lapsuuteni kirkkaan kesäpäivän, uskaltautunut. En edes lähimaille. Tiedän, että vuosien piinani päättyy pian. Tiedän, mitä haen. Syvän huokaukseni sekaan kuulen suuni kuiskaavan:

– Jumala rakas!

Edessäni on röykkiö vanhoja hirsiä, risuja ja jätelautoja. Seisahdan niitten viereen ja nostan katseeni nurkassa olevaa ovea kohti. Huomaan, että ovi on poissa. Sen paikalla on nyt vain tyhjä ammottava aukko. Pälyilen ympärilleni. Heti nurkan sivustalta, aivan läheltä, näkyy oma lapsuuskotini. Siitä vasemmalle kauempana olevalle mäelle, synnyinkotini. Siitä vasemmalle peltojen alapäässä, rannan tuntumassa, mummola. Koko muistojen maisema lähellä, mutta kuitenkin kaukana menneessä.

Astelen hiljalleen kohti ovetonta, kylmänmustaa aukkoa. Seisahdan juuri sille paikalle, josta näin oman rakkaan isäni, toivottomana ja tuskissaan, neljäkymmentä vuotta sitten dynamiittipötkö suussa. Tuosta juuri hän näki oman pikkupoikansa pelästyneet kasvot. Näki, kun oma poika lähti juoksuunsa. Ei tiennyt isäni silloin, enkä tiennyt itsekään, että juoksuni kestää seuraavalle vuosituhannelle asti.

En voi, en pysty, enkä edes halua pidättää itkuani. Annan sen tulla valtoimenaan. Annan sen vapauttaa minut menneen painosta. Annan sen irrottaa pitkään vaikuttaneen otteensa. Annan sen riisua lapsuudesta asti kantamani taakat. Annan sen poistaa tyystin pelon, turvattomuuden ja kauan koskettaneen kammon.

Otan pari askelta taaksepäin. Rukoilen ja kiitän Taivaan Isää tästä hetkestä, menneestä ja tulevasta. Olen onnellinen isäni poika.

SISÄLLYS

ALKAA MATKA MENNEESEEN 1
HYVÄN MIELEN RUUSUKIMPUN 4
MUSTA MUISTO 5
Pikku poika juoksee

SUVUSTA KAIKKI ALKAA 6 Karhin tilaa asustivat
Rankilan Oskarin ja Elinan tytön 7

KULLATTU LAPSUUS 8
Sain nimekseni Pauli Aukusti
Harvoin sain omista veljistäni kavereita
Töysän kirkonkylään, suurempiin ympyröihin
Suloisenlämpöinen ilmapiiri
Vuosi vuodelta mökkimme valmistui
Lapsena käytiin usein kirkossa
Rippikoulun aikaan
Musiikkimaailman kiemuroihin

MIEHENALUN UNELMAA 18 Rauman seminaarin pääsykokeissa
Kesä menee totutulla tavalla
Luovun helmiäskitarastani
Kuvataidepiiri nielaisee
Otan ensimmäiset ryyppyni
Esikoiseni, Tonipetteri syntyy
Tauno Tauriaisen kirjoitus

KAUAS KARJALAAN 27 Kruununraakiksi minua nimitti
Jorihenrikin syntymän aikoihin
Yrittäjäksi Juukaan
Taidetta syntyy Jattakatariina, ensimmäisen tyttöni
Kun odottaa tarpeeksi
Kapakka valtaa elämäni
Poikasena aloitettu seurustelu
Turha vuosi Joensuussa
Matti Hyvösen kirjoitus

PÄIN SAVON PORSTUAA 37 Opettajan ura saa jatkoa
Mies, samassa talossa
Koulun pihalla, katoksessa
Toinen esimieheni yllättää
Tapio Karjalaisen kirjoitus
Tupakkahuone imaisee lämmöllään
Koulutuspäivillä opitaan kaikenlaista
TVH:n maksamat nastahampaat
Toinen tyttäreni, Kaisapauliina

TAITEEN KULKUKAUPPIAAT 46
Suomen suurin taitelija
Haisemme, kuin skunkit
Olimme pitämässä näyttelyä
Elettiin vuotta 1985
Taulukaupalla Helsingissä
Tuhdit taiteilijat Turkansaaressa

HETKELLISTÄ HYVÄÄ 53
Etsikkoaikani alkaa Harjutiellä
Elämä on kaunista
Naapurin pikku- Lauran kirjoitus
Kutsun koko kylän makkaralle
Perunakellari saa kyytiä
Uusi harrastukseni

ETSIN KADOTETTUA ELÄMÄÄNI 58
Pokelan Eero on tullut tutuksi
Isän kuolema vaikeuttaa oloani
Isä, sinua minun on ikävä
Toinen avioliittoni murenee
Samalla rakennutan jo ökytaloa
Elämän loppu lähestyy

KÄÄNNÖS OIKEAAN 65
Kun tein täyskäännöksen
Ystäväperhe Kärkölästä
Helluntaiseurakunnan nuorisopastori
Lapset saavat kuulla uskoontulouutisen
Käsipäivää viinakaupan johtajan kanssa
Heti uskonratkaisun jälkeen
Varteenotettavia neuvoja
Täytyn autossa Pyhällä Hengellä

ENSILEMPI 77
Luotan päättömästi kaikkeen
Jehovalaisetkin kiinnostuvat
Pastorit tekevät minusta opetuslapsensa
Joulun aikaan ajelen kirkonkylää kohti
Martti Kumpulaisen kirjoitus

PALAPELIÄNI KOOTAAN 82
Miksi vieläkin uskon avioliittoon
Seurustelu alkoi vasta kihlajaisten jälkeen
Häät pidettään heti
Sali käy ahtaaksi
Käsi väsyy, kuin Kekkosella
Hunningon kotimme ilmapiiri
Kun kaksi erilaista elämää kohtaavat
Soutelen kuivalla maalla

MENNEISYYDEN MUSTA VARJO I 90
Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän OSA I
Raamattuopistolle helluntaiherätyksen Isoon Kirjaan
Raamattuopistolta lähtiessäni
Reppanat ovat sydämellä
Istumme leppoisesti aamukahvilla
Ukonilma nousee

PALANEN KULTAISTA HETKEÄ 98
Kultapiiri on nimensä veroinen
Puhun kuin ruuneperi

KAIKUJA KARJALASTA I 103
Alku oli haisevan hankalaa
Tuhtia ja terveellistä palan painiketta
Idän työn alkuhuumassa
Työ Valkoisen meren kaupungissa,
Auto lastataan mustilla muovisäkeillä
Tullimuodollisuudet ovat vertaansa vailla
Tyyne Kirilova, tulkki vailla vertaa
Odotamme innolla jäniksenbaaria
Lastenkodin ilmapiiri hellyttää
Valkoisen meren kaupunki
Elän pian kauhun hetkiä
Tie tulee tutuksi
Meitä viedään vankilaan
Jumala valitsi nuoren Aleksein
Korvissani kuuluu kummia
Lapset rosvoavat roskapussin
Iloitsen miliisiauton kyydissä
Perääni lähetetään vakooja

JOHDATUSTA JA AVOIMIA OVIA 124
Jumala puhuu puunhajulla
Takaisin entiseen virkaani
Tuon uusilla panoksilla ytyä

KAUKAISIA VIERAITA 128
Suomalaisen talven ensipyryn räiskiessä
Liekkimeri loimuaa kirkon raitilla
Selwyn pettyi pahan kerran

TUSKAA JA LOHDUTUSTA 132 Onnimanni
Pappi Komulaisen aamunavaus
Eskelisen Topin värisevä ääni
Ennen Juhannusta
Jokaisen pitäisi olla keskipisteenä
Säästöpankista itkien
Ystävien jumalallinen ja oikein ajoitettu apu
Saarnaaja Pokelan oli saanut käskyn
Eero Pokelan kirjoitus

PARIOVET AUKEAA 143
Unta ja haavetta Afrikassa
Amerikan Lake Worthiin
Pensacolan ovi avautuu

TEURAAKSI 149
Miesten rakentumisilta
Sinä olet Jumalan paras
Mitä kuoleman läheisyys opetti?

SILMUKKA KIRISTYY 152
Murenen lääkärin vastaanotolla
Asiat on selvitettävä
Jorma Kaurasen kirjoitus
Kelottijärven Joonaksen
Viimeinen pesti tehdään täysillä

UUSIA LEIRITULIA 159
Villa- Aukustissa onnemme kääntyy
Siirryn joustavasti kansankirkkoon
Yksi ynnä yksi on kaksi
Marja Törmälehdon kirjoitus
Nyrkit paukkuvat kohta
Kirjeeni Jarmolle
Lyhyt, mutta sitäkin antoisampi yhteisyö
Kaurasen hallista tulee kirkkoni

MENNEISYYDEN MUSTA VARJO II 168
Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän OSA II
Kirje Intiasta
Ennakkoluulotonta suhtautumista
Neljä seurakuntaa havahtuu

SAIRAUDEN SALAISUUDET I 172
Makaan tutkimuksissa
Herään kiitos huulillani
Huoneessani on kaksi muutakin leikeltyä
Toivun ennätysvauhtia
Sairaanhoitaja hetekoineen
Vatsani aukeaa
Kuume alkaa nousta
Sairaalan vahtimestari
Sinkkisanko ja mies
Suolistosta tulee elämäni
Pensselit ovat purkissa

KAIKUJA KARJALASTA II 185
Maanalaisessa seurakunnassa
Jumala laittaa kierrätykseen kitarani
Aleksein kirjoitus
On aika heittää hyvästit
Karhumäen tiemestaripiiriin
Saamme ruhtinaallisen vastaanoton

PUTKEN PÄÄSSÄ NÄKYY VALOA 192
Pohjanmaa- kaipuu herää
Ovia avataan pikavauhti
Leikin Gideonia
Työkyvyttömyyseläke kolahtaa postilaatikkoon
Ca coli operata cum stoma

OPETTAMISEN SEKAHEDELMÄSOPPAA 198
Opettamisen hurmos päättyi murrokseen
Pekka Pikkaraisen kirjoitus
Opettajainhuoneessa minua viilsi

POHJANMAAN POIKA PALAA JUURILLEEN 204
Kaksikymmentä neljä vuotta
Muutamme linja- autolla
Asustamme uutta ja viihtyisää kotiamme
Rahat menevät taivaan tuuliin
Käsinmaalattuja seinätauluja
Taiteilija vai yrittäjä?
Presidentin kainaloon
Maiseman kauneus ja raudan lujuus
Anne Ristikankaan kirjoitus

ARMELIAS RAKKAUS 215
Helluntaiseurakunta imaisee armollaan
Juhannusaattona
Miksi sinä rakastat minua niin paljon?

SAIRAUDEN SALAISUUDET II 219
Yksinäisyyteen viikoksi
Rakkaimmista rakkaimmat
Musiikki vie pelkoni
Katselen vuoteellani Raamattua
Nukutuslääkäri oli jo iskeä piikkinsä
Toipumisaikana saamme yllätysvieraan

TAITEEN TAIPALEELLA ETEENPÄIN 227
Monia vuosia sitten
Aika ennen amanuenssia
Eija Kuisman kirjoitus
Itseäni parempaan seuraan
Arjen johdatus ei lopu
Tunnen kummajaiseksi itseni
Jumala siirtelee palikoita
Kyllikin kauppaan Keskuskadulle
Akvarellistin rakkaudentunnustus
Italian Spelloon
Olen aina toivonut
Tuoreen puheenjohtajan valtaa ilo
Nautin taas opettamisesta
Raimo Hautasen kirjoitus
Minun on syytä pysyä totuudessa

SAIRAUDEN SALAISUUDET III 242
Olen Onnimannissa keräämässä voimia
Plastiikkakirurgi ei tyri
Vanheneminen on vain asenne
Saan lopulta matkaani

HERKKIÄ HETKIÄ 246
Pääsiäiseen liittyi odotuksia
Hankiasten aikaan
Kevät muuttaa mielialan
Kävelen vanhan äitini kanssa

ARVOSTELIJA VAI ARMAHTAJA? 251
Maailma on muuttunut
Yksin olet sinä ihminen
Maailma antaa hyväksynnän
Kun ihminen pelastuu
Sanat, jotka auttoivat
Mitä, mitä, mitä?
Vanhojen kaivelu

VASTUSTUS ON MUUTTUNUT VASTUUKSI 259
En olisi uskonut
Nuorten seurassa nuortuu
Seurakunnan pannuhuone

TÄNÄÄN OLEN ONNELLINEN MIES 262
Olen onnellinen poika
Äitini ihmeellinen ihminen
Olen onnellinen aviomies
Marketan kirjoitus
Olen onnellinen isä
Tonin kirjoitus
Jorin kirjoitus
Jatan kirjoitus
Kaisan kirjoitus

VIELÄ KERRAN LAPSUUTEEN 274
Pysähdyksiä I
Seison huoneen ovella
Pysähdyksiä II
Ensimmäistä vanhempieni yhteistä kotia
Pysähdyksiä III
Koko pienen kylän väki

YMPYRÄ SULKEUTUU 277
Vihdoin olen valmis

ESIPUHE Martti Kallionpää 279

Ensimmäisestä näyttelystäni on 55 vuotta. Olin silloin parikymppinen nuori. Nyt vuodet vievät lujaa kahdeksaakymppiä kohti. Sivellen pysyy vielä kädessäni, antaen pientä värähtelyä lopputuloksiin.